Taidehalli

EGS: Viivaa ja vimmaa

Suomen Taideyhdistys on vanhempi kuin yksikään maamme taidemuseoista. Tänä vuonna se nostaa parrasvaloihin graffitimaalari Egsin.

”Tässä näyttelyssä voi kävellä kuvitteellisesti Mäkelänkatua pitkin ja nenään leijailee palaneen puun tuoksun”, Egs kertoo Taidehallissa Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teoksista, joiden nimi viittaa Vanhan testamentin Danielin kirjaan.

Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka Egs on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanataan valkoisella maalilla. KUVA: Tero Jussila
Shadrach, Meshach, Abednego (I-VI) -teokset muodostavat Taidehallissa kuvitteellisen pätkän Mäkelänkatua. Taustalla näkyy osa suunnattomasta maailmankartasta, jonka Egs on maalannut seinään näyttelyn ajaksi. Karttateos jakaa monien graffitien kohtalon – näyttelyn jälkeen se lanataan valkoisella maalilla.
KUVA: Tero Jussila

”En itse ole uskonnollinen henkilö, mutta pidän Raamatun satuja kiinnostavina. Tässä tarinassa on kolme Babylonissa elänyttä miestä, joiden käskettiin kumartamaan väärää jumalaa, kultaista kuningas Nebukadressar -patsasta. Koska he eivät siihen suostuneet, heidät määrättiin poltettavaksi roviolla. He eivät siitä kuitenkaan kuolleet, vaan kävelivät roviosta vahingoittumattomina pois.”

”Jos Taidehalliin näyttelyn kasaa, niin pitäähän ainakin yhdellä teoksella olla raamatullinen nimi. Sitä paitsi Beastie Boys on tehnyt tarinasta ansiokkaan biisin, Soul Captain Band myös.”

Mutta miten Mäkelänkatu liittyy taiteilijanimestään tiukasti kiinni pitävä Egsin jo kolmisenkymmentä vuotta jatkuneeseen taiteilijan uraan graffitimaalarina?

”Tämä lähti siitä, että minulla on ystävinä puuseppiä ja he ostavat aika paljon pääkaupunkiseudulla kaadettavia vanhoja puita. Jossain vaiheessa tuli puheeksi, että Mäkelänkadulta ollaan kaatamassa poppeleita ja hetken mielijohteesta sanoin, että minä ostan ne kolme poppelia.”

Mäkelänkatu on yksi Helsingin pääväylistä ja samalla se on merkityksekäs paikka Helsingin graffitikulttuurin synnyn kannalta. 1990-luvulla se oli myös mahdollisesti kaupungin töhrityin katu.

”Siellä oli piissejä ja tägejä talojen sivuseinät täynnä ja varmaan joka viikonloppu niiden päälle tuli uusi kerrostuma. Sitten vuorostaan taloyhtiöt lanasivat maalit niiden päälle ja sama alkoi uudestaan alusta. Ymmärrettävästi asukkaat ottivat herneen nenään ja se on mielestäni ihan ookoo – se on pelin henki.”

Tämä kissa-ja-hiiri-leikki johti asukasyhdistysten ärhäköitymiseen ja katupartiointiakin nähtiin. Pian lehdistön huomiokynnys ylittyi ja vähitellen kaupunki aktivoitui. Lopulta Helsingin kaupungin rakennusviraston Stop töhryille -hanke käynnistyi ja seurasi nollatoleranssin kausi.

”Siitä seurasi kymmenen vuoden Babylon. Ne olivat aika demonisoivia aikoja, mutta Helsingin graffiti selvisi siitä. Tämä teoskokonaisuus on kunnianosoitus Helsingin graffitille, joka selvisi Babylonin liekeistä ja nousee tuhkasta museoon”, Egs kertoo.

”Nämä voisi nähdä myös toteemeina, jotka ehkä suojelevat graffitia jatkossa”, taiteilija kertoo moottorisahalla ja rälläkällä veistetyistä ja pinnasta hiileksi poltetuista teoksista.

Puuveistosten teosta yli jäänyttä tuhkaa on puolestaan käytetty Ash Clouds -teoksiin. Lasista puhalletut synkät pilvet riippuvat Taidehallin katosta lähellä puisia veistoksia.

Teokset Treaty of Jeddha (yllä) ja I watched the shadow of our plane hastening below us toimivan hienoina esimerkkeinä Egsin abstrakteista kartoista. Alkujaan kartat olivat poikkeuksetta mustavalkoisia, mutta vähitellen niihin on ilmestynyt myös väriä. Kaikuja Egsin graffititaiteesta löytyy myös kartoista, joihin taiteilija maalaa aina nimikirjaimensa. Kiinnostunut katsoja voi aloittaa vaikka paikallistamalla Amerikan mantereiden muodostaman e-kirjaimen.
Teokset Treaty of Jeddha (yllä) ja I watched the shadow of our plane hastening below us toimivan hienoina esimerkkeinä Egsin abstrakteista kartoista. Alkujaan kartat olivat poikkeuksetta mustavalkoisia, mutta vähitellen niihin on ilmestynyt myös väriä. Kaikuja Egsin graffititaiteesta löytyy myös kartoista, joihin taiteilija maalaa aina nimikirjaimensa. Kiinnostunut katsoja voi aloittaa vaikka paikallistamalla Amerikan mantereiden muodostaman e-kirjaimen.

Jos Shadrach, Meshach, Abednego –teokset kommentoivat nollatoleranssia ja siitä selviämistä, niin parhaillaan ääni kellossa on tosiaan toinen. Heiluri on heilahtanut nollatoleranssista peräti katutaidebuumiin. Tämä tietenkin vaikuttaa osaltaan siihen, että näyttelymahdollisuuksia yleensäkään avautuu. Vuonna 1864 perustettu Suomen Taideyhdistys valitsi Egsin taiteilijaksi vuoden avaavaan Taidehallin näyttelyyn. Tämä henkii muutoksesta myös taidekentällä.

”Tässä ollaan trendin harjalla. Museot haluavat olla ajassa ja etsiä kävijöitä kiinnostavaa sisältöä ja samalla kävijät ja taiteen ostajat muuttuvat ajan mukana. Olen tietenkin tehnyt tämän eteen kolmekymmentä vuotta duunia, mutta ehdottomasti aika on minun puolellani – olen osunut oikeaan hissiin oikeaan aikaan”, Egs pohtii.

Ympäröivän tilanteen muutos tarkoittaa myös sitä, että tekijöiden itse pitää pohtia tekemistään uusiksi. Luvaton graffiti on nähtävissä ainakin tilanhallinnallisena keskusteluna, tai huutona. Kun luvattomuus ja konflikti poistuu teoksesta, pitäisi tekijöiden miettiä, että mitä jää jäljelle. Riittääkö pelkkä muoto täyttämään teoksen merkityksellä?

Lasista puhallettu Fragile Identity -teos sisältää kirjaimet e, g ja s. Maapallon muotoisen Egg Earth -teoksen nimen voi tulkita vaikka viittaavan siihen, kuinka herkästi särkyvä planeettamme on.
Lasista puhallettu Fragile Identity -teos sisältää kirjaimet e, g ja s. Maapallon muotoisen Egg Earth -teoksen nimen voi tulkita vaikka viittaavan siihen, kuinka herkästi särkyvä planeettamme on.

Egsin tapauksessa siirtymä gallerioihin ja museoihin on tarkoittanut myös muutosta teosten estetiikassa. Siinä, missä betoniseinät ja metalliovet saavat yhä pinnoitteen sumutetusta kromista ja kirkkaista väreistä, on kehyksiin päätynyt abstrakteja tutkielmia kirjainyhdistelmästä e, g ja s, sekä maailman kartoista. Aluksi kartat syntyivät musteella paperille, mutta sittemmin niiden materiaalit ovat monipuolistuneet. Retrospektiivisessä näyttelyssä musteen ja paperin lisäksi materiaalina on puuveistokset sekä lasista puhalletut teokset. Uusimpina lisäyksinä repertuaariin ovat lasiset maapallot.

”Kun mistä tahansa vasta- tai alakulttuurista tulee se tykätyin asia, niin mitä jää jäljelle”, Egs kysyy. ”Mikä on sen voima sitten? Jääkö mitään alkuperäisestä ja mitä tulee tilalle?”

”Tästä voi jopa seurata taiteellinen regressio. Graffiti on monella tapaa lähellä ITE-taidetta ja harvoin ITE-taiteelle järjestetään museonäyttelyitä. Myös graffitiin liittyvien näyttelyiden kohdalla pitää miettiä, että esitelläänkö antropologisesti kulttuurillista ilmiötä vai esitelläänkö taidetta. Molemmat ovat ihan hyviä valintoja. Olen esimerkiksi nähnyt hienoja näyttelyitä vankien tekemästä taiteesta, mutta siinä on selkeä konteksti. Katutaide alkaa olemaan ilmiönä jo niin laaja, että se konteksti hajoaa.”

Sen lisäksi, että Egs maalaa teoksiinsa maailmankarttoja, hän on maalannut nimensä maailmankartalle. Hänen graffitejaan on ja on ollut näkyvillä kymmenissä maissa. Oheinen kuva on otettu vuonna 2014 Macaossa, Kiinan erityishallintoalueella. Lisää Egsin ajatuksia kartoista ja niiden merkityksellisyydestä täällä.
Sen lisäksi, että Egs maalaa teoksiinsa maailmankarttoja, hän on maalannut nimensä maailmankartalle. Hänen graffitejaan on ja on ollut näkyvillä kymmenissä maissa. Oheinen kuva on otettu vuonna 2014 Macaossa, Kiinan erityishallintoalueella.
Lisää Egsin ajatuksia kartoista ja niiden merkityksellisyydestä täällä.

Taidehallissa nähdään puhdasta graffitia ainoastaan dokumentaaristen valokuvien muodossa ja taiteilijan vanhoissa luonnoksissa. Silti kaikessa, mitä Egs tekee on löydettävissä ainakin kaikuja graffitista.

”Graffitimaalarin täytyy aina miettiä, että miten sovittaa teoksen kulloiseenkin paikkaan. Graffiti on taidetta, joka tapahtuu tilassa ja ajassa, ja tekijän pitää ymmärtää että mitkä jutut toimivat kulloisessakin paikassa. Radan varressa toimii yksi asia ja vaikka virolaisessa ränsistyneessä, hylätyssä teollisuusrakennuksessa toimii toinen asia. Pitäisi olla herkkä aistimaan se, mitä sinne tekee. Tilan ja ajan lukemista ja teoksen sovittamista. Välillä sen pitää huutaa ja välillä pitää kuiskata.”

”Työhuoneellakin tekemissä teoksissani pyrin säilyttämään sen saman henkisen energian. Samasta viivasta ja vimmasta se lähtee.”

Egs: Writing My Diary. Helsingin Taidehalli 13.1.–25.2.2018
Egs: EGS. 240 sivua (Suomen Taideyhdistys 2018)

Egsin tuotantoon voi tutustua tämän videon välityksellä, jossa taiteilija on tositoimissa.

Jaa tämä:

Aseet taiteeksi ja taide aseeksi

Taidehalli nostaa asekaupalla rikastuneen Poju Zabludowiczin jalustalle ja Otso Kantokorpi ampuu hänet sieltä alas – kuitenkin vain kuvainnollisesti.

Helsingin Taidehalliin on tulossa keväällä Zabludowicz Collection -kokoelmanäyttely. Salaperäisyyden kaapuun kietoutunut Chaim ”Poju” Zabludowicz tunnetaan Madonnan kanssa bondaavana Suomen rikkaimpana miehenä, jonka varallisuus pohjautuu faijansa asekauppabisneksiin ja niiden jatkamiseen. Hän on myös merkittävä taidekeräilijä, joka on tullut kokoelmansa ohella tunnetuksi muun muassa Lontoossa pitämästään yksityismuseosta.

Nyt hän siis vihdoin esittäytyy Suomen kansalle taidekokoelmansa kautta.

Taidehallin näyttelystä lähettämä tiedote onnistui alleviivaamaan parhaillaan Helsingin Make Your Mark Galleryssä esillä olevan, Otso Kantokorven Kriitikko kadulla -näyttelyn ajankohtaisuutta. Useat taidekriitikkona tunnetun Kantokorven teoksista kommentoivat taidemaailman valtasuhteita ja Zabludowicz on päässyt näyttelyssä kunniapaikalle.

Otso Kantokorven tulkinta Chaim ”Poju” Zabludowiczista
Otso Kantokorven tulkinta Chaim ”Poju” Zabludowiczista

Veritimantti on vakiintunut termi, jolla viitataan jalokiviin, jotka ovat peräisin sota-alueista ja joiden etsiminen on rahoittanut konflikteja. Esimerkiksi Sierra Leonen ja Kongon veriset sisällissodat ovat aikanaan venyneet juurikin veritimanttien luomien tulovirtojen turvin. 2000-luvun alussa tuota kuoleman kauppaa alettiin ruotimaan ns. Kimberlyn prosessin avulla veritimanttikaupan volyymia on onnistuttu pudottamaan.

Olisikohan joskus paikallaan pohtia taidekaupan eettisiä ulottuvuuksia. Onko väliä, mistä taidekeräilijöiden (jotka ruokkivat koko alaa) rahat ovat peräisin? Moinen tuskin onnistuu nykyisen kaltaisessa talousmallissa, jossa kapitalismi jyllää melko esteettä eikä moraalin perään hirveästi kysellä. Aina välillä kuitenkin tulee erityisen ongelmallisia tapauksia eteen.

Guggenheim Helsingin Tukisäätiön hallituksessakin vaikuttavan Zabludowiczin kipparoima yhtiö Tamares on mukana monenlaisessa aseteollisuuteen liittyvässä. Perinteinen pyssyjen kupustelu on jäänyt taka-alalle ja infrastruktuuriin rakentaminen, raaka-aineiden hankkiminen, komponenttien valmistaminen sekä kybertiedusteluun liittyvät hankkeet ovat kaikki toimia, jotka eivät välttämättä näyttäydy suoriltaan asekauppana, mutta ovat sitä mitä suurimmissa määrin. Sodan käyntiin tarvitaan nykyään muutakin kuin rynkkyjä ja kasapanoksia – ne ovat halpoja bulkkituotteita, joiden valmistus ei taida olla kovin kummoista bisnestä.

Tuntuuko jotenkin hassulta, että tämä sotabisnes rahoittaa moraalisena, humanistisena ja jopa puhtaan hyvänä pidettyä taidetta? Ja onko taideinstituutioiden tehtävä kiillottaa asekauppiaan haarniskaa?

Mitä sitten tämän HNWI-eliitin (High-net-Wort individual) taiteen keräilyyn tulee, niin yleisellä tasolla voisi lienee aika turvallisin mielin todeta, että sillä ei ole välttämättä pelkästään positiivisia vaikutuksia taidemaailmalle.

Taidemarkkinoihin liittyy merkittävä rahanpesu- ja veronkiertoulottuvuus, mutta Zabludowiczin rahavirroista minulla ei ole mitään havaintoa. Syyskuussa Lontoossa järjestetyssä Art Business Conferencessa Deloitte Luxembourgin rahanpesuun perehtynyt Michael Martin totesi, että ”taide on yksi hyödyke, joka on valjastettavissa rahanpesuun”. Taidehankintoihin on näppärä piilottaa varallisuutta, joka ei muuten kestä päivänvaloa.

On ihan oman keskustelunsa paikka pohtia, että haluammeko taiteen ja kulttuurin turvaavan tähän rahakoneeseen, jonka pyöriminen on irtautunut todellisuudesta jo aikaa sitten. Toisaalta, voisi myös ihan aiheellisesti kysyä, että haluammeko tuon koneen pyörittävän yhtään mitään. Hieman makaaberisti taide voi juurikin olla oikea työkalu tuon kysymyksen esittämiseksi – Fela Kutin sanoin: ”Musiikki on aseeni” tai kuten  Majakovski (tai Brecht tai Trotski) totesi: ”taide ei ole peili, joka kuvastaa maailmaa vaan vasara, jolla sitä muokataan”.

Nämä hämärät ja täysin lailliset pääomat omalta osaltaan myös pumppaavat taideteosten hintoja täysin absurdille tasolle jossa ne ovat perinteisten taideinstituutioiden tavoittamattomissa – meistä yksittäisistä taiteen ystävistä puhumattakaan. No, onneksi meillä on näitä ultrarikkaita keräilijöitä, jotka voivat sitten lainata kokoelmansa meidän tavallisten kuolevaisten ihasteltaviksi.

Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat
Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat

Suomalaisen taidemaailman ja rahan paritanssia Otso Kantokorpi kommentoi näyttelyssään erityisesti teossarjalla Taideruhtinaat. Teossarja sai alkunsa vuonna 2009 kun Kantokorpi tuolloin vielä salaa ja nimettömästi teki kaksi tarraa, joissa poseerasivat Helsingin kaupungin taidemuseon tuolloinen johtaja (Guggenhein-sekoilusta tunnetuksi tullut) Janne Gallen-Kallela-Siren ja tuolloinen Nykytaiteenmuseo Kiasman johtaja Berndt Arrell.

Molemmat museonjohtajat muistetaan museoidensa johtamisen ohella muun muassa siitä, että he haukkuivat julkisesti suomalaista taidekenttää vasemmistolaisten temmellyskentäksi ja taantumukselliseksi. Syytökset olivat sikäli kiinnostavia, että ko. herrat istuivat maan vaikutusvaltaisimpiin taideinstituutioihin lukeutuvien museoiden valtaistuimilla.

Näitä kahta tarraa katutaiteilija Kantokorpi liimaili salaa Tennispalatsin ja Kiasman lähistön lampputolppiin ja sen sellaisiin.

Guggenheim-Siren- ja Arrell-tarrojen lisäksi Kantokorpi teki tarrat myös Zabludowiczista sekä Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusesta, jonka rooli Guggenheim Helsinki -väännössä ei ole ollut merkityksetön. Näitä tarroja Kantokorpi ei kuitenkaan saanut koskaan aikaiseksi liimailla. Nyt sarjan kaikki neljä kuvaa löytyvät vedostettuina Suvilahdesta, gallerian seinältä.

Tämä tässä on Kiasman edustalla toteutettu taidepoliittinen ja taiteenmuotoinen interventio julkiseen tilaan.
Tämä tässä on Kiasman edustalla toteutettu taidepoliittinen ja taiteenmuotoinen interventio julkiseen tilaan.

Taideruhtinaiden ohella Kriitikko kadulla -näyttelyssä löytyy myös muun muassa paikalliseen taidekeskusteluun liittyvä ja sitä kommentoiva valokuvasarja. My Tag, a Work in Progress oli Kantokorven ensiaskel matkalla luvattoman katutaiteen maailmaan. Hän kirjoitti tuosta teossarjastaan Voima-lehteen vuonna 2006.

Tunnustan rikkovani tietoisesti ja säännöllisesti vuonna 2003 voimaan tulleen järjestyslain 13. pykälää. Siinä todetaan, että ”spraymaalien ja muiden toisen omaisuuden töhrimiseen hyvin soveltuvien maalien tai muiden aineiden hallussapito yleisellä paikalla ilman hyväksyttävää syytä on kielletty”.

Liikun miltei päivittäin Helsingin Punavuoressa, ja taskussani on koko ajan Schneiderin hopeageelikynä. Poliisi ei kuitenkaan tutki minua koskaan, koska keski-ikäisenä miehenä en ilmeisesti asetu profiloitavien potentiaalisten rikollisen joukkoon. Toisaalta minulla on mielestäni hyvä syy kynän taskussa pitoon.

Teen sen avulla käsitteellistä taideteostani My Tag, a Work in Progress.

Järjestyslain pykälällä pyritään vaikuttamaan töhrimiseen etukäteen. Minun kohdallani se on epäonnistunut, sillä teen taideteostani töhrien ja ilmeisesti rikoksen tunnusmerkit täyttäen.

Tunnustankin tietoisesti ja säännöllisesti rikkovani rikoslain 35. luvun 1. pykälää: ”Joka oikeudettomasti hävittää tai vahingoittaa toisen omaisuutta, on tuomittava vahingonteosta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.” Piirrän kynälläni tagini erilaisiin julkisivupintoihin ja sen jälkeen dokumentoin sen pienellä digikameralla.

Käsitteellinen taide on usein vaikeaselkoista. Minun prosessuaalinen teokseni on hyvin yksinkertainen. Haluan kritisoida teoksellani kontrollin ja näennäisen turvan lisääntymistä yhteiskunnassamme, sitä ajatusta, että poliisi voi koska tahansa pysäyttää kadulla huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutuneen nuorukaisen, tutkia hänen reppunsa ja kysellä hänen hyviä syitään ja vieläpä arvioida niiden hyvyyttä.

Make Your Markissa on esillä valokuvavedoksia noista muutaman millimetrin korkuisista ”mikrotägeistä”, eikä taiteilija ole vieläkään joutunut vastuuseen tästä vandalismista.

On olemassa teorioita, joiden mukaan katutaide lisää turvattomuuden tunnetta. Nämä teokset eivät kuitenkaan saaneet Punavuorta roihuamaan.
On olemassa teorioita, joiden mukaan katutaide lisää turvattomuuden tunnetta. Nämä teokset eivät kuitenkaan saaneet Punavuorta roihuamaan.

Kantokorpi itse kielsi (mainiossa) blogissaan sekä näyttelynsä avajaisissa vimmatusti olevansa taiteilija. Hän kutsuu taidenäyttelyään ”taiteenkaltaiseksi interventioksi”. No, mikä on taidetta, jos tämä ei kerran sitä ole?

Itse olen aika pitkälti lähtenyt siitä, että tekijän intentio – siis tarkoitusperät – määrittävät teoksen luonteen. Kulttuurihäirinnän piirissä taideteokset voivat usein näyttää mainoksilta ja toisaalta nykyään mainokset voivat hyvinkin näyttää taideteoksilta. Mainos on kuitenkin mainos ja taideteos on taideteos. Törmään jatkuvasti myös arvostamieni taiteilijoiden tekemiin tilaustöihin, joissa mainostetaan teoksen tilaajaa. Välillä he myös tekevät ihan suoria mainoksia. Eipä niitä taideteoksiksi oikein osaa laskea, koska ovat mainoksia.

Kantokorven näyttelyssä huomaa pohtivansa, että mikäli tekijä ei itsekään koe tekevänsä taidetta, niin voiko teosta kuitenkin taiteeksi väittää? Mikäli olisin käynyt Kriitikko kadulla -näyttelyssä ilman tietoa Kantokorven oman taiteilijuudensa kiistämisestä, en olisi hetkeäkään arkaillut kutsua teoksia taiteeksi – jopa pirun hyväksi sellaiseksi. Jos olivat hänen Arrellia ja Gallen-Kallela-Sireniä kommentoivat tarrat ajankohtaisia liimaushetkellään, niin näyttelyssä julkistettu Zabludowicz-teos on kerrassaan häkellyttävän ajankohtainen juuri nyt. Romantillisuuteen taipuva taiteenystävä saattaisi jopa väittää, että taiteilija Kantokorpi on surffannut zeitgeistin aallonharjalla: Hän on onnistunut ottamaan vastaan hiljaisia signaaleja yhteiskunnastamme ja muokannut ne taiteeksi ennen kuin me tavalliset taapertajat olemme edes havahtuneet aiheeseen.

Voihan tässä tietysti olla myös kyse ihan pelkästä säkästä, mutta se kuulostaisi tylsemmältä selitykseltä.

Ja oikeastaan taiteen kanssa on se hieno homma, että tekijän valta määritellä teoksiaan loppuu siihen hetkeen kun hän asettaa ne yleisön nähtäville. Hah! Minä paskat nakkaan kriitikko Kantokorven kielloista ja julistan näyttelyn teokset taiteeksi. Omasta identiteetistään taiteilevana kriitikkona tai jonain sen sellaisena Kantokorpi saa sitten päättää ihan itse.

Otso Kantokorpi sekä Kamreeri Honkanen, Timo Setälä ja Sirpa Viljanen: Kriitikko Kadulla

Make Your Mark Galleryssä 31.12. asti. Kaasutehtaankatu 1, Helsinki

Jaa tämä: