vastamainos

Jakamistalous, alustatalous ja sääntely

Työn teettämisen tavat muuttuvat. Samalla tulee arvioida se, kuinka yhteiskunta mukautuu tähän muutokseen.

Maailman talousfoorumi hahmotteli vuonna 2013 ratkaisuja maailm­an kantokyvyn ongelmiin. Keskeisimmäksi käsitteeksi keskustelussa nousi jakamistalous. Sen kantavana ajatuksena on resurs­sien tehokas käyttö. Toisin sanoen kyse on vajaalla käytöllä olevien tavaroiden jakamisesta ja yhteiskäytöstä ­vertaisten kesken, uuden ostamisen sijaan.

Jakamista on tapahtunut aina, mutta teknologia tekee jakamistaloudesta varteenotettavan taloudellisen toiminnan muodon. Se mahdollistaa jakamisen laajassa mittakaavassa ja myös tuntemattomien kesken.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.
Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Jakamistalouden rinnalla esiin on noussut alustatalouden käsite. Siinäkin käytetään hyödyksi teknologiaa. Internetin digitaalisilla alustoilla tarkoitetaan kahden- tai monenkeskisiä markkinapaikkoja, jotka välittävät käyttäjien välisiä transaktioita. Alustoilla siis kohtaavat palveluiden tarvitsijat ja tarjoajat, algoritmien ansiosta kitkattomasti ja nopeasti. Tunnettuja esimerkkejä alustataloudesta ovat esimerkiksi Uber sekä muun muassa ruokalähettipalvelut Deliveroo, Foodora ja Wolt.

Alustayhtiöiden liiketoimintamalli perustuu suuriin määriin tietoa, jota kerätään, käsitellään ja muokataan. Alustojen keskeinen ominaispiirre on, että alustojen käyttäjilleen tuottama hyöty riippuu siitä, kuinka moni muu käyttää samaa alustaa. Palvelun arvo siis kasvaa käyttäjien lukumäärän kasvaessa.

Jakamis- ja alustataloudesta puhutaan toisinaan synonyymeinä tai muuten epätarkasti. Vaikkapa ­Uberia käytetään usein esimerkkinä milloin jakamistaloudesta, milloin alusta­taloudesta. Osin onkin kyse limittäisistä ilmiöistä, koska digitaalisuutta hyödyntävä jakamistalous on osa alustataloutta. Alustatalous ei kuitenkaan ole välttämättä jakamistaloutta, ellei jakamistaloutta määritellä niin laajasti, että se menettää alkuperäisen, maailman kantokykyyn liittyvän merkityksensä.

Kun puhutaan alustatyöstä, kyse on nimenomaan alustatalouden, ei jakamistalouden työstä. Tämä johtuu siitä, että ihmisen aika ei ole ”vajaalla käytöllä oleva resurssi”, eikä ruokalähettiä ja ravintola-annoksen tilaajaa voi mielekkäällä tavalla pitää vertaisina sen enempää kuin kaupan myyjää ja asiakasta.

Alustatalous organisoi työn maail­man uudella tavalla. Perinteisessä mallissa yritys tuottaa palveluita tai tavaroita asiakkaalle ja ottaa sitä varten tarvitsemansa työvoiman työsuhteeseen. Uudessa mallissa taas digitaaliset alustat välittävät yksittäisiä työtehtäviä ”freelancereille”. ”Freelancerit” ovat periaatteessa vapaita työskentelemään juuri silloin kuin haluavat ja voivat parsia toimeentulonsa kasaan eri alustoilta tai yhdistämällä alustatyötä palkkatyöhön.

Alustatyö voidaan jakaa online- ja offline-työhön. Online-alustatyötä tehdään tietokoneella tai muulla inter­netiin yhdistettävällä laitteella. Se voi olla pieniä mikrotehtäviä, esimerkiksi markkinointikyselyihin vastaamista Clickworkerissä tai luovaa suunnittelutyötä Upworkissä. Työtä voi tehdä missä vain ja milloin vain. Tällaisesta työstä käytetään myös nimitystä crowd work, joukkoistettu työ.

Offline-alustatyö taas on tyypillisesti ruokalähetti-, taksi-, siivous- tai nikkarointipalvelua. Keikat saadaan alustan kautta, ja kun alustalle on kirjauduttu läsnäolevaksi, työtehtävien tekeminen edellyttää olemista tietyssä paikassa tiettyyn aikaan.

Online-työ muistuttaa usein perinteistä freelance-työtä. Sitä tehdään tuskin koskaan työsuhteessa, ja varsinkin erityisosaamista vaativilla alustoilla freelancerit määrittelevät itse oman hintansa. Sen sijaan offline-työ muistuttaa enemmän perinteistä työsuhdetta silloin, kun alusta määrittelee työstä saatavan korvauksen sekä sen, miten työ suoritetaan. Offline-työtä saatetaan tehdä työsuhteessa alustaan tai työn tilaajaan tai ilman työsuhdetta ”free­lancerina”. Esimerkiksi Wolt-läheteillä ja Uber-kuljettajilla ei ole työsuhdetta.

#justice4couriers-tarroja näkyy monissa liikennevalotolpissa ainakin Helsingissä. Useimmiten tarrat esiintyvät juurikin paikoissa, joissa polkupyöräilijät ylittävät autoteitä – ja odottavat vuoroaan valoissa.
#justice4couriers-tarroja näkyy monissa liikennevalotolpissa ainakin Helsingissä. Useimmiten tarrat esiintyvät juurikin paikoissa, joissa polkupyöräilijät ylittävät autoteitä – ja odottavat vuoroaan valoissa.

Freelancereilla ei tyypillisesti ole oikeutta sellaisiin työntekijän oikeuksiin kuin lomiin ja lomarahoihin, sairausajan palkkaan eikä työnantajan maksamiin eläkemaksuihin ja vakuutuksiin. Yrittäjä voi periaatteessa saada ansiosidonnaista työttömyysetuutta, mutta tällöin yritystoiminnan on täytynyt loppua kokonaan. Hajanaisista lähteistä (pieniä) tuloja saavat freelancerit putoavat turvaverkon ulottumattomiin. Freelancereidenhan sosiaaliturvan ongelmat eivät ole suinkaan uusi asia, mutta alustatyö laajentaa ongelman uusille työnteon alueille.

Yksilön kohtaamien ongelmien lisäksi alustatalouden yleistyminen asettaa haasteita hyvinvointivaltion rahoitukselle. Tämä rahoitus on Suomessa järjestetty osittain vakuutusperustaisesti niin, että sekä työntekijät että työnantajat maksavat sosiaaliturva- ja eläkemaksuja ja esimerkiksi ansio­sidonnainen päiväraha on sidottu joko työntekijänä tai yrittäjänä tehtyihin maksuihin. Jos työtä tehdään yhä enemmän ilman työsuhdetta, tällaiselta järjestelmältä putoaa pohja pois.

Alustatyö ja työn joustavoituminen, kuten alustayhtiöt sitä kuvaavat, johtaakin tarpeeseen miettiä työelämän turvaverkkojen rahoitusta uudelleen. Olisiko siinä siirryttävä vakuutus­perustaisuudesta enemmän kohti universalismia?

Nykyisin ehkä puhutuin universalismin ilmentymä on kaikille kansalaisille maksettava perustulo. Yksilön näkökulmasta perustulo on houkutteleva ratkaisu, koska sitä ei ole sidottu työnteon muotoon eikä edes työmarkkinoilla olemiseen. Yhteiskunnan rahoittamisen näkökulmasta ongelmana kuitenkin on, että yhtiöt eivät maksa freelance-työstä työnantajamaksuja. Perustulo saattaisi johtaa myös siihen, että yhteiskunta kompensoi liian matalia palkkoja omasta pussistaan.

Alustayhtiöiden verotuskin on hankalaa, koska alustayhtiöt ovat usein ulko­maisia – eivätkä edes eurooppalaisia vaan useimmiten yhdysvaltalaisia. Tämä korostaa edelleen tarvetta suunnitella myös verotus uudella tavalla. On esimerkiksi ehdotettu digitaalisten palveluiden verotusta.

Olennaisesti alustatyöhön liittyvä kysymys on myös palkanmuodostus. Toistaiseksi monet alustat ovat sanelleet ”freelancereidensa” palkkiot yksipuolisilla palvelusopimuksilla. Mikäli työtä haluaa tehdä tällaisten alustojen kautta, on palvelusopimus yksinkertaisesti hyväksyttävä. Työntekijöiden järjestäytyminen ei kaikkialla välttämättä onnistu samaan tapaan kuin työsuhteissa, koska yksityisiä amma­tinharjoittajia rajoittavat kartelli­säädökset.

Nicolson tiputtaa kampanjan flaijerin mukaan ruoka-annoksen kantokassiin. 
Foodoran lähetit ovat tiputtaneet kampanjan flaijereita mukaan ruoka-annoksen kantokassiin. 

Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja Kalevi Sorsa -säätiön projektitutkija, jonka Alustatalous ei ole jakamistaloutta (välttämättä) – Lähtökohtia alustatalouden sääntelyyn -raportti ilmestyi lokakuussa.

Jaa tämä:

Fazerin vihapuheen vastainen kampanja herätti vihaa

Yrityksiä on helppo kritisoida vastuuttomasta toiminnasta, mutta eivät pyrkimykset hyvään myöskään aina kehuja saa osakseen

Fazer teki Lovebot Blue -nimisen itseoppivan botin, jonka tehtävänä on vastailla netissä ikäviin kommentteihin. Kyseessä ei ole itsekseen netissä rehaavasta tekoälystä, vaan Youtubessa, Twiterissä, Instagramissa ja Suomi24:ssa toimivasta profiilista, joka kommentoi käyttäjän vihapuheeksi kokemaan tekstiin käyttäjän niin toivoessa. 

Luonteeltaan Lovebot Blue on sosiaalisen vastuun projektin ja mainoksen yhdistelmä. Internet reagoi tähän juuri niin kuin saattoi odottaa – eli huonosti.

Siinä vaiheessa kun sananvapautta rajoitetaan vihapuheen varjolla niin ollaan kusessa”, mölisi nimimerkki K K Fazerin Youtube-videon kommenttiraidalla. Nimimerkki Taatelivaras puolestaan sössötti, että: ”’Vihapuhetta’. ’Voi ei, nyt on ihan oikeasti kriisi, joku kritisoi mua internetissä, ja sanoi minulle rumia sanoja waaaaaaaaaaa’, oltekko kuulut yhdestä sosiaalisen median ominaisuus ’block’.”

Tämän videon kommenteissa Suomi muuten näyttää parhaan puolensa.

Meno on kokonaisvaltaisen sakeaa ja tietenkin Bugsneeze saapui paikalle kertomaan, että ”Mikä v***n agressiivinen keskustelukulttuuri? Jumalauta ku ottaa päähän tämä paapominen!”. Bobniuksen neuvo vihapuhetta vastaan oli, että ”Laita netti kiinni”, ikään kuin uhri olisi se, jonka kuuluu väistää ja poistua.  Paskapostaaja on sitä mieltä, että tuo suklaalevy pitäisi myydä nimellä ”Fazerin Punainen”, koska tietenkin ihmisoikeuksien puolustaminen on vasurien hössötystä.

Kaiken kaikkiaan reaktiot videoon, jonka taustalla on huoli esimerkiksi nuorten nettikiusaamisesta ovat häkellyttäviä. Sen arvioiminen, että missä kommenteissa on kyse aidosta tuohtumuksesta ja missä on kyse kyynisestä trollottelusta on mahdotonta. Toisaalta, motiiveilla ei ole loputtoman paljoa väliä tuloksia arvioitaessa (tästä ajatuksesta muuten pian lisää). Välillä sitä huomaa hieman häpeävänsä ihmiskunnan puolesta.


Mikäli minulla olisi pääsy Youtuben analytiikkaan, saattaisin arvata, että monet kommentoijista ovat ryömineet paikalle Ylilaudalta. Ylilaudasta kirjoitti Kaisu Tervonen Voimaan:

Ylilauta on alkujaan erityisesti kuvallisten viestien välittämiseen tarkoitettu anonyymi nettifoorumi, jollaisia on Suomessa ja ulkomailla muitakin. Ylilautaa pidetään yleisesti 15–25-
vuotiaiden valkoisten miesten ­vihanlevitysalustana ja vittuilu­foorumina. Sieltä löytyy kuitenkin myös vertaistukea ja asiallista keskustelua
.”

Riippumatta siitä, onko Fazerin videon kommentoijat Ylilaudalta [sisältövaroitus tuohon edelliseen linkkiin, kypärä päähän ja suojahaalarit päälle] vai jostain muualta, pätee Tervosen aiheeseen liittyvä huomio.

”Onko vika kuitenkin internetissä? Tuoko anonyy­miyden mahdollisuus ja etäisyys muihin esiin pimeimmät puolemme? Tuottaako internet keskustelumuotoja, jotka halveksuvat hyviä tapoja ja ihmisoikeuksia?”

Samoja teemoja käsiteltiin myös Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet -teoksessa. Siihen kannattaa tutustua.

Fazerin Lovebot Blue -videon kommenteissa myöskin kyseenalaistettiin ajatus siitä, että yrityksen yleensäkään pitäisi ottaa kantaa yhtään mihinkään. Tämä on mielenkiintoinen ajatus ja ansaitsee lisäpohdintoja. Pitäisikö yritysten osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun millään tasolla? Mielestäni pitäisi ja tämä on ihan mainio avaus siihen suuntaan. Liisa Eerola Fazerilta kommentoi kampanjaa ja sen nostattamia reaktioita Häiriköille tuoreeltaan.

”Näen tämän osaltaan vastuun kantamisena ja haluamme osallistua osaltamme suurempaan arvokeskusteluun. Haluamme herättää ihmisiä kiinnittämään huomiota esimerkiksi vihapuheeseen ja inhopuheeseen. Tavoitamme digitaalisten kanaviemme kautta miljoonia henkilöitä ja halusimme valjastaa ne kanavat tähän.”

Samaan aikaan Fazer on myös mukana Ykkösketjuun-hankkeessa, jossa kansalaisjärjestöt ja yritykset yhteistuumissa vaativat Suomeen parempaa yritysvastuulakia. Ykkösketjuun kuuluu Fasun ohella muun muassa tuotteissaan ja viestinnässään tasa-arvokysymyksiä esiin nostanut Finnlayson, K-ketju ja S-ryhmä, ammattiliittoja, Eetti ry., sekä Finnwatch.

”On tietenkin ristiriitaista, että yritys lähtee mukaan kampanjaan, jossa vaaditaan regulaatiota”, Eerola toteaa, mutta  jatkaa heti hankkeen eduista: ”Se koaliitio on jo itsessään tuonut mahtavaa keskustelua sisällään ja olemme erittäin tyytyväisiä osallistumisestamme. On meille myös hyötyä tästä, sillä olemme osa arvoketjua ja kun meillä on yhteiset pelisäännöt, on ketjun osana helpompi toimia.”

Kyyninen henkilö tietenkin huomauttaa tässä kohdassa, että eihän tämä kampanjat mitään pyyteetöntä hyvää ole, vaan osa firman viestintää. Eli tarkoituksena on tietenkin myydä suklaata ja rakentaa brändiä. Näin epäilemättä onkin. Siltikin pidän ihan kiinnostavana sitä, että yhä useammat yritykset alkavat ottamaan kantaa moraalisiin kysymyksiin ja päivänpolttaviin aiheisiin, jopa oman välittömän toimintaympäristön ulkopuolelta.

Huomionarvoista on myös se, että öykkärit eivät onnistuneet pelottelemaan firmaa vaikenemaan viestinsä kanssa. Reaktioihin reaktioihin osattiin valmistautua Fazerilla.

”Olimme varautuneita tähän ja meillä on vastaavasta kokemusta ennestään. Muun muassa se, että työllistämme paljon maahanmuuttajia on tuonut tätä samaa palautetta.”

Tästä palautuu mieleen palautuu se, kuinka Felix ei taipunut rasistinen mökän edessä. Pari vuotta sitten sama öyhötys alkoi ketsuppimainoksen rodullistetusta esiintyjästä, mutta Felix selvisi siitä selkeänä voittajana vähintään moraalisesti, sekä todennäköisesti myös myynnin puolella

Ilmeisesti keskustelu tämän videon alla oli sen verran eloisaa, että  kaikki kommentit on poistettu ja kommentointimahdollisuus on estetty. Onko tämä keskustelun mahdottomaksi tekeminen sitten sitä sanam vapautta, jonka perään huudetaan?

Yritysten viestinnässä näkyvä muutos on osa isompaa muutosta. Vastuullisuudesta alkaa tulemaan monien kulutushyödykkeiden kohdalla jo ihan perusvaatimus. Se, saavutetaanko vastuullisuutta tai tavoitellaanko sitä riittävän pontevasti on sitten toinen kysymys – ja aina löytyy tietenkin petrattavaa.

Samoin oma kysymyksensä liittyy siihen, että kuinka meidän pitäisi suhtautua tähän yritysten hyvän tekemiseen. Hyväksymmekö, että toimintaa ei aja täysin pyyteettömät ja altruistiset tavoitteet, jos toiminta itsessään on kuitenkin hyödyllistä. Onko väärin, että esimerkiksi uusiutuvan energian ja ympäristöystävällisen(män) tekniikan saralla monet yritykset tekevät jo hyvää bisnestä, joka puolestaan tuo ympäristöystävällisempiä tuotteita ja ratkaisuja markkinoille. Olisiko maailma parempia paikka ilman tätä kehitystä?

Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion: "Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on 'Pieni pala suomalaisuutta'. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin. Näitä raaka-aineita on rahdattu meille muun muassa entisistä siirtomaista ehdoilla, jotka eivät täytä määritelmää 'reilu' millään muotoa." Lisää aiheesta täällä.
Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion:
”Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on ’Pieni pala suomalaisuutta’. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudummekasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin[…]Ei ole liioittelua sanoa, että nykyaikainen maailmankauppa toteutuu hyvinkin jälkikolonialistisessa rakenteessa, jossa kolonialismi on loppunut vain paperilla.”
Tämä huomio koskee tietenkin lähinnä kaikkia yrityksiä, jotka toimivat markkinoilla ja Fazer nyt vaan sattuu olemaan se markkinajohtaja Suomessa – kukkulan kuningas. Lisää aiheesta täällä.

Tämä yritysten yhteiskunnalliseen keskusteluun heittäytyminen tietenkin avaa oven laajemmalle yritysten toimintaan liittyvälle keskustelulla. Tämä tuo haasteita myös yrityksille itselleen.

Siinä, missä mainonnassa yritykset kykenevät kontrolloimaan viestiä, avoimessa keskustelussa tuo kontrolli on vähemmässä. Kun esimerkiksi Fazer näin ottaa kantaa edellä mainittujen esimerkkien muodossa vihapuheeseen ja yritysvastuuseen, voimme me yleisön edustajat toivoa avointa keskustelua myös sellaisista liiketoimintaan liittyvistä ongelmista, joista yritys ei itse aina välittäisi keskustella.

Itse uskon, että tulevaisuuden menestyjä yritykset ovat niitä, jotka kykenevät kohtaamaan myös itseään koskevat vaikeat kysymykset ja joilla riittää halua aidosti puuttua niihin ja pyrkiä ratkomaan moiset.

Olen tietenkin naiivi idealisti tämän ajatuksen kera, mutta se minulle sallittakoon.

 

 

 

Jaa tämä:

Ilmastonmuutos: onneksi suomalainen turve on puhdasta

Paitsi että ei ole ja meidänkin pitäisi muuttaa elämäntapojamme. Mukana myös huomiota poliitikkojen reaktioihin IPCC:n raporttiin liittyen.

Liha on heikkoa ja tilaisuus tekee varkaan, ja siksi meidän täytyy vaatia mahdottomia sekä poliitikoilta että yrityksiltä. Tämä inhimillistä käytöstä kuvaava, melko universaali huomio pätee myös ilmastonmuutoksen edellyttämiin toimiin ja vaatimuksiin.

Tämä palasi jäälleen mieleen, kun Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi odotetun ja pelätyn raporttinsa. Raportissa käsitelty teema, ilmastonmuutos on siitä hankala ongelma, että se on yhtä aikaa sekä absoluuttisen globaali että absoluuttisen tärkeä ihmiskunnan selviämisen kannalta. Eli jotain tarttis tehdä ja ihan oikeasti sekä ripeästi.

Samana päivänä, kun  IPCC julkaisi raporttinsa, lähestyi Bioenergia ry minua tiedotteella:

Maailman suurimman uusiutuvan energianlähteen rooli on merkittävä IPCC:n 1,5 asteen skenaarioissa. Bioenergian rooli kasvaa tulevina vuosikymmeninä useimmissa skenaarioissa.”

Turve-kampanjan kovia substanssiasioita käsiteltiin parin viikon ajan läpi aika laajalti mediassa ja mielipidepalstoilla. Kampanjan väitteitä kyseenalaistettiin ja suorastaan osoitettiin vääriksi. Kampanjan taustalla olevat tahot eivät kuitenkaan osallistuneet keskusteluun, eikä heillä ole juurikaan preesenssiä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Eli keskustelu oli lopulta sitä, että kriitikot kirjoittelivat lehtiin. Hasan & Partners -mainostoimiston ilmottauduttua kampanjan toteuttajaksi Markkinointi & Mainonta -lehdessä, alkoi toinen vaihe keskustellussa. Päästiin puhumaan paheksuntaa herättäneestä muodosta sen substanssin lisäksi.
Meidän vastamainos kommentoi Bioenergia ry:n Turve-kampanjaa, jonka kovia substanssiasioita käsiteltiin parin viikon ajan läpi aika laajalti mediassa ja mielipidepalstoilla. Kampanjan väitteitä kyseenalaistettiin ja suorastaan osoitettiin vääriksi. Kampanjan taustalla olevat tahot eivät kuitenkaan osallistuneet keskusteluun, eikä heillä ole juurikaan preesenssiä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Eli keskustelu oli lopulta sitä, että kriitikot kirjoittelivat lehtiin.
Hasan & Partners -mainostoimiston ilmoittauduttua kampanjan toteuttajaksi Markkinointi & Mainonta -lehdessä, alkoi toinen vaihe keskustellussa. Päästiin puhumaan paheksuntaa herättäneestä muodosta sen substanssin lisäksi.

Bioenergia ry muuten muistetaan viime vuonna pyörineestä, surullisen kuuluisasta Turveinfo-kampanjasta, jossa yhdistys ylisti tätä bioenergian tuotantomuotoa. Kuten Suomen luonnonsuojeluliiton Otto Bruun muistutti meitä:

”Globaalisti turvemaat ovat maailman suurin hiilivarasto. Ne sisältävät noin kolmasosan kaikesta maaperän hiilestä, vaikka turvemaita on vain kolme prosenttia maailman pinta-alasta. Paksut turvesuot ovat siis hyviä hiilivarastoja ja ne sitovat hiiltä ilmakehästä. Soiden ojittaminen metsätalouden, maatalouden ja turveteollisuuden tarpeisiin johtaa valtaviin päästöihin, jotka kiihdyttävät ilmastonmuutosta.

Polttoturpeella tuotetaan runsas neljä prosenttia Suomen energiasta, mutta turpeen hyödyntämisestä aiheutuu arviolta 10–15 prosenttia Suomen päästöistä. Tilastokeskuksen mukaan tämä arvio on pikemmin liian pieni kuin iso.”

Olin syyskuussa Ilmatieteenlaitoksella ilmastokoulutuksessa ja yksi asia, mitä meille koulutettaville teroitettiin, oli se, että kaikki bioenergia ei suinkaan ole hyväksi. Esimerkiksi turve ja palmuöljy ovat kaikkea muuta kuin hyviä tai kestäviä ratkaisuja.

Häiriköiden paparazzit saivat napattua kuvan pääministerin virka-asunnosta.
Häiriköiden paparazzit saivat napattua kuvan pääministerin virka-asunnosta.

Samana päivänä IPCC:n raportin ja Bioenergia ry:n tiedotteen kanssa ilmestyi Ylen uutinen siitä, että Etelä-Pohjanmaalla ollaan osoittamassa maakuntakaavassa turvetuotannolle 14 000 hehtaaria. Tuolta Pohjanmaan lakeuksilta muuten on kotoisin myös pääministeri Juha Sipilä (kesk), jonka piotalousmantra vaikuttaa vähemmän ja vähemmän uskottavalta kun hallitus nilkuttaa kohti kautensa loppua.

Mutta älkäämme hirttäytykö pelkästään pääministeriin. Ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (myöskin kesk.) kertoi olevansa järkyttynyt ilmastoraportin viestistä: ”Nyt puhutaan ihmiskunnan kohtalon kysymyksistä”, hän selitti. On mielestäni äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että mikäli IPCC:n rapsan viesti ja siihen liittyvät tutkimustulokset tulevat ympäristöministerille puskista ja yllätyksenä, on ministeri todella pihalla omasta hallinnonalastaan. Voikin kysyä, että onko ministeri oikeasti noin pihalla. Taas saa pohtia poliitikon kohdalla, että typerys vai valehtelija.

Tiilikainen myöskin kertoi, että ”Suomi on aktiivisin ja kunnianhimoisin ilmastopolitiikan maa kansainvälisesti”. Hanna Nikkanen huomautti, että näin ilmeisen valheellisia väittämiä olemme tottuneet kuulemaan presidentti Trumpin suusta. Kysymykseensä ”Miksi ympäristöministeri sitten sanoo niin?” Nikkanen vastaa väittämällä, että tuossa ministeri puhui omille kannattajilleen eikä silloin tosiasioilla ole niin väliksi.

Ja kun hallituksemme piotaloudesta puhutaan, niin elinkeinoministeri Mika Lintilä (edelleen kesk.) julistaa, että ”kestävällä pohjalla ollaan” vastauksena IPCC:n raportille. Lintilällä oli pokkaa julistaa näin, vaikka maailman tiedeyhteisö  ilmoitti juuri poikkeuksellisen yksimielisesti, että emme ole kestävällä pohjalla. Ja me suomalaiset olemme erityisen kestämättömällä pohjalla, koska tämä meidän elämäntapamme ja se, kuinka se on järjestetty ovat perustavalla tavalla kestämättömiä. Mutta ehkä nykyään ylös on alas ja kestämätön on kestävää, mistäs näitä voisi aina tietää.

Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö? Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.
Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö?
Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.

Muistakaamme kuitenkin, ettei tämä ole pelkästään keskustan ongelma. Kokoomus edistää yksityisautoilua minkä kykenee, haluaa lisää keskustatunneleita ja vannoo käsi raamatulla ikuisen kasvun varaan. Ikuinen kasvu on tietenkin ajatus, joka on erottamaton osa tätä meidän kapitalistista järjestystä, mutta en pidättelisi hengitystäni systeemikritiikkiä kykypuolueen suunnalta odotellessani.

Vihreät puolestaan eivät hyväksy ydinvoimaa, vaikka kaikessa ongelmallisuudessaan se puskisi vähemmän savua ilmakehään kuin mitä fossiiliset polttoaineet puskevat. Toisaalta eipä ydinvoimateollisuus edes tarvitse vastustamista, koska se ei kykene tuottamaan ensimmäistäkään toimivaa voimalaa.

Persut puolestaan tuntuvat käsittelevän kysymystä lähinnä maahanmuutto-ongelmana ja puheenjohtaja Jussi Halla-aho ehdotti ”sakkoveroja” ”pahimpien saastuttajien” tuotteille. Tiedämme tietenkin kaikki, että mikään ”kiinalle” suunnatu sakkovero ei menisi läpi WTO:ssa, mutta miksi moinen vero pitäisi yleensäkään rajata joidenkin ilkeiden ulkomaalaisten tuotantoon? Hiilivero vaan kaikelle tuotannolle. Tai kaikille maailman ihmisille yhteinen ja saman suuruinen hiilikiintiö, johon voi sitten ostaa lisää piikkiä joltain sellaiselta, joka on omaa kiintiötään valmis myymään. Tätä jälkimmäistä ehdotti ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lassi Linnanen.

Nää ihmiset ajattelevat näin joka päivä.
Nää ihmiset ajattelevat näin joka päivä.

Entäs demarit? Heidän näyttää lähinnä kauhistuttavan ajatus raskaan teollisuuden alas ajamisesta, vaikka sitä tässä oikeasti tarvittaisiin. Ja mitä ihmettä meidän pitäisi miettiä puheenjohtaja Antti Rinteen kolmen vuoden takaisesta lausunnosta?

”Hölmöä miettiä, mikä maan tai maapallon tila on sadan vuoden kuluttua. Meistä kumpikaan ei ole silloin enää elossa.” Ihan oikeasti?

Ehkä meidän ei tule tuudittautua ainakaan siihen ajatukseen, että poliitikot tekisivät järkeviä päätöksiä ihan kannustusta. Kun seuraava pääministeri on todennäköisesti joko Sipilä tai Rinne, niin kyllä tässä tarvitaan mökää kansalaisyhteiskunnalta ja paljon.

Eikä ongelma tietenkään ole pelkästään poliitikoissa tai etujärjestöissä. Kyllä meidän kuluttaja-kansalaisten pitäisi muuttaa tapojamme ihan henkilökohtaisestikin ja tämän sanominen ei ole pelkästään hippien yninää. Tähän loppuun voisi siteerata J.K. Paasikiveä ja todeta, että tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Meidän pitää ymmärtää, että se, mitä pidämme normaalina ja itsestään selvänä ei tule jatkumaan loputtomasti. Me voimme lähinnä vaikuttaa ainoastaan siihen, kuinka kaoottisesti tämä uusi normaali tulee osaksi elämäämme.

Jaa tämä:

Poissa silmistä, ei päästöistä

Ympäristötalouden tutkija muistuttaa, että elämäntapamme saastuttaa yhtä lailla, vaikka tuotanto olisikin siirretty pois Suomesta.

Olen tehnyt ympäristöasioiden parissa töitä yli neljännesvuosisadan. Tuona aikana olen – yhtään liioittelematta – kuullut tuhansia kertoja sen kummallisen vahvana elävän mielipiteen, ettei suomalaisten toiminnalla maailman ongelmia ratkaista. Etenkään suomalaisten kuluttajien toiminnalla ei ole mitään merkitystä, kun meitä on niin vähän.

Katsotaanpa tarkemmin. Suomen ympäristökeskuksen tutkimuksen mukaan suomalaisten kotitalouksien kulutus muodosti 68 prosenttia kotimaan kasvihuonekaasupäästöistä. Loput 32 prosenttia syntyivät julkisesta kulutuksesta ja investoinneista. Kulutuksen kasvihuonekaasupäästöt koostuvat asumisesta, liikkumisesta, ruoasta ja muista tavaroista ja palveluista. Kulutusnäkökulma tarkoittaa sitä, että suomalaisten loppukulutus huomioidaan riippumatta siitä, missä päin maailmaa tavarat on tuotettu.

Voimme siis sanoa, että kaksi kolmasosaa suomalaisten ilmastovaikutuksesta aiheutuu kotitalouksien jokapäiväisistä päätöksistä. Ja näistä aiheuttamistamme päästöistä lähes puolet – 44 prosenttia – syntyvät jossain maailmalla. Mielestäni molemmat luvut ovat varsin merkittäviä.

Katsotaan prosenttien sijaan todellisia määriä: Vuosittaiset päästömme vaihtelevat, mutta karkeasti ottaen voi sanoa, että keskimääräisen suomalaisen kulutuksesta aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt ovat noin kymmenen tonnia. Pysähdy miettimään tuota lukua hetkeksi. En usko, että kukaan haluaisi takapihalleen kymmenen tonnin kasaa jätettä vuosittain – per kotitalouden henkilö. Mutta siitähän tässä on kyse. Kulutuksemme aiheuttaa jätettä. Emme vain näe tätä kaasumaista jätekasaa, joten se on helppo sivuuttaa. Poissa silmistä, poissa mielistä.

Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan. Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.
Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan.
Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.

Kulutuksen päästölähteetkin ovat meiltä pimennossa.

On vielä melko helppo hahmottaa se, että bensiinin palaessa auton moottorissa syntyy päästöjä. Mutta hankalammin jäsentyy se, että sisustustyyny tai sipsit ovat samalla tavoin päästölähde. Käytämme suurimman osan tarvitsemastamme energiasta välillisesti, tuotteisiin ja palveluihin sitoutuneena. Euroopan tasolla on arvioitu, että kotitalouksien välitön energiankulutus – kuten valaistus ja lämmitys – kattaa vain noin 40 prosenttia kaikesta energiankäytöstä. Käytämme siis enemmän energiaa välillisesti kuin suoraan.

Ruoka on hyvä esimerkki meiltä piilotetuista ympäristövaikutuksista.

Ruoka on ihmisen keskeinen energianlähde, mutta käytännössä lautasemme sisältö on saatu aikaan fossiilisella energialla. Yhtä ruoasta saatua kaloria kohden on länsimaissa käytetty viisi–kymmenen kaloria fossiilisia polttoaineita. Pelkkä öljyn käyttö huomioiden päädytään laskelmaan, että tarvitsemme yksi–kolme litraa öljyä yhtä ruokakiloa kohden. Ei ole liioiteltua sanoa, että syömme öljyä – tai ainakin toisinpäin: ilman öljyä emme syö.

Ruoantuotannon räjähdysmäinen kasvu on saatu aikaan lisäämällä fossiilisen energian panoksia lannoitteisiin, torjunta-aineisiin, keinokasteluveden pumppaamiseen, maatalouskoneiden käyttämiseen ja ruoan kuljetukseen, säilömiseen, valmistamiseen ja pakkaamiseen.

Iso osa elämäntapamme vaatimasta tuotannosta tapahtuu jossain kaukana meistä. Tämä kaukana tapahtuva saastuttaminen kuitenkin vaikuttaa kaikkien elämään, ja vastuumme ei katoa maantieteellisen siirtymän myötä.

Kiinasta on tullut maailman tehdas. Samalla kun paheksumme Kiinan saastuttavaa tuotantoa, kiinalaiset tuotteet päätyvät usein meidän länsimaisten kuluttajien ostoskoreihin.

Meillä on vastuu: turhia tuotteita ei tuotettaisi, mikäli emme sitä lystiä maksaisi. Suomen tuonti Kiinasta vuonna 2017 oli 4,6 miljardia euroa, noin seitsemän prosenttia kaikesta tuonnistamme. Uskallan väittää, että suuri osa tästä tuonnista on sellaista tarpeetonta kulutusta, jonka voisimme karsia elämänlaatumme mitenkään kärsimättä. Lompakko ja ilmasto kiittäisivät.

Päästöjen ulkoistuksesta johtuen länsimaiden todelliset päästöt ovat suurempia kuin Pariisin ilmastosopimuksen laskennassa käytetyt luvut. Päästöt kasvavat, kun huomioidaan tuonnin päästöt vähennettynä viennin päästöillä. Esimerkiksi Britannia on vähentänyt kotimaisia päästöjään varsin paljon, noin kolmanneksella kahden viime vuosikymmenen aikana. Mutta jos huomioidaan lisääntyneen tuonnin aiheuttamat päästöt, Britannian hiilijalanjälki onkin kasvanut.

Muutkin rikkaat länsimaat voivat raportoida aiempaa alhaisemmat päästöt, koska korkeita ilmastopäästöjä aiheuttavien raaka-aineiden kuten teräksen ja sementin kotimainen valmistus on vähentynyt. Niiden tuonti on kuitenkin lisääntynyt.

Samoin on käynyt tavallisten kuluttajatuotteiden osalta. On arvioitu, että globaalisti noin neljännes kaikista hiilidioksidipäästöistä syntyy ulkoistettuna muille maille. Kiinan päästöistä noin 15 prosenttia aiheutuu siitä, että me länsimaalaiset voisimme kuluttaa enemmän. Kiinalaiset puolestaan ulkoistavat päästöjään yhä isommassa määrin lähimaihin kuten Vietnamiin ja Kamputseaan.

Vaikka tämä ilmastodomino ei tietenkään voi jatkua kovin paljon pidemmälle, edistymme surkeasti ilmastonmuutoksen hillinnässä. Viime vuonna globaalit hiilidioksidipäästöt kasvoivat, vaikka ne pitäisi puolittaa vuoteen 2030 mennessä.

Mutta meneehän tämä hölmöläisen peitonjatkaminen toisinkin päin. Me suomalaiset tuotamme hiilinieluista – anteeksi talousmetsistä – sellua kiinalaisille vessapaperia varten. Metsäteollisuuden päästöt lasketaan Suomen lukuihin, vaikka päästöjä vastaava kulutus tapahtuu Kiinassa tai jossain muualla. Nykypelissä tuhlaamme omaa kansallista hiilibudjettiamme, jotta kiinalaiset voivat paremmin pyyhkiä pyllynsä. Kiina on siis ulkoistanut päästöjään meille.

On minulla ratkaisukin tarjota.

Ratkaisu olisi henkilökohtainen hiilibudjetti. Tällöin jokaisella maapallon asukkaalla olisi oma kiintiö, jota voisi kasvattaa vain ostamalla päästöoikeuksia toisilta kuluttajilta. Kokonaispäästö olisi rajoitettu, ja ylikulutukselle tulisi todellinen hinta. Suomalainen voisi toteuttaa Kanariansaarten talvilomansa tai argentiinalaisen häränpihvifiestan vain, mikäli ostaisi pakettimatkan tai pihvipaketin lisäksi tarvittavan määrän päästöoikeuksia vähemmän kuluttavilta, esimerkiksi tansanialaisilta.

Näin pääsisimme polulle, jolla erottaisimme tarpeellisen kulutuksen turhasta, fossiilienergiaan lukkiutuneesta kulutuksestamme. Henkilökohtaiset hiilibudjetit olisivat jo täysin toteuttavissa oleva järjestelmä nykyisellä digitaalisella osaamisella ja tiedonlouhintakapasiteetilla.

Kirjoittaja on ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa sekä Suomen Ilmastopaneelin jäsen.

Jaa tämä:

Avoin kirje: Euroviisut, älkää peitelkö Israelin miehitystä ja ihmisoikeusloukkauksia

Reilu 140 taiteilijaa vetoaa Euroopan yleisradiounioni EBU:n, jotta vuoden 2019 Euroviisuja ei järjestettäisi Israelissa. Ohessa heidän avoin kirjeensä.

Me allekirjoittaneet taiteilijat Euroopasta ja sen ulkopuolelta tuemme palestiinalaisten taiteilijoiden vilpitöntä kutsua boikotoida Israelin isännöimiä vuoden 2019 euroviisuja. Kunnes palestiinalaiset saavat nauttia kaikille ihmisille kuuluvista vapaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja yhtäläisistä oikeuksista, ei pidä teeskennellä, että kaikki on hyvin valtiossa, joka kiistää heiltä perusoikeudet.

Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017.
Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017. Häiriköiden viimeisin vastamainos puuttui  Euroviisujen ja Israelin ihmisoikeusloukkausten väliseen ristiriitaan. Lisää aiheesta täällä.

Toukokuun 14. päivä, muutama päivä Israelin euroviisuvoiton jälkeen, Israelin armeija tappoi 62 aseetonta palestiinalaista mielenosoittajaa Gazassa, mukaan lukien kuusi lasta, ja haavoitti satoja, suurinta osaa kovilla luodeilla. Amnesty International on tuominnut Israelin sotilaiden käytännön ampua tappaakseen ja vammauttaakseen ja Human Rights Watch on kuvaillut tappoja ”laittomiksi ja harkituiksi”.

Vuoden 2019 euroviisuja tulisi boikotoida, jos Israel isännöi niitä, kun maa jatkaa vakavaa, vuosikymmeniä jatkunutta palestiinalaisten ihmisoikeuksien loukkaamista. Käsittääksemme Euroopan yleisradiounioni vaatii, että Israel pitäisi vuoden 2019 euroviisut paikassa, joka ei synnyttäisi ristiriitoja. Sen pitäisi peruuttaa Israelin isännöinti kokonaan ja siirtää kilpailu maahan, jossa ihmisoikeudet ovat paremmalla tolalla. Epäoikeudenmukaisuus erottaa, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien tavoitteleminen yhdistää.

L-FRESH The LION, muusikko, Euroviisujen 2018 kansallinen tuomari (Australia)
Helen Razer, tv-toimittaja, kirjailija (Australia)
Candy Bowers, näyttelijä, kirjailija, teatteriohjaaja (Australia)
Blak Douglas, artisti, (Australia)
Nick Seymour, muusikko, tuottaja (Australia)
DAAN, muusikko, lauluntekijä (Belgia)
Daan Hugaert, näyttelijä (Belgia)
Alain Platel, koreografi, teatteriohjaaja (Belgia)
Marijke Pinoy, näyttelijä (Belgia)
Code Rouge, yhtye (Belgia)
DJ Murdock, DJ (Belgia)
Helmut Lotti, laulaja (Belgia)
Raymond Van het Groenewoud, muusikko (Belgia)
Stef Kamil Carlens, muusikko, säveltäjä (Belgia)
Charles Ducal, runoilija, kirjailija (Belgia)
Fikry El Azzouzi, kirjailija, näytelmäkirjailija (Belgia)
Erik Vlaminck, kirjailija, näytelmäkirjailija (Belgia)
Rachida Lamrabet, kirjailija (Belgia)
Slongs Dievanongs, muusikko (Belgia)
Chokri Ben Chikha, näyttelijä, teatteriohjaaja (Belgia)
Yann Martel, kirjailija (Kanada)
Karina Willumsen, muusikko, säveltäjä (Tanska)
Kirsten Thorup, kirjailija, runoilija (Tanska)
Arne Würgler, muusikko (Tanska)
Jesper Christensen, näyttelijä (Tanska)
Tove Bornhoeft, näyttelijä, teatteriohjaaja (Tanska)
Anne Marie Helger, näyttelijä (Tanska)
Tina Enghoff, kuvataiteilija (Tanska)
Nassim Al Dogom, muusikko (Tanska)
Patchanka, yhtye (Tanska)
Raske Penge, lauluntekijä, laulaja (Tanska)
Oktoberkoret, kuoro (Tanska)
Nils Vest, elokuvaohjaaja (Tanska)
Britta Lillesoe, näyttelijä (Tanska)
Kaija Kärkinen, muusikko, laulaja, näyttelijä, Euroviisu-finalisti 1991 (Suomi)
Kyösti Laihi, muusikko, Euroviisu-finalisti 1988 (Suomi)
Kimmo Pohjonen, muusikko (Suomi)
Paleface, muusikko (Suomi)
Manuela Bosco, näyttelijä, kirjailija, taiteilija (Suomi)
Noora Dadu, näyttelijä (Suomi)
Pirjo Honkasalo, elokuvantekijä (Suomi)
Ria Kataja, näyttelijä (Suomi)
Tommi Korpela, näyttelijä (Suomi)
Krista Kosonen, näyttelijä (Suomi)
Elsa Saisio, näyttelijä (Suomi)
Martti Suosalo, näyttelijä, laulaja (Suomi)
Virpi Suutari, elokuvaohjaaja (Suomi)
Aki Kaurismäki, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja (Suomi)
Pekka Strang, taitelija, taiteellinen johtaja (Suomi)
HK, laulaja (Ranska)
Dominique Grange, laulaja (Ranska)
Imhotep, DJ, tuottaja (Ranska)
Francesca Solleville, laulaja (Ranska)
Elli Medeiros, laulaja, näyttelijä (Ranska)
Mouss & Hakim, yhtye (Ranska)
Alain Guiraudie, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja (Ranska)
Tardi, sarjakuvataiteilija (Ranska)
Gérard Mordillat, kirjailija, elokuvantekijä (Ranska)
Eyal Sivan, elokuvantekijä (Ranska)
Rémo Gary, laulaja (Ranska)
Dominique Delahaye, kirjailija, muusikko (Ranska)
Philippe Delaigue, kirjailija, teatteriohjaaja (Ranska)
Michel Kemper, verkkolehden päätoimittaja (Ranska)
Michèle Bernard, laulaja-lauluntekijä (Ranska)
Gérard Morel, teatterinäyttelijä, ohjaaja, laulaja (Ranska)
Daði Freyr, muusikko, Euroviisu-ehdokas 2017 (Islanti)
Hildur Kristín Stefánsdóttir, muusikko, Euroviisu-ehdokas 2017 (Islanti)
Mike Murphy, tv-toimittaja, Euroviisu-kommentaattori (Irlanti)
Mary Black, laulaja (Irlanti)
Christy Moore, laulaja, muusikko (Irlanti)
Charlie McGettigan, muusikko, lauluntekijä, Euroviisu-voittaja 1994 (Irlanti)
Mary Coughlan, laulaja (Irlanti)
Luka Bloom, laulaja (Irlanti)
Robert Ballagh, taiteilija, Riverdance-lavastaja (Irlanti)
Aviad Albert, muusikko (Israel)
Michal Sapir, muusikko, kirjailija (Israel)
Ohal Grietzer, muusikko (Israel)
Yonatan Shapira, muusikko (Israel)
Danielle Ravitzki, muusikko, kuvataiteilija (Israel)
David Opp, taiteilija (Israel)
Assalti Frontali, yhtye (Italia)
Radiodervish, yhtye (Italia)
Moni Ovadia, näyttelijä, laulaja, näytelmäkirjailija (Italia)
Vauro, toimittaja, sarjakuvataiteilija (Italia)
Pinko Tomažič Partisan Choir, kuoro (Italia)
Jorit, katutaiteilija (Italia)
Marthe Valle, laulaja (Norja)
Mari Boine, muusikko, säveltäjä (Norja)
Aslak Heika Hætta Bjørn, laulaja (Norja)
Nils Petter Molvær, muusikko, säveltäjä (Norja)
Moddi, laulaja (Norja)
Jørn Simen Øverli, laulaja (Norja)
Nosizwe, muusikko, näyttelijä (Norja)
Bugge Wesseltoft, muusikko, säveltäjä (Norja)
Lars Klevstrand,
muusikko, säveltäjä, näyttelijä (Norja)
Trond Ingebretsen, muusikko (Norja)
José Mário Branco, muusikko, säveltäjä (Portugali)
Francisco Fanhais, laulaja (Portugali)
Tiago Rodrigues, taiteellinen johtaja, Portugalin kansallisteatteri (Portugali)
Patrícia Portela, näytelmäkirjailija, kirjailija (Portugali)
Chullage, muusikko (Portugali)
António Pedro Vasconcelos, elokuvaohjaaja (Portugali)
José Luis Peixoto, kirjailija (Portugali)
N’toko, muusikko (Slovenia)
ŽPZ Kombinat, kuoro (Slovenia)
Lluís Llach, säveltäjä, laulaja-lauluntekijä (Espanja)
Marinah, laulaja (Espanja)
Riot Propaganda, yhtye (Espanja)
Fermin Muguruza, muusikko (Espanja)
Kase.O, muusikko (Espanja)
Soweto, yhtye (Espanja)
Itaca Band, yhtye (Espanja)
Tremenda Jauría, yhyte (Espanja)
Teresa Aranguren, toimittaja (Espanja)
Julio Perez del Campo, elokuvaohjaaja (Espanja)
Nicky Triphook, laulaja (Espanja)
Pau Alabajos, laulaja-lauluntekijä (Espanja)
Mafalda, yhtye (Espanja)
Zoo, yhtye (Espanja)
Smoking Souls, yhtye (Espanja)
Olof Dreijer, DJ, tuottaja (Ruotsi)
Karin Dreijer, laulaja, tuottaja (Ruotsi)
Dror Feiler, muusikko, säveltäjä (Ruotsi)
Michel Bühler, laulaja, näytelmäkirjailija, kirjailija (Sveitsi)
Wolf Alice, yhtye (Iso-Britannia)
Carmen Callil, kustantaja, kirjailija (Iso-Britannia)
Julie Christie, näyttelijä (Iso-Britannia)
Caryl Churchill, näytelmäkirjailija (Iso-Britannia)
Brian Eno, säveltäjä, tuottaja (Iso-Britannia)
A.L. Kennedy, kirjailija (Iso-Britannia)
Peter Kosminsky, kirjailija, elokuvaohjaaja (Iso-Britannia)
Paul Laverty, käsikirjoitaja (Iso-Britannia)
Mike Leigh, kirjailija, elokuva- ja teatteriohjaaja (Iso-Britannia)
Ken Loach, elokuvaohjaaja, (Iso-Britannia)
Alexei Sayle, kirjailija, koomikko (Iso-Britannia)
Roger Waters, muusikko (Iso-Britannia)
Penny Woolcock, elokuvantekijä, oopperaohjaaja (Iso-Britannia)
Leon Rosselson, lauluntekijä (Iso-Britannia)
Sabrina Mahfouz, kirjailija, runoilija (Iso-Britannia)
Eve Ensler, näytelmäkirjailija (Yhdysvallat)
Alia Shawkat, näyttelijä (Yhdysvallat)

Jaa tämä:

Jokerit uhkailevat Hesaria ja ovat pöhköjä

Jokerien toiminta muistuttaa siitä, että tarvitsemme parodialain. 

Hesarin uuden Kuukausiliitteen kannessa on kuva, jossa Vladimir Putin hymyilee keskellä narrilogoa. Kuvitus on ihan osuva, koska lehdessä on artikkeli, jossa käsitellään jääkiekkojoukkueen kontakteja Putinin lähipiiriin.

Mikäli Jokerien toimistolla ei tykätä moisesta, niin ehkä ei olisi kannattanut myydä joukkuetta Putinin lähipiirille.

44725699-FA92-4B61-852B-B3570A3AB513Mitä sitten tähän uhkailuun tulee, niin sekin on pöhköä. Joukkue on tehnyt toiminnallaan itsestään, no, pellen.

Saamme parhaillaan seurata ns. Streisandin ilmötä toiminnassa. Kyse on siis siitä, kun perusteeton uhkailu kääntyy uhkailijan pr-tappioksi. Jokerit ei tule voittamaan tällä tapauksella mitään, mutta heidät tullaan muistamaan vielä pitkään pikkumaisina nillittäjinä, jotka yrittävät pelotella median hiljaiseksi. Itse en toivoisi moista mainetta joukkueelle ja yhtiölle (joka jo valmiiksi vaikuttaa oligargien hämäräbisnekseltä).

Ihan tulee mieleen se, kun Volvo uhkaili Voima-lehteä koska ei tykännyt temästämme vastamainoksesta. Yhtiö lähestyi meitä asianajotoimistonsa välityksellä ja uhkaili vedoten lakeihin, jotka eivät liittyneet journalismiin millään tavoin. Voiman verkkolehti Fifin päätoimittaja Hanna Nikkanen kommentoi uhkailu tuoreeltaan:

Tästä se Volvo suuttui. Samalla kun yhtiö rakentaa brändiään purjehduskilpailulla, sen valmistamat autot kuitenkin puskevat sontaa ilmakehään. Moista ristiriitaa ei yrityksen viestinnässä kuitenkaan koskaan nähdä ja siitä pitää toisinaan myös muistuttaa
Tästä se Volvo suuttui. Samalla kun yhtiö rakentaa brändiään purjehduskilpailulla, sen valmistamat autot kuitenkin puskevat sontaa ilmakehään. Moista ristiriitaa ei yrityksen viestinnässä kuitenkaan koskaan nähdä ja siitä pitää toisinaan myös muistuttaa

”Saamamme kirje on keskeytyskehotus, cease and desist letter. Sellainen sisältää tavallisesti syytöksen esimerkiksi herjauksesta tai tekijänoikeuden loukkauksesta ja lupaa, että asia voidaan ratkaista ilman käräjöintiä, jos vastaanottaja toimii lähettäjän vaatimusten mukaisesti.

Ja miksi kirjeen lähettäjä ei halua raastupaan? No siksi, että syytökset eivät siellä kestäisi. Lähettäjä kuitenkin tietää, että vastaanottajan on usein helpompi niellä ylpeytensä kuin lähteä puolustamaan oikeuksiaan pitkässä ja mahdollisesti kalliissa oikeusprosessissa.

Kiristystä siis.”

Tällä oikeustoimilla uhkailulla on pitkät perinteet Yhdysvalloissa. Ehkä Venäjälläkin ollaan siirtymässä tähän uhkailun alalajiin.

Tämä tapaus on jälkeen hyvä muistutus siitä, että tarvitsemme suomeen lainsäädännön, joka tunnistaa ja tunnutaa parodian ja sen tarpeellisuuden. Kuten Turre Legalin teknologiaoikeuteen perehtynyt osakas, Herkko Koskinen totesi Häiriköille:

”Parodia on ikiaikainen tapa kritisoida olemassa olevia instituutioita ja valtarakenteita. Se on tapa keskustella valtaapitävien kanssa valtaapitävien omalla kielellä.”

Hietasen mukaan parodia on tärkeä osa nykyistä  viestintäkulttuuria. Samoilla linjoilla on myös  Helsingin yliopiston taidetta, tekijyyttä ja tekijänoikeutta tutkivassa hankkeessa mukana oleva Anette Alén-Savikko:

Parodia on monikerroksinen tyylilaji. Se ei typisty epäkaupalliseen ilmaisuun, kritiikkiin tai komiikkaan. Se mahdollistaa muutoksen. Ivassaan se voi samanaikaisesti ihailla. Hyökätessään se voi samalla valjastaa kohteensa myönteisiin tarkoituksiin.

Parodia luo uusia merkityksiä, toistaa ja uudelleenkirjoittaa: se kartuttaa ja kommentoi kaanonia. Käsittelyssä ja ivattavina voivat olla monenlaiset kulttuuriset instituutiot ja ikonit. Olisi ongelmallista, mikäli parodialle tulisi saada siinä hyödynnetyn teoksen tekijän lupa.”

Ehkä Jokereille tekisi hyvää muistaa, että vaikka se pelaakin Putinin liigassa, niin se toimii edelleen Suomessa. Uhkailu ja pelottelu eivät ole maan tapa — ainakaan toivottavasti


Jatka lukemista Jokerit uhkailevat Hesaria ja ovat pöhköjä

Jaa tämä:

Odottamisen valtakunta

Israel pitää palestiinalaisia loputtomassa odottamisen limbossa. Näin valtio voi tunnustaa heidän oikeutensa ilman, että näitä oikeuksia tarvitsisi koskaan toteuttaa.

Ensimmäisen maailmansodan tuoksinassa uusiksi piirretyt rajat määrittävät todellisuutta Lähi-idässä edelleen. Tästä muistuttaa Tim Marshallin teos Maantieteen vangit, joka kertoo, kuinka britit ja ranskalaiset käytännössä jakoivat alueen keskenään.

Vuonna 1916 brittiläinen diplomaatti Sir Mark Sykes piirsi vahakynällä poikkiviivan alueen kartan poikki ja teki salaisen sopimuksen ranskalaisen kollegansa François Georges-Picot’n kanssa. Britannia sai muun muassa Irakin ja Palestiinan, Ranska puolestaan Libanonin ja Syyrian.

Salaisen Sykes-Picot-etupiirisopimuksen seurauksena alueen kartta valtioineen vastaa poikkeuksellisen huonosti perinteisiä kansojen ja uskontojen mukaan määräytyneitä jakoja. Siirtomaaisäntien piirtämien rajojen vakiintumista on odotettu jo yli sata vuotta, mutta merkit eivät viittaa siihen, että Sykesin ja Georges-Picot’n tapa määrittää Lähi-itä johtaisi mihinkään hyvään.

Tämän eurooppalaisten saneleman jaon kärsijöitä ovat myös omaa maatansa odottavat palestiinalaiset. Vuonna 1917 britit julkaisivat Balfourin julistuksen, joka tuki ”kansallisen kodin” perustamista juutalaisille Palestiinan alueelle.

Odottavan aika on tunnetusti pitkä, ja Lähi-itään tosiaan liittyy paljon odotuksia ja odottamista. Yhdet odottavat Jumalan lupaamaa maata ja toiset Messiaan toista tulemista. Myös oikeutta ja kotimaata odotetaan, ja välillä odotetaan lupaa korjata kuoppainen tie. Odotuttaminen voi olla myös alistavan politiikan väline, kuten Tampereen yliopiston tutkija Mikko Joronen esittää artikkelissaan Spaces of waiting.

Joronen esittää tutkimuksessaan, että Israelin tapa hallita palestiinalaisia on tarkasteltavissa teatraalisena performanssina, jonka keskeisenä tavoitteena on ylläpitää palestiinalaisten epävarmaa asemaa. Tämä teatteri tunnustaa seremoniallisesti palestiinalaisten hallinnolliset, juridiset ja turvallisuuteen liittyvät oikeudet, mutta ei tosiasiallisesti tarjoa niitä palestiinalaisille, jotka ovat juuttuneet loputtomaan oikeuksiensa odotuksen kehään.

Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017.
Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017. Vuoden 2019 Euroviisu-huuma ei tule yltämään kaikkialle, missä Israel käyttää valtaansa ja juhlahumussa kansainvälistä yleisöä tuskin muistutetaan miehityksestä ja siihen liittyvistä ihmisoikeusloukkauksista.

Palestiinalaisten elämästä on muodostunut odottamisen jatkumo, joka toteutuu sekä kansakunnan että yksilön tasolla. Samalla kun kansa odottaa omaa valtiota, näyttäytyy odottamisen kulttuuri arjessa esimerkiksi toistuvana jonottamisena Länsirannan tarkastuspisteillä. Tarkastuspisteillä ”palestiinalaisia työntekijöitä ajetaan karsinoihin kuin karjaa”, Joronen kuvailee.

Viivästyttämiset ja odottamassa pitäminen muodostavat Jorosen mukaan yhtenäisen kolonialistisen rakenteen, jota voisi kutsua ”odottamisen tilaksi”. Sen avulla kontrolloidaan miehitettyä väestöä ja maa-alueita. Näin toimiva hallinto esittää näytelmää demokraattisesta valtiosta.

Odottaminen näkyy palestiinalaisten elämässä myös siten, että monet maanviljelijät eivät saa kehittää omia viljelysmaitaan. Saattaa mennä vuosia ja vuosikymmeniä saada lupa, joka mahdollistaa omien maiden läpi viljelmille johtavan tien kunnostamisen.

Odottamisen kulttuuri ei kuitenkaan koske kaikkia. On tapauksia, jossa palestiinalaisviljelijän vuosikymmeniä odottaman luvan myöntämisen jälkeen aloitetut kunnostustyöt lopetetaan pikaisesti läheisten siirtokuntien asukkaiden tekemien valitusten perusteella.

Jorosen mukaan tämä prosessi toistuu uudestaan ja uudestaan:

”Palestiinalaiset omistavat maan, ja heillä on dokumentaatio omistusoikeuden tukena. He anovat rakennuslupia, odottavat merkittävän pitkiä aikoja. Kun he lopulta saavat rakennusluvat ja rakentavat tai korjaavat kaivon, määrätään kaivo tuhottavaksi.”

Esimerkiksi EU:n tukemat rakennushankkeet eivät koskaan ole täysin EU:n rahoittamia, vaan maanviljelijän osuus investoinnista on 25 prosenttia. Tuhoamismääräyksissä ei siis ole kyse pelkästään kaivojen tuhoamisesta vaan myös maanviljelijöiden taloudellisen ahdingon lisäämisestä.

Tuhoamismääräyksistä tehtyjen valitusten käsittelyajat ovat – odotetusti ja poikkeuksetta – hyvin pitkiä toisin kuin rakennustöistä tehtyjen valitusten käsittelyajat. Palestiinalaisten oikeuksia ei kielletä, mutta niiden ei myöskään anneta toteutua.

Mikko Joronen: Spaces of waiting –  Politics of precarious recognition in the occupied West Bank. SAGE Journals 2017.
Tim Marshall: Maantieteen vangit, 335 s. Atena 2018.

EUROVIISUT, PINKKIPESU JA BOIKOTTI

Israeliin on houkuteltu turisteja sloganilla ”You’ll never be the same” [”Et ole koskaan entiselläsi”]. Maan matkailumainoksissa vältellään miehitykseen liittyvien kysymysten käsittelyä samalla, kun ylistetään suvaitsevaisuutta. Riiko Sakkinen kiinnitti tähän huomiota Visit Israel -teoksessaan.
Israeliin on houkuteltu turisteja sloganilla ”You’ll never be the same” [”Et ole koskaan entiselläsi”]. Maan matkailumainoksissa vältellään miehitykseen liittyvien kysymysten käsittelyä samalla, kun ylistetään suvaitsevaisuutta. Riiko Sakkinen kiinnitti tähän huomiota Visit Israel -teoksessaan.

Israelilainen Netta Barzilai voitti vuoden 2018 Eurovision laulukilpailut, eli Euroviisut, toukokuun 12. päivänä. Kahta päivää myöhemmin Israelin armeija tappoi 62 aseetonta palestiinalaista mielenosoittajaa Gazassa. Uhrien joukossa oli kuusi lasta ja sadat haavoittuivat sotilaiden luodeista. Palestiinalaiset osoittivat mieltään Gazan 11 vuotta kestänyttä saartoa vastaan. Muun muassa Human Rights Watch kuvaili armeijan toimia ”laittomaksi ja harkituksi”.

Samalla, kun Gazan saarto jatkuu ja palestiinalaiset odottavat asemansa paranemista, valmistellaan Israelissa vuoden 2019 Euroviisujen järjestelemistä. Maan hallitus on jo ilmoittanut että kyseessä on sille ”kansallinen projekti”. Lukuisille katsojille Euroviisut ovat suvaitsevaisuuden ja ihmisoikeuksien juhla – tämä suvaitsevaisuus ja nämä oikeudet eivät kuitenkaan ulotu Israelin miehittämillä ja hallitsemilla alueilla asuville palestiinalaisille.

Monien mielestä on kaksinaismoralistista juhlia esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia samalla, kun valtio ei suo ihmisoikeuksia kaikille alamaisilleen. Tähän viitataan termillä pinkwashing, eli pinkkipesu. Kyseessä on ihmisoikeusloukkausten valkopesusta.

Lukuisat taiteilijat ovat jo aikaisemmin kieltäytyneet esiintymästä Israelissa valtion tekemien ihmisoikeusloukkausten takia ja miehityspolitiikka on poikinut myös kansainvälisen akateemisen ja kulttuurisen boikotin. Nyt yli 200 taiteilijaa on kertonut boikotoivansa vuoden 2019 Euroviisuja. Suomesta päätöksestä boikotoida kilpailua ovat kertoneet muun muassa Manuela Bosco, Nora DaduPirjo HonkasaloRia KatajaAki KaurismäkiTommi KorpelaKrista KosonenKaija KärkinenKyösti LaihiPalefaceKimmo PohjonenElsa SaisioPekka StrangMartti Suosalo ja Virpi Suutari.

Jaa tämä:

Eläinsuhteemme murros

Uutta eläinlakia pukkaa ja jatkossakin possua saa kohdella kovin eri tavoin kuin kissaa. Suhteemme eläimiin on kuitenkin muuttumassa.

”Lihateollisuuden tuotantoketjujen ja niihin liittyvän julmuuden avaaminen on saanut monet harkitsemaan kahdesti lihan syömistä – hyvin perustein. Jos kanoihin, lehmiin ja sikoihin suhtauduttaisiin samalla tavalla kuin kissoihin ja koiriin, niitä ei syötäisi. Kissat ja koirat kuitenkin kelpaisivat ihmisravinnoksi siinä missä muukin liha – ja tiedämme, että eräissä kulttuureissa ne myös päätyvät ruoaksi.. ..Yhteisön suhteet ympäristöönsä kuvaavat myös yhteisön sisäisiä suhteita. Kääntäen, se miten kapitalismissa kohtelemme tuotantoeläimiä kuvastaa sitä miten me kohtelemme toisiamme”, kirjoitti antropologi Tuomas Tammisto, joka tekee väitöstutkimustaan Helsingin yliopistolla.

Muistatteko sen kerran, kun lihaa mainostettiin vegeillä? Hesburger päätti yhdistää Apulanta-yhtyeestä kertovaan elokuvaan triplapekonihampurilaisen – siis hampurilaisen, jota Toni, Sipe tai Tuukka eivät itse missään tapauksessa söisi. Miksi näin? On täysin mahdollista, että Hese ei halua nostaa vegevaihtoehdon profiilia. Kasvishampurilaisen olemassa olo ja sen mainostaminen kuitenkin väistämättä muistuttaa kaikkia kuluttajia myös siitä, että firman ydintuotteeseen – teollisesti tuotettuun lihaan – liittyy moraalinen dilemma, jota ei voi pyyhkäistä pois huolettomalla käden heilautuksella.
Muistatteko sen kerran, kun lihaa mainostettiin vegeillä? Hesburger päätti yhdistää Apulanta-yhtyeestä kertovaan elokuvaan triplapekonihampurilaisen – siis hampurilaisen, jota Toni, Sipe tai Tuukka eivät itse missään tapauksessa söisi. Miksi näin? On täysin mahdollista, että Hese ei halua nostaa vegevaihtoehdon profiilia. Kasvishampurilaisen olemassa olo ja sen mainostaminen kuitenkin väistämättä muistuttaa kaikkia kuluttajia myös siitä, että firman ydintuotteeseen – teollisesti tuotettuun lihaan – liittyy moraalinen dilemma, jota ei voi pyyhkäistä pois huolettomalla käden heilautuksella. Lisää tästä täällä.

Tämä Tammiston pohdinta on ajankohtaista monellakin tavoin. Ensinnäkin olemme saamassa uuden eläinlain – joka on ongelmallinen – ja samalla lihan syönti laskee nuorten keskuudessa voimakkaasti.

Vaikka kasvisruoka on kasvattanut suosiotaan läpi 2000-luvun ja tämä näkyy myös kauppojen hyllyillä alati kasvavana vegevalikoimana, ei lihan kulutus ole kääntynyt vastaavaan laskuun. Tätä on esitetty todisteeksi siitä, että koko kasvisruokabuumi on pelkkää humputtelua ja haihattelua. Tämä selitys ei kuitenkaan ota huomioon sitä, miten eri ikäisten kulutustottumukset eroavat toisistaan. Iäkkäät kansalaiset mussuttavat lihaa entiseen tahtiin – ja jopa innokkaammin kaikkien halpuutuskampanjoiden myötä – mutta esimerkiksi 17-24-vuotiaista lähes viidesosa on luopunut lihan syömisestä (tai ei ole sitä koskaan aloittanutkaan).

Mikäli olisin hommissa MTK:ssa tai maa- ja metsätalousministeriössä, korjaisin tässä kohdassa asentoani ja rupeisin miettimään seuraavien vuosikymmenten myötä eteen tulevia muutoksia. Ja ei, en kerjäisi lisää tukia possunkasvattajille ja hakisi EU:lta jälleen uutta rahoitusta sille, että saisimme mainostaa lihaa koululaisille. Mikäli olisin asiasta vastaava ministeri, en juhlisi sitä, että olemme onnistuneet myymään verovaroin tuettua sianlihaa Kiinaan hinnalla, joka ei vastaa edes tuotantokustannuksia. Sen sijaan miettisin, miten maatalouden rakenteita ja elintarviketeollisuuden kannustimia voisi muokata vastaamaan väistämättä edessä olevaa muutosta.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Eläinsuhteemme omituisista kiemuroista voi lukea täältä.

Mutta mitä tekee maamme hallitus? Juha Sipilän hallitus ja maa- ja metsätalousministeriö esittää syksyllä uutta lakia eläinten hyvinvoinnista, eikä tuotantoeläimiä jatkossakaan silitetä kuin lemmikkiä.  Esimerkiksi parsinavetoita, porsitushäkkejä eikä turkistarhausta olla kieltämässä, vaikka lain valmistelun yhteydessä näitä on esitetty toistuvasti. Turkiseläimille ei haluta taata edes jatkuvaa juomaveden saatavuutta.

”Nämä ovat niitä suurimpia hyvinvointiparannuksia, joita sekä eläinjärjestöt, asiantuntijat että lukuisat tutkimukset ovat puoltaneet. Sen sijaan, että tehtäisiin kerralla kunnollinen laki, hallitus tuo nyt esiin parannuksia, jotka eivät riitä näin ison ja pitkän lakiuudistustyön lopputulokseksi”, linjaa eläinoikeusjärjestö Animalian toiminnanjohtaja Mai Kivelä.

”Parsissa elävien lypsylehmien jaloittelu voisi hallituksen linjauksen mukaan tapahtua myös talviaikaan. Ulkoilun lisääminen talvisin on lähtökohtaisesti hyvä asia. Kirjaus kesäajan laiduntamisesta ja jaloittelusta jäisi kuitenkin kokonaan pois, mikä vaikeuttaa ulkoilun valvontaa ja saattaa vähentää nautojen varsinaista laidunnusta. Lisäksi sikojen tiineyshäkkien kieltoon tulisi edelleen liian pitkä 15 vuoden siirtymäaika ja kaiken lisäksi häkin käyttö olisi kuitenkin sallittu 8 vuorokauden ajan tiineytyksen yhteydessä edellisen luonnoksen 4 vuorokauden sijaan. Eli sen lisäksi, että kiellolle olisi edelleen pitkä siirtymäaika, tiineytyshäkkejä koskevaa kohtaa on eläinten näkökulmasta heikennetty”,  Veikka Lahtinen, myöskin Animaliasta, jatkaa.

Eikä kyse ole pelkästään eläinten oikeuksista. Muistakaamme, että lihan hiilijalanjälki jättää verrattomasti kaloreitaan isomman painauman. Science-lehden julkaiseman tutkimuksen mukaan ”siirtyminen pois lehmänmaidosta ja lihansyönnistä mahdollistaisi maataloudessa käytettävän pinta-alan vähentämisen jopa 76 prosentilla”. Karjan kasvattaminen vie yli 80 prosenttia maatalouden käytössä olevasta maasta ja samalla tuottaa ainoastaan 18 prosenttia ruokamme kaloreista. Jos ikinä olen nähnyt huonon hyötysuhteen, niin tämä on sellainen.

WWF:n mukaan myös sademetsät joutuvat sahan alle lihanhimon tyydyttämiseksi – viime vuosina tuhotuista sademetsäalueista jopa 80 prosenttia on laidunmaana ja loput pitkälti karjalle kasvatettavan rehun viljelymaana. Ja sitä brasilialaista lihaa sitten kannetaan suomalaisten grilleihin (ja ne soijat menevät pääosin rehuksi, eli eipä taas aloiteta sitä jorinaa sademetsät tofun syönnillä tuhoavista vegaaneista).

Ehkä Sipilän kabinetissa sekä maa- ja metsätalousministeriössä ei ole vielä kuultu käynnistyneestä megatrendistä tai havahduttu ilmastonmuutokseen (vaikka sexihelteitä on piisannut ja piisaa jatkossakin). Haluan uskoa näin, sillä ajatus siitä, että nämä Suomen maatalouden suuntaa määrittävät tahot jarruttaisivat kehitystä vasten parempaa tietoaan tuntuisi ehkä liian masentavalta.

Jaa tämä:

Sisällön puute myy paremmin

Kun halutaan kahvi ilman kofeiinia, sota ilman sotaa ja taide ilman taidetta, mistä on kysymys?

Olen tottunut viestintään, jossa taustalla on aina jokin ajatus tai sanoma, vähintään viite siihen, miksi viesti on haluttu välittää, perustelu.

Joitakin vuosia sitten taiteilijakollegani, joka on yhtä keski-ikäinen kuin minä, päätti tutustua vloggaamiskulttuuriin. Katsottuaan useita vlogeja hän totesi: ”Ei niissä ei tarvitse olla mitään pointtia, joka legitimoi postauksen. Itse asiassa pointti voi olla haitaksi.”

Toimittaja Saska Saarikoski varoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan 1.2.2018 pseudojournalismin leviämisestä. Esimerkkinä hän käytti Pohjoismaita seuraavan yhdysvaltalaisen toimittajan The New York Timesissa julkaistua artikkelia, jonka tarkoitus oli käsitellä Suomen presidentinvaaleja. Sen sijaan juttu keskittyi yksinomaan presidenttipari Niinistön koiraan, Lennuun.

”Lennu-tarina oli hyvä esimerkki kovasti yleistyneestä media-ilmiöstä: jutusta, joka ei kerro mistään”, Saarikoski kirjoittaa. ”Perinteisesti on ajateltu, että tarinalla on muoto ja sisältö. Muotoon kuuluvat vauhdikas aloitus, sujuva kerronta ja joskus myös suloiset lemmikit. Niiden alta löytyy kuitenkin se varsinainen syy, miksi juttu on kirjoitettu. Ei välttämättä enää.”

Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.
Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei tietenkään ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.

Teattereissa, erityisesti suurilla näyttämöillä, tämä sama ilmiö näkyy vaatimuksena saada teatterielämys ilman taidetta. Kun teatterilipuista ollaan valmiita maksamaan, taide ennakoimattomana ja häiritsevänä elinvoiman ilmaisuna, samoin kuin sen välittämät yhteiskunnalliset viestit ja huomiot, pyritään työntämään pois keskiöstä, nurkkaan, jossa taide muuttuu mausteeksi, piiloutuu varjoihin ja pahimmillaan lakkaa kokonaan olemasta. Teatterin maksavan keskivertoasiakkaan mielestä tämä tuntuu nyt olevan toivottavaa. 

Kymmenen vuotta sitten minua alkoi kiinnostaa, onko minulla ja keskivertoasiakkaiden muodostamalla ”suurella yleisöllä” mitään yhteistä kosketuspintaa. Siksi olen opetellut suuren näyttämön ohjauksissani naamioimaan taiteen viihteeksi. Yritän piilottaa mahdollisimman taitavasti villeimmät ideani ja sen, mitä haluan sanoa, että ne eivät häiritsisi suuren yleisön viihtymistä ja että vain taiteen harrastaja voisi ne esityksistäni halutessaan poimia. 

Salien täyttöasteista päätellen saan näistä opinnoista arvosanaksi seiskan tai kasin. Yhteistä kosketuspintaa siis on, mutta se ei juuri nyt lohduta. ­Teattereiden suurten näyttämöiden suhde taiteeseen muistuttaa uhkaavasti taiteilija Riiko Sakkisen näyttelyä ­MuNA – Museum of No Art (2014), joka koostui pelkästään museokaupan halvoista ja näennäisen tyhjänpäiväisistä esineistä sekä näyttelyä varten painetuista mainosjulisteista. ”MuNA on dystooppinen museo, jossa taiteella ei ole merkitystä. MuNA:ssa tärkeää ovat raha, valta, brändi ja kävijämäärät”, Sakkinen selventää Serlachius-museon esittelytekstissä.

Riiko Sakkisen MuNA – Museum of No Art -näyttelyn muodosti turhanpäiväisiä, MuNA-logolla varustettuja muistoesineitä myyvä museo-kauppa. Valikoimassa oli tiskirätin (kuvassa) ohella muun muassa pehmonalle, mitta-nauha, kertakäyttösadetakki ja purukumipakkaus.
Riiko Sakkisen MuNA – Museum of No Art -näyttelyn muodosti turhanpäiväisiä, MuNA-logolla varustettuja muistoesineitä myyvä museo-kauppa. Valikoimassa oli tiskirätin (kuvassa) ohella muun muassa pehmonalle, mittanauha, kertakäyttösadetakki ja purukumipakkaus.

Älkää ymmärtäkö väärin, ei taide ole mikään automaattisesti autuaaksi tekevä asia. 

Taide on minulle institutionalisoitua vapautta tai pyrkimystä siihen. Se on eräänlainen mahdoton tehtävä, jota on jännittävää toteuttaa ja seurata. Taiteilijan kohdalla se tarkoittaa käytännössä vapautta (ja vaatimusta) tehdä, mitä tahtoo, mutta myös taitoa: kokemusta sekä ymmärrystä oman taiteenlajin perinteestä ja hyviksi havaituista lainalaisuuksista. Ymmärrän sen, että toisia taiteilijan vapaus ärsyttää – kukapa ei haluaisi tehdä, mitä mielii, ja saada siitä joskus jopa palkkaa – mutta en ymmärrä sitä, ettei taidollakaan näytä olevan arvoa. 

Teattereissa näyttävät myyvän yhä enemmän laiskasti tai hutiloiden tehdyt kierrätysteokset, mitäänsanomattomat pseudoteatteriesitykset. Tämä oli mielessäni, kun pohdin Riihimäen Teatterin toimitusjohtajan kanssa, mikä olisi myyvä juttu ja kuka sellaisen osaisi tehdä. Ehdotin, että palkataan joku keskinkertainen ja laiska, annetaan hänen valita mitä tahansa kevyttä ja pidetään huoli, ettei tekeleeseen jää ripaustakaan omaperäisyyttä. Toimitusjohtaja kieltäytyi – kunniaksi hänelle.

Toisinaan on helpompi ummistaa silmänsä kuin kohdata todellisuus. Vuonna 2009 muistutimme siitä, kuinka lähellä Prada (muotitalo) ja Pravda ("totuus" ja Neuvostoliiton johtava sanomalehti ja maan kommunistisen puolueen keskuskomitean äänenkannattaja) ovat toisiaan.
Toisinaan on helpompi ummistaa silmänsä kuin kohdata todellisuus. Vuonna 2009 muistutimme siitä, kuinka lähellä Prada (muotitalo) ja Pravda (”totuus”, myöskin Neuvostoliiton johtava sanomalehti ja maan kommunistisen puolueen keskuskomitean äänenkannattaja) ovat toisiaan.

Jo 2000-luvun alussa filosofi Slavoj Žižek kiinnitti huomiota leviävään antiessentialistiseen ilmiöön, jossa pyritään esimerkiksi juomaan kahvia ilman kofeiinia, kolaa ilman sokeria, kaljaa ilman alkoholia ja käymään sotaa ilman sotaa (tietokoneen ruudulla tai lähettämällä tunnuksettomia ”vihreitä miehiä”). 

Esimerkeissä voi nähdä jonkinlaisen terveyttä palvelevan päämäärän. On saatava kaikki kiihottava mutta ilman epäterveellistä, uhkaavaa tai omaatuntoa häiritsevää sisältöä. Siksi sitä hävitetään myös taiteesta, journalismista ja politiikasta. Žižekin mukaan olemme jo vuosia eläneet post-politiikaksi kutsuttua tyhjäkäynnin aikaa, jossa valtiollisten ja kansainvälisten yhteisten asioiden hoitaminen on redusoitu vain asiantuntijoiden hallitsemaksi yhteiskuntaelämäksi, jossa vaikuttaa tällä hetkellä vain yksi elinvoimainen poikkeus: kansallismielinen konservatismi.

Miksi näin?

Länsimaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa tiedetään, että toimiemme vuoksi ilmasto lämpenee, meret täyttyvät muovista ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon. Köyhtyneiden ja sotien runtelemien maiden kansalaisilla ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maanpakoon ja päätyä vaatimaan sisäänpääsyä rikkaiden maiden rajoille. Me tiedämme, että näiden aikaansaatujen vinoutumien korjaaminen ja kestävämpi kehitys tarkoittaisi väistämättä luopumista saavutetusta yltäkylläisyydestä, sen jakamista. 

Uskon, että juuri siksi mikään ei liiku. 

Koska me emme halua luopua mistään. On parempi olla kuulematta, näkemättä ja tietämättä mitään, tekemisestä puhumattakaan. Sellainen myy paremmin. On mukavampaa vajota fiktiiviseen nostalgiaan. On lohdullista yrittää vain viihtyä ja sopeutua – esimerkiksi siihen, että meillä on ­plagioituja graduja ja kasvava määrä demokratioita, jotka eivät oikeasti ole demokraattisia.

Käytännössä tämä tarkoittaa ihmisen kehityksen pysähtymistä.

Kirjoittaja on sekä Riihimäen Teatterin että Todellisuuden tutkimuskeskuksen taiteellinen johtaja.

Jaa tämä:

Beninin taidetehdas

Etelä ja Pohjoinen kohtaavat länsiafrikkalaisissa mainosparodioissa.

Vuonna 2010 Riiko Sakkinen järjesti Helsingin Taidehallissa Ensyclopedia-nimisen näyttelyn. Näyttelyssä kaiken tiedon kirja oli muuttunut loputtoman tuntuiseksi sarjaksi karkki-, pikaruoka- ja seksityömainoksia. Vaikka kuvat olivat peräisin maailman eri kolkilta, ne olivat myös välittömästi tunnistettavia. Näyttely esitti mainokset ensimmäisenä todellisena lingua francana – maailmankielenä, jota kaikki ymmärtävät.

Väite kestää tarkastelua melko hyvin.

Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.
Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.

Vuonna 2018 Sakkinen matkusti Beniniin, jossa Grand-Popon rannikkokaupungissa sijaitseva Villa Karo -taiteilijaresidenssi tarjosi näköalan länsiafrikkalaiseen yhteiskuntaan. Mainoskuvastoa taiteessaan toistuvasti käsitellyt Sakkinen kiinnitti huomiota alueella käytössä olleisiin mainostauluihin.

”Käsinmaalattujen mainoskylttien kulttuuri on Beninissä elävää. Tutkin ilmiötä etukäteen, mutta sen laajuus yllätti paikan päällä. Pääkaupunki Cotonoussa melkein kaikki mainokset ovat printattuja, mutta syrjäkylillä suurin osa mainoksista on käsin maalattuja. Beninissä lukutaitoprosentti on alhainen, ja mainoskyltit huomioivat sen – kyltit selittävät tuotteen tai palvelun selkeästi kuvin. Esimerkiksi kampaamokauneussalongin kyltissä on kampauksen lisäksi kuva kädestä, jotta kaikki tajuavat, että siellä tehdään myös manikyyrejä”, Sakkinen kertoo.

”Myös länsimaisten merkkituotteiden mainokset on usein maalattu esimerkiksi suoraan kaupan seinään.”

Aito mainos oikeassa ympäristössään Grand-Popossa.
Aito mainos oikeassa ympäristössään Grand-Popossa.

Grand-Popossa paikallinen Gustavo Afaihoun toimi Sakkisen avustajana, tulkkina ja fikserinä. Hän näki taiteilijaresidenssiin saapuneen Sakkisen roolin pitkälti perinteisen kolonialismin jatkeena: eurooppalainen valkoinen mies saapuu hankkimaan halpoja raaka-aineita ja työvoimaa. Tämä ei kuitenkaan ollut Sakkisen tavoite.

Pohtiessaan mahdollisuuksia viedä beniniläistä kylttikulttuuria ulkomaille Sakkinen ja Afaihoun perustivat kylttejä tuottavan Salon de Peinture Grand-Popon. Kaksikko palkkasi Louis Houenouden maalaamaan teokset. Toivotusta aiheesta maalatun teoksen hinta postitettuna minne tahansa maapallolla on 500 euroa. Maalausstudio on yritys irtautua jälkikolonialistisesta kaupankäynnistä ja tuottaa taidetta reiluin ehdoin – Houenouden saa hyvän palkan maalaamisesta, ja Sakkinen ja Afaihoun jakavat tuotot keskenään.

”Jos minä en saisi osuutta myynnistä, tämä olisi silkkaa hyväntekeväisyyttä”, Sakkinen kertoo.

Kuvassa vasemmalla Amoussou Samuel Kéy ja isänsä Louis Houenoude sekä Gustavo Afaihoun.
Kuvassa vasemmalla Amoussou Samuel Kéy ja isänsä Louis Houenoude sekä Gustavo Afaihoun.

Hyväntekeväisyys on aina ylhäältä alas annettua, mikä ei ole projektin tavoite. Tehtävien jako toimii niin, että Sakkinen hankkii asiakkaita ja tekee myyntityötä ja Afaihoun puolestaan huolehtii käytännön toimista paikan päällä. Tämä saattaa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän matkustaa 20 kilometrin päähän Comén kaupunkiin tulostamaan asiakkaiden lähettämät mallikuvat ja huolehtii valmiiden taulujen postittamisesta.

Grand-Popon käsinmaalatut kyltit eivät suinkaan muodosta ainutlaatuista poikkeusta mainosmaailmassa. Päinvastoin niiden myötä on helppo muistaa, että kaikkialla maailmassa digiratkaisut eivät ole se standardi, jonka varaan markkinointiponnistelut rakentuvat. Esimerkiksi Ghanassa 1980- ja 90-luvuilla suositut käsinmaalatut elokuvajulisteet ovat herättäneet huomiota maailmalla, ja on niitä nähty näyttelyissä Suomessakin 2000-luvulla. Alkuperäisiä 1990-luvulla säkkikankaalle maalattuja elokuvajulisteita myydään tuhansien eurojen hinnoilla taidekeräilijöille.

Elokuvajulisteissa taiteellinen vapaus on ollut suurta. Ei ole ollut mitenkään poikkeuksellista, että julisteessa näkyy henkilöitä ja tapahtumia, jotka eivät esiinny elokuvassa. Maalaajat eivät usein edes nähneet elokuvia, joiden mainos heiltä oli tilattu. Toisinaan he eivät nähneet edes dvd:ltä esitettävän elokuvan levykoteloa ja joutuivat maalaamaan kuvailun pohjalta. Tämä on johtanut taiteellisiin ratkaisuhin, jotka rikkoivat odotuksia.

Ghanalainen sosiologi ja elokuvajulistekeräilijä Joseph Oduro-Frimpong totesi The Atlantic -lehdelle, että nuo julisteet ”näyttivät sen, mikä oli mahdollista ennen siirtymää kohti nykyaikaista teknologiaa”. Vuosituhannen vaiheessa elokuvajulisteiden käsin maalaaminen alkoi kuihtumaan Ghanassa. Muutoksen takana oli tietenkin tekninen kehitys. Elokuvajulisteiden teollinen monistaminen muuttui edullisemmaksi, ja markkinatalous teki lopun työstä.

Jotkut ghanalaiset elokuvajulistemaalarit ovat kuitenkin löytäneet toisen uran itselleen maalaamalla elokuvajulisteita tilaustöinä. Tätä uusiotuotantoa on tarjolla netissä, ja hinnat alkavat parista sadasta eurosta.

Teoksia Bad Hair Day Leaders -sarjasta.
Teoksia Bad Hair Day Leaders -sarjasta.

Vaikka sekä Grand-Popon että Ghanan mainokset ovat välittömästi tunnistettavissa mainoksiksi, poikkeavat ne siitä, mihin keskimääräinen länsimainen katsoja on tottunut. Ne tarjoavat katsojalle mahdollisuuden tutustua toisenlaiseen mutta silti tunnistettavaan tulkintaan niinkin arkisesta ilmiöstä kuin mainonta.

Sakkinen itse tilasi Salon de Peinture Grand-Popolta 14-osaisen teossarjan, jossa maailman johtavat poliitikot esiintyvät paikallista parturikampaamoestetiikkaa mukailevissa teoksissa. Bad Hair Day Leaders -sarjan avasivat potretit Donald Trumpista ja Kim Jong-unista. Sakkisen lisäksi teoksia ovat tilanneet myös taiteenkeräilijät, ja yksi Houenouden maalaama taulu on päätymässä vaalijulisteeksi seuraavissa täkäläisissä eduskuntavaaleissa. Häiriköt-päämaja tilasi oheisen parturimainosparodian, jossa hiustenleikkuuta ja parranajoa tarjotaan Chewbaccan kasvoilla.

Jää nähtäväksi, nousevatko beniniläiset mainostaulut taidemaailman huomioon samoin kuin ghanalaiset elokuvajulisteet nousivat. Edessä on myös epäilemättä aika, kun halvat tulosteet syrjäyttävät käsinmaalatut mainoskyltit, ja silloin tämä populaarikulttuurin muoto tulee kuihtumaan. Muutos on tietenkin pysyvää.

Lisätiedot ja tilaukset: www.facebook.com/salondepeinturegrandpopo

Koko Bad Hair Day -teossarja.
Koko Bad Hair Day -teossarja.

 

Jaa tämä: