vastamainokset

Kerro se mainoksin

Kiinalainen mainosvideo muistuttaa, että melkoinen osa aivokapasiteetistamme menee mainosten prosessoimiseen. Myöskään lapset eivät tältä säästy.

Kiinalainen verkkokauppajättiläinen, Alibaba julkaisi Tmal 11.11 -ostosorgioiden alla mainosvideon, joka rakentuu tunnettujen kuluttajabrändien iskulauseiden varaan. Läpi videon kertojaääni luettelee – melko banaaleja – iskulauseita ja tapahtumat rullaavat niiden mukana.

”Sinkkujen päivä”, eli Tmal 11.11 on Kiinana vilkkain e-kaupan päivä, ja tänä vuonna Alibaban myynti 24 tunnin aikana oli lähes 18 miljardin dollaria.

Tämä mainos on siitä nerokas, että epäilemättä tarinan rungon muodostavat brändit maksoivat mukaan pääsemisestä verrattomasti enemmän kuin mitä mainosvideon tuottaminen ja jakelu ovat maksaneet. Alibaba nettoaa siis sekä mainoksella että sen kannustamien kuluttajien ostoksilla.

Jälleen kerran sitä sai katsojana järkyttyä, kuinka monet noista mainoslauseista ovat tuttuja. Minun pääni on epäilemättä turhan tiedon romukoppa, jossa nuo iskulauseet toisten samanlaisten kanssa risteilevät ja vievät tilan tarpeelliselta tiedolta. No, tähän ei pysty yksittäinen ihminen liikoja vaikuttamaan. Mainoksia puskee ovista ja ikkunoista, ja jouluna alla myös postiluukusta. Erityisesti lapsiperheissä.

Tästä pääseekin aasinsillalla lapsiin kohdistuvaan mainontaan ja  kiinnostavaan tutkimukseen, josta luin uudessa Lapsen Maailma -lehdessä.

Brittiläinen Cancer Research UK on tutkinut pikaruoka- ja naksutelevisiomainosten vaikutusta lapsiin haastattelemalla 8-12-vuotiaita koululaisia. Vaikka Iso-Britanniassa roskaruokamainokset ovat kiellettyjä lastenohjelmien mainoskatkoilla, valtaosa lapsista oli mainoksia nähnyt televisiossa katsoessaan muuta ohjelmatarjontaa alkuillasta.

Tutkimuksen mukaan mainokset oli huomattu, ne olivat jääneet mieleen ja vaikuttivat selvästi toiveisiin. Yksi kahdeksanvuotias haastateltu kertoi pizzamainoksen olevan niin herkullinen, että kun mainoksen lopussa pizza lentää kameran linssille, hän haluaisi nuolla televisioruutua. Monet lapset kertoivat auliisti painostavansa vanhempiaan hankintapäätöksiä tehtäessä.

Monet lapsista myös kertoivat tykkäävänsä mainosten katselemisesta ja muistivat tunnusbiisejä. Tämä on helppo uskoa ihan henkilökohtaisen tutkimuksen pohjalta: omat muksuni (4- ja 7-v) lukevat innokkaasti kaikki käsiinsä saamansa lelukatalogit kannesta kanteen ja hiirenkorville. He jopa muistelevat vanhoja katalogeja ja vertailevat katalogien eroja. Ja niitä katalogejahan tosiaan puskee postiluukusta mainoskielloista huolimatta, väestörekisteristä ostettujen osoitetietojen turvin – erityisesti näin joulun alla.

Vaikka kaikenlaiset mainokset vaikuttavat myös lapsiin, roskaruoka valikoitui Cancer Researchin tutkimukseen teemaksi koska lasten ylipaino on lisääntynyt Britanniassa. Lapsuusajan ylipaino lisää aikuisiän ylipainon riskiä ja tämä puolestaan kasvattaa syöpäriskiä.

Ron English: Fat Tony!
Ron English: Fat Tony!

Eihän tämä lapsiin kohdistuvien mainosten tehokkuus tietenkään mitään uutta ole tai se, että lapsille mainostetaan haitallisia hyödykkeitä. Johan tupakkayhtiö R. J. Reynolds toi 1980-luvulla markkinoille selvästi lapsille ja nuorille suunnatun Joe Camel -hahmon, jolla ehdollistettiin tulevia tupakoitsijasukupolvia. Yhdysvalloissa vuonna 1991 tehdyn tutkimuksen mukaan Joe Camelin tunnistettavuus ja yhdistyminen tupakointiin oli kuusivuotiaiden joukossa yhtä vahvaa kuin Disneyn ja Mikki Hiiren yhdistäminen toisiinsa.

Tupakkayhtiö tietenkin kielsi väitteet tupakan mainostamisesta lapsille, mutta monet epäilivät ihan hyvin perustein tätä. Esimerkiksi taiteilija Ron English kampanjoi vuosia Joe Camelia vastaan esimerkiksi näyttävillä – ja luvattomilla – mainostauluille liisteröidyillä vastamainoksilla. Lopulta, kymmenen vuotta lanseeraamisen jälkeen Joe Camel joutui eläkkeelle.

Parin vuoden takaisessa Lapsen Maailman haastattelussa Kilpailu- ja kuluttajaviraston johtaja Anja Peltonen tiivisti  lapsiin kohdistuvan markkinoinnin ongelman: ”Lapset eivät ole kongnitiivisilta taidoiltaan samanlaisia kuin aikuiset. He tosiaan uskovat, että mainontaa tehdään heidän parhaakseen. Vasta 12-vuotiaana lapset alkavat ymmärtää, mikä mainosten idea on.”

Peltosen haastattelussa mainitaan ajankohtaisena ongelmana myös elokuvien tuotesijoittelu ja mainoskytkyt. Smurffit-elokuvalla mainostettiin juuri tuolloin hampurilaisia – kohderyhmään kuuluivat epäilemättä myös alaikäiset.

Ron English: Camel JR's (1991)
Ron English: Camel JR’s (1991)

Itse olen seurannut mainoksia ahkerasti – jopa kriittisesti – opiskelujen ja työn myötä  jo 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Hieman olen lapsillenikin yrittänyt niitä selittää, koska eivät he mainoksilta kuitenkaan kykene välttymään. Kysyin ekaluokkalaiselta lapseltani, että miksi mainoksia tehdään. Hän vastasi: ”Siksi että yritykset haluavat myydä tavaroitaan sinulle. Esimerkiksi Adidas haluaa, että ostat kenkiä etkä vaikka toyotaa.”

Addut ovat tulleet lapsilleni tutuiksi, koska itse sellaisia useimmiten käytän (koska Run-D.M.C.) ja firman pakettiauto sattuu olemaan Toyota. Ja mainoksiltahan lapset eivät välty vaikka me vanhemmat tekisimme mitä. Kouluihinkin laskevat niitä. Ehkä parasta, mitä tälle voin tehdä, on opettaa muksutkin katsomaan mainoksia.

Että ei kun kaikki vaan opiskelemaan. Laitetaan tähän loppuun oppimateriaaliksi tuon yllä nähdyn Alibaban mainosvideon käsikirjoitus:

I will (Under Armour) change your destiny (SK-II), you can be anything (Barbie); always in beta (New Balance). It takes courage (Ray-Ban) to be forward thinking (smart), but hey my beauty, my say (Dove).

Capture different (GoPro), ready for more (Converse) because you are worth it (L’Oréal Paris). Life’s good (LG), delighting you always (Canon); Live young (Evian), you got no strings (beats), Just do it (Nike).

Live in (Levi’s) mad intense (Stride), off the wall (Vans) ways. We break the rule (Vidal Sassoon), keep walking (Johnnie Walker), and never stop exploring (The North Face).

Olisiko tämä luokiteltavissa runoudeksi? En tiedä.

Jaa tämä:

Kuvat ovat vaikea laji

Vaikka elämme hypervisuaalisessa yhteiskunnassa eivät ihmiset oikein osaa suhtautua kuviin. Pilakuvat, sarjakuvat ja vastamainokset vaativat kuvalukutaitoa, joka osalta kansasta puuttuu.

Kävin eilen sananvapausjärjestö Suomen PEN:in järjestämällä Ilmaisunvapausklubilla, jossa päivän teemana oli kuvantekijöiden ilmaisunvapaus. Aihe kiinnosti ihan omakohtaisestikin, osallistunhan myös Voima-lehden vastamainosten tekemiseen.

Tilaisuuden avasi Ranskan kulttuuri-instituutin johtaja Jeannette Bougrab käytti avauspuheenvuoron sananvapauden puolesta puhumiseen. Puheenvuoroa dominoi ymmärrettävästi Charlie Hebdo -lehden toimitukseen kohdistunut terroristi-isku.

Bougrab myös nosti esiin sen, että kaikissa länsimaissa ei suinkaan ole selvää, mitä sananvapaus tarkoittaa: kun PEN päätti vuosi sitten myöntää Charlie Hebdolle sananvapauspalkinnon, vastustettiin päätöstä äänekkäästi. Palkinto Charlie Hebdolle kuitenkin myönnettiin. Arabi- ja muslimitaustainen Bougrab, joka on toiminut myös tasa-arvoa ajavan ja syrjinnän vastaisen komission, HALDE:n (Haute autorité de lutte contre les discriminations et pour l’égalité) puheenjohtajana, totesi että tällä hetkellä islamin uskon kritisoiminen on ajoittain helpompaa muslimimaissa kuin länsimaissa.

Sananvapauden kanssa on vielä tehtävää.

”Me ranskalaiset olemme ylpeitä siitä, että voimme kritisoida jumalaa. Jokaisella on oikeus uskoa jumalaa ja samoin oikeus kritisoida sitä. On kiinnostavaa, kuinka älykkäätkin ihmiset voivat olla ällistyttävän väärässä – esimerkiksi filosofi Michel Foucault tuki ajatollah Khomeinia tämän langetettua fatwan Salman Rushdielle.”

Postin Ville tietäväiseltä tilaamien sananvapauspostimerkkien sensuroiminen myötä prosessista saattoi hyvinkin muodostua Tietäväisen uran kiinnostavin kokonaistaideteos. Tämä tuskin kuitenkaan oli taiteilijan tavoitteena.
Postin Ville tietäväiseltä tilaamista sananvapauspostimerkeistä, skandaalista ja niiden sensuroimisesta saattoi hyvinkin muodostua Tietäväisen uran kiinnostavin kokonaistaideteos. Tämä tuskin kuitenkaan oli taiteilijan tavoitteena. Kuva: Ville Tietäväinen

Suomalaisten osallistujien paneelikeskustelussa teemat olivat ymmärrettävästi kevyempiä. Eivät vähemmän kiinnostavia kuitenkaan. Äänessä olivat sarjakuvataiteilija Johanna Rojola, kuvittaja Ville Tietäväinen ja pilapiirtäjä Jyrki Vainio. Puhetta johti toimittaja Ville Hänninen.

Esimerkiksi Tietäväinen kertoi, noin 3000 piirroksen kokemuksella, kuinka hänen artikkelien yhteyteen tekemiinsä kuvituksiin suhtaudutaan tunteikkaasti.

”Toisinaan, vaikka olen hyvin samalla linjalla kuin kirjoittaja, minua pyydetään pehmentämään kuvaa. Vaikka artikkelin teksti olisi kuinka kantaa ottava, niin kuvan koetaan olevan enemmän sitä.”

Tulkitaanko kuvallisesti välitetyt viestit toisin – eli voimakkaampina – kuin kirjoitetut viestit? Keskustelijoiden ja yleisön kokemukset tuntuivat tukevan tätä oletusta. Ottaen huomioon, että yhteiskuntamme on jopa hypervisuaalinen, olisi tietysti ensiluokkaisen tärkeää, että kansalaiset osaisivat – ja huomaisivat – tulkita kohtaamiaan kuvaviestejä. Mikäli emme osaa tulkita kuvia, emme kykene ymmärtämään omaa visuaalista kulttuuriamme.

Johanna Rojola viittasi tähän kyvyttömyyteen tulkita kuvia kommentoidessaan Charlie Hebdo -tapausta. Hän totesi, että kokemuksensa mukaan valtaosalla suomalaisista ja laajemminkin ei-ranskalaisista kuvanlukutaito ja kulttuurin tuntemus ei riittänyt Charlie Hebdon kuvaston arvioimiseen. Tämä tuntemuksen puute ei tietenkään estänyt ihmisiä tulkitsemasta kuvia ja tämä johti Rojolan mukaan kannanottoihin, jotka kertoivat enemmän kommentoijista itsestään kuin aiheesta.

Ville Hänninen esitti arvion, että nykyisessä mediakulttuurissa on viitteitä siitä, että myös tahallinen väärin tulkitseminen ja siitä johdettu itsensä tai muiden puolesta loukkaantuminen ovat kovin yleisiä. Esimerkkinä tarkoituksellisesta väärinymmärtämisestä Hänninen tarjosi Ville Tietäväisen Postille suunnittelemien sananvapausteemaisten postimerkkien kohtaloa.

Suomen Sisun ex-vara- ja ex-puheenjohtaja ja espoolainen kaupunginvaltuutettu Teemu Lahtinen (ps.) ja Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen tarttuivat postimerkkisarjan yksittäisiin merkkeihin, vääristelivät niiden merkitystä ja onnistuivat synnyttämään somekohun. Tämän kohun myötä Posti (jotenkin pohjattoman surullisesti) päätti sensuroida tilaamansa sananvapauspostimerkit.

”Ja nämä kuvat olivat kerrankin sellaisia, että en halunnut ottaa voimakkaasti kantaa minkään puolesta. Esittelin mielestäni hyvin neutraaleja kuvapareja nyky-Suomesta”, Tietäväinen itse taivasteli kohua ja sensurointipäätöstä.

No onkos täsä nyt laitaa? Sopiiko tästä edes puhua?
No onkos täsä nyt laitaa? Sopiiko tästä edes puhua? KUVA: Voima 3/2016. Lisää kuvan taustoista: http://hairikot.voima.fi/blogi/veriuhri-kapitalismin-alttarilla/

Me täällä Häiriköt-päämajassa ja Voima-lehdessä olemme myös ajoittain huomanneet, kuinka tunteikkaasti kuviin reagoidaan – usein verrattain kiltteihinkin vastamainoksiin reagoidaan voimakkaasti. Vaikka pääpiirteittäin samaa asiaa olisi käsitelty lehdessä merkittävästi kriittisemmin sanamuodoin, saattaa vastamainos kerätä moninkertaisen määrän murinaa ja nurinaa.

Tuore esimerkki vastisten saamasta tunteikkaasta palautteesta on viime sunnuntailta, jolloin olin Tampereella luennoimassa kulttuurihäirinnästä. Räväytin Anarkiaa ja burgereita -tapahtumassa luentoni aluksi seinälle meidän Hexburger-vastiksen. Hampurilaisravintolaa kritisoiva vastamainos sopi tilaisuuden teemaan mainiosti.

Luento eteni omalla painollaan ja otti oman aikansa ja yleisökin kommentoi reippaasti, kiitos siitä (itse olin tosin ihan hirveän Mordor-flunssan rusentama, mutta ilmeisesti meni riittävän mallikkaasti kun en tomaattisateeseen joutunut). Luennon jälkeen keski-ikäinen herrasmies kuitenkin tuli puhumaan ja piti täysin pöyristyttävänä ajatusta, että olen töissä ja saan palkkaa, ja samalla kritisoin näin (siis vastamainoksia) yrityksiä, jotka maksavat veronsa ja työllistävät väkeä.  Oletan, että hän ei ole kokenut samaa pöyristystä niitä lukuisia mediataloja kohtaan, jotka omissa medioissaan uutisoivat – hyvinkin kriittiseen sävyyn – Hesburgerin Salmelan hieman pöhköä ulostuloa. Itsekin aiheesta kirjoitin:

Moni sylkäisi aamukahvit näppäimistölle helmikuun lopussa, kun Hesburgerin perustajan ja omistajan, Heikki Salmelan, uhosi että suomalaiset ovat turhan laiskoja työtekijöitä. Pitäisi kasvattaa työviikon pituutta 40 tunnista 45 tuntiin. Sosiaaliturva on vienyt työmotivaation ja opiskelukin tuppaa olemaan hukkaan heitettyä aikaa – meno oli kaikin puolin kunnollista.

Lisää kahviroiskeita näppäimistölle saatiin kun Palvelualojen ammattiliitto PAM:in valtuuston jäsen, luottamusmies ja myyjä Anne Nyman kävi kyselemässä Hesen työntekijöiltä työviikkojen pituutta ja hommien riittävyyttä.

’Voitko kuvitella hämmästystäni, kun työntekijät murheellisina selittivät, että kukaan heistä ei saa tehdä kokopäivätöitä paitsi ravintolapäällikkö? Työhaluja ja -kykyjä olisi, mutta sopimustunnit ovat todella surkeat. Toiseen Hesburgeriinkaan ei uskalla vaihtaa, koska tarjolla on vain neljän tunnin (kyllä, luit aivan oikein: neljän tunnin!) viikkotyösopimuksia.'”

Vaikka kriittistä tekstiä aiheesta siis julkaistiin palstametreittäin, niin vastamainos aiheesta nosti jälleen (joo, aika pieni otos) tunteet ihan eri tavoin pintaan.

James Hirvisaari ei petä ikinä. Vaikka hetken siltä tuntuisikin, korjaantuu tilanne nopeasti – tällä kertaa 18 minuutissa.
James Hirvisaari ei petä ikinä. Vaikka hetken siltä tuntuisikin, korjaantuu tilanne nopeasti – tällä kertaa 18 minuutissa.

Ilmaisunvapausklubin jälkeen tapasin ihan muissa asioissa Pertti Jarlan viereisessä pubissa. Keskustelu kääntyi siinäkin pöydässä spontaanisti kuvanlukutaitoon ja Fingerpori-strippien tulkitseminenhan on tunnetusti ajoittaan tarkkuutta vaatimaa puuhaa.

Jarlan tuore esimerkki tulkitsemisen vaikeudesta tulee parin päivän takaa. James Hirvisaari hehkutti Fingerporin strippiä Twitterissä, kunnes huomasi, että pilkka sattuikin omaan nilkkaan – 18 minuuttia siihenkin meni.

Jaa tämä:

Darren Cullenin julmat lelut

Rääväsuisen, lasten puolesta kampanjoiva ja sotaa vastustava taiteilija  kopioi kaupallista kuvastoa häpeämättä.

Kuten kunnon kulttuurihäirintään ja etenkin vastamainosprojekteihin kuuluu, brittitaiteilija Darren Cullenin taide ammentaa innoitustaan mainonnan ja kulutuksen maailmasta.

Häiriköt-päämajan edustajat tapasivat Cullenin Lontoossa jossa osallistuimme yhdessä Cullenin, Jani Leinosen, Sara Kärpäsen, Eeva Kempaisen ja Mel Evansin kanssa Suomen Lontoon instituutin Culture Jam – Round 1 -seminaariin.

Cullen omii kaupallista, graafisesti viettelevää pintamaailmaa ja paiskaa oman taiteelliset tuotteensa julmina, raadollisina ja ravistelevina – suorastaan liian todellisina – ohikulkijoiden arjesta ja nautinnonhalusta himmentyneille katseille.

Taskurahaa lapsille! Näin helppoa se on: täytät vain kaavakkeen! Ota ennakkoa viikkorahoistasi! Nyt!

Pikkulasten pikavippejä promoama kampanja nostatti netissä vihamyskyn. Onneksi. Reaktio osoittaa, ettei ihan kaikki sentään voi mennä läpi tai olla hyväksyttyä.  ”Tämä on järkyttävää!”, mekkaloitiin verkossa. ”Jos tämä on totta, toivon että kuolet tuskallisesti”, kirjoitettiin koronkiskurikauppiaalle.

Kun Cullen osana tätä taideteosta avasi lasten pikavippejä kauppaavan toimiston Lontoossa, ohikulkija kävi melkein kimppuun. ”Eikö mielestäsi ole väärin myydä lainoja lapsille?”, tämä huusi. ”Tietenkin on!”, vastasi Cullen. Mutta vihastunut oikeudentuntoinen kansalainen poistui kai luullen, että Cullen oli tosissaan.

Yhdysvaltalainen Huffington Post -verkkolehti kirjoitti teoksesta hillittömän reportaasin, se löytyy tästä linkistä.

Cullenin teokset värikkäine reaktioineen saavat miettimään taideteoksen rajoja. Jos teos alkaa siitä, kun Cullen julkaisee kaupallisiksi naamioiduilla verkkosivuillaan lainatarjouksia lapsille ja mainoksia olemattomista pikavipeistä, ulottuuko teos myös pubeihin, joissa suuttuneet ihmiset meuhkaavat lasten kaupallista hyväksikäyttöä vastaan?

Jotkut taiteilijat pitävät taideteoksen rajana teoksen nimeämisen kiinteyttämää rajaa, eli teos on se ja vain se, mitä mitä on ripustettu seinälle, veistetty patsaaksi tai tallennettu liikkuvana kuvana ja minkä taiteilija on viimeistään esillepanon yhteydessä teokseksi nimennyt. Teos voi olla myös performanssi, joka alkaa ja loppuu sovittuna aikana.

Varsinkin kulttuurihäirinnässä teoksen voisi ajatella ulottuvan vielä kauemmaksi: sen aiheuttamaan reaktioon ja joskus jopa jonkinlaiseen maailman korjaamisen prosessiin – toivottavasti hyvään suuntaan. Teoksella saatetaan halutaan konkreettista muutosta, jolloin toivotaan, että tavoite saavutetaan teoksen herättämän reaktion ansiosta.  Etenkin silloin voisi lukea reaktion olevan osa teosta.

Mutta reaktiot voivat olla osa teosta silloinkin, kun ne ovat erilaisia kuin taiteilija ennusti tai rohkeni toivoa.

Lontoossa Cullen kertoi lasten pikalainateoksen syntyneen hänen omasta suuttumuksestaan korkeakorkoisia aivan liian helposti lunastettavia – ja liian paljon mainostettuja – vippejä kohtaan. Korkeakorkoiset ja koukuttavat lainat ovat mekanismi, jolla jo köyhät perheet ajautuvat ojasta aina vaan syvempään allikkoon.

thescottishsun
The Sun -lehden skottiversio havahtui: ”Kovasydäminen Darren Cullen lyö joulupukkia mainoskampanjallaan. 22-vuotias paljastaa tämän VALEHTELEVAN – ja väittää tämän jopa TAPPANEEN Jeesuksen.”

”Joulupukki antaa enemmän rikkaiden lapsille kuin köyhien lapsille.”

Tämä teos oli mainostaulutaidetta, eli se oli esillä isoissa tienvarsien mainostauluissa.

DarrenSanta
Darren Cullen Kulttuurihäiriköiden tilaisuudessa Lontoon Rich Mixissä.

Cullenin työt ovat poliittisia ja erittäin brittiläisiä. Skottitaiteilijaa suututtaa maansa sekaantuminen sotiin. Armeija mainostaa paljon, ja se tekee väkivallasta Action man -nukelle välttämättömän hyveen isänmaallisuuden kautta.

Viihde-elokuvien ja television myöhäisiltojen sarjojen prime time -aika on useimmiten varattu pelien kaltaiselle väkivaltaviihteelle. Nautintoa hakevaan taistelujännitykseen eivät mahdu sodan seuraukset: vammat,  psyykkiset traumat ja ruumispussit. Juuri niistä Cullen on tehnyt protestoivaa taidetta.

Cullenin muka lapsille suositeltavan sotilasnuken sanoma iskee isänmaallisen britin tajuntaan julmemmin ja suoremmin kuin pelkkä ohimenevä uutisvirran palanen tai fiktiojännärin vammautunut sivuhenkilö.

Cullen ei vetoa sotaa vastaan kriisin varsinaisten uhrien avulla, eli hän ei hae myötätuntoa varsinaisen sotatantereen viattomien asukkaiden (naisten, lasten tai pakolaisten) kautta, vaan suuntaa viestinsä suoraan heille, joille markkinoidaan liittymistä armeijaan. Toisin sanoen, hän adoptoi valtavirran keskellä uivan mainonnan muuttaen pelkästään Dead Action Man -nuken  ”ennen”-statuksesta miesparan onnettoman sotakokemuksen ”jälkeen”-tilaan.

o-DONT-JOIN-THE-ARMY-DARREN-CULLEN-570
”DAD”: Isi on paketissa. Mukana tulee myös mitali, jota voi pitää esillä, kun isi on haudattu.

Iso-Britannian lelukaupoissa myös oikeat lapsille tarkoitetut nuket ja aseet todellakin mainostavat sotasankaruutta lapsille. Dead Action Man vie ajatuksen pidemmälle ja se esittää kuollutta brittisotilasta, jolla mainoksissa leikkivät lapset, nuo tulevaisuuden sankariruumiit.

Ostaisitko tämän lapsillesi? Miksi et? Mihin vedät lapsille soveliaan sotalelun suhteen? 

Cullenin Dead Action Man -mainosvideo on osa laajempaa teosta. Melkein tekisi mieli sanoa ”ei heikkohermoisille”, mutta hei, sehän on nukke! Veterans for Peace UK, brittiveteraanien rauhanjärjestö, on ottanut nuken ja videon osaksi sodanvastaisia kampanjoitaan.

Suomalainen katsoja miettii miten Naton puolesta intoilevat isänmaan ystävät suhtautuisivat Cullenin taiteeseen ja kestäisikö sinivalkoinen sotilaallisuus ajatusta suomalaisista muuttumassa sotilasliiton määrittelemän oikeuden uhriksi.

tumblr_nnm9svYVqP1qzmbcbo1_1280
Lihavoitu groteski versaalina, mukin tekstin isojen kirjainten tyyli, on nykyään suurinta muotia mainosmaailmassa. Se viestii asiallisuudesta ja jämäkkyydestä. Sitä käyttää muun muassa Helsingin yliopisto mukeissaan.

”JOIN THE FUCKING ARMY”. ”MAKE STUFF DEAD”.  Iskulauseet paljastavat, mistä pohjimmiltaan on kyse. Armeijan sanoma kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Lisää Darren Cullenin teoksia hänen sivuillaan ”Spelling Mistakes Cost Lives”.

Kulttuurikeskus Rich Mix Lontoon Eastendissä Shoreditchin kaupunginosassa on saanut väriä pintaansa. Paikka soveltui ensiluokkaisesti kulttuurihäirintäaiheiselle seminaarille.

Häiriköiden Lontoon-reissun hedelmiä on luvassa jatkossakin. Jari Tamminen on jo kirjoittanut keskusteluun osallistuneen Mel Evansin edustamasta Liberate Tate -hankkeesta tänne.

Finnish Institute julkaisi tiviin selostuksen Culture Jam – Round 1 -seminaarista.

Jaa tämä:

Kuka saa olla mainoksen suomalainen?

Mainosten sanotaan peilaavan yhteiskuntaamme. Kyseessä on siitä omituinen peili, että suinkaan kaikkia se se suostu peilaamaan.

”Toteutimme asiakkaallemme kuvakilpailun, johon osallistui omilla kuvillaan monennäköisiä suomalaisia. Kun äänestyksessä menestyi romanilapsen kuva, kokosi verkkoyhteisö voimansa äänestystulokseen vaikuttamiseksi. Koska ’kuka voisi edes HARKITA mannejen perunalla kuvattujen äpäräpaskoille häviämistä!’”

Mainostoimisto Ida Framin toimitusjohtaja Panu Laaksonen kertoo Markkinointi&Mainonnan blogissa ilmiöstä, josta on puhuttu viime aikoina: siitä, kuka saa näkyä mainoksissa ja kuka saa edustaa (jotain myyttistä) suomalaisuutta.

Helmikuussa julkaistun Felixin ketsuppimainoksen nostattama älämölö on edelleen tuoreessa muistissa – MV julkaisi raivoisaa hulluutta ja Rajat kiinni -porukka rehasi. Onneksi Felix (tai sen omistaja Orkla, siis) piti pintansa ja seisoi mainoksen takana eikä lähtenyt mukailemaan kovaäänistä rasistista vähemmistöä.

Tästä rasistit riehaantuivat ja alkoivat ragettaa. 

Edellinen lainaus Panu Laaksosen ajatuksista palautti mieleen Irmeli Huhtalan Taideteollisen korkeakoulun maisteriohjelman opinnäytteen vuodelta 2007. Koti etsii ihmistä – romanikuvat mainoksissa koostui teoriaosuuden lisäksi taiteellisesta osasta, jota varten Huhtala toisinsi arkista mainoskuvastoa muuttaen ainoastaan kuvien henkilöt oletusarvoisista malleista romaneiksi.

Haastattelin Huhtalaa tuolloin, lähes kymmenen vuotta sitten.

Irmeli huhtala – anna elämän maistua
“Kun kyselin Valiolta maitotytöstä, niin minulle vastasi todella kiukkuinen täti, joka sanoi, että maitotyttö on meidän juttu etkä sinä voi tehdä mitään siihen liittyvää”, Huhtala kertoi vuonna 2007. Kuvassa Valion tuolloinen (aika törkeän ysäri) logo.

“Ajatus lähti siitä, että yhteiskunnalliset marginaalit suljetaan pois näkyvistä. Mietin, missä ja miten romaneja näkyy, oikeastaan heistä näkyy ainoastaan karikatyyrejä elokuvissa ja muualla mediassa. Ajattelin, että mitä jos heitä näkyisikin mainoksissa, sehän on sellainen pyhä alue, jossa heitä ei missään nimessä näy”, Huhtala kertoi.

”Mainosten kielellä pystyn sanomaan asioita, jotka olisivat muuten esitettyinä hirvittävän pateettisia. Miksi romanien on vaikea saada asuntoa? Vastamainoksen avulla sitä ei tarvitse selitellä, se iskee katsojaan välittömästi.”

Huhtala teki näkyväksi ilmeisen ja pakotti yleisönsä kohtaamaan tämän kiusallisen epäkohdan yhteiskunnassamme. Harmillisesti tuo osoitettu epäkohta on yhtä ajankohtainen nyt, kuin mitä se oli myös vuosikymmen sitten.

Irmeli Huhtala Estee Lader
Intuitioni sanoo, että tässä ei pitäisi olla mitään vikaa.

Mielestäni olisi kuitenkin väärin olettaa – tai edes edellyttää – että itsenäiset mainostajat huomioisivat kaikki yhteiskunnan epäkohdat, vaillinaisuudet ja muut korjattavat – ja vielä puuttuisivat niihin mainosviesteissään. Yrityksen lakisääteisenä tehtävänä on lähinnä takoa rahaa omistajilleen ja mainoksen tarkoituksena on lisätä myyntiä. Kun nämä pitää mielessä, ei pety liikaa firmojen toimintaan.

Välillä yritykset tietysti huomioivat myös esimerkiksi eettiset ja ekologiset tekijät, mutta silloinkin taitaa kyse olla lähinnä siitä, että tuon toiminnan toivotaan vetoavan kuluttajiin.  Tiedostavat kuluttajat sitten palkitsevat eettiseksi katsomansa yrityksen asiakkuudellaan samalla kannustaen muitakin yrityksiä parantamaan tapojaan.

Jos ja kun yrityksen toiminnassa on ongelmia ja epäselvyyksiä, on tietenkin meidän kuluttajakansalaisten asia pitää melua kiinnittää huomiota niihin ongelmiin. Useimmiten yritykset eivät harmillisesti lähde keskusteluun mukaan. Tämä ei tietenkään estä meitä muita keskustelemasta niin, että kritiikin kohteena olevat yritykset ja ala sen viestin saavat.

“Olisin halunnut ottaa yritykset ja heidän mainoksensa mukaan semmoisinaan tähän näyttelyyn ja vilpittömästi heiltä yhteistyötä kysyin.. ..Olin yhteydessä Kiinteistömaailmaan. Neuvottelin kiinteistöfirman markkinointipäällikön kanssa mahdollisuudesta käyttää heidän mainostaan pohjana yhdelle työlle. Puhelimessa hän oli kiinnostunut ajatuksesta ja lupasi keskustella asiasta johtoryhmän kanssa”, Huhtala kertoi tuolloin.

Huhtala_Koti-etsii-ihmistä
Kodin lisäksi myös mainokset ovat vailla tiettyjä ihmisiä.

Myöhemmin Huhtala sai ilmoituksen, että mainoksia ei voi käyttää tällaisessa tarkoituksessa, vaikka kyseessä oli taidenäyttely. Riittävän monen kieltävän vastauksen jälkeen hän lopetti lupien kyselemisen kokonaan.

Teoksiaan varten Huhtala päättyi toisintamaan mainosten kuvaston alusta loppuun itse ilman yhteistyökuviota yritysten itsensä kanssa. Samalla hän teki näkyväksi myös sen, kuinka vaikeata yrityksiä on saada mukaan maailman pelastamiseen. Kritiikille löytyy epäilemättä jatkossakin kohteita ja tarvetta.

Kannattaa kuitenkin muistaa kohdistaa kritiikki mainostajien ohella myös kuluttajakansalaisiin. Ihan ongelmatonta ei ole meno kummallakaan puolella aitaa.

Jaa tämä:

Mainostaja vastaan taiteilija

Miten pitäisi suhtautua siihen, että jalkapallojoukkue uhkailee muusikkoa joka pitää joukkueen pelipaitaa musiikkivideolla? Entäpä onko sillä mitään väliä, että yksi pelipaidan mainoksista on muutettu vastamainokseksi?

Tämä on taas just tätä. Yrityksen myyvät brändiään kantavia tuotteita maailman täyteen ja sitten kiukuttelevat, kun nuo tuotteen päätyvät osaksi maailmaa. Jos ei kiinnosta olla osa maailmaa, niin sitten kannattaisi varmaan suosiolla vetäytyä parrasvaloista.

Nyt muusiko M.I.A. on saanut niin sanotun cease and desist -kirjeen Paris Saint Germain -jalkapallojoukkueelta, koska hänellä oli joukkueen (hieman korjailtu) pelipaita päällä musiikkivideollaan.

M.I.A. julkaisi kirjeen kokonaisuudessaan Twitterissä (twitter.com/MIAuniverse/).
M.I.A. julkaisi kirjeen kokonaisuudessaan Twitterissä (twitter.com/MIAuniverse/).
 

Vapaasti käännetynä siis:

”Huomasimme epämiellyttäväksi yllätykseksemme, että laulaja esiintyy tällä videolla kahdesti pukeutuneena joukkueemme viralliseen pelipaitaan, josta on tunnistettavissa PARIS SAIN GERMAINin logo sekä sponsoriemme (NIKE ja QNB) brändit sekä sponsorimme EMIRATESin brändi, jonka slogan on muutettu muodosta ”FLY EMIRATES” (”Lennä Emiraateilla”) muotoon ”FLY PIRATES” (”Lennä merirosvoilla”)

Sen lisäksi, että olemme tästä yllättyneitä, me emme ymmärrä, miksi meidät on yhdistetty logomme ja virallisen pelipaitamme kautta moiseen julkiseen häpäisyyn.”

Ja sitten lopuksi vaaditaan videon hävittämistä interwebistä ja uhkaillaan lakikirjalla.

Mitäköhän PSG:n väki on ajatellut ihmisten tekevän niillä paidoilla, joita ostavat – kovaan hintaan – joukkueen fanikaupasta ja jälleenmyyjiltä? Kenties pistävän paidat kaappiin ja kulkevan nakerona kaupungilla, jotta eivät vahingossa saata sponsoreita ikävään välikäteen? Omituista ajattelua moinen. Jos ovat kuluttajien rahat kelvanneet, niin varmaan kannattaisi hyväksyä se, että niitä paitoja näkyy siellä missä ne kuluttajatkin ovat. Vaikka sitten musiikkivideoilla. Ja jos ei halua altistaa sponsoreita moiselle, niin voi vaikkas jättää ne sponsorin leimat pois paidoista (oikeastihan sponsorit maksavat pääsystä näihin faneille myytäviin paitoihin, joten niitä ei tietenkään jätetä pois).

Eikä tuosta logon korjailussakaan hirveästi ole nokkaan koputtamista. Kyllä kukin saa korjailla omaa paitaansa ihan parhaaksi katsomallaan tavalla. Niihin saa halutessaan esimerkiksi ommella eri värisiä paikkoja tai vaikka piirtää kirkkoveneen. Myyjä voi vaikuttaa myytävään tuotteeseen – ei ostettuun. (Tämä viimeinen ei tunnetusti koske digitaalista musiikin, kirjojen ja pelien ”myyntiä”, mutta siitä lisää joskus toiste.)

Katsokaa ja kauhistukaa. Borders on perin ajankohtainen muutenkin kuin PSG:n uhkailujen kautta.

Suomessa näitä cease and desisteja ei hirveästi ole tavattu lähetellä, mutta täysin vieraasta ilmiöstä ei ole kyse. Usein kirjeissä esitetään uhkauksia, joilla ei ole mitään juridista pohjaa. Tällöin tarkoituksena on pelotella vastaanottaja perääntymään rosiksen pelossa, vaikka mitään muuta syytä perääntymiselle ei olisi.

Toisinaan kirjeen vastaanottaja saattaa myös tietää, että mitään juridista perustetta syytöksille ei ole, mutta vetääntyy silti, koska pitkä oikeuskäsittely olisi turhan raskas prosessi (vaikka siis olisikin itse oikeassa).

Esimeksiksi Voima on saanut tunnustuksena vastamainoksen onnistumisesta uhkailukirjeen Volvolta. Meillä oli onneksi sen verran tuntemusta toimialastamme, että tajusimme kirjeen välittömästi totaaliseksi huuhaaksi ja että yksikään kirjeessä lueteltu laki tai säädös (joita väitetysti siis rikoimme) ei liittynyt journalistiseen toimintaan mitenkään. Julkaisimme saamamme kirjeen välittömästä netissä ja tieto uhkailusta päätyikin ripeästi uutisiin.

Mites meni Volvo noin niinku omasta mielestä?

Hanna Nikkanen kirjoitti tuolloin tuoreeltaan uhkailukirjeistä ja Streisand-ilmiöstä:

Niin parodiat kuin tribuutitkin siivotaan verkosta isolla luudalla. Mitä enemmän yhtiöllä on varaa törsätä asianajajien palkkioihin, sitä totaalisemmin se voi hallita julkisuuttaan uhkauksin. Cease & desist -kirjeiden käyttöä sananvapauden rajoittamiseen dokumentoi muun muassa yhdysvaltaisten yliopistojen ja aktivistien yhteinen Chilling Effects -projekti.

Mutta on tässä iloinenkin puolensa. Varsin usein nämä muskeleitaan pullistelevat yhtiöt nimittäin valitsevat kohteensa aivan väärin. Se, mikä näyttää juristin silmissä mainiolta julkisuudenhallintakikalta, onkin kriisiviestinnän emämoka. Yritys vaientaa epämiellyttävä viesti johtaa vain viestin voimistumiseen. Amerikassa kutsuvat tätä Streisand-ilmiöksi.

Vuonna 2005 Helsingin Töölössä sijaitseva ravintola Lehtovaara pillastui blogikirjoituksesta, jossa huomautettiin, ettei ravintola ollut vastannut sille aikaisemmin tehtyyn reklamaatioon. Ravintolan juristit vastasivat uhkauskirjeellä, jossa vaadittiin tekstin poistamista blogista sekä 80 000 euron korvausta ravintolalle aiheutetusta vahingosta.

Bloggaaja oli Herkko Hietanen, silloin oikeustieteen kandidaatti ja internetin sananvapautta ajavan Electronic Frontier Finland ry:n perustajajäsen. Ehkä huono kohde tällaiselle pelottelulle. Hietanen vei asian julkisuuteen, juttu levisi ulkomaille asti eikä ravintolan maine ole oikein vieläkään toipunut tästä seuranneesta mylläkästä.

Tässä se nyt on, vastamainos Voimasta 8/2008. Yhä ajankohtainen – jopa tavalla, jota emme osanneet ennakoida vastista tehdessämme.
Tässä se nyt on, vastamainos Voimasta 8/2008. Yhä ajankohtainen – jopa tavalla, jota emme osanneet ennakoida vastista tehdessämme.

Aina asiat eivät kuitenkaan mene näin hyvin. Yksi esimerkki tuosta perääntymisestä uhkailujen edessä tuli vastaan haastateltuani kahdesti yhdysvaltalaista taiteilijaa, Peter Gronquistia. Gronquistin teoksissa yhdistyivät aseet, kultamaali ja blingbling-brändit.

Tehdessäni vuonna 2008 ensimmäistä haastattelua, Gronquist kertoi avoimesti, että Louis Vuitton oli lähestynyt häntä uhkailevan tyyliin ja että hän parhaillaan punnitsi vaihtoehtojaan. Kun olin taiteilijaan yhteydessä joitain vuosia myöhemmin kirjoittasessani Häiriköt-kirjaa, hän totesi, että hän ei käytä LV-logoa enää osana teoksiaan ja että hän ei voi kommentoida aihetta. Rivien välistä tuli selväksi, että LV:n uhkailu oli purrut ja taiteilija oli joutunut taipumaan.

Vaikka Gronquist oli täysin oikeuksiensa rajoissa käyttäessään logoa osana taideteoksiaan, ei hänellä ollut varaa mittavaan oikeuskäsittelyyn. Mitä hyötyä on olla oikeassa, jos vastapuoli voi sitoa nuoren taiteilija kaikki resurssit vuosiksi pitkitettyyn oikeussalidraamaan? Ja mitä hyötyä on voittaa tapaus vuosien jälkeen, jos on tehnyt henkilökohtaisen konkurssin oikeudenkäyntikulujen takia?

Tämä ainutlaatuinen, käsityönä valmistettu taideteos ylittää teoskynnyksen, eikä kyseessä siis ole piraattituote. Mikäli taiteilija (tai tehtailija) keksisi valmistaa näitä miljoona kappaletta olisi tilanne eri – silloin puhuttaisiin piratismista mitä suurimmissa määrin.
Tämä Peter Gronquistin ainutlaatuinen, käsityönä valmistettu taideteos ylittää teoskynnyksen, eikä kyseessä ole piraattituote. Mikäli taiteilija (tai tehtailija) keksisi valmistaa näitä miljoona kappaletta olisi tilanne eri – silloin puhuttaisiin piratismista mitä suurimmissa määrin.

Tästä #PSGvsMIA-tapauksesta palautuu mieleen myös taannoinen haastattelu, jonka annoin Ylelle. Piti puhua mainoksista, mainosten sisällöistä ja mainostulvasta.

No, mentiin kuvaamaan matskua Kampin kauppakeskukseen, koska se edustaan nykyaikaista, julkisen tilan syrjäyttänyttä niin sanottua puolijulkista tilaa ja siellä niitä mainoksia piisaa. Sitten tulikin Ylen lakiasiainosastolta ohje, että kuvassa ei saa vilahtaa yhtään logoa tai mainosta (koska tekijänoikeushommelit tai jotain). Olisi vissiin pitänyt erikseen pyytää luvat mainostajilta, jotta olisimme saaneet edes taustalla näyttää niiden mainoksia. Riippumatta siitä, onko materiaali kuvattu julkisessa tilassa, puolijulkisessa tilassa tai vaikka minun omassa olohuoneessani.

Eli mainokset onnistuivat kaventamaan entisestään meidän elintilaa pelkästään olemalla olemassa. Sen minä vielä ymmärrän, että mainostajat saavat rahaa vastaan näkyvyyttä julkisessa tilassa, mutta en minä päästäisi niitä sentään määrittelemään (edes epäsuorasti) julkisen tilan käyttöä – saati sitten mitä suurimmissa määrin yksityisen tilan käyttöä.

Lopullisessa ohjelmassa minä sitten juttelin kameralle mainoksista ilman, että yhtään mainosta sai vilahtaakaan missään. Hulluuttahan sekin oli.

Jaa tämä: