TuntematonSotilas

Tuntematon siivooja

”Mis sie tarvitset oikei hyvvää moppia. Täs siul on sellane.” Siinä ei muuten ihan heti tule raja vastaan, kun mainosmies ratsastaa veteraaneilla ja sotamuisteloilla.

Kun Edvin Laine kuvasi ensimmäistä Tuntematon sotilas -filmatisointia (1955), teemaa pidettiin sen verran arveluttavana, että puolustusvoimat ei lainannut kuvausryhmälle varusteita rekvisiitaksi. Rauni Molbergin  saatua oman Tuntemattoman sotilaansa (1985) valmiiksi oli maailma muuttunut siinä määrin, että tuo eka filmatisointi oli kanonisoitu, eikä aihetta katsottu liian vaaralliseksi käsiteltäväksi.

Kun Aku Louhimies filmasi omaa Tuntematonta sotilastaan (2017), hankittiin sotilaiden asut Belgiasta (koska halvempia?) ja tuotantoyhtiö heittäytyi markkinointiyhteistyöhön lähinnä kaikkien mahdollisten tahojen kanssa – ja siksi markkinoille on saatu esimerkiksi Tuntematon sotilas -kuplavettä (lisää vain kossu!) ja Sinituotteen Tuntematon sotilas -rikkakihvelit ja -mopit. Ei saatana.

"Mis sie tarvitset oikei hyvvää moppia. Täs siul on sellane." Ihan jännittää nähdä, onko Louhimiehen elokuvassa tuotesijoittelua – siivoaako Rokka kenties Lammion käskemänä polkua Sinin rikkakihvelin avulla?
”Mis sie tarvitset oikei hyvvää moppia. Täs siul on sellane.” Ihan jännittää nähdä, onko Louhimiehen elokuvassa tuotesijoittelua – siivoaako Rokka kenties Lammion käskemänä polkua Sinin rikkakihvelin avulla?

On vaikea keksiä mitään, mikä halveksuisi sotien kauhut läpi eläneiden sukupolvien kokemuksia niin paljon kuin tämä sodalla ratsastaminen ja sen banalisoiminen. Mitä näistä tuotteista pitäisi oikein olla mieltä? ”Ota torjuntavoitto pölystä!”, ”Nyt juodaan kossuvissyä talvisodan hengessä!”, ”Tällä mopilla selviydyt pahimmastakin motista!”.

Jotain hyvin omituista on tapahtunut, kun vasemmistolaisen työläiskirjailijan sodanvastainen kirja on päätynyt kansallismielisten sotaromantisoinnin välineeksi ja nyt myös markkinointiponnisteluiden vankkureita vetäväksi juhdaksi. On tietenkin totta, että taiteilija ei itse pysty määrittelemään sitä, miten hänen teoksensa lopulta tulkitaan, ja paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa sitten Väinö Linnan kirjan julkaisun. Raimo Pesonen kirjoitti Tuntemattomaan sotilaaseen liittyvistä Kansa taisteli -lehdessämme:

Pasifsmiin taipuvainen lukija voi nyökytellä romaanin äärellä. Toisaalta niin voivat tehdä myös ne, jotka puhuvat isänmaallisista veriuhreista ihailevin äänenpainoin. Tulkinnat ovat erilaisia, koska myös lukutavat ovat. Vaikka kirjailijalla on omat pyrkimyksensä, hän ei voi hallita teoksensa vastaanottoa. Linna koki tulleensa sensuroiduksi käsikirjoitukseen tehtyjen muutosten vuoksi. Romaanin herättämien ensireaktioiden perusteella kirjailijan pasifistiset pyrkimykset kuitenkin välittyivät: Suomen armeija kieltäytyi 1955 yhteistyöstä Edvin Laineen elokuvaprojektin kanssa, mutta on sittemmin esittänyt sitä varusmiehille osana koulutusta. Armeijan suhtautuminen Laineen elokuvaan kuvaa tulkintojen muutosta. Kyse ei ole sen enempää ’aidon’ merkityksen löytymisestä kuin katoamisestakaan, vaan lukutavasta.”

Lukutapa on tosiaan muuttunut matkan varrella ja muutokset lukutavoissa tietenkin kertovat meistä lukijoista. Hieman tähän liittyvistä kirjoitin samaisen Kansa taisteli -lehden pääkirjoituksessa:

”Kansallinen narratiivimme – legenda Suomesta ja suomalaisuudesta – on kirjoitettu sodan kautta. Kansallisen identiteetin pönkittäminen sodalla on monin tavoin ongelmallista, mutta näin nämä asiat koetaan. Me suomalaiset olemme kuitenkin hyvin valikoivia sen suhteen, mitä sotia muistelemme. Talvisota ja jatkosota ovat lehtien otsikoissa ja kansalaisten mielissä koko ajan, mutta esimerkiksi sisällissota ei tarjoa selvää ulkopuolista vihollista, jota vastaan kansa voisi yhdistyä. Myöskään Lapin sota ei kelpaa muisteloihin, sillä siihen liittyy kaksi perustavanlaatuista ongelmaa: ensinnäkin Suomi petti liittolaisensa ja toisekseen tuo liittolainen oli natsi-Saksa.”

Kun Hartwall lanseerasi oman Tuntematon sotilas -kuplavetensä mietimme oman drinksubaarin perustamista. Baarista saisi ainoastaan kossuvissyä – Marski-vodkaan tehtynä, tietenkin. Ja kuten Riiko Sakkinen sen muotoili: "Vichyn Ranska (1940–1944) oli natsi-Saksan ohjaaman nukkehallituksen hallitsema Ranska. Vichyn Ranska hallitsi nimellisesti sekä Saksan miehittämää pohjoisosaa että 'vapaata' eteläosaa, käytännössä kuitenkin vain jälkimmäistä sekä siirtomaita. Vichyn Ranskaa johti marsalkka Philippe Pétain ja sen pääkaupunki oli Vichy. Käytännössä maata kuitenkin hallitsi natsi-Saksa."
Kun Hartwall lanseerasi heinäkuussa Tuntematon sotilas -Vichyn mietimme oman drinksubaarin perustamista. Baarista saisi ainoastaan kossuvissyä – Marski-vodkaan tehtynä, tietenkin. Oheisessa kuvassa alkuperäisen pulloa on korjattu, mutta vain hieman. Ja kuten Riiko Sakkinen sen muotoili: ”Vichyn Ranska (1940–1944) oli natsi-Saksan ohjaaman nukkehallituksen hallitsema Ranska. Vichyn Ranska hallitsi nimellisesti sekä Saksan miehittämää pohjoisosaa että ’vapaata’ eteläosaa, käytännössä kuitenkin vain jälkimmäistä sekä siirtomaita. Vichyn Ranskaa johti marsalkka Philippe Pétain ja sen pääkaupunki oli Vichy. Käytännössä maata kuitenkin hallitsi natsi-Saksa.”

Tuntematon sotilas eri inkarnaatioissaan ei tietenkään ole ainoa kaakki, jolla näissä leikeissä ratsastetaan. Samaa harrastetaan myös esimerkiksi talvisodalla, Mannerheimilla ja sotaveteraaneilla yleensä. Kirjoitinkin yleisen brändistrategian Marskin hyödyntämiseen, ja nämä samat lainalaisuudet vallitsevat myös rinnasteisissa brändeissä.

”Marsalkka Mannerheim taipuu myös uuden median viestintäkanaviin ja esimerkiksi natiivimainonnan työkaluksi – ei ole sellaista aatetta, jota ”Marski”-kortin pelaaminen ei tukisi! Täyden spektrin dominanssi on mahdollista oikealta laidalta vasemmalle ainoastaan fokusta siirtämällä.
Kuluttajien sitoutumisaste Marsalkka Mannerheimin brändiin on myös tutkitusti korkea. Yleisradion vuonna 2004 järjestämä interaktiivinen multiplatformikonsepti, Suuret suomalaiset, mittasi suomalaisten suurmiesten suosiota. Marsalkka Mannerheim voitti yleisökilpailun ylivoimaisen suvereenisti kilpakumppanien jäädessä tuleen makaamaan.
Liity sinäkin voittajien joukkoon ja hyödynnä Marsalkka Mannerheimin tuomat mahdollisuudet kasvulle. Marsalkka Mannerheim -brändin persoonalliset arvot tukevat kasvustrategiaa ja mahdollistavat myös uusien markkina-alueiden valloittamisen. Make Finland Great Again – Suur-Suomi nytten!”

Vuonna 1990 Lapinlahden Linnut julkaisivat Maailman kahdeksan ihmettä -sarjassa oman tulkintansa tästä Tuntematon sotilas -teemasta. Tulkinta on häkellyttävän ajankohtainen vuonna 2017.

Jaa tämä:

Nationalismin kriisi

Maailman väkivaltaisin uskonto vaatii pyhälle kansakunnalle uhrin sotarituaalissa.

TEKSTI: Tuomas Nevanlinna

Omilla voimillaan pärjäävällä sotasankarilla oli uskottavuutta­ olois­sa, joissa sodan­käynti oli rajattua, aseet mieskohtaisia ja tuhovoimaltaan vaatimattomia. Moderniin massamobilisaatioon ja joukkotuhoaseisiin perustuvaan sodankäyntiin tämä sankarikuva ei enää sopinut. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa oli keksittävä uusi sankari: Kuka Tahansa, joka suorittaa osuutensa massatuho-operaatiossa.

Väinö Linnan luoma Tuntematon sotilas on monijakoinen teos. Yhtäältä sitä voi pitää yrityksenä valaa sankarikuvaston hohdetta oloihin, joihin se ei enää sovi. Jokainen antaa pienen ja nimettömän uhrinsa kansakunnan hyväksi. Toisaalta sitä voi pitää melankolisena muistutuksena sotilaasta, joka vain kuoli. Tästä näkökulmasta tuntemattoman sotilaan kuolemalla on muistamisen arvoinen merkitys sikäli, että se on ruumiiden massaan hukkunut ja mieltä vailla.

Tuntematon sotilas -aihelma toimii ja toimi erityisesti Kekkosen ajan Suomessa, jossa se salli nämä molemmat tulkinnat.

Tuomas Nevanlinnan teksti toimii mainiona johdatuksena ILTA-HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli -lehdelle. Lehti julkaistiin Voiman välissä ja on luettavissa kokonaisuudessaan artikkelin lopussa.
Tuomas Nevanlinnan teksti toimii mainiona johdatuksena ILTA-HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli -lehdelle. Lehti julkaistiin Voiman 2/2017 välissä ja on luettavissa kokonaisuudessaan artikkelin lopussa.

Isäni oli sotaveteraani. Hän ei juurikaan puhunut sodasta, mutta kirjoitti siitä myöhemmällä iällään paljonkin. Näiden tekstien keskeinen huomautus kohdistui sankarimyyttiin: ajateltiinpa sodan luonteesta, päämääristä ja lopputuloksesta mitä hyvänsä, elämäntilanteena se oli arkinen ja kollektiivinen ponnistus. Arki jouduttiin sopeuttamaan vaikeisiin oloihin, joista pyrittiin tekemään arkea uusilla rutiineilla ja selviämiskonsteilla. Sota vaikutti kaikkiin, ja selviämistaisteluun osallistuivat ­kaikki.

Viedään Tuntematon sotilas -teema loppuun saakka: tuntematon kotiäiti, tuntematon sotataloustehtaan työntekijä, tuntematon sotalapsi.

Nuorena ajattelin, että isäni harvasanaisuus sodan suhteen oli poliittinen valinta: hän ei halunnut osallistua siihen puhekulttuuriin, jossa politikoitiin oikeistolaisten arvojen puolesta sotaan vedoten. En silloin tullut ajatelleeksi, että ratkaisu oli hyvin tyypillinen – ainakin vaikenemisen osalta, vaikka ei välttämättä siihen johtaneiden syiden.

Henkilökohtaisen sotakokemuksen traumaattisista puolista vaiettiin. Mieleltään ja ruumiiltaan vammautunut sotasukupolvi oli kasvanut miesihanteeseen, jossa sankari ei ole vain se, joka tekee sodassa sankaritekoja, vaan ennen kaikkea se, joka koko olemuksellaan ilmaisee valmiutta niihin.

Ahdistuminen, mielen järkkyminen ja peloista puhuminen olisivat henkistä rintamakarkuruutta. Sodasta selvinneet saivat niskoilleen kolmoistaakan: vammat, syyllisyyden eloonjäämisestään ja imperatiivin ”kestää kaiken kuin mies”, olla puhumatta, valittamatta, vikisemättä.

Näin Tuntematon sotilas saa vielä kolmannenkin merkityksen: ihanteen sotilaasta, joka ei tunne mitään.

Taas mennään, Tuntemattoman sotilaan kolmas filmatisointi tulee ensi-iltaan lokakuussa 2017. Jälleen on kansalla katsottavaa.
Taas mennään. Tuntemattoman sotilaan kolmas filmatisointi tulee ensi-iltaan lokakuussa 2017. Jälleen on kansalla katsottavaa itsenäisyyspäivänä.

Paradoksaalisesti sodasta on puhuttu sekä liikaa että liian vähän. Liikaa sotamuisteloita, sotaseikkailuromaaneja, poliittisesti tarkoitushakuista veteraanipatetiaa, talvisodan hengen kaipailua. Liian vähän mykkien ja alkoholisoituneitten miesten puhetta sodan ja Suomen ongelmista, omista ongelmistaan, liian vähän poliittista ja kulttuurista analyysia.

Ei tämä tietenkään mikään paradoksi ole. Kuvio on johdonmukainen. Liian vähäinen puhe selittää liiallisen puheen. Sotilasfarssit, alkoholinkäyttö, sankarimuistelot ja toisen maailmansodan aikaisten hävittäjälentokoneiden mallivalikoiman ulkoaosaaminen ovat olemukseltaan samaa: oiremuodosteita ja defenssejä. Ne vuotavat yli, kun itse asiasta vaietaan.

Nationalismin ylilyönneistä ei vaieta. Niistä puhutaan paljon. Niin paljon, että havaintoa on tarkennettava: itse asiassa nationalismista puhutaan vain sen ylilyöntien yhteydessä. ”Normaalista”, poliittisesti toimivasta nationalismista ei puhuta. Ja saattaa olla, että tämä onkin sen toimivuuden kannalta keskeistä.

Yhdysvaltalainen viestinnän tutkija Carolyn Marvin ja psykologi David Ingle kirjoittivat vuonna 1999 provosoivan teoksen nimeltä Blood ­Sacrifice and the Nation. Tutkimus perustuu sosiologi Émile Durkheimin (1858–1917) ja kirjallisuudentutkija-antropologi René Girardin (1923–2015) teorioihin. Sen mukaan yhteisön pyhä selviää tutkimalla, mikä sille on tappamisen ja uhrautumisen arvoista.

Nationalismille pyhä on kansallisvaltio ja sille sotarituaalissa annettu uhri. Kansallisvaltio on maallistuneelle modernille maailmalle ainoa todella olemassa oleva Jumala – ainoa, jonka puolesta ollaan valmiita kuolemaan.

Sanoja ”pyhä” tai ”uskonto” ei kuitenkaan juuri koskaan mainita kansallisten symbolien yhteydessä. Tämä ei ole sattuma. Nationalismille on tärkeää kiistää luonteensa uskontona. Jos nationalismi esiintyisi julkisesti uskonnollisena ja pyhään perustuvana, se tekisi siitä poliittis-kulttuurisen kiistan aiheen. Uskonnoksi avoimesti julistautuvat opit ja kirkot jakautuvat tavallisesti oppikiistoihin, tulkintoihin ja lahkoihin. Uskonnosta voidaan olla yksimielisiä vain silloin, kun sen luonnetta uskontona ei tiedosteta.

Liberaali nationalismi vastustaa natsismia myös siksi, että natsit tekevät nationalismin edustamista asioista avoimesti pyhiä ja siten poliittisen kiistakapulan. Liberaaleille nationalisteille natsismin ongelma ei ole liiallinen kansallismielisyys vaan nimenomaan se, että natsismi tärvelee nationalismin normaalin toiminnan tuomalla kansakunnan pyhän näkyviin. Toimiakseen nationalismin on oltava pyhää salaa.

Se, minkä verran uskonnot ovat sisäsyntyisesti väkivaltaisia – ja päteekö se kaikkiin uskontoihin yhtä lailla – on yhtä vaikea kuin mielenkiintoinenkin aihe. Joka tapauksessa on niin, että 1900-luvulla ja sen jälkeen ilmiasultaan sekulaarit piilouskonnot – nationalismi, kansallissosialismi ja stalinismi – ovat vaatineet paljon enemmän uhreja kuin ”viralliset” uskonnot. Paljon enemmän nykyään kuitenkin puhutaan julkiuskontojen sisäänrakennetusta väkivaltaisuudesta.

Vaikuttaako tämän puhetulvan taustalla liberaalin nationalismin tiedostamaton pyrkimys vierittää toisille harteille oma uskonnollis-väkivaltainen luonteensa?

Sodan tärkein julkilausuttu tavoite on voitto. Kuitenkin ideologialle, jonka turvin kansalaiset valmistetaan sotaan, asia on oikeastaan päinvastoin. Nationalismille omat uhrit ovat tärkeämpiä kuin menestys. Menestyskin selitetään uhrien avulla. Julkisesti uhrien määrää valitellaan, mutta piilotasolla pätee, että mitä enemmän uhreja, sen parempi.

Tämän kuvion on toimiakseen pysyttävä salaisuutena. Nationalismin pyhän taustalla oleva viimekätinen tabu on, että nationalismin voima ei perustu mahdollisimman moneen tapettuun viholliseen ja voitettuun sotaan vaan omien uhrien määrään.

Väite saattaa hätkähdyttää, mutta se on sopusoinnussa monien outojen tosiseikkojen kanssa. Sotaan osallistuva sotilas joutuu ottamaan suuren kuolemanriskin, mutta terroriteon voi toteuttaa paljon pienemmällä riskillä – ajastettu pommi riittää hyvinkin tuhoamaan jonkin paikallisesti rajatun joukon. Terroriteot ovat kuitenkin huomattavan usein itsemurhaiskuja. Eikö tämä kieli siitä, miten tärkeitä omien antamat uhrit yhteisölle ovat? Ilman iskijän itsemurhaa kuolleiden omien määrä jäisi nollaan.

Marvin ja Ingle vertaavat Yhdys­valtojen käymien sotien kansallis-symbolista merkitystä toisiinsa. Jos kansakuntaa elähdyttäisi ennen kaikkea kuolleiden vihollisten suuri määrä omiin uhreihin verrattuna, Persianlahden sodan pitäisi olla Yhdysvaltojen suurin sankaritarina. Siellä kuitenkin kuoli vain noin 150 amerikkalaista. Toisen maailmansodan miestappiot olivat aivan toista luokkaa – ja niinpä se onkin symbolisesti suuri sota.

Onko Suomessa jotakin erityistä suhteessa nationalismin vakiotarinaan? Laajasti ottaen ei, juoni on aika lailla sama. Yksi mahdollinen erottava seikka tulee mieleen: sotakoneiston tavoite voittaa sota ja nationalismin tarve hävitä se sopivat Suomen tapauk­sessa harvinaisen vaivatta samaan tarinaan. Suomalaiset ovat voineet kertoa itsestään, jos ei sotien voittajana, niin ainakin kansakuntana, jolle on aina käynyt sotien jälkeen hyvin, kun samalla uhrien määrä on ollut suuri.

Tämä kaksoisbonus tiivistyy talvisodan kohdalla: voidaan sanoa, että Suomi sekä voitti että hävisi sen. Se oli siis menestys molemmissa aspekteissa. Ilmankos sen symbolinen asema on lyömätön.

Ovatko todellakin kaikki synnyinmaahan, sen paikkoihin ja kulttuuriin liittyvät tunteet viime kädessä verinationalismin palveluksessa? Palvelevatko kaikki vivahteikkaimmat, yksityiset ja epä­aggressiivisimmatkin kotimaahan liittyvät myönteiset ajatukset vain yhtä ja samaa uhrinationalismin hermokeskusta?

Marvin ja Ingle saattaisivat sanoa tähän, että helppo se on rauhan aikana vivahteistaan ja rauhantahtoisuudestaan puhua. Vasta tositilanteessa eli sodan aikana testataan, onko ei-­nationalistista kansallistunnetta olemassa.

Ehkä sitä ei olekaan. Vaan entä sitten? Sotatilanteessa nationalismista vikisijälle vastattaisiin (jos vastaamaan vaivauduttaisiin), että herää, vihollinenhan on todellinen: ­aggressiivinen, moraaliton ja poliittisesti vastustettava. Näin tekisivät vasemmistolaisetkin.

Onko natsismille, jos oletamme kapitalistisen modernisuuden kehyksen, muuta vaihtoehtoa kuin liberaali nationalismi?

Yksi Marvinin ja Inglen keskeisistä ideoista on, että kansallisen yhtenäisyyden edellytys on itse nationalismin pitäminen poliittisen kiistan ulkopuolella. Tämä ajatus on huomionarvoinen. Jos se otetaan vakavasti, nykyaika olisi kenties analysoitava toisin termein. Ehkä emme eläkään uusnationalismin aikaa vaan nationalismin kriisiytymisen ja hajoamisen aikaa? Juuri se, että nationalismista itsestään on tullut poliittinen kiistakapula, estää nationalismin normaalin toiminnan.

Nykyisessä rivon julkinationalismin tilanteessa liberaalin nationalismin kannalta pahinta on se, että kansan lisäksi eliitti riitautuu ja joutuu ryhmittymään uudelleen. Pintakuohunnan lisäksi liikkuvat mannerlaatat. Tämä lisää uusien poliittisten liikkeiden, sisällissotien, vallankaappausten ja jopa vallankumousten todennäköisyyttä.

Tässä tilanteessa fasismin ”tuomitseminen” on liian helppoa ja itsetyytyväistä. Paheksuja piilevästi olettaa, että kaikki ratkeaisi, kunhan vain palattaisiin entiseen järjestykseen. Ikään kuin entinen järjestys ei olisi millään tavalla osallinen valitettavan tilanteen syntyyn. Liberaalia moralismia ja kilvenkiillotusta ei nykytilanteessa ole ainoastaan riittävästi, sitä on liikaa.

Antinationalismia ei ole se, että vihaa ja halveksii sitä aiemmin sijattua symbolista pesää, joka kansakuntana tunnetaan. Astetta todellisempaa nationalismin vastaisuutta on keskittyä kehittämään kansakunnat ylittävää ja alittavaa, poliittisiin liikkeisiin ja periaatteisiin perustuvaa solidaarista toimintaa.

Lataa PDF

Jaa tämä: