talonvaltaus

Viihtyvätkö raha ja vapaus samassa kaupunkitilassa?

Uutta kauppakeskusta mainostetaan itseohjautuvalla kulttuurilla. Samalla kauppakeskus vie tilan itseohjautuvalta kulttuurilta.

Metron syöksyessä Sörnäisten kohdalla tunnelista päivänvaloon avautuu molemmille puolille rataa näkymä valtavasta Kalasataman työmaasta nostokurkineen.

Kalasataman alue oli vielä muutama vuosi sitten pelkkää joutomaata ja sen vuoksi siellä oli tilaa järjestää kaikkea mielenkiintoista keikoista kissavideofestivaaliin. Alueen toimintaa määritti pitkälti tee-se-itse-kulttuuri jossa kaikki oli ilmaista. Tila oli epäkaupallista ja aikaa saattoi kuluttaa kuluttamatta rahaa. Aluetta reunustavat lailliset graffitiaidat, Sompasauna ja Konttiaukio muodostivat eräänlaisen keskittymän kantakaupungin laitamille josta moni saattoi löytää itsensä viimeistään illan päätteeksi.

Bermuda Helsinki -yhdistys pyöritti useamman vuoden ajan Konttiaukion kulttuuritilaa jossa kuka tahansa sai järjestää tapahtumia. Kontteihin oli varastoitu tapahtumajärjestämiseen tarvittavaa kalustoa kuten äänentoistolaitteet ja teltat.

Sompasaaren rakennustyömaan laajentuessa tila kuitenkin kaventui vuosi vuodelta. Ensin kaatui suurin osa graffitiaidasta työkoneiden tieltä ja Konttiaukio jäi rakennuskannan alle vuonna 2014. Sompasauna on säilynyt pisimpään, eikä vielä ole selvää milloin siellä heitetään viimeiset löylyt.

Kas näin. Korjasimme Redin mainoksen hieman rehellisempään muotoon.
Kas näin. Korjasimme Redin mainoksen hieman rehellisempään muotoon.

Kalasataman alueella tapahtunut vapaamuotoinen toiminta sai jatkua suhteellisen pitkään jos vertaa hieman vastaavanlaisen toimintalogiikan ympärille syntyneitä sosiaalikeskuksia 2000-luvun alussa. Sosiaalikeskukset olivat valtaamalla käyttöön otettuja tyhjillään olleita tiloja, joita virkavalta hääti kymmenen vuotta sitten samaa tahtia kuin niitä vallattiin.

Miksi Kalasataman alueella oli sallittua ja jopa suotavaa järjestää toimintaa varsin löyhällä kontrollilla, kun taas vallatut talot olivat ongelma? Vastaus on pöhinä – siinä merkityksessä miten siitä markkinointikielessä puhutaan. Kalasataman rakentamisessa on ollut alusta alkaen selvää, että mitä enemmän alueella järjestetään mielenkiintoisia kulttuuritapahtumia ennen asuntojen, tornitalojen ja ostoskeskuksen rakentamista niin sitä persoonallisemmaksi alueen identiteetti saadaan muovattua. Eli saadaan luotua sitä kuuluisaa pöhinää, jolla luodaan alueesta houkuttelevampi tulevien asukkaiden ja yritysten silmissä.


Kauppakeskus Redin mainonta nojaa vahvasti vapaaseen ja omaehtoiseen urbaanin meininkiin

Paradoksaalista on se, että Kalasataman aluetta ja erityisesti sinne avautuvaa kauppakeskus Rediä Dressman-myymälöineen mainostetaan vapaan kaupunkitilan ja kulttuurin kuvastolla, jotka joutuivat väistymään tilalle nousseen kaupunginosan tieltä.

Kalasataman kohdalla oli tietysti selvää alusta asti, että itseohjautuva kulttuuritoiminta oli mahdollista, koska alueelle ei löytynyt ennen rakennusvaihetta muutakaan käyttöä. Voisiko kuitenkin vastaavanlaista ei-kaupallista ja avointa kulttuuritoimintaa rakentaa tulevaisuudessa jatkuvalle pohjalle? Voisiko se olla vaihtoehto kulutuskeskeiselle elämäntavalle vai kehittyisikö siitä ajan myötä vain uusi kaupallinen toimija bisnes-ajattelun puristuksissa.

ps. Rehellisyyden nimissä on mainittava, että Redin kauppakeskus poikkeaa hieman muista vastaavista siinä, että vaikka siellä on kaikki samat H&M:t, Carlingsit ja muut liikkeet kuin muissakin suomalaisissa kauppakeskuksissa niin joukosta löytyy ilahduttavasti muutama persoonallisempi toimija kuten WeFoodin hävikkiruokakauppa.

Jaa tämä:

Taiteilijoiden Mikä-Mikä-Maa

Itä-Lontoon Hackney Wick on täynnä taiteilijoita ja gentrifikaation kourissa.

Rakastan Hackney Wickia. Minun oli tarkoitus asua Lontoossa vain puoli vuotta, tehdä työharjoittelu ja palata Suomeen, mutta toisin kävi. Se oli rakkautta heti ensi silmäyksellä. Kun näin ensimmäisen asunnoiksi ja työtilaksi muutetun teollisuushallin sanoin: ”Aion muuttaa tänne.” Tapasin poikaystäväni samana iltana ja asun täällä edelleen, kolme vuotta myöhemmin.

Hackney Wickistä on vaikea palata takaisin.

Kyseessä on rapistuva teollisuusalue, joka äivettyi ja tyhjeni vuosia, ja tyhjiön täyttivät lopulta taiteilijat. Ränsistynyt alue sijaitsee vuoden 2012 olympialaisia varten rakennetun futuristisen stadionin välittömässä läheisyydessä. Alueiden välinen ristiriita on ilmeinen.

Hacney Wickissä taide kukoistaa. Taustalla Lontoon olympiastadion.
Hacney Wickissä taide kukoistaa. Taustalla Lontoon olympiastadion.

 

Työskentelen toimittajana verkkolehdessä. Työ on joustavaa, eikä sillä ole väliä mistä käsin teen töitä. Minulla on oma studio, mutta usein menen viidentoista metrin päässä sijaitsevaan Stour Space galleriaan, jossa on kahvila-kahvipaahtimo, taidetarvikekauppa sekä kahdessa kerroksessa taiteilijoiden työtiloja. Paikallisena taiteilijana voisin järjestää Stour Spacen tilassa näyttelyn ilmaiseksi, tosin galleriaan on tällä hetkellä vuoden jonotuslista. Tilan perustajat,  Neil ja Rebecca valtasivat tyhjän hallin vuonna 2008, ja rakensivat omin avuin tyhjästä tilasta monitoimikulttuuritilan. Vuokraisäntä on yrittänyt sulkea paikan jo useaan otteeseen, mutta viime vuonna se sai lisäaikaa – Tower Hamletin kunta rekisteröi Stour Spacen virallisesti tilaksi, jolla on kulttuurista sekä yhteisöllistä arvoa.

Stour Space on vain yksi taiteilijoiden monista kodeista. Tällä hetkellä Hackney Wickissa on yli 600 taiteilijoiden työtilaa – enemmän kuin missään muualla Euroopassa, ehkä jopa koko maailmassa, neliömetriä kohden. Jos yksi sana kuvaisi täällä asumista, olisi se sana yhteisö. Oma kotini sijaitsee varastorakennuksessa, jossa asuu minun lisäkseni kahdeksan henkilöä: nuorin meistä on 25, vanhimmat täyttivät juuri 40. Olemme freelancereita, pätkätyöläisiä, osatyöllistettyjä, joista puolet tekevät töitä kotoa käsin. Tämä pätee myös kaikkiin naapureihini. Alueen lähes jokaisessa varastorakennuksessa vuokraan sisältyy makuuhuoneiden lisäksi yhteinen tai oma työskentelytila. Se tekee asumisesta ja elämisestä edullista.

Tämäkin tila on kokenut jo muutoksen kuvan ottamisen jälkeen. Pysyvää on vain muutos.
Tämäkin tila on kokenut jo muutoksen kuvan ottamisen jälkeen. Pysyvää on vain muutos.

Hackney Wick on muuttunut huimasti kymmenessä vuodessa. Siinä missä kokonaisen varastorakennuksen vuokra oli kaksikymmentä vuotta sitten 20 puntaa viikossa, on huoneen kuukausivuokra nykyään 400-800. Plussaa on toki se, että huoneita voi aina rakentaa lisää, jos vuokrat korottuvat.  Meidän varastorakennuksessa on ollut myös trapetsi, siltoja, katosta roikkuva ilmatrampoliini ja laskuvarjokankaasta rakennettu vierasmaja. Mitä ikinä kukin haluaa kotiinsa.

Aluetta kuvaa hyvin periaate: tee mitä haluat, mutta älä valita siitä, mitä muut tekevät. Se, että seinänaapureina asuvat punkmuusikot järjestävät ”yllätyskonsertin” keskiviikkoiltana, kun itsellä on herätys seuraavana aamuna kello 7.00, on vain siedettävä korvatulppien kanssa. Tai liityttävä juhlimaan. Hackney Wickissa ei juurikaan näy lapsiperheitä. Laittomasti varastoista asunnoiksi muutetuista varastorakennuksista ei huou tulevaisuuden ja varmuuden tuntu. Isot muutokset ovat jo käynnissä.

Tässä sitä tehdään – uutta vanhan päälle.
Tässä sitä tehdään – uutta vanhan päälle.

Kun itse muutin alueelle kolme vuotta sitten, meillä ei ollut katuvaloja. Vielä viisi vuotta sitten taksit eivät suostuneet edes pysähtymään Hackney Wickiin, joka oli tunnettu lähinnä teknoreiveistä ja rikollisuudesta. Pikkuhiljaa alueesta alkoi tulla kuitenkin kiinnostava myös muidenkin kuin taiteilijoiden silmissä. Nyt Hackney Wickia kuvaillaan Homes & Property sivustolla näin: ”Arty and edgy: East London’s ’forgotten’ neighbourhood and coolest new address.”

Kymmenessä vuodessa taiteilijat tekivät entisestä, arvottomasta teollisuusalueesta kaupungin katu-uskottavimman postinumeron. Ja mikään ei ole niin seksikästä Lontoossa kuin underground. Maanomistajille ja kaupunkisuunnittelijoille taiteilijoiden muuttaminen alueelle oli lottovoitto: he tekivät hylätystä asuttavan.

Ja mitä marginaalit edellä, sitä pian mainstream perässä.

Tällä hetkellä omaa asuntoani vastapäätä on rakennettu kerrostalo, jonka asuntojen hinnat lähtevät puolesta miljoonasta punnasta.

Kanaalin toisella puolella komeilee Lontoon Olympia Stadion, Anish Kapoorin häkkyrämäinen Iso-Britannian korkein veistos sekä Zaha Hadidin suunnittelema Lontoon Aquatic Centre. Varastorakennuksia pistetään matalaksi yhtä tiheään kuin graffitejä yritetään putsata pois tiiliseinistä luksuasuntojen tieltä. Maan omistaa London Legacy Development Coorporation, jolla on master plan alueen varalle (lue: luksusasuntoja). Kello tikittää Mikä-Mikä-Maassa. Mutta toistaiseksi, tämä on vielä kotini. Tämä on Hackney Wick

Sara Kärpänen osallistui huhtikuussa Suomen Lontoon Instituutin ja Häiriköt-päämajan Culture Jamming – Round 1 -seminaariin.

Sara Kärpänen RGB

Jaa tämä: