Taide

Sano se ristipistoin

Viestin sisällön lisäksi myös sen muodolla on väliä. Kiukkuinenkin viesti muuttuu kummasti, kun sen välittää vaikkapa ristipistoin.

Aikku Meura määrittelee itsensä tovin mietittyään käsityöaktivistiksi. Hän on mukana Radikaalit ristipistot -ryhmän toiminnassa ja tekee juurikin ristipistotöitä. Kantaa ottavat ristipistotyöt ovat nousseet viime vuosina suureen suosioon, ja niiden tekemistä voi pitää taiteena, aktivismina tai itseilmaisuna.

”En ehkä näkisi omia töitäni niinkään taiteena, ehkä enemmänkin itseilmaisuna. En ole kauheasti miettinyt näiden määrittelyä”, Meura sanoo keittiön pöydän ääressä Helsingin Kampissa.

Tyypillistä radikaaleille ristipistoille on se, että viesti tai materiaalivalinnat – tai molemmat – poikkeavat totutusta. Ristipistoissa on historiallisesti nähty lähinnä metsän eläimiä, muita luontoaiheita tai muuten harmittomana nähtyjä koristuksia. Ristipistoin tehdyt huoneentaulutkin ovat usein hakeneet viestinsä esimerkiksi Raamatusta ja mietelauseista.

”Meidän ristipistoissamme välitetty viesti on usein aika erilainen kuin mitä on totuttu näkemään ristipistotöissä. Ristiriita tekee töistä mielestäni kiinnostavampia.”

Kaikkia Popedan ja Pate Mustajärven tuotannosta kiinnostuneita epäilemättä puhuttelee Meuran farkku­liiveissä komeileva glitter-langalla pistelty Ukkometso-kangasmerkki.

Jotenkin tämä ei huou sitä Mustajärven eläimellistä miehisyyttä, vaikka "Ukkometso" nykyään aika usein "Ikurin turpiiniin" yhdistetäänkin.
Jotenkin tämä ei huou sitä Mustajärven eläimellistä miehisyyttä, vaikka ”Ukkometso” nykyään aika usein ”Ikurin turpiiniin” yhdistetäänkin.

Perinteisiin käsityötekniikoihin tukeutuvaa toiminta on niputettu käsityön (craft) ja aktivismin yhdistävällä termillä craftivismi. Ristipistoja on mahdollista tehdä yhdessä, mikä on Meuran mukaan ehdoton vahvuus. Löyhä Radikaalit ristipistot -porukka otti ensiaskeleensa keväällä 2014. Sen jälkeen kaikille avoimia tapaamisia ja työpajoja on järjestetty välillä useammin, välillä harvemmin.

”Nykyään meillä on tapaaminen joka toinen viikko Oranssi ry:n tiloissa Helsingin Suvilahdessa. Välillä olemme vierailleet myös erilaisissa tapahtumissa.”

Talonvaltausliikkeestä 1990-luvulla alkunsa saanut Oranssi on kansalaisjärjestö, jonka tarkoituksena on tukea kulttuuri- ja kansalaistoimintaa. Oranssi ja radikaalien ristipistelijöiden teokset ovat melkoisen kaukana tavanomaisesta ompeluseurasta. Ei kuitenkaan kannata mennä stereotypioiden mukana: ompeluseura on sitä, mitä toimintaan osallistuvat sen päättävät olevan.

”Ompeluseuraperinteen vaaliminen on yksi toimintamme keskeisistä asioista. Niihin liittyy historiallisesti se, että ne ovat olleen naisten tila, jossa on voitu juonia. Feminististä juonittelua, siis. Jatkamme sitä perinnettä, mutta tietysti ilman naiserityisyyttä.”

Kaikki ovat tervetulleita toimintaan mukaan sukupuolesta riippumatta.

”Meidän toimintaan osallistuvia yhdistää ehkä kiinnostus tee se itse -jutuista ja punkista sekä feminismiin laajasti liittyvät ajatukset. Tähän varmasti vaikuttaa se, että olemme järjestäneet tilaisuuksia juuri Oranssilla. Ristipistot eivät ole teknisesti vaikeita tai työläitä eivätkä myöskään kalliita. Materiaaleja voi haalia vaikkapa kirpputoreilta tai sukulaisten piironginlaatikosta.”

On monenlaisia tapoja julistaa ja monenlaisia tapoja olla. Hyvä niin.
On monenlaisia tapoja julistaa ja monenlaisia tapoja olla. Hyvä niin.

Radikaalit ristipistot -nimen alla on toimintaa muuallakin Suomessa, esimerkiksi Tampereella.

”Nimi ei ole millään tavoin varattu, ja kaikki saavat toimia sen alla. Radikaalit ristipistot tarkoittaa enemmänkin toimintaa, eikä se niinkään ole määrätyn porukan nimi.”

Osa tekijöistä hakee teoksilleen yleisöä netin välityksellä ja ripustamalla niitä julkiseen tilaan. Osa puolestaan tekee teoksia enemmänkin itselleen, ehkä läheisille näytettäviksi. Oikeaa ­tapaa toimia ei ole. Meura ei ole jättänyt omia töitään julkiseen tilaan, mutta yksi suuri hanke hänellä on mielessään.

”Joku vuosi pitäisi tehdä porukalla vapuksi suuri tilkkutyöbanderolli. Työväenmuseon Werstaassa Tampereella on todella hienoja vanhoja lippuja ja banderolleja. Sellainen on kuitenkin työläs tehdä, emmekä ole saavuttaneet yksimielisyyttä vielä siitä, mitä siinä pitäisi lukea.”

”Olisiko ’Vastustan!’ riittävän yleispätevä? Tai ehkä sen on hieman negatiivinen. ’Kannatan’ voisi toimia.”

Helsingin Radikaalit ristipistot -kokoontuvat joka toinen keskiviikko Suvilahdessa Oranssin tiloissa osoitteessa Kaasutehtaankatu 1,
Helsinki. Materiaalimaksua varten osallistujien tulisi varata ainakin 0,50 euroa mukaansa tai tuoda omat tykötarpeet.

Ainahan se on mielessä. Kalja.
Ainahan se on mielessä. Kalja.

 

Jaa tämä:

Meeminäyttelyssä lepakot räjähtävät ja lippu hulmuaa

Tamperelainen Arsi Keva yhdisti nopeat meemit ja hitaan kuvataiteen.

Meemit ovat näennäisen kevyitä ja merkityksettömiä kuvallisia hassutteluja, jotka täyttävät internetin. Näitä kuvia voi kuitenkin tarkastella myös hieman huolellisemmin. Niistä löytyy yllättäviä merkityksiä ja niiden viittaussuhteet ovat moninaisia.

Nopeatempoiseen nettikommentointiin kuuluvat meemit voivat tiivistää kuvan ja lyhyen tekstin yhdistelmään kommentin lähes mistä tahansa aiheesta. Sama hassu kuva kaikkialla ufoja näkevästä, suomalaisestakin televisiosta tutusta Giorgio Tsoukalosista voi kommentoida sopivaan lauseeseen yhdistettynä niin pääministerin pöhköä möläytystä kuin pintajulkkiksen höpsöä sanavalintaa.

Tästä meemistä on tehty enemmän variaatioita kuin mitä maailmassa on numeroita.
Tämän meemin avulla on käsitelty lähes kaikkea mahdollista, eikä mikään aihe ole ollut vierasta.

Lyhyen lauseenpätkän liittäminen tuttuun kuvaan saattaa välittää kommentoijan ajatukset tehokkaammin (ja nopeammin!) kuin ajatuksen purkaminen pidemmäksi tekstiksi.

Ja ovathan meemit hauskoja. Perikato-elokuvasta­ lai­natusta ja uudelleen teks­titetystä Hitler kuulee -videosta on tehty enemmän versioita kuin edes tietokone pystyy laskemaan.

Hitler kuuli jälkikäteen myös Särkänniemen delfiinien siirtämisestä, eikä arvostanut operaation toteutusta.

Tamperelainen Arsi Keva päätti yhdistää perinteisen kuvataiteen ja meemikuvaston. Syntyi sarja akryylimaalauksia, joiden kuvasto on tuttua nettimeemeistä.

”Tavoitteenani on tehdä selkeitä teoksia, jotka voivat herättää tuntemuksia kenessä tahansa. Meemit voi aiheena olla helposti lähestyttävä periaatteessa kenelle tahansa, ja siinä mielessä se oli myös kiinnostava ja mielekäs aihe”, Keva kertoo.

”Koska elämme jatkuvassa visuaalisten ärsykkeiden tulvassa, on toki relevanttia kysyä, onko sitä tarpeellista luoda lisää.”

Vuoden 1995 kultajuhlien jälkeen torilla tapaamisesta on muodostunut, jos ei sentään kansallinen, niin vähintään helsinkiläinen instituutio. Tämä lippua heiluttava sankari on muodostunut tuon kansanperinteen symboliksi.
Vuoden 1995 kultajuhlien jälkeen torilla tapaamisesta on muodostunut, jos ei sentään kansallinen, niin vähintään helsinkiläinen instituutio. Tämä lippua heiluttava sankari on muodostunut tuon kansanperinteen symboliksi.

Keva tunnetaan taiteilijana, jonka tuotantoon kuuluu esimerkiksi rajoitettuna painoksena julkaistu Suosikki-­zine. Kopiokoneella monistettu mustavalkoinen lehti lainasi tunnetulta – ja jo kuopatulta – nuorisolehdeltä nimen ja tiettyjä teemoja. Tosin lopputulos poikkesi esikuvasta lähinnä kaikilla mahdollisilla tavoilla.

”Brändeillä, niiden imagolla ja mielikuvilla on usein kiinnostavaa leikitellä. Suosikki-­zinen kohdalla ’ristiriita’ vaikutti toimivan melko hyvin, ainakin palautteen perusteella. Jopa Otavamedia piti sitä onnistuneena!” Keva ilakoi.

Onnistuneena pitäminen tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että Otavamedia vaati zinen poistamista myynnistä ja koko painoksen tuhoamista.

Rocklegenda ja yleisnero Lemmy Kilmisterin elämä oli huikea ja täynnä merkillisiä käänteitä. Keikkailua viime metreille jatkanut Lemmy kävi Suomessa viimeisen kerran vain hieman ennen menehtymistään. Astuessaan ulos matkustajalautalta, Lemmy tuli kuvatuksi Viikkarin koristekehyksissä muiden matkustajien tavoin. Tämä kuva levisi sosiaalisessa mediassa vimmatusti. Kuva jopa innoitti tovin aikaa eloisasti päivitetyn Joka päivä sama kuva Lemmy Kilmisteristä Viking Gracella -ryhmän Facebookiin.
Rocklegenda ja yleisnero Lemmy Kilmisterin elämä oli huikea ja täynnä merkillisiä käänteitä. Keikkailua viime metreille jatkanut Lemmy kävi Suomessa viimeisen kerran vain hieman ennen menehtymistään. Astuessaan ulos matkustajalautalta, Lemmy tuli kuvatuksi Viikkarin koristekehyksissä muiden matkustajien tavoin. Tämä kuva levisi sosiaalisessa mediassa vimmatusti. Kuva jopa innoitti tovin aikaa eloisasti päivitetyn Joka päivä sama kuva Lemmy Kilmisteristä Viking Gracella -ryhmän Facebookiin.

Kun meemejä on äärettömän nopea tehdä, klassinen maalaus­taide puolestaan on kaikkea muuta kuin nopeaa. Siinä missä meemissä kuvan ja tekstin välillä vallitsee usein jännitteinen suhde, jopa tarkoituksellinen ristiriita, Kevan teoksissa ristiriita vallitsee kuvaston ja toteutustekniikan välillä.

”Ajatus nopeatempoisen internetin visuaalisen kulttuurin kohtaamisesta hidastempoisemman maalaustaiteen kanssa vaikutti jo itsessään kaikessa paradoksaalisuudessaan sopivan humoristiselta, joten halusin kokeilla, mitä lopputuloksesta seuraa. Tämän meemiaiheisen teossarjan voi esimerkiksi tulkita parodioivan ympäröivää visuaalisten ärsykkeiden tulvaa tekemällä ohimenevät ilmiöt konkreettisesti näkyviksi ja pitkäikäisiksi teoksiksi”, Keva kirjoitti tekstiviestissä. Koska taiteilijan elämä on tunnetusti jetsettiä, joutui Keva tosiaan vastaamaan osaan haastattelun kysymyksistä tekstiviestinä Tallinnan-laivan bingosta.

Kotimaisista meemeistä kuhaläpät lienevät tunnetuimpia. Ne perustuivat ”kunhan”-sanan lyhentämiseen puhekieliseen muotoon ”kuha” ja kuhakalan lisäämiseen erilaisiin kuviin.

Varsin kontrolloimattomana eläimenä internet nostaa ja hylkää meemejä jatkuvalla syötöllä. Räjähdysmäisesti levinneet kuhameemitkin ovat painuneen taka-alalle, mutta on täysin mahdollista, että kuhat taas joku päivä pääsevät kutupaikoille. Tätä varmasti toivovat myös tahot, jotka koettivat tuotteistaa kuha-meemit markkinointityökaluiksi.

Ajatushautomo Hatun All Male Panel on niittänyt mainetta kotimaassa ja maailmalla. Setämiesten kansoittamien tilaisuuksien puute ei ole päässyt muodostumaan ongelmaksi.
Saara Särmän All Male Panel on niittänyt mainetta kotimaassa ja maailmalla. Setämiesten kansoittamien tilaisuuksien puute ei ole päässyt muodostumaan ongelmaksi.

Mutta ovatko meemit pelkkää hassuttelua? Eivät välttämättä, sillä myös vakavia asioita on soveliasta käsitellä huumorin kautta. Mee­mien yhteydessä voikin soveltaa naurun roolia kansainvälisessä politiikassa väitöstutkimuksessaan käsitelleen Saara Särmän lanseeraamaa radikaalin hauskuuden käsitettä.

Esimerkiksi machojumalana patsastelevan Vladimir Putinin kuva muuttuu merkittävästi, kun otos hänestä yläosattomana ratsastamassa hevosella kohtaa meemitehtailijat. Hevonen vaihtuu milloin miksikin – karhuksi, joutseneksi, suihkuhävittäjäksi ja niin edelleen – ja samalla uhoamisen naurettavuus paljastuu.

”Tuttu kuvasto uudessa ympäristössä herättää uudet mielikuvat ja uudet ajatukset. Tietysti jokaiselle ihmiselle tulkinta on omanlainen, enkä haluaisi liiaksi ohjailla sitä johonkin omaan ’ennalta määräämääni’ suuntaan”, Arsi Keva linjaa.

Netin meemikuvasto on kuitenkin hyvin sattumanvaraista, eikä Arsi Kevakaan kykene tuottamaan näyttelyynsä kattavaa otosta aiheesta. Galleriasta loppuvat seinät ennen kuin internetistä sivut.

Tuulivoima on nähty uhkana suomalaiselle elämänmuodolle ja elämälle. Huumorilta ei olla tyystin vältytty. Ensi kansanedustajana ja meppinä kunnostautunut Eija-Riitta Korhola (kd/kok) tiesi kertoa, että kanojen silmät räjähtelevät tuulimyllyjen läheisyydessä ja sitten perussuomalaisten demagogi Matti Putkonen tiesi kertoa, että lepakot räjähtelevät. Putkonen tosin myönsi jälkikäteen, että palturia tuli laskettua näkyvyyden saamiseksi. Korholan motiiveista tuskin kukaan voi olla varma.
Tuulivoima on nähty uhkana suomalaiselle elämänmuodolle ja elämälle. Huumorilta ei olla tyystin vältytty. Ensi kansanedustajana ja meppinä kunnostautunut Eija-Riitta Korhola (kd/kok) tiesi kertoa, että kanojen silmät räjähtelevät tuulimyllyjen läheisyydessä ja sitten perussuomalaisten demagogi Matti Putkonen tiesi kertoa, että myös lepakot räjähtelevät. Putkonen tosin myönsi jälkikäteen, että palturia tuli laskettua näkyvyyden saamiseksi. Korholan motiiveista tuskin kukaan voi olla varma.

Valitsemisprosessissa myös sattuma on vaikuttanut lopputulokseen. Hetken mielijohteesta ja viime tingassa syntyi esimerkiksi Räjähtävät lepakot -teos, joka kommentoi perussuomalaisten demagogi Matti Putkosen tarkoitushakuisen väärin tulkitsemia tutkimus­tuloksia siitä, että tuulivoimalat räjäyttelisivät lepakoita.

”Valitsin näyttelyyn ne meemit, jotka ensimmäisenä tuli mieleen. Osaa, kuten Up in the ass of Timo -meemiä, voi pitää netin klassikkona, jonka oletettavasti hyvin moni muistaa.”

Tällä videolla klassikosta on tehty re-mix. Ehkä tämä on taidetta.

Ja tässä sama kuvataiteen muotoon väännettynä.
Ja tässä sama kuvataiteen muotoon väännettynä.

Up in the ass of Timo perustuu lyhyeen videoon, jossa rautatanko löi Marcus Grönholmin ohjastaman ralliauton lattian ja epäonnisen kartturin istuimen läpi, suoraan kartturin Timo Rautiaisen pehvaan. Grönholm kuvasi tapahtunutta etapin jälkeen tuolla legendaarisella lauseella. Videota on katsottu netissä miljoonia kertoja.

Arsi Keva: Internet räjähtää –  Meemit maalauksina Helsingin Sähinä-galleriassa 30.11. asti

Häiriköt-päämaja järjestää Häiriköivät dosentit -sarjaan kuuluvan Meemispektaakkeli-keskustelutilaisuuden ja -työpajan marraskuussa. Lisätietoja tuonnempana: www.facebook.com/hairikot

Jaa tämä:

Suomi, asekauppias

Samalla, kun maamme hallitus jakelee aseidenvientilupia ennennäkemättömällä tahdilla kansalaiset marssivat kadulla Syyrian sotaa vastaan. Nämä liittyvät toisiinsa hyvinkin läheisesti.

Pari vuotta sitten teimme Jani Leinosen kanssa sotateollisuutta kommentoivan paidan Suomen Rauhanpuolustajille. Paidan estettisen ilmeen lainasimme rantalomakohteiden mauttomilta tuliaispaidoilta, joihin on painettu kaikki mahdolliset muotimerkit – vaihdoimme vain nuo vaatemerkkien logot valikoimaan kotimaisten tuttujen ja tuntemattomien asevalmistajien logoja.

Kauneus on tietysti katsojan silmässä, mutta mielestäni yhdistimme suomalaisen sotateollisuuden mahdollisimman rumaan graafiseen suunnitteluun. Samoilla heitimme myös ilmoille ajatuksen siitä, että mihin ihmisten mielestä on hienoa samaistua – leimaamme itsemme ilomielin vaatteita hirvittävissä olosuhteissa tuottaviin muotibrändeihin, mutta aseteollisuutta harvempi haluaa itseensä yhdistää (metsästysporukat tästä poikkeuksena).

Minä ja Leinonen (vasemmalla) emme ole suinkaan ainoita, jotka ovat tarkastelleet suomalaista asekauppaa taiteen keinoin. Otso Kantokorven teos [http://uusi.voima.fi/blogikirjoitus/2015/aseet-taiteeksi-ja-taide-aseeksi/] (oikealla) muistuttaa meitä siitä, että Suomen rikkaimmaksi kansalaiseksi tituleerattu Chaim Zabludowicz on rikastunut juurikin asekaupalla.
Minä ja Leinonen (vasemmalla) emme ole suinkaan ainoita, jotka ovat tarkastelleet suomalaista asekauppaa taiteen keinoin. Otso Kantokorven teos (oikealla) muistuttaa meitä siitä, että Suomen rikkaimmaksi kansalaiseksi tituleerattu ja taiteen keräilijänä tunnettu Chaim Zabludowicz on rikastunut juurikin asekaupalla.

Harmillisesti suomalainen asekauppa jatkuu ja on jopa lisääntynyt sekä kohdistunut entistä ongelmallisempiin maihin kuten SaferGloben selvityksistä selviää (muuten taas kansalaisjärjestö hoitaa sitä valvomistyötä, joka oikeastaan voisi olla valtion vastuulla).

Aseita myydään halukkaille ja ikkunasta on lentänyt ulos kaikki teeskentely siitä, että asiakkaaksi kelpuutettaisiin ainoastaan demokraattisia valtioita, joilla on ihmisoikeushommelit kuosissa. Nyt kauppaa käydään Uzbekistanin, Turkmenistanin ja Saudi-Arabian kaltaisten maiden kanssa. Ei tämä sikäli uusi motkotuksen aihe ole, kirjoitin vuonna 2005 siitä, kuinka raskaan AMOS-kranaatinheitinjärjestelmän myyminen Yhdysvalloille saattoi hyvinkin rikkoa Suomen lakia. Jo tuolloin meillä oli selvä kielto siitä, että aseita ei voida myydä maalle, joka saattaa käyttää niitä aseelliseen hyökkäykseen tai ihmisoikeusloukkauksiin – ja aseellisia hyökkäyksiähän Yhdysvallat on tehnyt vähän sinne sun tänne tuon jälkeenkin.

Ajatus siitä, että meidän Uzbekistanin, Turkmenistanin ja Saudi-Arabian – tai Yhdysvaltoihin – kaupustelemat aseet eivät päätyisi vähintäänkin epäilyttäviin touhuihin on lähinnä naiivi. Enkä usko hetkeäkään Team Finlandin asekauppiaiden syyllistyvän naiiviuteen.

Myöskään ei kannata kuvitella, että konfliktit jatkuisivat ilman, että asekauppiaat niitä aseita sinne konfliktialueelle puskevat. Ainoastaan Rambolta ei lopu paukut kesken, muut tarvitsevat sen tasaisen logistiikkaketjun, jonka toisessa päässä on myös Suomi.

YK-päivänä Helsingin Senaatintorilla vaadittiin rauhaa. Vaatimus on epäilemättä naiivi, mutta myös eettisesti perusteltu. Kuva: Teemu Silván
YK-päivänä Helsingin Senaatintorilla vaadittiin rauhaa. Vaatimus on epäilemättä naiivi, mutta myös eettisesti perusteltu. Kuva: Teemu Silván

Kuluneen viikon aikana SaferGloben raportti on poikinut paljon keskustelua mediassa ja kommenttipalstoilla. Monet kommentoijat ovat oikeuttaneet kauppoja sillä, että jos ei me myydä, niin joku muu kyllä myy. Ja että siksi meidän kantsii ottaa ne rahat kuleksimasta. Siinä sitten ollaan kädet veressä ja pyhistellään täällä kotosalla että kuinka sivistyneitä ja rauhaa rakastavia olemmekaan.

No, kyllä me olemme osallisia niihin maailman konflikteihin, mikäli meidän aseita siellä käytetään. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Perusporvarihallitus on ilmeisesti sitä mieltä, että se kauppa on, joka kannattaa ja seurauksista viis. Myydään sitten sitä kuolemaan ja ollaan tyytyväisiä, kun joku taajama saa töitä asetehtaasta. Ehkä siellä tehtaan ympärille rakennetussa taajamassa kuitenkin voisi valmistaa muutakin kuin kuolemaa Uzbekistanin kaltaisiin diktatuureihin, jonne ollaan nyt myymässä tarkkuuskiväärejä.

SaferGloben raportti ajoittui sopivasti likelle eilistä YK-päivää, jolloin marssittiin monilla paikkakunnilla pitkin maata. Perinteisten YK-päivän marssien teemana oli tänä vuonna Syyria. Häiriköiden puolesta Helsingin mielenosoitusta dokumentoi Teemu Silván.

Klovnit_web
Ne hyvät klovnit
hiljaisuus_kynttilät_01_web
Senaatintorilla järjestettiin minuutin hiljaisuus

senaatintori_kynttilä_web

Jaa tämä:

Kuka kuuntelee saamelaisia?

Saamelaisten ihmisoikeudet eivät toteudu Suomessa. Ihmisoikeusliitto listaa tähän liittyvät keskeisimmät ongelmakohdat.

Ihmisoikeuksien perusajatuksena on, että jokainen ihminen on samanarvoinen. Ihmiset eivät kuitenkaan ole samanlaisia, joten oikeuksien yhtäläinen toteutuminen vaatii toisinaan erilaisia toimenpiteitä.

Vähemmistöoikeudet on luotu, jotta eri vähemmistöihin kuuluvat olisivat yhdenvertaisia enemmistön ehdoilla rakennetussa yhteiskunnassa. Niiden lähtökohta on, että vähemmistöidentiteettiä ei tule yrittää ”parantaa” enemmistöidentiteetiksi. Suomen perustuslain mukaan ”saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan”.

Saamelaisten oikeus saamenkielen opetukseen ja saamenkieliseen opetukseen säädettiin lailla vasta 1990-luvulla. Saamelaislaki astui voimaan 1996. Näiden lakien käytäntö vahvistui huomattavasti kulttuuriautonomian myötä, ja saamelaiskäräjille annettiin valtuudet oppimateriaalituotantoon ja kielen opetuksen kehittämiseen.

Vaikka perustuslaki ja muut lait turvaavat saamelaisten oikeuksia, on todellisen yhdenvertaisuuden toteutumiseen vielä matkaa. Ihmisoikeusliitto on listannut viisi saamelaisten oikeuksille keskeistä kysymystä:

Alppihiihtäjä Tanja Poutiainen juhlisti uransa loppua pukeutumalla saamenpukuun. Carola Miller puolestaan edusti Suomea Miss Maailma -kilpailuissa samoin saamenpuvussa. Kumpikaan henkilöistä ei ole saamelainen, eivätkä puvutkaan oikeasti olleet sitä. Monet saamelaiset kokivat nämä pukeutumisratkaisut syvästi loukkaaviksi.
Alppihiihtäjä Tanja Poutiainen juhlisti uransa loppua pukeutumalla saamenpukuun. Carola Miller puolestaan edusti Suomea Miss Maailma -kilpailuissa samoin saamenpuvussa. Kumpikaan henkilöistä ei ole saamelainen, eivätkä puvutkaan oikeasti olleet sitä. Monet saamelaiset kokivat nämä pukeutumisratkaisut syvästi loukkaaviksi.

Kulttuurin omiminen

Saamelaisuuteen perehtyminen vaatii saamelaisten kotiseutualueen – Utsjoki, Inari, Enontekiö ja Sodankylän pohjoisosat – ulkopuolella asuvilta oma-aloitteisuutta. Suomalaiset ovat tehneet koulujen oppikirjat suomalaisen kulttuurin ehdoilla ja suomalaiselle lukijalle. Saamelaiset ja muut vähemmistöt esiintyvät lähinnä virikekuvissa.

Kulttuurin näkyviä ilmaisuja omitaan missikisoihin ja muihin tilaisuuksiin koristamaan suomalaisuutta ilman ymmärrystä esimerkiksi pukuihin liittyvästä koodistosta. Kun saamelaiset eivät suostu pelkän koristeen rooliin, heitä syytetään turhasta kitinästä. Koristeeksi typistäminen on loukkaus, kun muualla yhteiskunnassa kulttuurin ja elinkeinojen harjoittamista hankaloitetaan.

Kansainväliset sopimukset, kuten Euroopan neuvoston vähemmistösopimus vaativat, että tietoisuutta vähemmistöjen kulttuureista, kielistä, historiois­ta ja uskonnoista ylläpidetään ja levitetään yhteiskunnassa. Tietoa vähemmistöistä pitäisi sisällyttää laajemmin ja monipuolisemmin kaikkiin opetusmateriaaleihin. Tietoisuus lisää ­dialogia.

Suohpanterror lainasi tämän teoksen pohjaksi kohua Lontoon metrossa herättäneen Protein Worldin mainoksen. Paheksuttu mainos kysyi: "Are You Beach Body Ready?" Suohpanterror vaihtoi viestin ja mallin. Lisää alkuperäisestä mainoksesta, joka osaltaan siivitti seksististen mainosten kieltoon Lontoon metroissa: http://hairikot.voima.fi/blogi/rantakunto-ja-paremmat-mainokset-nytten/
Suohpanterror lainasi tämän teoksen pohjaksi kohua Lontoon metrossa herättäneen Protein Worldin mainoksen. Paheksuttu mainos kysyi: ”Are You Beach Body Ready?”
Suohpanterror vaihtoi viestin ja mallin. Lisää alkuperäisestä mainoksesta, joka osaltaan siivitti seksististen mainosten kieltoon Lontoon metroissa: http://hairikot.voima.fi/blogi/rantakunto-ja-paremmat-mainokset-nytten/

Saamelaisalueen ulkopuolella asuvien oikeudet

Saamelaisalueen saamenkielisissä palveluissa, etenkin eri asteiden koulutuksessa, on tapahtunut huimaa kehitystä viimeisten vuosikymmenten aikana. Koulukodeista, joissa oman kielen käyttö oli kiellettyä, on siirrytty saamen kielten opetukseen ja saamenkieliseen opetukseen. Vaikka pula opettajista ja oppimateriaaleista vaivaa myös pohjoisessa, kielen opetuksen saatavuus  on edelleen surkealla tolalla saamelaisalueen ulkopuolella, missä yli 70 prosenttia saamelaislapsista asuu.

Opetuksen tarjoajilla ei ole velvollisuutta tuottaa saamenkielisiä palveluita. Vaikka määrät etenkin suurimmissa saamelaiskeskuksissa, Helsingissä, Oulussa ja Rovaniemellä, olisivatkin riittäviä palveluiden järkevään tuottamiseen, valtion tuntikohtainen tuki on vain noin kolmannes verrattuna kotiseutualueen tukeen. Opetuksen saatavuuden turvaamiseksi etäopiskelumenetelmiä on kehitettävä ja isommissa keskuksissa myös kontaktiopetusta olisi edistettävä. Erityisen tärkeää olisi kehittää saamenkielisten varhaiskasvatuspalveluiden saatavuutta isoimmissa kaupungeissa.

"Itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus tai ILO:n sopimus nro 169 on YK:n Kansainvälisen työjärjestön (ILO) vuonna 1989 laatima alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus. Sopimuksen tarkoitus on turvata alkuperäis- ja heimokansojen yhdenvertainen kohtelu muihin väestöryhmiin nähden sekä estää näiden kansojen kulttuurien ja kielten kuoleminen. Yleissopimus edellyttää valtioiden ryhtyvän toimiin kansojen kulttuurin, kielen sekä sosiaalisen ja taloudellisen aseman turvaamiseksi." (Wikipedia) Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta.
”Itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus tai ILO:n sopimus nro 169 on YK:n Kansainvälisen työjärjestön (ILO) vuonna 1989 laatima alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus. Sopimuksen tarkoitus on turvata alkuperäis- ja heimokansojen yhdenvertainen kohtelu muihin väestöryhmiin nähden sekä estää näiden kansojen kulttuurien ja kielten kuoleminen. Yleissopimus edellyttää valtioiden ryhtyvän toimiin kansojen kulttuurin, kielen sekä sosiaalisen ja taloudellisen aseman turvaamiseksi.” (Wikipedia)
Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta.

Sosiaali- ja terveyspalvelut 

Saamelaisten kotiseutualue on harvaan asuttua. Useita palveluita on siirretty tehokkuuden ja potilasturvallisuuden nimissä kokonaan pois alueelta. Etäisyydet sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä pitkät hälytysajat koskevat saamelaisia siinä, missä muitakin alueella asuvia.

Yhdenvertaisuuden näkökulmasta erityisen ongelman muodostaa palveluiden saatavuus omalla kielellä. Varsinkin vanhuspalveluissa tarve saamenkielisille palveluille on suuri. Henkilön ensimmäinen kieli on usein myös viimeinen, ja muistisairaiden kohdalla kommunikaation tulisi olla mahdollista omalla kielellä.

Kun etäisyydet palveluihin ovat yleisesti pitkiä ja vain osassa palvelupisteistä on edes alkeelliset mahdollisuudet saamenkieliseen asiointiin, voi etäisyys omankieliseen palveluun olla kohtuuton. Tilanteen korjaaminen vaatii pitkäjänteistä terveydenhuoltohenkilöstön koulutusta ja nykytilanteen ongelmia paikkaavien järjestöjen tukemista.

Loppupeleissä kansallisvaltio on melkoisen tuore keksintö. Tämä olisi ihan hyvä muistaa.
Loppupeleissä kansallisvaltio on melkoisen tuore keksintö. Tämä olisi ihan hyvä muistaa.

Osallistuminen päätöksentekoon

Kiinnostus arktiseen alueeseen on aina ollut mitä enimmässä määrin taloudellinen: arktisen alueen luonnonvarat on haluttu valtion hyötykäyttöön. Siten myös monet saamelaisten perinteisesti käyttämät alueet ovat muuttuneet elinkelvottomiksi jätealueiksi.

Vapaaehtoiset, biodiversiteettisopimuksen mukaiset Akwé: Kon -ohjeet edellyttävät, että kaikkien, myös valtion taloutta edistävien, hankkeiden suunnittelun tulisi perustua alkuperäiskansojen tarpeisiin ja näkemyksiin. Ennen minkään hankkeen toteuttamista on selvitettävä paikallisyhteisöihin kohdistuvat vaikutukset. Ihmisoikeusnäkökulmasta on selvää, että arktisen alueen kehittämisen olisi tapahduttava nimenomaan paikallisyhteisöjen ehdolla.

Saamelaisalueella elinkeinot ovat voimakkaasti sidoksissa kulttuurien ja kielen elinvoimaisuuteen. Kysymys ei siis ole mistään historiallisesta jäänteestä, jonka säilyminen turistien kuriositeettina tai valtion omaatuntoa lohduttavana tekijänä olisi tärkeää.

Uusi nokia?
Uusi nokia?

Maan riistokäyttö

Kaivoshankkeet kestävät keskimäärin 10–15 vuotta, mutta tuhoavat ympäristöä peruuttamattomalla tavalla. Samalla hankkeet tuhoavat alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten mahdollisuudet jatkaa perinteisiä elinkeinoja.

Suomen hallitus on hyväksynyt kansallisen YK:n yritysten ihmisoikeusvastuuperiaatteiden eli Ruggien periaatteiden toimeenpanosuunnitelman. Kansallinen toimeenpanosuunnitelma jäi kuitenkin lähinnä poliittisen sitoumuksen tasolle.

Viranomaisten on asetettava ­lainsäädännöllä ihmis­oikeuksia koskevat huo­lel­lisuus- ja yritysvastuuraportointivelvoitteet, jotka sitovat yrityksiä. Valtioilla on velvollisuus suojella ihmisiä ihmisoikeusloukkauksilta. Yritykset ovat vastuussa ihmisoikeuksien kunnioittamisesta ja nimenomaan valtioiden on varmistettava, että ihmis­oikeuksien rikkojat joutuvat vastuuseen ja uhrit saavat tehokasta tukea. Hallituksen pitää siis uudistaa nykyinen hankintalaki siten, että eko­logisen ja sosiaalisen kestävyyden huomioivat kilpailutuskriteerit säädetään pakollisiksi julkisissa hankinnoissa.

Reetta Toivanen on Ihmisoikeusliiton puheenjohtaja sekä dosentti Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien tutkimuksen Erik Castrén -instituutissa. Matti Jutila on ihmisoikeuksien asiantuntija Ihmisoikeusliitossa. Kaikki kuvat Suohpanterror.
Jaa tämä:

Vapauttakaa museo

 Vuonna 2010 Lontoon Tate-museossa järjestettiin työpaja, jonka tarkoituksena oli tuottaa kriittistä taidetta. Työpajaa järjestäneet kuraattorit ilmoittivat ainoaksi rajoitteeksi sen, että museon sponsoreita ei saa piikitellä.

Työpajan osallistujat päätyivät kuitenkin keskittämään kaiken huomionsa museon ja sitä sponsoroivan öljy-yhtiö BP:n yhteistyöhön. Työpajan päätteeksi Tate Modernin ylimmän kerroksen ikkunoihin teipattiin suurin kirjaimin teksti ”Taidetta, ei öljyä”. Samaan aikaan Meksikonlahdella siivottiin BP:n Deep Water Horizon -öljynporauslautan tuhoutumisen synnyttämää öljymaalausta.

Työpaja toimi lähtölaukauksena Liberate Tate -ryhmälle, joka on tuonut sittemmin yhteen satoja taiteilijoita ja aktivisteja. Ryhmä on kyseenalaistanut sen, että julkisin varoin rahoitettua taideinstituutiota käytetään tuhoisan teollisuudenalan brändin rakentamiseen.

Tämän vuoden maaliskuussa BP ilmoitti vetäytyvänsä 30 vuotta jatkuneesta Taten sponsoroimisesta. Syyksi ilmoitettiin huonot markkinanäkymät, mutta kaikki eivät ole ihan varmoja selityksen rehellisyydestä.

"Art not oil". Tästä se lähti, muutama sana museon ikkunassa käynnisti vuosia jatkuneen ja lopulta menestyksekkään kampanjan.
”Art not oil”. Tästä se lähti, muutama sana museon ikkunassa käynnisti vuosia jatkuneen ja lopulta menestyksekkään kampanjan.

”Lähdin mukaan Liberate Taten toimintaan pian tuon ensimmäisen työpajan jälkeen”, Kevin Smith kertoo. ”Oma taustani on enemmänkin aktivismissa, ja toimintaani ajaa ilmastonmuutoksen synnyttämä kauhu. On tunnettu tosiasia, että meidän on jätettävä kaksi kolmasosaa tunnetuista fossiilisten polttoaineiden varannoista polttamatta, jotta ilmastonmuutos ei riistäydy täysin käsistä.”

”Öljy-yhtiöt ovat valmiita pelaamaan uhkapeliä ihmisten elämillä, Meksikonlahden rannoilla, kokonaisilla ekosysteemeillä ja ilmastonmuutoksella vain voitontavoittelunsa takia.”

BP:n suora kritisoiminen ei välttämättä johda mihinkään, koska yhtiö tai sen tärkeät sidosryhmät eivät protesteista välitä. Keskittämällä kritiikin BP:n harjoittamaan kulttuurialan yhteistyöhön, Liberate Tate löysi kuitenkin otollisen kohteen.

”Tatella ja BP:llä on vuosikymmeniä jatkunut mukava yhteistyösuhde, eivätkä öljy-yhtiöiden toiminnasta paljastuneet ympäristörikokset, ihmisoikeusrikkomukset ja moraalittomuudet olleet häirinneet sitä”, Smith perustelee. ”Sama kehitys tapahtui parikymmentä vuotta sitten tupakkateollisuuden kanssa.”

Vain reilua vuotta aiemmin Greenpeace onnistui hyvin samankaltaisin taiteen ja aktivismin sekaisin menetelmin saattamaan loppuun Legon ja Shellin vuosikymmeniä jatkuneen yhteistyön.

Vuosi Meksikonlahden öljykatastrofin jälkeen Liberate Tate -ryhmä muistutti öljyonnettomuuksien inhimillisestä hinnasta Tate Britainin aulassa. 
Vuosi Meksikonlahden öljykatastrofin jälkeen Liberate Tate -ryhmä muistutti öljyonnettomuuksien inhimillisestä hinnasta Tate Britainin aulassa.

Neljästä taidemuseosta koostuva Tate huolehtii 1500-luvulta asti kootusta Britannian valtion taidekokoelmasta. Se ei ole valtionmuseo, mutta Britannian kulttuuriministeriö rahoittaa sen toimintaa. Sponsorointiyhteistyön kautta saadut korvaukset muodostavat häviävän pienen osan museon vuosibudjetista.

Kevin Smithin mukaan Tate taisteli kolmen vuoden ajan oikeussalissa, jotta heidän ei tarvitsisi paljastaa sponsoroinnin kautta saamansa korvauksen suuruutta. “Heillä oli kokonainen juristiarmeija käytössään, koska he ovat halunneet viestiä, että tämä raha olisi jotenkin merkittävä osa instituution rahoitusta – että ilman sitä pitäisi rokottaa kävijöitä lippuluukulla tai sulkea kokonaisia museosiipiä tai vastaavaa. Lopulta kävi ilmi, että sponsoroinnilla on katettu alle puoli prosenttia museon käyttökuluista.”

Kun Liberate Tate -ryhmä sai lopulta vuonna 2015 oikeusprosessin päätteeksi Tatelta tiedon siitä, minkä verran BP tosiasiassa maksaa yhteistyöstä, ryhmä toteutti The Reveal -tempauksen (’Paljastus’). “Teimme osapuolten keskimääräistä sponsorisummaa vastaavan määrän, eli 240 000 punnan edestä Bank of Tate -seteleitä. Niiden toisella puolella oli Taten johtaja Nicholas Serota ja toisella BP:n entinen toimitusjohtaja, Taten hallituksen nykyinen puheenjohtaja John Browne. Performanssissa yhdeksän huiveihin verhoutunutta aktivistia heitti setelit rauhallisesti yläparvilta museokävijöiden päälle näiden astuttua museoon.”

Museon johdossa on epäilemättä koettu, että Tate saa uskottavuutta, kun sen nimi yhdistetään globaaleihin yritysbrändeihin. Samalla museo kuitenkin osallistuu viherpesuun ja rajoittaa taiteellista vapauttaan, kuten nähtiin Liberate Taten synnyttäneen työpajan rajausten yhteydessä.

”Vaikka museo muuta väittäisikin, niin tietenkin nämä yhteistyöt vaikuttavat myös kuratoriaalisiin valintoihin ja päätöksiin. Eikä kyse suinkaan ole siitä, että museota sponsoroivat yritykset edes puuttuisivat tähän. Henkilökunta sensuroi itse itseään.”

Näitä sitten piisasi ja satoi museokävijöiden niskaan.
Näitä sitten piisasi ja satoi museokävijöiden niskaan.

Taiteella on ollut keskeinen sija ryhmän aktivismissa.

”Yksi Liberate Taten menestyksen salaisuuksista on se, että olemme hyödyntäneet taidetta eri tavoin. Se on todellakin ollut työkalu taidemaailman puhuttelussa. Taidemaailma ei välttämättä ottaisi kovinkaan vakavasti perinteisin aktivismin keinoin – esimerkiksi mielenosoituskylttien ja valokopioitujen flaijereiden avulla – välitettyä viestiä. Taideperformanssit ovat olleet uskottava tapa puhutella taidemaailmaa.”

”Tämä luova prosessi on epäilemättä auttanut meitä myös pysymään kasassa ryhmänä – uusien toimintatapojen ideointi on pitänyt tekemisen kiinnostavana ja motivoivana.”

Vuosien mittaan ryhmä on toteuttanut parisenkymmentä suurempaa tempausta. Suosikkitempauksen nimeäminen on Smithille mahdotonta, mutta yksi kokonaisuus nousee yli muiden.

”Koen että Parts per Million, Time Piece ja Birthmark muodostavat löyhän trilogian. Ne kommentoivat ja täydentävät toisiaan.”

Parts Per Million (2013, Tate Britain) -performanssissa 50 hunnutettua henkilöä kiersi läpi näyttelytilaa ja luki yhteen ääneen ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia taideteosten valmistumisajankohtien mukaan.

Time Piece (2015, Tate Modern) -performanssissa 75 esiintyjää otti omin luvin haltuun Tate Modernin Turbiinihallin yhden vuorovesikierron ajaksi – eli noin 25 tunniksi. Tuona aikana valtaajat kirjoittivat hiilillä lattiaan ja seiniin katkelmia ilmastomuutosta käsittelevistä teoksista.

Birthmark (2015, Tate Britain) -performanssissa halukkaiden kehoon tatuoitiin Taten tiloissa luku, joka kuvastaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta kantajansa syntymävuonna. Mitä nuorempi kantaja on, sitä suurempi hänen lukunsa on.

Noin kuusi vuotta jatkuneen toiminnan aikana yhtään Liberate Tate -ryhmän jäsentä tai performansseihin osallistunutta henkilöä ei ole pidätetty. Vaikka kritiikki on ollut terävää, on meno ollut kohteliasta puolin ja toisin.

”Toteuttaessamme Gift-performanssia, jonka osana ujutimme Turbiinisaliin 16-metrisen tuulivoimalan, henkilökunta yritti kyllä estellä meitä. Yksi vartija esimerkiksi meni lattialle makaamaan meidän eteemme. Se muuten käänsi roolit kiinnostavalla tavalla päälleen – vartija hyödynti suoran toiminnan keinoa.”

Ryhmän tietojen mukaan Taten sisällä on jo varhaisessa vaiheessa tehty päätös, että heidän tekemisiään ei estellä. Häiriöiden on toivottu menevän ohi mahdollisimman pikaisesti. “Time Pieceä tehdessämme henkilökunta ilmoitti meille, että museo sulkeutuu pian. Kun emme poistuneet paikalta he tulivat seuraavaksi kertomaan lukinneensa vessat. ’Ei hätää’, sanoimme. ’Toimme oman retkivessan mukanamme.’ Tämän jälkeen he ilmoittivat lukitsevansa ulko-ovet ja toivottivat hyvät yöt.”

Kritisoidessaan instituutiota Liberate Tate on tahtomattaankin tullut astuneeksi Taten työntekijöiden varpaille, vaikka työntekijät eivät kritiikin kohteena olekaan. Tämä on tiedostettu.

”Pääosin keskiluokkaiset ja valkoihoiset taiteilija-aktivistit sotkevat paikat ja pääosin tummaihoiset, alempaa yhteiskuntaluokkaa edustavat siivoojat siivoavat sotkut. Onhan se ongelmallinen asetelma. Olemme tiedostaneet tämän ja pyrkineet aina parhaamme mukaan viestimään motiivimme ja tavoitteemme työntekijöille. Olemme olleet myös yhteydessä palvelualoja edustavaan PCS-ammattiliittoon, joka edustaa monia näistä työntekijöistä. Liitto on myös omassa kannanotossaan tuominnut öljy-yhtiöiden sponsoroinnin.”

Vaikka virallisissa lausunnoissa sitä ei olekaan näkynyt, niin Kevin Smithin tietojen mukaan myös eri tasoilla museo-organisaatiota on esiintynyt kriittisyyttä öljy-yhtiön sponsorointia kohtaan. Instituution korkein johtoporras on kuitenkin seissyt yhteistyön takana, eivätkä kriittiset äänet ole saaneet kuuluvuutta.

Liberate Tate asetti tuulivoiman The Gift -teoksellaan öljyteollisuuden vastavoimaksi.
Liberate Tate asetti tuulivoiman The Gift -teoksellaan öljyteollisuuden vastavoimaksi.

Öljy-teollisuuteen liittyy paljon eettisiä ongelmia. Taten ja BP:n yhteistyön kaltaisissa tapauksissa on kuitenkin esitetty ajatus, että näin ainakin osa likaisesta rahasta käytettäisiin taiteen kaltaiseen hyvään. Smith ei ajatusta allekirjoita.

”Kyse on siitä, kuinka BP:n kaltaiset toimijat pyörittävät ja rakentavat liiketoimintaansa. Ne tarvitsevat sosiaalisen hyväksynnän toiminnalleen, ja sponsorointi auttaa niitä saamaan sen. Erityisesti Lontoon kaltaisessa öljy-kaupan keskittymässä yritys tarvitsee goodwilliä sidosryhmiltään, jotka määrittävät yhteiskunnan kehityssuuntia. Se raha ei mene hyväntekeväisyyteen vaan BP:n aseman pönkittämiseen ja sementoimiseen.”

Ryhmän nimi on Liberate Tate (”Vapauttakaa Tate”), koska sen jäsenet haluavat suhtautua Tateen positiivisesti ja pelastaa sen yritysmaailmaan liittyviltä ongelmilta. Smithin mukaan ryhmä iloitseekin nyt voitosta ja siitä, että öljy-yhtiö on menettänyt jalansijaa yhteiskunnassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki taidemaailman ongelmat olisi ratkottu. Ryhmän täytyykin päättää, jatkaako toimintaa uusin tavoittein vai hajota.

”Olemme työskennelleet tiiviisti yhdessä vuosien ajan, ja sen myötä olemme saaneet aikaiseksi uskomattoman hienoja tempauksia – emme halua heittää tuota menemään kevyin perustein. Meidän täytyy kuitenkin miettiä jatkotavoitteitamme ja sitä, jatkaisimmeko samalla nimellä vai vaihtaisimmeko sen. Nämä ovat suuria kysymyksiä ja ottavat aikansa, emme aio ainoastaan laittaa lappua luukulle kaikessa hiljaisuudessa.”

www.liberatetate.org.uk

Jaa tämä:

Kotini on linnani

Berliinissä hylätty metrotunnelin pätkä muuttui makuuhuoneeksi. Kyseessä ei ollut suinkaan ensikerta, kun julkinen tila näin vallataan.

Söpöt tapetit, taulut ja kirjahylly kirjoineen koristavat makuuhuonetta, joka löytyi yllättäen käytöstä poistetun metrotunnelista. Makkarin tammikuussa löytäneet työntekijät luulivat aluksi kyseessä olleen hylätty elokuvalavaste, mutta mihinkään ei ollut kirjattu lupahakemusta moiselle.

Kuukautta myöhemmin paikallisille sanomalehdille lähetettiin valokuvia tuosta makkarista. Nimettömänä pysytellyt lähettäjä ilmoitti olevansa Berliinin liikennelaitoksen, BVGn, työntekijä. BVG kielsi liittyvänsä asiaan mitenkään, mutta sen työntekijällä tietenkin saattaisi olla pääsy tuohon tilaan.

Myös The Guardian kirjoitti tapauksesta. Lehdessä kerrottiin, että berliiniläiset ovat nyt spekuloineet tekijän henkilöllisyydellä ja sillä, mistä tässä oikein on kyse. Lisää pohdittavaa saatiin, kun tämä makuuhuone laitettiin vuokralle AirBnB-palveluun. Ei se siellä kauaa viihtynyt.

Monien mielestä taideteos haluaa kiinnittää huomiota Berliinin nopeaan gentrifikaatioon. Tähän merkitykseen saattaisi viitata myös ilmoituksen sanamuoto: ”Keskeinen sijainti, lähellä U9-linjaa.. ..Loft-tunnelma ja retro-chick. Täysin ajanmukaistettu vuonna 2016 ja on melko hiljainen (kunhan pidät korvatulppia).”

Tässä sitä kelpaisi olla ja löhötä.
Tässä sitä kelpaisi olla ja löhötä.

Se, että taiteilija(/-t) on päättänyt pysyä nimettömänä ei sinänsä ole yllättävää. BVG on todennut tuossa tunnelissa oleilun laittomaksi ja tapetit ja muut rekvisiitat paloturvallisuusriskeiksi.

BVG:n edustaja kuitenkin kehaisi taiteilijaa yksityiskohtiin paneutumisesta.

Näitä julkisen tilan kodinomaiseksi sisustaneita teoksia on viime vuosina ilmaantunut Suomessa ja maailmalla. Kiinnostavia ja samankaltaisesta muodosta huolimatta projektit/teokset ovat olleet hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi Lontoossa Anti Anti-Homeless Spikes -ryhmä ratkaisi asunnottomien häätämiseksi asennettujen piikkien aiheuttaman ongelman rakentamalla niiden päälle minimakkarin.

”Tekijät itsekään tuskin olettavat installaation säilyvän paikoillaan pitkään, mutta kyllä se lähettää selkeän viestin. Tämä viesti on luettavissa myös ryhmän nettisivuilla:

’Asuessamme kaupungissa poukkoilemme paikasta toiseen tiukasti määriteltyjä reittejä. Meille kerrotaan missä saa kävellä ja missä saa istua, mihin olemme tervetulleita – mutta ainoastaan mikäli meillä on rahaa ja käytämme sitä.. ..Mikään ei sano ’Pääsy kielletty’ yhtä tehokkaasti kuin rivi teroitettuja anustappeja jotka estävät meitä käyttämästä julkista tilaa. Space, Not Spikes kumpuaa vihasta, joka syntyy julkisen/yksityisen tilan jaon epätasa-arvoisuudesta.'”

Monien mielestä piikit eivät kuulu julkiseen tilaan.
Monien mielestä piikit eivät kuulu julkiseen tilaan.

Myyrmäessä puolestaan sisustettiin bussipysäkki olkkariksi, televisioineen ja kirjahyllyineen. Pysäkille oli myös jätetty viesti ohikulkijoille ja bussin odottajille:

OSALLISTUKAA TALKOISIIN! Komission mukaan Euroopan taloustilanne johtuu siitä, että työmies on helvetin ahne. Ylipalkattu alisuorittaja.”

Kuva: Metro-lehti/lukija
Kuva: Metro-lehti/lukija

Hieman samaan tapaan Voimassakin haastateltu Improv Everywhere -ryhmä haastoi suhdettamme julkiseen tilaan. Se järjesti nykkiläisellä metroasemalla taidenäyttelyn ja sen avajaiset, musiikkeineen päivineen. Taideteoksina olivat aseman kiinteä kalusto ja mainokset.

Omituiset sähkökaapit, roskikset, seinästä sojottavat putken päät, viemäri. Kaikki saivat viereensä nimikyltin, jossa esine nimettiin ja esiteltiin. Kylttien teksteissä ilakoitiin näiden hyvinkin arkisten esineiden luonteella ja ominaisuuksilla. Mieleen ihan palautuu Pahkasian viiniarvostelu lasinpesunesteistä ja puhdistusaineista.

Bileet järjestettiin 23rd Streetin asemalla, joka on sopivasti galleriakeskittymän lähellä. Hipat ajoitettiin torstai-illalle, jotta paikalle sattuisi mahdollisimman moni läheiseen galleriaan matkalla ollut taiteen ystävä.

Vaikka sattumalta paikalle osunut yleisö ymmärsi näyttelyesineiden tavanomaisuuden, tuli ryhmä osoittaneeksi tempauksellaan sen, että arkisetkin esineet ovat taidetta sopivien olosuhteiden vallitessa. Se vahvisti väittämää, jonka Duchamp ja Warhol esittivät pisuaarin ja Campbell-tölkkien välityksellä.”

Jaa tämä:

Muistojen pirstaleisia fantasioita: Männynneulasia Jyväskylässä.

Tarkoituksellisen sirpaleinen ja rosoinen Hanna Råstin Pine Needles herättää levottomia ajatuksia. Se pakottaa katsojan pohtimaan omaa historiaansa. Mikä on tehnyt minusta sellaisen kuin olen? 

Råstin näyttely kertoo mitä vaarallisimmista häiriöistä todellisuudessamme. Häirintää eivät aina harjoita toiset ihmiset, kuuluiset ”ne muut”, eivätkä ”jotkut”. Saatamme rakentaa valheellisen historian itse itsellemme.

Joskus teemme itsestämme uhreja, jos se sopii hauraaseen feikkitodellisuuteemme paremmin kuin se mahdollinen totuus, että ehkä olemmekin itse möhlineet. Haluamme olla moraalisesti oikeamielisiä, vaikka sitten jälkeenpäin historiaamme repien tai uudelleen värjäten.

Menneisyyden valheet eivät aina ole ongelmallisia. Voihan silottelu olla ihan positiivistakin, jos muistomme kätkevät suuren trauman ja nykyisyys on helpompaa kun sitä ei käsittele.

Mutta entä jos käytämme tulevaisuuden pahojen tekojen oikeutuksena omia valemuistojamme?

Jos valheemme muka oikeuttavat vaikka väkivaltaa, todellisuutemme vääristymä ei ole vain yksityisasiamme.

Of the same blood, 2014, 30x40, From series Pine needles
Of the same blood, Samaa verta, 2014, 30×40, from series Pine Needles

Luonnontieteet kohtelevat ihmistä tämän geeniperimän lopputuloksena.  Lääkärit haluavat tarkistaa sairaskertomuksen ja verenkuvan ennen kuin päättävät keitä olemme.

Poliittiset teoreetikot muutama vuosikymmen sitten pitivät yksilöä lähinnä yhteiskunnallisten vaikutusten uhrina.

Amerikanjuutalaiset ja hirtehiset taiteilijat, kuten kirjailija Philip Roth ja elokuvaohjaaja, auteur Woody Allen opettivat, että newyorkilainen ahdistunut menestyjä on taustaltaan terapeuttinsa traumaattinen luomus.

Nykypäivän liberaalitrendi on pitää ihmistä oman elämänsä sankarina, joka on tehnyt tietoisesti omat valintansa. Jos omat tai menneiden sukupolvien valinnat ovat huonoja, yksilö ansaitsee rangaistuksensa kuten köyhyyden.

Onneksi nykytaiteilijat usein kyseenalaistavat totutut rakennelmat ja vaativat ihmistä, kutakin itseään, pohtimaan omaa historiaansa.

12694643_10154609422748942_6683898638502879158_o
Galleria Ratamo ja Pine Needles

Näyttelyn esitteessä Råst kertoo, että ”ihmisen kasvussa ei ole aikaa, on vain muutoksia. — Olemme herkkiä muutoksille ja häiriötekijöille, mitkä yleensä tulevat ulkopuolisesta maailmasta. Nämä häiriöt saattavat vaikuttaa merkittävästi siihen, miten näemme itsemme ja ympärillä olevan.”

Millainen olisi menneisyyteni ollut, jos kuvan henkilöt olisivatkin eri kuin kuvassa ovat? Muistanko edes keitä kuvassa oli, kun ei näe kuvaa?  Muistanko heidät, jos heidät on ääriviivoja myöten leikattu kuvasta pois? Entä jos kuvan päällä onkin häiriöitä – värejä ja muotoja, joita kuvan todellisuudessa ei ollut?

Kun menneisyys on pirstaleinen, kuva hajoaa suikaleiksi. Ja kun suikaleet liittää yhteen, kuva palautuu oudon väreilevänä. Kuin muisto, korjattu kuva tavoittaa vain jotain hetken tunnelmasta – aito tilanne on ikuisiksi ajoiksi mennyttä.

Entä jos kuvasta irrottaa jonkin näennäisen huomaamattoman rakenteen: taustan tai värin. Irtoaako muistosta jokin olennainen osa pois – vai tuleeko siihen jotain lisää?

”Menneen elämämme jäljet ovat valjastettu loputtomaan muokkaamiseen, uudelleenmuokkaamiseen ja selvittämisen prosessiin itsestämme, tässä hetkessä”, kirjoittaa Råst.

Hanna Råst on syntynyt v. 1986 Saarijärvellä. Hän on valmistunut maisteriksi Aalto-yliopistosta vuonna. 2011. Pine Needles nähdään tänä vuonna myös Saarijärvellä.

980142_10154609441498942_6559255243175067328_o
Tervetuloa, nuoriso.

Veturitallit ja Ratamon galleria ovat hyviä tutustumiskohteita vain piipahtajille. Tiloissa on kahvila, kirjastoja ja paljon harrastustoimintaa.  Paikallisille – varsinkin nuorille – on kerhoja kuvataiteista elokuviin ja jopa ammatinvalintaohjausta. Äiditkin siellä tapaavat ja avautuvat.  Tiloista saa vuokrata bilepaikkoja yksityistilaisuuksiin.

Hanna Råst: Pine Needles on Grafiikka- ja valokuvakeskus Ratamossa 3.4. asti. jyvaskyla.fi/ratamo

Veturitallit Jyväskylä, Veturitallinkatu 6, veturitallit.jyvaskyla.fi

12829492_10154609441273942_1145415786728862781_o
Galleria Ratamon kauppaa ja kirjastoa.
Jaa tämä:

Siirtymiä

Vanhasta romusta syntyy taidetta Kim Somervuoren työhuoneella

Kim Somervuoren näyttelyissä taide leviää usein yksittäisten teosten ulkopuolelle. Näin tapahtuu myös Hämeenlinnan taidemuseossa, jossa hän muun muassa maalasi yhden huoneen seinät täyteen. Huoneen kuvastoon kuuluu muun muassa hänen lapsensa neljävuotiaana piirtämiä tatuointiluonnoksia toisinnettuna suureen kokoon. Pienempänä nuo samat kuvat löytyvät taiteilijan käsivarresta, johon ne taltioi tatuointeja tekevä veli.

”Pyrin aina tekemään näyttelyistäni jotain sellaista, mikä on hetkellistä ja koettavissa vain paikan päällä.”

Näkymä Sorbus-galleriasta vuonna 2013. Somervuori maalasi koko tilan täyteen viivoja osana näyttelyään Missä kuljimme kerran.
Näkymä Sorbus-galleriasta vuonna 2013. Somervuori maalasi koko tilan täyteen viivoja osana näyttelyään Missä kuljimme kerran.

”Mennessäni Kuvataideakatemiaan vuonna 2006, minulla ei ollut mitään taidekoulutaustaa. Vaikka olin maalannut ja tehnyt t-paitoja ja vastaavia noin 15 vuoden ajan, en koskaan kokenut, että se olisi taidetta. Taide oli lähinnä jotain museoissa olevaa käsittämätöntä kamaa.”

Somervuoren viitekehyksenä toimi graffiti ja skeittaus sekä populaarikulttuuri laajemmin.

”Graffiti graffitina lakkasi kiinnostamasta joskus 2000-luvun alussa. Minulla oli Kuvataideakatemiassa kavereita, jotka vinkkasivat, että akatemiaan pääsee pelkällä näytöillä ilman aiempaa taidekoulutusta. Ei minulla ollut pohjalla edes lukiota.”

Näyttötyöt riittivät ja ovet taidemaailmaan aukesivat.

”Akatemiassa moni on käynyt jo jonkun luovan koulun tai lukion. Olin vapaampi niistä oletuksista, miten taidetta kuuluisi tehdä. Se vähä taidehistoria, mitä peruskoulussa opetettiin, ei tarjonnut minulle tarttumapintaa. Itselleni olisi ollut helpompi lähestyä uudempaa taidetta kuin kuivalta tuntuneita klassikoita. Vähitellen se vanhempikin taide on alkanut aueta.”

Somervuoren yhteisnäyttely Kati Lehtosen, Ilari Hautamäen ja Sami Havian kanssa on auki Hämeenlinnan kaupunginmuseossa helmikuun lopusta toukokuun alkuun. Aikaisemmin Somervuoren teoksia on nähty esimerkiksi katutaiteeseen ja siihen linkittyvään taiteeseen erikoistuneessa Make Your Mark Galleryssä Helsingissä.

”Teoksissani on usein läsnä sellainen, ei nyt vittuilu, mutta huumori ja melankolinen maailmankuvani.”

Kim Somervuori: Army of Lovers (2015), sekatekniikka.
Kim Somervuori: Army of Lovers (2015), sekatekniikka.

Viime vuosina katutaide on vakiinnuttanut paikkansa osana taidemaailmaa. Samana päivänä, kun Somervuori juhlii näyttelynsä avajaisia Hämeenlinnassa, avaa ovensa Vantaan taidemuseo Artsi, joka julkisti linjansa katutaidetta näyttävänä ja keräävänä laitoksena. Yksi kehityskulun lieveilmiö on se, että monille taiteilijoille on pyritty luomaan juuria katutaiteen parissa, jotta heidän katu-uskottavuutensa kasvaisi.

”Ratsastaminen taustalla on ihan ookoo, mikäli se tausta on olemassa. Minua ei vaivaa ollenkaan, että esimerkiksi Nug Ruotsista tai Egs Suomesta ammentavat omasta historiastaan. Keinotekoisesti rakennetut taustat ovat kuitenkin helvetin epäkiinnostavia.”

Omaa identiteettiä on tietysti aina paha arvioida, mutta Somervuori varoo itse yhdistämästä graffititaustaansa nykyiseen uraansa. Galleriaan siirretty graffiti ei ole hänen kirjoissaan graffiti, eikä hän itse sellaisia tekisi.

”Opettaja Kuvataideakatemiassa sanoi aikanaan, että jokaisella on tausta jossain, tarkoittaen että sitä on turha jättää huomioimatta. Ehkä taustani näkyy välinevalinnoissa. Olin yllättynyt akatemian alussa, että osa professoreista oli että ’miksi spray’. Itse olin, että ’miksi ei’. Sprayn käyttö koettiin ainakin aikaisemmin kantaa ottavana, mutta itse näen sen maalaus­välineenä siinä missä muutkin pelit ja pensselit.”

Kim Somervuori: Ink About It! (2016), yksityiskohta. Somervuori rakensi Hämeenlinnan taidemuseoon koko huoneen kattavan teoksen, jossa yhdistyi tauluja, installaatioita, veistoksia sekä seinämaalaus.
Kim Somervuori: Ink About It! (2016), yksityiskohta. Somervuori rakensi Hämeenlinnan taidemuseoon koko huoneen kattavan teoksen, jossa yhdistyi tauluja, installaatioita, veistoksia sekä seinämaalaus.

Somervuori käyttää teoksissaan paljon vanhaa ja kierrätettyä materiaalia. Rikkinäiset pinnat ja muodot eivät kuitenkaan ole merkki tuhovoimaisesta työskentelystä.

”Pois heitetty materiaali on mielestäni huomattavasti kiinnostavampaa kuin esimerkiksi uudesta pakasta vedetty kangas. Minulla on työhuoneellakin jatkuvasti lattialla pinoissa kankaita, jotka keräävät luonnetta. Kerään tosi paljon materiaalia. Esinekooste­teoksiin voin käyttää vaikka jotain kippoa tai kuppia, joka on seurannut minua vuosia.”

Haastatteluun Somervuori saapui kirpparilta juuri löytämänsä kynttilänjalan kanssa. Se saattaa päätyä osaksi Hämeenlinnana taidemuseon näyttelyä, mutta saattaa myös olla päätymättä. Jälkimmäisessä tapauksessa se pääsee työhuoneelle odottamaan omaa vuoroaan parrasvaloissa.

Materiaaleilla on väliä ja niissä on merkityksiä. Välillä ne merkitykset ovat hyvinkin kouriintuntuvia.

”Osallistuin Kuvataideakatemian aikana Tuntematon kaupunki -projektiin, jonka osana maalasimme seiniä Helsingissä – välillä spraylla ja välillä pensselillä. Silloin kun maalattiin spraylla, ilmaantuivat poliisit paikalle kyselemään lupia. Kun maalattiin pensselillä, ei lupia kyselty. Mielenkiintoistahan se on.”

Hautamäki-Havia-Lehtonen-Somervuori Hämeenlinnan taidemuseossa 8.5. asti.

Jaa tämä:

Nainen, tiedä paikkasi – näytä tissit

On totta, että viihdebisnes ei rinnastu täysin saumattomasti muuhun yhteiskuntaan, mutta kyllä se osviittaa antaa. Ja näyttää suuntaa meille tavallisille kuolevaisille.

Behind a steamy shower door is the indistinguishable but sexy silhouette of JANE showering.”

Elokuvatuottaja Ross Putman taisi hieman kyllästyä Hollywoodin naiskuvaan ja hän alkoi twiittaamaan sitaatteja elokuvakäsikirjoituksista. Tarkemmin sanottuna niistä kohdista, joissa naisvartalot uhkuvat seksuaalista markkina-arvoa ja pursuvat vaatteistaan. Sananmukaisesti.

Kaikissa Putmanin twiittaamissa sitaateissa on kyse elokuvan naispääosan ensiesittelystä. Ei mistään taustalla hääräävistä statisteista ja siis siitä, kun tämä hahmo halutaan ensikertaa tuoda käsikirjoitusta lukevan henkilön korvien väliin. Ainoa muutos, joka teksteihin on tehty on se, että jokaisen roolihahmon nimi on muutettu Janeksi (vrt. Jane Doe – Maija Meikäläinen). 

”JANE pours her gorgeous figure into a tight dress, slips into her stiletto-heeled fuck-me shoes, and checks herself in the dresser mirror.”

A gorgeous woman, JANE, 23, is a little tipsy, dancing naked on her big bed, as adorable as she is sexy.”

Guerrilla Girls: The Birth of Feminism
Guerrilla Girls: The Birth of Feminism

Tämä Twitter-kampanja palautti mieleeni Guerrilla Girlsin The Birth of Feminism -teoksen vuodelta 2001. Teos on parodia elokuvajulisteesta, jossa aikansa kovapalkkaisimmat ja nimekkäimmän naisnäyttelijät/show-henkilöt poseeraavat. Keskustelin tästäkin teoksesta haastatellessani Guerrilla Girlsin Frida Kahloa:

”Seksismi rehottaa ja naistaiteilijoiden menestyksen tärkein tae on ulkonäkö.

Guerrilla Girlsin The Birth of Feminism -feikkielokuvajuliste iskee tähän. Vähäisiin hepeniin verhoutuneet Pamela Anderson, Halle Berry sekä Demi Moore kannattelevat lanteillaan kylttiä, joka kiljuu ’Tasa-arvo nyt!’. Kuvitteellisen elokuvan ohjaajaksi ilmoitetaan miehisten sankaritarinoiden ja suurmiespatsastelujen tekijänä kunnostautunut Oliver Stone ja sen musiikista vastaa äitiään huoraksi haukkunut Eminem.

’Naismuusikoilta ja -näyttelijöiltä vaaditaan koko paketti, ulkonäkö ja seksikkyys muiden taitojen ohessa. Aikaisemmin naistaiteilijoilla oli enemmän mahdollisuuksia olla erikoislaatuisia tai erilaisia. Nyt naiset pystyvät vihdoin opiskelemaan mitä haluavat ja voisivat tulla miksi vain, ja yhtäkkiä he kokevat vähättelyä ulkonäkönsä suhteen. Kulttuurimme kehokuva on alistava.’”

Ennen kuin ehditte huutaa ”mutta kun miehet”, todettakoon, että kyllä nykypäivänä miestenkin esineellistämisen kanssa on petrattu. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole juuri se kehityskulku, jota on toivottu tasa-arvon nimissä. Sen sijaan että laajennetaan esineellistäminen koskemaan miehiä, voisi vaikka petrata naisten asemaa hjyy knöy.

Lohdutukseksi kaikille (meille) valkoisille heteromiehille todettakoon, että yleinen konsensus aiheeseen liittyen alan tuntevien keskuudessa kuitenkin on se, että mieshahmoja harvemmin esitellään seksikkyys edellä ja hahmoa määrittävät ominaisuudet ovat kuvailuissa useammin toiminnallisia kuin esteettisiä.

Naishahmojen kohdalla toistuvasti seksikkyys ja ulkonäkö on määrittävä tekijä ja pääsijainen tehtävä.

Itse aion jatkossa seurata Lady Partsia hyvin aktiivisesti. Nimi Lady Parts on sanaleikki – se viitta samanaikaisesti sekä naisellisiin kehonosiin että naisten roolihahmoihin.
Nimi Lady Parts on sanaleikki – se viitta samanaikaisesti sekä naisellisiin kehonosiin että naisten roolihahmoihin.

Mutta eivät ole Ross Putman tai Guerrilla Girls ainoita, jotka ovat kiinnittäneet huomiota tähän naisten semisti kilariin tilanteeseen huomionsa kiinnittäneet. Eivätkä ongelmat rajoitu pelkästään hyvin yksipuolisiin vaatimuksiin tissien esittelystä – raha-asiatkin ovat usein hieman niin ja näin (ks. kuva). Lady Parts -blogi on tehnyt mainioita tauluja, joihin on kopioitu esitettyjä roolivaatimuksia ja -korvauksia. Näiden infotaulujen seuraksi on myös sovitettu erittäin viihdyttäviä giffejä, joten suosittelen vahvasti vierailua blogiin.

Myös Lady Partsin videot ovat katsomisen arvoisia.

Hieman yllättäen ja odottamatta hienon ja ajankohtaisen lisän tähän keskusteluun tuo myös Pamela Anderson (jonka näimmekin jo ylempänä Guerrilla Girlsin julisteessa). Andersonin tähdittämä lähitulevaisuuteen sijoittuva scifi-lyhäri Connected kuvaa ikääntymisen ja merkityksettömyyden tunteen kanssa kamppailevan naisen kohtaloa entistä hullummaksi menneessä maailmassa.

Connected on mahdotonta katsoa ilman jatkuvasti mielessä häilyvää ajatusta siitä, että 48-vuotias entinen Baywatch– ja Playboy-tähti esittää tulkintaa omasta tilanteestaan ja peloistaan. Ulkonäöllään miljoonaomaisuuden ja kuuluisuuden tavoittanut Andersson ei enää vaivattomasti putoa siihen muottiin, jonka hän niin hyvin täytti uransa huipulla ja jota hän itsekin oli olemassa olollaan määrittämässä. Tämä asetelma tekee Andersonin roolisuorituksesta entistäkin koskettavamman. Kukapa olisi hänen aikaisemman tuotannon perusteella odottanut, että Anderson tulee vielä vakuuttamaan näyttelijänkyvyillään. Näin kuitenkin pääsi käymään.

Ehkä Anderson onkin aikaisemmin näytellyt juuri sitä käsikirjoitettua bimboa, jonka tuottajat ovat halunneet nähdä itse ja myös meidän katsojien näkevän. Jos näin, niin Anderson näyttää päässeen pakoon sitä roolia, ja tästä voi lienee olla varauksettoman iloinen.

Kun lyhärin 29-vuotias ohjaaja, Luke Gilford on vielä luonut erittäin toimivan – ja kliinisen – kuvauksen tulevaisuudesta, voi tätä kymmenminuuttista suositella varauksetta.

Jaa tämä:

Aseet taiteeksi ja taide aseeksi

Taidehalli nostaa asekaupalla rikastuneen Poju Zabludowiczin jalustalle ja Otso Kantokorpi ampuu hänet sieltä alas – kuitenkin vain kuvainnollisesti.

Helsingin Taidehalliin on tulossa keväällä Zabludowicz Collection -kokoelmanäyttely. Salaperäisyyden kaapuun kietoutunut Chaim ”Poju” Zabludowicz tunnetaan Madonnan kanssa bondaavana Suomen rikkaimpana miehenä, jonka varallisuus pohjautuu faijansa asekauppabisneksiin ja niiden jatkamiseen. Hän on myös merkittävä taidekeräilijä, joka on tullut kokoelmansa ohella tunnetuksi muun muassa Lontoossa pitämästään yksityismuseosta.

Nyt hän siis vihdoin esittäytyy Suomen kansalle taidekokoelmansa kautta.

Taidehallin näyttelystä lähettämä tiedote onnistui alleviivaamaan parhaillaan Helsingin Make Your Mark Galleryssä esillä olevan, Otso Kantokorven Kriitikko kadulla -näyttelyn ajankohtaisuutta. Useat taidekriitikkona tunnetun Kantokorven teoksista kommentoivat taidemaailman valtasuhteita ja Zabludowicz on päässyt näyttelyssä kunniapaikalle.

Otso Kantokorven tulkinta Chaim ”Poju” Zabludowiczista
Otso Kantokorven tulkinta Chaim ”Poju” Zabludowiczista

Veritimantti on vakiintunut termi, jolla viitataan jalokiviin, jotka ovat peräisin sota-alueista ja joiden etsiminen on rahoittanut konflikteja. Esimerkiksi Sierra Leonen ja Kongon veriset sisällissodat ovat aikanaan venyneet juurikin veritimanttien luomien tulovirtojen turvin. 2000-luvun alussa tuota kuoleman kauppaa alettiin ruotimaan ns. Kimberlyn prosessin avulla veritimanttikaupan volyymia on onnistuttu pudottamaan.

Olisikohan joskus paikallaan pohtia taidekaupan eettisiä ulottuvuuksia. Onko väliä, mistä taidekeräilijöiden (jotka ruokkivat koko alaa) rahat ovat peräisin? Moinen tuskin onnistuu nykyisen kaltaisessa talousmallissa, jossa kapitalismi jyllää melko esteettä eikä moraalin perään hirveästi kysellä. Aina välillä kuitenkin tulee erityisen ongelmallisia tapauksia eteen.

Guggenheim Helsingin Tukisäätiön hallituksessakin vaikuttavan Zabludowiczin kipparoima yhtiö Tamares on mukana monenlaisessa aseteollisuuteen liittyvässä. Perinteinen pyssyjen kupustelu on jäänyt taka-alalle ja infrastruktuuriin rakentaminen, raaka-aineiden hankkiminen, komponenttien valmistaminen sekä kybertiedusteluun liittyvät hankkeet ovat kaikki toimia, jotka eivät välttämättä näyttäydy suoriltaan asekauppana, mutta ovat sitä mitä suurimmissa määrin. Sodan käyntiin tarvitaan nykyään muutakin kuin rynkkyjä ja kasapanoksia – ne ovat halpoja bulkkituotteita, joiden valmistus ei taida olla kovin kummoista bisnestä.

Tuntuuko jotenkin hassulta, että tämä sotabisnes rahoittaa moraalisena, humanistisena ja jopa puhtaan hyvänä pidettyä taidetta? Ja onko taideinstituutioiden tehtävä kiillottaa asekauppiaan haarniskaa?

Mitä sitten tämän HNWI-eliitin (High-net-Wort individual) taiteen keräilyyn tulee, niin yleisellä tasolla voisi lienee aika turvallisin mielin todeta, että sillä ei ole välttämättä pelkästään positiivisia vaikutuksia taidemaailmalle.

Taidemarkkinoihin liittyy merkittävä rahanpesu- ja veronkiertoulottuvuus, mutta Zabludowiczin rahavirroista minulla ei ole mitään havaintoa. Syyskuussa Lontoossa järjestetyssä Art Business Conferencessa Deloitte Luxembourgin rahanpesuun perehtynyt Michael Martin totesi, että ”taide on yksi hyödyke, joka on valjastettavissa rahanpesuun”. Taidehankintoihin on näppärä piilottaa varallisuutta, joka ei muuten kestä päivänvaloa.

On ihan oman keskustelunsa paikka pohtia, että haluammeko taiteen ja kulttuurin turvaavan tähän rahakoneeseen, jonka pyöriminen on irtautunut todellisuudesta jo aikaa sitten. Toisaalta, voisi myös ihan aiheellisesti kysyä, että haluammeko tuon koneen pyörittävän yhtään mitään. Hieman makaaberisti taide voi juurikin olla oikea työkalu tuon kysymyksen esittämiseksi – Fela Kutin sanoin: ”Musiikki on aseeni” tai kuten  Majakovski (tai Brecht tai Trotski) totesi: ”taide ei ole peili, joka kuvastaa maailmaa vaan vasara, jolla sitä muokataan”.

Nämä hämärät ja täysin lailliset pääomat omalta osaltaan myös pumppaavat taideteosten hintoja täysin absurdille tasolle jossa ne ovat perinteisten taideinstituutioiden tavoittamattomissa – meistä yksittäisistä taiteen ystävistä puhumattakaan. No, onneksi meillä on näitä ultrarikkaita keräilijöitä, jotka voivat sitten lainata kokoelmansa meidän tavallisten kuolevaisten ihasteltaviksi.

Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat
Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat

Suomalaisen taidemaailman ja rahan paritanssia Otso Kantokorpi kommentoi näyttelyssään erityisesti teossarjalla Taideruhtinaat. Teossarja sai alkunsa vuonna 2009 kun Kantokorpi tuolloin vielä salaa ja nimettömästi teki kaksi tarraa, joissa poseerasivat Helsingin kaupungin taidemuseon tuolloinen johtaja (Guggenhein-sekoilusta tunnetuksi tullut) Janne Gallen-Kallela-Siren ja tuolloinen Nykytaiteenmuseo Kiasman johtaja Berndt Arrell.

Molemmat museonjohtajat muistetaan museoidensa johtamisen ohella muun muassa siitä, että he haukkuivat julkisesti suomalaista taidekenttää vasemmistolaisten temmellyskentäksi ja taantumukselliseksi. Syytökset olivat sikäli kiinnostavia, että ko. herrat istuivat maan vaikutusvaltaisimpiin taideinstituutioihin lukeutuvien museoiden valtaistuimilla.

Näitä kahta tarraa katutaiteilija Kantokorpi liimaili salaa Tennispalatsin ja Kiasman lähistön lampputolppiin ja sen sellaisiin.

Guggenheim-Siren- ja Arrell-tarrojen lisäksi Kantokorpi teki tarrat myös Zabludowiczista sekä Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusesta, jonka rooli Guggenheim Helsinki -väännössä ei ole ollut merkityksetön. Näitä tarroja Kantokorpi ei kuitenkaan saanut koskaan aikaiseksi liimailla. Nyt sarjan kaikki neljä kuvaa löytyvät vedostettuina Suvilahdesta, gallerian seinältä.

Tämä tässä on Kiasman edustalla toteutettu taidepoliittinen ja taiteenmuotoinen interventio julkiseen tilaan.
Tämä tässä on Kiasman edustalla toteutettu taidepoliittinen ja taiteenmuotoinen interventio julkiseen tilaan.

Taideruhtinaiden ohella Kriitikko kadulla -näyttelyssä löytyy myös muun muassa paikalliseen taidekeskusteluun liittyvä ja sitä kommentoiva valokuvasarja. My Tag, a Work in Progress oli Kantokorven ensiaskel matkalla luvattoman katutaiteen maailmaan. Hän kirjoitti tuosta teossarjastaan Voima-lehteen vuonna 2006.

Tunnustan rikkovani tietoisesti ja säännöllisesti vuonna 2003 voimaan tulleen järjestyslain 13. pykälää. Siinä todetaan, että ”spraymaalien ja muiden toisen omaisuuden töhrimiseen hyvin soveltuvien maalien tai muiden aineiden hallussapito yleisellä paikalla ilman hyväksyttävää syytä on kielletty”.

Liikun miltei päivittäin Helsingin Punavuoressa, ja taskussani on koko ajan Schneiderin hopeageelikynä. Poliisi ei kuitenkaan tutki minua koskaan, koska keski-ikäisenä miehenä en ilmeisesti asetu profiloitavien potentiaalisten rikollisen joukkoon. Toisaalta minulla on mielestäni hyvä syy kynän taskussa pitoon.

Teen sen avulla käsitteellistä taideteostani My Tag, a Work in Progress.

Järjestyslain pykälällä pyritään vaikuttamaan töhrimiseen etukäteen. Minun kohdallani se on epäonnistunut, sillä teen taideteostani töhrien ja ilmeisesti rikoksen tunnusmerkit täyttäen.

Tunnustankin tietoisesti ja säännöllisesti rikkovani rikoslain 35. luvun 1. pykälää: ”Joka oikeudettomasti hävittää tai vahingoittaa toisen omaisuutta, on tuomittava vahingonteosta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.” Piirrän kynälläni tagini erilaisiin julkisivupintoihin ja sen jälkeen dokumentoin sen pienellä digikameralla.

Käsitteellinen taide on usein vaikeaselkoista. Minun prosessuaalinen teokseni on hyvin yksinkertainen. Haluan kritisoida teoksellani kontrollin ja näennäisen turvan lisääntymistä yhteiskunnassamme, sitä ajatusta, että poliisi voi koska tahansa pysäyttää kadulla huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutuneen nuorukaisen, tutkia hänen reppunsa ja kysellä hänen hyviä syitään ja vieläpä arvioida niiden hyvyyttä.

Make Your Markissa on esillä valokuvavedoksia noista muutaman millimetrin korkuisista ”mikrotägeistä”, eikä taiteilija ole vieläkään joutunut vastuuseen tästä vandalismista.

On olemassa teorioita, joiden mukaan katutaide lisää turvattomuuden tunnetta. Nämä teokset eivät kuitenkaan saaneet Punavuorta roihuamaan.
On olemassa teorioita, joiden mukaan katutaide lisää turvattomuuden tunnetta. Nämä teokset eivät kuitenkaan saaneet Punavuorta roihuamaan.

Kantokorpi itse kielsi (mainiossa) blogissaan sekä näyttelynsä avajaisissa vimmatusti olevansa taiteilija. Hän kutsuu taidenäyttelyään ”taiteenkaltaiseksi interventioksi”. No, mikä on taidetta, jos tämä ei kerran sitä ole?

Itse olen aika pitkälti lähtenyt siitä, että tekijän intentio – siis tarkoitusperät – määrittävät teoksen luonteen. Kulttuurihäirinnän piirissä taideteokset voivat usein näyttää mainoksilta ja toisaalta nykyään mainokset voivat hyvinkin näyttää taideteoksilta. Mainos on kuitenkin mainos ja taideteos on taideteos. Törmään jatkuvasti myös arvostamieni taiteilijoiden tekemiin tilaustöihin, joissa mainostetaan teoksen tilaajaa. Välillä he myös tekevät ihan suoria mainoksia. Eipä niitä taideteoksiksi oikein osaa laskea, koska ovat mainoksia.

Kantokorven näyttelyssä huomaa pohtivansa, että mikäli tekijä ei itsekään koe tekevänsä taidetta, niin voiko teosta kuitenkin taiteeksi väittää? Mikäli olisin käynyt Kriitikko kadulla -näyttelyssä ilman tietoa Kantokorven oman taiteilijuudensa kiistämisestä, en olisi hetkeäkään arkaillut kutsua teoksia taiteeksi – jopa pirun hyväksi sellaiseksi. Jos olivat hänen Arrellia ja Gallen-Kallela-Sireniä kommentoivat tarrat ajankohtaisia liimaushetkellään, niin näyttelyssä julkistettu Zabludowicz-teos on kerrassaan häkellyttävän ajankohtainen juuri nyt. Romantillisuuteen taipuva taiteenystävä saattaisi jopa väittää, että taiteilija Kantokorpi on surffannut zeitgeistin aallonharjalla: Hän on onnistunut ottamaan vastaan hiljaisia signaaleja yhteiskunnastamme ja muokannut ne taiteeksi ennen kuin me tavalliset taapertajat olemme edes havahtuneet aiheeseen.

Voihan tässä tietysti olla myös kyse ihan pelkästä säkästä, mutta se kuulostaisi tylsemmältä selitykseltä.

Ja oikeastaan taiteen kanssa on se hieno homma, että tekijän valta määritellä teoksiaan loppuu siihen hetkeen kun hän asettaa ne yleisön nähtäville. Hah! Minä paskat nakkaan kriitikko Kantokorven kielloista ja julistan näyttelyn teokset taiteeksi. Omasta identiteetistään taiteilevana kriitikkona tai jonain sen sellaisena Kantokorpi saa sitten päättää ihan itse.

Otso Kantokorpi sekä Kamreeri Honkanen, Timo Setälä ja Sirpa Viljanen: Kriitikko Kadulla

Make Your Mark Galleryssä 31.12. asti. Kaasutehtaankatu 1, Helsinki

Jaa tämä: