työmarkkinat

Epätyypillinen on tyypillistä

Työmarkkinat ovat muuttuneet, mutta se ei näy julkisen puheen tasolla

Matin ja Tepon ikivihreä iskelmä vuodelta 1982, ”Mä joka päivä töitä teen”, on patriarkaalisen sukupuolijärjestyksen monumentti. Se myös kuvaa suomalaisen yhteiskunnan suhdetta työhön – töitä on tehtävä joka päivä, jotta ihminen saisi arvoa ja arvostusta.

Yhteiskunta ja työmarkkinat ovat muuttuneet verrattomasti sitten 1980-luvun, mutta tämä ei aina näy julkisessa puheessa.

Työstäkieltäytyjäliiton After Work Party on tietenkin oksymoroni jos mikä. Ei se mitään, toisinaan provokaatioiden ja ristiriitaisuuksian myötä on mahdollista sanoa maailmasta sellaisia asioita, jotka muuten jäisivät sanomatta. TE-toimistossa järjestetyssä tilaisuudessa esitettyihin kalvoihin voi tutustua täällä.
Työstäkieltäytyjäliiton After Work Party on tietenkin oksymoroni jos mikä. Ei se mitään, toisinaan provokaatioiden ja ristiriitaisuuksien myötä on mahdollista sanoa maailmasta sellaisia asioita, jotka muuten jäisivät sanomatta. TE-toimistossa järjestetyssä tilaisuudessa esitettyihin kalvoihin voi tutustua täällä.

Sanat määrittelevät maailman ja suhteemme siihen. Se, jolla on valtaa määritellä keskustelussa käytetyt sanat, määrittelee maailman. Kun esimerkiksi työmarkkinatoimijat, tutkijat ja media puhuu epätyypillisestä työstä, määritellään sitä, miten työhön ja työntekijöihin suhtaudutaan.

Noin 1,5 miljoonaa suomalaista on ”tyypillisessä” työsuhteessa ja 700 000 tekee ”epätyypillistä” työtä. On hyvin kyseenalaista, voiko 700 000 ihmisen ryhmää kuvailla ”epätyypilliseksi”.

Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta -teoksen toimittaneet Anu Suoranta ja Sikke Leinikki perustelevatkin hyvin, että olisi parempi puhua ”muussa kuin vakituisessa ja kokoaikaisessa palkkatyössä” olevista henkilöistä. Vaikka kyseessä onkin karmaiseva lausehirviö ja poikkeuksellisen epäkäytännöllinen määritelmä, on se vähemmän arvovärittynyt ja leimaava. Ja haluammeko todellakin leimata kolmasosan työvoimastamme?

Sanojen merkityksillä pelataan myös, kun nykypuheessa työläisiä ja työntekijöitä kutsutaan palkansaajiksi. Valpas kansalainen kiinnittää aina huomiota pyrkimyksiin vaihtaa käytössä olevia termejä. Näin on käynyt esimerkiksi, kun hyvinvointivaltio on vaihtunut poliittisten kommentaattorien puheissa hyvinvointiyhteis­kunnaksi.

Suoranta ja Leinikki kysyvät, että kun vakituinen ja kokoaikainen nähdään työelämän – ja samalla yhteiskunnan – perustana, miten sen ulkopuolelle jäävät suhteutuvat työmarkkinoihin ja yhteiskuntaan. Mikäli yhteiskunta ei kykene muuttamaan rakenteita vastaamaan työelämän todellisuutta, on odotettavissa vastareaktioita.

Yksi riemastuttava ja kiinnostava vastareaktio työelämän ongelmille on Työstäkieltäytyjäliitto (TKL), joka nousi julkisuuteen helmikuussa TE-toimistossa suoritetun aktion myötä. TKL:n konsultit marssivat aikaisemmin työvoimatoimistona tunnettuun TE-­toimistoon ja alkoivat jakaa toimiston ”asiakkaille” neuvoja työn välttelyssä. Koska yhteiskuntamme syviin rakenteisiin on koodattu ajatus siitä, että ”työn teko kannattaa aina”, olivat reaktiot TKL:n tempaukseen eloisia.

Tämä seminaari tuli TE-toimiston väelle ja asiakkaille yllätyksenä ja pyytämättä. Mutta ei ole lahjahevosen suuhun katsomista, eh?

Nyt TKL on julkaissut Tekstejä työstäkieltäytyjille -pamfletin, joka yhdistää liiton toimintaan sisäänrakennettua karnevalismia ja vakavaa pohdintaa. Aikaisemmin eri yhteyksissä julkaistuista kirjoituksista koostettu pamfletti toistaa itseään mutta tulee samalla alleviivanneeksi perusteesejään: työ ei saa olla ihmisen arvon mitta ja on pähkähullua väittää, että ”kaikki työ on arvokasta” tai että  ”kaiken työn vastaanottaminen on tehtävä kannattavaksi”. Jokainen maapallon resurssien rajallisuuden hahmottava ymmärtää, että kaikki työ ei suinkaan ole hyväksi.

Kiinnostavimmillaan pamfletti on huomioidessaan, että työntekijöiden ja pääoman välinen konflikti on vähitellen ujutettu työntekijöiden ja työttömien välille. Työntekijöiden ja työttömien välinen konflikti on järjetön erityisesti tilanteessa, jossa työttömiä on verrattomasti enemmän kuin avoimia työpaikkoja.

Työttömien syyllistämisessä ja kyykyttämisessä ei olekaan aidosti kyse työttömien ”aktivoimisesta”, vaan kuten Juhana Vartiainen on todennut: tavoitteena on tehdä ”työvoiman ulkopuolella tai työttömänä oleminen hieman vastenmielisemmäksi”.

Kaaviot auttavat hahmottamaan maailmaa. Toisinaan maailma on niin järjetön, ettei siitä ihan tolkullisia kaavioita saa – mutta onko silloin ongelma kaaviossa vai maailmassa.
Kaaviot auttavat hahmottamaan maailmaa. Toisinaan maailma on niin järjetön, ettei siitä ihan tolkullisia kaavioita saa – mutta onko silloin ongelma kaaviossa vai maailmassa.

TKL:n väitteet ja linjaukset ovat osin absurdeja. Pamfletin avaavassa ohjelma­julistuksessa esitetään TE-toimiston sekä työ- ja elinkeino­ministeriön julkaisuihin varoitustarroja, jotka kertoisivat julkaisujen haitta­vaikutuksista.

Työstäkieltäytyjäliitto itse linjaa olevansa ”tosissaan muttei vakavissaan”. Kyseenalaistamalla yleisesti hyväksytyt totuudet yhteiskunnasta ja perustelemalla väitteensä TKL tuo raikkaan tuulahduksen työvoimapoliittiseen keskusteluun, joka on jumiutunut pitkälti poliittisten puolueiden ja etujärjestöjen poteroiden väliseen ristituleen. Työstäkieltäytyjät kieltävät koko nykykeskustelun lähtökohdat – ja tulevat näin haastaneeksi samaiset lähtökohdat. Tämä on arvo itsessään.

TKL:n irrottelu tarjoaa hyvän vasta­painon Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta -teoksen akateemisemmalle otteelle. Ja meidän kaikkienhan tulisi olla kiinnostuneita aiheesta – kyse ei ole sen vähemmästä kuin elämän­tapamme tulevaisuudesta.

Anu Suoranta & Sikke Leinikki: Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta – Mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus? Vastapaino 2018. 176 s.

Työstäkieltäytyjäliitto: Tekstejä työstäkieltäytyjille. Työstäkieltäytyjäliitto 2018. 95 s. Teoksen voi tilata muun muassa Voima-lehden verkkokaupasta sekä ostaa Mustan kanin kolosta.

Työstäkieltäytyjäliiton Heidi Meriläisen kirjoitus liiton toiminnasta löytyy täältä.

Jaa tämä: