tasaarvo

Katutaide ja mainonta

Saako taiteen päälle laittaa mainoksia? Voiko taide olla mainos?

Tulipa mieleen markkinoinnin ja taiteen yhdistäminen ja sissimarkkinointi, kun huomasin Tukholman sinisen jättipeniksen päälle kiinnitetyn mainoksen. Kyseinen pippelihän on ruotsalaistaiteilija Carolina Falkholtin maalaama ja pian se jyrätään, koska naapuritalojen asukkaiden mukaan läpeensä fallisen kaupunkisuunnittelun pitää olla kuitenkin häveliään verhottua.

Pippelien lisäksi Carolina Falkholt on maalannut talojen seiniin myös naisten genitaaleja. Hieman yllättäen ne eivät ole herättäneet samanlaista vastustusta ja skandaaleja kuin hänen maalaamat penikset.
Pippelien lisäksi Carolina Falkholt on maalannut talojen seiniin myös naisten genitaaleja. Hieman yllättäen ne eivät ole herättäneet samanlaista vastustusta ja skandaaleja kuin hänen maalaamat penikset.

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun Falkholt maalaa pippelin, eikä kyseessä myöskään ole ensimmäinen kerta, kun ko. pippeleistä herää keskustelua. Viime jouluna Falkholt maalasi jättimäisen peniksen talon seinään New Yorkissa. Se maalattiin piiloon muutaman päivän päästä, vaikka kyseessä oli tilausteos. Nyt Falkholt siis maalasi uuden pippelin talon seinään (ihan omistajan luvalla) Tukholmassa.

Falkholt on tullut tunnetuksi genitaalialueita kuvaavien teosten maalaamisesta. Seksuaalisuus eri muodoissaan on siis keskeinen elementti hänen töitään ja hän onkin kommentoinut aihetta monesti. Esimerkiksi em. Nykin keikan jälkeen:

”Falkholt told the Guardian her work was often about ’not feeling ashamed of your body and who you are as a sexual being’.
’I usually paint giant vaginas, pussies and cunts,’ she said, ’and since I had just finished one on the side of a five-storey building, I felt like a dick was needed. The wall space on Broome was a perfect fit for it. To paraphrase [the artist] Judith Bernstein, if a dick can go into a woman, it can go up on a wall.’”

Tästä mainostilasta ei ole maksettu korvausta.
Tästä mainostilasta ei ole maksettu korvausta.

Kiinnostava – ja ehkä hieman odottamaton – lisä tuolle falliselle teokselle on Petters Underwear -nettikaupan totaalisen omin luvin paikalle roudattu mainoslakana. Tietenkin olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, ettei mainoksia saa räiskiä toisten taideteosten päälle, mutta tässä tapauksessa on kyllä joka suuntaan niin ihana hässäkkä, että oikeastaan pidän tästä.

Mutta eihän tämä tietenkään ole ainutlaatuinen tapahtuma – mainontaa ja taidetta on sekoitettu monella tavalla ja pitkään. Establismentin sisällä tapahtuvasta sekoittumisesta voisin mainita esimerkkeinä vuonna 2015 Sinebrychoffin taidemuseossa järjestetyn Coca Cola -näyttelyn ja ensi viikolla aukeavan Barbie – The Icon -näyttelyn. Nuo molemmat on kasattu tavaramerkin omistajan kanssa ja sen myötä molemmat näyttelyt voisi perustellusti määritellä mainoksiksi. 

Mutta katutaiteestahan tässä oli puhe. Esimerkiksi Lontoossa jengi on monesti ollut jo aika hiilenä siitä, että graffitiseinille ilmestyy klubien sun muiden tilaamia graffitin mallisia mainosmaalauksia. Suomessa tämä ei taida olla hirveän yleistä, mutta yksi mainio esimerkki sattui kohdalle pari viikkoa sitten.

Pub Peten bileetItselleni tuntematon henkilö tai henkilöt maalasivat mainoksen Suvilahden graffitiaitaan HAMin Graffiti-näyttelyn alla. Teoksessa mainostettiin näyttelyn avajaisten jälkeen läheisessä Pub Petessä järkättyjä bileitä, jossa esiintyi mm. Eevil Stöö. Jälleen kerran mainos ilmestyi paikkaan, jonka piti olla omistettu taiteelle. Pitäisikö moisesta pahastua? Ei ehkä. Ehkä tuo mainos pitää nähdä enemmän skenen sisäisenä keskusteluna (kohderyhmäviestintää?) kuin mainoksena.

Ehkä tässäkin on käsillä asia, jossa ei ole absoluuttisia totuuksia.

Ja kyllähän minä juuri tänään aamulla huomasin Roihuvuoren graffitiaidassa kuvan, jossa Myyrä hehkuttaa Atomirotan viime perjantaina ilmestynyttä levyä. Arvatkaa, mitä Päämajassa on kuunneltu tänään.
Jaa tämä:

Korjatut leffajulisteet

Lontoolaiset aktivistit kommentoivat yhteiskunnan epätasa-arvoa parodiajulistein. Yllättäen julisteet päätyivät myös Lontoon bussipysäkeille.

Maaliskuussa etelälontoolaisen Brixtonin alueen katukuvassa näkyi odottamattomia mainosjulisteita. Tutut elokuvat ja sarjat olivat saaneet erilaisen kulman. Osalle julisteet olivat ennalta tuttuja, mutta heillekin niiden kohtaaminen katukuvassa oli odottamatonta. 

”Haastaaksemme status quon teimme omia elokuvajulisteita, jossa vaihdoimme näyttelijät. Julisteissa poseeraavat meidän lisäksemme kavereitamme, minun isäni esimerkiksi on James Bondina”, Shiden Tekle kertoo.

Kuva: Legally Black
Kuva: Legally Black

”Osallistuimme The Advocacy Academy -kurssille, jossa meille opetettiin kahdeksan kuukauden ajan, kuinka muuttaa yhteiskuntaa kohtaan kokemamme viha poliittiseksi aktivismiksi. Ryhmämme nimi on Legally Black, ja siihen kuuluu minun lisäkseni Belmiro Matos da CostaLiv Francis Cornibert ja Kofi Asante.

Tavattuaan toisensa kurssilla nämä 17–18-vuotiaat nuoret päättivät kiinnittää huomion siihen, kuinka rodullistetut henkilöt ovat ali- ja väärin edustettuja elokuvissa. Tukea omille huomioilleen nelikko sai muun muassa The British Film Institute -järjestön tutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan vuosien 2006 ja 2016 välillä kokonaan tai osittain brittiläisten yhtiöiden tuottamista ja teatterilevitykseen päätyneistä 1 172 elokuvasta 59 prosentissa ei ollut yhtään tummaihoista näyttelijää. Yhdessä keskeisistä rooleista tummaihoinen oli ainoastaan 157 elokuvassa eli 13 prosentissa elokuvista.

Kuva: Legally Black
Kuva: Legally Black

Kyse ei tietenkään ole yksinomaan brittiläisestä ongelmasta. Samasta aiheesta on puhuttu myös Yhdysvalloissa esimerkiksi OscarsSoWhite-hashtagin alla. Ongelma ei myöskään liity pelkästään tarjolla olevien roolien määrään vaan myös niiden laatuun. Kuten Viola Davis sanoi voitettuaan vuonna 2015 ensimmäisenä tummaihoisena näyttelijänä draamasarjan parhaan naispääosan Emmy-palkinnon: ”Ei ole mahdollista voittaa palkintoja, ellei sopivia rooleja ole tarjolla.”

Tilanne muuttui kummasti ja huomiota satoi eri tavalla, kun Legally Blackin julisteet ilmestyivät Lontoon katukuvaan – yllättäen ja pyytämättä.
Tilanne muuttui kummasti ja huomiota satoi eri tavalla, kun Legally Blackin julisteet ilmestyivät Lontoon katukuvaan – yllättäen ja pyytämättä. Tai eivät julisteet tietenkään itsekseen sinne ilmestyneet, vaan asialla oli taiteilija-aktivistiryhmä Special Patrol Group. SPG:n Mainonta paskantaa päähäsi -haastattelun voi lukea täältä.

Legally Blackin parodiajulisteille ei ollut suunniteltu sen kummallisempaa kohtaloa, kuin että ne julkaistaisiin porukan omilla nettisivuilla ja että niitä jaettaisiin Twitterissä. Tämä kaikki kuitenkin muuttui, kun myös Lontoossa vaikuttava aktivistiryhmä Special Patrol Group (SPG) kiinnitti huomionsa julisteisiin ja latasi ne Advocacy Academyn sivuilta.

SPG on erikoistunut metroasemien, busippysäkkien ja kadunvarsien mainostaulujen kaappaamiseen. Ryhmä on korvannut ongelmalliseksi koke­miaan mainoksia mielestään asiallisemmilla teoksilla ja kommentoinut näin mainontaan ja yhteiskuntaan liittyviä ongelmia. Tällä kerta he päättivät yllättää Legally Black -nelikon ja muut kohdalle sattuvat.

”He tulostivat julisteitamme ja levittivät niitä Brixtonissa bussipysäkeille valmistumispäivänämme. Sain tietää tästä vasta nähdessäni omat kasvoni bussipysäkin kyljessä. Nyt olemme saaneet uskomattoman paljon kannustavaa palautetta teoksistamme, ja esimerkiksi BBC, Sky, Channel 5 ja The Guardian ovat käsitelleet niitä.”

Koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Tekleä kumppaneineen on haukuttu vihaavan valkoihoisia, ja kritisoitu siitä, että he eivät ole sisällyttäneet julisteisiinsa esimerkiksi aasialais- ja intialaistaustaisia malleja. Teklen mielestä nämä kriitikot eivät oikein ymmärrä heidän hankettaan. 

”Emme me vaadi, että valkoihoiset näyttelijät pitäisi poistaa elokuvista ja korvata tummaihoisilla. Haluam­me vain puhua sen puolesta, että myös tummaihoiset saisivat mahdollisuutensa. Emme myöskään voi kantaa vastuuta kaikista kansanryhmistä – olemme kuitenkin kolme mustaa ja yksi valkoinen nuori Etelä-Lontoosta. Emme me edusta esimerkiksi aasialaisia tai latinalaisamerikkalasia yhteisöjä, emmekä halua puhua heidän puolestaan.”

Julisteiden tarkoitus oli kiinnittää huomio epäkohtaan eikä niinkään esittää ratkaisua ja ainoata oikeata tapaa toimia.

”Olen itse ollut hyvin vihainen ihonväriin perustuvan syrjinnän takia ja olen kohdannut henkilökohtaisesti rasismia pienestä pitäen. Media vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset näkevät ympäristönsä ja muut ihmiset. Siksi valitsimme tämän teeman.”

Kuva: Legally Black
Kuva: Legally Black

Parodian kohteeksi valikoituneista teoksista kaksi on viime aikoina noussut esiin keskusteluissa liittyen pääosan esittäjien ihonväriin.

Brittiläinen ikoni, vuodesta 1963 jatkunut tieteissarja Doctor Who, kuvaa ajassa matkustelevaa Tohtoria, joka käy tasaisin väliajoin läpi meta­morfoosin – jonka myötä Tohtorin näyttelijä vaihtuu. Tohtorin viimeisin inkarnaatio on ensimmäistä kertaa nainen, mutta ennen Jodie Whit­takerin kiinnittämistä rooliin puhuttiin myös rodullistetusta Tohtorista. Samoin ­Daniel Craigin ilmoitettua – toistuvasti – että hänen päivänsä Bondina ovat ohitse, on pohdittu mahdollisuutta saada tummaihoinen 007.

”Mietimme julisteita, jotka liittyisivät merkittäviin brittiläisiin elokuviin ja sarjoihin ja olisivat siksi tunnistettavia. Titanicin lisäsimme joukkoon vain siksi, että se oli mielestämme hauskaa.”

Vaikka julisteissa hauskuus on tärkeää, on aihe mitä vakavin.

”Legally Blackin saama huomio on osaltaan nostanut aiheen mediaan, ja ihmiset ovat puhuneet etnisistä jakaumista mediassa. Keskustelun pitää jatkua, mutta ei niin, että emme tekisi muuta kuin keskustelisimme. Meidän täytyy myös toimia ja pyrkiä poistamaan vääristyneet asetelmat mediasta ja yhteiskunnasta.”

Lue myös Special Patrol Groupin haastattelu täällä. Kaikki Legally Blackin julisteet nähtävissä ja ladattavissa The Advocacy Academyn sivulla.

Legally Black_Inbetweeners

Jaa tämä:

Uuskieli uhkaa!

Ovatko sukupuolineutraalit tittelit pelkästään feministien kotkotusta? Entä vahvistavatko sukupuolittuneet ammattinimikkeet patriarkaatin asemaa? AntroBlogi vastaa.

Aamulehti ilmoitti luopuvansa sukupuolittuneiden ammattinimikkeiden käytöstä. Tämä on herättänyt kiivasta keskustelua, josta on kirjoitettu suurimmissa medioissa monista näkökulmista. Helsingin Sanomien tekemän kyselyn mukaan lievä enemmistö noin 5000 vastaajasta kannatti sukupuolittuneiden termien hylkäämistä ja “uusien keksimistä”.

Yleisradion toimittaja Sanna Ukkola suivaantui Aamulehden ilmoituksesta siirtyä sukupuolineutraaleihin ammattinimikkeisiin. "On kyse tietynlaisesta kirjaroviosta, kun lehti alkaa listata kiellettyjä sanoja ja kiellettyjä ilmaisuja. Aamulehti kertoi sunnuntain pääkirjoituksessaan (siirryt toiseen palveluun) siirtyvänsä sukupuolineutraaleihin titteleihin tasa-arvon nimissä. Aamulehden toimittajat eivät vastaisuudessa saa käyttää esimerkiksi eduskunnan puhemiehestä hänen oikeaa titteliään vaan Aamulehden keksimää sukupuolineutraalia versiota puheenjohtaja. Siis vaikka titteli on kirjattu perustuslakiin: se on puhemies, ei puheenjohtaja." Hieman yllättävästi lehtimies Ukkola ei ole pöyristynyt esimerkiksi vakiintuneesta tavasta puhua maan hallituksesta eikä valtioneuvostosta, vaikka jälkimmäinen on perustuslakiin kirjattu muoto.
Yleisradion toimittaja Sanna Ukkola suivaantui Aamulehden ilmoituksesta siirtyä sukupuolineutraaleihin ammattinimikkeisiin.
”On kyse tietynlaisesta kirjaroviosta, kun lehti alkaa listata kiellettyjä sanoja ja kiellettyjä ilmaisuja. Aamulehti kertoi sunnuntain pääkirjoituksessaan siirtyvänsä sukupuolineutraaleihin titteleihin tasa-arvon nimissä.
Aamulehden toimittajat eivät vastaisuudessa saa käyttää esimerkiksi eduskunnan puhemiehestä hänen oikeaa titteliään vaan Aamulehden keksimää sukupuolineutraalia versiota puheenjohtaja. Siis vaikka titteli on kirjattu perustuslakiin: se on puhemies, ei puheenjohtaja.”
Hieman yllättävästi lehtimies Ukkola ei ole pöyristynyt esimerkiksi vakiintuneesta tavasta puhua maan hallituksesta eikä valtioneuvostosta, vaikka jälkimmäinen on perustuslakiin kirjattu muoto. Ukkolan saavutukseksi voi laskea sen, että hän onnistui kirjoituksessaan pelaamaan sekä natsi- että Orwell-kortit. KUVA: Häiriköt-päämaja

Todellisuudessa kielessämme on jo olemassa vakiintunut, sukupuolineutraalimpi termi monille mies-päätteisille tai naisiin viittaaville nimikkeille. Uusien termien keksiminen ei monesti ole lainkaan tarpeen: lehtimies on toimittaja, lentoemäntä stuertti ja lakimies juristi. Kyse onkin sanavalinnoista, ei väkinäisestä kielen uudistamisesta – tai ‘uuskielestä’, niin kuin sukupuolineutraalin lähestymistavan kriitikot ovat paikoin asian ilmaisseet.

Kielitieteellinen antropologia on tieteenalamme alkuajoista lähtien tarkastellut kielen ja maailman välistä suhdetta. Kuvaako kieli todellisuutta vai luoko se sitä? Voimme monessakin mielessä nähdä sen tekevän molempia. Sukupuolineutraaliuden saama hanakka vastustus tukee tätä havaintoa. Sapirin-Whorfin hypoteesin mukaan kieli antaa ajattelullemme rakenteen ja voi rajoittaa sitä. Tässä mielessä kielen uudistaminen on äärimmäisen tärkeää. Kieli voi ylläpitää alistavia rakenteita, jotka uusintavat yhteiskunnan valtarakenteita ja sosiaalisia hierarkioita.

Mies- ja naissukupuoliin viittaavat nimikkeet eivät ole kielessä sattumalta. Ne kertovat sukupuolirooleista ja sukupuolten asemasta yhteiskunnassa – ne kun eivät ole olemassa itsestään, vaan rakennetaan sosiaalisesti. Miessukupuoleen viittaavat termit ja sanamuodot heijastavat tiettyjä valtarakenteita ja kielivät, että yhdenvertaisuuteen on vielä matkaa. Keskustelusta ilmenee, että monelle on vaikeaa hyväksyä neutraalissa kielessä välittyvää yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa. Tämä näkyy muutoksen saamassa vastustuksessa.

Joskus sen vaan voi sanoa selvemmin huumorin keinoin.

Antropologiassa on pitkään tehty vertailevaa tutkimusta maailman eri yhteisöjen välillä. Universaaliksi, kaikkia maailman kulttuureita koskettavaksi piirteeksi on havaittu kulttuurien dynaamisuus eli jatkuva muutos. Aivan yhtä todellista ja ‘luonnollista’ kuin kulttuurin jatkuva muutos on myös kielen muuttuminen. Kun hegemonisessa arvomaailmassa ja sosiaalisessa järjestyksessä tapahtuu muutoksia, kieli mukautuu niihin. Uudistumiskyky on myös kulttuurisen jatkuvuuden edellytys. Uudistamalla sanastoamme vastaamaan paremmin elettyä todellisuutta myös takaamme kielen ja kulttuurin jatkuvuuden.

Sukupuoliroolit muuttuvat. Kielen kautta välittyvän sukupuolijärjestelmän heijastaessa valtasuhteita tulee kielenkin muuttua pyrkiessämme kohti yhdenvertaista yhteiskuntaa. Termit kuten ‘eduskunnan puhemies’ ovat esimerkkejä ajattelusta, jossa vain miehet toimivat politiikassa. Tänään tilanne on toinen. Voimmekin kysyä kumpi on keinotekoisempaa, väkisin vanhanaikaisista termeistä kiinnipitäminen vai niiden uudistaminen aikaamme vastaavaksi? Kumpi on turhaa näpertelyä, monien elämään syrjivällä tavalla vaikuttavan epäkohdan korjaaminen vai vanhaan takertuminen perinteen varjolla?

Kirjoittaja on VTM, tohtorikoulutettava Groningenin yliopistossa Hollannissa sekä AntroBlogin toimituspäällikkö. Teksti on julkaistu alkujaan AntroBlogin Uutiskommentit-sarjassa.

 

Jaa tämä:

Leikataan tulot ja tuhot

Hyvätuloisen vähemmistön verotusta kiristämällä ympäristötuhoja saataisiin vähennettyä.

Tänä vuonna olemme ohittaneet jo kaksi ylikulutuksen merkki­paalua. Maailman luonnonsäätiön WWF:n mukaan suomalaiset käyttivät vuodelle lasketun oikeudenmukaisen siivun maailman uusiutuvista luonnonvaroista jo huhtikuun puoleenväliin mennessä. Koko ihmiskunnalta laskennalliset luonnonvarat loppuivat 8. elokuuta, viisi päivää aikaisemmin kuin vuosi sitten.

Jos kaikki eläisivät kuin suomalaiset, tarvittaisiin yli kolme maapalloa. Valitettavasti meillä on käytössämme vain yksi, joten ylikulutuksen vitsauksesta on päästävä eroon.

Suuret tulot ja ylikulutus liittyvät vahvasti toisiinsa. Ostovoima muuttuu kulutukseksi, joka vaikuttaa suoraan ympäristöön. Tulojen ja ympäristöhaittojen kytkös on niin luja, että bruttokansantuotetta voi hyvinkin käyttää maailmanlaajuisten ympäristöongelmien aiheuttamisen osoittimena.

Suomessakin näyttö tulojen ja ympäristön kuormituksen yhteydestä on kiistaton. Tilastokeskuksen kuluttajatutkimusaineiston (2012) perusteella rikkaimman kymmenyksen kotitaloudet tuottivat 2,4 kertaa enemmän kasvihuonekaasupäästöjä kuin köyhin kymmenys. Raaka-aineiden käytössä ero oli lähes kolminkertainen.

Eihän se kauniilta näytä, kun todellisuus pistetään kaavioon.
Eihän se kauniilta näytä, kun todellisuus pistetään kaavioon.

Maailman hyvätuloisin osa, noin 1,5 miljardia ihmistä, aiheuttaa reilusti yli puolet maailmanlaajuisista ympäristövahingoista, oli kysymys ilmastopäästöistä tai raaka-aineiden hankintaan ja jalostamiseen liittyvistä haitoista. Maailman pienituloisen enemmistön ekologinen jalanjälki on hyvin pieni.

Englantilaisen Oxfam-­kehitysyhteistyöjärjestön tekemän, hiilidioksidipäästöjen epätasaisesta jakautumisesta kertovan raportin Extreme Carbon Inequalityn mukaan maailman rikkaimpaan kymmenesosaan kuuluvat tuottavat puolet yksityisen kulutuksen hiilidioksidipäästöistä.

Se, mitä Suomessa olemme tottuneet pitämään tavallisena elämänä, onkin globaalin eliitin leveää elämää: suomalaisista suurin osa lukeutuu tähän hyvätuloisimpaan ja pahiten saastuttavaan ryhmään.

Maailman köyhempi puolisko tuottaa päästöistä vain kymmenyksen.

Esimerkiksi Eettisen kaupan puolesta ry. on tehnyt selvityksiä suomalaisten elektroniikkajätteen kohtalosta.  "Eettisen kaupan puolesta ry:n Kaukainen kaatopaikka -selvityksen (2013) mukaan elektroniikkajätettä viedään Suomesta kehitysmaihin kierrätettäväksi ihmisille ja ympäristölle haitallisin tavoin. Suomessa e-jätettä syntyy arviolta 90 000 – 106 000 tonnia vuodessa."
Esimerkiksi Eettisen kaupan puolesta ry. on tehnyt selvityksiä suomalaisten elektroniikkajätteen kohtalosta: ”Eettisen kaupan puolesta ry:n Kaukainen kaatopaikka -selvityksen (2013) mukaan elektroniikkajätettä viedään Suomesta kehitysmaihin kierrätettäväksi ihmisille ja ympäristölle haitallisin tavoin. Suomessa e-jätettä syntyy arviolta 90 000 – 106 000 tonnia vuodessa.”

Koska globaalien ympäristöongelmien pahimpia aiheuttajia on vain viidesosa ihmiskunnasta, ongelmien ratkaisussa päästään pitkälle ohjaamalla suurten saastuttajien kulutus kestävälle ja oikeudenmukaiselle tasolle. Hyvätuloisten ylikulutusta voidaan leikata tuntuvasti hyvinvointimme siitä kärsimättä. Kun jätetään turhat asuin­neliöt rakentamatta ja lämmittämättä, muut kuin välttämättömät matkat tekemättä ja ison hiilijalanjäljen ateriat syömättä, rahaa ja resursseja säästyy.

Ylikulutuksesta vapautuvista varoista iso osa kannattaa suunnata toimintaan, joka vastaa maailman köyhän enemmistön akuutteihin tarpeisiin. Tällaista on kohtuulliseen elintason järjestäminen kaikille globaalin perustulon ja peruspalveluiden avulla.

Kännyköiden valmistuksessa tarvittavia mineraleja kaivetaan usein olosuhteissa, jotka eivät täytä mitään minimivaatimuksia työolosuhteiden tai työntekijöiden oikeuden puolesta. Elektroniikkavalmistajat ovat kuitenkin eristäneet itsensä näistä ongelmista verrattoman tehokkaasti ja myyvät kuluttajille kiiltävää ja siloista pintaa menestyneidän ja kauniiden ihmisten poseeratessa mainoksissa.
Kännyköiden valmistuksessa tarvittavia mineraleja kaivetaan usein olosuhteissa, jotka eivät täytä mitään minimivaatimuksia työolosuhteiden tai työntekijöiden oikeuden puolesta. Elektroniikkavalmistajat ovat kuitenkin eristäneet itsensä näistä ongelmista verrattoman tehokkaasti ja myyvät kuluttajille kiiltävää ja siloista pintaa menestyneidän ja kauniiden ihmisten poseeratessa mainoksissa.

Mahatma Gandhin lausahdus ”maailman resursseissa on kylliksi kaikkien tarpeisiin, mutta ei riittävästi kenenkään ahneuteen” johdatteli tähän teemaan jo sata vuotta sitten.

Talouskasvuoppi pitää myös kyseenalaistaa. Vuosikymmenten ajan kasvutalous toimi hyvin sekä tarinana että käytännössä. Talouskasvu toi vaurautta teollistuville maille ympäristön kustannuksella. Nyt koneisto on alkanut yskiä ja osoittaa valuvikansa myös rikkaissa länsimaissa.

Kasvupakosta vapautettu, ekologisesti kestävä ja sosiaalisesti oikeudenmukainen yhteiskunta olisi toteuttamiskelpoinen. Arvo- ja asennetutkimuksissa näkyy selvästi, että esimerkiksi suomalaisten usko talouskasvuun hyvinvoinnin turvana on hiipunut.

Kuluttajavalintojen varaan ratkaisuja ei voi perustaa. Yhteiskunnallinen muutos edellyttää poliittista muutosta. Myös ruohonjuuritasolla muutos voi olla poliittista – jopa radikaalisti poliittista, kun se pakottaa olemassa olevat poliittiset instituutiot osaksi sitä.

Progressiivinen tuloverotus on erinomainen työkalu ylikulutuksen oikeudenmukaiseen leikkaamiseen. Tuloverojärjestelmä on kaikissa maailman maissa, joten ympäristöperusteinen lisävero voitaisiin ottaa käyttöön nopeasti.

Ranskalaiset taloustieteilijät Thomas Piketty ja Lucas Chancel laskivat, miten maailman rikkaimmalta ja pahiten saastuttavalta kymmenykseltä voitaisiin kerätä 150 miljardin euron ilmastorahasto. EU:ssa tämä tarkoittaisi 1,2 prosenttiyksikön lisäystä tuloveroon kaikille yli 13 800 euroa vuodessa ansaitseville.

Tällä ei ylikulutuksen tai ilmastokaaoksen ongelmaa vielä ratkaistaisi, mutta nopeasti toteutettavissa olevana askeleena se alkaisi viedä muutosta oikeaan suuntaan.

Progressiivisuutta tarvittaisiin myös kulutusveroihin. Kiinteistöveron voisi muuttaa progressiiviseksi asumistehokkuuden avulla. Kohtuullisten asuinneliöiden ylittämisen jälkeen se kasvaisi jyrkästi. Omakotitalon kiinteistövero voisi olla vaikka kolme kertaa perustasoa suurempi, jos asuinneliöitä henkeä kohden olisi yli viisikymmentä.

Korkeisiin tuloihin voidaan puuttua myös palkkapolitiikalla. Sveitsissä on ehdotettu, että johtajien palkat saisivat olla enintään kaksitoista kertaa pienimpiä palkkoja suurempia.

Suurten tulojen leikkaaminen ympäristön suojelemiseksi voi tuntua utopistiselta. Tuloerojen pienentämisellä on kuitenkin hyviä vaikutuksia koko yhteiskuntaan.

Näköpiirissä on kulttuurinen käänne, jossa ylikulutus muuttuu ihannoidusta ensin mauttomaksi ja myöhemmin torjutuksi. Lopulta ylikulutuksen ääri-ilmiöt kuten yksityiset palatsit ja yksityiset suihkulentokoneet poistetaan lainsäädännöllä.

TEKSTI: Marko Ulvila. Kirjoitus perustuu pääosin -kirjoittajan yhdessä KTT Maria Joutsen-virran, VTT Tuuli Hirvilammin ja  KTM Kristoffer Wilénin -teokseen Talous kasvun jälkeen (Gaudeamus).

Marko Ulvila ja Kristoffer Wilén esiintyvät Helsingin kirjamessuilla perjantaina 28.10. kello 12.30 Aino-lavalla Kulttuurihäiriköiden kanssa puhumassa ilmastonmuutoksesta ja kulutuksen leikkaamisesta. Samasta aiheesta setti Rosebudin osastolla 6B 99 sunnuntaina 30.10. kello 16.30.

VASTAMAINOKSET: Voiman vastamainostyöryhmä. Nämä ja muut vastamainokset osoitteessa voima.fi/vastamainokset sekä kirjassa Louserit Vuittuun (Into).

Jaa tämä: