Taide

OSTA RAHAA

Taiteilija perusti kioskin, jossa myy rahaa päivän hintaan. Päivän hinnan määräytyminen poikkeaa merkittävästi totutusta.

Elissa Eriksson muistetaan muun muassa mainoskriittisestä Haluan nähdä muutakin -taideteoksesta, jota varten hän vuokrasi mainostilaa Helsingin sporapysäkeiltä sekä kulutuskriittisestä Creative Shopping -näyttelystä, jossa taideteokset oli tehty kassakuiteista.

Raha, rahan liikkeet ja se, mitä rahalla saadaan ovat muodostaneet keskeisen, mutta ei välttämättä ääneen sanotun, punaisen langan Erikssonin taideteoksissa.

Elissa Eriksson: Shopping Queen. Teos kertoo meille, mistä shoppailu-kuningattaret on tehty ja mikä heidän asemansa on.
Elissa Eriksson: Shopping Queen.
Teos kertoo meille, mistä shoppailu-kuningattaret on tehty ja mikä heidän asemansa on. Creative Shopping -näyttely muodostui kassakuiteista, joita varten Eriksson valikoi ostamansa tuotteet tarkasti ja asetteli ne kassahihnalle hyvinkin tarkassa järjestyksessä. Kassahenkilökunta toteutti taideteosten valmistamisen.

Tammikuussa 2017 Galleria Huudossa esillä ollut näyttely Money Talks sukelsi sitten rahan maailmaan ihan päätä pahkaan. Eriksson peitti gallerian lattian rahalla – yhden sentin kolikoilla.

Mitä raha on? Minkälainen rooli rahalla on meidän yhteiskunnassamme? Millaisia ovat sen taustalla vaikuttavat mekanismit? Projektin edetessä olen hämmästynyt siitä, kuinka sokea piste rahan käsite meille onkaan. Esimerkiksi päätöksenteossa – niin politiikassa kuin yksityiselämässä – raha on hyvin vahva argumentti, mutta silti pysähdymme äärimmäisen harvoin pohtimaan, mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme rahasta”, taiteilija linjasi Money Talksin yhteydessä.

Elissa Eriksson: Money Talks
Elissa Eriksson: Money Talks

Nyt rahateos on jatkanut elämäänsä ja löytänyt uuden tavan olla. Money Talks -teosta varten hankitut yhden sentin kolikot ovat myynnissä Tennispalatsin pohjoispäädyn vanhassa lippukioskissa – eli Rahakiskassa. Ja kuten markkinoilla aina, päivän hinta vaihtelee päivittäin. Toisin kuin rahamarkkinoilla, tällä kertaa hintaa ei kuitenkaan määritä täysin havaitsemattomissa olevat ja lähinnä magiaan rinnastettavat algoritmit ja spekulatiiviset tuulahdukset. Rahakiskassa hiluja myydään kilohinnalla ja kilohinta määräytyy niinkin konkreettisen muuttujan kuin lämpötilan mukaan.

Nimellisarvo kilolle sentin kolikoita olisi melko tarkasti 4,35 euroa. Tätä kirjoittaessa ainoastaan 6.5. lämpötila on noussut niin korkealle, että päivän hinta on noussut yli nimellisarvon – eli säiden herra on suosinut valuuttakaupassa ostajia. Tuolloin hinta nousi peräti 4,55 euroon kilolta.

Rahan päälle ymmärtävä taiteenkeräilijä/rahan ahne suuntaa siis Rahakiskalle nyt, ennen kuin Pekka Pouta lopettaa nauramisen ja lämpötila nousee. Taiteilija itse päivystää kioskissa tiistaista sunnuntaihin toukokuun loppuun asti ja myy kolikoita.

Elissa Eriksson: Rahakiska Installaatio ja taiteilija itse. Ostamalla kolikoita taiteenkokija/kuluttaja osallistuu performanssiin ja muuttuu osaksi kokonaistaideteosta.
Elissa Eriksson: Rahakiska
Installaatio ja taiteilija itse. Ostamalla kolikoita taiteen kokija/kuluttaja osallistuu performanssiin ja muuttuu osaksi kokonaistaideteosta.

Näennäisen absurdi ja aiheeseen liittymätön peruste rahan hinnan määräytymiselle on tämän teoksen ytimessä. Me olemme yhteiskuntana jo hyväksyneet sen, että rahamarkkinoiden toiminta on erkaantunut reaalitodellisuudesta – Rahakiskan toiminta vain muistuttaa siitä.

Samoin monet meistä ovat hissukseen hahmottaneet sen, että raha on äärimmäisen abstrakti käsite, eikä arjessa kohtaamamme konkreettinen raha oikeastaan kuvaa rahaa sellaisena, kuin minä se toimii markkinoilla. Tämä rahan abstraktiuden vastapainoksi Eriksson myy meille yhden sentin kolikoita, jotka ovat äärimmäisen konkreettisia, mutta samalla niin epäkäytännöllisiä, että ne ovat tosiasiallisesti lähinnä arvottomia – paitsi osana taideteosta.

Jotta taideteoksen herättämä keskustelu rahasta ei jäisi kevyeksi fiilistelyksi ja tunnetasolle, Elissa Eriksson järjestää HAM-museossa Mitä raha tekee? -paneelikeskustelun.

Keskustelussa Niina Bergring työeläkeyhtiö Veritaksesta, Jaana Hirsikangas Naisten Pankista, Patrizio Lainà Talousdemokratia ry:stä ja Marika Lohi Ehta raha -osuuskunnasta pohtivat rahaa sekä filosofisena käsitteenä että arkeen vaikuttavana tekijänä.

Lisäksi mietinnässä on se, mistä raha syntyy ja miksi sitä tarvitaan? Miten raha vaikuttaa yksilön tai yhteiskunnan valintoihin? Voiko rahalla tehdä hyvää? Mikä nykyisessä rahajärjestelmässä voisi olla toisin?

Kuten valpas lukija voi päätellä keskustelijoiden taustoista, odotettavissa ei ole täysin samanmielisten hymistely, mikä on aina hyväksi keskustelulle (paitsi A2-illoissa, joissa mikään ei ole hyvää). Tähän loppuun sopiikin Patrizio Lainàn viime vuotinen ajatus teemaan liittyen:

Taiteilija osaa myydä taidetta: "Miksi ostaa rahaa? No, vaikka siksi, koska rahaan on painettu erilaisia hauskoja kuvia!"
Taiteilija osaa myydä taidetta: ”Miksi ostaa rahaa? No, vaikka siksi, koska rahaan on painettu erilaisia hauskoja kuvia!”

”Kuten kaikilla tieteenaloilla myös taloustieteessä keskustelu voi välillä käydä kuumana. Kiihkeässä keskustelussa ei sinällään ole mitään vikaa. Joskus kuitenkin taloustieteestä on mahdotonta käydä rakentavaa keskustelua.

Samaan aikaan kun valtavirtainen taloustiede perustelee teorioitaan reaali­maailman datalla, mikään määrä todistusaineistoa ei riitä kumoamaan teorioiden ydintä, koska kyseessä ovat havaitsemattomat mekanismit ja prosessit.”

Tässäpä hyvä lähtökohta keskustelulle.

Elissa Eriksson: Rahakiska Tennispalatsin pohjoispäädyssä on auki 28.5.2017 asti tiistaista sunnuntaihin klo 11-18.

Jaa tämä:

”Mainonta paskantaa päähäsi”

Aktivistiryhmä vaihtaa luvatta kaupallisen propagandan tilalle anarkistista propagandaa. Viesti on väkevä ja analyysi skarppia.

”Lyhyen tähtäimen tavoitteemme on välttää pidätetyksi tulemista. Pitkän tähtäimen tavoitteemme on kommunismi.”

Näin se käy ja symboliikka sijoittelun suhteen on väkevää.
Näin se käy ja symboliikka sijoittelun suhteen on väkevää. Lisää aiheesta täällä.

Mainostauluja kaappaava lontoolainen Special Patrol Group -ryhmä (SPG) lainasi nimensä jo lakkautetulta Lontoon poliisin erikoisjoukolta. Olikin sopivaa, että ensimmäinen SPG:n tempaus muodostui poliisiväkivaltaa kritisoivien julisteiden luvattomasta ujuttamisesta mainostauluihin muun muassa Scotland Yardin päämajan ulkopuolella.

”Haluaisimme nähdä ihmiset vaatimassa elinympäristöään itselleen, pois korporaatioiden monopolin kynsistä”, SPG kertoo.

Tässä haastattelussa ryhmä kommentoi nimettömänä ja kollektiivina.

”Oikeus kaupunkiin on ranskalaisen sosiologi Henri Lefebvren [1901–1991] esittelemä ajatus, jota brittiläinen yhteiskuntateoreetikko David Harvey [s. 1935] vei pidemmälle. Ajatus voidaan tiivistää siihen, että meillä on oikeus tehdä ja muokata elinympäristömme haluamamme kaltaiseksi. Tämä on ristiriidassa yritysten ja valtiovallan hallitseman ja kontrolloiman ympäristön kanssa. Kyse ei ole pelkästään estetiikasta, vaan myös kaikkien elämän osa-alueiden demokratisoimisesta.”

Dokumentaatio koetaan usein keskeiseksi osaksi toimintaa. Vaikka väliaikaiseksi tiedetty häiriö katoaa, jää dokumentit elämään. SPG uskoo myös esimerkillä opettamiseen.

Toiminnallaan SPG asettuu osaksi pitkää jatkumoa.

”Vastamainosten tekijät ja levittäjät aloittavat estetiikan kaappaamisesta, joka toimii symbolisena vaatimuksena kontrollin saamiseksi. Melkein kaikki heistä puhuvat julkisen tilan takaisin valtaamisesta. Julkinen tila on kuitenkin kiistanalainen termi, ja on kyseenalaista, onko koskaan edes ollut vapaata julkista tilaa, johon palata. Tästä huolimatta on kuitenkin mahdollista luoda julkista tilaa, ja me olemme kova­äänisiä esittäessämme, miltä se tila voisi näyttää.”

Special Patrol Groupin #AdHackManifesto jakaa ryhmän huomiot ja tavoitteet neljään osaan. Manifesti keskittyy ulkomainontaan sillä sitä ei ole mahdollista välttää: ”Printtimainonnan voit välttää kääntämällä sivua ja televisiokanava vaihtuu nappia painamalla ja ad-blockerit auttavat netissä. Mutta ulkomainonta voidaan myydä mainostajille sillä argumentilla, että sitä ei pysty pakenemaan”, ryhmä perustelee.
Special Patrol Groupin #AdHackManifesto jakaa ryhmän huomiot ja tavoitteet neljään osaan. Manifesti keskittyy ulkomainontaan sillä sitä ei ole mahdollista välttää: ”Printtimainonnan voit välttää kääntämällä sivua ja televisiokanava vaihtuu nappia painamalla ja ad-blockerit auttavat netissä. Mutta ulkomainonta voidaan myydä mainostajille sillä argumentilla, että sitä ei pysty pakenemaan”, ryhmä perustelee.

Usein vastamainosten tekijät ottavat maalitauluikseen yksittäiset yritykset. Kohteeksi valikoituu helposti poikkeuksellisen röyhkeästi vedättänyt firma tai muuten vaan tiensä kukkulan kuninkaaksi raivannut yritys, jonka brändiin on ladattu arvoa ja joka on laajalti tunnistettava.

SPG on kuitenkin kohdistanut kritiikkinsä kärjen hieman laajemmalle.

”Emme tavallisesti hyökkää yksittäisten brändien kimppuun – ainoa ero pienen ja ison yrityksen välillä on se, että iso yritys on ollut menestyksekkäämpi toiminnassaan. Molemmat toimivat saman kapitalistisen mallin puitteissa ja ulosmittaavat lisäarvon työläisten tuotoksesta. Molemmat ovat osa järjestelmää, joka tavoittelee rajatonta kasvua rajallisella planeetalla.”

Osan vastuusta SPG jakaa tuotteitaan myyville yrityksille, mutta osansa saavat myös sanansaattajat – mainostoimistot.

”Seuraamme stand up -koomikko Bill Hicksin ajatusta ja pidämme kaikkia mainonnan ja markkinoinnin parissa työskenteleviä henkilöitä osana ongelmaa. Kuten Hicks sanoi markkinointialasta: ’Heidän toimintaansa ei voi rationalisoida, he ovat saatanan pikku kätyreitä, jotka täyttävät maailman sapella ja saastalla. He ovat kusessa ja kusettavat meitä.’”

Bill Hick oli mies, joka sanoi asiat niinkuin ne näki.

Vuonna 2015 ryhmä puolestaan toteutti Don’t Vote -kampanjan, jonka viesti kuului: ”Älä äänestä”.

”Meidän toimintaamme ohjaa anarkistinen teoria, ja vastustamme nykyisen kaltaista edustuksellista parlamentarismia. Mielestämme nykyjärjestelmä ei ole alkuunkaan riittävän demokraattinen, ja raksi ruutuun neljän vuoden välein edustaa lähinnä poliittista apatiaa.”

Voiko äänestämällä vaikuttaa? Ei kaikkien mielestä.

Yksittäiset yritykset eivät siis ole SPG:n tähtäimessä, vaan se on ottanut kohteekseen laajemmin kaupallisen viestinnän, erityisesti ulkomainonnan. Tämä näkyy ryhmän toiminnassa. Hiljattain se kokosi kansainvälisen yhteenliittymän mainostiloja valtaavista ryhmistä ja organisoi Subvert The City -toimintaviikon. Sen aikana yli 500 mainostaulua kaapattiin ja mainokset korvattiin vastamainoksin ja muilla vaihtoehtoisilla viesteillä. Tapahtuma levittyi 40 kaupunkiin 19 eri maassa.

”Perustimme sitä varten Subvertisers International -kattojärjestön. Kenenkään ei kuitenkaan mielestämme tarvitse kuulua mihinkään organisoituun porukkaan tehdäkseen tätä.”

SPG on jakanut oppejaan, eivätkä he vahingossakaan väitä omistavansa ideoita, joiden mukaan toimivat. Päinvastoin. He toivovat muidenkin tarttuvan niihin omaehtoisesti.

”Mehän olemme kommunisteja, ja mielestämme kaikkien tulisi jakaa kaikki – aina.”

Ryhmä muistuttaa Mihail Bakuninin, anarkismin oppi-isän ajatuksesta, jonka mukaan maailman nerokkaimmankin ihmisen mieli on kokonaisuudessaan edellisten ja nykyisten sukupolvien kollektiivisen työn tuottama.

”Aatteelle on erittäin tärkeää, ­että sitä pystytään levittämään ja toisintamaan. Meidän lisäksi tätä ovat tehneet esimerkiksi ­Public Ad Campaignin ­Jordan Seiler ja Brandalism-porukka.”

Seilerin Public Acces -sivulla myydään lukuisten eri kaupunkien mainostaulujen avaustyökaluja ja jaetaan näiden 3D-printtitiedostoja. Branda­lismin Street Ad Takeover Manual puolestaan on jaossa netissä vapaasti pdf-tiedostona.

”Kaikki voivat ja kaikkien pitäisikin aktivoitua ja uudelleenrakentaa ympäristönsä mieleisekseen.”

TIETO OLKOON VAPAATA!

Special Patrol Group uskoo tiedon vapaaseen välittämiseen. Tähän sopii hyvin, että ryhmän edesottamuksia käsittelevän Advertising Shits In Your Head -kirjan julkaisi Dog Section Press, joka on saattanut teoksen myös vapaasti luettavaksi nettiin. SPG:n tekemisten lisäksi kirjassa esitellään myös Public Ad Campaign ja Brandalism-ryhmien ajatuksia.

On ilmeistä, että kustantamon toiminta ei tähtää voittojen maksimoimiseen.

”Haluamme kannustaa ihmisiä seuraamaan esimerkkiä. Tämä kirja on tarkoitettu helppotajuiseksi opaskirjaksi laittomuuksista ja siitä, kuinka ja miksi niitä pitäisi tehdä”, kustantajan edustaja valottaa.

Kustantamon edustaja myös vierastaa termiä ”kustantamo”. Hän vetoaa Bertol Brechtin ajatukseen siitä, että meidän jokaisen velvollisuus on oppia ja jakaa oppia.

Bertol Brechtin ajatukset ovat tulleet tutuiksi lukuisille suomalaisille esimerkiksi tämän Agit Propin juitsun myötä. Sanat ovat Brechtin, joka kirjoitti laulun vuonna 1932 ensi-iltansa saaneeseen Äiti-näytelmään. Näytelmä perustui Maksin Gorkin samannimiseen romaaniin.

”Vallankumouksellisina tavoitteemme on lietsoa kapinaa. Kirjakustantajina meidän todennäköisesti täytyy rajoittaa tavoitteemme mielten kapinaan.”

Kustantamon julkaisema materiaali on niin sanottua erikoismenoa, eikä myöskään tuotannon jakaminen ilmaiseksi edusta kirja-alalla valtavirtaa.

”Se, mikä on hyväksi bisnekselle, on huonoksi moraalille. Paholaisen huikein temppu oli brändätä hyväksikäyttö hyväksi bisnekseksi. Asioiden jakaminen ilmaiseksi on huonoa bisnestä, mutta se voi toimia hyvänä esimerkkinä.”

Advertising Shits In Your Head –  Strategies for resistance (122 sivua).dogsection.bigcartel.com/, 2017. Luettavissa myös täällä

Public Ad Campaignin perustana, Jordan Seilerin, haastattelu täällä ja Brandalismin touhuista puolestaan lisää täällä.

Jaa tämä:

Vaarallisen kauniit säkeet

Valmiina joka vappu -klassikkobiisin tehnyt Klikki antoi uransa ensimmäisen haastattelun ja julkaisi uuden kappaleen. Meno lyyrisessä lukupiirissä on radikaalia.

Kulman takaa ajaa pakettiauto, josta tulee esiin kolme kommandopipoista miestä. Toimittaja huputetaan, lastataan autoon ja ajetaan sillan alle. Tai näin Klikin unelmissa tämä haastattelu alkaisi.

“Mutta ei me ehditty järjestää tätä, me käydään töissä”, Klikki toteaa.

Vappu tai ei, Klikedi ei kameroille hymyile.

Kommandopipot päässä videoilla luokkasotaräppiä suoltava Klikki on suomiräppiskenen kummajainen. Itsenäisyyspäiviksi ja vapuiksi viimeiset kymmenen vuotta biisejä tuottanut Klikki ei ole antanut koskaan ennen haastattelua, eikä Klikin jäseniä saa nytkään yksilöidä. Haastattelu annetaan anonyymisti kahdesta syystä.

Ensinnäkin Klikki on kaikki.

“Alussa me mietittiin, että Klikkiä voi tulla tekemään muutkin, ja nekin olis tätä samaa juttua. Zapatista-hengessä: sillä ei ole väliä, ketä me ollaan, väliä on niillä asioilla, joita me tuodaan esiin”, Klikki toteaa.

“Klikki on kaikki, koska nää asiat koskettaa yhtä lailla Kontulassa jotain ihmistä, jolla ei oo mikrofonia, kuin mua, jolla sattuu olemaan mikrofoni. Me ei olla haluttu saavuttaa tällä mitään oman egon boostausta.“

Klikkiä vituttaa erityisesti: sata vuotta valkoista valtaa, yhteiskunnan kasvava polarisaatio, “Luokkayhteiskuntaa ei enää ole” -puhe, vaalipöhinä, pahoinvoinnin kasaantuminen ja rappioromantiikka, duunarilla Mannerheimin päiväkäsky seinällä ja fasistit eli työväenluokan viholliset sekä vihreät porvarit.
Klikkiä vituttaa erityisesti: sata vuotta valkoista valtaa, yhteiskunnan kasvava polarisaatio, “Luokkayhteiskuntaa ei enää ole” -puhe, vaalipöhinä, pahoinvoinnin kasaantuminen ja rappioromantiikka, duunarilla Mannerheimin päiväkäsky seinällä ja fasistit eli työväenluokan viholliset sekä vihreät porvarit.

Klikki on tekijöilleen keino purkaa pahaa oloa ja kanavoida se taidepläjäykseen. Räppi valikoitui muodoksi sattumalta.

“Me ollaan luettu paljon yhdessä ja jubailtu näistä asioista vaikka kuinka. Klikki on lyyrinen lukupiiri. Me voidaan kuitenkin jutella maailma tappiin asti, eikä mikään muutu. Sit kun tekee biisin, niin sen paskan pääsee oksentamaan ulos. Niistä vituttavista asioista pääsee yli.”

Toinen syy anonyymiyteen on se, mitä purkautuu, kun Klikki pohtii yhteiskunnan tilaa. Puukkoa Stubbiin ja puukkoa Kataiseen. Puukkoa tuppeen ja haulikkoa lataileen.

“Ei tällaisia juttuja voi tietenkään omalla naamalla sanoa, työnantajan kanssa vois tulla ongelmia. Välillä tulee fiilis, et pitäiskö jätkät tehdä biisi, jossa ei oliskaan niinku klik kläk kläkedi kläk, mut sit se ehkä kuitenkin vähän vääntyy siihen. Ehkä se kertoo enemmän meidän yhteiskunnasta, että asiat alkaa aina vituttaa, jos yrittääkin tehdä jotain rakentavampaa.”

Vappuklassikoiden klassikko vuodelta 2014.

Klikin fanitusta ei ole tehty helpoksi. Osa biiseistä on ollut jakelussa esimerkiksi vain yhden itsenäisyyspäivän ajan vuosia sitten. Keikkoja Klikillä on ollut neljä. Sosiaalisen median sivuja perustetaan ja poistetaan. Klikin nimi kirjoitetaan mitä erilaisimmissa muodoissa, joten googlaus ei anna paljoa.

Klikin tunnetuin edelleen saatavilla oleva biisi on Valmiina joka vappu.

Vaik vapaus on tääl muotii ku Fila tai Fubu niin ei Mikko-Matti silti vihaansa huku. Mut vast silloin täyttyy draaman kaari ku syön elävältä mä paavin ja tsaarin.

Klikki on taideprojekti ja perustelee raflaavia valintojaan strategialla.

“Tollasia läppiä on tosi helppo heittää, ja toisaalta siihen on tosi helppo tarttua niiden, jotka ei diggaa. Eihän toi ulkopuolelta katsottuna ole mitenkään älykästä, ja siinä haetaankin vaan reaktiota ihmisistä. Sä tönäiset pallon liikkeelle sanomalla jotain tosi överiä. Ainakin ihmiset alkaa itse miettiä, että jos ei tätä niin mitä sitten.”

Jos Klikkiä analysoi sen sanoitusten perusteella ja tuotteena, on se ääripään ääripää.

“Mä en tiedä, mikä se toinen ääripää on, mut kyllähän meidän läpät on vedetty ihan tosi yli. Se kuuluu taiteeseen, ei taide voi olla mitäänsanomatonta. Ei kukaan mee kattoo mitään demaritaidetta. Jotain varovaista räppiä sote-uudistuksesta.”

Klikin tyylistä poliittista räppiä ei tee Suomessa kukaan muu.

“On artisteja, jotka puhuu sosiaalisista asioista, mut Klikki on enemmän sitä teon propagandaa kuin varsinaista musiikin ehdoilla menemistä. Musiikki palvelee sitä asiaa eikä toisin päin. Siksi sanatkin on paljon suorempia, provosoivampia, hyökkäävämpiä.”

Syrjäytyneiden nuorten miesten tarinoita lähiöistä on suomiräpissä kuultu kyllä, mutta Klikin tulokulma sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin on toisenlainen.

“Ei se ‘menee tosi paskasti’ tai ‘mä oon melkein päätynyt linnaan’ -puhe, jota räpissä ihannoidaan, johda mihinkään.”

Klikin mukaan perinteinen räppipuhe vain uusintaa pahoinvointia. Se ihastelee lähiössä tapahtuvaa päihteiden vetämistä ja siihen jumittumista.

“Oikeesti meidän pitäisi vapautua kaikesta siitä paskasta, joka pitää meitä siellä syrjässä. Jotkut levyt voi voimauttaa ihmisiä kurimuksessa. Klikki haluu muuttaa sen kurimuksen. Meidän tekstit ei puhu yksilön kamppailusta, vaan siitä, mikä ajoi yksilön siihen kamppailuun. Yksilön sijaan me puhutaan aina rakenteista, koska niihin me tarvitaan muutos.”

Klikin Housukaartilainen-biisi julkaistiin vappuna 2017. 

Suomi juhlii satavuotisjuhliaan. Se ei Klikkiä lämmitä.

“Tässä Suomi 100 -hypessä nyt vaan puhutaan siitä, miten hieno menneisyys meillä on ollut ja miten tulevaisuudessa on haasteita suomalaisilla, mut kun ‘yhdessä ollaan talkoissa messissä’, niin hyvä tulee. Siitä ei puhuta yhtään missään mitään, mitä silloin 100 vuotta sitten luokkasodassa tapahtui. Meidän isovanhempien vanhemmat pakoili lahtareita jossain vintillä, eikä ketään kiinnosta. Mun ikäiset käy äänestämässä jotain Jan Vapaavuorta. Missä sen isoisä oli? Klik kläk”, Klikki toteaa ja tekee käsillään nopean latausliikkeen.

Klikki on halunnut muistuttaa satavuotiaan Suomen historiasta uudella biisilläänHousukaartilainen”. Klikki toivoo eri sukupolvien kuuntelevan biisiä yhdessä vappuna.

“Asefantasia ei ollut mitään fantasiaa pari sukupolvea sitten vaan todellisuutta. Ja tilanne voi edelleen kärjistyä siihen tosi helposti, jos näihin ongelmiin ei aleta rauhanomaisesti keksiä muutosta.“

Luokkayhteiskunta ei ole Klikin mukaan muuttunut mihinkään, se on vain paremmin piilotettu.

“Sorron välineet on erilaiset, mutta sorto ei ole hävinnyt mihinkään. Enää ei tarvi kovistella vuokraviljelijää, sitä varten on Intrum Justitia. Pätkätöissä tääl edelleen jengi käy. Pakko tästä on puhua ääneen, jos vaikka seuraavan sukupolven duunarit ei enää haluais olla kokoomuslaisia.”

Klikki, ValmiinaJokaVappu
Lyyrinen lukupiiri kokoontuu juomaan lahtarin verta, kun Klikki lataa riiminsä piippuun.

Klikille työväenluokka on kaiken keskiössä.

“Me tullaan työväenluokasta kaikki ja pidetään yllä tiettyä perinnettä. Niin arvokasta ja tärkeää työtä kuin KOM-teatterisukupolvi tekeekin, niin työläisten itsensä pitää luoda se työväenliike, ei taiteilijoiden ja kulttuuriperheiden.”

Klikki ei tarjoa ratkaisuja, mutta haluaa muistuttaa historiasta.

“Tää palautuu siihen, että ‘Klikki on kaikki’. Ketä me ollaan sanomaan, miten asiat pitäisi tehdä? Mutta jos ei kukaan avaa ekana suutaan, niin ei se keskustelu koskaan etene. Me ollaan vaan tyyppejä, jotka on tehneet pari biisiä.”

Jaa tämä:

Sano se ristipistoin

Viestin sisällön lisäksi myös sen muodolla on väliä. Kiukkuinenkin viesti muuttuu kummasti, kun sen välittää vaikkapa ristipistoin.

Aikku Meura määrittelee itsensä tovin mietittyään käsityöaktivistiksi. Hän on mukana Radikaalit ristipistot -ryhmän toiminnassa ja tekee juurikin ristipistotöitä. Kantaa ottavat ristipistotyöt ovat nousseet viime vuosina suureen suosioon, ja niiden tekemistä voi pitää taiteena, aktivismina tai itseilmaisuna.

”En ehkä näkisi omia töitäni niinkään taiteena, ehkä enemmänkin itseilmaisuna. En ole kauheasti miettinyt näiden määrittelyä”, Meura sanoo keittiön pöydän ääressä Helsingin Kampissa.

Tyypillistä radikaaleille ristipistoille on se, että viesti tai materiaalivalinnat – tai molemmat – poikkeavat totutusta. Ristipistoissa on historiallisesti nähty lähinnä metsän eläimiä, muita luontoaiheita tai muuten harmittomana nähtyjä koristuksia. Ristipistoin tehdyt huoneentaulutkin ovat usein hakeneet viestinsä esimerkiksi Raamatusta ja mietelauseista.

”Meidän ristipistoissamme välitetty viesti on usein aika erilainen kuin mitä on totuttu näkemään ristipistotöissä. Ristiriita tekee töistä mielestäni kiinnostavampia.”

Kaikkia Popedan ja Pate Mustajärven tuotannosta kiinnostuneita epäilemättä puhuttelee Meuran farkku­liiveissä komeileva glitter-langalla pistelty Ukkometso-kangasmerkki.

Jotenkin tämä ei huou sitä Mustajärven eläimellistä miehisyyttä, vaikka "Ukkometso" nykyään aika usein "Ikurin turpiiniin" yhdistetäänkin.
Jotenkin tämä ei huou sitä Mustajärven eläimellistä miehisyyttä, vaikka ”Ukkometso” nykyään aika usein ”Ikurin turpiiniin” yhdistetäänkin.

Perinteisiin käsityötekniikoihin tukeutuvaa toiminta on niputettu käsityön (craft) ja aktivismin yhdistävällä termillä craftivismi. Ristipistoja on mahdollista tehdä yhdessä, mikä on Meuran mukaan ehdoton vahvuus. Löyhä Radikaalit ristipistot -porukka otti ensiaskeleensa keväällä 2014. Sen jälkeen kaikille avoimia tapaamisia ja työpajoja on järjestetty välillä useammin, välillä harvemmin.

”Nykyään meillä on tapaaminen joka toinen viikko Oranssi ry:n tiloissa Helsingin Suvilahdessa. Välillä olemme vierailleet myös erilaisissa tapahtumissa.”

Talonvaltausliikkeestä 1990-luvulla alkunsa saanut Oranssi on kansalaisjärjestö, jonka tarkoituksena on tukea kulttuuri- ja kansalaistoimintaa. Oranssi ja radikaalien ristipistelijöiden teokset ovat melkoisen kaukana tavanomaisesta ompeluseurasta. Ei kuitenkaan kannata mennä stereotypioiden mukana: ompeluseura on sitä, mitä toimintaan osallistuvat sen päättävät olevan.

”Ompeluseuraperinteen vaaliminen on yksi toimintamme keskeisistä asioista. Niihin liittyy historiallisesti se, että ne ovat olleen naisten tila, jossa on voitu juonia. Feminististä juonittelua, siis. Jatkamme sitä perinnettä, mutta tietysti ilman naiserityisyyttä.”

Kaikki ovat tervetulleita toimintaan mukaan sukupuolesta riippumatta.

”Meidän toimintaan osallistuvia yhdistää ehkä kiinnostus tee se itse -jutuista ja punkista sekä feminismiin laajasti liittyvät ajatukset. Tähän varmasti vaikuttaa se, että olemme järjestäneet tilaisuuksia juuri Oranssilla. Ristipistot eivät ole teknisesti vaikeita tai työläitä eivätkä myöskään kalliita. Materiaaleja voi haalia vaikkapa kirpputoreilta tai sukulaisten piironginlaatikosta.”

On monenlaisia tapoja julistaa ja monenlaisia tapoja olla. Hyvä niin.
On monenlaisia tapoja julistaa ja monenlaisia tapoja olla. Hyvä niin.

Radikaalit ristipistot -nimen alla on toimintaa muuallakin Suomessa, esimerkiksi Tampereella.

”Nimi ei ole millään tavoin varattu, ja kaikki saavat toimia sen alla. Radikaalit ristipistot tarkoittaa enemmänkin toimintaa, eikä se niinkään ole määrätyn porukan nimi.”

Osa tekijöistä hakee teoksilleen yleisöä netin välityksellä ja ripustamalla niitä julkiseen tilaan. Osa puolestaan tekee teoksia enemmänkin itselleen, ehkä läheisille näytettäviksi. Oikeaa ­tapaa toimia ei ole. Meura ei ole jättänyt omia töitään julkiseen tilaan, mutta yksi suuri hanke hänellä on mielessään.

”Joku vuosi pitäisi tehdä porukalla vapuksi suuri tilkkutyöbanderolli. Työväenmuseon Werstaassa Tampereella on todella hienoja vanhoja lippuja ja banderolleja. Sellainen on kuitenkin työläs tehdä, emmekä ole saavuttaneet yksimielisyyttä vielä siitä, mitä siinä pitäisi lukea.”

”Olisiko ’Vastustan!’ riittävän yleispätevä? Tai ehkä sen on hieman negatiivinen. ’Kannatan’ voisi toimia.”

Helsingin Radikaalit ristipistot -kokoontuvat joka toinen keskiviikko Suvilahdessa Oranssin tiloissa osoitteessa Kaasutehtaankatu 1,
Helsinki. Materiaalimaksua varten osallistujien tulisi varata ainakin 0,50 euroa mukaansa tai tuoda omat tykötarpeet.

Ainahan se on mielessä. Kalja.
Ainahan se on mielessä. Kalja.

 

Jaa tämä:

Meeminäyttelyssä lepakot räjähtävät ja lippu hulmuaa

Tamperelainen Arsi Keva yhdisti nopeat meemit ja hitaan kuvataiteen.

Meemit ovat näennäisen kevyitä ja merkityksettömiä kuvallisia hassutteluja, jotka täyttävät internetin. Näitä kuvia voi kuitenkin tarkastella myös hieman huolellisemmin. Niistä löytyy yllättäviä merkityksiä ja niiden viittaussuhteet ovat moninaisia.

Nopeatempoiseen nettikommentointiin kuuluvat meemit voivat tiivistää kuvan ja lyhyen tekstin yhdistelmään kommentin lähes mistä tahansa aiheesta. Sama hassu kuva kaikkialla ufoja näkevästä, suomalaisestakin televisiosta tutusta Giorgio Tsoukalosista voi kommentoida sopivaan lauseeseen yhdistettynä niin pääministerin pöhköä möläytystä kuin pintajulkkiksen höpsöä sanavalintaa.

Tästä meemistä on tehty enemmän variaatioita kuin mitä maailmassa on numeroita.
Tämän meemin avulla on käsitelty lähes kaikkea mahdollista, eikä mikään aihe ole ollut vierasta.

Lyhyen lauseenpätkän liittäminen tuttuun kuvaan saattaa välittää kommentoijan ajatukset tehokkaammin (ja nopeammin!) kuin ajatuksen purkaminen pidemmäksi tekstiksi.

Ja ovathan meemit hauskoja. Perikato-elokuvasta­ lai­natusta ja uudelleen teks­titetystä Hitler kuulee -videosta on tehty enemmän versioita kuin edes tietokone pystyy laskemaan.

Hitler kuuli jälkikäteen myös Särkänniemen delfiinien siirtämisestä, eikä arvostanut operaation toteutusta.

Tamperelainen Arsi Keva päätti yhdistää perinteisen kuvataiteen ja meemikuvaston. Syntyi sarja akryylimaalauksia, joiden kuvasto on tuttua nettimeemeistä.

”Tavoitteenani on tehdä selkeitä teoksia, jotka voivat herättää tuntemuksia kenessä tahansa. Meemit voi aiheena olla helposti lähestyttävä periaatteessa kenelle tahansa, ja siinä mielessä se oli myös kiinnostava ja mielekäs aihe”, Keva kertoo.

”Koska elämme jatkuvassa visuaalisten ärsykkeiden tulvassa, on toki relevanttia kysyä, onko sitä tarpeellista luoda lisää.”

Vuoden 1995 kultajuhlien jälkeen torilla tapaamisesta on muodostunut, jos ei sentään kansallinen, niin vähintään helsinkiläinen instituutio. Tämä lippua heiluttava sankari on muodostunut tuon kansanperinteen symboliksi.
Vuoden 1995 kultajuhlien jälkeen torilla tapaamisesta on muodostunut, jos ei sentään kansallinen, niin vähintään helsinkiläinen instituutio. Tämä lippua heiluttava sankari on muodostunut tuon kansanperinteen symboliksi.

Keva tunnetaan taiteilijana, jonka tuotantoon kuuluu esimerkiksi rajoitettuna painoksena julkaistu Suosikki-­zine. Kopiokoneella monistettu mustavalkoinen lehti lainasi tunnetulta – ja jo kuopatulta – nuorisolehdeltä nimen ja tiettyjä teemoja. Tosin lopputulos poikkesi esikuvasta lähinnä kaikilla mahdollisilla tavoilla.

”Brändeillä, niiden imagolla ja mielikuvilla on usein kiinnostavaa leikitellä. Suosikki-­zinen kohdalla ’ristiriita’ vaikutti toimivan melko hyvin, ainakin palautteen perusteella. Jopa Otavamedia piti sitä onnistuneena!” Keva ilakoi.

Onnistuneena pitäminen tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että Otavamedia vaati zinen poistamista myynnistä ja koko painoksen tuhoamista.

Rocklegenda ja yleisnero Lemmy Kilmisterin elämä oli huikea ja täynnä merkillisiä käänteitä. Keikkailua viime metreille jatkanut Lemmy kävi Suomessa viimeisen kerran vain hieman ennen menehtymistään. Astuessaan ulos matkustajalautalta, Lemmy tuli kuvatuksi Viikkarin koristekehyksissä muiden matkustajien tavoin. Tämä kuva levisi sosiaalisessa mediassa vimmatusti. Kuva jopa innoitti tovin aikaa eloisasti päivitetyn Joka päivä sama kuva Lemmy Kilmisteristä Viking Gracella -ryhmän Facebookiin.
Rocklegenda ja yleisnero Lemmy Kilmisterin elämä oli huikea ja täynnä merkillisiä käänteitä. Keikkailua viime metreille jatkanut Lemmy kävi Suomessa viimeisen kerran vain hieman ennen menehtymistään. Astuessaan ulos matkustajalautalta, Lemmy tuli kuvatuksi Viikkarin koristekehyksissä muiden matkustajien tavoin. Tämä kuva levisi sosiaalisessa mediassa vimmatusti. Kuva jopa innoitti tovin aikaa eloisasti päivitetyn Joka päivä sama kuva Lemmy Kilmisteristä Viking Gracella -ryhmän Facebookiin.

Kun meemejä on äärettömän nopea tehdä, klassinen maalaus­taide puolestaan on kaikkea muuta kuin nopeaa. Siinä missä meemissä kuvan ja tekstin välillä vallitsee usein jännitteinen suhde, jopa tarkoituksellinen ristiriita, Kevan teoksissa ristiriita vallitsee kuvaston ja toteutustekniikan välillä.

”Ajatus nopeatempoisen internetin visuaalisen kulttuurin kohtaamisesta hidastempoisemman maalaustaiteen kanssa vaikutti jo itsessään kaikessa paradoksaalisuudessaan sopivan humoristiselta, joten halusin kokeilla, mitä lopputuloksesta seuraa. Tämän meemiaiheisen teossarjan voi esimerkiksi tulkita parodioivan ympäröivää visuaalisten ärsykkeiden tulvaa tekemällä ohimenevät ilmiöt konkreettisesti näkyviksi ja pitkäikäisiksi teoksiksi”, Keva kirjoitti tekstiviestissä. Koska taiteilijan elämä on tunnetusti jetsettiä, joutui Keva tosiaan vastaamaan osaan haastattelun kysymyksistä tekstiviestinä Tallinnan-laivan bingosta.

Kotimaisista meemeistä kuhaläpät lienevät tunnetuimpia. Ne perustuivat ”kunhan”-sanan lyhentämiseen puhekieliseen muotoon ”kuha” ja kuhakalan lisäämiseen erilaisiin kuviin.

Varsin kontrolloimattomana eläimenä internet nostaa ja hylkää meemejä jatkuvalla syötöllä. Räjähdysmäisesti levinneet kuhameemitkin ovat painuneen taka-alalle, mutta on täysin mahdollista, että kuhat taas joku päivä pääsevät kutupaikoille. Tätä varmasti toivovat myös tahot, jotka koettivat tuotteistaa kuha-meemit markkinointityökaluiksi.

Ajatushautomo Hatun All Male Panel on niittänyt mainetta kotimaassa ja maailmalla. Setämiesten kansoittamien tilaisuuksien puute ei ole päässyt muodostumaan ongelmaksi.
Saara Särmän All Male Panel on niittänyt mainetta kotimaassa ja maailmalla. Setämiesten kansoittamien tilaisuuksien puute ei ole päässyt muodostumaan ongelmaksi.

Mutta ovatko meemit pelkkää hassuttelua? Eivät välttämättä, sillä myös vakavia asioita on soveliasta käsitellä huumorin kautta. Mee­mien yhteydessä voikin soveltaa naurun roolia kansainvälisessä politiikassa väitöstutkimuksessaan käsitelleen Saara Särmän lanseeraamaa radikaalin hauskuuden käsitettä.

Esimerkiksi machojumalana patsastelevan Vladimir Putinin kuva muuttuu merkittävästi, kun otos hänestä yläosattomana ratsastamassa hevosella kohtaa meemitehtailijat. Hevonen vaihtuu milloin miksikin – karhuksi, joutseneksi, suihkuhävittäjäksi ja niin edelleen – ja samalla uhoamisen naurettavuus paljastuu.

”Tuttu kuvasto uudessa ympäristössä herättää uudet mielikuvat ja uudet ajatukset. Tietysti jokaiselle ihmiselle tulkinta on omanlainen, enkä haluaisi liiaksi ohjailla sitä johonkin omaan ’ennalta määräämääni’ suuntaan”, Arsi Keva linjaa.

Netin meemikuvasto on kuitenkin hyvin sattumanvaraista, eikä Arsi Kevakaan kykene tuottamaan näyttelyynsä kattavaa otosta aiheesta. Galleriasta loppuvat seinät ennen kuin internetistä sivut.

Tuulivoima on nähty uhkana suomalaiselle elämänmuodolle ja elämälle. Huumorilta ei olla tyystin vältytty. Ensi kansanedustajana ja meppinä kunnostautunut Eija-Riitta Korhola (kd/kok) tiesi kertoa, että kanojen silmät räjähtelevät tuulimyllyjen läheisyydessä ja sitten perussuomalaisten demagogi Matti Putkonen tiesi kertoa, että lepakot räjähtelevät. Putkonen tosin myönsi jälkikäteen, että palturia tuli laskettua näkyvyyden saamiseksi. Korholan motiiveista tuskin kukaan voi olla varma.
Tuulivoima on nähty uhkana suomalaiselle elämänmuodolle ja elämälle. Huumorilta ei olla tyystin vältytty. Ensi kansanedustajana ja meppinä kunnostautunut Eija-Riitta Korhola (kd/kok) tiesi kertoa, että kanojen silmät räjähtelevät tuulimyllyjen läheisyydessä ja sitten perussuomalaisten demagogi Matti Putkonen tiesi kertoa, että myös lepakot räjähtelevät. Putkonen tosin myönsi jälkikäteen, että palturia tuli laskettua näkyvyyden saamiseksi. Korholan motiiveista tuskin kukaan voi olla varma.

Valitsemisprosessissa myös sattuma on vaikuttanut lopputulokseen. Hetken mielijohteesta ja viime tingassa syntyi esimerkiksi Räjähtävät lepakot -teos, joka kommentoi perussuomalaisten demagogi Matti Putkosen tarkoitushakuisen väärin tulkitsemia tutkimus­tuloksia siitä, että tuulivoimalat räjäyttelisivät lepakoita.

”Valitsin näyttelyyn ne meemit, jotka ensimmäisenä tuli mieleen. Osaa, kuten Up in the ass of Timo -meemiä, voi pitää netin klassikkona, jonka oletettavasti hyvin moni muistaa.”

Tällä videolla klassikosta on tehty re-mix. Ehkä tämä on taidetta.

Ja tässä sama kuvataiteen muotoon väännettynä.
Ja tässä sama kuvataiteen muotoon väännettynä.

Up in the ass of Timo perustuu lyhyeen videoon, jossa rautatanko löi Marcus Grönholmin ohjastaman ralliauton lattian ja epäonnisen kartturin istuimen läpi, suoraan kartturin Timo Rautiaisen pehvaan. Grönholm kuvasi tapahtunutta etapin jälkeen tuolla legendaarisella lauseella. Videota on katsottu netissä miljoonia kertoja.

Arsi Keva: Internet räjähtää –  Meemit maalauksina Helsingin Sähinä-galleriassa 30.11. asti

Häiriköt-päämaja järjestää Häiriköivät dosentit -sarjaan kuuluvan Meemispektaakkeli-keskustelutilaisuuden ja -työpajan marraskuussa. Lisätietoja tuonnempana: www.facebook.com/hairikot

Jaa tämä:

Suomi, asekauppias

Samalla, kun maamme hallitus jakelee aseidenvientilupia ennennäkemättömällä tahdilla kansalaiset marssivat kadulla Syyrian sotaa vastaan. Nämä liittyvät toisiinsa hyvinkin läheisesti.

Pari vuotta sitten teimme Jani Leinosen kanssa sotateollisuutta kommentoivan paidan Suomen Rauhanpuolustajille. Paidan estettisen ilmeen lainasimme rantalomakohteiden mauttomilta tuliaispaidoilta, joihin on painettu kaikki mahdolliset muotimerkit – vaihdoimme vain nuo vaatemerkkien logot valikoimaan kotimaisten tuttujen ja tuntemattomien asevalmistajien logoja.

Kauneus on tietysti katsojan silmässä, mutta mielestäni yhdistimme suomalaisen sotateollisuuden mahdollisimman rumaan graafiseen suunnitteluun. Samoilla heitimme myös ilmoille ajatuksen siitä, että mihin ihmisten mielestä on hienoa samaistua – leimaamme itsemme ilomielin vaatteita hirvittävissä olosuhteissa tuottaviin muotibrändeihin, mutta aseteollisuutta harvempi haluaa itseensä yhdistää (metsästysporukat tästä poikkeuksena).

Minä ja Leinonen (vasemmalla) emme ole suinkaan ainoita, jotka ovat tarkastelleet suomalaista asekauppaa taiteen keinoin. Otso Kantokorven teos [http://uusi.voima.fi/blogikirjoitus/2015/aseet-taiteeksi-ja-taide-aseeksi/] (oikealla) muistuttaa meitä siitä, että Suomen rikkaimmaksi kansalaiseksi tituleerattu Chaim Zabludowicz on rikastunut juurikin asekaupalla.
Minä ja Leinonen (vasemmalla) emme ole suinkaan ainoita, jotka ovat tarkastelleet suomalaista asekauppaa taiteen keinoin. Otso Kantokorven teos (oikealla) muistuttaa meitä siitä, että Suomen rikkaimmaksi kansalaiseksi tituleerattu ja taiteen keräilijänä tunnettu Chaim Zabludowicz on rikastunut juurikin asekaupalla.

Harmillisesti suomalainen asekauppa jatkuu ja on jopa lisääntynyt sekä kohdistunut entistä ongelmallisempiin maihin kuten SaferGloben selvityksistä selviää (muuten taas kansalaisjärjestö hoitaa sitä valvomistyötä, joka oikeastaan voisi olla valtion vastuulla).

Aseita myydään halukkaille ja ikkunasta on lentänyt ulos kaikki teeskentely siitä, että asiakkaaksi kelpuutettaisiin ainoastaan demokraattisia valtioita, joilla on ihmisoikeushommelit kuosissa. Nyt kauppaa käydään Uzbekistanin, Turkmenistanin ja Saudi-Arabian kaltaisten maiden kanssa. Ei tämä sikäli uusi motkotuksen aihe ole, kirjoitin vuonna 2005 siitä, kuinka raskaan AMOS-kranaatinheitinjärjestelmän myyminen Yhdysvalloille saattoi hyvinkin rikkoa Suomen lakia. Jo tuolloin meillä oli selvä kielto siitä, että aseita ei voida myydä maalle, joka saattaa käyttää niitä aseelliseen hyökkäykseen tai ihmisoikeusloukkauksiin – ja aseellisia hyökkäyksiähän Yhdysvallat on tehnyt vähän sinne sun tänne tuon jälkeenkin.

Ajatus siitä, että meidän Uzbekistanin, Turkmenistanin ja Saudi-Arabian – tai Yhdysvaltoihin – kaupustelemat aseet eivät päätyisi vähintäänkin epäilyttäviin touhuihin on lähinnä naiivi. Enkä usko hetkeäkään Team Finlandin asekauppiaiden syyllistyvän naiiviuteen.

Myöskään ei kannata kuvitella, että konfliktit jatkuisivat ilman, että asekauppiaat niitä aseita sinne konfliktialueelle puskevat. Ainoastaan Rambolta ei lopu paukut kesken, muut tarvitsevat sen tasaisen logistiikkaketjun, jonka toisessa päässä on myös Suomi.

YK-päivänä Helsingin Senaatintorilla vaadittiin rauhaa. Vaatimus on epäilemättä naiivi, mutta myös eettisesti perusteltu. Kuva: Teemu Silván
YK-päivänä Helsingin Senaatintorilla vaadittiin rauhaa. Vaatimus on epäilemättä naiivi, mutta myös eettisesti perusteltu. Kuva: Teemu Silván

Kuluneen viikon aikana SaferGloben raportti on poikinut paljon keskustelua mediassa ja kommenttipalstoilla. Monet kommentoijat ovat oikeuttaneet kauppoja sillä, että jos ei me myydä, niin joku muu kyllä myy. Ja että siksi meidän kantsii ottaa ne rahat kuleksimasta. Siinä sitten ollaan kädet veressä ja pyhistellään täällä kotosalla että kuinka sivistyneitä ja rauhaa rakastavia olemmekaan.

No, kyllä me olemme osallisia niihin maailman konflikteihin, mikäli meidän aseita siellä käytetään. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Perusporvarihallitus on ilmeisesti sitä mieltä, että se kauppa on, joka kannattaa ja seurauksista viis. Myydään sitten sitä kuolemaan ja ollaan tyytyväisiä, kun joku taajama saa töitä asetehtaasta. Ehkä siellä tehtaan ympärille rakennetussa taajamassa kuitenkin voisi valmistaa muutakin kuin kuolemaa Uzbekistanin kaltaisiin diktatuureihin, jonne ollaan nyt myymässä tarkkuuskiväärejä.

SaferGloben raportti ajoittui sopivasti likelle eilistä YK-päivää, jolloin marssittiin monilla paikkakunnilla pitkin maata. Perinteisten YK-päivän marssien teemana oli tänä vuonna Syyria. Häiriköiden puolesta Helsingin mielenosoitusta dokumentoi Teemu Silván.

Klovnit_web
Ne hyvät klovnit
hiljaisuus_kynttilät_01_web
Senaatintorilla järjestettiin minuutin hiljaisuus

senaatintori_kynttilä_web

Jaa tämä:

Kuka kuuntelee saamelaisia?

Saamelaisten ihmisoikeudet eivät toteudu Suomessa. Ihmisoikeusliitto listaa tähän liittyvät keskeisimmät ongelmakohdat.

Ihmisoikeuksien perusajatuksena on, että jokainen ihminen on samanarvoinen. Ihmiset eivät kuitenkaan ole samanlaisia, joten oikeuksien yhtäläinen toteutuminen vaatii toisinaan erilaisia toimenpiteitä.

Vähemmistöoikeudet on luotu, jotta eri vähemmistöihin kuuluvat olisivat yhdenvertaisia enemmistön ehdoilla rakennetussa yhteiskunnassa. Niiden lähtökohta on, että vähemmistöidentiteettiä ei tule yrittää ”parantaa” enemmistöidentiteetiksi. Suomen perustuslain mukaan ”saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan”.

Saamelaisten oikeus saamenkielen opetukseen ja saamenkieliseen opetukseen säädettiin lailla vasta 1990-luvulla. Saamelaislaki astui voimaan 1996. Näiden lakien käytäntö vahvistui huomattavasti kulttuuriautonomian myötä, ja saamelaiskäräjille annettiin valtuudet oppimateriaalituotantoon ja kielen opetuksen kehittämiseen.

Vaikka perustuslaki ja muut lait turvaavat saamelaisten oikeuksia, on todellisen yhdenvertaisuuden toteutumiseen vielä matkaa. Ihmisoikeusliitto on listannut viisi saamelaisten oikeuksille keskeistä kysymystä:

Alppihiihtäjä Tanja Poutiainen juhlisti uransa loppua pukeutumalla saamenpukuun. Carola Miller puolestaan edusti Suomea Miss Maailma -kilpailuissa samoin saamenpuvussa. Kumpikaan henkilöistä ei ole saamelainen, eivätkä puvutkaan oikeasti olleet sitä. Monet saamelaiset kokivat nämä pukeutumisratkaisut syvästi loukkaaviksi.
Alppihiihtäjä Tanja Poutiainen juhlisti uransa loppua pukeutumalla saamenpukuun. Carola Miller puolestaan edusti Suomea Miss Maailma -kilpailuissa samoin saamenpuvussa. Kumpikaan henkilöistä ei ole saamelainen, eivätkä puvutkaan oikeasti olleet sitä. Monet saamelaiset kokivat nämä pukeutumisratkaisut syvästi loukkaaviksi.

Kulttuurin omiminen

Saamelaisuuteen perehtyminen vaatii saamelaisten kotiseutualueen – Utsjoki, Inari, Enontekiö ja Sodankylän pohjoisosat – ulkopuolella asuvilta oma-aloitteisuutta. Suomalaiset ovat tehneet koulujen oppikirjat suomalaisen kulttuurin ehdoilla ja suomalaiselle lukijalle. Saamelaiset ja muut vähemmistöt esiintyvät lähinnä virikekuvissa.

Kulttuurin näkyviä ilmaisuja omitaan missikisoihin ja muihin tilaisuuksiin koristamaan suomalaisuutta ilman ymmärrystä esimerkiksi pukuihin liittyvästä koodistosta. Kun saamelaiset eivät suostu pelkän koristeen rooliin, heitä syytetään turhasta kitinästä. Koristeeksi typistäminen on loukkaus, kun muualla yhteiskunnassa kulttuurin ja elinkeinojen harjoittamista hankaloitetaan.

Kansainväliset sopimukset, kuten Euroopan neuvoston vähemmistösopimus vaativat, että tietoisuutta vähemmistöjen kulttuureista, kielistä, historiois­ta ja uskonnoista ylläpidetään ja levitetään yhteiskunnassa. Tietoa vähemmistöistä pitäisi sisällyttää laajemmin ja monipuolisemmin kaikkiin opetusmateriaaleihin. Tietoisuus lisää ­dialogia.

Suohpanterror lainasi tämän teoksen pohjaksi kohua Lontoon metrossa herättäneen Protein Worldin mainoksen. Paheksuttu mainos kysyi: "Are You Beach Body Ready?" Suohpanterror vaihtoi viestin ja mallin. Lisää alkuperäisestä mainoksesta, joka osaltaan siivitti seksististen mainosten kieltoon Lontoon metroissa: http://hairikot.voima.fi/blogi/rantakunto-ja-paremmat-mainokset-nytten/
Suohpanterror lainasi tämän teoksen pohjaksi kohua Lontoon metrossa herättäneen Protein Worldin mainoksen. Paheksuttu mainos kysyi: ”Are You Beach Body Ready?”
Suohpanterror vaihtoi viestin ja mallin. Lisää alkuperäisestä mainoksesta, joka osaltaan siivitti seksististen mainosten kieltoon Lontoon metroissa: http://hairikot.voima.fi/blogi/rantakunto-ja-paremmat-mainokset-nytten/

Saamelaisalueen ulkopuolella asuvien oikeudet

Saamelaisalueen saamenkielisissä palveluissa, etenkin eri asteiden koulutuksessa, on tapahtunut huimaa kehitystä viimeisten vuosikymmenten aikana. Koulukodeista, joissa oman kielen käyttö oli kiellettyä, on siirrytty saamen kielten opetukseen ja saamenkieliseen opetukseen. Vaikka pula opettajista ja oppimateriaaleista vaivaa myös pohjoisessa, kielen opetuksen saatavuus  on edelleen surkealla tolalla saamelaisalueen ulkopuolella, missä yli 70 prosenttia saamelaislapsista asuu.

Opetuksen tarjoajilla ei ole velvollisuutta tuottaa saamenkielisiä palveluita. Vaikka määrät etenkin suurimmissa saamelaiskeskuksissa, Helsingissä, Oulussa ja Rovaniemellä, olisivatkin riittäviä palveluiden järkevään tuottamiseen, valtion tuntikohtainen tuki on vain noin kolmannes verrattuna kotiseutualueen tukeen. Opetuksen saatavuuden turvaamiseksi etäopiskelumenetelmiä on kehitettävä ja isommissa keskuksissa myös kontaktiopetusta olisi edistettävä. Erityisen tärkeää olisi kehittää saamenkielisten varhaiskasvatuspalveluiden saatavuutta isoimmissa kaupungeissa.

"Itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus tai ILO:n sopimus nro 169 on YK:n Kansainvälisen työjärjestön (ILO) vuonna 1989 laatima alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus. Sopimuksen tarkoitus on turvata alkuperäis- ja heimokansojen yhdenvertainen kohtelu muihin väestöryhmiin nähden sekä estää näiden kansojen kulttuurien ja kielten kuoleminen. Yleissopimus edellyttää valtioiden ryhtyvän toimiin kansojen kulttuurin, kielen sekä sosiaalisen ja taloudellisen aseman turvaamiseksi." (Wikipedia) Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta.
”Itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus tai ILO:n sopimus nro 169 on YK:n Kansainvälisen työjärjestön (ILO) vuonna 1989 laatima alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus. Sopimuksen tarkoitus on turvata alkuperäis- ja heimokansojen yhdenvertainen kohtelu muihin väestöryhmiin nähden sekä estää näiden kansojen kulttuurien ja kielten kuoleminen. Yleissopimus edellyttää valtioiden ryhtyvän toimiin kansojen kulttuurin, kielen sekä sosiaalisen ja taloudellisen aseman turvaamiseksi.” (Wikipedia)
Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta.

Sosiaali- ja terveyspalvelut 

Saamelaisten kotiseutualue on harvaan asuttua. Useita palveluita on siirretty tehokkuuden ja potilasturvallisuuden nimissä kokonaan pois alueelta. Etäisyydet sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä pitkät hälytysajat koskevat saamelaisia siinä, missä muitakin alueella asuvia.

Yhdenvertaisuuden näkökulmasta erityisen ongelman muodostaa palveluiden saatavuus omalla kielellä. Varsinkin vanhuspalveluissa tarve saamenkielisille palveluille on suuri. Henkilön ensimmäinen kieli on usein myös viimeinen, ja muistisairaiden kohdalla kommunikaation tulisi olla mahdollista omalla kielellä.

Kun etäisyydet palveluihin ovat yleisesti pitkiä ja vain osassa palvelupisteistä on edes alkeelliset mahdollisuudet saamenkieliseen asiointiin, voi etäisyys omankieliseen palveluun olla kohtuuton. Tilanteen korjaaminen vaatii pitkäjänteistä terveydenhuoltohenkilöstön koulutusta ja nykytilanteen ongelmia paikkaavien järjestöjen tukemista.

Loppupeleissä kansallisvaltio on melkoisen tuore keksintö. Tämä olisi ihan hyvä muistaa.
Loppupeleissä kansallisvaltio on melkoisen tuore keksintö. Tämä olisi ihan hyvä muistaa.

Osallistuminen päätöksentekoon

Kiinnostus arktiseen alueeseen on aina ollut mitä enimmässä määrin taloudellinen: arktisen alueen luonnonvarat on haluttu valtion hyötykäyttöön. Siten myös monet saamelaisten perinteisesti käyttämät alueet ovat muuttuneet elinkelvottomiksi jätealueiksi.

Vapaaehtoiset, biodiversiteettisopimuksen mukaiset Akwé: Kon -ohjeet edellyttävät, että kaikkien, myös valtion taloutta edistävien, hankkeiden suunnittelun tulisi perustua alkuperäiskansojen tarpeisiin ja näkemyksiin. Ennen minkään hankkeen toteuttamista on selvitettävä paikallisyhteisöihin kohdistuvat vaikutukset. Ihmisoikeusnäkökulmasta on selvää, että arktisen alueen kehittämisen olisi tapahduttava nimenomaan paikallisyhteisöjen ehdolla.

Saamelaisalueella elinkeinot ovat voimakkaasti sidoksissa kulttuurien ja kielen elinvoimaisuuteen. Kysymys ei siis ole mistään historiallisesta jäänteestä, jonka säilyminen turistien kuriositeettina tai valtion omaatuntoa lohduttavana tekijänä olisi tärkeää.

Uusi nokia?
Uusi nokia?

Maan riistokäyttö

Kaivoshankkeet kestävät keskimäärin 10–15 vuotta, mutta tuhoavat ympäristöä peruuttamattomalla tavalla. Samalla hankkeet tuhoavat alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten mahdollisuudet jatkaa perinteisiä elinkeinoja.

Suomen hallitus on hyväksynyt kansallisen YK:n yritysten ihmisoikeusvastuuperiaatteiden eli Ruggien periaatteiden toimeenpanosuunnitelman. Kansallinen toimeenpanosuunnitelma jäi kuitenkin lähinnä poliittisen sitoumuksen tasolle.

Viranomaisten on asetettava ­lainsäädännöllä ihmis­oikeuksia koskevat huo­lel­lisuus- ja yritysvastuuraportointivelvoitteet, jotka sitovat yrityksiä. Valtioilla on velvollisuus suojella ihmisiä ihmisoikeusloukkauksilta. Yritykset ovat vastuussa ihmisoikeuksien kunnioittamisesta ja nimenomaan valtioiden on varmistettava, että ihmis­oikeuksien rikkojat joutuvat vastuuseen ja uhrit saavat tehokasta tukea. Hallituksen pitää siis uudistaa nykyinen hankintalaki siten, että eko­logisen ja sosiaalisen kestävyyden huomioivat kilpailutuskriteerit säädetään pakollisiksi julkisissa hankinnoissa.

Reetta Toivanen on Ihmisoikeusliiton puheenjohtaja sekä dosentti Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien tutkimuksen Erik Castrén -instituutissa. Matti Jutila on ihmisoikeuksien asiantuntija Ihmisoikeusliitossa. Kaikki kuvat Suohpanterror.
Jaa tämä:

Vapauttakaa museo

 Vuonna 2010 Lontoon Tate-museossa järjestettiin työpaja, jonka tarkoituksena oli tuottaa kriittistä taidetta. Työpajaa järjestäneet kuraattorit ilmoittivat ainoaksi rajoitteeksi sen, että museon sponsoreita ei saa piikitellä.

Työpajan osallistujat päätyivät kuitenkin keskittämään kaiken huomionsa museon ja sitä sponsoroivan öljy-yhtiö BP:n yhteistyöhön. Työpajan päätteeksi Tate Modernin ylimmän kerroksen ikkunoihin teipattiin suurin kirjaimin teksti ”Taidetta, ei öljyä”. Samaan aikaan Meksikonlahdella siivottiin BP:n Deep Water Horizon -öljynporauslautan tuhoutumisen synnyttämää öljymaalausta.

Työpaja toimi lähtölaukauksena Liberate Tate -ryhmälle, joka on tuonut sittemmin yhteen satoja taiteilijoita ja aktivisteja. Ryhmä on kyseenalaistanut sen, että julkisin varoin rahoitettua taideinstituutiota käytetään tuhoisan teollisuudenalan brändin rakentamiseen.

Tämän vuoden maaliskuussa BP ilmoitti vetäytyvänsä 30 vuotta jatkuneesta Taten sponsoroimisesta. Syyksi ilmoitettiin huonot markkinanäkymät, mutta kaikki eivät ole ihan varmoja selityksen rehellisyydestä.

"Art not oil". Tästä se lähti, muutama sana museon ikkunassa käynnisti vuosia jatkuneen ja lopulta menestyksekkään kampanjan.
”Art not oil”. Tästä se lähti, muutama sana museon ikkunassa käynnisti vuosia jatkuneen ja lopulta menestyksekkään kampanjan.

”Lähdin mukaan Liberate Taten toimintaan pian tuon ensimmäisen työpajan jälkeen”, Kevin Smith kertoo. ”Oma taustani on enemmänkin aktivismissa, ja toimintaani ajaa ilmastonmuutoksen synnyttämä kauhu. On tunnettu tosiasia, että meidän on jätettävä kaksi kolmasosaa tunnetuista fossiilisten polttoaineiden varannoista polttamatta, jotta ilmastonmuutos ei riistäydy täysin käsistä.”

”Öljy-yhtiöt ovat valmiita pelaamaan uhkapeliä ihmisten elämillä, Meksikonlahden rannoilla, kokonaisilla ekosysteemeillä ja ilmastonmuutoksella vain voitontavoittelunsa takia.”

BP:n suora kritisoiminen ei välttämättä johda mihinkään, koska yhtiö tai sen tärkeät sidosryhmät eivät protesteista välitä. Keskittämällä kritiikin BP:n harjoittamaan kulttuurialan yhteistyöhön, Liberate Tate löysi kuitenkin otollisen kohteen.

”Tatella ja BP:llä on vuosikymmeniä jatkunut mukava yhteistyösuhde, eivätkä öljy-yhtiöiden toiminnasta paljastuneet ympäristörikokset, ihmisoikeusrikkomukset ja moraalittomuudet olleet häirinneet sitä”, Smith perustelee. ”Sama kehitys tapahtui parikymmentä vuotta sitten tupakkateollisuuden kanssa.”

Vain reilua vuotta aiemmin Greenpeace onnistui hyvin samankaltaisin taiteen ja aktivismin sekaisin menetelmin saattamaan loppuun Legon ja Shellin vuosikymmeniä jatkuneen yhteistyön.

Vuosi Meksikonlahden öljykatastrofin jälkeen Liberate Tate -ryhmä muistutti öljyonnettomuuksien inhimillisestä hinnasta Tate Britainin aulassa. 
Vuosi Meksikonlahden öljykatastrofin jälkeen Liberate Tate -ryhmä muistutti öljyonnettomuuksien inhimillisestä hinnasta Tate Britainin aulassa.

Neljästä taidemuseosta koostuva Tate huolehtii 1500-luvulta asti kootusta Britannian valtion taidekokoelmasta. Se ei ole valtionmuseo, mutta Britannian kulttuuriministeriö rahoittaa sen toimintaa. Sponsorointiyhteistyön kautta saadut korvaukset muodostavat häviävän pienen osan museon vuosibudjetista.

Kevin Smithin mukaan Tate taisteli kolmen vuoden ajan oikeussalissa, jotta heidän ei tarvitsisi paljastaa sponsoroinnin kautta saamansa korvauksen suuruutta. “Heillä oli kokonainen juristiarmeija käytössään, koska he ovat halunneet viestiä, että tämä raha olisi jotenkin merkittävä osa instituution rahoitusta – että ilman sitä pitäisi rokottaa kävijöitä lippuluukulla tai sulkea kokonaisia museosiipiä tai vastaavaa. Lopulta kävi ilmi, että sponsoroinnilla on katettu alle puoli prosenttia museon käyttökuluista.”

Kun Liberate Tate -ryhmä sai lopulta vuonna 2015 oikeusprosessin päätteeksi Tatelta tiedon siitä, minkä verran BP tosiasiassa maksaa yhteistyöstä, ryhmä toteutti The Reveal -tempauksen (’Paljastus’). “Teimme osapuolten keskimääräistä sponsorisummaa vastaavan määrän, eli 240 000 punnan edestä Bank of Tate -seteleitä. Niiden toisella puolella oli Taten johtaja Nicholas Serota ja toisella BP:n entinen toimitusjohtaja, Taten hallituksen nykyinen puheenjohtaja John Browne. Performanssissa yhdeksän huiveihin verhoutunutta aktivistia heitti setelit rauhallisesti yläparvilta museokävijöiden päälle näiden astuttua museoon.”

Museon johdossa on epäilemättä koettu, että Tate saa uskottavuutta, kun sen nimi yhdistetään globaaleihin yritysbrändeihin. Samalla museo kuitenkin osallistuu viherpesuun ja rajoittaa taiteellista vapauttaan, kuten nähtiin Liberate Taten synnyttäneen työpajan rajausten yhteydessä.

”Vaikka museo muuta väittäisikin, niin tietenkin nämä yhteistyöt vaikuttavat myös kuratoriaalisiin valintoihin ja päätöksiin. Eikä kyse suinkaan ole siitä, että museota sponsoroivat yritykset edes puuttuisivat tähän. Henkilökunta sensuroi itse itseään.”

Näitä sitten piisasi ja satoi museokävijöiden niskaan.
Näitä sitten piisasi ja satoi museokävijöiden niskaan.

Taiteella on ollut keskeinen sija ryhmän aktivismissa.

”Yksi Liberate Taten menestyksen salaisuuksista on se, että olemme hyödyntäneet taidetta eri tavoin. Se on todellakin ollut työkalu taidemaailman puhuttelussa. Taidemaailma ei välttämättä ottaisi kovinkaan vakavasti perinteisin aktivismin keinoin – esimerkiksi mielenosoituskylttien ja valokopioitujen flaijereiden avulla – välitettyä viestiä. Taideperformanssit ovat olleet uskottava tapa puhutella taidemaailmaa.”

”Tämä luova prosessi on epäilemättä auttanut meitä myös pysymään kasassa ryhmänä – uusien toimintatapojen ideointi on pitänyt tekemisen kiinnostavana ja motivoivana.”

Vuosien mittaan ryhmä on toteuttanut parisenkymmentä suurempaa tempausta. Suosikkitempauksen nimeäminen on Smithille mahdotonta, mutta yksi kokonaisuus nousee yli muiden.

”Koen että Parts per Million, Time Piece ja Birthmark muodostavat löyhän trilogian. Ne kommentoivat ja täydentävät toisiaan.”

Parts Per Million (2013, Tate Britain) -performanssissa 50 hunnutettua henkilöä kiersi läpi näyttelytilaa ja luki yhteen ääneen ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia taideteosten valmistumisajankohtien mukaan.

Time Piece (2015, Tate Modern) -performanssissa 75 esiintyjää otti omin luvin haltuun Tate Modernin Turbiinihallin yhden vuorovesikierron ajaksi – eli noin 25 tunniksi. Tuona aikana valtaajat kirjoittivat hiilillä lattiaan ja seiniin katkelmia ilmastomuutosta käsittelevistä teoksista.

Birthmark (2015, Tate Britain) -performanssissa halukkaiden kehoon tatuoitiin Taten tiloissa luku, joka kuvastaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta kantajansa syntymävuonna. Mitä nuorempi kantaja on, sitä suurempi hänen lukunsa on.

Noin kuusi vuotta jatkuneen toiminnan aikana yhtään Liberate Tate -ryhmän jäsentä tai performansseihin osallistunutta henkilöä ei ole pidätetty. Vaikka kritiikki on ollut terävää, on meno ollut kohteliasta puolin ja toisin.

”Toteuttaessamme Gift-performanssia, jonka osana ujutimme Turbiinisaliin 16-metrisen tuulivoimalan, henkilökunta yritti kyllä estellä meitä. Yksi vartija esimerkiksi meni lattialle makaamaan meidän eteemme. Se muuten käänsi roolit kiinnostavalla tavalla päälleen – vartija hyödynti suoran toiminnan keinoa.”

Ryhmän tietojen mukaan Taten sisällä on jo varhaisessa vaiheessa tehty päätös, että heidän tekemisiään ei estellä. Häiriöiden on toivottu menevän ohi mahdollisimman pikaisesti. “Time Pieceä tehdessämme henkilökunta ilmoitti meille, että museo sulkeutuu pian. Kun emme poistuneet paikalta he tulivat seuraavaksi kertomaan lukinneensa vessat. ’Ei hätää’, sanoimme. ’Toimme oman retkivessan mukanamme.’ Tämän jälkeen he ilmoittivat lukitsevansa ulko-ovet ja toivottivat hyvät yöt.”

Kritisoidessaan instituutiota Liberate Tate on tahtomattaankin tullut astuneeksi Taten työntekijöiden varpaille, vaikka työntekijät eivät kritiikin kohteena olekaan. Tämä on tiedostettu.

”Pääosin keskiluokkaiset ja valkoihoiset taiteilija-aktivistit sotkevat paikat ja pääosin tummaihoiset, alempaa yhteiskuntaluokkaa edustavat siivoojat siivoavat sotkut. Onhan se ongelmallinen asetelma. Olemme tiedostaneet tämän ja pyrkineet aina parhaamme mukaan viestimään motiivimme ja tavoitteemme työntekijöille. Olemme olleet myös yhteydessä palvelualoja edustavaan PCS-ammattiliittoon, joka edustaa monia näistä työntekijöistä. Liitto on myös omassa kannanotossaan tuominnut öljy-yhtiöiden sponsoroinnin.”

Vaikka virallisissa lausunnoissa sitä ei olekaan näkynyt, niin Kevin Smithin tietojen mukaan myös eri tasoilla museo-organisaatiota on esiintynyt kriittisyyttä öljy-yhtiön sponsorointia kohtaan. Instituution korkein johtoporras on kuitenkin seissyt yhteistyön takana, eivätkä kriittiset äänet ole saaneet kuuluvuutta.

Liberate Tate asetti tuulivoiman The Gift -teoksellaan öljyteollisuuden vastavoimaksi.
Liberate Tate asetti tuulivoiman The Gift -teoksellaan öljyteollisuuden vastavoimaksi.

Öljy-teollisuuteen liittyy paljon eettisiä ongelmia. Taten ja BP:n yhteistyön kaltaisissa tapauksissa on kuitenkin esitetty ajatus, että näin ainakin osa likaisesta rahasta käytettäisiin taiteen kaltaiseen hyvään. Smith ei ajatusta allekirjoita.

”Kyse on siitä, kuinka BP:n kaltaiset toimijat pyörittävät ja rakentavat liiketoimintaansa. Ne tarvitsevat sosiaalisen hyväksynnän toiminnalleen, ja sponsorointi auttaa niitä saamaan sen. Erityisesti Lontoon kaltaisessa öljy-kaupan keskittymässä yritys tarvitsee goodwilliä sidosryhmiltään, jotka määrittävät yhteiskunnan kehityssuuntia. Se raha ei mene hyväntekeväisyyteen vaan BP:n aseman pönkittämiseen ja sementoimiseen.”

Ryhmän nimi on Liberate Tate (”Vapauttakaa Tate”), koska sen jäsenet haluavat suhtautua Tateen positiivisesti ja pelastaa sen yritysmaailmaan liittyviltä ongelmilta. Smithin mukaan ryhmä iloitseekin nyt voitosta ja siitä, että öljy-yhtiö on menettänyt jalansijaa yhteiskunnassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki taidemaailman ongelmat olisi ratkottu. Ryhmän täytyykin päättää, jatkaako toimintaa uusin tavoittein vai hajota.

”Olemme työskennelleet tiiviisti yhdessä vuosien ajan, ja sen myötä olemme saaneet aikaiseksi uskomattoman hienoja tempauksia – emme halua heittää tuota menemään kevyin perustein. Meidän täytyy kuitenkin miettiä jatkotavoitteitamme ja sitä, jatkaisimmeko samalla nimellä vai vaihtaisimmeko sen. Nämä ovat suuria kysymyksiä ja ottavat aikansa, emme aio ainoastaan laittaa lappua luukulle kaikessa hiljaisuudessa.”

www.liberatetate.org.uk

Jaa tämä:

Kotini on linnani

Berliinissä hylätty metrotunnelin pätkä muuttui makuuhuoneeksi. Kyseessä ei ollut suinkaan ensikerta, kun julkinen tila näin vallataan.

Söpöt tapetit, taulut ja kirjahylly kirjoineen koristavat makuuhuonetta, joka löytyi yllättäen käytöstä poistetun metrotunnelista. Makkarin tammikuussa löytäneet työntekijät luulivat aluksi kyseessä olleen hylätty elokuvalavaste, mutta mihinkään ei ollut kirjattu lupahakemusta moiselle.

Kuukautta myöhemmin paikallisille sanomalehdille lähetettiin valokuvia tuosta makkarista. Nimettömänä pysytellyt lähettäjä ilmoitti olevansa Berliinin liikennelaitoksen, BVGn, työntekijä. BVG kielsi liittyvänsä asiaan mitenkään, mutta sen työntekijällä tietenkin saattaisi olla pääsy tuohon tilaan.

Myös The Guardian kirjoitti tapauksesta. Lehdessä kerrottiin, että berliiniläiset ovat nyt spekuloineet tekijän henkilöllisyydellä ja sillä, mistä tässä oikein on kyse. Lisää pohdittavaa saatiin, kun tämä makuuhuone laitettiin vuokralle AirBnB-palveluun. Ei se siellä kauaa viihtynyt.

Monien mielestä taideteos haluaa kiinnittää huomiota Berliinin nopeaan gentrifikaatioon. Tähän merkitykseen saattaisi viitata myös ilmoituksen sanamuoto: ”Keskeinen sijainti, lähellä U9-linjaa.. ..Loft-tunnelma ja retro-chick. Täysin ajanmukaistettu vuonna 2016 ja on melko hiljainen (kunhan pidät korvatulppia).”

Tässä sitä kelpaisi olla ja löhötä.
Tässä sitä kelpaisi olla ja löhötä.

Se, että taiteilija(/-t) on päättänyt pysyä nimettömänä ei sinänsä ole yllättävää. BVG on todennut tuossa tunnelissa oleilun laittomaksi ja tapetit ja muut rekvisiitat paloturvallisuusriskeiksi.

BVG:n edustaja kuitenkin kehaisi taiteilijaa yksityiskohtiin paneutumisesta.

Näitä julkisen tilan kodinomaiseksi sisustaneita teoksia on viime vuosina ilmaantunut Suomessa ja maailmalla. Kiinnostavia ja samankaltaisesta muodosta huolimatta projektit/teokset ovat olleet hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi Lontoossa Anti Anti-Homeless Spikes -ryhmä ratkaisi asunnottomien häätämiseksi asennettujen piikkien aiheuttaman ongelman rakentamalla niiden päälle minimakkarin.

”Tekijät itsekään tuskin olettavat installaation säilyvän paikoillaan pitkään, mutta kyllä se lähettää selkeän viestin. Tämä viesti on luettavissa myös ryhmän nettisivuilla:

’Asuessamme kaupungissa poukkoilemme paikasta toiseen tiukasti määriteltyjä reittejä. Meille kerrotaan missä saa kävellä ja missä saa istua, mihin olemme tervetulleita – mutta ainoastaan mikäli meillä on rahaa ja käytämme sitä.. ..Mikään ei sano ’Pääsy kielletty’ yhtä tehokkaasti kuin rivi teroitettuja anustappeja jotka estävät meitä käyttämästä julkista tilaa. Space, Not Spikes kumpuaa vihasta, joka syntyy julkisen/yksityisen tilan jaon epätasa-arvoisuudesta.'”

Monien mielestä piikit eivät kuulu julkiseen tilaan.
Monien mielestä piikit eivät kuulu julkiseen tilaan.

Myyrmäessä puolestaan sisustettiin bussipysäkki olkkariksi, televisioineen ja kirjahyllyineen. Pysäkille oli myös jätetty viesti ohikulkijoille ja bussin odottajille:

OSALLISTUKAA TALKOISIIN! Komission mukaan Euroopan taloustilanne johtuu siitä, että työmies on helvetin ahne. Ylipalkattu alisuorittaja.”

Kuva: Metro-lehti/lukija
Kuva: Metro-lehti/lukija

Hieman samaan tapaan Voimassakin haastateltu Improv Everywhere -ryhmä haastoi suhdettamme julkiseen tilaan. Se järjesti nykkiläisellä metroasemalla taidenäyttelyn ja sen avajaiset, musiikkeineen päivineen. Taideteoksina olivat aseman kiinteä kalusto ja mainokset.

Omituiset sähkökaapit, roskikset, seinästä sojottavat putken päät, viemäri. Kaikki saivat viereensä nimikyltin, jossa esine nimettiin ja esiteltiin. Kylttien teksteissä ilakoitiin näiden hyvinkin arkisten esineiden luonteella ja ominaisuuksilla. Mieleen ihan palautuu Pahkasian viiniarvostelu lasinpesunesteistä ja puhdistusaineista.

Bileet järjestettiin 23rd Streetin asemalla, joka on sopivasti galleriakeskittymän lähellä. Hipat ajoitettiin torstai-illalle, jotta paikalle sattuisi mahdollisimman moni läheiseen galleriaan matkalla ollut taiteen ystävä.

Vaikka sattumalta paikalle osunut yleisö ymmärsi näyttelyesineiden tavanomaisuuden, tuli ryhmä osoittaneeksi tempauksellaan sen, että arkisetkin esineet ovat taidetta sopivien olosuhteiden vallitessa. Se vahvisti väittämää, jonka Duchamp ja Warhol esittivät pisuaarin ja Campbell-tölkkien välityksellä.”

Jaa tämä:

Muistojen pirstaleisia fantasioita: Männynneulasia Jyväskylässä.

Tarkoituksellisen sirpaleinen ja rosoinen Hanna Råstin Pine Needles herättää levottomia ajatuksia. Se pakottaa katsojan pohtimaan omaa historiaansa. Mikä on tehnyt minusta sellaisen kuin olen? 

Råstin näyttely kertoo mitä vaarallisimmista häiriöistä todellisuudessamme. Häirintää eivät aina harjoita toiset ihmiset, kuuluiset ”ne muut”, eivätkä ”jotkut”. Saatamme rakentaa valheellisen historian itse itsellemme.

Joskus teemme itsestämme uhreja, jos se sopii hauraaseen feikkitodellisuuteemme paremmin kuin se mahdollinen totuus, että ehkä olemmekin itse möhlineet. Haluamme olla moraalisesti oikeamielisiä, vaikka sitten jälkeenpäin historiaamme repien tai uudelleen värjäten.

Menneisyyden valheet eivät aina ole ongelmallisia. Voihan silottelu olla ihan positiivistakin, jos muistomme kätkevät suuren trauman ja nykyisyys on helpompaa kun sitä ei käsittele.

Mutta entä jos käytämme tulevaisuuden pahojen tekojen oikeutuksena omia valemuistojamme?

Jos valheemme muka oikeuttavat vaikka väkivaltaa, todellisuutemme vääristymä ei ole vain yksityisasiamme.

Of the same blood, 2014, 30x40, From series Pine needles
Of the same blood, Samaa verta, 2014, 30×40, from series Pine Needles

Luonnontieteet kohtelevat ihmistä tämän geeniperimän lopputuloksena.  Lääkärit haluavat tarkistaa sairaskertomuksen ja verenkuvan ennen kuin päättävät keitä olemme.

Poliittiset teoreetikot muutama vuosikymmen sitten pitivät yksilöä lähinnä yhteiskunnallisten vaikutusten uhrina.

Amerikanjuutalaiset ja hirtehiset taiteilijat, kuten kirjailija Philip Roth ja elokuvaohjaaja, auteur Woody Allen opettivat, että newyorkilainen ahdistunut menestyjä on taustaltaan terapeuttinsa traumaattinen luomus.

Nykypäivän liberaalitrendi on pitää ihmistä oman elämänsä sankarina, joka on tehnyt tietoisesti omat valintansa. Jos omat tai menneiden sukupolvien valinnat ovat huonoja, yksilö ansaitsee rangaistuksensa kuten köyhyyden.

Onneksi nykytaiteilijat usein kyseenalaistavat totutut rakennelmat ja vaativat ihmistä, kutakin itseään, pohtimaan omaa historiaansa.

12694643_10154609422748942_6683898638502879158_o
Galleria Ratamo ja Pine Needles

Näyttelyn esitteessä Råst kertoo, että ”ihmisen kasvussa ei ole aikaa, on vain muutoksia. — Olemme herkkiä muutoksille ja häiriötekijöille, mitkä yleensä tulevat ulkopuolisesta maailmasta. Nämä häiriöt saattavat vaikuttaa merkittävästi siihen, miten näemme itsemme ja ympärillä olevan.”

Millainen olisi menneisyyteni ollut, jos kuvan henkilöt olisivatkin eri kuin kuvassa ovat? Muistanko edes keitä kuvassa oli, kun ei näe kuvaa?  Muistanko heidät, jos heidät on ääriviivoja myöten leikattu kuvasta pois? Entä jos kuvan päällä onkin häiriöitä – värejä ja muotoja, joita kuvan todellisuudessa ei ollut?

Kun menneisyys on pirstaleinen, kuva hajoaa suikaleiksi. Ja kun suikaleet liittää yhteen, kuva palautuu oudon väreilevänä. Kuin muisto, korjattu kuva tavoittaa vain jotain hetken tunnelmasta – aito tilanne on ikuisiksi ajoiksi mennyttä.

Entä jos kuvasta irrottaa jonkin näennäisen huomaamattoman rakenteen: taustan tai värin. Irtoaako muistosta jokin olennainen osa pois – vai tuleeko siihen jotain lisää?

”Menneen elämämme jäljet ovat valjastettu loputtomaan muokkaamiseen, uudelleenmuokkaamiseen ja selvittämisen prosessiin itsestämme, tässä hetkessä”, kirjoittaa Råst.

Hanna Råst on syntynyt v. 1986 Saarijärvellä. Hän on valmistunut maisteriksi Aalto-yliopistosta vuonna. 2011. Pine Needles nähdään tänä vuonna myös Saarijärvellä.

980142_10154609441498942_6559255243175067328_o
Tervetuloa, nuoriso.

Veturitallit ja Ratamon galleria ovat hyviä tutustumiskohteita vain piipahtajille. Tiloissa on kahvila, kirjastoja ja paljon harrastustoimintaa.  Paikallisille – varsinkin nuorille – on kerhoja kuvataiteista elokuviin ja jopa ammatinvalintaohjausta. Äiditkin siellä tapaavat ja avautuvat.  Tiloista saa vuokrata bilepaikkoja yksityistilaisuuksiin.

Hanna Råst: Pine Needles on Grafiikka- ja valokuvakeskus Ratamossa 3.4. asti. jyvaskyla.fi/ratamo

Veturitallit Jyväskylä, Veturitallinkatu 6, veturitallit.jyvaskyla.fi

12829492_10154609441273942_1145415786728862781_o
Galleria Ratamon kauppaa ja kirjastoa.
Jaa tämä: