vandalismi

Laitataklauksia Vantaalla

Myyrmäen graffitisota jatkuu ja saa uusia muotoja. Melkoinen sekoilu siitä urheilupomojen perseilyä seurasikin.

Vantaan Myyrmäessä eeppinen graffiti-battle se vaan kerää kierroksia. Hende ja Deos kävivät sunnuntai-iltana maalaamassa teoksen, joka kommentoi Vantaan Urheilupuisto oy:n pomojen perseilyä. Lisää taustoista eilisessä kirjoituksessa.

1. erä Kuva: Olli Berg
1. erä
Kuva: Olli Berg

Tästä se lähti ja taiteilijoiden kommentti oli lopulta varsin kiltti, mutta ilmeisesti osui setämiehiä arkaan paikkaan. Eilen, tiistaina siis, kaupungin ukkelit näet kävivät lanaamassa tuon Hävetkää-teoksen harmaalla lateksilla.

Ei tämä kuitenkaan siihen loppunut. Jätkät kävivät pyyhkimässä teoksensa päälle läiskityt lateksit, jotka eivät olleet kostean kelin takia kuivuneet, korjailivat sitä hieman ja maalasivat teoksen nurkkaan tuon kuvassa näkyvän 2. erä -tekstin.

2. erä Kuva: Ville Sjöström
2. erä
Kuva: Ville Sjöström

Näinhän se menee. Mutta eihän tämäkään riittänyt. Tänään aamulla tuosta luvallisesta graffitiseinästä on käyty repimässä levyjä irti. Vantaa, tuo Suomen Jurase Park, eh?

Tällä kertaa asialla eivät kuulemma olleen kaupungin miehet ja levyjen repiminen on tallentunut valvontakameroille. Saan hyvinkin todennäköisesti multiorgasmin, mikäli paljastuu, että nuo maalausseinän vandalisoineet henkilöt liittyvät millään tavoin koko sopan aloittaneisiin urheilupomoihin. Se olisi jo jotain, se.

Ja näin.
Ja näin.

Myyrmäki-liike kommentoi tätä häpeällistä vandalismia seuraavasti:

Aihe on selvästi tunteita herättävä, mutta toivoisi että kaikki toimisivat aikuisten tavoin. Töhriminen ja seinän vahingoittaminen on kielletty. Vanhojen teosten päälle saa aina maalata uusia, joten tässä olisi ollut helppo sääntöjen mukainen ulospääsy, mikäli olisi nähty hieman vaivaa.

Kuten aikaisemmin totesimme me emme ole olleet teosten tilaaja emmekä poistaja, mutta toki olemme huomanneet että itse asia on herättänyt vahvoja tunteita urheilujunnujen vanhemmissa. Teokseen ja poistoon liittyvät kysymyksen tulee kohdistaa niiden tekijöille, eivätkä levyjen poistajat ole edes meidän tiedossa.

Tässä voisi joku epäillä, että kyseessä on osa Vantaan taidemuseon, Artsin, monipolvista lanseerauskampanjaa, jonka vetojuhdiksi on valjastettu taiteilijat sekä kaupungin työntekijät. Taidemuseohan vasta tällä viikolla lanseerasi uuden nimensä (Artsi) ja ilmoitti jatkossa keskittyvänsä katutaiteeseen.

No nyt kyllä kelpaa keskittyä.

Luvallisille seinille maalattuja graffiteja moititaan usein tylsiksi. Niistä puuttuu se tilaa valtaava, kapinallinen elementti. No ei tällä kertaa. Jumalauta, Henden ja Deosin Hävetkää -teos pomppasi kertaheitolla merkittävien suomalaisten graffititeosten joukkoon.

Vielä tähän loppuun rehellinen kuvaus ilmeestäni läpi tämän saagan.

"I mean that really got out of hand fast."
”I mean that really got out of hand fast.”
Jaa tämä:

Piikkiä kodittomille ja muille ei-toivotuille

Mitä kaikkea kiinteistöjen omistajat ovatkaan valmiita tekemään poistaakseen ei-toivotun aineksen tiluksiltaan, ja kuka kaupungissa oikeastaan saa olla ja elää?

”Kuole ojaan” on se oppi joka tulee mieleen, kun ajattelen monia kodittomiin kohdistettuja häätötoimenpiteitä. Sen sijaan, että kodittomuus ratkaistaisiin järjestämällä kaikille katto pään päälle, tyytyvät monet siihen, että ne kodittomat siivotaan pois näkyvistä.

Nähdäkseni tähän toimintaa ajaa halu määrittää se, kuka saa kaupungissa olla ja elää.

Aiheesta nousi melkoinen haloo pari vuotta sitten, kun Lontoossa asuinrakennusten ja kauppojen edustoille asennettiin oikein joukolla piikkejä, joilla haluttiin estää kodittomien nukkuminen talojen syvennyksissä. Aihe palautui mieleen hiljattain törmättyäni jälleen uuteen tapaan sabotoida kodittomien haitaksi asennettuja piikkejä.

Taiteilija-aktivistiryhmä Anti Anti-Homeless Spikes muunsi piikeillä peitetyn ikkunanalusen mikromakuuhuoneeksi kirjahyllyineen ja sänkyineen. Installaation nimi oli Space, Not Spikes (”Tilaa ei piikkejä”). Tekijät itsekään tuskin olettavat installaation säilyvän paikoillaan pitkään, mutta kyllä se lähettää selkeän viestin. Tämä viesti on luettavissa myös ryhmän nettisivuilla:

”Asuessamme kaupungissa poukkoilemme paikasta toiseen tiukasti määriteltyjä reittejä. Meille kerrotaan missä saa kävellä ja missä saa istua, mihin olemme tervetulleita – mutta ainoastaan mikäli meillä on rahaa ja käytämme sitä.. ..Mikään ei sano ’Pääsy kielletty’ yhtä tehokkaasti kuin rivi teroitettuja anustappeja jotka estävät meitä käyttämästä julkista tilaa. Space, Not Spikes kumpuaa vihasta, joka syntyy julkisen/yksityisen tilan jaon epätasa-arvoisuudesta.”

Anti Anti-Homeless Spikes: Space, Not Spikes.

Anti Anti-Homeless Spikes: Space, Not Spikes.

Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun taiteilija-aktivistit ovat puuttuneet näihin piikkeihin. Pari vuotta sitten, kohun velloessa vimmatusti, The Accidental Anarchist -sivu julkaisi hyvän tavan torpata piikit: pikasementti. Sivulla neuvotaan oikein kädestä pitäen, mitä sementtiä hankkia ja mistä sekä miten sitä tulisi käyttää.

Sivulla myös huomautetaan, että ratkaisuksi on ehdotettu myös uretaanin kaltaisia kovettuvia vaahtoja. Näitä kuitenkin pidetään liian helposti poistettavina. Sementtiä sen olla pitää.

Idea oli hyvä, eikä kestänyt aikaakaan kun sitä päästiin soveltamaan. Kodittomuuspiikkejä toden totta peitettiin sementillä Lontoossa. London Black Revolutionaries -niminen ryhmä ilmoitti olleensa asialla, kun Tesco-ruokakaupan ikkunalipat oli tukotettu sementillä.

Ennen kuin kukaan huutaa, että merkityksetöntä vandalismia, niin huomautettakoon, että Tesco ilmoitti pikaisesti sementoinnin päälle, että se hankkiutuu eroon piikeistä. Voitto ihmisyydelle.

Jaakko Leeve: Free As A Bird.
Jaakko Leeve: Free As A Bird.

Vähemmän aktivismin ja enemmän taiteen tontille menevät myös teokset, jotka puuttuvat vähemmän sääntöjä rikkovasti näiden piikkien ja makaamisesteillä varustettujen penkkien ideologiaan.

Vuosi sitten ArtHelsinki-nykytaidemessuilla oli esillä Jaakko Leeven taideteos Free As A Bird, joka yhdisti puiston penkin ja lintujen karkottamiseen tarkoitetut piikit.

Teos kiinnitti huomiota syrjivänä muotoilunakin tunnettuun ilmiöön, jossa pyritään rajoittamaan esimerkiksi puistokalusteiden käyttötapoja. Helsingissä puistojen penkkejä on alettu tilaamaan yhden istuttavina ja leveämpien penkkien keskelle on asennettu ylimääräisiä käsinojia, jotta niillä ei pystyisi nukkumaan. Ei niillä myöskään oikein pysty istumaan yhdessä oman kullan kanssa, mutta se on ilmeisesti pieni hinta maksettavaksi siitä, että pulsuille näytetään niiden paikka.

Samaan ilmiöön ja julkisen tilan kaupallistumiseen kiinnitti huomiota saksalaisen Fabian Brusingin videoteos Pay & Sit vuodelta 2008

Fabian Brusing: Pay & Sit.

Muutamissa valituissa paikoissa Helsingin keskustassa on myös soitettu klassista musiikkia kaiuttimista, jotta nuoriso ei norkoilisi siellä. Ja siis nämä paikat, joista nuorisoa häädettiin, ovat julkisia.

Kauppakeskuksistakin nuorisoa on hätistelty esimerkiksi poistamalla penkit (Kamppi). Tämä on sikäli yllättävää, että luulisi tulevien asiakkaiden sitouttamisen kannattavan, enkä itse ainakaan hirveän lämmöllä muistaisi kauppakeskusta joka on kyykyttänyt minua. Vaikka kauppakeskuksen voittomarginaali ei kiinnostaisikaan ovat nämä oleskelua rajaavat siirrot kiinnostavia laajemmallekin yleisölle, koska kauppakeskuksille raivataan koko ajan lisää tilaa – tämän myötä julkinen tila muuttuu puolijulkiseksi.

Tämä katkelma elokuvasta What Would Jesus Buy? näyttää kuinka aktivistitaiteilija Reverend Billy seurakuntineen kaappasi hetkeksi Mall of America -kauppakeskuksen. Samaa menoa koettiin taannoin myös Helsingissä, kun Rev. Billy saapui Lens Politica -festivaalin vieraaksi ja suoritti vastaavan tempauksen Forumin ja Kampin kauppakeskuksissa.

Näitä koditonpiikkejä, pätkittyjä penkkejä sekä vienoa klasaria yhdistää melko armoton arvomaailma. Toki ymmärrän, että toisinaan jotkut ihmiset voivat ärsyttää, mutta sellaista se elo yhteiskunnassa vaan on. Jos kodittomuus häiritsee, ei ongelma poistu piikkiä jakamalla. Ja jos junnuilta puuttuvat paikat norkoilla, he sellaiset kyllä valtaavat.

Ehkä me kaipaisimme hieman inhimillisyyttä yhteiskuntaamme. Ja sitten sitä tilaa voisi myös vaatia takaisin kansalaisille.

Jaa tämä:

Teekkarit ja naisen paikka

Kuvat: Maria Mastola

Otaniemi on miehisen kulttuurin linnake, mutta vähitellen sitä revitään kohti 2000-lukua. Välillä taiteen ja vandalismin avulla. Jalankulkutunnelin seiniä koristaa metroaiheinen maalaus. Espoon Otaniemen Teekkarikylässä sijaitseva maalaus ei ole ole tuore, vaikka alueella eletäänkin juuri nyt metrotyömaan keskellä. Kuvan maalasivat tiettävästi Luolamies-seuran jäsenet vuosituhannen taitteessa, tiettävästi luvatta. Luolamiehet vastaavat myös Julkku-vappulehdestä. Tunnelin teos viittaa jo tuolloin eläneisiin suunnitelmiin länsimetrosta. Samalla kun oikea metro sai maalauksen kiinni, aika taisi ajaa maalauksen ohi. ”Teos alkuperäisessä olemuksessaan antaa viestin, että seksuaalinen häirintä on hyväksyttyä. En sano, että teekkareiden mielestä se on hyväksyttyä, mutta naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä miesvaltaisilla ja teknisillä aloilla on valitettavan yleistä”, toteaa Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun opiskelija Maria Mastola. Metroteoksessa esiintyvien naishahmojen tehtävänä on lähinnä tissitelineenä toiminen ja pyllyn tarjoaminen puristeltavaksi. Vaikka kuinka vedottaisiin vitsi-vitsiin ja huumoriin, tämä ei vastaa kaikkien näkemystä soveliaista sukupuolirooleista. Mastola kävi omin luvin vandalisoimassa – tai korjaamassa – kyseisen teoksen. Eikä kyseessä ollut hetken mielijohde. ”Ajattelin, että ei minun eikä kenenkään muunkaan tarvitse sietää tuollaista. Olen syksystä asti miettinyt mitä sille voisi tehdä, ja hämmästellyt miten kukaan ei ole puuttunut siihen aikaisemmin.” Mastolan teko herätti odotetusti tunteita. ”Taikki ei ole edes siirtynyt vielä Otaniemeen ja nyt jo sieltä tulee jotain feministipellejä töhrimään paikkoja… Voi vittusaatana”, julisti Iiro V. Facebookissa Teekkarikylän markkinat -seinällä. Sen rakentavampi ei ollut myöskään Anssi H:n kommentti osana samaa keskustelua: ”Tervetuloa vaan Otaniemeen taikkilaiset, ette arvaa minkälaista kusiaispesää on tullut sohaistua…” Mastola on suhtautunut tähän palautteeseen rauhallisesti. Rakentavaakin viestiä on onneksi tullut. 1 Muita tapauksia  Mastolan tempaus ajoittui herkkään ajankohtaan: Teknillisen korkeakoulun, Kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistyminen Aalto-yliopistoksi on herättänyt tunteita. Kulttuurien törmäys on melkoinen. Kauppislaisten rahoja on jo tunnetusti piilotettu säätiöiden suojiin muiden aaltolaisten tavoittamattomiin. Vapun jälkeen julkisuuteen on noussut myös muutama muu esimerkki teekkarikulttuurin ja naisten yhteensovittamisen näennäisistä vaikeuksista. Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan edunvalvonta-asiantuntija Lotta Aarikan blogikirjoitus Miten Otaniemi teki ihmisestä feministin herätti melkoisen someraivon. Aarikan Facebook-tili onnistuttiin sulkemaan määräajaksi tekemällä siitä perusteettomia ilmoituksia Facebookin ylläpidolle. Kuraa satoi niskaan blogin kommenttiraidalla ja hieman muuallakin. Julkisuuteen nousi myös tamperelaisen teekkarin, Laura Kulman, kesätyöhakemukseensa saama vastaus: ”Meillä ei ole näihin hommiin naisia otettu.” Kulma julkaisi palautteen yrityksen nimeä mainitsematta, mutta kyseinen yhtiö – Metsä Group – tuli omatoimisesti ja asiallisesti julkisuuteen. Yhtiö tuomitsi työntekijänsä kommentin.   Taide muutoksen airuena Nämä tapaukset ovat vain yksittäisiä esimerkkejä laajemmasta ongelmasta. Mastola uskoo, että taiteella on suuret mahdollisuudet olla asenneilmapiirin muuttaja. ”Musiikin ja esittävän taiteen puolella esimerkkejä on lukuisia. Julkinen veistos- ja kuvataide ovat kuitenkin hieman konstikkaita, koska niihin liittyy mielikuva pysyvyydestä. Staattisuus tekee julkisesta taiteesta hieman varovaisen ja varman. Uskon, että yhdessä saamme luotua sellaisen visuaalisen ympäristön, joka palvelee tämän päivän arvomaailmaa.” Huomionarvoista on myös se, että Mastola ei suinkaan piilotellut tekemisiään. Hän julkaisi Facebookissa kuvan teoksesta ennen ja jälkeen korjauksen ja perusteli tekemisensä. ”Informoin asiasta professoreitani ja esiinnyin omana itsenäni, koska mulla ei ole mitään hävettävää. Nimi ja kasvot myös tekevät meistä ihmisiä ihmisten keskellä.”   Yhdessä uutta Mastola itse alleviivaa, että hänen tekonsa tarkoituksena ei ole luoda vastakkainasettelua teekkareiden ja taikkilaisten välille. Kuten Lotta Aarikka ja Laura Kulmala, Mastolakin haluaa pitää keskustelun keskiössä vallitsevan kulttuurin, ei yksilöä. ”Pyrin aktivistina ennen kaikkea olemaan sillanrakentaja. Ajoittain koen, että se on ihan helvetin haastavaa. Ja aina se ei tietty onnistu, jos ajatusmallit ovat valovuosien päässä toisistaan. Silloin ei voi jatkaa keskustelua, koska yhteinen kieli puuttuu. Ketään ei voi pakottaa ajattelemaan.” Ilmeisesti ajatusmallit kuitenkin ovat jossain määrin yhteensovitettavissa. Tulevaisuus näyttää lupaavalta. ”Nyt ollaan alustavasti sovittu, että tehdään teekkareiden kanssa kokonaan uusi teos tuohon tunneliin. Tuntuu hiton hyvältä. Toivottavasti en vaan ole yltiöoptimisti tämän asian kanssa.” Kohti parempaa tulevaisuutta siis mennään. Vaikka väkisin.  

Jaa tämä:

Tisseillä tulokseen?

Ass ’n’ titties, niillä se kauppa käy ja ainoastaan tiukkapipot urputtavat.

Seksi mainoksissa ja myynninedistämisessä puhuttaa vuodesta toiseen. Toisen nipottavat, ja toiset epäilevät nipottajia tiukkapipoiksi. Jotkut tyytyvät olemaan hiljaa. Toisinaan löytyy myös niitä, jotka intoutuvat kommentoimaan mainoksia julkisesti ja tarvittaessa röyhkeästikin.

Kesän lähestyminen näkyi Lontoon metroasemilla muun muassa Protein Worldin The Weight Loss Collection -lisäravinteiden mainosjulisteina. Mainoksissa poseerasi bikininainen, ja niissä tiedusteltiin jättikirjaimin ”Oletko rantakroppakunnossa?”

Ihan kaikki eivät tästä innostuneet.

Sosiaalisessa mediassa kuohui, ja mainoksia korjattiin. Pyöräytettiinpä myös vetoomus mainosten pois vetämiseksi – allekirjoituksia kertyi heti kättelyssä kymmeniä tuhansia. Sosiaalisessa mediassa saatiin myös Protein Worldin vastaus : Twitterissä firman edustaja ilmoitti Englannin olevan ”plösöjä symppaava kansakunta”. Toimitusjohtaja puolestaan ilmoitti haastattelussa, että firman mainoksia kritisoineet ovat terroristeja.

Pieni ote palautteesta.

Eihän tämä Protein Worldin kamppis mitenkään ainutlaatuinen ole. Ehkä hieman keskimääräistä provosoivampi. Ja sellaisena hyvä välietappi pohtia kehityssuuntia. Pikainenkin vilkaisu mainoskuvastoon tekee selväksi sen, että seksi myy. Tai ainakin sen, että mainostajat kuvittelevat näin olevan. Myös Suomessa. Tampereella järjestettiin hiljattain Hod Rod & Rock -automessut, jossa normaalien varikkotipujen ohessa oli menekinedistämishommissa myös ilmeisen alaikäisiä teinityttöjä.

Vaikka vähäpukeiset naiset kuuluvat laitettuja autoja esittelevien autotapahtumien ja -lehtien vakiokuvastoon, niin tämä alaikäisten käyttäminen provosoi kommentteja myös alan sisältä. Messuilla työhommissa ollut kilpa-autoilija Emma Kimiläinen dumasi touhun sosiaalisessa mediassa ja Iltalehdessä.

”Työnantajan moraali tässä on kyseessä. On laillista, muttei järkevää tai missään mielessä sopivaa palkata alaikäisiä tyttöjä miehille suunnattuun seksistiseen myynninedistämiseen”, hän selventää.

Nih.

Kimiläinen korostaa hyväksyvänsä sen, että vähäpukeiset naiset ovat iso osa tuning-kulttuuria. “Se on ihan ok niin kauan, kun he ovat täysi-ikäisiä.” Kimiläinenkin siis näyttää määrittelevän toiminnan lähtökohtaisen seksistiseksi, mutta aikuisille sopivaksi. Selvä. Voi asian näinkin nähdä, ja ehkä naispuolisen kilpa-ajajan liikkumavara on rajoitettu.

Iltalehdellä puolestaan ei ollut mitään ongelmia jakaa Kimiläisen haastattelun perään juttuja Miss Hod Rod -kilpailijoista (SEXI-WAU. KATSO KUVAT!). Iltalehden kauhistelu seksismistä on mahdollisesti yhtä uskottava kuin helsinkiläisen persuedustajan hiljattain otsikoihin noussut aloite Tom of Finland -patsaasta.

Palautetta piisasi.
Palautetta piisasi.

Seksismiä voi lain puitteissa mainoksissa viljellä ja paljasta pintaa messuilla esitellä. Mutta kannattaako se? Yksi esimerkki seksismin – ja seksin – toimimattomuudesta saatiin viime vuonna, kun IT-alalla toimivan Frontback-yhtiön markkinointipäällikkö Spencer Chen julisti, että booth babet eivät toimi.

Booth babet, eli messuosastoilla päivystävät tsubut ovat autoalan lisäksi vakioratkaisu myös esimerkiksi peliteollisuuden ja viihdeteknologian tapahtumissa.

Chen tutki muutaman vuoden ajan messuilla normaalien booth babe -edustuksella varustettujen myyntiosastojensa suoriutumista sellaisia osastoja vastaan, joille ei palkattu noita ”markkinointitapahtumakonsultteja” (Chenin mukaan kirjanpidossa käytetty termi) vaan myyntityön ammattilaisia. Tutkittavat osastot olivat hänen edustamansa firman omia, joten myytävät tuotteet olivat identtisiä. Tarkkailtuaan osastojen suoriutumista rinnakkain kävi ilmeiseksi, että vaikka naiskauneus kyllä herätti huomiota, ei se johtanut merkityksellisiin asiakaskontakteihin tai myynteihin. Tissit siis kiinnostivat, mutta eivät myyneet.

Voisimme kuvailla Chenin koetta tosielämän A/B-testiksi (A/B-testi on testi, jossa vertaillaan rinnakkain kahta vaihtoehtoa ja katsotaan kumpi pelittää). Osastot, joihin palkattiin myynti-/edustushenkilöt ammattitaidon, ei kuppikoon perusteella, suoriutuivat poikkeuksetta paremmin.

KUVA6
Pariisin metroasemilla yliseksualisoitujen mainosten malleille huntuja maalannut Princess Hijab kommentoi teoksiaan Voiman haastattelussa vuonna 2010. ”Haluan paljastaa sekä rasistisen että kaupallisen propagandan kiihkoilevan, synkän luonteen. Sitä ei voi parantaa ennen kuin se on tehty näkyväksi.”

Chenin otos ei tietenkään ole kattava, mutta eivät hänet huomiot totaalisen hulluilta vaikuta. Pitäisiköhän samaa kokeilla laajemminkin? Sitä odotellessa kuluttajakansalaiset voivat tietenkin korjailla omatoimisesti niitä mainoksia, joiden kokevat ylittävän soveliaisuuden rajat. Mallia voi ottaa vaikka legendaariselta – ja jo julkisuudesta vetäytyneeltä – Princess Hijabilta.

Jaa tämä: