Teatteri

Erikoismenon mestarit

Blondit amazoonit on musiikin, teatterin ja performanssin koelaboratorio. Kuten koelaboratorioissa usein, myös amazoonien esiintymisissä on yllätyksiä – myös esiintyjille itselleen.

Pari tuntia ennen konsertin alkamista Caitzu ompelee vimmaisesti helsinkiläisen teatteriravintola Kapsäkin ikkunapöydässä. Tavoitteena on saada Blondit amazoonit -yhtyeen esiintymisasut kuntoon. On ihan normaalia, että Caitzu säätää esiintymisasuja viime hetkeen saakka, koska hän kehittää lähes joka keikalle uudet asut. 

Blondeista amazooneista ei ole järkevää puhua pelkästään yhtyeenä. Kyseessä on enemmänkin määrittelyjä pakeneva musiikin, teatterin ja performanssin sekoitus.

”Joskus me päätettiin, että me ei sanota millekään ’ei’. Ehkä tämä on sitten sen tulos”, laulusta ja melodicasta vastaava Meiju huomauttaa. ”Tämä on vapaa lennähdys.”

Blondit amazoonit muodostuu nykyisellään neljästä muusikosta ja edellä mainitusta pukusuunnittelijasta, jota ei lavalla liiemmin nähdä. Kaikki ovat kuitenkin elintärkeitä kokonaisuudelle. Porukasta neljä vaikuttaa ­teatterialalla, kaksi on kirjailijoita ja kaksi arkkitehtia. 

Tässä haastattelussa amazoonit esiintyvät taiteilijanimillään.

Blondit amazoonit laulavat: ”Meitä tuijotetaan kaduilla, kun näytetään niin hyviltä." Ilmapalloihin ja spandexiin verhoutunut basisti-kitaristi Paula täyttää sanoituksen lupauksen Kapsäkin lavalla.
Blondit amazoonit laulavat: ”Meitä tuijotetaan kaduilla, kun näytetään niin hyviltä.” Ilmapalloihin, spandexiin ja nahkashortseihin verhoutunut basisti-kitaristi Paula täyttää sanoituksen lupauksen Kapsäkin lavalla. KUVA: Olena Ieleskyna

Amazoonien kappaleiden sanoitukset kumpuavat arjesta, elämästä ja yllättävistä ajatusketjuista. Ne tarjoavat kosketuspintaa todennäköisesti kaikille ja samalla muistuttavat elämän monimuotoisuudesta. 

Välillä kuulijalle kerrotaan, että ”pistin paskaksi mun kännykän”, koska oli ”nihkeä tilanne”. Seuraavaksi tarina eteneekin jo siihen, että koko elämä on mennyt paskaksi ja se vasta nih­keää onkin. Myös se, että ”Anu feidas” vituttaa ja sienestämään halutaan, koska ”metsässä on ihanaa, toimistossa vihaan vaan”. 

”Tämä bändi ja biisit toimivat myös terapian korvikkeena, kun voi vaikka kertoa toimistotyön ajoittaisesta nih­keydestä”, Meiju toteaa. 

Sienestysteema on näkynyt myös lavalla, kun yhtye kiipesi yleisön eteen jättimäisiksi sieniksi pukeutuneena. Esityksissä on nähty myös muun muassa musisoivia kukkia ja supersankareita. 

Esiintymisasut ja yllätykset ovat osa amazoonien vetovoimaa. Eikä yllätyksiä ole varattu pelkästään yleisölle – välillä myös esiintyjät kokevat niitä. Esimerkiksi sillä kerralla, kun kireään spandexiin ahtautuneen basistin päähän kiinnitetty jättiläismäinen kukka putosi kesken keikan. Tai sillä kertaa, kun ilmapalloihin verhoutunut rumpali ei kuullut kanssasoittajia, kun ilma­pallot nirskuivat toisiaan vasten korvan juuressa.

”Palkkatöissä olisin ihan murskana, kun kukkapipo ei pysynyt esiintyjän päässä. Se olisi suunnaton kauhun paikka”, esiintymisasua edelleen ompeleva Caitzu toteaa hyväntuulisena. ”Kokeiltiin isoa ja mentiin isosti myös metsään. Emme ainakaan tuota puolikasta tai beigeä jälkeä.”

Sitä paitsi yleisö noukki pudonneen kukan lattialta, ja loppukeikan etu­rivissä tanssittiin kukka päässä.

Blondit amazoonit eivät ole levyttäneet kappaleitaan, vaikka niitä on kertynyt jo parinkin levyn verran. Syynä tähän on osaltaan kaikkien työkiireet ja osaltaan se, että yllätyksellinen teatraalisuus on niin keskeinen osa amazoonikokemusta ja tämä puuttuisi levyltä. ”Teemmekö me ollenkaan jotain ’kuunneltavaa musiikkia’?”, miettii laulaja Meiju ääneen. ”Onko tämä enemmänkin kokonaisvaltainen kokemus?” Blondit amazoonit Kapsäkki goes Pride -keikalla vasemmalta oikealle: Paula, Ensio, Meiju ja Pasi Eleonoora Karisma.
Blondit amazoonit eivät ole levyttäneet kappaleitaan, vaikka niitä on kertynyt jo parinkin levyn verran. Syynä tähän on osaltaan kaikkien työkiireet ja osaltaan se, että yllätyksellinen teatraalisuus on niin keskeinen osa amazoonikokemusta ja tämä puuttuisi levyltä.
”Teemmekö me ollenkaan jotain ’kuunneltavaa musiikkia’?”, miettii laulaja Meiju ääneen. ”Onko tämä enemmänkin kokonaisvaltainen kokemus?”
Blondit amazoonit Kapsäkki goes Pride -keikalla vasemmalta oikealle: Paula, Ensio, Meiju ja Pasi Eleonoora Karisma. KUVA: Olena Ieleskyna

Palkkatöiden puolella Caitzu on palkittu teatteripukusuunnittelija ja lavastaja. Alkujaan häntä pyydettiin katsomaan vähän esiintymisasuja amazoonien ensimmäistä keikkaa varten, ja sitten homma eskaloitui.

”Tämä vaatepuoli on alkanut elämään vähän omaa elämäänsä. Minusta on kiinnostavaa, kuinka monenlaisella ja erilaisilla tavoilla ihminen voi olla upea lavalla. Haluan auttaa ihmisiä löytämään uusia ilmenemismuotoja itselleen.”

Laulaja Meiju on samoilla linjoilla.

”En ikinä pukeutuisi niin kuin Caitzu­ minut pukee, mutta lavalla tursuileva ihokaspuku ei haittaa. Se on hyvää oman häpeän kohtaamista ja sallivuutta omaa itseään kohtaan.”

Myös basisti-laulaja Paula myöntää nauraen kokeneensa esiintymisen joskus tuskaiseksi.

”Mutta tämä onkin sellainen ’häpeä on hyvä tunne’ -projekti”, hän sanoo ja jatkaa: ”Tässä voi tehdä asioita, joita ei muuten tekisi. Pukeutuminen auttaa siinä.”

Paula huomauttaa, että esiintyjyys ja se, kuinka bänditilanteissa ollaan, ovat ”kauhean normitettuja”.

”Ihmisiä ohjataan tiettyihin suuntiin ja olemaan tietynlaisia”, Paula sanoo. ”Eri näköiset ja oloiset ihmiset voisivat esiintyä vapaammin, mikäli normit eivät olisi niin tiukat. Minulla bändiesiintyminen lähtee osittain sellaisesta heteronormatiiviseen kulttuuriin ja myös bänditoimintaan liittyvästä vitutuksesta, mutta tulokulmia tässä bändissä toimimiseen voi toki olla muitakin.”

”Lukemattomat normeista poikkeavat olemisen tavat ovat mahdollisia. Omalla lavapresenssillämme haluam­me rohkaista ihmisiä huomaamaan näitä laajoja maisemia”, rumpali Ensio linjaa.

Tämä normien vierastaminen näkyy kaikessa amazoonien toiminnassa. Koska ihminen kuitenkin hahmottaa maailman kategorisoimalla, on amazoonien genreksi määritelty queercore, 1980-luvulla syntynyt punkin alalaji. Muitakin mahdollisia määritelmiä on.

Punk vie ajatukset kauaksi bändistä, joka on esiintynyt vuodesta 2015 alkaen melodica-basso-rummut-triona. Yhtyeen soundi kuitenkin otti aimo harppauksen perinteisen bändisoiton suuntaan, kun tänä keväänä porukkaan liittyi kitaristi Pasi Eleonoora Karisma. Hän kuvaa bändin tekemisen tapaa ”poikkeuksellisen estottomaksi tavalla, joka on harvinaista maailmassa. Jopa teatteriproduktioissa.”

”Kaikissa rokkibändeissähän on ­kitara. Tuleeko meistä nyt tosi normaaleja?” Paula kysyy huolestuneena.

Ehkä normcore ei kuitenkaan ole välitön uhka Blondeille amazooneille.

Blondit amazoonit ilmaiskeikalla 5.8. Turun Kirjakahvilassa Queer Punx For Seitan Festissä. 

Jaa tämä:

Sisällön puute myy paremmin

Kun halutaan kahvi ilman kofeiinia, sota ilman sotaa ja taide ilman taidetta, mistä on kysymys?

Olen tottunut viestintään, jossa taustalla on aina jokin ajatus tai sanoma, vähintään viite siihen, miksi viesti on haluttu välittää, perustelu.

Joitakin vuosia sitten taiteilijakollegani, joka on yhtä keski-ikäinen kuin minä, päätti tutustua vloggaamiskulttuuriin. Katsottuaan useita vlogeja hän totesi: ”Ei niissä ei tarvitse olla mitään pointtia, joka legitimoi postauksen. Itse asiassa pointti voi olla haitaksi.”

Toimittaja Saska Saarikoski varoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan 1.2.2018 pseudojournalismin leviämisestä. Esimerkkinä hän käytti Pohjoismaita seuraavan yhdysvaltalaisen toimittajan The New York Timesissa julkaistua artikkelia, jonka tarkoitus oli käsitellä Suomen presidentinvaaleja. Sen sijaan juttu keskittyi yksinomaan presidenttipari Niinistön koiraan, Lennuun.

”Lennu-tarina oli hyvä esimerkki kovasti yleistyneestä media-ilmiöstä: jutusta, joka ei kerro mistään”, Saarikoski kirjoittaa. ”Perinteisesti on ajateltu, että tarinalla on muoto ja sisältö. Muotoon kuuluvat vauhdikas aloitus, sujuva kerronta ja joskus myös suloiset lemmikit. Niiden alta löytyy kuitenkin se varsinainen syy, miksi juttu on kirjoitettu. Ei välttämättä enää.”

Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.
Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei tietenkään ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.

Teattereissa, erityisesti suurilla näyttämöillä, tämä sama ilmiö näkyy vaatimuksena saada teatterielämys ilman taidetta. Kun teatterilipuista ollaan valmiita maksamaan, taide ennakoimattomana ja häiritsevänä elinvoiman ilmaisuna, samoin kuin sen välittämät yhteiskunnalliset viestit ja huomiot, pyritään työntämään pois keskiöstä, nurkkaan, jossa taide muuttuu mausteeksi, piiloutuu varjoihin ja pahimmillaan lakkaa kokonaan olemasta. Teatterin maksavan keskivertoasiakkaan mielestä tämä tuntuu nyt olevan toivottavaa. 

Kymmenen vuotta sitten minua alkoi kiinnostaa, onko minulla ja keskivertoasiakkaiden muodostamalla ”suurella yleisöllä” mitään yhteistä kosketuspintaa. Siksi olen opetellut suuren näyttämön ohjauksissani naamioimaan taiteen viihteeksi. Yritän piilottaa mahdollisimman taitavasti villeimmät ideani ja sen, mitä haluan sanoa, että ne eivät häiritsisi suuren yleisön viihtymistä ja että vain taiteen harrastaja voisi ne esityksistäni halutessaan poimia. 

Salien täyttöasteista päätellen saan näistä opinnoista arvosanaksi seiskan tai kasin. Yhteistä kosketuspintaa siis on, mutta se ei juuri nyt lohduta. ­Teattereiden suurten näyttämöiden suhde taiteeseen muistuttaa uhkaavasti taiteilija Riiko Sakkisen näyttelyä ­MuNA – Museum of No Art (2014), joka koostui pelkästään museokaupan halvoista ja näennäisen tyhjänpäiväisistä esineistä sekä näyttelyä varten painetuista mainosjulisteista. ”MuNA on dystooppinen museo, jossa taiteella ei ole merkitystä. MuNA:ssa tärkeää ovat raha, valta, brändi ja kävijämäärät”, Sakkinen selventää Serlachius-museon esittelytekstissä.

Riiko Sakkisen MuNA – Museum of No Art -näyttelyn muodosti turhanpäiväisiä, MuNA-logolla varustettuja muistoesineitä myyvä museo-kauppa. Valikoimassa oli tiskirätin (kuvassa) ohella muun muassa pehmonalle, mitta-nauha, kertakäyttösadetakki ja purukumipakkaus.
Riiko Sakkisen MuNA – Museum of No Art -näyttelyn muodosti turhanpäiväisiä, MuNA-logolla varustettuja muistoesineitä myyvä museo-kauppa. Valikoimassa oli tiskirätin (kuvassa) ohella muun muassa pehmonalle, mittanauha, kertakäyttösadetakki ja purukumipakkaus.

Älkää ymmärtäkö väärin, ei taide ole mikään automaattisesti autuaaksi tekevä asia. 

Taide on minulle institutionalisoitua vapautta tai pyrkimystä siihen. Se on eräänlainen mahdoton tehtävä, jota on jännittävää toteuttaa ja seurata. Taiteilijan kohdalla se tarkoittaa käytännössä vapautta (ja vaatimusta) tehdä, mitä tahtoo, mutta myös taitoa: kokemusta sekä ymmärrystä oman taiteenlajin perinteestä ja hyviksi havaituista lainalaisuuksista. Ymmärrän sen, että toisia taiteilijan vapaus ärsyttää – kukapa ei haluaisi tehdä, mitä mielii, ja saada siitä joskus jopa palkkaa – mutta en ymmärrä sitä, ettei taidollakaan näytä olevan arvoa. 

Teattereissa näyttävät myyvän yhä enemmän laiskasti tai hutiloiden tehdyt kierrätysteokset, mitäänsanomattomat pseudoteatteriesitykset. Tämä oli mielessäni, kun pohdin Riihimäen Teatterin toimitusjohtajan kanssa, mikä olisi myyvä juttu ja kuka sellaisen osaisi tehdä. Ehdotin, että palkataan joku keskinkertainen ja laiska, annetaan hänen valita mitä tahansa kevyttä ja pidetään huoli, ettei tekeleeseen jää ripaustakaan omaperäisyyttä. Toimitusjohtaja kieltäytyi – kunniaksi hänelle.

Toisinaan on helpompi ummistaa silmänsä kuin kohdata todellisuus. Vuonna 2009 muistutimme siitä, kuinka lähellä Prada (muotitalo) ja Pravda ("totuus" ja Neuvostoliiton johtava sanomalehti ja maan kommunistisen puolueen keskuskomitean äänenkannattaja) ovat toisiaan.
Toisinaan on helpompi ummistaa silmänsä kuin kohdata todellisuus. Vuonna 2009 muistutimme siitä, kuinka lähellä Prada (muotitalo) ja Pravda (”totuus”, myöskin Neuvostoliiton johtava sanomalehti ja maan kommunistisen puolueen keskuskomitean äänenkannattaja) ovat toisiaan.

Jo 2000-luvun alussa filosofi Slavoj Žižek kiinnitti huomiota leviävään antiessentialistiseen ilmiöön, jossa pyritään esimerkiksi juomaan kahvia ilman kofeiinia, kolaa ilman sokeria, kaljaa ilman alkoholia ja käymään sotaa ilman sotaa (tietokoneen ruudulla tai lähettämällä tunnuksettomia ”vihreitä miehiä”). 

Esimerkeissä voi nähdä jonkinlaisen terveyttä palvelevan päämäärän. On saatava kaikki kiihottava mutta ilman epäterveellistä, uhkaavaa tai omaatuntoa häiritsevää sisältöä. Siksi sitä hävitetään myös taiteesta, journalismista ja politiikasta. Žižekin mukaan olemme jo vuosia eläneet post-politiikaksi kutsuttua tyhjäkäynnin aikaa, jossa valtiollisten ja kansainvälisten yhteisten asioiden hoitaminen on redusoitu vain asiantuntijoiden hallitsemaksi yhteiskuntaelämäksi, jossa vaikuttaa tällä hetkellä vain yksi elinvoimainen poikkeus: kansallismielinen konservatismi.

Miksi näin?

Länsimaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa tiedetään, että toimiemme vuoksi ilmasto lämpenee, meret täyttyvät muovista ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon. Köyhtyneiden ja sotien runtelemien maiden kansalaisilla ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maanpakoon ja päätyä vaatimaan sisäänpääsyä rikkaiden maiden rajoille. Me tiedämme, että näiden aikaansaatujen vinoutumien korjaaminen ja kestävämpi kehitys tarkoittaisi väistämättä luopumista saavutetusta yltäkylläisyydestä, sen jakamista. 

Uskon, että juuri siksi mikään ei liiku. 

Koska me emme halua luopua mistään. On parempi olla kuulematta, näkemättä ja tietämättä mitään, tekemisestä puhumattakaan. Sellainen myy paremmin. On mukavampaa vajota fiktiiviseen nostalgiaan. On lohdullista yrittää vain viihtyä ja sopeutua – esimerkiksi siihen, että meillä on ­plagioituja graduja ja kasvava määrä demokratioita, jotka eivät oikeasti ole demokraattisia.

Käytännössä tämä tarkoittaa ihmisen kehityksen pysähtymistä.

Kirjoittaja on sekä Riihimäen Teatterin että Todellisuuden tutkimuskeskuksen taiteellinen johtaja.

Jaa tämä:

Ilmastokriisi lähestyy. Luo häiriöitä!

Taiteen ja aktivismin yhdistävä Huomattavaa häiriötä ilmastonmuutoksesta -tapahtuma hakee keinoja vaikuttaa ympäristöön.

Kävele Kiasman pääovilta Narinkkatorille. Havainnoi ympäristöäsi kävellessäsi. Mitä kaupunkitila ehdottaa? Minkälaista ruumiillisuutta se tuottaa? Minkälaisia reittejä kävelet? Miksi? Mikä on tilan keskeisin viesti? Entä jos asetut hetkeksi vastustamaan tilan ehdottamaa koreografiaa? Mitä jos pysähdyt? Tai käyt maahan makaamaan? Mitä tunteita tämä uusi koreografia sinussa herättää. Käytä tehtävään kymmenen minuuttia.

Tämä, esimerkiksi, voisi olla yksi kesäkuun toisena viikonloppuna järjestettävä Huomattavaa häiriötä ilmastonmuutoksesta -tapahtuman tehtävänanto.

Kolmipäiväinen tapahtuma tutkii ilmastonmuutoksen ja julkisen kaupunkitilan suhdetta. Nimensä tapahtuma on saanut Suomen järjestyslaista, jossa kirjoitetaan julkisen tilan esityksissä seuraavasti: ”Esitysten järjestäminen yleisellä paikalla on kielletty, jos se on lainvastaista taikka siitä aiheutuu […] huomattavaa häiriötä yleiselle järjestykselle”. Nimi on myös viittaus Häiriköt-päämajan tutkiman kulttuurihäirinnän käsitteeseen.

Julkinen kaupunkitila on viimeisiä saarekkeitamme, jossa ilmastonmuutoksen tunnustava paradigma ei näy. Siinä missä ilmastonmuutosaihe on viime vuosina lyönyt voimallisesti läpi medioissamme, on kaupunkitilan imperatiivi edelleen yksiselitteisesti ”kuluta”. Huomattavaa häiriötä ilmastonmuutoksesta pyrkii horjuttamaan julkisen tilan markkinalogiikkaa, ja ehdottamaan toisenlaista kaupunkitilan käyttöä.

Ensimmäisenä päivänä pidetään tapahtuman avajaispuheenvuorot Helsingin keskustassa. Kiasmalta Ruttopuistoon kulkevan reitin varrella kuullaan tekijöiden lisäksi ilmastonmuutoksen perijöitä, lapsia ja nuoria. Toisena päivänä pystytetään koko kansan ilmastokokous Keskuskadulle, ja kolmantena päivänä tehdään artivistisia aktioita kaupunkitilassa. Sana “artivismi” tulee sanoista taide, “art”, ja aktivismi. Tapahtuman tarkoituksena on ottaa kaupunkitilaa haltuun konkreettisesti, mutta haastaa myös sisäistä, ruumiillista julkisen tilan kokemusta.

Huomattavaa häiriötä ilmastonmuutoksesta -tapahtuma on osa Ilmastokirkko-nimeä kantavan esitystaideprojektin pilottivaihetta. Myöhemmin kesällä Ilmastokirkko syventyy tutkimaan ilmastonmuutokseen liittyvän tunneskaalan hiljaisempia virtoja, kuten surua, pelkoa, ahdistusta ja yksinäisyyttä. Nyt järjestettävässä tapahtumassa puolestaan kokeillaan Ilmastokirkon suoran toiminnan strategioita.

Häiriö voi hetken aikaa näyttää maailman erilaisena. Vaikka häiriö on väliaikainen, se voi kylvää pysyvän muutoksen siemeniä. KUVA: Ronja Louhivuori
Häiriö voi hetken aikaa näyttää maailman erilaisena. Vaikka häiriö on väliaikainen, se voi kylvää pysyvän muutoksen siemeniä.
KUVA: Ronja Louhivuori

Käytännössä kaikki merkittävät yhteiskunnalliset harppaukset historiassamme on saavutettu kansalaisaktivismin avulla. Ilmastonmuutos ulkoistetaan mielellään asiantuntijoiden ja poliitikkojen ratkaistavaksi, mutta suomalaisen politiikan intresseissä ympäristökysymykset tulevat olemaan toissijaisia niin kauan kuin jokin toinen kriisi – todellinen tai retorinen – on tehokkaampi poliittinen peliväline.

Kuluvana vuonna presidenttiehdokkailta kysyttiin Ylen vaalikoneessa, onko Suomen toimittava ilmastonmuutoksen torjumiseksi, vaikka siitä olisi taloudelle haittaa. Suurin osa ehdokkaista antoi kaunopuheisen kyllä-vastauksen. Käytännössä poliittisessa keskustelussa huoli talouskasvusta kuitenkin ohittaa aina kestävän ilmastopolitiikan, vaikka kasvun tiedetään olevan väistämättömässä ristiriidassa kestävän ilmastopolitiikan kanssa.

Globaali ympäristökatastrofi ei kuitenkaan kysy – eikä tule kysymään – saako se häiritä taloutta. Se häiritsee sitä jo nyt, ja tulee häiritsemään jatkossakin. Ekologisen kriisin aika vaatii koko talouden käsitteen uudelleenajattelua suhteessa rajallisiin resursseihimme. Halusimme tai emme, kulutusyhteiskunnan aika on ohi.

Julkisen tilan väärinkäyttöä: spontaanit tanssit Narinkkatorilla. kuva: Antti Yrjönen
Julkisen tilan väärinkäyttöä: spontaanit tanssit Narinkkatorilla.
KUVA: Antti Yrjönen

Koska ilmastonmuutos ei näy arjessamme kuin välillisesti, on sitä aktiivisesti tehtävä näkyväksi esimerkiksi juuri esitystaiteen keinoin. Tiedon lisääminen ilmastonmuutoksesta on ilmeisen tärkeää, mutta yksin riittämätöntä. Tarvitaan kollektiivinen kokemuksellinen muutos ja tapoja kuvitella merkityksellisiä, kestäviä tulevaisuuksia. Tässä muutoksessa esittävä taide voi pelata avainroolia yhteisöllisenä, ruumiillisena tapahtumisena, kokemisena, kokeilemisena ja unelmoinnin paikkana.

Kuvittelukykymme suhteessa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävään tulevaisuuteen on jatkuvasti koetuksella suorien, yhteisöllisten vaikutusmahdollisuuksien puuttuessa. Huomattavaa häiriötä ilmastonmuutoksesta -tapahtuman tarkoituksena on ilmastonmuutoksen ja kaupunkitilan poikkitaiteellisen tutkimisen lisäksi muodostaa horisontaalista, matalan kynnyksen ilmastokansalaisuutta. Tapahtumaa on lähdetty työstämään avoimen tekijyyden periaatteella: kuka tahansa on voinut osallistua prosessiin sekä avoimissa työpajoissa että halutessaan myös työpajojen ulkopuolella.

Tarkoituksena on avata uudenlaisia, ruumiillisia kuvittelun horisontteja kaupunkitilaan. Tapahtuma koettelee julkisen tilan markkinalogiikkaa, tuottaa murtumia ja katkoksia, jotka avaavat mahdollisuuksia kokea ja olla toisin yhdessä. Hypoteesina on, että tietoinen toisin toimiminen esitystaiteen kehyksessä mahdollistaa toisin toimimisen ja ajattelemisen myös arjessa.

Valmistautumista TOIMI-päivän pilottityöpajaan. KUVA: Antti Yrjönen
Valmistautumista TOIMI-päivän pilottityöpajaan.
KUVA: Antti Yrjönen

Kokeellinen asenne taiteeseen ja elämään on yksi pohjimmainen ehto matkalla kohti kestäviä elämäntapoja.

Aiemmat hiilen kierron häiriöt ja niitä seuraavat joukkosukupuutot ovat kehittyneet tuhansien, jopa miljoonien vuosien aikajänteellä. Nykyinen ilmastonmuutos on saatu aikaan noin sadassa vuodessa. Muutosnopeudesta johtuen on käytännössä mahdotonta arvioida, miten vakavia ilmastonmuutoksen seuraukset tulevat olemaan. Suhteemme tulevaisuuteen on katkennut. Ilmastokirkon näkökulmasta tämä tarkoittaa myös kokeilevaa, ei-tietävää ja avoimen erehtyväistä asennetta taiteelliseen työskentelyyn: mitään takeita ”onnistumisesta” ei ole, mutta on yritettävä, toimittava, tehtävä jotakin, epäonnistuttava ja yritettävä uudestaan.

Epäonnistumisen eetos merkitsee myös luonnon hallintaan perustuvan ihmisyyden uudelleenarviointia. Ilmastonmuokkaus on paitsi ainoastaan väliaikaisratkaisu, aikalisä, myös potentiaalisesti erittäin vaarallista. Pelastavaa greentechiä on turha odottaa: deus ex machina ei ratkaise tätä näytöstä.

Käänteen tekemiseksi tarvitaan kansalaisliikettä. Nyt.

TEKSTI: Ronja Louhivuori & Laura Halonen

NYT.

Ilmastokirkon perustajajäsenet Laura Halonen ja Ronja Louhivuori. KUVA: Katri Naukkarinen
Ilmastokirkon perustajajäsenet Laura Halonen ja Ronja Louhivuori.
KUVA: Katri Naukkarinen

Act like we have a crisis!

Reimagine the public space!

Mitä?

Ilmastokirkko on esitystaideprojekti, joka on syntynyt kaipuusta pitkäjänteiseen, huokoiseen ja horisontaaliseen ilmastoyhteisöön. Ilmastokirkon ovat perustaneet näyttelijä ja esitystaiteilija Laura Marleena Halonen sekä dramaturgi Ronja Louhivuori.

Huomattavaa häiriötä ilmastonmuutoksesta 8.-10.6.2018

8.6. PUHU kokoonnumme 17.00 Kiasman edessä. Reitti kulkee Kiasmalta Annantalon kautta Vanhaan kirkkopuistoon.

9.6. KESKUSTELE 12.00-16.00 Keskuskatu, eteläpääty

10.6. TOIMI 13.00 Kansalaistori

Huomattavaa häiriötä ilmastonmuutoksesta on osa Ilmastokirkon pilottijaksoa. Tapahtuma toteutetaan yhteistyössä tanssitaiteilija Samuli Nordbergin, tuottaja Anu Räsäsen, Kiasma-teatterin, Häiriköt-päämajan, Voima-lehden ja Annantalon kanssa osana URB18-festivaaliohjelmistoa.

Esteettömyystiedot: Kaikki tapahtuman ohjelma on maksutonta ja ikärajatonta. Ensimmäisenä päivänä kuljemme yhdessä Kiasmalta Mannerheimintien, Simonkadun ja Annankadun kautta Vanhaan kirkkopuistoon, matkaa yhteensä n. 1km, vauhti hidas, ei portaita.

Jaa tämä:

Anu’s Spa – ei mikään tavallinen hoitola 

Vaihtoehtohoitoja tarjoava spa avasi nettisivunsa, ja internet räjähti. 

 IDA HO -työryhmä on koetellut teatteri-ilmaisun rajoja ja vähitellen siirtynyt teatterin tuolle puolen. Ryhmä määrittelee tutkivansa esiintymisen ja olemisen taajuuksia. Tällä kertaa ryhmän tutkimukset tapahtuvat hyvinvointispalta muotonsa lainanneessa tilassa, jossa kokijalle tarjotaan rajatiedosta, uskomushoidoista ja tosimaailman hulluudesta ideansa lainanneita hoitoja. 

Tarjolla on muun muassa ebolaviruspistoksia, jotka parantavat kaikista taudeista, ja Bifrostsateenkaarisiltaterapiaa. Palveluihin kuuluu myös ajankohtainen Suomi sata -luksushoitopaketti, joka sisältää muun muassa Koivuniemen herran vierailun. Ja voi olla, että kaikki Yellow Moment Magic hoidon tilanneet eivät ymmärrä viittausta kultaiseen suihkuun. 

BARBRA ALA-HÄRKKI on erikoistunut viruologisiin hoitoihin ja hän on lisenssoitu aromaterapeutti. Uskaltaisitko antaa hänen ruiskuttaa kehoosi ebola-virusta? Miksi?
BARBRA ALA-HÄRKKI on erikoistunut viruologisiin hoitoihin ja hän on lisenssoitu aromaterapeutti. Uskaltaisitko antaa hänen ruiskuttaa kehoosi ebola-virusta? Miksi?

MISSÄÄN EI OLE mitään järkeä, paitsi että on. Ida Ho -työryhmä kertoo, mistä Helsingin Vallilaan sijoittuvassa performatiivisessa aktiossa nimeltä Anu’s Spa on kyse. 

”Tämän produktion ensimmäinen idea oli, että ihmiset tavoittelevat hyvää oloa itsensä ulkopuolella olevalla – esimerkiksi vaihtoehtohoidoilla. Kävin Tallinnassa kylpylässä, jossa tarjottiin Kauneus minussa ja James Bond -hoitoja. Kysyimme itseltämme, mitä niillä haetaan. Henkisyys on nykymaailmassa hyvin materialistista, ja Lidlistäkin saa joogamattoja ja housuja”, kertoo työryhmän jäsen Thomas Hamberg

Anu’s Spassa kokija on itse työryhmän yksilöllisen huomion kohteena ja joutuu kohtaamaan maailman sekä itsensä ehkä tunnistettavina, mutta samalla myös vääristävän peilin kautta. 

”Ihmiset eivät useinkaan ajattele kauhean pitkälle, mitä ottavat vastaan. Ei pidä kyseenalaistaa pelkästään sitä, mitä tarjotaan, vaan myös se, mitä otetaan vastaan. Humpuukiahan tämä kaikki on, vaikka varmasti jotkut myös ihan vilpittömästi tarjoavat yksisarvishoitoja”, Satu Mäkinen toteaa. 

”En suhtaudu aggressiivisen kriittisesti vaihtoehtohoitoihin, enemmänkin uteliaan huvittuneesti. Minua kiinnostaa se, kuinka esimerkiksi ihmisten hätää voidaan hyväksikäyttää. Käy vaikka katsomassa Valkoisen Liekin Voima sivua: siellä myydään seitsemänsadan euron yksisarviskouluttajapakettia. Kyllä mä vakavasti uskon, että sen ostavat ihmiset saavat jotain siitä – en tosin tiedä mitä”, sanoo Hamberg. 

”Koska tämän uushenkisyyden ympärillä on iso bisnes, mekin avaamme nettikaupan. Sieltä voi ostaa merkityksellisiä höyheniä ja ebola-rentoutusta ja muuta. Henkisyydestä on tehty kulutustavara, josta valitaan itselle sopivat palaset ja tehdään siitä statement. Sitten sitä henkisyyttä julistetaan jollain tiibetiläisellä kellolla”, ryhmän kolmas jäsen Irene Kajo kertoo. 

Suolakivistä kerrotaan muun muassa seuraavaa: "Salt kristalli valaisimet edistetään niiden terveyshyötyjä. Monille lamput kristalli suola tulee Himalajan suolaa, joka on otettu antiikin merenpohjassa. Nämä kiteet sitten koverrettu ja lamppu on sijoitettu. Lamppu, kun käytössä tuottaa lämpöä. Mukaan kannattaa suolaa kristalli valaisimet tämä lämpö tuottaa negatiivisia ioneja, jotka puhdistavat ilmaa." Need I say more?
Suolakivistä kerrotaan muun muassa seuraavaa:
”Salt kristalli valaisimet edistetään niiden terveyshyötyjä. Monille lamput kristalli suola tulee Himalajan suolaa, joka on otettu antiikin merenpohjassa. Nämä kiteet sitten koverrettu ja lamppu on sijoitettu. Lamppu, kun käytössä tuottaa lämpöä. Mukaan kannattaa suolaa kristalli valaisimet tämä lämpö tuottaa negatiivisia ioneja, jotka puhdistavat ilmaa.”
Need I say more?

VAIKKA IDA HON ote on tukevan absurdi, ei se tarkoita, etteikö asia olisi vakava. Absurdi on vain sopiva kieli kuvaamaan tätä yhteiskuntaa. Koko ryhmä toteaa yhteen ääneen, ettei näitä teemoja olisi mitään järkeä käsitellä ilman karnevalismia. 

”Karnevalismi on se meidän juttu – ylhäisen alentaminen ja groteski estetiikka. Ilman sitä tämä olisi sitä pateettista soopaa, joka täyttää teattereiden isot näyttämöt”, Kajo aloittaa. 

”Kielemme on absurdin surrealistinen. Ironian ja satiirin avulla asiat voi viedä niin pitkälle, että joutuu miettimään, saako tälle edes nauraa”, Mäkinen jatkaa. 

”Että naurattaisi, mutta ei ole varma, kehtaako”, Hamberg päättää. 

ANU’S SPAN NIMESSÄ on ilmeinen väärinlukemisen vaara, eikä tämä ollut vahinko. Sivun linkki lähtikin villisti kiertämään sosiaalisessa mediassa. Ryhmän tavoitteena ei kuitenkaan ole saada suuria yleisöjä vaan luoda suuria tunteita sille yleisölle, joka heidät löytää. 

”Se, mitä sosiaalisessa mediassa leviää meeminä ja leikkinä, on kevyttä. Hoidot, joita tarjoamme, ovat se itse asia. Emme tee kokemusesityksiä, joissa vaan silitellään katsojaa”, Mäkinen kertoo. 

”Olin erityisen ilahtunut, kun Punk in Finland palstalla spekuloitiin, olemmeko me oikeita ihmisiä. Olemme koetelleet soveliaisuuden rajoja ennenkin, mutta nyt ainakin tiedämme, että tämä menee yli jostain kynnyksestä. Karnevalismissa on aina se kevyt ja vakava puolensa. Anu’s Spahan ei kannata tulla pelkästään viihtymään. Kyllä osa täältä varmaan lähtee pahastuneina”, Kajo uskoo. 

Anu’s Spa, Eurantie 8–10, Helsinki. Ryhmähoitopäivät 7., 8., 12. ja 19.9. sekä 6. ja 7.10. 

Jaa tämä:

IKEA: Laulu kapitalismista

Olin melkoisen yllättynyt, kun Svenska Teatern pyysi minulta Ikeaa käsittelevää tekstiä Ingvar!-musikaalin käsiohjelmaan. Koska uudet yleisöt kiinnostavat tartuin tarjoukseen. Samalla kun lupauduin kirjoittamaan tekstin varoitin kuitenkin käsitelleeni Ikeaa ennekin hieman kriittisessä hengessä ja että samoilla linjoilla varmasti tälläkin kertaa etenisin. Tämä ei muodostunut ongelmaksi, päinvastoin.

Ruotsissa hieman laajempaakin kohua herättänyt Ingvar!-musikaali siis saapui loppuvuodesta myös Suomeen. Musikaalin enskari oli joulukuussa Helsingin Svenska Teaternissa, ja esitystä voi suositella sekä musikaalien ystäville että kaltaisilleni kepeisiin musikaaleihin hieman penseämmin suhtautuville. Ikean perustajan Ingvar Kampradin elämää lapsuudesta alkaen käsittelevä esitys piirtää kuvan karun lapsuuden eläneestä, yrittämiseen (ja voittoihin) pakkomielteenomaisesti suhtautuvasta miehestä.

Tutkijat kertovat: ”Eri arvioiden mukaan jopa 30–60 prosenttia kansainvälisestä kaupasta käydään monikansallisten konsernien sisällä. Samaan konserniin kuuluvat yritykset pystyvät väistämään markkinatalouden pelisääntöjä hintasuunnittelun avulla.. ..Konsernin sisäisessä kaupassa käytettyjä hintoja kutsutaan siirtohinnoiksi, jotka suunnitellaan esimerkiksi yhtiöiden pääkonttoreissa.”
Tutkijat kertovat: ”Eri arvioiden mukaan jopa 30–60 prosenttia kansainvälisestä kaupasta käydään monikansallisten konsernien sisällä. Samaan konserniin kuuluvat yritykset pystyvät väistämään markkinatalouden pelisääntöjä hintasuunnittelun avulla.. ..Konsernin sisäisessä kaupassa käytettyjä hintoja kutsutaan siirtohinnoiksi, jotka suunnitellaan esimerkiksi yhtiöiden pääkonttoreissa.” KUVA: Voiman vastamainostyöryhmä.

Yleisellä tasolla on todettava, että ainakaan tämä suomalainen sovitus esityksestä ei ollut kovakourainen, vaikka Ikean isään kriittisestikin suhtauduttiin. Ruotsissa esitys herätti enemmän mökää, mutta se on tietenkin ymmärrettävää. Kyllä Suomessakin on osattu ja esimerkiksi Nokian kultaisina vuosina maininta Jorma Ollilan kapoisista hartioista poiki ongelmia Yliopisto-lehdelle. Valtaosalla suomalaisista ei kuitenkaan taida olla suurempia intohimoja Kampradiin liittyen ja sikäli esitys oletettavasti aukeaa monelle Ikeaa vasten.

Musikaalissa kaivetaan esiin myös dokumentoidut ja muualla jo valmiiksi pengotut luurangot Kampradin Hemnes–kaapista. Fasismiin kallistuvat arvot tuodaan esiin ja samoin kiinnitetään huomiota verosuunnittelun ja mammonan haalimisen sekä näennäisen vaatimattomuuden väliseen ristiriitaan. Nämä Kampradin kannalta erityisen kiusalliset aiheet kuitenkin ohitetaan lopulta hyvinkin ripeästi, joskin draaman kaari ammentaa niistä tärkeitä aineksia.

Läpeensä laulettu esitys on viihdyttävä ja tarjoaa virkistävän vaihtoehdon kantaa ottavasta teatterista kiinnostuneille. Ja pelokkaille kerrottakoon, että esitys on tekstitetty suomeksi, mikäli ruotsi on päässyt hieman ruostumaan (kuten itselläni).

Graffititaiteilija Hende kävi maalaamassa EIKÄ-teoksen seinään, kuvasi sen, teetti kuvasta julisteita ja salakuljetti ne Ikean myymäliin odottamaan pahaa-aavistamattomia asiakkaita. Lisää ko. projektista täällä.
Graffititaiteilija Hende kävi maalaamassa EIKÄ-teoksen seinään, kuvasi sen, teetti kuvasta julisteita ja salakuljetti ne Ikean myymäliin odottamaan pahaa-aavistamattomia asiakkaita. Lisää ko. projektista täällä.

Jos esityksen kantaa ottavan sisällön ja kepeän musikaalin väkinen ristiriita on kiinnostava, niin samaa voi sanoa esityspaikan ja esityksen suhteesta. Kapitalismia kritisoidaan mahdollisesti Suomen prameimmassa teatterisalissa (ks. kuva) ja varsinkin ensi-illassa silmämääräisesti arvioiden vauras yleisö oli verhoutunut moitteettomasti istuviin pukuihin ja useat rouvat olivat pyöräyttäneet turkispuuhkan kaulansa ympärille. On tietenkin erinomaisen hienoa, että tälle yleisölle ja tähän miljööseen saadaan ujutettua myös niittä kriittisiä puheenvuoroja.

Ja näyttivät monet ensi-iltaa katsomaan saapuneet myös lukevan sitä paatoksellista tekstiäni käsiohjelmasta. Julkaisen kyseisen tekstin suomeksi tässä alla. Ruotsinkieliseen versioon tekstistä voi käydä tutustumassa teatterissa. Pitkähän se on kuin nälkävuosi, mutta minkäs teet, kun on paljon asiaa ja pyysivät pitkää tekstiä.

Tämä katto ei varsinaisesti huuda sosialismia ja yhteiskuntakritiikkiä.
Tämä katto ei varsinaisesti huuda sosialismia ja yhteiskuntakritiikkiä.

IKEA, VERO-OPTIMOINTIA JA HALPATUOTANTOA

Kapitalismi on sosialismia suuryrityksille, eikä kansankodissakaan kaikki ole mennyt putkeen.

Markkinatalous on mahtava keksintö. Se on talousjärjestelmä, jossa hyödykkeiden hinnat määräytyvät markkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan ja samalla myös tuotantomäärät löytävät oikean tason. Harmillisesti me olemme toteuttaneet sitä verrattoman huonosti.

Monet markkinatalouteen liittyvät ongelmat näyttäytyvät tarkasteltaessa Ikean kaltaista suuryritystä. Ikea on kuin sampo, joka takoo hyvää monelle, mutta ikävä kyllä sepän alasimen ja vasaran väliin jää monia epäonnisia eikä sitä mammonaakaan ole tarjolla kaikille.

Ikea on tarjonnut lukemattomille kuluttajille mahdollisuuden päästä käsiksi nykyaikaiseen – ja haluttuun – skandinaaviseen muotoiluun ja moniin arkisiin innovaatioihin. Ymmärrän hyvin näiden kuluttajien tekemiä kulutuspäätöksiä.

Ikean menestyksen takana on epäilemättä trendien onnistunut haisteleminen sekä äärimmäisen tehokas logistiikkaketju. Kun kuluttaja saa siinä ostostelun ohessa vielä halvat lihapullat (nykyään myös kasvisvaihtoehto tarjolla), on monen ihmisen käsitys hauskasta päivästä vierailu Ikean jättimäisessä myymälähallissa.

Ikean menestystarinaa voisi jopa verrata ruotsalaisen kansankodin menestystarinaan. Monien mielissä Ikea ja Ruotsin hyvinvointiyhteiskunta rinnastuvatkin.

Opiskellessani Budapestissa ruotsalaiset vaihto-oppilaat kävivät tasaisin väliajoin korjailemassa koti-ikäväänsä paikallisen Ikean lihapullilla. Sittemmin olen seurannut, kuinka pohjoismainen unelma on toteutunut yksilötasolla ja unkarilaiset ystäväni ovat sisustaneet kotinsa lattiasta kattoon ikealla – heillä ei olisi ollut varaa samaan muotoiluun muiden myymänä. Ikea on tuonut onnea monelle.

Kuten kaikissa tarinoissa, tässäkin on harmillisesti se nurja puoli. Siinä, missä Tapio Tammisen (ei sukua) viime vuonna ilmestynyt ja Tieto-Finlandialla palkittu teos Kansakunnan pimeämpi puoli avasi Ruotsin äärioikeistolaisuuden ja uusnationalismin taustoja, löytyy myös Ikean toiminnasta kivan ja hyvän ohella merkittäviä ongelmia.

Keväällä 2016 Europarlamentin Vihreät/EFA-ryhmä julkaisi Ikea: Flat pack tax avoidance -raportin, jossa avattiin Ikean verosuunnittelua. Raportin mukaan Ikea maksoi itselleen mittavia rojaltimaksuja siirtääkseen tuloja kireän verotuksen maista kevyemmän verotuksen piiriin. Siirtämällä pääomia maasta toiseen Ikea on välttänyt verojenmaksua tavalla, joka ei välttämättä vastaa rehellisten kansalaisten käsitystä rehdistä liiketoiminnasta.

Yhtiö on raportin mukaan myös siirtänyt holdingyhtiöiden kautta tuloja veroparatiiseihin ja vuosina 2009-2014 verottajilta on jäänyt arvion mukaan saamatta jopa miljardi euroa. Epäilemättä valtaosa meistä arvostaa – perustellusti – suuresti pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja verotulot muodostavat sen rahoituspohjan.

Vero-optimointi on tietysti ymmärrettävää maailmassa, jossa yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa voittoa. Suomessa keskustelua luvattoman rajalla olevasta niin sanotusta aggressiivisesta verosuunnittelusta ja suoranaisesta veronkierrosta ovat pitäneet yllä muun muassa monet kansalaisjärjestöt.

Esimerkiksi Veroparatiisimatkat-kampanjan kautta useat järjestöt ovat viestineet verojen välttelyn hinnasta maallemme. Tähän aiheeseen liittyy myös politiikan tämän hetken suosikkitermi, kestävyysvaje. Keskustelu kestävyysvajeesta olisi perin erilaista, mikäli Suomen valtio ei menettäisi vuosittain sitä 6-8 miljardia euroa, joka joidenkin arvioiden mukaan menetetään vuosittain aggressiivisen verosuunnittelun myötä.

Arviota ovat tietenkin arvioita, koska pääomia jemmaavat tahot niitä parhaansa mukaan, no, jemmaavat. Voivat ne verottajalta saamatta jäävät summat olla suurempiakin.

Finnwatchin mukaan vuosina 2011-2014 Suomen verokarhu menetti 49 miljoonaa euroa verotuloja pelkästään kaivosyhtiöiden verokikkailun myötä. Tätä löytöä vasten presidentin taannoinen puhe uudesta Nokiasta kalskahtaa ontolta, mikäli sitä ei ole jo tyystin haudattu Talvivaaran kuoppaan.

Vaikka yritysten toimintaa ja voiton tavoittelua voikin ymmärtää, tulee siitä käydä keskustelua ja asettaa se suurempaan kehykseen. Näinhän se menee demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa yhdessä pohditaan oikeita linjauksia ja suuntia.

Pohtiessamme yritystoimintaan liittyviä rakenteellisia ongelmia on kyse koko järjestelmän legitimiteetistä. Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen ja tutkija Matti Ylönen voittivat viime vuonna Yalen yliopiston Amartya Sen -artikkelikilpailun. He haastoivat tekstissään maailman kauppaan liittyviä perusoletuksia ja nostivat esiin suuryritysten sisäisen kaupan ja markkinatalouden välisen jännitteen.

Tämä suuryritysten käymä sisäinen kauppa liittyy myös Ikean toimintaan mitä suurimmissa määrin.

Teivainen ja Ylönen kirjoittivat, että eri arvioiden mukaan jopa 30–60 prosenttia kansainvälisestä kaupasta käydään monikansallisten konsernien sisällä. Tämän konsernin sisäisen kaupan myötä konserniin kuuluvat yritykset voivat siirtää pääomia maihin, joissa niitä ei veroteta tai niitä verotetaan kevyemmin. Tässä kohdassa varmaan joku saattaisi pysähtyä miettimään termiä ”vapaamatkustaja”.

Markkinatalouden pelisääntöihin – jopa sen kovaan ytimeen – kuuluu teoriassa hintojen määräytyminen markkinoilla. Mitä meidän pitäisi ajatella tästä, kun tiedämme että suuri osa kansainvälisestä kaupasta onkin itseasiassa pääomien ja tarvikkeiden liikuttelua konsernien sisällä, eikä aitoa kaupankäyntiä markkinoilla? Voimme jopa ihan perustellusti ihmetellä, että missä se markkinatalous lymyää.

Konsernin sisäisessä kaupassa käytettyjä hintoja kutsutaan siirtohinnoiksi, jotka suunnitellaan esimerkiksi yhtiöiden pääkonttoreissa. Tämä konsernien sisäinen kauppa on tosiasiallisesti erkaantunut reaalimaailmasta. Siirtohinnoittelun avulla pystytään nimenomaan siirtämään esimerkiksi Suomessa ansaittuja myyntituloja kevyemmin verotettavaan maahan perustettuun tytäryhtiöön. EU:n tasolla kovaäänisintä keskustelua aiheesta on viime aikoina käyty juuri Ikean ympärillä.

Teivainen ja Ylönen tiivistävät ongelman erinomaisesti Talous ja Yhteiskunta -lehteen kirjoittamassaan Siirtohinnoittelu kyseenalaistaa maailmankaupan perusoletuksia -artikkelissa: ”Siirtohinnoittelun ja konsernien sisäisen kaupan yleisyys nostaa esiin periaatteellisia kysymyksiä siitä, onko yritystenkään toimintaa maailmantaloudessa järkevää olettaa markkinaperusteiseksi. Missä määrin reaalikapitalismissa onkin kyse suunnitelmataloudesta?”

Hieman provosoiden voisi kaivaa esiin ajatuksen siitä, että kapitalismi on sosialismia syyryhtiöille. Siinä voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan (kuten esimerkiksi pankkikriisit ovat osoittaneet).

Samalla kun Ikeaa voi onnitella toimivasta logistiikasta – ja ehkä kirota niiden kalusteiden kasaamisen vaikeutta – on myös syytä huomata, että palasina olevat kalusteet kulkevat maailman merillä näppärämmin ja kuljetuksesta aiheutuneet päästöt epäilemättä vähenevät. Teollisuuden kuljetusten synnyttämät päästöt eivät ole millään muotoa vähäpätöisiä ja niiden vähentäminen on kerrassaan ekoteko. Samalla on kuitenkin hyvä myös huomata, että kertakäyttökulttuuriin osallistuminen ei ole mikään ekoteko. Halpa tavara vaatii raaka-aineita siinä missä kalliskin ja herkästi hajoavat ja halvoiksi koetut kalusteet uusitaan useammin.

Vuonna 2016 vietimme maailman ylikulutuspäivää 8.8. Tuohon päivään mennessä me ihmiset olimme siis käyttäneet maapallon uusiutuvia resursseja koko vuoden edestä ja loput otetaan sitten lainana tulevilta sukupolvilta. Ikean ja muiden yritysten kannattaa tietysti puskea meille uusia tuotteita tuonkin päivän jälkeen. Kukaan ei oleta ihmisten lopettavan kuluttamista ja shoppailua tuohon hetkeen, mutta ei meno tämmöisenäänkään voi jatkua maailman tappiin. Tai siis: se maailman tappi tulee tarpeettoman pian vastaan, mikäli näin jatkamme.

Ikean kaltaisilla suurilla toimijoilla olisi mahdollisuus toimia vastuullisemmin ja omalla esimerkillään ja lobbausvoimallaan vaikuttaa siihen, että suunta muuttuu. Toistaiseksi teot ovat kuitenkin jääneet puolitiehen eikä suunta ole lupaava.  Vuoden 2015 maailman ylikulutuspäivä oli 13.8. eli 2016 vuonna otettiin lainaan edellisvuotta enemmän.

Miksi näistä lainoista ei murehdita yhtä paljon kuin valtion nollakorkoisista lainoista?

Meillä länsimaisilla kuluttajilla on suuri vastuu ja sen lisäksi, että äänestämme lompakoillamme voisimme välillä pitää myös hieman melua. Toimiakseen markkinatalous ja demokratia tarvitsevat valveutuneita kansalaisia.

Rationaalisen kuluttajan ostospäätökseen vaikuttaa (mainonnan ohella) hinta. Tietenkin. Harmillisesti tuotetta ostaessa oikea hinta ei välttämättä näy kassalla. Ostaessasi vaikkapa ruokaa lähikaupasta et maksa ruuasta sen oikeaa hintaa, vaan hinnan, johon vaikuttavat monet näkymättömissä pysyvät tekijät. Maataloustuet, muut tukiaiset sekä kaupan esteet pitävät huolen siitä, että markkinat eivät ruoan hintaa määrää.

Kassalla maksamatta jäävän rahallisen hinnan lisäksi kuluttajalta jää helposti huomaamatta myös tuotteen ekologinen ja eettinen hinta – se missä ja miten tuote on valmistettu. Esimerkiksi meitä suomalaisia luulisi kiinnostavan se, että Ikean tytäryhtiö Swedwood on hakannut Venäjän puolella rajaa Karjalan kunnaita ja kellistänyt jopa 600 vuotta vanhoja metsiä.

Lämmittääkö kuluttajan mieltä tietää, että meidän suomalaisten rakkaudella vaaliman Kalevalan maisemat on parturoitu jakkaroiksi ja sohvapöydiksi?

Yritykset myös mielellään ulkoistavat vastuuta kuluttajille. Asiakas on aina oikeassa, eikö? Tämä ei ole oikeastaan hirveän rehellistä. Yritykset ovat valinneet viestintätavakseen mainonnan ja mainonta on aina yksisuuntaista. Mainostaja valitsee itse aina sen, mitä kuluttajille kertoo ja mitä jättää kertomatta, eikä markkinointiviestinnässä ei ole tavattu kertoa omaan toimintaan liittyviä ikäviä yksityiskohtia. Läpinäkyvyyden puuttuessa meillä kuluttajilla ei ole käytännössä käytettävissä tarvittavia tietoja jokapäiväisiä kulutuspäätöksiä tehdessämme.

Yhteiskuntamme valtarakenteet kietoutuvat yhä tiiviimmin yritystoiminnan ja erityisesti suuryritysten ympärille. Tavallisesti miellämme politiikan poliitikkojen tekemisien kautta, mutta tekisi hyvää muistaa, että poliitikkoja ja virkamiehiä lobbaavat yritykset voivat omata merkittävästi suurempaa yhteiskunnallista valtaa kuin yksittäiset poliitikot. Samoin kun vaadimme poliitikkoja pitämään vaalilupauksensa (hah-hah!) on perusteltua vaatia ja edellyttää yrityksiltä nuhteetonta toimintaa.

Lohdullista tässä kaikessa on se että monet yritykset ovat aidosti parantaneet toimintaansa kuluttajien sitä vaadittua. Monet aikanaan radikaalit ympäristön suojeluun ja työntekijöiden oikeuksiin liittyvät korjausliikkeet näyttäytyvät tänä päivänä luonnollisena osana järkevää ja vastuullista liiketoimintaa. Ajatus paluusta vanhaan tuntuisi absurdilta. Tämä sama toimii myös eteen päin katsoessa, vaatikaamme siis radikaaleja parannuksia jatkossakin.

Yritysten toiminnan tiukankin kritisoimisen voi nähdä siis paremman markkinatalouden vaatimisena, eikä tuhahtaa sille löyhähdyksenä Neuvostoliitosta.

Koska markkinoilla sanavalta usein määräytyy koon mukaan, on kuluttajien perusteltua kohdistaa tiukin kritiikkinsä suuryrityksille, joilla on aidosti valtaa muuttaa markkinoiden suuntaa ja osaltaan näyttää mallia muille toimijoille. Ja palkitsemalla eettiset yritykset roposillamme, kannustamme niitä oikealla tiellä.

Monet yritykset ovatkin huomanneet, että vastuullinen toiminta voi olla kannattavaa – ja mikäli vastuullinen toiminta on kannattavaa, yritykset kyllä toimivat vastuullisesti. Siksi me saamme vaatia myös mahdottomilta tuntuvia, koska pian mahdoton voikin olla kannattavaa.

Ja niin. Me kaikki olemme kuluttajakansalaisia ja mahdollisuutemme vaikuttaa järjestelmän toimintaan ja reiluuteen ovat rajalliset. Minunkin kotoa löytyy Ikea-tuotteita, eivätkä Ikean toimet välttämättä ole sen enempää nuhdeltavia kuin monien sen kilpailijoiden toimet. Ikea nyt vaan on raivannut tiensä kukkulan kuninkaaksi ja kukkulan kuninkaan rooliin kuuluu myös toimia ukkosenjohdattimena.

Siltikin voimme vaatia myös Ikealta parempaa ja paremmilla ehdoilla. Emmekö me ansaitsisi reilua markkinataloutta?

Jaa tämä: