vastamainos

Eläinsuhteemme murros

Uutta eläinlakia pukkaa ja jatkossakin possua saa kohdella kovin eri tavoin kuin kissaa. Suhteemme eläimiin on kuitenkin muuttumassa.

”Lihateollisuuden tuotantoketjujen ja niihin liittyvän julmuuden avaaminen on saanut monet harkitsemaan kahdesti lihan syömistä – hyvin perustein. Jos kanoihin, lehmiin ja sikoihin suhtauduttaisiin samalla tavalla kuin kissoihin ja koiriin, niitä ei syötäisi. Kissat ja koirat kuitenkin kelpaisivat ihmisravinnoksi siinä missä muukin liha – ja tiedämme, että eräissä kulttuureissa ne myös päätyvät ruoaksi.. ..Yhteisön suhteet ympäristöönsä kuvaavat myös yhteisön sisäisiä suhteita. Kääntäen, se miten kapitalismissa kohtelemme tuotantoeläimiä kuvastaa sitä miten me kohtelemme toisiamme”, kirjoitti antropologi Tuomas Tammisto, joka tekee väitöstutkimustaan Helsingin yliopistolla.

Muistatteko sen kerran, kun lihaa mainostettiin vegeillä? Hesburger päätti yhdistää Apulanta-yhtyeestä kertovaan elokuvaan triplapekonihampurilaisen – siis hampurilaisen, jota Toni, Sipe tai Tuukka eivät itse missään tapauksessa söisi. Miksi näin? On täysin mahdollista, että Hese ei halua nostaa vegevaihtoehdon profiilia. Kasvishampurilaisen olemassa olo ja sen mainostaminen kuitenkin väistämättä muistuttaa kaikkia kuluttajia myös siitä, että firman ydintuotteeseen – teollisesti tuotettuun lihaan – liittyy moraalinen dilemma, jota ei voi pyyhkäistä pois huolettomalla käden heilautuksella.
Muistatteko sen kerran, kun lihaa mainostettiin vegeillä? Hesburger päätti yhdistää Apulanta-yhtyeestä kertovaan elokuvaan triplapekonihampurilaisen – siis hampurilaisen, jota Toni, Sipe tai Tuukka eivät itse missään tapauksessa söisi. Miksi näin? On täysin mahdollista, että Hese ei halua nostaa vegevaihtoehdon profiilia. Kasvishampurilaisen olemassa olo ja sen mainostaminen kuitenkin väistämättä muistuttaa kaikkia kuluttajia myös siitä, että firman ydintuotteeseen – teollisesti tuotettuun lihaan – liittyy moraalinen dilemma, jota ei voi pyyhkäistä pois huolettomalla käden heilautuksella. Lisää tästä täällä.

Tämä Tammiston pohdinta on ajankohtaista monellakin tavoin. Ensinnäkin olemme saamassa uuden eläinlain – joka on ongelmallinen – ja samalla lihan syönti laskee nuorten keskuudessa voimakkaasti.

Vaikka kasvisruoka on kasvattanut suosiotaan läpi 2000-luvun ja tämä näkyy myös kauppojen hyllyillä alati kasvavana vegevalikoimana, ei lihan kulutus ole kääntynyt vastaavaan laskuun. Tätä on esitetty todisteeksi siitä, että koko kasvisruokabuumi on pelkkää humputtelua ja haihattelua. Tämä selitys ei kuitenkaan ota huomioon sitä, miten eri ikäisten kulutustottumukset eroavat toisistaan. Iäkkäät kansalaiset mussuttavat lihaa entiseen tahtiin – ja jopa innokkaammin kaikkien halpuutuskampanjoiden myötä – mutta esimerkiksi 17-24-vuotiaista lähes viidesosa on luopunut lihan syömisestä (tai ei ole sitä koskaan aloittanutkaan).

Mikäli olisin hommissa MTK:ssa tai maa- ja metsätalousministeriössä, korjaisin tässä kohdassa asentoani ja rupeisin miettimään seuraavien vuosikymmenten myötä eteen tulevia muutoksia. Ja ei, en kerjäisi lisää tukia possunkasvattajille ja hakisi EU:lta jälleen uutta rahoitusta sille, että saisimme mainostaa lihaa koululaisille. Mikäli olisin asiasta vastaava ministeri, en juhlisi sitä, että olemme onnistuneet myymään verovaroin tuettua sianlihaa Kiinaan hinnalla, joka ei vastaa edes tuotantokustannuksia. Sen sijaan miettisin, miten maatalouden rakenteita ja elintarviketeollisuuden kannustimia voisi muokata vastaamaan väistämättä edessä olevaa muutosta.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Eläinsuhteemme omituisista kiemuroista voi lukea täältä.

Mutta mitä tekee maamme hallitus? Juha Sipilän hallitus ja maa- ja metsätalousministeriö esittää syksyllä uutta lakia eläinten hyvinvoinnista, eikä tuotantoeläimiä jatkossakaan silitetä kuin lemmikkiä.  Esimerkiksi parsinavetoita, porsitushäkkejä eikä turkistarhausta olla kieltämässä, vaikka lain valmistelun yhteydessä näitä on esitetty toistuvasti. Turkiseläimille ei haluta taata edes jatkuvaa juomaveden saatavuutta.

”Nämä ovat niitä suurimpia hyvinvointiparannuksia, joita sekä eläinjärjestöt, asiantuntijat että lukuisat tutkimukset ovat puoltaneet. Sen sijaan, että tehtäisiin kerralla kunnollinen laki, hallitus tuo nyt esiin parannuksia, jotka eivät riitä näin ison ja pitkän lakiuudistustyön lopputulokseksi”, linjaa eläinoikeusjärjestö Animalian toiminnanjohtaja Mai Kivelä.

”Parsissa elävien lypsylehmien jaloittelu voisi hallituksen linjauksen mukaan tapahtua myös talviaikaan. Ulkoilun lisääminen talvisin on lähtökohtaisesti hyvä asia. Kirjaus kesäajan laiduntamisesta ja jaloittelusta jäisi kuitenkin kokonaan pois, mikä vaikeuttaa ulkoilun valvontaa ja saattaa vähentää nautojen varsinaista laidunnusta. Lisäksi sikojen tiineyshäkkien kieltoon tulisi edelleen liian pitkä 15 vuoden siirtymäaika ja kaiken lisäksi häkin käyttö olisi kuitenkin sallittu 8 vuorokauden ajan tiineytyksen yhteydessä edellisen luonnoksen 4 vuorokauden sijaan. Eli sen lisäksi, että kiellolle olisi edelleen pitkä siirtymäaika, tiineytyshäkkejä koskevaa kohtaa on eläinten näkökulmasta heikennetty”,  Veikka Lahtinen, myöskin Animaliasta, jatkaa.

Eikä kyse ole pelkästään eläinten oikeuksista. Muistakaamme, että lihan hiilijalanjälki jättää verrattomasti kaloreitaan isomman painauman. Science-lehden julkaiseman tutkimuksen mukaan ”siirtyminen pois lehmänmaidosta ja lihansyönnistä mahdollistaisi maataloudessa käytettävän pinta-alan vähentämisen jopa 76 prosentilla”. Karjan kasvattaminen vie yli 80 prosenttia maatalouden käytössä olevasta maasta ja samalla tuottaa ainoastaan 18 prosenttia ruokamme kaloreista. Jos ikinä olen nähnyt huonon hyötysuhteen, niin tämä on sellainen.

WWF:n mukaan myös sademetsät joutuvat sahan alle lihanhimon tyydyttämiseksi – viime vuosina tuhotuista sademetsäalueista jopa 80 prosenttia on laidunmaana ja loput pitkälti karjalle kasvatettavan rehun viljelymaana. Ja sitä brasilialaista lihaa sitten kannetaan suomalaisten grilleihin (ja ne soijat menevät pääosin rehuksi, eli eipä taas aloiteta sitä jorinaa sademetsät tofun syönnillä tuhoavista vegaaneista).

Ehkä Sipilän kabinetissa sekä maa- ja metsätalousministeriössä ei ole vielä kuultu käynnistyneestä megatrendistä tai havahduttu ilmastonmuutokseen (vaikka sexihelteitä on piisannut ja piisaa jatkossakin). Haluan uskoa näin, sillä ajatus siitä, että nämä Suomen maatalouden suuntaa määrittävät tahot jarruttaisivat kehitystä vasten parempaa tietoaan tuntuisi ehkä liian masentavalta.

Jaa tämä:

Sisällön puute myy paremmin

Kun halutaan kahvi ilman kofeiinia, sota ilman sotaa ja taide ilman taidetta, mistä on kysymys?

Olen tottunut viestintään, jossa taustalla on aina jokin ajatus tai sanoma, vähintään viite siihen, miksi viesti on haluttu välittää, perustelu.

Joitakin vuosia sitten taiteilijakollegani, joka on yhtä keski-ikäinen kuin minä, päätti tutustua vloggaamiskulttuuriin. Katsottuaan useita vlogeja hän totesi: ”Ei niissä ei tarvitse olla mitään pointtia, joka legitimoi postauksen. Itse asiassa pointti voi olla haitaksi.”

Toimittaja Saska Saarikoski varoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan 1.2.2018 pseudojournalismin leviämisestä. Esimerkkinä hän käytti Pohjoismaita seuraavan yhdysvaltalaisen toimittajan The New York Timesissa julkaistua artikkelia, jonka tarkoitus oli käsitellä Suomen presidentinvaaleja. Sen sijaan juttu keskittyi yksinomaan presidenttipari Niinistön koiraan, Lennuun.

”Lennu-tarina oli hyvä esimerkki kovasti yleistyneestä media-ilmiöstä: jutusta, joka ei kerro mistään”, Saarikoski kirjoittaa. ”Perinteisesti on ajateltu, että tarinalla on muoto ja sisältö. Muotoon kuuluvat vauhdikas aloitus, sujuva kerronta ja joskus myös suloiset lemmikit. Niiden alta löytyy kuitenkin se varsinainen syy, miksi juttu on kirjoitettu. Ei välttämättä enää.”

Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.
Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei tietenkään ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.

Teattereissa, erityisesti suurilla näyttämöillä, tämä sama ilmiö näkyy vaatimuksena saada teatterielämys ilman taidetta. Kun teatterilipuista ollaan valmiita maksamaan, taide ennakoimattomana ja häiritsevänä elinvoiman ilmaisuna, samoin kuin sen välittämät yhteiskunnalliset viestit ja huomiot, pyritään työntämään pois keskiöstä, nurkkaan, jossa taide muuttuu mausteeksi, piiloutuu varjoihin ja pahimmillaan lakkaa kokonaan olemasta. Teatterin maksavan keskivertoasiakkaan mielestä tämä tuntuu nyt olevan toivottavaa. 

Kymmenen vuotta sitten minua alkoi kiinnostaa, onko minulla ja keskivertoasiakkaiden muodostamalla ”suurella yleisöllä” mitään yhteistä kosketuspintaa. Siksi olen opetellut suuren näyttämön ohjauksissani naamioimaan taiteen viihteeksi. Yritän piilottaa mahdollisimman taitavasti villeimmät ideani ja sen, mitä haluan sanoa, että ne eivät häiritsisi suuren yleisön viihtymistä ja että vain taiteen harrastaja voisi ne esityksistäni halutessaan poimia. 

Salien täyttöasteista päätellen saan näistä opinnoista arvosanaksi seiskan tai kasin. Yhteistä kosketuspintaa siis on, mutta se ei juuri nyt lohduta. ­Teattereiden suurten näyttämöiden suhde taiteeseen muistuttaa uhkaavasti taiteilija Riiko Sakkisen näyttelyä ­MuNA – Museum of No Art (2014), joka koostui pelkästään museokaupan halvoista ja näennäisen tyhjänpäiväisistä esineistä sekä näyttelyä varten painetuista mainosjulisteista. ”MuNA on dystooppinen museo, jossa taiteella ei ole merkitystä. MuNA:ssa tärkeää ovat raha, valta, brändi ja kävijämäärät”, Sakkinen selventää Serlachius-museon esittelytekstissä.

Riiko Sakkisen MuNA – Museum of No Art -näyttelyn muodosti turhanpäiväisiä, MuNA-logolla varustettuja muistoesineitä myyvä museo-kauppa. Valikoimassa oli tiskirätin (kuvassa) ohella muun muassa pehmonalle, mitta-nauha, kertakäyttösadetakki ja purukumipakkaus.
Riiko Sakkisen MuNA – Museum of No Art -näyttelyn muodosti turhanpäiväisiä, MuNA-logolla varustettuja muistoesineitä myyvä museo-kauppa. Valikoimassa oli tiskirätin (kuvassa) ohella muun muassa pehmonalle, mittanauha, kertakäyttösadetakki ja purukumipakkaus.

Älkää ymmärtäkö väärin, ei taide ole mikään automaattisesti autuaaksi tekevä asia. 

Taide on minulle institutionalisoitua vapautta tai pyrkimystä siihen. Se on eräänlainen mahdoton tehtävä, jota on jännittävää toteuttaa ja seurata. Taiteilijan kohdalla se tarkoittaa käytännössä vapautta (ja vaatimusta) tehdä, mitä tahtoo, mutta myös taitoa: kokemusta sekä ymmärrystä oman taiteenlajin perinteestä ja hyviksi havaituista lainalaisuuksista. Ymmärrän sen, että toisia taiteilijan vapaus ärsyttää – kukapa ei haluaisi tehdä, mitä mielii, ja saada siitä joskus jopa palkkaa – mutta en ymmärrä sitä, ettei taidollakaan näytä olevan arvoa. 

Teattereissa näyttävät myyvän yhä enemmän laiskasti tai hutiloiden tehdyt kierrätysteokset, mitäänsanomattomat pseudoteatteriesitykset. Tämä oli mielessäni, kun pohdin Riihimäen Teatterin toimitusjohtajan kanssa, mikä olisi myyvä juttu ja kuka sellaisen osaisi tehdä. Ehdotin, että palkataan joku keskinkertainen ja laiska, annetaan hänen valita mitä tahansa kevyttä ja pidetään huoli, ettei tekeleeseen jää ripaustakaan omaperäisyyttä. Toimitusjohtaja kieltäytyi – kunniaksi hänelle.

Toisinaan on helpompi ummistaa silmänsä kuin kohdata todellisuus. Vuonna 2009 muistutimme siitä, kuinka lähellä Prada (muotitalo) ja Pravda ("totuus" ja Neuvostoliiton johtava sanomalehti ja maan kommunistisen puolueen keskuskomitean äänenkannattaja) ovat toisiaan.
Toisinaan on helpompi ummistaa silmänsä kuin kohdata todellisuus. Vuonna 2009 muistutimme siitä, kuinka lähellä Prada (muotitalo) ja Pravda (”totuus”, myöskin Neuvostoliiton johtava sanomalehti ja maan kommunistisen puolueen keskuskomitean äänenkannattaja) ovat toisiaan.

Jo 2000-luvun alussa filosofi Slavoj Žižek kiinnitti huomiota leviävään antiessentialistiseen ilmiöön, jossa pyritään esimerkiksi juomaan kahvia ilman kofeiinia, kolaa ilman sokeria, kaljaa ilman alkoholia ja käymään sotaa ilman sotaa (tietokoneen ruudulla tai lähettämällä tunnuksettomia ”vihreitä miehiä”). 

Esimerkeissä voi nähdä jonkinlaisen terveyttä palvelevan päämäärän. On saatava kaikki kiihottava mutta ilman epäterveellistä, uhkaavaa tai omaatuntoa häiritsevää sisältöä. Siksi sitä hävitetään myös taiteesta, journalismista ja politiikasta. Žižekin mukaan olemme jo vuosia eläneet post-politiikaksi kutsuttua tyhjäkäynnin aikaa, jossa valtiollisten ja kansainvälisten yhteisten asioiden hoitaminen on redusoitu vain asiantuntijoiden hallitsemaksi yhteiskuntaelämäksi, jossa vaikuttaa tällä hetkellä vain yksi elinvoimainen poikkeus: kansallismielinen konservatismi.

Miksi näin?

Länsimaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa tiedetään, että toimiemme vuoksi ilmasto lämpenee, meret täyttyvät muovista ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon. Köyhtyneiden ja sotien runtelemien maiden kansalaisilla ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maanpakoon ja päätyä vaatimaan sisäänpääsyä rikkaiden maiden rajoille. Me tiedämme, että näiden aikaansaatujen vinoutumien korjaaminen ja kestävämpi kehitys tarkoittaisi väistämättä luopumista saavutetusta yltäkylläisyydestä, sen jakamista. 

Uskon, että juuri siksi mikään ei liiku. 

Koska me emme halua luopua mistään. On parempi olla kuulematta, näkemättä ja tietämättä mitään, tekemisestä puhumattakaan. Sellainen myy paremmin. On mukavampaa vajota fiktiiviseen nostalgiaan. On lohdullista yrittää vain viihtyä ja sopeutua – esimerkiksi siihen, että meillä on ­plagioituja graduja ja kasvava määrä demokratioita, jotka eivät oikeasti ole demokraattisia.

Käytännössä tämä tarkoittaa ihmisen kehityksen pysähtymistä.

Kirjoittaja on sekä Riihimäen Teatterin että Todellisuuden tutkimuskeskuksen taiteellinen johtaja.

Jaa tämä:

Beninin taidetehdas

Etelä ja Pohjoinen kohtaavat länsiafrikkalaisissa mainosparodioissa.

Vuonna 2010 Riiko Sakkinen järjesti Helsingin Taidehallissa Ensyclopedia-nimisen näyttelyn. Näyttelyssä kaiken tiedon kirja oli muuttunut loputtoman tuntuiseksi sarjaksi karkki-, pikaruoka- ja seksityömainoksia. Vaikka kuvat olivat peräisin maailman eri kolkilta, ne olivat myös välittömästi tunnistettavia. Näyttely esitti mainokset ensimmäisenä todellisena lingua francana – maailmankielenä, jota kaikki ymmärtävät.

Väite kestää tarkastelua melko hyvin.

Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.
Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.

Vuonna 2018 Sakkinen matkusti Beniniin, jossa Grand-Popon rannikkokaupungissa sijaitseva Villa Karo -taiteilijaresidenssi tarjosi näköalan länsiafrikkalaiseen yhteiskuntaan. Mainoskuvastoa taiteessaan toistuvasti käsitellyt Sakkinen kiinnitti huomiota alueella käytössä olleisiin mainostauluihin.

”Käsinmaalattujen mainoskylttien kulttuuri on Beninissä elävää. Tutkin ilmiötä etukäteen, mutta sen laajuus yllätti paikan päällä. Pääkaupunki Cotonoussa melkein kaikki mainokset ovat printattuja, mutta syrjäkylillä suurin osa mainoksista on käsin maalattuja. Beninissä lukutaitoprosentti on alhainen, ja mainoskyltit huomioivat sen – kyltit selittävät tuotteen tai palvelun selkeästi kuvin. Esimerkiksi kampaamokauneussalongin kyltissä on kampauksen lisäksi kuva kädestä, jotta kaikki tajuavat, että siellä tehdään myös manikyyrejä”, Sakkinen kertoo.

”Myös länsimaisten merkkituotteiden mainokset on usein maalattu esimerkiksi suoraan kaupan seinään.”

Aito mainos oikeassa ympäristössään Grand-Popossa.
Aito mainos oikeassa ympäristössään Grand-Popossa.

Grand-Popossa paikallinen Gustavo Afaihoun toimi Sakkisen avustajana, tulkkina ja fikserinä. Hän näki taiteilijaresidenssiin saapuneen Sakkisen roolin pitkälti perinteisen kolonialismin jatkeena: eurooppalainen valkoinen mies saapuu hankkimaan halpoja raaka-aineita ja työvoimaa. Tämä ei kuitenkaan ollut Sakkisen tavoite.

Pohtiessaan mahdollisuuksia viedä beniniläistä kylttikulttuuria ulkomaille Sakkinen ja Afaihoun perustivat kylttejä tuottavan Salon de Peinture Grand-Popon. Kaksikko palkkasi Louis Houenouden maalaamaan teokset. Toivotusta aiheesta maalatun teoksen hinta postitettuna minne tahansa maapallolla on 500 euroa. Maalausstudio on yritys irtautua jälkikolonialistisesta kaupankäynnistä ja tuottaa taidetta reiluin ehdoin – Houenouden saa hyvän palkan maalaamisesta, ja Sakkinen ja Afaihoun jakavat tuotot keskenään.

”Jos minä en saisi osuutta myynnistä, tämä olisi silkkaa hyväntekeväisyyttä”, Sakkinen kertoo.

Kuvassa vasemmalla Amoussou Samuel Kéy ja isänsä Louis Houenoude sekä Gustavo Afaihoun.
Kuvassa vasemmalla Amoussou Samuel Kéy ja isänsä Louis Houenoude sekä Gustavo Afaihoun.

Hyväntekeväisyys on aina ylhäältä alas annettua, mikä ei ole projektin tavoite. Tehtävien jako toimii niin, että Sakkinen hankkii asiakkaita ja tekee myyntityötä ja Afaihoun puolestaan huolehtii käytännön toimista paikan päällä. Tämä saattaa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän matkustaa 20 kilometrin päähän Comén kaupunkiin tulostamaan asiakkaiden lähettämät mallikuvat ja huolehtii valmiiden taulujen postittamisesta.

Grand-Popon käsinmaalatut kyltit eivät suinkaan muodosta ainutlaatuista poikkeusta mainosmaailmassa. Päinvastoin niiden myötä on helppo muistaa, että kaikkialla maailmassa digiratkaisut eivät ole se standardi, jonka varaan markkinointiponnistelut rakentuvat. Esimerkiksi Ghanassa 1980- ja 90-luvuilla suositut käsinmaalatut elokuvajulisteet ovat herättäneet huomiota maailmalla, ja on niitä nähty näyttelyissä Suomessakin 2000-luvulla. Alkuperäisiä 1990-luvulla säkkikankaalle maalattuja elokuvajulisteita myydään tuhansien eurojen hinnoilla taidekeräilijöille.

Elokuvajulisteissa taiteellinen vapaus on ollut suurta. Ei ole ollut mitenkään poikkeuksellista, että julisteessa näkyy henkilöitä ja tapahtumia, jotka eivät esiinny elokuvassa. Maalaajat eivät usein edes nähneet elokuvia, joiden mainos heiltä oli tilattu. Toisinaan he eivät nähneet edes dvd:ltä esitettävän elokuvan levykoteloa ja joutuivat maalaamaan kuvailun pohjalta. Tämä on johtanut taiteellisiin ratkaisuhin, jotka rikkoivat odotuksia.

Ghanalainen sosiologi ja elokuvajulistekeräilijä Joseph Oduro-Frimpong totesi The Atlantic -lehdelle, että nuo julisteet ”näyttivät sen, mikä oli mahdollista ennen siirtymää kohti nykyaikaista teknologiaa”. Vuosituhannen vaiheessa elokuvajulisteiden käsin maalaaminen alkoi kuihtumaan Ghanassa. Muutoksen takana oli tietenkin tekninen kehitys. Elokuvajulisteiden teollinen monistaminen muuttui edullisemmaksi, ja markkinatalous teki lopun työstä.

Jotkut ghanalaiset elokuvajulistemaalarit ovat kuitenkin löytäneet toisen uran itselleen maalaamalla elokuvajulisteita tilaustöinä. Tätä uusiotuotantoa on tarjolla netissä, ja hinnat alkavat parista sadasta eurosta.

Teoksia Bad Hair Day Leaders -sarjasta.
Teoksia Bad Hair Day Leaders -sarjasta.

Vaikka sekä Grand-Popon että Ghanan mainokset ovat välittömästi tunnistettavissa mainoksiksi, poikkeavat ne siitä, mihin keskimääräinen länsimainen katsoja on tottunut. Ne tarjoavat katsojalle mahdollisuuden tutustua toisenlaiseen mutta silti tunnistettavaan tulkintaan niinkin arkisesta ilmiöstä kuin mainonta.

Sakkinen itse tilasi Salon de Peinture Grand-Popolta 14-osaisen teossarjan, jossa maailman johtavat poliitikot esiintyvät paikallista parturikampaamoestetiikkaa mukailevissa teoksissa. Bad Hair Day Leaders -sarjan avasivat potretit Donald Trumpista ja Kim Jong-unista. Sakkisen lisäksi teoksia ovat tilanneet myös taiteenkeräilijät, ja yksi Houenouden maalaama taulu on päätymässä vaalijulisteeksi seuraavissa täkäläisissä eduskuntavaaleissa. Häiriköt-päämaja tilasi oheisen parturimainosparodian, jossa hiustenleikkuuta ja parranajoa tarjotaan Chewbaccan kasvoilla.

Jää nähtäväksi, nousevatko beniniläiset mainostaulut taidemaailman huomioon samoin kuin ghanalaiset elokuvajulisteet nousivat. Edessä on myös epäilemättä aika, kun halvat tulosteet syrjäyttävät käsinmaalatut mainoskyltit, ja silloin tämä populaarikulttuurin muoto tulee kuihtumaan. Muutos on tietenkin pysyvää.

Lisätiedot ja tilaukset: www.facebook.com/salondepeinturegrandpopo

Koko Bad Hair Day -teossarja.
Koko Bad Hair Day -teossarja.

 

Jaa tämä:

Lööppi – journalismin vino peili

Mainonnan ja journalismin välinen harmaa alue kiteytyy iltapäivälehtien lööpeissä ja kansissa.

Median virrassa räpiköi erilaisia tiedon lajityyppejä. Tiedottamisessa yleensä pyritään ainakin näennäisen neutraaliin faktojen kertomiseen. Mainonnan puolelle siirrytään, kun mukaan tulee mielikuvien rakennusta ja – ellei olla radiossa – visuaalista juonittelua. Mainospaikoista myös yleensä maksetaan.

Journalismilla tarkoitetaan faktoiltaan tarkistettuun, toimittajan riippumattomaan tulkintaan perustuvaa tiedonvälitystä.

Journalismin ja mainonnan välisen rajan määrityksessä törmätään usein piilomainontaan. Siinä ulkopuolisen vaikuttamisen pyrkimys on onnistunut hiipimään toimituksellisen aineiston sisälle.

Toisaalta sisällöllisestä ristiinmarkkinoinnista puhutaan silloin, kun esimerkiksi iltapäivälehdessä puffataan uutisena saman mediakonsernin televisiokanavalla esillä olevan reality-ohjelman käänteitä.

Juha Herkman kuvaa väitöskirjassaan Kaupallisen television ja iltapäivälehtien avoliitto (2005) vielä vakavampia tapauksia, joissa oman mediakonsernin etu on saattanut – jopa toimittajien itsensä huomaamatta – heijastua toimituksellisen aineiston painotuksissa.

Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta. Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.
Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta.
Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.

Journalismi ja mainonta törmäävät erityisen tunnistettavalla tavalla nimenomaan lööpeissä ja kansissa, jotka on suunniteltu edistämään lehtien irtonumeroiden myyntiä. Sama faktan ja mielikuva­liioittelun koh­taaminen näyttäytyy nettilehtien sivuille kävijöitä houkuttelevissa klikkiotsikoissa. Kaikissa näissä kyse on yhtä aikaa toimituksen tekemästä journalistisesta sisällöstä ja sen mainonnasta.

Näiden tiedonlajien väliseen jännitteeseen puututaan myös Journalistin ohjeissa: ”Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.”

Tabloidien historiasta tiedetään, että irtonumeromyynnin kannalta lööppiotsikoiden tehokkaimpia koukkuja ovat julkisuuden henkilöiden yllättävät kuolemat, kansallisesti merkittäviksi tulkitut urheiluvoitot sekä yleisön mielissä lähelle sattuviksi koetut suuronnettomuudet ja -tuhotyöt.

Pasi Kivioja havaitsi Alaston lööppi -gradusssaan (2004), että tämä päti hyvin myös vuoden 2002 Ilta-Sanomien­ lööppien ja etusivujen pääaiheiden valintoihin. Niistä yli puolet käsitteli julkisuuden henkilöitä, melkein kolmannes rikoksia ja niiden seuraamuksia sekä noin joka kymmenes onnettomuuksia.

Samaan aineistoon kuuluneet otsikot olivat sävyltään enimmäkseen kielteisiä, ja niissä kerrotuista rikoksista suurin osa koski väkivallantekoja.

Pistokoe lähimmälle lehtikioskille osoittaa, että ainakaan kovin suuria muutoksia ei iltapäivälehtien mainonnassa ole tämän jälkeen tapahtunut.

Hanna Syrjälä tutki Väkivalta lööppijulkisuudessa -raportissaan lööpeitä käytyä keskustelua samoihin aikoihin, kun Voiman toimitus kommentoi aihetta vastamainoksen muodossa. "'Isä tappoi lapsensa kesken aamupalan', kertoi Ilta-Sanomien lööppi syyskuun lopussa vuonna 2005. Lööpistä kanneltiin sekä Julkisen sanan neuvostoon että Mainonnan eettiseen neuvostoon. Julkisen sanan neuvoston mielestä lööppi ei rikkonut hyvää journalistista tapaa, Mainonnan eettinen neuvosto taas antoi huomautuksen. Iltalehden joulukuussa ilmestynyt lööppi 'Äiti poltti lapset ja itsensä' (IL 05) kävi myöhemmin läpi samat käsittelyt samoin lopputuloksin."
Hanna Syrjälä tutki Väkivalta lööppijulkisuudessa -raportissaan lööpeitä käytyä keskustelua samoihin aikoihin, kun Voiman toimitus kommentoi aihetta vastamainoksen muodossa.
”’Isä tappoi lapsensa kesken aamupalan’, kertoi Ilta-Sanomien lööppi syyskuun lopussa vuonna 2005. Lööpistä kanneltiin sekä Julkisen sanan neuvostoon että Mainonnan eettiseen neuvostoon. Julkisen sanan neuvoston mielestä lööppi ei rikkonut hyvää journalistista tapaa, Mainonnan eettinen neuvosto taas antoi huomautuksen. Iltalehden joulukuussa ilmestynyt lööppi ’Äiti poltti lapset ja itsensä’ kävi myöhemmin läpi samat käsittelyt samoin lopputuloksin.”

Miten lööpit koetaan? ­Lööppien psykologiasta väitellyt Sini Setälä puntaroi Psykologia-lehdessä (3/2015), miten ihmiset – vahvaksi kokemastaan mediakriittisyydestä huolimatta – jäsentävät lööppien kautta todellista ympäristöään. Negatiiviset uutiset herättävät pelkoa ja muita omaan elämään peilautuvia tunteita, vaikka vastaavien tapahtumien osuminen omalle kohdalle olisi kuinka epä­todennäköistä.

Olennainen kysymys onkin, minkä verran väkivallan näkyminen jatkuvasti lööpeissä osaltaan normalisoi väkivallan roolia kulttuurissamme. Vaikeasti tutkittava kysymys puolestaan on se, voiko joku väkivaltaan taipuvainen tämän takia päätyä helpommin sitä myös käyttämään.

Lööppiväkivallan tunnistettujen kielteisten oheisvaikutusten takia jopa mainostajien oma Mainonnan eettinen neuvosto (MEN) on puuttunut etenkin lapsiin kohdistuvan väkivallan käyttämiseen iltapäivälehtien myynninedistämisessä.

Sylttytehtaalla tätä ei helposti niellä. Vuonna 2006 Iltalehti vastasikin kritiikkiin katumainoskampanjalla. Siinä käytetty slogan ”Jos sinä lyöt lasta, me iskemme takaisin. Perheväkivalta ei ole yksityinen asia” antoi ymmärtää, että lapsiin kohdistuvasta väkivallasta kertovat lööpit ovat pikemminkin taistelua väkivaltaa vastaan.

Voima kommentoi heti tuoreeltaan kampanjan ilmeistä tekopyhyyttä vastamainoksen muodossa. Siinä slogan mestaroitiin satiiriseen muotoon: ”Kun sinä lyöt lasta, me lyömme sillä rahoiksi. Hyvä lööppi rikastuttaa katukuvaa, lapsen mieltä ja meitä.” 

Tällaisia vastamainoksia on julkaistu Voimassa lehden perustamisvuodesta 1999 alkaen. Niiden idea ei ole myydä mitään, vaan mainoksia imitoivan muodon kautta niissä kommentoidaan kohteena olevaan viestintään kätkettyjä manipulaatiopyrkimyksiä.

Uhkalehti-vastamainos on tehtiin yhteistyössä Nuorten Ääni -toimituksen nuorten kanssa. 

Työryhmässä tutkittiin ensin lööppejä ja niistä etsittiin usein toistuvia ryhmiä. Perinteisten julkkisten ohella huomio kiinnittyi siihen minkä laisissa rooleissa esiintyvät esimerkiksi nuoret. vanhemmat ja pomot.

Analyysinäkökulmaksi valikoitui taas ajatus siitä, miten otsikoissa pyritään vetoamaan samaan aikaan sekä ihmisten turvallisuuden tunteeseen että luomaan kuvia turvallisuutta horjuttavista uhkista. Parodian pääkärki jalostui tätä kautta siihen, miten lapset, nuoret ja työntekijät voivat näyttäytyä jopa yhtä aikaa uhkana ja uhreina.

Samassa vastamainoksessa ihmisille uhkaa edustaviksi onnettomuuksiksi ovat kääntyneet myös normaali luonnonilmiö, enemmän auton kuin kuljettajan syyksi määrittyvä kolari ja viihdejulkkiksen keksityn oloinen vastoinkäyminen.

Jaa tämä:

Barbie ja Action Man – näyttely vai mainos?

Museot kuvaavat ja kategorisoivat todellisuutta. Mutta kenen äänellä museot puhuvat? 

Museotoiminnan tavoitteena on ylläpitää ja vahvistaa väestön ymmärrystä kulttuuristaan, historiastaan ja ympäristöstään”, määritellään museolaissa.

Sen lisäksi, että museoiden tehtävä on tärkeä, se perustuu myös luottamukseen. Yleisön pitää uskoa, että se, mitä meille esitetään on a) oleellista ja b) riippumatonta.

Kulutushyödykkeet, viihdeteollisuus ja mainokset ovat erottamaton osa elämäntapaamme ja ne heijastelevat kansalaisille pedattuja rooleja. Koska ne ovat niin näkyvä osa kulttuuriamme, on tärkeää, että niitä tutkitaan myös museoissa.

Näiden kohdalla on erityisen tärkeä pohtia, että onko käsillä näyttely vai mainos.

Vuonna 2015 Kansallisgalleriaan kuuluva Sinebrychoffin taidemuseo esitteli yhteistyössä Sinebrychoff-panimon kanssa Coca-Cola-teemaisia teoksia Coca-Cola-pullo 100 vuotta -näyttelyssä. Sinebrychoff valmistaa Cokista lisenssillä Suomessa. Näyttelyn teokset olivat nimekkäiden taiteilijoiden tekemiä, mutta Coca-Colan tilaamat ja yhtiön brändiä rakentavat teokset ovat ehkä kuitenkin enemmän mainoksia kuin taideteoksia.

Ihan kuivin jaloin ei selviä, myöskin Kansallisgalleriaan kuuluva, Ateneumin taidemuseo, joka esitteli talvella 2017-18 yhteistyössä kustantaja Sanoma Media Finlandin kanssa Ankallisgalleria-näyttelyssä Aku Ankka -teoksia. Oliko kyseessä taidenäyttely vai mainosnäyttely taidemuseossa?

Kansallismuseossa parhaillaan esillä oleva Barbie – The Icon -näyttely on puolestaan koostettu yhteistyössä leluvalmistaja Mattelin kanssa. Jälleen pitää pohtia, onko kyseessä näyttely vai mainos.

Leluja ja mainoskuvastoa on tietenkin mahdollista tarkastella museaalisessa kontekstissa myös ilman yhteistyökuvioita. Yksi ajankohtainen esimerkki tästä on Vantaan taidemuseo Artsissa esillä olevat brittiläisen Darren Cullenin Action Man: Battlefield Casualties -teokset. Cullen on korjannut leluja hieman realistisemmiksi ja hänen teoksissaan sotilasnuket ovat henkisesti ja fyysisesti vammautuneita ja rampoja, jopa kuolleita. Cullen ei olisi ikinä voinut tehdä teoksiaan yhteistyössä valmistajan kanssa. Itsenäinen taiteilija pystyy kommentoimaan nukkeja ja niiden maailmankuvaa vapaammin.

Barbie® Inspiring Women™ Series Frida Kahlo Doll. Mattelin päätös tehdä Barbie-nukkeja inspiroivista ja vaikuttavista naisista on hieno. Kaikki eivät kuitenkaan jaa Mattelin näkemystä siitä, että nämä roolimallit sopisivat Barbie-muottiin.
Barbie® Inspiring Women™ Series Frida Kahlo Doll. Mattelin päätös tehdä Barbie-nukkeja inspiroivista ja vaikuttavista naisista on hieno. Kaikki eivät kuitenkaan jaa Mattelin näkemystä siitä, että nämä roolimallit sopisivat Barbie-muottiin.

Barbie – The Icon -näyttelyssä kyllä esitellään Barbie-nuken tarina ja historia kiitettävän tarkasti ja kerrotaan, että tämä ikoninen nukke on aina heijastellut aikaansa. Tätä aikansa kuvaa ei kuitenkaan missään kohdassa aseteta kriittisen tarkastelun kohteeksi. Ikävät asiat on siivottu pois ja esimerkiksi näyttelyssä nähtävä olevan Frida Kahlo -barbien kohdalla ei vahingossakaan mainita Kahlon perikunnan Mattelin kanssa käymää oikeustaistelua, jonka seurauksena ko. nuken myynti kiellettiin juuri Meksikossa. Barbie-näyttelyssä ei myöskään pohdita esimerkiksi sitä, mitä aikansa ilmiöitä nuket ovat jättäneet kuvastamatta. Tällaisena näyttely kyllä kertoo nukeista paljon, muttei maailmasta paljoakaan.

Siinä, missä miehistä maailmaa edustavat Action Man -hahmon tehtävänä on sotia ja taistella, on Barbien rooli usein luksuselämän viettäminen ja muotiluomusten täyttämänä vaatenaulakkona oleminen. Huomionarvoista tämäkin, mutta mahdollisuus näiden roolien arvioimiseen on tällä kertaa jätetty hyödyntämättä.

Barbie – The Icon Kansallismuseossa 26.8. asti. PAX – Puhutaan rauhasta Artsissa 29.7. asti.
Lue myös Janne Siirosen artikkeli Barbien synnystä ja Barbien äidistä täällä.

Jaa tämä:

Vastatarinoita ruoasta

Ruoka on niin tärkeä asia, että sitä pitää käsitellä monin tavoin – myös vastamainoksin ja myös luokkahuoneissa.

Yksi on tarrannut kiinni muistikuvaan lapsuutensa aikaisen ruoantuotannon maalaisromanttisesta todellisuudesta. Toinen potee maailmantuskaa, eikä halua käsitellä mitään ruoantuotannon ongelmia, ettei tippuisi ahdistuksen syövereihin lopullisesti. Kolmas yhdistää ruoan sairaalloiseen itsekontrolliin ja kokee lempiruokaansa liittyvien ongelmien paljastamisen ahdistavana. Neljäs tasapainoilee kyynis-realistisen maailmankuvansa ja vaikuttamishalunsa välillä.

KUVA: Mikelangelo
KUVA: Mikelangelo

Oulun yliopistossa marraskuussa tarkastetussa Pia Smedsin väitöstutkimuksessa kartoitettiin lasten käsityksiä ruoantuotannosta. Käsitys osoittautui usein romantisoiduksi, ja aiheeseen liittyvien harhakäsitysten takana piilivät usein muun muassa televisio-ohjelmat ja mainokset.

Global Meal -hankkeessa on käsitelty ruokakysymyksiä ja vastamainontaa lähes 500 yläkoulu- ja lukioikäisen oppilaan sekä noin sadan opettajan kanssa. Parituntisissa työpajoissa on keskusteltu siitä, minkälaiset ruokamainokset kutakin puhuttelevat, millä keinoin mainostajat yrittävät meihin vaikuttaa, millaisia vaikutuksia ruoan­tuotannolla ja kulutuksella on maailmaan ja mitä annettavaa vastamainonnalla on tälle kaikelle.

Lopuksi työpajoihin osallistuneet tekivät itse vastamainoksen.

Biologian ja maantieteen opettajien liiton, Häiriköt-päämajan ja Eettisen kaupan puolesta ry:n yhdessä järjestämä Global Meal nosti esiin ruoan sosiaalisia, eettisiä ja ympäristövaikutuksia vastamainonnan keinoin. Syksyn ja talven mittaan hankkeessa koulutettiin opettajia pitämään ruoka-aiheisia vastamainostyöpajoja omissa kouluissaan, ja samalla heille ja muille kiinnostuneille tarjottiin käyttöön monipuoliset opetusmateriaalit toiminnan tueksi. Alkuvuodesta vedettiin Global Meal -työpajoja lähes 30 koululuokalle ympäri maan.

Vastamainonta on nyt ensimmäistä kertaa sisällytetty lukion opetussuunnitelmaan, joten opettajien kouluttaminen työkalun käyttöön on tärkeää. Mediaa ja elinympäris­töämme uudella tavalla havainnoiva ja kommentoiva ilmaisumuoto on myös itsessään herättänyt tunteita – kuten mainoksetkin tekevät.

Global Mealin tekemä Suunnistusopas supermarkettiin auttaa tekemään eettisiä ja ekologisia ruokavalintoja. Esimerkkeinä ovat maissi, suklaa sekä tofu ja pekoni.

Ruoka on aiheena hyvin monitahoinen, ja sellaisena sitä on työpajoissa käsiteltykin. Osa tiesi aiheesta paljon, mutta myös virheellisiä käsityksiä esimerkiksi ruoan ympäristövaikutuksista oli läjäpäin.

Globaali talous ja tuotteiden koko tuotantoketjun ymmärtäminen on haastavaa – esimerkiksi tuotteiden kotimaisuuden aste mietitytti, kun lähes aina osa raaka-aineista, vähintään lannoitteiden raaka-aineet, on tuotu ulkomailta. Lapsityövoiman käyttö ja tuotantoeläinten elinoloista keskusteleminen yllätti ja järkytti useimpia ikään katsomatta, ja moni kipuili lihansyönnin vähentämisen tarpeen kanssa. Kipuilu liittyi saavutetuista etuuksista luopumiseen, normaalin muuttumiseen ja yllättävän usein myös kysymyksiin omasta miehisyydestä.

Osa oppilaista reagoi voimakkaasti mainos­viestien alle piiloon jäävien ­asioiden, kuten eläinten oikeuksien, analyysiin ja piti vastasanomien käsittelyä ”aatteellisena hapatuksena”. Tässä kohdassa voi myös miettiä, onko vastamainos sen enempää hapatusta kuin parodioimansa mainos. Useimmille koululaisille on kuitenkin selvää, että mainosviesteihin on syytä suhtautua kriittisesti.

Myös osa opettajista suhtautui aiheeseen varoen. Heitä huolestutti esimerkiksi se, että viljelijäperheiden lapset loukkaantuvat tai joutuvat hankalaan tilanteeseen, kun käsitellään maanviljelyn ongelmakohtia.

KUVA: Eveliina, Vella, Mette ja Vilja
Eveliina, Vella, Mette ja Vilja muituttavat, että voi voi tukkia verisuonet.

Kerta toisensa jälkeen työpajoissa huomattiin, että takaraivoomme on varastoitunut iso liuta tuotemerkkejä, mainoslauseita ja jopa kokonaisia mainoksia tarinoineen. Markkinointiviestintä ympäröi meitä kaikkialla ja koko ajan, ja se toimii tehokkaasti.

Vastamainoksia tehdessä nousee usein esiin kysymys myös mainostajien oikeuksista ja vastamainonnan laillisuudesta. Vastamainokset ovat parodiaa, ja niissä yhdistyy kysymyksiä taiteen vapaudesta ja tekijänoi­keuk­sista. Vastamainos on uusi, itsenäinen, usein kollaasimainen taideteos. Mainoksen tekijänoikeus väistyy, kun kyse on taiteesta, ja näin on myös koululaistöiden osalta.

Parodiaan liittyvä lainsäädäntö on Suomessa valitettavan sekava, mutta vastamainoksia teet­tävän opettajan ei tarvitse olla huolissaan.

Koulutusten ja työpajojen lisäksi hankkeessa järjestettiin vastamainoskilpailu, jossa kisattiin yläkoululaisille ja toisen asteen opiskelijoille tarkoitetussa koululaissarjassa sekä kaikille avoimessa sarjassa. Syyskuun puolivälistä maaliskuun alkuun käynnissä olleeseen kilpailuun saatiin yhteensä yli sata vastamainosta, ja erityisesti koululaissarjan töiden taso ilahdutti.

Kilpailuun lähetetyistä teoksista valtaosa käsitteli eläinten oikeuksia, lapsityövoimaa tai ruoan terveysvaikutuksia. Tämä on sikäli helppo ymmärtää, että terveys on se näkökulma, jonka puitteissa ruoasta puhutaan jo hyvin pienten lasten kanssa. Aihe on henkilökohtainen, ja yläkouluikäinen on jo ehtinyt tottua käsittelemään siihen liittyvää ristiriitaa: energiajuomat ja monet herkut ovat epäterveellisiä, mutta niitä mainostetaan paljon ja niitä tulee välillä nautittua. Eläinten oikeudet ja lapsityövoiman käyttö puolestaan ovat aiheita, joihin voi tuntea samaistumista yksilön kokemuksen kautta.

Sen sijaan ruoantuotannon aiheuttamien ympäristöongelmien käsittely jäi kilpailuun osallistuneissa teoksissa yllättävän vähäiseen rooliin. Ehkä nämä aiheet ovat tuntuneet liian abstrakteilta tai kaukaisilta, vaikka mainoksen kautta niihin voisi päästä käsiksi konkreettisella tavalla.

Karsinassa-teos on ensiluokkainen esimerkki vastamainostyöpajoissa käytetystä yksinkertaisesta tekniikasta, jossa pienillä korjauksilla saadaan käännettyä alkuperäisen mainoksen merkitys päälaelleen. Poistamalla ja lisäämällä sanoja saadaan ohjattua katsojan huomio aiheeseen, josta alkuperäinen mainostaja mieluummin vaikenisi.
Karsinassa-teos on ensiluokkainen esimerkki vastamainostyöpajoissa käytetystä yksinkertaisesta tekniikasta, jossa pienillä korjauksilla saadaan käännettyä alkuperäisen mainoksen merkitys päälaelleen. Poistamalla ja lisäämällä sanoja saadaan ohjattua katsojan huomio aiheeseen, josta alkuperäinen mainostaja mieluummin vaikenisi.

Global Meal -kilpailun töitä jaettiin muun muassa somessa. Laajentamalla vastamainoskeskustelua luokkahuoneen seinien ulkopuolelle saadaan niiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta lisättyä. Alaikäisten tekijöiden kantaaottavien teosten julkaisemiseen liittyy kuitenkin haasteita. Yhteiskunnallisiin keskusteluihin kuuluu tiukkakin kritiikki, mutta varsinkin silloin, kun keskustelut tapahtuvat somessa, ne keräävät usein myös epäsopivaa kieltä ja ivaamista harrastavia öyhääjiä. Keski-ikäiset kommentoijat eivät kaikki suoriutuneet rakentavasta keskustelusta tälläkään kertaa mallikkaasti.

Ihannemaailmassa nuorten kanssa työskentelevän aikuisen ei tarvitse miettiä, haluaako hän altistaa nuorten teokset öyhääjien vallankäytölle. ­Reaalimaailmassa näin näyttää olevan etenkin silloin, kun vastamainos on erityisen onnistunut ja iskee osuvaan kohtaan.

Kommentoijien pelko ei kuitenkaan saa olla syy jättää keskustelua käymättä. Myös nuorilla on oikeus osallistua avoimeen yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Jaa tämä:

Vastamainoskilpailun satoa

Ruuan sosiaalisia, eettisiä ja ympäristövaikutuksia esiin nostanut Global Meal -vastamainoskilpailu poiki paljon kiinnostavia huomioita aiheesta.

KUVA: Mikelangelo
KUVA: Mikelangelo

Kilpailun voittajateokset on kukitettu ja palkinnot on jaettu, mutta lukuisista kilpailuteoksista kannattaa nostaa esiin palkittujen vastisten lisäksi muitakin teoksia. Seuraavassa hieman lisää aiheesta ja kilpailun koululaissarjan satoa. Tällä tavalla tuomme esiin ruoka-aiheisen vastamainonnan monipuolisuutta ilmaisun, vaikuttamisen ja myös pedagogian välineenä.

KUVA: Joni
KUVA: Joni

 Vastamainoksen ideana on esittää kommentti tai kysymys, joka naurattaa tai haastaa miettimään asioita, jotka mainoskuvastossa perinteisesti piilotetaan. Tämä tehdään muuntamalla mainoksen kuvaa, tekstiä tai logoa.

Erinomainen vastamainos on visuaalisesti tyylikäs tai muulla tavalla vakuuttava, siinä käytetään oivaltavaa kieltä ja sen viesti on selkeä jopa aihepiiriä tuntemattomalle katsojalle. Lisäksi se imitoi mainosten käyttämää kieltä ja kuvastoa taitavasti. Parhaat vastamainokset tasapainottelevat napakan huumorin, ironian ja täysimääräisen yhteiskuntakritiikin välimaastossa. Hyvän maun raja vaihtelee aihepiirin ja toteutustavan mukaan, joten sitä on vaikeaa määritellä etukäteen.

KUVA: Kaisa, Otto, Matias, Santeri ja Sasha
KUVA: Kaisa, Otto, Matias, Santeri ja Sasha

Käydessään kilpailutöitä läpi, sai tuomaristo huomata, että vastamainonta on haastava laji. Monissa kilpailuun osallistuneissa teoksissa oli onnistuttu erinomaisesti jossakin haetuista hyvän vastamainoksen osa-alueista, kun muilla alueilla jäi vielä kehitettävää. Hyvien vastamainosten lisäksi kilpailuun osallistui taitavasti toteutettuja julisteen- tai kollaasinomaisia töitä, joilla ei ollut edellytyksiä pärjätä juuri vastamainoskilpailussa. Toisaalta teoksen viesti jäi monissa töissä hämäräksi. Vastamainos on oivallinen yhteiskunnallisen keskustelun väline, mutta vain siinä tapauksessa, että katsoja ymmärtää selvästi mikä on keskustelun aihe ja tekijän kanta siihen.

Kilpailuun lähetetyistä teoksista valtaosa käsitteli kolmea pääaihepiiriä: eläinten oikeuksia, lapsityövoimaa ja ruuan terveysvaikutuksia. Koska kilpailun tulokulma ruoka-aiheeseen oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen, valittiin kärkikahinoihin vähemmän terveysaiheisia teoksia. Koska kyseessä oli suomalainen vastamainoskilpailu, nousivat kotimaiset elintarvikealan yritykset tapetille erityisesti, vaikka myös monikansallisia yrityksiä ja niiden tuotteitakin käsiteltiin.

On hyvä muistaa, että usein vastamainoksissa keskustellaan kokonaisen tuotannonalan kysymyksistä, vaikka keskustelua käytäisiinkin yksittäisen yrityksen brändin kautta.

Eläinoikeuskysymykseen ovat tarttuneet teoksissaan esimerkiksi Mikelangelo Mainingin koulusta ja Joni Nissnikun koulusta sekä Kaisa, Otto, Matias, Santeri ja Sasha Kannelmäen peruskoulusta (kuvat yllä).

KUVA: Aaron, Aava, Amanda ja Maria.
KUVA: Aaron, Aava, Amanda ja Maria.

Teokset ovat hyviä esimerkkejä siitä, että haastavia aiheita voi käsitellä myös sympaattisesti ja huumorilla. Mikelangelon ja kannelmäkeläisten teoksessa pohditaan filosofista kysymystä siitä, onko oikein että ihminen tappaa eläimiä syödäkseen niitä. Jonin teoksessa taas kysytään millaiset ovat tuotantoeläimille riittävän hyvät elinolot.

Aaron, Aava, Amanda ja Maria Kannelmäen peruskoulusta kommentoivat lapsityövoiman käyttöä teoksessaan Pauligin lapsityövoima.

Teos on erinomainen esimerkki siitä, että vaikuttavan vastamainoksen voi toteuttaa myös käsin. Muokkaukset on tehty huolella ja alkuperäisen mainoksen värimaailmaa seuraten. Slogan on iskevä ja viestin tueksi on haettu faktatietoa, joka antaa katsojalle lisävakuuksia ongelman todellisuudesta.

KUVA: E-Teamin
KUVA: E-Team

Ruuantuotannon aiheuttamien ympäristöongelmien käsittely jäi kilpailuun osallistuneissa teoksissa yllättävän vähäiseen rooliin. Ansiokkaan poikkeuksen tässä tekee Kouvolan yhteislukiota käyvän E-Teamin teos Metaaninauta, joka tuo esiin karjatalouden ilmastovaikutuksia tavalla, jota tuomaristo piti pedagogisesti taitavana. Vastamainoksen logo- ja sloganmuunnokset ovat oivaltavia ja taitavasti toteutettu.

KUVA: Annina

Samassa koulussa opiskelevan Anninan teos Järki mäkeen ja ostoksille nostaa esiin tärkeät ruokahävikin ja liikakulutuksen teemat kevyen humoristisesti.

Valio voi
KUVA: Eveliina, Vella, Mette ja Vilja

Terveysaiheisia teoksia kilpailuun saatiin iso määrä. Niissä käsitellään niin liikalihavuutta, lisäaineiden haittoja, hammasterveyttä kuin sydän- ja verisuonitautejakin. Näistä töistä halusimme nostaa esiin yksinkertaisesti, mutta erittäin tyylikkäästi toteutetun Nissnikun koululaisten Eveliinan, Vellan, Metten ja Viljan oivaltavan teoksen Valio voi.

Hammasterveyttä käsitellään kahdessa riemastuttavassa Waltterin koulun oppilaiden teoksessa. Elinan, Essin, Helmin ja Niinan Sano ei hammasharjoille -teoksessa on huomattu alkuperäisen mainoksen järjettömyys ja tuotu se esiin suorasukaisesti mainoskieltä taitavasti hyödyntämällä. Artturin, Izzetin ja Aleksandrin Pingviinin hampaat -teoksessa taas pureudutaan kummalliseen mainoskuvastoon ja yhdistetään oivallus sokeriherkkujen tuttuun terveysvaikutukseen.

Helppo hymyillä, kun on legot kuosissa!
KUVAT: Elina, Essi, Helmi ja Niina & Artturi, Izzet ja Aleksandr

Maito on julma juomaLoppuun vielä lisää positiivista tunnelmaa.

Usein ruuantuotannon ongelmien käsittely tuottaa vastamainoksiin hyvin kriittisiä otetta, verta, hikeä ja kyyneleitä, ja tämä näkyy myös monissa kilpailuun osallistuneissa teoksissa. Vastamainos voi kuitenkin olla myös hyvin ratkaisukeskeinen, kuten nämä viimeiset esittelemämme teokset.

Bianca Veromäen koulusta tarjoaa tavalliselle maidolle vaihtoehdoksi kasvijuomia, TeamWormer Nissnikun koulusta nostaa hampurilaispihvin tilalle toukat ja Vegsut Kastellin lukiosta muuttaa Atrian lenkkimakkaran vihreäksi.

Vaihtoehtoja on.

Worm King & Vihreä Lenkki
KUVAT: TeamWormer & Vegsut


 

Jaa tämä:

Elämisvalheen aika

Keskustelussa totuuden ja politiikan suhteesta on ohitettu ilmastonmuutosta koskeva kollektiivinen itsepetos.

Kun Oxford Dictionaries tiedotti valinneensa ”totuudenjälkeisyyden” vuoden 2016 sanaksi, aiheesta kertoneet uutiset viittasivat lähes poikkeuksetta Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin poliittiseen retoriikkaan tai Britannian kansanäänestykseen EU-erosta. Poliittisen valheen ilmentymät kaventuivat ilmeisiin faktavalheisiin, joiden tunnistaminen on suhteellisen helppoa. 

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet politiikan rakenteelliset ja systeemitasolla vaikuttavat valheet. Uhkaavin näistä on elämisvalhe, joka on kollektiivista itsepetosta. Professori Jukka Paastela kirjoittaa vuonna 1995 ilmestyneessä teoksessaan Valhe ja politiikka: tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä, että elämisvalheen itsepetoksella ”voidaan tarkoittaa vääriä uskomuksia, joita ihminen itse ei huomaa, toiveajattelua, jota yksilö ei välttämättä tiedosta sekä tarkoittamatonta tietämättömyyttä”.

Elämisvalhe on siis kokonaisvaltainen tulkinta todellisuudesta, jossa valheellisen ajattelun omaksunut yhteisö elää. Yksi elämisvalheen muoto Suomessa on saamelaisten oikeuksiin liittyvät väärät uskomukset. Lapin yliopiston tutkimusprofessori Rauna Kuokkanen kirjoitti viime vuonna ­Politiikasta-lehdessä, että ”Suomessa monet eivät tiedä tai usko, että Suomellakin on oma kolonisointihistoriansa”.

Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö? Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.
Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö?
Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.

Ilmastonmuutosta koskevien faktojen sivuuttaminen länsimaisissa yhteiskunnissa täyttää elämisvalheen määritelmät. Ilmastonmuutoksen faktojen ohittaminen on lähimpänä totuudenjälkeisen ajan määritelmää. 

Siksi on yllättävää, ettei ilmastonmuutos ole ollut totuudenjälkeisen ajan keskustelun ytimessä. Totuudenjälkeisen ajan käsitettä on käytetty auttamattoman epämääräisenä tapana kohdistaa moralisoiva katse tiettyihin toimijoihin. Ilmastonmuutoksen kohdalla puuttuu mahdollisuus tuntea ylemmyyttä suhteessa valheisiin haksahtaviin toisiin, jotka äänestävät väärin ja omaksuvat vääriä poliittisia uskomuksia. 

Moni totuudenjälkeistä aikaa kauhisteleva länsimaalainen ei ole valmis luopumaan lentomatkoista, autoilusta, lihasta tai lapsen hankkimisesta, vaikka meillä on runsaasti tietoa niiden aiheuttamista huomattavista päästöistä. Saastuttavasta elämäntavasta pidetään tiukasti kiinni, vaikka muilla elämänaloilla pyritään toimimaan hyveellisen omakuvan mukaisesti. 

Elämisvalhe on kytkeytynyt kiinteästi yhteisölliseen omakuvaan, jota valheen tunnustaminen järkyttäisi. Ilmastonmuutoksen kohdalla omakuva liittyy vahvasti länsimaiseen elämäntapaan. Kuinka olla globaali ja tiedostava kansalainen, jos ei pääse lentomatkailemaan ympäri maailmaa?

Julkisessa keskustelussa ilmastonmuutos on edelleen ”uskon kysymys”, joka edellyttää poliittisilta toimijoilta uskontunnustuksen mutta ei konkreettisia tekoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi tai siihen sopeutumiseksi ja varautumiseksi. Ilmastonmuutosta kehystetään usein luomisoppiin verrattavissa olevana kysymyksenä, johon joko uskotaan tai ei uskota. 

Suomen Kuvalehti uutisoi vuonna 2011: ”Usko ilmastonmuutokseen ei riipu tietämyksen määrästä.” Yhdysvalloissa tehdyn kyselyn mukaan amerikkalaiset eivät usko evoluutioon, alkuräjähdykseen tai ilmastonmuutokseen. 

Ilmastonmuutoksen tutkimuksessa on poikkeuksellisen laaja konsensus muutoksen syistä ja seurauksista. Tutkimusta pyritään jatkuvasti yleistajuistamaan ja välittämään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Siitä huolimatta totuudenjälkeisen ajan käsite kiinnittyi yksittäisiin politiikkatoimijoihin, ei keskuudessamme vaikuttavaan elämisvalheeseen.

Monet ihmiset kaipaavat uskonnon mukanaan tuomaa varmuutta ja ehdottomuutta. Pitäisikö ilmastonmuutoksesta puhua uskonnollisväritteisesti? Entä, jos ihmiset odottavat maailmanloppua – silloinhan tuleva ilmastokaaos ei välttämättä edes näyttäydy vältettävänä asiana. Tässä vuonna 2005 tehdyssä vastamainoksessa yhdistimme Raamatun (Johanneksen ilmestys) kuvauksen tulevasta maailmanlopusta.
Monet ihmiset kaipaavat uskonnon mukanaan tuomaa maailmanselitystä. Pitäisikö ilmastonmuutoksesta puhua uskonnollisväritteisesti? Entä, jos ihmiset odottavat maailmanloppua – silloinhan tuleva ilmastokaaos ei välttämättä edes näyttäydy vältettävänä asiana. Tässä vuonna 2005 tehdyssä vastamainoksessa yhdistimme Raamatun (Johanneksen ilmestys) kuvauksen tulevasta maailmanlopusta.

Vuoden 2018 presidentinvaaleissa suurin osa ehdokkaista piti ilmastonmuutosta yhtenä suurimmista uhista Suomelle. Konkreettisia politiikkatoimia ei kuitenkaan juuri esitetty tai edes vaadittu. Tärkeintä oli lujan uskon tunnustaminen. 

Presidentti Sauli Niinistön konkreettinen aloite estää mustan hiilen eli noen leviäminen pohjoisille alueille on ollut tästä syystä virkistävä siirtymä sanoista tekoihin. Niinistö on pitänyt aihetta esillä tapaamisissaan Yhdys­valtojen ja Venäjän presidenttien kanssa. 

On kuvaavaa, että Niinistön ”todellisia tarkoitusperiä” epäillään kysymyksen esiin nostamisessa. Esimerkiksi Iltalehden politiikan toimittaja Olli Ainolan mielestä on ”herttaista”, että Niinistöä kiitetään konkreettisesta aloitteesta ilmastonmuutoksen vaikutusten ehkäisemiksi. Ainolan mukaan Niinistö ei ole oikeasti ”ilmastoherännäinen” vaan käyttää kysymystä strategisena keinona suurvaltapolitiikan areenoilla. 

Muissa politiikkakysymyksissä harvoin peräänkuulutetaan aitoa uskoa. Koulutusta, yritystukia tai kuntauudistuksia puolustavan poliitikon ei tarvitse uskotella ”herännäisyyttään” asiaan. Asian perustelu tietoon pohjautuen riittää. 

Ilmastonmuutoksen kohdalla täsmällistä tietoa on saatavissa paljon enemmän kuin esimerkiksi kestävyysvajeen määrittelyn kohdalla, mutta kestävyysvaje ei ole politiikan kielessä uskon asia. Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla kestävyysvajeen suuruus kehystettiin faktatietona, yhteisesti ­jaettuna tilannekuvana. 

Tutkijoilla  on yhteinen tilannekuva ilmastonmuutoksesta, mutta sen välittyminen poliittiseen päätöksentekoon on hidasta niin pitkään, kun keskustelua ilmastonmuutoksesta käydään uskon retoriikan kautta. Kun poliitikko kertoo uskovansa ilmastonmuutokseen ja pitävänsä sitä yhtenä aikamme suurimmista uhista, häneltä on vaadittava poliittisia ratkaisuja uhan selättämiseen. 

Jos poliitikko tarjoaa ratkaisuja ja vieläpä osoittaa sitoutumista niihin, hänen uskonsa lujuus on täysin epärelevantti kysymys. Herännäisyys ja uskontunnustukset ovat keskeisiä uskonnollisten yhteisöjen piirissä, eivät poliittisessa päätöksenteossa. 

Ristiriidan ratkaisemisesta tekee erityisen vaikeaa, että siihen liittyy klassinen vapaamatkustajan ongelma. Perussuomalaisten kansanedustaja Laura Huhtasaaren mukaan EU:n päästötavoitteita kohdistetaan liikaa Suomelle, mikä ei ole reilua. Hän sanoo Puolan ja Kiinan pääsevän kuin ”koira veräjästä” ja toteaa: ”Saastuttajien on siivottava itse jälkensä.”

Eurooppalaisen mallioppilaan omakuva ohjaa ajattelemaan, että Suomi hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Elämisvalheeseen kuuluu sen tosiasian kieltäminen, että tässä asiassa emme voi osoittaa sormella muualle. 

Pienellä Suomella on poikkeuksellisen suuri ekologinen jalanjälki maailmassa. Viime vuonna suomalaiset kuluttivat koko vuoden luonnonvaransa vain hieman reilussa kolmessa kuukaudessa, kun kansainvälinen keskiarvo oli kahdeksan kuukautta. 

Ylikulutuksen kitkeminen pitäisi olla poliittisen agendan kärjessä, koska Suomi on tällä hetkellä osa ongelmaa, ei ratkaisua. On siirryttävä elämisvalheen jälkeiseen aikaan.  

Jaa tämä:

Korjatut leffajulisteet

Lontoolaiset aktivistit kommentoivat yhteiskunnan epätasa-arvoa parodiajulistein. Yllättäen julisteet päätyivät myös Lontoon bussipysäkeille.

Maaliskuussa etelälontoolaisen Brixtonin alueen katukuvassa näkyi odottamattomia mainosjulisteita. Tutut elokuvat ja sarjat olivat saaneet erilaisen kulman. Osalle julisteet olivat ennalta tuttuja, mutta heillekin niiden kohtaaminen katukuvassa oli odottamatonta. 

”Haastaaksemme status quon teimme omia elokuvajulisteita, jossa vaihdoimme näyttelijät. Julisteissa poseeraavat meidän lisäksemme kavereitamme, minun isäni esimerkiksi on James Bondina”, Shiden Tekle kertoo.

Kuva: Legally Black
Kuva: Legally Black

”Osallistuimme The Advocacy Academy -kurssille, jossa meille opetettiin kahdeksan kuukauden ajan, kuinka muuttaa yhteiskuntaa kohtaan kokemamme viha poliittiseksi aktivismiksi. Ryhmämme nimi on Legally Black, ja siihen kuuluu minun lisäkseni Belmiro Matos da CostaLiv Francis Cornibert ja Kofi Asante.

Tavattuaan toisensa kurssilla nämä 17–18-vuotiaat nuoret päättivät kiinnittää huomion siihen, kuinka rodullistetut henkilöt ovat ali- ja väärin edustettuja elokuvissa. Tukea omille huomioilleen nelikko sai muun muassa The British Film Institute -järjestön tutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan vuosien 2006 ja 2016 välillä kokonaan tai osittain brittiläisten yhtiöiden tuottamista ja teatterilevitykseen päätyneistä 1 172 elokuvasta 59 prosentissa ei ollut yhtään tummaihoista näyttelijää. Yhdessä keskeisistä rooleista tummaihoinen oli ainoastaan 157 elokuvassa eli 13 prosentissa elokuvista.

Kuva: Legally Black
Kuva: Legally Black

Kyse ei tietenkään ole yksinomaan brittiläisestä ongelmasta. Samasta aiheesta on puhuttu myös Yhdysvalloissa esimerkiksi OscarsSoWhite-hashtagin alla. Ongelma ei myöskään liity pelkästään tarjolla olevien roolien määrään vaan myös niiden laatuun. Kuten Viola Davis sanoi voitettuaan vuonna 2015 ensimmäisenä tummaihoisena näyttelijänä draamasarjan parhaan naispääosan Emmy-palkinnon: ”Ei ole mahdollista voittaa palkintoja, ellei sopivia rooleja ole tarjolla.”

Tilanne muuttui kummasti ja huomiota satoi eri tavalla, kun Legally Blackin julisteet ilmestyivät Lontoon katukuvaan – yllättäen ja pyytämättä.
Tilanne muuttui kummasti ja huomiota satoi eri tavalla, kun Legally Blackin julisteet ilmestyivät Lontoon katukuvaan – yllättäen ja pyytämättä. Tai eivät julisteet tietenkään itsekseen sinne ilmestyneet, vaan asialla oli taiteilija-aktivistiryhmä Special Patrol Group. SPG:n Mainonta paskantaa päähäsi -haastattelun voi lukea täältä.

Legally Blackin parodiajulisteille ei ollut suunniteltu sen kummallisempaa kohtaloa, kuin että ne julkaistaisiin porukan omilla nettisivuilla ja että niitä jaettaisiin Twitterissä. Tämä kaikki kuitenkin muuttui, kun myös Lontoossa vaikuttava aktivistiryhmä Special Patrol Group (SPG) kiinnitti huomionsa julisteisiin ja latasi ne Advocacy Academyn sivuilta.

SPG on erikoistunut metroasemien, busippysäkkien ja kadunvarsien mainostaulujen kaappaamiseen. Ryhmä on korvannut ongelmalliseksi koke­miaan mainoksia mielestään asiallisemmilla teoksilla ja kommentoinut näin mainontaan ja yhteiskuntaan liittyviä ongelmia. Tällä kerta he päättivät yllättää Legally Black -nelikon ja muut kohdalle sattuvat.

”He tulostivat julisteitamme ja levittivät niitä Brixtonissa bussipysäkeille valmistumispäivänämme. Sain tietää tästä vasta nähdessäni omat kasvoni bussipysäkin kyljessä. Nyt olemme saaneet uskomattoman paljon kannustavaa palautetta teoksistamme, ja esimerkiksi BBC, Sky, Channel 5 ja The Guardian ovat käsitelleet niitä.”

Koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Tekleä kumppaneineen on haukuttu vihaavan valkoihoisia, ja kritisoitu siitä, että he eivät ole sisällyttäneet julisteisiinsa esimerkiksi aasialais- ja intialaistaustaisia malleja. Teklen mielestä nämä kriitikot eivät oikein ymmärrä heidän hankettaan. 

”Emme me vaadi, että valkoihoiset näyttelijät pitäisi poistaa elokuvista ja korvata tummaihoisilla. Haluam­me vain puhua sen puolesta, että myös tummaihoiset saisivat mahdollisuutensa. Emme myöskään voi kantaa vastuuta kaikista kansanryhmistä – olemme kuitenkin kolme mustaa ja yksi valkoinen nuori Etelä-Lontoosta. Emme me edusta esimerkiksi aasialaisia tai latinalaisamerikkalasia yhteisöjä, emmekä halua puhua heidän puolestaan.”

Julisteiden tarkoitus oli kiinnittää huomio epäkohtaan eikä niinkään esittää ratkaisua ja ainoata oikeata tapaa toimia.

”Olen itse ollut hyvin vihainen ihonväriin perustuvan syrjinnän takia ja olen kohdannut henkilökohtaisesti rasismia pienestä pitäen. Media vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset näkevät ympäristönsä ja muut ihmiset. Siksi valitsimme tämän teeman.”

Kuva: Legally Black
Kuva: Legally Black

Parodian kohteeksi valikoituneista teoksista kaksi on viime aikoina noussut esiin keskusteluissa liittyen pääosan esittäjien ihonväriin.

Brittiläinen ikoni, vuodesta 1963 jatkunut tieteissarja Doctor Who, kuvaa ajassa matkustelevaa Tohtoria, joka käy tasaisin väliajoin läpi meta­morfoosin – jonka myötä Tohtorin näyttelijä vaihtuu. Tohtorin viimeisin inkarnaatio on ensimmäistä kertaa nainen, mutta ennen Jodie Whit­takerin kiinnittämistä rooliin puhuttiin myös rodullistetusta Tohtorista. Samoin ­Daniel Craigin ilmoitettua – toistuvasti – että hänen päivänsä Bondina ovat ohitse, on pohdittu mahdollisuutta saada tummaihoinen 007.

”Mietimme julisteita, jotka liittyisivät merkittäviin brittiläisiin elokuviin ja sarjoihin ja olisivat siksi tunnistettavia. Titanicin lisäsimme joukkoon vain siksi, että se oli mielestämme hauskaa.”

Vaikka julisteissa hauskuus on tärkeää, on aihe mitä vakavin.

”Legally Blackin saama huomio on osaltaan nostanut aiheen mediaan, ja ihmiset ovat puhuneet etnisistä jakaumista mediassa. Keskustelun pitää jatkua, mutta ei niin, että emme tekisi muuta kuin keskustelisimme. Meidän täytyy myös toimia ja pyrkiä poistamaan vääristyneet asetelmat mediasta ja yhteiskunnasta.”

Lue myös Special Patrol Groupin haastattelu täällä. Kaikki Legally Blackin julisteet nähtävissä ja ladattavissa The Advocacy Academyn sivulla.

Legally Black_Inbetweeners

Jaa tämä:

Kansa taisteli – Voittajien taakka

Sisällissota muodostuu helposti koko kansakunnan taakaksi, joka rasittaa myös voittajia. Kansa taisteli -keskenään -lehden toimitushäirikkö Pesonen avaa aihetta.

Millaiset jäljet sisällissodan todellisuudesta vaikeneminen jätti voittajiin? Kysymys nousee esiin historiantutkimuksen tarkentaessa vuodesta 1918 muodostettua kuvaa. Tutkija Aapo Roselius arvioi, että punaisten vankien murhaamiseen osallistui ainakin 8 000 miestä. Se tarkoittaa noin kymmenesosaa valkoisen armeijan vahvuudesta. Laittomien teloitusten, kidutuksen ja vankileirien kurjuuden silminnäkijöiden kokonaismäärä jää arvoitukseksi, mutta on ilmeistä, että valtaosa valkoisista oli tietoisia sodan loppuselvittelyjen luonteesta.

Nopeasti synnytetyn vapaussotakertomuksen sankarimyytteihin tapahtumien muistelu ei kuitenkaan sopinut. Ristiriita ei koskenut vain sotilaita. Tutkijat puhuvat paikallisyhteisöihin kätkeytyneestä valkoisen vaikenemisen kulttuurista: kenttäoikeuksien jäseninä paikallisiin puhdistuksiin saattoi osallistua koko valkoinen eliitti opettajista ja kauppiasta lähtien. He vaikenivat yhdessä, eikä puhumaan voitu pakottaa, koska valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin viimeisenä virkatoimenaan 7.12.1918 antama asetus taannehtivasta armahduksesta teki voittajien rikosten tutkinnasta käytännössä mahdotonta.

Häiriköt-päämajan Kansa Taisteli – keskenään -lehti löytyy Voiman 2/2018 välistä. Mikäli et ole paperista versiota vielä saanut käsiisi, niin lehden voi lukea myös oheisena sähköisenä versiona.

Ero punaisten kohtaloon on melkoinen. Sotarikoksiin syyllistyneistä punaisista useimmat surmattiin saman tien, monet Venäjälle paenneista taas päätyivät myöhemmin Stalinin terrorin uhreiksi. Valtaosalla teloituksissa ja leireillä kuolleista punaisista oli sotarikosten suhteen vain uhrin rooli.

Seppo Hentilä pitää punaisen puolen kahtena suurimpana sisällissodan jälkeisen katkeruuden aiheuttajana valkoisten teloittajien jälkikäteistä armahdusta ja omien vainajien julkisen muistamisen kriminalisointia. Punaisten vaientaminen oli osa vapaussotakertomuksen rakentamista, sen kääntöpuoli. Muun muassa vapaussotamyytin varjelemista tarkoittanut historiantutkijoiden ”henkinen asevelvollisuus” taas jatkui yli puolen vuosisadan päähän.

Punaisilla oli kuitenkin mahdollisuus käsitellä asioita omassa piirissään ja niiden oikeilla nimillä. Valkoisten rooliin tämäkään ei välttämättä sopinut. Vaikenemisen kulttuurin rikkominen sai osakseen raivokkaita reaktioita. Mannerheimin ystäväpiiriin kuulunut Hjalmar Linder joutui pakenemaan ulkomaille vaadittuaan toukokuussa 1918 teloitusten lopettamista. Hän menetti omaisuutensa ja päätyi itsemurhaan. Urho Kekkonen oli yksi niistä harvoista teloitusten johtajista, jotka puhuivat julkisesti teon aiheuttamista traumoista – ja hänkin vasta yli 80-vuotiaana, monta vuosikymmentä kestäneen presidenttiyden jälkeen.

On kohtuullisen hyvin tiedossa, mitä kiellettyjen tekojen aktiivinen peittely voi ihmisen psyykelle tehdä ja kuinka vaikeneminen, teeskentely ja erilainen kulissien pystyttäminen voivat sairastuttaa perheitä ja pieniä yhteisöjä. Kokonaisen valtion tasolla kysymys muuttuu tietysti haastavammaksi. Merkkejä voittajan taakasta voi löytää helposti erilaisiin patsaskiistoihin liittyvästä ohipuhumisesta ja itsenäisyyspäivän juhlinnan käpertymisestä talvisodan ympärille, mutta aiheen laajempi pohtiminen voisi lisätä ymmärrystä suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen keskustelukulttuurista.

Kirjoittaja on kirjailija, historian harrastaja ja Ilta-Häiriköiden toimitushäirikkö.

Jaa tämä: