Suomi100

Sisällissata – 100 vuotta sodasta

Taas pukkaa juhlavuotta. Näinköhän tämän vuoden aikana saadaan edes sovittua, millä nimellä sisällissotaa pitäisi kutsua.

Vuosi 2018 merkitsee Suomen sisällissodan 100-vuotsijuhlia. Hurraa. Neljä kuukautta kestäneet taistelut jättivät lähtemättömän merkin kansakuntamme sieluun, emmekä ole edes päässeet yhteisymmärrykseen siitä, millä nimellä sotaa pitäisi kutsua. Se, puhutaanko punakapinasta vai vapaussodasta kertoo paljon puhujasta, ja onhan noita nimiä muitakin.

Kansallisen itsenäisyyden saavuttaminen ja sitä välittömästi seuraava sisällissota on tietenkin traumaattinen kokemus. Nähtäväksi jää, olemmeko vieläkään valmiita käsittelemään tapahtunutta ilman vanhoihin poteroihin kaivautumista.

Viime vuonna porauduimme Suomi 100 -juhlallisuuksien humussa siihen, kuinka kansallista narratiiviamme kirjoitetaan sodan kautta. Ilta-Häiriköt Extra – Kansa Taisteli on luettavissa kokonaisuudessaan täällä. No, samaa on luvassa tänäkin vuonna.

Emme päässeet vuotta 2018 ensimmäistä päivää pidemmälle, kun internet jo tarjosi meille tämän. Tästä tulee jännittävä vuosi. #Suomi100 #Sisällis100
Emme päässeet vuotta 2018 ensimmäistä päivää pidemmälle, kun internet jo tarjosi meille tämän. Tästä tulee jännittävä vuosi. KUVA: internet, tuntematon.
#Suomi100 #Sisällis100

Hieman osviitta tulevalle on luettavissa myös viime vuotisessa lehdessäkin.  Osaa sen teemoista pääsemme avaamaan hieman lisää tässä yhteydessä. Jatkumo sisällissodasta talvisotaan on kiinnostava ja myöskin katkeamaton tavalla, joka usein jää unholaan muisteloissa. Esimerkiksi viime maaliskuussa tutkijatohtori Miika Siironen kirjoitti meille Elias Simojoesta, papista, jolle sota jäi päälle. Sisällissodassa kunnostautunut Simojoki jatkoi taisteluitaan heimosodissa ja tuli myös johtaneeksi sinimustia, fasistista nuorisoliikettä, kunnes talvisota syttyi ja vei Simojoen muassaan.

”Ideologiakseen Elias Simojoki muotoili jonkinlaisen jatkuvan vapaussodan mallin, jonka tavoitteena oli inhotun venäläisyyden lopullinen poistaminen. Kansallisromanttisesta kuvastosta poimittu ylilyönti, heimokansoista koostuva Suur-Suomi, sai toimia päämääränä.

Nuoruuden kiihkolla ja epärealismilla Elias Simojoki ryhtyi tovereineen ajamaan kansallista herätystä Akateemisessa Karjala-Seurassa (AKS). Samalla innolla he liimasivat puheissaan yhteen sirpaleiksi pirstoutunutta kuvaa yhtenäisestä kansasta. Tuo yhtenäisyys oli kuitenkin vain välietappi varustauduttaessa tulevaan sotaan – lopulliseen vapaussotaan, jossa menneet uhrit lunastettaisiin.”

Ei myöskään tule unohtaa sitä, virallisessa kaanonissa ikuisella paraatipaikalla ratsastava marsalkka Mannerheim on tämän vuoden teemassa hieman ristiriitaisemmassa roolissa, kuin niissä ikuisissa talvisotamuisteloissa. Kuten itse näitä Marskin rooleja linjasin, on ”maahanmuuttaja-Mannerheim, lahtari-Mannerheim, sotasankari-Mannerheim ja valtionhoitaja-Mannerheim”. Näihinkin tulemme palaamaan hieman tarkemmin.

Myös dosentti Tuomas Tepora avasi tämänkin vuoden teemoihin liittyviä meille viimevuotisessa lehdessä:

Iltapäivälehtien liitteitä on myyty loputtomasti nationalismin ja sotaisan narratiivin voimin. Häiriköt-päämajan puheenvuoro oli 20 sivua pitkä ja ladattavissa täältä.
Iltapäivälehtien liitteitä on myyty loputtomasti nationalismin ja sotaisan narratiivin voimin. Häiriköt-päämajan puheenvuoro oli 20 sivua pitkä ja ladattavissa täältä.

”Kaikki tietävät, että suomalainen historiakulttuuri on sotapainotteista. Sen voi helposti havaita vaikkapa arkisessa kaupan kassajonossa vilkaisemalla iltapäivälehtien historiallisia erikoisliitteitä. Sota ei toki monopolisoi suomalaisten identiteettejä, mutta toinen maailmansota muistaminen on tutkitusti merkittävin suomalaisia yhdistävä historian tapahtuma. Vaikka nyt vietetään itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaa, sijoittuu Suomen syntymyytti kuin itseoikeutetusti reilun 70 vuoden takaiseen toiseen maailmansotaan.

Miksi näin ja millainen tämä sotakuva tänään on? Toinen maailmansota tarjoaa hyvän tarinan, eivät suomalaiset sitä muuten muistaisi. Itsenäistyminen nimittäin johti tavattoman veriseen sisällissotaan, jonka kohottaminen kansalliseksi vapausmyytiksi ei onnistunut edes sodan voittaneilta valkoisilta. Veljessurma on myyttinen käsite, mutta ei toimi yhdistävänä tarinana. Suomalaisten toinen maailmansota onkin vuoden 1918 antiteesi, tarina uhrautuvasta ja yhtenäisestä pienkansasta itäisen suurvallan armoilla.”

Eli kohti uutta vuotta ja uusia häiriöitä. Häiriköt-päämajan touhu kehittyy ja löytää uusia uria, joiden hyvyydestä voimme sitten vääntää kättä Facebookissa.

Jaa tämä:

Suomi Finland Perkele

Mikäli Suomi ja suomalaisuus pitäisi tiivistää kolmeen asiaan, nuo asiat olisivat snagarijonotappelu, talvisota ja laser-norppa. Perkele! – Suomi 100 vuotta -Nintendo-peli tekee juuri tuon.

Vuosi 2017 on ollut täynnä tarinoita siitä, mitä suomalaisuus on. Paras kiteytys suomalaisuudesta julkaistiin ehkä hieman yllättäen Nintendo-pelinä. Siis pelinä NES-konsolille, joka tuli markkinoille Japanissa vuonna 1983 ja Euroopassa pari vuotta myöhemmin. Perkele! Suomi 100 vuotta -peliä ei ole saatavilla nettiversiona, ja ensimmäiset kaksi erää pelikasetteja myytiin loppuun ripeässä tahdissa – jälkimmäinen erä parissa minuutissa.

Tässähän se, suomalaisuuden ABC.
Tässähän se, suomalaisuuden ABC.

Pelin takaa löytyy AasiPelit, jonka ytimen muodostavat Arto4000, ­Nutshell ja Lurg.

Perkele! Suomi 100 vuotta on monin tavoin jännittävä kokonaistaide­teos. Peli muodostuu kolmesta erillisestä tehtävästä, joita ovat nakkikioskitappelu, saimaannorpan kosto ja talvisota.

”Voiko kukaan meistä kutsua it­seään aidoksi suomalaiseksi, jos ei ole joskus saanut nakkikioskilla turpaan tai taistellut talvisodassa?” kysyy AasiPelien Arto4000 eli Arto Paappanen.

Kaikki pelin tehtävät ovat ottaneet mallia klassisista Nintendo-­peleistä. Spudaritappelu käydään aidossa Street Fighter -hengessä, ­lasereita silmistään ampuvan norpan ohjastaminen ohi kalastajien verkoista syvyyspommeja väistellen palauttaa mieleen Life Force -avaruusseikkailun, ja marsalkka Mannerheimin päiväkäskyjen rytmittämä talvisota-valopyssyammuskelu puolestaan muistuttaa Duck Huntista.

”Teemoja oli enemmänkin mietittynä, mutta projektin sujuvuuden kannalta valittiin vain nämä kolme. Nakkikioskitappelun idea tuli halusta tehdä tappelupeli, ja suomalaisin paikka tapella on tietenkin nakkikioski, josta saatiin pelille tapahtumapaikka. Saimaannorpat ja niiden suojelu ovat tärkeitä ­asioita jokaiselle. Niiden uhanalaisuus kielii siitä, kuinka perseestä me ihmiset oikeasti olemme, ja se pistää ihan hävettämään. Tämän pohjalta laitettiin roolit toisinpäin ja mietittiin, mitä tapahtuu, kun saimaannorpilla menee kuppi nurin meidän ihmisten perseilystä. Ja hyvinhän siinä kävi!”

Yksi peleistä tehtiin NES:n valopistoolille.

”Luontevin paikka pyssyn paukuttelulle on tietysti talvisota. Näin nykypolvetkin pääsevät kokemaan sodan kauhut turvallisesti omalta kotisohvaltaan.”

Perkele! ei kuulu viralliseen Suomi 100 -juhlaohjelmistoon, mutta hyviä varjobileitäkin tarvitaan. Paappanen kertoo porukkansa tuovan koko kansan tanssikarkeloihin ”myötähäpeää aiheuttavia breakdance-liikkeitä”. Joku voisi pitää moista karnevalismia jopa rienaavana.

”Vakavilla asioilla ei pidä koskaan leikkiä. Mutta jos asiaa tarkastelee kaikkien Suomi 100 -tuotteiden ja -hankkeiden kautta, niin eihän touhua voi edes ottaa vakavasti. Monille Suomi 100 tuntuu olevan ainoastaan keino yrittää myydä paskaa, joka ei muuten mene kaupaksi”, Paappanen sivaltaa.

”Näin jälkikäteen harmittaa erityisesti se, että ei tajuttu hakea pelille Suomi 100 -avustusrahaa. Ymmärtääkseni kaikenlainen jonninjoutava hömppä on saanut rahaa, meidän projektillekin olisi varmasti saatu euroja valutettua siinä samalla.”

Vaikka kritiikki juhlavuoden lin­jauksia kohtaan onkin viiltävää, ei sitä tule tulkita yleiseksi kritiikiksi Suomea kohtaan.

”Jos kuitenkin unohdetaan tuo kaikki turha tauhka, niin satavuotias Suomi on ehdottomasti juhlimisen arvoinen asia, mistä voidaan kaikki olla ylpeitä. Pelimme taustalla onkin puhdas rakkaus Suomea kohtaan: peli oltaisiin voitu tehdä ilman juhlavuottakin. Nyt oli vaan sopiva tilaisuus käyttää räikeästi hyväksi Suomi 100 -teemaa, kuten muutkin ovat tehneet, ja samalla näyttää muille turhakkeille, mistä kana pissii.”

AasiPelit

AasiPelit-porukka on sikäli poik­keuk­sellisia pelintekijöitä, että heillä ei ole varsinaisesti taustaa alalla. Vaikka ovat he kyllä pelejä pelanneet.

”Nutshell on meistä kokenein pelintekijä. Hän on tehnyt maailmallakin mainetta niittäneen Sakarin villapaitapelin.”

Nettiselaimessa pelattavan Sakarin villapaitapelin luokittelu peliksi vaatii melko väljien määritelmien hyväksymistä. Kyseessä on peli, jossa pitää pukea perin naivistisesti piirretylle Sakarille villapaita päälle klikkaamalla joko ”En” tai ”Joo”-nappia. Klikkaamalla ”En” häviää, ja klikkaamalla ”Joo” – ehkä arvaattekin jo – voittaa. 

Perkelettä ei julkaistu muilla alustoilla kuin antiikkiselle konsolille. Perkelettä ei myöskään ole tarkoitettu tekijöiden ponnahduslaudaksi työelämään. Kyseessä on teos, jonka motivaattorina on rakkaus lajiin.

”NES valittiin alustaksi, koska se on ehdottomasti maailman paras konsoli ja koska halusimme tehdä pelin retro­peleihin vihkiytyneille harrastajille. NES on tosin löytynyt lähes jokaisesta kodista aikoinaan, joten sitä kautta tämä on puhutellut myös muitakin kuin harrastajia. Se kuitenkin osaltaan kertoo konsolin merkityksestä osana Suomen historiaa”, Paappanen selventää alustavalintaa.

Koska kyseinen pelialusta on ollut poissa tuotannosta vuosikymmeniä, löytyvät laitteiden nykyiset käyttäjät asiaan väkevästi vihkiytyneiden ja poikkeuksellisen sitoutuneiden pelaajien joukosta. Alustavalinta ei tee Aasi­Pelien työstä helppoa sikäli, että pelikasettien valmistaminen on pitkälti käsityötä ja tarvittavia osia pitää haalia sieltä täältä. 

”Pelien osat tulevat tuolta kaukomailta, mutta niiden kolvailu ja kasaus hoidetaan Suomessa. Prosessin kankeus tulee lähinnä siitä, kun tätä tehdään vapaa-ajalla, jota ei tunnu olevan koskaan riittävästi. Lisäksi jotkut komponentit ovat sellaisia, joita ei käytetä muualla kuin NES-pelikaseteissa, joten niiden saatavuus voi joskus olla huono.”

Kaikki tämä on silti perusteltavissa täysin hyväksyttävästi.

”Nykyaikaiset alustat eivät kiinnosta pelien tekemisen kannalta. Ne eivät oikein puhuttele samalla tavalla kuin vanhemmat pelikoneet. Jos omaa aikaa tuhlaa johonkin, niin mieluummin sellaiseen, mistä aidosti nauttii.”

Perkele! Suomi 100 vuotta -pelin voi pyrkiä tilaamaan osoitteessa aasipelit.fi. Saatavuus on kuitenkin heikkoa, ja vain nopeimmat voittavat.

 

Jaa tämä:

Sotavauva Helsingissä

Suomalaisia vauvoja suojaavat aseet tappavat vauvoja muualla. Me emme kuitenkaan ehkä halua ajatella sitä.

Helsingissä järjestettiin Nuku rauhassa -tilaisuus, jota mainostettiin näkyvästi esimerkiksi bussipysäkeillä pitkin kaupunkia. Tapahtuma valtasi Musiikkitalon ja Kansalaistorin viereisen puiston. ”Vallata” on sikäli sopiva termi tässä yhteydessä, että paikalla oli runsain mitoin panssarivaunuja, panssaroituja ajoneuvoja ja muuta teemaan liittyvää rekvisiittaa.

Tapahtumaa kyllä markkinoidaan kokonaisturvallisuuden juhlahankkeena ja oli siellä puistossa jokunen palomies, järjestötelttoja ja kiipeilyteline, mutta ne jäivät pahasti sotaväen jalkoihin.

Tapahtuman paraatisisäänkäyntiä dominoi mainoksistakin tuttu kuva nukkuvasta vauvasta (rikollisen huonosti photoshopattu) camo-tutti suussaan. Onko tuo maastokuvioitu tutti muuten rinnastettavissa puolustustarvikkeeksi? Ehkä tapahtuman järjestäjät kokevat, että heidän aseensa edustavat tuttiin rinnastettavaa turvan tuojaa. Ei voi tietää.

Joskus sylettää niin paljon, että sanat meinaavat loppu kesken. Meille myydään aseita ja sotaa vauvan turvallisuutena, vaikka jokaisen vauvan turvallisuuteen vaikuttaisi paljon enemmän arjen parantaminen, hyvinvointivaltio ja mitä näitä nyt onkaan.

Ja jos vauvoista ja suomalaisista aseista puhutaan, niin niitä tuhovälineitähän on myyty melko arveluttaviin paikkoihin, vaikka Suomen lain mukaan sen ei pitäisi olla edes mahdollista. Valtioneuvosto on linjannut, että ”puolustustarvikkeita” – eli aseita – voi viedä maasta ainoastaan mikäli niitä ei käytetä aseelliseen hyökkäykseen tai ihmisoikeusloukkauksiin. Eihän se tietenkään niin mene.

25. helmikuuta EU-parlamentti hyväksyi Jemenin sotaa koskevan päätöslauselman, jossa vaaditaan Saudi-Arabiaa asevientikieltoon. Kun käsittelyssä oli asevientikieltoa sisältävän kohdan lisääminen päätöslauselmaan, suomalaisista mepeistä kaksi äänesti vastaan: perussuomalaiset Jussi Halla-aho ja Pirkko Ruohonen-Lerner. Myös Timo Soini on kannattanut Saudi-Arabian aseistamista.

Tämä valheellisuus hakee vertaistaan kokoomuksen Ben Zyskowiczistä, joka vuonna 2012 haukkui vasemmiston tukevan arabidiktatuureja kokoomuksen äänestettyä Saudi-Arabian asekauppojen puolesta ja vasemmiston ja vihreiden vastustettua niitä.”

Tämä asenne näkyykin käytännön toimissa.

Puolustusministeriö on myöntänyt suomalaisyrityksille puolentoista vuoden sisällä 50 asevientilupaa Lähi-idän maihin. Suomi aseistaa muun muassa Saudi-Arabiaa ja Yhdistyneitä Arabiemiirikuntia, jotka ovat pommittaneet siviilikohteita Jemenissä.”

Toiset lapset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Toisia suomalaiset aseet suojelevat ja toisia ne uhkaavat.
Toiset lapset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Toisia suomalaiset aseet suojelevat ja toisia ne uhkaavat. Häiriköt-päämaja korjasi alkuperäistä kampanjamateriaalia hieman rehellisemmäksi.

Nuku rauhassa -tapahtuma kuului luonnollisesti osaksi Suomi 100 -juhlintaa, sillä mikäpä paremmin korostaisi demokraattisia arvoja ja hyvinvointiyhteiskuntaa.

Yksi tapahtuman pääyhteistyökumppaneista on muuten asevalmistaja Patria. Patria on välillä saanut selitellä näitä myyntihommeleita. Selitykset eivät ole olleet hirveän uskottavia.

”Aseyhtiö Patrian verkkosivuilla kehutaan, että ’Patria pitää yleismaailmallisina perusoikeuksina muun muassa ajattelun, mielipiteen, ilmaisun, uskonnon ja rauhanomaisen kokoontumisen vapautta’. SaferGloben raportin mukaan Patria teki vuonna 2011 sadan miljoonan euron asekaupat Saudi-Arabian kanssa 36 kranaatinheittimestä ja suuresta määrästä ammuksia.

Patrian viestintäjohtaja Birgitta Selonen, eikö tämä eettinen ohjeistus ole ristiriidassa sen kanssa, että Patria on toimittanut aseita turvallisuus- ja ihmisoikeustilanteen kannalta arveluttaviin valtioihin, kuten Saudi-Arabiaan ja Bahrainiin?

’Patria toimii maamme ja EU:n lakien ja vientilupasäädösten mukaisesti ja osakkeenomistajiensa valitseman hallituksen ohjauksessa’, Selonen vastaa sähköpostitse.”

Ja sanotaan nyt tähän loppuun, että kyllä, minä ymmärrän hyvinkin, että sotiminen on likaista touhua ja että asekaupoilla on liikkeellä vähemmän kivoja tyyppejä, mutta joiden kanssa joudutaan olemaan tekemisissä jos niitä tussareita kaivataan. Ja olen valmis hyväksymään senkin, että puolustusvoimia tarvitaan ja että kotimaisen aseteollisuuden merkitys on suuri ja toimiakseen se tarvitsee asiakkaita myös ulkomailta.

Tässä kohdassa olisi kuitenkin ehkä hieman rehellisempää myöntää, että myös me olemme kuoleman kauppiaita, emme mitään puhtoisia pulmusia. Ja kun myöntää sen roolinsa kuoleman kauppiaana, voisi lopettaa touhunsa markkinoimisen nukkuvalla vauvalla.

Jaa tämä:

Totuuden torvet

Porin kulttuurisäätö kertoo satavuotisjuhlien kunniaksi totuuden Suomesta – ja muistuttaa totuuden olevan illuusio.

VUONNA 2013 Anna Jensen, Eliisa Suvanto ja Anni Venäläinen perustivat taiteilija-kuraattorikollektiivi Porin kulttuurisäädön. Ryhmä tutkii taidemaailman ja yhteiskunnan rakenteita taiteen ja tieteen kautta. Kesällä 2017 ryhmä järjestää Totuus Suomesta -näyttelyt sekä Helsinkiin että Poriin.

Näyttelyiden nimi on ironinen, eikä ryhmä oikeasti usko yhteen totuuteen.

”Tarkoituksena on tuoda esille Suomi-kuvan rakenne ja mekanismit, joilla sitä on rakennettu. Olimme aluksi mukana Suomi 100 -hankkeen virallisessa ohjelmassa, mutta en tunnistanut saunoista, villasukista ja auringonlaskumaisemista sitä Suomea, jossa itse olen kasvanut ja elänyt”, Jensen kertoo.

Suvanto kertoo että Totuus Suomesta oli alkujaan työnimi juuri sen paradoksaalisuuden takia, mutta hankkeen edetessä se on saanut uusia ulottuvuuksia. Vitsinä keksitty nimi on osoittautunut osuvaksi.

Niko Tii Nurmi Sipiläinen kysyy Totuus Suomesta -näyttelyssä, missä ja mikä on Suomi. Hän myös pohtii sitä, mitä tarkoittaa juhlia satavuotiasta Suomea Onko Suomi todella 100-, vaiko vain 98-, vai peräti 862-vuotias?
Niko Tii Nurmi Sipiläinen kysyy Totuus Suomesta -näyttelyssä, missä ja mikä on Suomi. Hän myös pohtii sitä, mitä tarkoittaa juhlia satavuotiasta Suomea Onko Suomi todella 100-, vaiko vain 98-, vai peräti 862-vuotias?

Näin satavuotisen Suomen juhlavuonna sopiikin muistella kansallisvaltion syntyä ja ensimetrejä. On hyvä muistaa, kuinka tarinaa Suomesta ja suomalaisuudesta rakennettiin taiteen avulla, ja samalla voi tarkastella kansallisen identiteetin rakentamista tänä päivänä.

”Taide syntyy ajassa ja paikassa ja suhteessa vallitseviin olosuhteisiin, joten se tietoisesti tai tiedostamattaan aina kommentoi niitä”, Jensen toteaa ja jatkaa: ”’Suomalaisen identiteetin’ rakentaminen on ollut tietoinen prosessi, jossa taidetta on käytetty hyväksi.”

Tämä rakentaminen ei ole mitenkään sattumanvaraista tai mennyttä maailmaa, kuten Suvanto huomauttaa.

”Tuore kulttuuriministeri puhui ’kansallismielisestä kulttuurista’, jota tulisi tukea. Samassa yhteydessä hän viittasi sekä Suomen juhlavuoteen että ’kansaan’, jota lähellä taiteen tulisi olla.”

Kuten todettua, ajatus yhdestä totuudesta on pähkähullu. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Totuus Suomesta -näyttelyn teokset antaisivat enemmän tai vähemmän todellista kuvaa Suomesta kuin virallisen juhlaohjelman puitteisiin putoava taide. Ne kuitenkin rikkovat illuusion yhtenäiskulttuurista.

”Totuus Suomesta -hankkeesta toivottavasti välittyy kuva, että totuus Suomesta ei ole yksiselitteinen, yksinkertainen, pelkästään positiivinen tai negatiivinen. Ja että keskustelulle tulee aina olla tilaa”, Suvanto kertoo.

Liisa Lounilan teos Expats muistuttaa siitä, kuinka läpeensä tuotteistettu ajatus suomalaisuudesta on. Voimmeko tosiaan viedä palasen kotimaata mukanamme ostamalla karkkia ja näkkäriä?
Liisa Lounilan teos Expats muistuttaa siitä, kuinka läpeensä tuotteistettu ajatus suomalaisuudesta on. Voimmeko tosiaan viedä palasen kotimaata mukanamme ostamalla karkkia ja näkkäriä?

Kulttuurisäädön projekteissa on yhdistetty taidetta ja akateemista tutkimusta, eikä työryhmä näe näitä asioita erillisinä. Historiallisesti niiden tehtävät ovat olleet yhteneväisiä: molemmat tutkivat maailmaa ja tuottavat sekä välittävät tietoa siitä.

Tietoa maailmasta on luvassa myös kesäkuussa Kallio Kunsthallessa järjestettävässä näyttelyssä, jossa muun muas­sa tuodaan esiin Helsingin julkisiin veistoksiin liittyviä tilastoja, jotka kertovat, mistä aiheista ja kenelle ne on toteutettu – eli mitä arvoja ja viestejä julkisessa tilassa halutaan korostaa.

Samassa yhteydessä julkaistaan myös kirja, jossa yhdistyy yli sadan tutkijan ja taiteilijan näkemykset Suomesta.

Artor Inkerö tutkii kehollisessa teossarjassaan identiteetin rakentumista ja sitä, kuinka fyysiset ominaisuuden vaikuttavat meihin suhtautumiseen. Teoksessa Justin, Inkerö poseeraa teini-idolli Justin Bieberiltä lainatussa poseerauksessa ja vaatetuksessa. Onko Inkerön omakuva yhtään uskottavampi kuin kuva, joka meille tarjotaan satavuotiaasta Suomesta?
Artor Inkerö tutkii kehollisessa teossarjassaan identiteetin rakentumista ja sitä, kuinka fyysiset ominaisuuden vaikuttavat meihin suhtautumiseen. Teoksessa Justin, Inkerö poseeraa teini-idolli Justin Bieberiltä lainatussa poseerauksessa ja vaatetuksessa. Onko Inkerön omakuva yhtään uskottavampi kuin kuva, joka meille tarjotaan satavuotiaasta Suomesta?

Jos Totuus Suomesta -näyttelyn nimi on suureellinen, niin ei ole ryhmä aikaisemminkaan pyydellyt anteeksi. Takana ovat niin Porin Maailmannäyttely kuin Porin Biennaalikin. Nimeämisfilosofia on mietitty, ja projektit ovat lähteneet aina jostakin konkreettisesta kysymyksestä. Erityisesti biennaalit ja maailmannäyttelyt ovat kiinnostavia tapahtumia taidemaailman inklusiivisuuden ja ekslusiivisuuden kysymyksiä pohdittaessa.

Rakenteiden tarkastelun kautta on ollut mahdollista avata konventioita ja mekanismeja, joiden puitteissa suureellisia taidetapahtumia luodaan ja markkinoidaan. Täysin ryppyotsaisesti tätä nimeämislinjausta ei myöskään ole tehty.

”Ymmärrämme huumorin arvon välineenä, kun asioita halutaan tehdä kohdattavaksi, saavutettavaksi ja ymmärrettäväksi”, Jensen toteaa.

Suvanto toivoo nimien antavan kokijalle myös signaalin käsiteltävistä teemoista.

”Projekteissamme liikutaan taiteen esittämisen lisäksi muun muassa edellä mainittujen konventioiden tarkastelussa. Miellämme itse hankkeemme kokonaistaideteoksiksi niin sanotun.perinteisen näyttelytoiminnan sijaan.”

Kun puhutaan yhteiskunnan ja taidemaailman rakenteista, ei kaupallisuutta voi ohittaa. Kysymys Porin kulttuurisäädön toiminnan vuonna 2013 käynnistäneestä Sponsori-näyttelystä saa Jensenin suorastaan nauramaan.

”Saimme Sponsori-näyttelyyn muun muassa nahanpaloja, kaiuttimen, karkkia ja kyniä. Esimerkiksi Campari sen sijaan ei halunnut lähteä sponsoriksi, koska koki, ettei juoma sovellu kyseiseen taidetapahtumaan. Näyttelyssä järjestettiin asiakaskysely, jossa kävijöille tarjoiltiin Camparia ja tiedusteltiin juoman sopivuutta tapahtumaan. Useimmat kävijät olivat sitä mieltä, että Campari sopi erinomaisen hyvin näyttelyyn.”

Ville Vuorenmaan Tehty jossakin -teos herättää pohtimaan, että missä ja mistä on Suomi rakennettu.
Ville Vuorenmaan Tehty jossakin -teos herättää pohtimaan, että missä ja mistä on Suomi rakennettu.

Ryhmän näyttelyitä on tarkoituksellisesti järjestetty paikoissa, jotka eivät välttämättä ole perinteisiä gallerioita. Taide on tuotu suuremman yleisön kohdattavaksi. Tänä kesänä tämä strategia näyttää paljastavan jotain kiinnostavaa myös siitä, millä ehdoilla kaupunki toimii.

Totuus Suomesta -näyttelyn on tarkoitus levitä julkiseen tilaan Poriin Jazzien aikana. Jazz-viikolla Porissa järjestetään myös SuomiAreena, joka tunnetaan maamme poliittisen ja talou­dellisen eliitin jokakesäisenä maailma kylässä -festivaalina.

Porin kaupungin kanssa jo viime vuonna sovittu näyttely on kuitenkin vaakalaudalla kaupungin luovutettua SuomiAreenalle oikeuden määrätä tapahtuma­viikon aikana kaupunki­tilan käytöstä myös tapahtuman ulkopuolella. Täysin selvää ei ole, kuka ja millä valtuuksin on moisen oikeuden mediayhtiö MTV:n ja kaupungin yhdessä järjestämälle SuomiAreenalle luovuttanut.

Työryhmän mielestä Porin toiminta vaikuttaa huomattavan oudolta.

”Meille on ehdotettu ainoastaan vaihtoehtoja, jotka joko siirtäisivät meidät syrjään keskustasta tai vaatisivat isoja investointeja ja liittäisivät meidät osaksi SuomiAreenan ohjelmaa, mitä emme missään nimessä halua”, Jensen kertoo.

Hans-Peter Schüttin teos Liputuspäivä juhlistaa sitä todellista Suomea. Hurraa! Suomi kuntoon.
Hans-Peter Schüttin teos Liputuspäivä juhlistaa sitä todellista Suomea. Hurraa! Suomi kuntoon.

Satakunnan Kansan haastattelussa SuomiAreenan tuottaja Kristian Vainio linjasi, että Porin kulttuurisäädöllä on ”ilkeät tarkoitukset”.

Yrityksistä huolimatta keskusteluyhteyttä sen enempää Vainion kuin kaupunginkaan suuntaan ei ole saatu luotua. Jensen epäilee, että hiljaisuuden myötä aiheen toivotaan unohtuvan. Suvanto puolestaan teroittaa, että tarkoituksena ei edelleenkään ole solvata Suomea eikä suomalaisuutta vaan tehdä rakenteita näkyviksi.

Työryhmän mielestä Vainion lehdessä esittämien väitteiden perusteella vaikuttaa siltä, ettei hän ole projektiin perehtynyt. Kommentti koetaan ilkeämieliseksi ja pöyristyttäväksi. Keskustelun sijaan on tyydytty tuomitsemaan – ja kieltämään – näyttely.

”On lähtökohtaisesti hämmentävä asetelma, että sadan eri näkemyksen esille nostaminen nähtäisiin solvauksena keskustelun avaamisen sijaan”, Suvanto summaa.

Totuus Suomesta Kallio Kunsthallessa
2.–23.6. ja Porissa (ehkä) 8.–16.7.
Totuus Suomesta – The Truth About Finland. 221 sivua, Porin kulttuurisäätö 2017.

Jaa tämä: