vastamainos

Kultaa ja glitteriä vastamainoskilpailun voittajalle

Global Meal -vastamainoskilpailu lähenee loppuaan ja voittajille on luvassa Jani Leinosen Kultaleijona-patsas.

Mainosmaailman parhaimmisto palkitaan vuosittain kultaisilla leijonapatsailla Cannes Lions International Advertising Festival -tapahtumassa. Maaliskuun alussa päättyvän Global Meal -vastamainoskilpailun parhaimmisto puolestaan palkitaan kuvataiteilija Jani Leinosen tekemillä kipsikopioilla kultaisesta leijonasta.

“Meidän Kultaleijona on vääristynyt versio Cannes’n leijonapatsaista samoin kuin mainokset ovat vääristyneitä versioita todellisuudesta”, toteaa Leinonen.

Kilpailuun voi osallistua 4.3. saakka.

Same same but different. Moni mainosalan ammattilainen käyttää elämänsä Cannes'n kultaista leijonaa metsästäen. Nyt kaikilla on mahdollisuus saada kultainen leijona itselleen – tosin hieman paranneltuna. Jani Leinosen kipsiset leijonapatsaat valuvat ja lyhistyvät odottamattomilla tavoilla. Ja jos kullan kiilto on se, mitä kaivataan, niin tässä piisaa kultaa ja kaupan päälle vielä glitteriäkin.  Koskaan ei ole vastamainoksen tekeminen ollut näin fiksua.
Same same but different. Moni mainosalan ammattilainen käyttää elämänsä Cannes’n kultaista leijonaa metsästäen. Nyt kaikilla on mahdollisuus saada kultainen leijona itselleen – tosin hieman paranneltuna. Jani Leinosen kipsiset leijonapatsaat valuvat ja lyhistyvät odottamattomilla tavoilla. Ja jos kullan kiilto on se, mitä kaivataan, niin tässä piisaa kultaa ja kaupan päälle vielä glitteriäkin.
Koskaan ei ole vastamainoksen tekeminen ollut näin fiksua.

Kilpailun tuomaristossa istuvat Jani Leinosen lisäksi muusikko Paleface sekä edustajat Animaliasta, Eettisen kaupan puolesta ry:stä, Voima-lehdestä ja Biologian ja maantieteen opettajien liitosta.

“Halusimme tuomaristoon mukaan tiukkaa osaamista niin vastamainonnan, ruuantuotannon, kansalaisvaikuttamisen kuin opetuksenkin saralta ja onnistuimme erinomaisesti”, kertoo hankekoordinaattori Pinja Sipari.

Global Meal -vastamainoskilpailussa nostetaan esiin ruuan sosiaalisia- , eettisiä ja ympäristövaikutuksia vastamainonnan keinoin. Kilpailu käydä avoimessa sarjassa ja koululaissarjassa.

Kilpailun lisäksi hankkeessa on koulutettu opettajia ja tuettu kouluja ruoka-aiheisten vastamainostyöpajojen järjestämisessä. Hankkeen puitteissa on koulutettu opettajia vastamainosten saloissa ympäri Suomea ja esimerkiksi helmikuussa Global Meal -porukka jalkautui Varkauteen, jossa vedettiin työpajoja käytännössä kaupungin koko seiskaluokkalaisten ikäryhmälle. Koulutusrupeaman jälkeen järjestettiin Vastamainokset ja pedagogiikka -seminaari yhdessä Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan kanssa.

Hankkeen ovat toteuttaneet yhteistyössä Biologian ja maantieteen opettajien liitto, Häiriköt-päämaja ja Eettisen kaupan puolesta ry.

Kilpailu päättyy 4.3.2018. Voittajat julkistetaan Häiriköt-päämajan Spektaakkeligaalassa Helsingissä 13.3. Koululaissarjan voittajat palkitaan heidän kouluillaan. Koululaissarjan voittajat saavat leijonapatsaan lisäksi 10kpl elokuvalippuja ja eettiset herkkukassit.

Tutustu hankkeeseen ja osallistu kilpailuun osoitteessa: globalmeal.fiLisätietoja Jari Tammiselta (jari.tamminen@voima.fi) ja Häiriköiden Facebook-sivulta.

 

Jaa tämä:

Kuka kantaa vastuun?

Eettiset sertifikaatit saattavat kannustaa yrityksiä toimimaan paremmin. Toisaalta sertifikaatit voivat myös vähentää valvontaa ja tukea ongelmallista yritystoimintaa.

Yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat elämään yrityksen toiminnan seurauksien kanssa. Tämä vaikeuttaa vastuukysymysten arvioimista.

Globaaleissa tuotantoketjuissa yrityksen ja sen tuotannon oheisvaikutuksien välissä on yhä enemmän erilaisia toimijoita. Tämä vaikeuttaa ymmärrystämme siitä, kuka on vastuussa ja kenelle. Tuotantoketjuissa vastuuvelvollisuus onkin kasvavassa määrin ulkoistettu. Ketjujen hallintaa esitellään niin monimutkaisena, että yksittäiset yritykset ja toimijat ovat vain osallisina siinä, eikä kukaan siten ole täysin vastuussa, jos ja kun jotain ei-toivottua tapahtuu. Tätä voidaan kutsua eettisen välimatkan tuotannoksi.

"Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille", kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.

Yritysvastuu voidaan ymmärtää osana yhteiskunnallista debattia moni­kansallisten yritysten toiminnan legitimiteetistä.

Historiallisesti keskustelu yritysvastuusta juontaa juurensa 1990-luvulla nähtyihin, liiketoimintaan liittyviin suuriin ympäristö- ja yhteiskuntaskandaaleihin. Laajinta huomiota saaneita esimerkkejä näistä ovat Niken alihankkijoiden hikipajat ja Shellin poliittiset kytkökset nigerialaisen ympäristöaktivistin Ken Saro-Wiwan murhaan. Nämä skandaalit nostivat mediakeskusteluihin kysymyksen siitä, miten tuotantoketjuja voitaisiin hallita kansainvälisen sääntelyn avulla.

Yritysvastuun käsite oli yritysten oma vastaus tähän kriittiseen keskusteluun. Sen sanoma on, että yritykset voivat vapaehtoisesti yksityisellä sääntelyllä hallita ympäristö- ja sosiaalisia riskejä tuotantoketjuissa. Ei ole sattuma, että Nike ja Shell olivat ensimmäisiä yrityksiä, jotka julkaisivat kattavia yritysvastuuraportteja 1990-luvun loppu­puolella – nämä yritysvastuuraportit loivat alustan nykyaikaisen yritysvastuun käsitteen synnylle.

Maailman suurimmat yritykset rankkaavan Fortune Global 500 -listan kärkipaikkoja miehittävät yritykset johtavat nykyään myös eettisiä indeksejä. On melkein mahdotonta löytää yritystä, joka ei julkaise yritysvastuuraporttia.

Ei epäreilut maailmankaupan rakenteet tosiaan pelkästään kahvin trokaamiseen rajoitu. Myös kahvi on hyvä esimerkki ongelmallisesta rakenteesta ja tähän liittyy myös Maaorja-vastamainos: ”Meidän suomalaisten kollektiivinen identiteetti rakentuu altavastaajan roolin varaan. Me olemme olleet niitä valloittajan ikeessä kärvistelleitä ressukoita, jotka ovat joutuneet taistelemaan itsenäisyytensä puolesta. Olemme kammenneet kiviä pelloista paljain käsin ja maksaneet epäreiluja sotakorvauksia. Olemme saaneet sitruunoita ja tehneet niistä maailman parasta limua. Tämä on tietenkin ihan totta. Me olemme myös kansakunta, jonka historiaa eivät valloitusretket siirtomaissa tahraa. Tämäkin on tavallaan totta, mutta ei kuitenkaan koko totuus. Finnwatchin julkaiseman Vain murusia pöydältä – Suomessa myytävän kahvin sosiaalinen vastuullisuus -raportin mukaan suomalaisten juoma kahvi on hyvin suurelta osin tuotettu huonoissa olosuhteissa. Vaikka joku muu teettää puolestamme orjatyön, halpatyön ja lapsityön, se ei pese meidän käsiämme puhtaiksi. Pääsemme kahvikuppi kerrallaan osalliseksi jälkikolonialismin tuotoista.”
Eivät epäreilut maailmankaupan rakenteet rajaudu pelkästään suklaaseen. Myös kahvi on hyvä esimerkki ongelmallisesta rakenteesta ja tähän liittyy myös Maaorja-vastamainos:
”Meidän suomalaisten kollektiivinen identiteetti rakentuu altavastaajan roolin varaan. Me olemme olleet niitä valloittajan ikeessä kärvistelleitä ressukoita, jotka ovat joutuneet taistelemaan itsenäisyytensä puolesta. Olemme kammenneet kiviä pelloista paljain käsin ja maksaneet epäreiluja sotakorvauksia. Olemme saaneet sitruunoita ja tehneet niistä maailman parasta limua. Tämä on tietenkin ihan totta. Me olemme myös kansakunta, jonka historiaa eivät valloitusretket siirtomaissa tahraa. Tämäkin on tavallaan totta, mutta ei kuitenkaan koko totuus.
Finnwatchin julkaiseman Vain murusia pöydältä – Suomessa myytävän kahvin sosiaalinen vastuullisuus -raportin mukaan suomalaisten juoma kahvi on hyvin suurelta osin tuotettu huonoissa olosuhteissa. Vaikka joku muu teettää puolestamme orjatyön, halpatyön ja lapsityön, se ei pese meidän käsiämme puhtaiksi. Pääsemme kahvikuppi kerrallaan osalliseksi jälkikolonialismin tuotoista.”

Myönteisyys yritysvastuun ideaa kohtaan on helppo ymmärtää. Se ei haasta markkinalogiikkaa millään tavalla, ja sen perustana toimii ajatus siitä, että markkinoiden kautta voidaan korjata vakavien ihmisoikeusloukkaus­ten ja ympäristöhaittojen kaltaisia ”markkinahäiriöitä”.

Markkinatoimijat ja yritykset näkevät itsensä loogisina ja amoraalisina toimijoina – toimijoina moraalisen määrittelyn ulkopuolella. Moraalinen vastuu ja eettiset peruskysymykset siitä, mikä on ”hyvä” ja mikä on ”paha” lankeaa kuluttajalle. Tämän ajatuksen mukaan maailma muuttuu paremmaksi ostos kerrallaan, kunhan kuluttajalla on riittävästi tietoa siitä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu. Tämä on modernin kapitalismin perusajatuksia. Ongelmana on tietysti, että monikansalliset yritykset eivät itsekään hallitse tai tiedä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu, koska vastuu on ulkoistettu.

Erilaiset eettiset standardit ja sertifikaatit vapauttavat tässä yhtälössä myös kuluttajan moraalisesta päättelystä – uskomme, että niiden olemassaolo sinällään kertoo meille, mikä on ”hyvä eettinen valinta”. Yritysvastuukäytännöissä samoin kuin sertifioinneissa ei ole kyse vastuullisuudesta vaan vastaamisesta, eli siitä, miten yritys vastaa tai esittelee vaikutuk­siaan tuotantoketjussa. Kysymys ei pohjimmiltaan ole siitä, miten vastuullista tai eettistä yrityksen toiminta on.

Yritysvastuun arvioimisen keskiössä on ”tekninen vastuu”, eli päätöksenteossa otetaan huomioon kysymyksiä kuten onko toiminta tehokasta vai tehotonta tai raportoidaanko oikealla vai väärällä tavalla. Yhteistä näille on se, että vastaukset kysymyksiin eivät kerro mitään toiminnan moraalisesta sisällöstä tai vaikuttavuudesta.

Yritysvastuudiskurssissa puheet tuotantoketjujen sääntelystä lain ja määräyksien keinoin on korvattu ”eettisillä periaatteilla”, ”ohjesäännöillä” ja ”eettisillä standardeilla”. Näitä kaikkia yhdistää se, että niistä puuttuu lain pakottavuus ja velvoittavuus. Sääntely onkin yritysvastuun kautta muuttunut yhteiseksi ongelmanratkaisumenettelyksi. Tästä esimerkkejä ovat ”sidosryhmäfoorumit”, ”rakentavat vuoropuhelut”, ”sidosryhmäkonsultaatio” ja ”julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudet”.

Sertifiointijärjestelmät tuovat yhteen eri sidosryhmiä kehittämään yksityistä hallintotapaa ja jossain määrin myös korvaamaan julkista hallintoa.

Kansalaisjärjestöt, jotka ovat mukana ylläpitämässä sertifiointijärjestelmiä, löytävät itsensä paradoksaalisesta tilanteesta: ne puhuvat paikallisten valmiuksien kehittämisestä ja lakisääteisen hallinnon vahvistamisesta globaalin etelän valtioissa, mutta ovat samalla mukana kiihdyttämässä ja normalisoimassa yksityisen hallinnon käyttöä ja heikentämässä valtion roolia.

Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.
Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.

Keskustelu yritysvastuusta on kuitenkin mahdollistanut sen, että kansalaisjärjestöt voivat perustellusti vaatia, että yritykset osallistuvat vuoropuheluun yhteiskuntavastuustaan. Mikäli yhtiö sanoo kantavansa vastuuta muustakin kuin omistajiensa voiton maksimoimisesta, on siitä vastuusta keskusteltava julkisemmin kuin ainoas­taan yhtiön hallituksen kokouksessa. Tämä on sinällään hyvä asia. Ongelmana on, että yritysvastuujärjestelmät eivät suoranaisesti pyri muutokseen vaan ylläpitämään ja vahvistamaan olemassa olevia valtasuhteita.

Yhteistä monille sertifiointijärjestelmille on se, että vaikka ratkaisujen kohteet ovat usein globaalissa etelässä, valtaa pitävät teollisuusmaiden edustajat. Sertifikaatit ja standardit ovat myös osa markkinalogiikkaa ja itsessään kasvava ja erittäin tuottoisa markkina. Muun muassa elintarvike- ja tekstiilialalla on kymmenittäin kilpailevia sertifikaatteja ja standardeja, joita markkinoidaan ja käytetään kuin mitä tahansa brändiä.

Lopultakin on hyvin mahdollista, että sertifikaattien kaltaiset korjaustoimenpiteet eivät paranna tautia. ­Oscar Wildea mukaillen parannuskeinot vain pidentävät sitä – ne ovat osa sairautta.

Osana tätä kehitystä sertifikaateista on tullut eettisen mielikuvituksemme raja. Yksittäisen työntekijän tulee seurata annettuja standardeja ja eettisiä ohjeistuksia, ja hänen on vaikeata kuvitella, että päätöksissä voisi miettiä yrityksen vaikutuksia oman moraalisen kompassin avulla. Kansalaisetkaan eivät enää osaa kuvitella, että maailma muuttuisi jollain muulla tavoin kuin sertifioitu ostos kerrallaan. Poliitikot puolestaan eivät voi kuvitella tehokkaampaa lihankintaketjujen sosiaalista ja ympäristösääntelyä kuin yksityinen hallintotapa.

Kuten todettua yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat vastaamaan sen toimien seurauksista. Sertifikaatit tukevat tätä prosessia. Sertifikaatteilla päätöksen ja vaikuttavuuden välille saadaan yhä lisää toimijoita, asiantuntijoita, konsultteja, prosesseja, mittauksia ja niin edespäin. Sertifioiminen on aina ensisijainen vaihtoehto uskottavan yritysvastuun toteuttamiseen.

Kirjoittaja työskentelee tuotantoketjuihin ja sosiaaliseen vastuuseen erikoistuneena tutkija-tohtorina Hanken-kauppakorkea-koulussa.

Lue myös Finnwatchin Anu Kultalahden teemaan liittyvät Pukki kaalimaan vartijana -artikkeli.

Jaa tämä:

Pukki kaalimaan vartijana

Suklaateollisuudessa pyritään vesittämään riippumattoman kolmannen osapuolen vastuullisuusvalvontaa. Fazer on mukana touhussa.

Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille. Kansainväliset riippumattoman kolmannen osapuolen vastuullisuussertifioinnit ovat olleet keskeinen keino, jolla yritykset ovat voineet hallita ihmisoikeusriskejä monimutkaisissa globaaleissa toimitusketjuissa.

Viime vuosina useat kansainväliset suuryritykset ovat kuitenkin lähteneet vesittämään sertifiointijärjestelmiä ja ottaneet käyttöön omia vastuullisuusohjelmiaan. Yritykset haluavat ottaa valvonnan ja määräysvallan omiin käsiinsä sekä karsia kuluja. Trendi näkyy muun muassa kansainvälisessä tee- ja puuvillakaupassa. Suomessa kuluttaja törmää siihen erityisesti kaakaomarkkinoilla.

Vaikenevatko vahtikoirat? Juha Sipilän hallitus on siirtänyt kehitysyhteistyörahoja määrätietoisesti pois kansalaisjärjestöiltä. Samalla kehy-rahoja on kanavoitu muun muassa valtion pääosin omistamalle kehitysrahoitusyhtiö Finn-fundille. Yritystoiminnan vastuullisuutta tutkiva ja siitä raportoiva Finnwatch on yksi valtion tukia menettäneistä järjestöistä. Parhaillaan ulkoministeriössä harkitaan viestintä- ja globaalikasvatuksen tukien siirtämistä opetusministeriölle – mahdollisen päätöksen seurauksena tukien pelätään ohjautuvan entistä tehokkaammin pois kansalaisjärjestöjen ulottuvilta. On ongelmallista, jos poliitikot vaientavat kansalaisten kannalta merkitykselliset ja yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä tuottavat vallan vahtikoirat katkaisemalla rahahanat. Esimerkiksi Finnwatch on paikannut Sipilän hallituksen synnyttämää aukkoa budjetissaan keräämällä lahjoituksia kansalaisilta.
Vaikenevatko vahtikoirat?
Juha Sipilän hallitus on siirtänyt kehitysyhteistyörahoja määrätietoisesti pois kansalaisjärjestöiltä. Samalla kehy-rahoja on kanavoitu muun muassa valtion pääosin omistamalle kehitysrahoitusyhtiö Finn-fundille.
Yritystoiminnan vastuullisuutta tutkiva ja siitä raportoiva Finnwatch on yksi valtion tukia menettäneistä järjestöistä. Parhaillaan ulkoministeriössä harkitaan viestintä- ja globaalikasvatuksen tukien siirtämistä opetusministeriölle – mahdollisen päätöksen seurauksena tukien pelätään ohjautuvan entistä tehokkaammin pois kansalaisjärjestöjen ulottuvilta.
On ongelmallista, jos poliitikot vaientavat kansalaisten kannalta merkitykselliset ja yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä tuottavat vallan vahtikoirat katkaisemalla rahahanat. Esimerkiksi Finnwatch on paikannut Sipilän hallituksen synnyttämää aukkoa budjetissaan keräämällä lahjoituksia kansalaisilta.

Vielä 2010-luvun alussa näytti hetken aikaa siltä, että vastuullisuussertifioidusta suklaasta voisi tulla Suomessa valtavirtaa. Kauppojen hyllyiltä löytyi laaja valikoima Maraboun Rainforest Alliance -sertifioituja suklaatuotteita, ja Fazer aloitti UTZ-sertifioidun kaakaon ostot. Panda lanseerasi UTZ-sertifioidut suklaat vuonna 2012.

Vuonna 2015 Maraboun omistava yritysjätti Mondelēz International kuitenkin vaihtoi Rainforest Alliancen sammakkomerkin omaan Cocoa Life -logoonsa. Kotimainen Fazer on vahvistanut, ettei se halua valita yhtä sertifiointijärjestelmää ylitse muiden, ja nyt sen tuotepakkauksissa lukee vain slogan ”Fazer for Better Cocoa”.

Riippumattoman kolmannen osapuolen sertifioimat suklaatuotteet ovat muuttuneet Suomen markkinoilla harvinaisuudeksi. Erityisesti suomalaisten ja Suomessa toimivien yritysten toiminnan vastuullisuutta tutkiva yhdistys Finnwatch on toistuvasti vaatinut markkinajohtajia Mondelēzia ja Fazeria sertifioimaan suklaatuotteensa. Joulukuussa 2017 järjestö julkaisi näille yrityksille suunnatun vetoomuksen, jonka allekirjoitti yli 2 700 ihmistä.

Mikä tässä huolestuttaa? Ovathan kansalaisjärjestöt kritisoineet sertifiointijärjestelmiäkin jo pitkään – ehkä yritykset hoitavat homman itse paremmin?

Yritysten vastuullisen kaakaon hankintaohjelmat muodostuvat tyypillisesti niiden omista viljelijäohjelmista, sertifioidusta kaakaosta tai näiden yhdistelmästä. Tarkkoja tietoja hankintojen jakautumisesta ja yritysten ­omien viljelijäohjelmien vastuullisuusvalvonnasta on usein vaikea saada. Toisin kuin kolmannen osapuolen sertifioinneissa, yritysten omissa ohjelmissaan noudattamat vastuullisuuskriteerit eivät yleensä ole julkisia.

Esimerkiksi Mondelēz on ilmoittanut ympäripyöreästi, että sen tavoitteena on tulevaisuudessa käyttää vain vastuullisesti tuotettua, lähinnä sen oman Cocoa Life -ohjelman kautta hankittua kaakaota. Fazer puolestaan hankkii kaiken käyttämänsä kaakaon joko sertifioituna tai omien viljelijäohjelmiensa kautta. Fazer ei halua paljastaa eri sertifiointijärjestelmien välisiä osuuksia kaupallisiin syihin vedoten, mutta yhtiön mukaan sertifioidun kaakaon osuus hankinnoista on ollut nousujohteinen.

Fazer on määritellyt vastuulliselle kaakaontuotannolle kriteerit, joiden toteutumista sen omissa viljelijäohjelmissa valvotaan auditointien avulla. Fazer Farming Standard ei kuitenkaan ole julkinen.

Fatser (Kolonialismi) -vastis

Sertifiointijärjestelmissä vaatimusten täyttymistä valvoo riippumaton kolmas osapuoli. Lisäksi alan parhaita käytäntöjä noudattavat järjestelmät edellyttävät, että valvontaa tekee ja sertifikaatin myöntää taho, jolla on todistettu pätevyys suorittaa kyseistä valvontaa ja myöntää todistuksia kriteerien täyttämisestä. Vain tällaista akkreditoidun riippumattoman kolmannen osapuolen suorittamaa valvontaa voidaan pitää luotettavana.

Yritysten omissa viljelijäohjelmissa vastuulliselle tuotannolle asetettujen vaatimusten täyttymistä valvoo yleensä yritys itse tai sen palkkaamat palveluntarjoajat. Yritys päättää itse, täyttävätkö sen hankkimat raaka-aineet sen määrittelemän vastuullisuuden tason. Auditointien tulokset tai edes se, läpäisikö tarkastuksen kohteena oleva viljelijä tai tuotantolaitos auditoinnin, eivät yleensä ole julkista tietoa.

Jo nyt erilaisten sertifikaattijärjestelmien viidakossa shoppailevalta kuluttajalta vaaditaan huomattavan paljon vaivannäköä eri järjestelmien esittämien vastuullisuusväittämien selvittämiseksi. Järjestelmien välillä on keskeisiä eroja siinä, millaisia vaatimuksia ne asettavat vastuulliselle tuotannolle ja miten vaatimusten täyttymistä valvotaan.

Se, että yritykset niputtavat viestinnässään eri  sertifiointijärjestelmät ja niiden omat vastuullisten hankintojen ohjelmat yhteen, vaikeuttaa harkittujen kulutuspäätösten tekemistä entisestään. Sekavalla viestinnällä yritykset myös vetävät mattoa pois sertifiointijärjestelmien ja niiden uskottavuuden alta.

Kansainvälisesti tunnustetut sertifiointijärjestelmät ovat ensisijaisesti suositeltava keino yrityksille valvoa ihmisoikeuksien toteutumista suklaan tuotantoketjuissa. Sertifioinnit eivät kuitenkaan riitä korjaamaan kaikkia tuotannon ongelmia, ja siksi myös yritysten omille ohjelmille on tilaa. Näitä ohjelmia ei kuitenkaan tule tehdä sertifioinnin sijaan vaan sen lisäksi.

Akuutein kaakaontuotantoon liittyvä ihmisoikeusriski on äärimmäinen köyhyys. Kaakaonviljelijöiden toimeentulon parantamiseksi tarvitaan paitsi kaakaon satoisuuden ja laadun parantamiseksi tähtääviä toimenpiteitä myös toimenpiteitä vaihtoehtoisten toimeentulolähteiden kehittämiseksi. Tämän lisäksi viljelijöille tulee maksaa kaakaosta toimeentulon mahdollistava hinta.

Finnwatch on vaatinut kaikkia suklaateollisuuden toimijoita asettamaan vastuullisuustyönsä tavoitteeksi elämiseen riittävän tulon takaamisen kaakaonviljelijöille. Fazerin mukaan se ei ole vielä ehtinyt perehtyä kysymykseen syvällisemmin, mutta pitää aihetta tärkeänä ja kehittämisen arvoisena.

Kirjoittaja on Finnwatchin tutkija, joka on artikkelin aiheeseen liittyen tavannut Fazerin edustajia.

Lue myös Hankenin tutkija Nikodemus Solitanderin samaan teemaan liittyvä Kuka kanta vastuun -artikkeli.

Jaa tämä:

Itsekäs spektaakkeli

Monien mielestä elämme itsekkyyden aikakautta. Suomessa itsekkyyden ruumiillistumana voisi pitää Björn Wahlroosia.

Pidämme itsekkyyttä ennen kaikkea oman aikamme ilmiönä. Olemme ilmeisen taitavia havaitsemaan sitä ympärillämme, muissa ihmisissä, mutta emme yleensä itsessämme. Itsekkyydestä on kuitenkin mitä ilmeisimmin valitettu kautta aikain.

Esimerkiksi Saksan kansalliskirjailijoihin kuuluva Friedrich Schiller valitti 1700-luvun lopulla yläluokkien harjoittavan egoismia ja yhteiskunnan perustuvan liiallisen hyödyn etsimiseen. Friedrich Nietzsche (1844–1900) saa yhä kaikupohjaa vahvatahtoisena, itsenäisenä ja ehdottoman antiporvarillisena ajattelijana. Nietzsche myös oli ratkaiseva yllyke venäläissyntyiselle Ayn Randille (1905–1982), joka on Yhdysvalloissa vapaan kapitalismin ja teekutsuliikkeen avainhahmo. ­Nietzsche ja Rand ovat itsekkyyden merkittävimpiä puolustajia, kumpikin omalla tavallaan.

Aatehistoriaa pengottaessa hahmottuu seuraava huomio: itsekkyys on vapauden hinta. Mitä vapaampia olemme, sitä enemmän joudumme tekemisiin itsekkyyden kanssa, koska vapaus vääjäämättä korostaa yksilön valtaa.

Pyhä Björn Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone. Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.
Pyhä Björn
Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone.
Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.

Vielä muutama vuosi sitten oli vaikea löytää uusliberaaleja. Melkein kaikki tuntemani ihmiset tuomitsivat ja tuomitsevat uusliberalismin jyrkin sanoin: se edustaa itsekkyyden kulttuuria ja edistää ahneutta. Julkisuudessa kukaan ei tuntunut puhuvan suuntauksen puolesta. Silti maamme on selvästi liukunut suuntaan, jota kutsutaan uusliberalismiksi: yksityistetään, lasketaan ja alennetaan koko ajan kustannuksia, nostetaan talous esiin joka ikisellä kolkalla ja kulmalla.

Pitkään meillä oli vain yksi mies, joka paikannettiin uusliberalistiksi ja joka puhui sen puolesta. Björn ”Nalle” Wahlroosia onkin saatu kuulla kohtuullisen taajaan. Hän keksii ärsyttäviä lausuntoja: 80 prosenttia ihmisistä on idiootteja, ainakin mitä tulee rahaan. Köyhien ja rikkinäisten perheiden tukemista ei voi sietää. Kun ­Nordean ruotsalainen pääjohtaja muuttaa luksus­asuntoon, Nalle on jälleen vauhdissa ja lausuu, että pitäähän sitä ihmisen jossakin asua.

Jos miljoonabonuksien kääriminen omiin taskuihin ilman ansioita ei ole ahneutta ja itsekkyyttä, mikä sitten on? Hyvällä syyllä voi sanoa, että se on myös rikollisuutta, josta ei rangaista, samoin kuin varojen siirtäminen porsaanreikien läpi veroparatiiseihin. Ainoa puolustus, jonka sijoituspankkiirit ja meklarit esittävät, on että heidän rahanpyörityksestään on etua myös muille.

On kuitenkin syytä varovaiseen optimismiin: kuninkaat, sotaherrat ja ruhtinaat eivät saa enää mellastaa miten lystäävät, vaan jokaisen on perusteltava toimensa ja asetettava ne julkiseen arvioon. Vaikka tuomio tulisi myöhässä, kuten Irakin sodan tapauksessa, se kuitenkin tulee, emmekä enää ota kohtaloamme fatalistisesti vastaan. Vaikka Wahlroosin talouspolitiikka herättää vastustusta, hän joutuu perustelemaan kantansa peräti kahden kirjan voimin ja asettuu siten julkisen kritiikin kohteeksi. Ja kriitikoiden joukossa on niitä, jotka ovat lukeneet hänen kirjansa ja joiden velvollisuutena on esittää vasta-argumentteja ja parempia malleja. Wahlroosin sana ei varmasti jää viimeisenä voimaan, kuten ei mikään muukaan malli.

Ajatuksenani on esittää Wahlroosille ehdotus. Hänellä on liikaa rahaa. Hän ei ole rikas, vaan moninkertaisesti rikas. Mielestäni riittäisi, että hän olisi vain rikas eli lahjoittaisi suurimman osan omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen. Hän on jo harjoittanut hyväntekeväisyyttä, mutta sana siitä ei ole kulkeutunut suurelle yleisölle.

Siksi koko kansan Nalle voisi liittyä miljardöörien liikkeeseen ja tehdä kerralla kunnon lahjoituksen. 2010-luvulla jo kymmenet yhdysvaltalaiset miljardöörit ilmoittivat lahjoittavansa puolet omaisuudestaan pois. Asia voidaan hoitaa näyttävästi: Joensuun kartanossa Salon lähellä voidaan järjestää suuri gaala asian kunniaksi, ja lehdistölle voidaan tarjota muutakin kuvattavaa kuin punaiset housut. Paikalle kutsutaan Esa-Pekka Salosen johtamat Lontoon filharmonikot, Bob Geldof selittämään minne hän aikoo ohjata oman osuutensa ja muutama muu huomattava julkkis. Maailmanluokan tapahtuma siis.

Näin Wahlroos hämmentäisi pakkaa ja ehkä hän saisi ensi kerralla ­äänensä paremmin kuuluviin, kun hän puhuisi rationaalisen käyttäytymisen ja markkinoiden puolesta. Lisäksi hän toimisi tärkeänä esikuvana muille rikkaille, joista moni kokisi pakkoa toimia samaan tapaan.

Mutta eikö tämä kaikki olisi lopulta vain ison egon näytös? Eikö spektaakkelin motiivi olisi ilmiselvästi itsekäs?

Saattaisi hyvinkin olla. Mutta jos lähtökohtana on, ettemme pääse itsekkyydestä koskaan kokonaan eroon, niin on parempi kanavoida itsekkyys mahdollisimman monen hyväksi. Tämä toimintamalli sopii yhteen australialaisen filosofin Peter Singerin ajattelun kanssa.

Singer puhuu tehokaan altruismin puolesta ja hän on utilitaristi, ja etiikan suuntauksena utilitarismi tarkoittaa, että päämäärä ja tulos ratkaisevat, eivät motiivit.

Teksti on lyhentäen lainattu Koskelaisen teoksesta Mahtava minä.

Jukka Koskelainen: Mahtava minä – Itsekkyyden voima ja vastavoimat. Atena Kustannus 2017. 366 sivua.

Jaa tämä:

Sisällissata – 100 vuotta sodasta

Taas pukkaa juhlavuotta. Näinköhän tämän vuoden aikana saadaan edes sovittua, millä nimellä sisällissotaa pitäisi kutsua.

Vuosi 2018 merkitsee Suomen sisällissodan 100-vuotsijuhlia. Hurraa. Neljä kuukautta kestäneet taistelut jättivät lähtemättömän merkin kansakuntamme sieluun, emmekä ole edes päässeet yhteisymmärrykseen siitä, millä nimellä sotaa pitäisi kutsua. Se, puhutaanko punakapinasta vai vapaussodasta kertoo paljon puhujasta, ja onhan noita nimiä muitakin.

Kansallisen itsenäisyyden saavuttaminen ja sitä välittömästi seuraava sisällissota on tietenkin traumaattinen kokemus. Nähtäväksi jää, olemmeko vieläkään valmiita käsittelemään tapahtunutta ilman vanhoihin poteroihin kaivautumista.

Viime vuonna porauduimme Suomi 100 -juhlallisuuksien humussa siihen, kuinka kansallista narratiiviamme kirjoitetaan sodan kautta. Ilta-Häiriköt Extra – Kansa Taisteli on luettavissa kokonaisuudessaan täällä. No, samaa on luvassa tänäkin vuonna.

Emme päässeet vuotta 2018 ensimmäistä päivää pidemmälle, kun internet jo tarjosi meille tämän. Tästä tulee jännittävä vuosi. #Suomi100 #Sisällis100
Emme päässeet vuotta 2018 ensimmäistä päivää pidemmälle, kun internet jo tarjosi meille tämän. Tästä tulee jännittävä vuosi. KUVA: internet, tuntematon.
#Suomi100 #Sisällis100

Hieman osviitta tulevalle on luettavissa myös viime vuotisessa lehdessäkin.  Osaa sen teemoista pääsemme avaamaan hieman lisää tässä yhteydessä. Jatkumo sisällissodasta talvisotaan on kiinnostava ja myöskin katkeamaton tavalla, joka usein jää unholaan muisteloissa. Esimerkiksi viime maaliskuussa tutkijatohtori Miika Siironen kirjoitti meille Elias Simojoesta, papista, jolle sota jäi päälle. Sisällissodassa kunnostautunut Simojoki jatkoi taisteluitaan heimosodissa ja tuli myös johtaneeksi sinimustia, fasistista nuorisoliikettä, kunnes talvisota syttyi ja vei Simojoen muassaan.

”Ideologiakseen Elias Simojoki muotoili jonkinlaisen jatkuvan vapaussodan mallin, jonka tavoitteena oli inhotun venäläisyyden lopullinen poistaminen. Kansallisromanttisesta kuvastosta poimittu ylilyönti, heimokansoista koostuva Suur-Suomi, sai toimia päämääränä.

Nuoruuden kiihkolla ja epärealismilla Elias Simojoki ryhtyi tovereineen ajamaan kansallista herätystä Akateemisessa Karjala-Seurassa (AKS). Samalla innolla he liimasivat puheissaan yhteen sirpaleiksi pirstoutunutta kuvaa yhtenäisestä kansasta. Tuo yhtenäisyys oli kuitenkin vain välietappi varustauduttaessa tulevaan sotaan – lopulliseen vapaussotaan, jossa menneet uhrit lunastettaisiin.”

Ei myöskään tule unohtaa sitä, virallisessa kaanonissa ikuisella paraatipaikalla ratsastava marsalkka Mannerheim on tämän vuoden teemassa hieman ristiriitaisemmassa roolissa, kuin niissä ikuisissa talvisotamuisteloissa. Kuten itse näitä Marskin rooleja linjasin, on ”maahanmuuttaja-Mannerheim, lahtari-Mannerheim, sotasankari-Mannerheim ja valtionhoitaja-Mannerheim”. Näihinkin tulemme palaamaan hieman tarkemmin.

Myös dosentti Tuomas Tepora avasi tämänkin vuoden teemoihin liittyviä meille viimevuotisessa lehdessä:

Iltapäivälehtien liitteitä on myyty loputtomasti nationalismin ja sotaisan narratiivin voimin. Häiriköt-päämajan puheenvuoro oli 20 sivua pitkä ja ladattavissa täältä.
Iltapäivälehtien liitteitä on myyty loputtomasti nationalismin ja sotaisan narratiivin voimin. Häiriköt-päämajan puheenvuoro oli 20 sivua pitkä ja ladattavissa täältä.

”Kaikki tietävät, että suomalainen historiakulttuuri on sotapainotteista. Sen voi helposti havaita vaikkapa arkisessa kaupan kassajonossa vilkaisemalla iltapäivälehtien historiallisia erikoisliitteitä. Sota ei toki monopolisoi suomalaisten identiteettejä, mutta toinen maailmansota muistaminen on tutkitusti merkittävin suomalaisia yhdistävä historian tapahtuma. Vaikka nyt vietetään itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaa, sijoittuu Suomen syntymyytti kuin itseoikeutetusti reilun 70 vuoden takaiseen toiseen maailmansotaan.

Miksi näin ja millainen tämä sotakuva tänään on? Toinen maailmansota tarjoaa hyvän tarinan, eivät suomalaiset sitä muuten muistaisi. Itsenäistyminen nimittäin johti tavattoman veriseen sisällissotaan, jonka kohottaminen kansalliseksi vapausmyytiksi ei onnistunut edes sodan voittaneilta valkoisilta. Veljessurma on myyttinen käsite, mutta ei toimi yhdistävänä tarinana. Suomalaisten toinen maailmansota onkin vuoden 1918 antiteesi, tarina uhrautuvasta ja yhtenäisestä pienkansasta itäisen suurvallan armoilla.”

Eli kohti uutta vuotta ja uusia häiriöitä. Häiriköt-päämajan touhu kehittyy ja löytää uusia uria, joiden hyvyydestä voimme sitten vääntää kättä Facebookissa.

Jaa tämä:

Paratiisin lapset

Tv-evankelistat ovat ihmeellinen ilmiö, mutta heidän elämänsä voi olla vielä ihmeellisempää.

Kulutus oli 1980-luvun Jumala, eikä kukaan uskonut siihen yhtä kiihkeästi kuin tele-evankelistat Jim ja Tammy Faye Bakker. Kahdestaan Bakkerit tekivät uskonnosta modernia massaviihdettä ja antoivat tele-evankelismille sen muoviset, räi­keästi meikatut kasvot. 30 vuotta myöhemmin mielikuva elää edelleen: Jim Bakker rukoilemassa rahaa taivaasta taivaskanavalla, ja Tammy Faye itkemässä maskarat valuen, kyynelten kimaltaessa kilpaa hänen timanttiensa kanssa.

Monien mielestä he olivat vain hengellisiä käärmeöljykauppiaita hyväksikäyttämässä ihmisten – lähinnä hillbillyjen – yksinkertaisuutta ja huonoa makua. Ja kun Bakkerit tipahtivat, ensin seksi- ja sitten talousskandaaliin, kulki valistuneemman Amerikan läpi kutkuttavan omahyväinen väristys – mitäs me sanoimme.

Bakkerien nousu oli ollut huikea show, joka alkoi vaatimattomasti käsinukeilla. Jim ja Tammy Faye Bakker aloittivat 1960-luvun puolivälissä pienen kristillisen CBN-kanavan lastenohjelmalla, jossa Susie Moppet, Allie Alligaattori ja Puhuva Koira Muffin kertoivat lapsille Raamatusta.

Todellinen kunnari oli sitä seurannut 700 Club, ensimmäinen kristillinen ohjelma, joka oli saarnan sijaan muodoltaan talk show. Tässä formaatissa Bakkerit olivat elementissään. Kuvauksissa heidän kemiaansa luotettiin enemmän kuin käsikirjoitukseen ja usein pariskunnan kotielämä ja tv sekoittuivat keskenään. Lopputulos oli spontaani, tunnustuksellinen ja usein sekava. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia yleisöstä tuntui, että he todella tunsivat Tammyn ja Jimin. He olivat realitya ennen tosi-tv:tä.

Bakkerit olivat monella tapaa pioneereja. He olivat vastuussa CBN:n alkumenestyksestä ja mukana perustamassa maailman suurinta uskonnollista televisioverkkoa Trinity Broadcastingia vuonna 1973. Trinity ja vuosi myöhemmin perustettu Bakkerien oma PTL Television Network olivat ensimmäisiä tahoja, jotka ottivat täyden hyödyn irti satelliittitelevision mahdollisuuksista, rinta rinnan Ted Turnerin ja HBO:n kanssa.

Kanadalaisen Jonathan Hobinin In The Playroom 
-teossarjan lavastetuissa kuvissa lapset leikkivät aikuisten maailmaa. Näiden leikkien kautta näemme vilauksen siitä, 
miltä aikuisten maailma näyttää lasten silmin katsottuna. Lashes -teoksessa ”Tammy Faye Messner” istuu sairaalavuoteella Louis Vuitton -raamattu sylissään. ”LV-raamattu viittaa osaltaan kaksinaismoralismiin, 
jota esiintyy erityisesti katolisessa kirkossa ja Vatikaanissa. Kuitenkin kyse on vähemmän LV-brändissä ja enemmän kommentti niitä kohtaan, jotka palvovat brändejä”, Hobin kertoo Häiriköt – kulttuurihäirinnän aakkoset -kirjassa.
Kanadalaisen Jonathan Hobinin In The Playroom 
-teossarjan lavastetuissa kuvissa lapset leikkivät aikuisten maailmaa. Näiden leikkien kautta näemme vilauksen siitä, 
miltä aikuisten maailma näyttää lasten silmin katsottuna. Lashes -teoksessa ”Tammy Faye Messner” istuu sairaalavuoteella Louis Vuitton -raamattu sylissään.
”LV-raamattu viittaa osaltaan kaksinaismoralismiin, 
jota esiintyy erityisesti katolisessa kirkossa ja Vatikaanissa. Kuitenkin kyse on vähemmän LV-brändissä ja enemmän kommentti niitä kohtaan, jotka palvovat brändejä”, Hobin kertoo Häiriköt – kulttuurihäirinnän aakkoset -kirjassa.

Jim Bakkerin julistama evankeliumi oli niin sanottua menestysteologiaa. Menestysteologia on viime vuosisadalla Yhdysvalloissa levinnyt kristillinen oppi, joka painottaa uskovien maallista menestymistä, terveyttä ja suurta omaisuutta. ”Ajallinen menestys” nähdään jumalan siu­nauksena.

Bakkerit elivät niin kuin opettivat. ”Miksi minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että Jumala syytää meille kristallikruunuja, mahonkia ja parhaita rakennuksia?” kysyi Jim. Tämä resonoi maassa joka oli selvinnyt 1930-luvun lamasta ja toisesta maailmansodasta. Amerikka oli valmis self-helpille, positiivisuudelle ja kirkolle, joka sanoi, että terveys ja rikkaus ovat laillisia oikeuksiamme ja saavutettavissa, jos vain uskomme.

Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643 – 1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles'n palatsin nykyisenlaiseksi kitch-kakuksi, jossa on muun muassa kullalla päällystetty huone. Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen hänkin.
Tekeekö menestys pyhäksi? Pankkiiri Björn Wahlroos on onnistunut haalimaan rahaa afääreillään. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen hänkin.

Bakkerit tiesivät tämän. Jim tuli alempaan keskiluokkaan pyristelleestä helluntailaisesta perheestä, ja Tammyn lapsuudessa kahdeksan lasta varttui pienessä kodissa, jossa ei ollut sisävessaa tai juoksevaa vettä. Ensimmäisen elokuvansa Tammy – joka tulisi elämässään viettämään tuhansia tunteja kameroiden edessä – näki vasta avioiduttuaan Jimin kanssa. Kumpikaan ei ollut syntynyt rahakkaina, he olivat roskasakkia who got lucky.

Vuonna 1990 The New Yorker -lehti kuvaili, kuinka ”Bakkereissa ruumiillistui 1980-luvun luonteenomainen ylettömyys: sen ahneus, kimallus ja häpeämättömyys – joka heidän tapauksessaan oli jotain niin puhdasta, että se muuntui jo eräänlaiseksi viattomuudeksi”.

Bakkerit tosiaan olivat kuin viattomia lapsia temmeltäessään uudessa loistavassa maailmassaan. Heillä oli jopa oma leikkipuistonsa. Heritage USA:n, ”kristittyjen Disneylandin” rakentaminen Fort Milliin, Etelä-Carolinaan oli Bakkerien ykkösprioriteetti 80-luvulla. Valtavaa kompleksia laajennettiin menestysteologian mukaan nopeasti ja optimistisesti. Huippuvuosina Heritage USA kilpaili Yhdysvaltojen suosituimman huvipuiston tittelistä Disneylandin ja Walt Disney Worldin kanssa.

Juuri ennen Bakkerien eroa puistoon alettiin rakentaa maailman suurinta kirkkoa, 30 000 hengen ”Crystal Palace­ Ministry Centeriä”. Tämä kaikki rahoitettiin tavallisten ihmisten lahjoituksilla.

Rahaa ei silti tullut tarpeeksi. Vihdoin Jim sai idean alkaa myydä elinikäistä jäsenpassia puistoon ja sen hotelleihin. Lopulta jäsenyyksiä myytiin täysin yli alueen kapasiteetin. Jim Bakker ei pitänyt tätä ongelmana, koska hän uskoi, että heidän kasvunsa olisi rajatonta. Tähän uskoi moni muukin.

Bakkerien perintö elää väkevänä monien uskon miesten ja naisten työssä. Samoin heidän jalanjäljissä arkeltavat myös monet taiteilijat, jotka parodioivat heidän flamboyanttia tyyliään. Ehkäpä huikaisevin esimerkki taiteen, aktivismin ja tele-evankelista-estetiikan kohtaamisesta on yhdysvaltalainen Reverend Billy seurakuntineen.
”Paholaisen logot pakottavat itsensä teidän kaikkien elämään. Shopocalypse, kulutushysterian maailmanloppu häämöttää jo kulman takana. Aamen!”, Suomessakin vieraillut Rev. Billy julisti Voiman haastettelussa

Menestysteologia oli linjassa 1970–80-lukujen zeitgeistin kanssa. Suuntaus on saanut vaikutteita varhaisilta New Age -liikkeiltä ja jakaa niiden kanssa oppeja, jotka ovat nousseet myös valtakulttuuriin. Näistä tunnetuimmat lienevät Oprah Winfrey Showsta ja Rhonda Byrnen The Secret -self-help-kirjasta tutut ”positiivinen tunnustus” ja ”visualisointi”.

Positiivisella tunnustuksella tarkoitetaan sitä, että uskova puhuu vain myönteisiä ja positiivisia asioita, korostaen aineellista menestystä, fyysistä terveyttä ja voittoa. Menestysteologian mukaan se, mitä sanot ja ajattelet, luo todellisuutesi.

Jim Bakkerille todellisuus vuonna 1989 oli 45 vuoden linnatuomio useista talousrikoksista. Kirkon sihteerin, 27-vuotiaan Jessica Hahnin esittämä syyte seksiin pakottamisesta hylättiin oikeudessa. Bakkerien maineelle ja avioliitolle se oli kuitenkin kuolemantuomio.

Bakker vapautui lopulta jo vuonna 1994 ja on palannut myöhemmin tv-työhönsä. Bakkerin nykyisessä ohjelmassa fokus on tuomiopäivässä. Nuoren miehen rajaton optimismi on vaihtunut maailmanlopun odotukseksi. Nykyään hän myy ylihintaisia elintarvikeämpäreitä maailmanloppuun varautuville, ja kauppa käy. Mainoksessa yleisöä kehotetaan käyttämään mielikuvitustaan: ”Kuvittele, että maailman­loppu tulee ja sinä syöt kuninkaiden aamiaista.”

Katsojat, jotka uskoivat Bakkeria, kun hän joskus sanoi, että ”paras on vielä edessä”, odottavat nyt pahinta hänen kanssaan.

Vuonna 1987 kaikki oli vielä kunnollista ja kimaltelevaa. Kuvassa Bakkerin saapuvat The Gospel Truth -esitykseen.
Vuonna 1987 kaikki oli vielä kunnollista ja kimaltelevaa. Kuvassa Bakkerin saapuvat The Gospel Truth -esitykseen.

Vuonna 2007 syöpään menehtynyttä Tammy Faye Bakkeria ei koskaan syytetty rikoksista PTL Television Networkin taloussotkuissa. Evankelistapiirien hylättyä julkisuudessa tuomitut Bakkerit, otti erityisesti gay-yhteisö Tammyn siipiensä suojaan.

Uransa huipulla Tammy oli tehnyt koskettavan tv-spesiaalin, jossa oli vieraana AIDS-­aktivisti ja ensimmäinen HIV-lääkityksen testikäyttäjä, ”potilas nro 1”. Ohjelma esitettiin PTL-kanavalla syksyllä 1985, kaksi vuotta ennen kuin Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan suostui kommentoimaan maansa järkyttävää AIDS-tilannetta mitenkään.

Monet muistivat tämän ja uskoivat yhä edelleen ­Tammyyn.

John H. Wigger: PTL – The Rise and Fall of Jim and Tammy Faye Bakker’s Evangelical Empire (Oxford University Press 2017)

Jaa tämä:

Savuna ilmaan

Missä viipyy Suomen tulevaisuuteen luotaava energiastrategia? Onko hiilivoimaloiden ostaminen todellakin parasta, mitä Fortum voi neljällä miljardilla tehdä?

Energia-ala käy läpi suuria mullistuksia, jotka vaikuttavat koko yhteiskuntarakenteen tulevaisuuteen.

Yksi näitä mullistuksia seuraava ja samalla vauhdittava toimija on Neo-Carbon Energy -hanke (NCE), jonka toteuttavat yhteistyössä Lappeenrannan teknillinen yliopisto (LUT), Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy ja Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuskeskus. NCE:n tavoitteena on kehittää älykäs ja kustannustehokas energiasysteemi, joka parhaassa tapauksessa perustuu uusiutuviin energiantuotantomuotoihin. Hankkeen johtava tutkija, dosentti ­Pasi Vainikka pyrkii hahmottamaan alan tulevaisuutta.

”Perusajatus on se, että aina kun energian ja tiedon saannissa on tapahtunut samanaikaista kehitystä, ihmiskunta on kyennyt nousemaan uudelle tasolle.”

Vainikka osoittaa historiasta kolme kohtaa, joissa ihmiskunta on siirtynyt seuraavalle askelmalle.

”Keräilijäyhteiskunnassa heimorakenne ja puhe kehittyivät noin 100 000 vuotta sitten. Seuraava askelma oli, kun maanviljelyksen kehittymisen myötä saatiin runsaasti ruokaa, elintaso nousi ja samalla jäi ylimääräistä aikaa kehittää kirjoitusta ja kulttuuria. Kolmas vaihe oli teollinen vallankumous ja fossiilisten polttoaineiden löytyminen, joka takasi rajattomasti energiaa. Samalla viestintäteknologia kehittyi muun ­muassa radion ja lennättimen myötä.”

Tuo kolmas porras on se, missä me olemme nyt, mutta Vainikan mukaan saatamme olla uuden ajan kynnyksellä. Edellytykset seuraavalle askelmalle nousemiseen ovat olemassa.

”Jokaisella meistä on taskussa super­tietokone – eli älypuhelin. Uusi informaation välityksen taso mahdollistaa sen, että yhteiskunta voi järjestyä uudella tavalla: jatkossa vertaisten yhteisö ei ole kylä, vaan se voi olla paikasta riippumaton ja globaali”, Vainikka visioi.

Kuluttajille mainostetaan tietysti uusiutuvaa energiaa, sehän on tietenkin hieno homma. Samalla, kun kuluttajille sitten myydään vanhaa vesivoimaa, miljardeja kaadetaan fossiilisiin. Onhan tässä pieni ristiriita.
Kuluttajille mainostetaan tietysti uusiutuvaa energiaa, sehän on tietenkin hieno homma. Samalla, kun kuluttajille sitten myydään vanhaa vesivoimaa, miljardeja kaadetaan fossiilisiin. Onhan tässä pieni ristiriita.

Keskeinen osa tulevaa yhteiskunnallista myllerrystä on energian tuotantotapojen muuttuminen, josta seuraa myös mullistus energian käytössä. Samalla kun pohditaan tulevia visioita, on hyvä muistaa myös todellisuus.

Syyskuussa Suomen valtion puoliksi omistama energiayhtiö Fortum ilmoitti ostavansa saksalaisen E.ON-­yhtiön osuuden energiayhtiö ­Uniperistä. Omistusosuus on noin 46 prosenttia, ja kauppahinnaksi on sovittu 3,76 miljardia euroa. Fortumin ostotarjous on julkinen, eli muutkin Uniperin omistajat voivat myydä osakkeitaan Fortumille samaan hintaan, ja näin lopullinen omistusosuus voi olla E.ON:n alku­peräissiivua isompi. Samoin hankintahinta voi nousta.

Uniperia voisi kuvailla energia-alan roskapankiksi, johon on kasautunut E.ON:n saastuttava energiatuotanto – 80 prosenttia Uniperin tuotannosta on fossiilista. Mukana on myös ydin­voimaa.

Fortumilla puolestaan on ollut positiivinen ongelma: yhtiön kassa on pullistellut sen myytyä sähkönsiirtoverkkonsa Suomessa ja Ruotsissa. Nyt noita rahoja ollaan kaatamassa Uniperiin.

”Yrityksellä on se ongelma, että sen pitää tehdä bisnestä ja saada kassavirtaa. Pidän Fortumia mainettaan parempana yhtiönä, joka tekee liiketoimintaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Uskoisin, että se pyrki ostamaan vesivoimaa ja kaasua, ja kivihiili tuli sitten siinä sivussa”, Vainikka esittää.

Vainikka ei pidä myöskään Teollisuuden Voiman Olkiluoto 3 -ydinvoimalahankkeeseen kaadettua 8,4 miljardia euroa pelkästään järkevänä investointina.

”Kun Olkiluoto 3 kytketään verkkoon, alamme lämmittää merta kolmen tuhannen megawatin teholla.”

Yksi ongelma energia-alan uudistuksissa on se, että suurten yksiköiden investoinnit tehdään todella pitkiksi ajoiksi, mutta markkinat keskittyvät välittömiin tuottoihin.

”Noin 60 prosenttia pohjoismaisesta sähköstä on vanhaa vesivoimaa, ja ne voimalat on rakennettu valtioiden rahoilla. Yhtiöt ovat saaneet ne käytännössä ilmaiseksi. Sama kun valtio rakentaisi tänä vuonna tuulivoimaa ja luovuttaisi sen ensi vuonna vaikka Fortumin taseeseen omana pääomana.”

Näin ei tänä päivänä toimita. Jotain voisi kuitenkin tehdä. Vainikka kritisoikin valtiota vision puutteesta.

”Kaikenlainen keskustelu älyenergiaverkoista ja digitalisaatiosta välkkyy asiantuntijoiden kesken, mutta Suomella – Nokian synnyinmaalla – ei ole älykkään energiaverkon tavoitteita. On vain biotalous- ja kiertotalous­strategiaa, jossa mennään hakkaamaan puita mehtään.”

Metsäpohjaisessa biotaloudessa Vainikka ei näe pelastajaa.

”Suomessa tietysti tuota metsää on, ja se on meillä merkittävässä roolissa, kun ei täällä oikein muuta resurssia olekaan. Se, vähentääkö tämä bio­talous päästöjä, on sitten toinen kysymys. Myös alan kasvuun ladatut odotukset ovat kuitenkin pieniä – paini 20 miljoonasta puukuutiosta on Suomen energiajärjestelmän kannalta aika mitätön asia.”

Valtion ohella Vainikka on valmis sälyttämään hieman vastuuta markkinoille. Jotain tarttis tehdä silläkin puolella, ja merkittävät investoinnit tutkimukseen ja kehitykseen olisivat hyvä avaus.

”Globaalisti sähköä tuotetaan ­pääasiassa keittämällä vettä. Jos avaruusolioilta kysyttäisiin, mikä lauhdevoimalaitos on, vastaus lienee olisi, että se muuntaa maasta kaivettua hiiltä hiilidioksidiksi. Bonuksena sitten syntyy lämpöä ja hieman sähköä.”

Vainikan mukaan myös Suomen biotalouden päätuote on hiilidioksidi.

65 prosenttia meillä käytetystä puusta poltetaan. Jos ajatellaan vaikka sellutehtaan prosessia hiilen kautta: metsästä korjattu puu lähtee tehtaalle, jossa noin 50–70 prosenttia tuosta korjatusta hiilestä päätyy hiilidioksidina taivaalle. Maksimissaan 50 prosenttia hiilestä päätyy selluksi.”

Jos Pariisin ympäristösopimuksesta halutaan pitää kiinni, hiili pitäisi yksinkertaisesti jättää maahan. Onneksi vaihtoehtojakin on kehitteillä. Neo-Carbon Energy -hankkeen työryhmä on jo onnistunut aurinkosähkön avulla tuottamaan polttoainetta ilman hiilidioksidista ja vedestä. Ruokaa on puolestaan tuotettu antamalla mikrobeille sähköä ja hiilidioksidia. Vielä joitain vuosia sitten täysin scifiltä vaikuttaneita konsepteja on onnistuneesti testattu, ja monen kriittisen teknologian kehitys näyttää Vainikan mukaan olevan eksponentiaalista.

Uusi energiajärjestelmä on Vainikan visioissa hajautettu. Sähköntuotanto tapahtuu pienemmissä yksiköissä ja samoin sen varastointi. Nykyinen energiajärjestemä on maailman suurin tulonjakojärjestelmä ja perustuu 80-prosenttisesti fossiilisiin poltto­aineisiin. Teknologia kuitenkin kehittyy nopeasti, ja olisi ehkä paikallaan, että myös Oy Suomi Ab muotoilisi itselleen kunnon vision älykkäästä, ketterästä, päästöttömästä ja kansalaisia osallistavasta energiajärjestelmästä.

Vainikka muistuttaa, että aikanaan NMT- ja GSM-tekniikat kehitettiin Suomessa lahjana maailmalle. Nyt tarvittaisiin vastaavaa otetta energiaverkon ja -tuotannon tulevaisuutta suunniteltaessa.

”Uusilla energiamarkkinoilla yksittäisen kansalaisen sähköauton akku voi kilpailla vaikka pohjoisruotsalaisen voimalan kanssa. Älykäs energiaverkko ja asioiden internet luovat ­uuden informaatiotason, joka voisi viedä yhteiskunnan sille seuraavalle tasolle.”

Jaa tämä:

Terveisiä Pohjois-Koreasta!

Presidentinvaaligallupit piirtävät kuvan masentavan tasapäisestä kansasta. Ja herää tässä ajatuksia mediastakin.

”Presidentti Sauli Niinistön kannatus on entisestään vankistunut. Nyt hän saisi 1. kierroksen äänistä peräti 80 prosenttia. Niinistö on nyt suosituin myös vihreiden keskuudessa”, Yle uutisoi

Ei helvetti, missään sivistysmaassa ja demokratiassa kenenkään ja minkään kannatuksen ei kuulu olla 80 prosenttia. Näitä kannatuslukuja uutisoidaan ihan erilaisissa maissa. Niinistön messiaanisien kannatuslukujen osasyyksi olen kyllä valmis laskemaan muiden puolueiden suhteellisen hirvittävän ehdokasasettelun, mutta siis ei helvetti.

Tämä ja muut Voiman vastamainokset löytyvät täältä.
Tämä ja muut Voiman vastamainokset löytyvät täältä.

Kun tässä nyt näitä presidentin vaaleja kohtaan olemme laskeutumassa, sopii muistella vanhoja. Kaivanpa arkistoista tämän vastamainoksen, jonka teimme Sauli Niinistön ensimmäisen, tappioon päättyneen, presidentinvaalikampanjan alla vuonna 2006.

Tuolloinhan meille kerrottiin, että kokoomuslainen porvari on työväenpresidentti.

Jonnet tuskin muistavat, mutta tuo Niinistön Työväen presidentti -kampanja ajoittui hetkeen, kun mainostoimisto Bob Helsinki koetteli yhdessä kokoomuksen kanssa poliittisen viestinnän rajoja ja hieman samalla myös uudelleen määritteli niitä. Oli röyhkeydessään ennenkuulumatonta, että ehdokkaan kampanjan noin meni kilpailevan puolueen keksipurkille ja sotki häpeilemättä kuvioita.

Seuraavana vuonna SAK yritti samaa ja teki eduskuntavaalien alla äänestysaktiivisuuden kasvattamiseen pyrkineen kampanjan, jossa stereotypistä porvaria/riistäjäkapitalistia esittänyt Oiva Lohtander. SAK:n kampanja oli huikaiseva epäonnistuminen. Raivostuneen yleisön edessä nöyrtynyt AY-linnake vetäytyi pelistä ja keskeytti kampanja ennen kuin se edes pääsi kunnolla lähtökuopista.

Tämä karnevalismin lisääntyminen poliittisessa viestinnässä liittyi osin – muttei tietenkään kokonaan – eduskunnan päätökseen muuttaa puolueille jaettu lehdistötuki yleiseksi viestintätueksi. Tämä myötä  puoluelehdistö ajettiin ahtaalle ja aikaisemmin (puolueellista) journalismia tuottanut tuki kanavoitiin mainostoimistoille.

Ja mainostoimistot tietenkin tekevät sitä viestintää kuten mainostoimistot tekevät.

Kokoomuksen kamppisten pöllyttämisen ohella Bob oli tullut hieman aikaisemmin tunnetuksi Pelastakaa paviaanit -kamppiksella, jossa toimisto naamioi oman brändinrakennuskampanjansa eläinoikeusaktivismiksi. 

Pelastakaa paviaanit -kampanja ajoittui hetkeen, jolloin Korkeasaaressa oli tulossa remotti, jossa apinalinnakin oli menossa uusiksi. Samalla sisäsiittoista laumaa oltiin harventamassa ja alfauros Repe oli menossa lopetettavaksi. Monet kansalaiset ilmaisivat närkästyksensä ja tyytymättömyytensä moisesta ja Bob Helsinki iski tähän. Mainostoimisto ratsasti varsin kyynisesti eläinten asialla. Ilona Turtola analysoi tapahtunutta Jyväskylän yliopiston Viestintätieteiden laitokselle tekemässään gradussa.

”Mainostoimisto Bob Helsinki […] kertoi hankkivansa projektipäällikön, jonka tehtävä on yrittää kehittää pelastusoperaatio paviaaneille ja löytää myös taloudellinen ratkaisu siihen.

Hyviksi hahmoiksi luokiteltiin heti paikalla myös paviaanien pelastajaksi palkattu Erkki Kauhanen. Kauhasen mukaantulo oli mainostoimisto Bob Helsingin ansiota. Bob Helsinki oli ostanut 10. lokakuuta ilmestyneeseen
Helsingin Sanomiin koko sivun mainoksen, jossa luvattiin, että “paviaanien pelastaja saa paikan”. Helsingin Sanomat ei kertaakaan kyseenalaistanut, onko Kauhasen palkkaamisessa mitään mieltä.”

Monet eläinoikeuskamppailun veteraanit kokivat Bobin kampanjan vähättelevän työnsä arvoa ja suorastaan loukkaavaksi. Huomiota mainostoimisto toki tempauksellaan sai ja se oli tietenkin tavoitekin. Huomion ohella on kiinnostavaa, kuinka mainostoimisto onnistui kaappaamaan keskustelun itselleen:

”Huomattavaa oli se, että Helsingin Sanomiin, Ilta-Sanomiin ja Iltalehteen haastateltiin eläinsuojelijoita hyvin vähän ja kansalaisjärjestöjen edustajia ei lainkaan; ne korkeintaan vain mainittiin muutaman kerran.”

On vain luonnollista, että poliittisen viestinnän muutos ja samalla mainostoimistomarkkinoita ravistellut Bobin röyhkeys sulautuivat Voiman vastamainostyöryhmän mielissä.  Tasavallan repesidentti -vastamainoksessa Sauli Niinistö ja Repe yhtyvät toisiinsa ja luovat samalla jotain kaunista ja odottamatonta.

Vastamainoksen kanssa samoihin aikoihin ilmestyivät myös viralliset presidentinvaalijulisteet. Tähän liittyen Ilta-Sanomat julkaisi ison jutun, jossa arvioitiin virallisia julisteita. Repe kuitenkin varasti show’n ja vastamainos komeili aukeamalla isommalla kuin viralliset verrokit. Vastamainoksen herättämiä reaktioita mietittäessä huomio kuitenkin liittyy Ilta-Sanomien JP Tikan  ajatiuksiin. Hän kauhisteli ja piti moraalittomana sitä, että Voimassa saatettiin parodioida kampanjaa, joka oli ostanut mainoksen samaisesta lehdestä. 

Ajatus siitä, että lehdestä voisi ostaa koskemattomuuden mainostilaa ostamalla on lähinnä skandaali. Toivottavasti moiset ajatukset eivät ole vallalla laajemmin. Ne maat, jossa moiset ajatukset kuuluvat arkeen ovat myös niitä maita, joissa presidentin kannatusluvut alkavat kahdeksikolla tai yhdeksiköllä.

Eiku helvetti.

Jaa tämä:

Rahat tai henki

Maailma on piinan areena. Kulttuuriset ja poliittiset tekijät vaikuttavat siihen, kuinka paljon ja ketä kohtaan tunnemme empatiaa.

Toisinaan empatiaa vältetään henkilökohtaisista syistä. Nähdessään häkissä ahdistuneina makaavia kettuja tai teurasjonossa kulkevia lehmiä, moni kavahtaa. Neurotutkija Jean Decetyn tutkimuksissa on havaittu, että empatia voi herättää voimakasta ahdistusta, ja tällöin yksi reitti hädästä ulos on empatiasta irtisanoutuminen. Kovuus voi olla opeteltua.

Maailma on piinan areena, ja empatian välitön kohdistaminen kaikkiin kärsiviin olisi musertavaa. Usein empatiaväsymykseen vajotaan silloin, kun yksilö kokee, ettei mitään ole tehtävissä. Pallomme lainehtii kärsimystä, kaikkia ei voi pelastaa, joten eikö parasta ole vain katsoa pois? Aiheesta kirjoittanut mediatutkija Susan  Moeller on väittänyt, että empatiaväsymys on seurausta ajasta, jossa media muistuttaa meitä alati hädästä mutta yksilö kokee itsensä voimattomaksi.

Pitäisikö kärsimyksestä siis puhua vähemmän? Yksi näkökulma on, että toivottomuuden sijaan tulisi lisätä toivoa positiivisten tarinoiden kautta. Kuvat onnellisista yksilöistä voivat toisinaan havahduttaa enemmän empatiaa kuin pohjaton hätä. Asiaan liittyy myös väite, että hädänalaisia ei tulisi kuvata passiivisina kärsijöinä vaan aktiivisina yksilöinä, jotka viimeiseen saakka yrittävät pysyä elossa. Passiivisiin, hiljaisiin olentoihin on vaikeampi samastua kuin aktiivisiin toimijoihin.

Tämä pätee ihmisten ohella myös muihin eläimiin. Aina kuoleman kuvat eivät ole tehokkain keino muistuttaa siitä, että eläinkin on mielen omaava yksilö. Eräs keino punoa esille toivoa on tarjota tarinoita, jotka koskettavat luonnonvaraisia tai teollisuudelta pelastettuja eläimiä – niitä, jotka voivat toteuttaa mieltään vapaammin kuin häkki sallii.

Silti kärsimyskin on kohdattava, hätää ei saa silotella pois. Kulttuurintutkija Susan Sontag on sanonut, että meillä on velvollisuus katsoa hätää, joka on poliittisesti aiheutettua ja jonka poistamiseen me itse voisimme vaikuttaa. Sairaiksi jalostettuja superkettuja on kuvattava ja katsottava, positiivisten tarinoiden rinnalla tulee kuljettaa muistutuksia siitä kauhusta ja kivusta, joita kulttuuriset oletukset ja taloudelliset intressit voivat aiheuttaa. Yksi tapa nivoa toivoa myös kauhun esiintuloihin on muistuttaa vastaanottajaa siitä, että hän itse voi tehdä jotakin. Aktiivisuuteen kannustaminen ja toimintakanavien tarjoaminen ovat empatian kannalta elinehto. Passiivisuus taas tuhoaa tunnetta.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.

Kaikki on suhteellista. Se, mikä on liian ”epämukavaa”, riippuu siitä, mihin olemme tottuneet. Keskiluokkainen, hyvinvoiva suomalainen saattaa kokea, että jo pienikin vilahdus hätää on liikaa. He saattavat vaatia rauhaa epämiellyttävältä tiedolta samalla, kun kuluttavat eläintuotteita tai kantavat turkista. Empatiaväsymys voi olla ylenmääräistä hedonismia. Tämä tarkoittaa, että se on myös yhteiskunnallista.

Mediatutkija Lilie Chouliaraki esittää, että median tapa kuvata kärsimystä johtaa usein empatiakatoon. Yksi median yleinen metodi on kärsimyksen luonnollistaminen: tiettyjä ryhmiä kuvataan luontaisina kärsijöinä. Chouliaraki käyttää esimerkkinä afrikkalaisten luonnollistettua kärsimystä, mutta samoin eläimiä kuvatessa luonnollistetaan se, että niitä ahdetaan häkkeihin tai sähkötetään hengiltä turkisreuhkan nimissä. Luonnollistaminen häivyttää kärsimyksen poliittisia taustoja eli sitä, että kärsimys on seurausta epäoikeudenmukaisista hierarkioista tai vallankäytöstä. Se myös poistaa mahdollisuuksia ja ylipäätään halukkuutta tehdä mitään asian hyväksi.

Lopulta myös empatiasta tulee turhaa. Miksi itkeä täysin luonnollisen hädän edessä? Empatian ylläpito vaatiikin ”luonnollisuuksien” purkamista. Ehkä se piina, joka seuraa eläinten sullomisesta tuotantolaitoksiin kymmenien miljardien vuositahtia, onkin ideologisen tehokkuusajattelun eikä ”luonnollisuuden” määrittämää.

Sosiologi Stanley Cohenin mukaan empatiaväsymyksessä on lopulta kyse mediaväsymyksestä. Media ei käsittele kärsimystä tavalla, joka nostattaisi empatiaa. Yksilöitä kuvataan lukumäärinä, jotka puolestaan sidotaan taloussuhdanteisiin, ja lopulta juuri talous määrittää kärsimyskuvastoa.

Eläinteollisuus hahmotetaan taloudellisen hyödyn kautta, ja jopa eläinsuojelulaki keskittyy siihen. Kun me luulemme olevamme uupuneita empatiaan, meidät on itse asiassa pyörryttänyt sellainen yhteiskunta, joka keskittyy talouteen ennen yksilöitä.

Lopulta vastassa on kollektiivinen kovettuminen. Cohenin mukaan nykyiset markkinajohteiset yhteiskunnat leimaavat moraalisen huolen ja myötäelämisen liian pehmeiksi. Erityisen selkeästi tämä näkyy eläinasenteissa. Niiden kohdalla on usein oletuksena, että empatia ei ole realismia. Mutta mikä on realistisen eläinsuhteen kriteeri – se, että keskitymme eläinten taloudelliseen tuottavuuteen, vai se, että otamme lukuun myös sikojen ja kettujen yksilöyden sekä mielen?

Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa. KUVA & MEEMI: OE
Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa.
KUVA & MEEMI: OE

Empatian vaimentaminen on poliittista. Ihmiset osaavat sammuttaa empatiansa eri tilanteissa, kuten sodankäynnissä, ja yhteiskunta voi tehdä tästä tavan suhteessa tietynlaisiin ryhmiin. Kun toinen määritetään ennen kaikkea kilpailijaksi, haitaksi, resurssiksi tai ruoaksi, katoaa tämän yksilöys ja samalla empatian mahdollisuus kaventuu. Mikäli maailmankuvan kes kiössä on ihmisen etuoikeus, on absurdia pohtia empatiaa kettua tai sikaa kohtaan.

Edessä on kaksi mahdollisuutta: tehdä politiikastamme ja kulttuurisista uskomuksistamme sellaisia, että ne mukailevat empatian tarjoamia näkökulmia muihin ryhmiin, tai vaimentaa empatiaa. Moraalin kannalta valinta on selvä: mikäli haluamme huomioida myös muut kuin itsemme ja itsellemme mieleiset ryhmät, empatia tarvitaan kulttuuristen ja poliittisten arvojen keskiöön.

Cohenin mukaan tärkeintä on keskittyä niiden asenteiden ja instituutioiden muokkaamiseen, jotka aliarvioivat empatian merkitystä moraalisena navigaattorina. Jos kulutusta korostava talousyhteiskunta saa meidät uskomaan, että luvut ovat yksilöitä oleellisempia, on tuota yhteiskuntaa muutettava. Sama pätee eläinsuhteeseen. Mikäli yhteiskunnalliset oletukset ja instituutiot ohjaavat meitä ajattelemaan, että kettu on mielellisen olennon sijaan turkissomiste, on aika muuttaa oletuksia.

On aika kyseenalaistaa talous ja mainonta, jotka kuvaavat muita eläimiä pelkkinä ruumiinkappaleina, joita laittaa pannulle ja ripustaa kaulaan. Niiden vastapainoksi muut eläimet pitäisi tuoda esiin omanlaisensa mielen omaavina otuksina. Nämä uudet kuvat ja sanat voivat raapia rikki kärsimystä piilottavaa rahan politiikkaa.

Kirjoittaja on filosofi ja tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Aaltola on juuri julkaissut Sami Kedon kanssa kirjan Empatia – Myötäelämisen tiede (Into).

Lue myös Tampereen yliopistot tutkijoiden Eija Vinnarin ja Matias Laineen artikkeli Pehmitettyjä totuuksia. He ovat analysoineet eläinoikeusaktivistien salaa tuotantoeläimistä ottamia kuvia ja niiden esittämistä varjoraporttien viitekehyksessä.

Jaa tämä:

Björn Wahlroos ja perustuslain diktatuuri

Politiikka ja lait haittaavat bisneksiä. Näinköhän yhteiskunta kuitenkaan olisi parempi paikka, jos antaisimme vallan laissez-faire-libertaareille.

Björn Wahlroos (s. 1952) on näkyvä, hämmentävä ja kiistanalainen hahmo. Tämä vapaan markkinatalouden siunauksellisuutta julistava pankkiiri on Suomen suurin maataloustukien nostaja ja on tehnyt rahaa erityisesti ulosmittaamalla valtiolta omaisuutta oikeilla hetkillä. Suomalaisen talouselämän messiaaksi itsensä ylentänyt pankkiiri on myös osoittanut poikkeuksellista kykyä provosoida kärkevillä avauksillaan.

Nämä Wahlroosin avaukset ovat muun muassa johtaneet laajahkoihin uhoamisiin pankin vaihtamisesta. Koska Wahlroosin Nordea, tai pankit yleensäkään, eivät asiakkaidensa asioista juoruile, ei julkisuudessa ole esiintynyt uskottavia arvioita esitettyjen uhkausten toteutumisista. Itse vältin määrätietoisesti ja onnistuneesti pankkilainan ottamisen Nordeasta.

Tässä kirjoituksessa Wahlroosiin ei muuten viitata ”Nalle”-lempinimellä, sillä miehessä ja hänen arvoissaan ei ole mitään pehmeää tai pörröistä.

Wahlroosin kipparoima ja suoraan sekä epäsuoraan merkittävässä määrin omistama  pankkikonserni Nordea on parhaillaan siirtämässä päämajansa Suomeen. Syyksi muutolle ilmoitettiin erityisesti verotukselliset tekijät sekä pääsy Euroopan pankkiunionin alueelle. Veroetuja shoppaileva pankkikonserni herätti laajalti närkästystä Ruotsissa, eikä asiaa välttämättä auttanut se, että Wahlroos on kunnostautunut provosoivien päänavausten saralla myös Pohjanlahden länsirannalla.

Jotta Wahlroosin sanomiset eivät jäisi pelkästään sanomisiksi, julkaisi Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA hänen kirjoittaman Hiljainen vallankumous – Tekikö uusi perustuslaki Suomen hallinnan mahdottomaksi? -pamfletin. Siinä pankkiiri kritisoi Suomen perustuslakia ja vaatii presidentti-instituution palauttamista herramme Kekkosen määrittelemille urille:

Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643 – 1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles'n palatsin nykyisenlaiseksi kitch-kakuksi, jossa on muun muassa kullalla päällystetty huone. Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen hänkin.
Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone.
Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.

”Entistä hajanaisemmassa poliittisessa kentässämme parlamentarisointi ei ole luonut toimivaa uutta hallitusmuotoa, vaan eräänlaisen toimeenpanovallan tyhjiön. Kuten kaikki tyhjiöt, se on alkanut täyttyä, mutta täyttäjinä eivät ole olleet valtioneuvosto ja parlamentti, vaan niin sanottu kansalaisyhteiskunta – järjestöt, aktivistit, asiantuntijat, lobbarit ja varsinkin ammattiyhdistysliike. Tämä on ollut hiljainen vallankumous.” – Björn Wahlroos

Itsekin yhteiskuntaan ainakin ajoittain aktivistin roolissa vaikuttavana ja aihetta tarkasti seuraavana olen tietysti innostunut tästä Wahlroosin arviosta aktivistien onnistuneesti suorittamasta hiljaisesta vallankumouksesta. Ehkäpä Juha Sipilän hallitus on säikähtänyt tätä analyysiä ja tämän johdosta leikannut suomalaisyritysten vastuullisuutta tutkivan Finnwatchin rahoituksen ja rauhanjärjestöjen rahoitusta. Loppuu se eettisyyden ja empatian diktatuuri.

Kuten odottaa saattoi, pamfletti oli poleeminen ja herätti keskustelua. Akatemiatutkija Hanna Wass luki pamfletin tuoreeltaan ja kommentoi  Wahlroosin kaipaaman vahvan presidentin palauttamiseen liittyviä:

Vahvan johtajan malli ei ylipäänsä sovi nykyisen kaltaiseen yhteiskuntaan, jossa on pikemminkin paineita vahvistaa kansalaisten poliittista osallisuutta ja hyödyntää paremmin kansalaisyhteiskunnassa vallitsevaa tieto- ja osaamispääomaa lainvalmistelun ja päätöksenteon pohjana. Innovatiiviset ratkaisut tulevaisuuden tarpeisiin löytyvät harvoin peräpeiliin katsomalla.”

Tähän ajatukseen vahvasta presidentistä tarttui myös tutkijatohtori Johanna Vuorelma:

”’Jollain pitää olla se helkkarin valta!’ Wahlroos totesi pamfletin julkaisutilaisuudessa maanantaina. Wahlroos ei ole […] huolissaan siitä, että valta keskittyy yhden ideologian ja eturyhmän ympärille, vaan vallan hajautumisesta, minkä seurauksena perustuslakia tulkitsevien asiantuntijoiden valta korostuu.”

Koska pankkiiri Wahlroos on huolissaan myös perustuslain diktatuurista, on vain soveliasta kuulla valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojasen mietteet pankkiirin avauksista:

”Minusta on jokseenkin käsittämätön se ajatus, että perustuslaki olisi hirveä ongelmien vyyhti ja veisi Suomen suurin piirtein kuilun partaalle.. ..On syntynyt ihmeellisiä vaikutelmia, että voisimme tulkita perustuslain perusoikeussäädöksiä jotenkin neitseellisessä tulkintaympäristössä puhtaan kansallisesta lähtökohdasta. Samalla unohtuu, mielestäni välillä ihan tarkoituksella, että Suomi on osallisena kymmenissä eri kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Tässä mielessä perustuslain muuttaminenkaan ei kauheasti auta, koska kansainvälisistä velvoitteista ei pääse.”

Kuten todettua, Wahlroos on ollut poleeminen keskustelija jo vuosien ajan. Entinen taistolainen on muuttanut arvomaailman laissez-faire-libertaariksi, mutta yhtä äärimmäisinä mielipiteet ovat pysyneet. Tämä on tietenkin sikäli hienoa, että hänen kanssaan ainakin tietää, missä mennään. Voiman päätoimittaja Kimmo Jylhämö purki pankkiirin ajatuksia vuonna 2009:

”Yritän ottaa selvää, mitä höpötys moraalista ja vastuusta yritysmaailmassa tarkoittaa. Pääesiintyjänä [Ylen viestintäseminaarissa] kun on Björn Wahlroos.

Nyt suuren finanssikriisin maksajina toimivat valtiot, jotka ovat taanneet pankeille ja markkinoille rahaa tuhansia miljardeja euroja.. ..Kukapa voisikaan opettaa vastuuta paremmin finanssikriisin aikoina kuin itse talouskettu Wahlroos, joka kertoo, että osakeyhtiö on määritelmällisesti ’hetkellisesti yhteen kuuluvaa pääomaa’. Osakeyhtiö on ’yhden asian liike’. Se on olemassa ’ainoastaan siksi, että että sen omistajat haluavat toimia yhdessä saadakseen suuremman skaalan etuja eli tuottaa voittoa ja taloudellista vaurautta’.”

Sanovat, että älä ruoki trollia. Välillä tuntuu siltä, että pankkiirin ja trollin erotta toisistaan vain se, että pankkiirilla on rahaa ihan helvetisti. Rahan myötä pankkiirilla on myös hyvät mahdollisuudet saada äänensä kuuluviin, vaikka olisimme kuinka hiljaa aiheesta. Älkäämme siis huoliko pankkiirin ruokkimisesta.

Vaikka tässä kirjoituksessa ei pitänyt puhua Nallesta, niin menköön tämän kerran. Tämä on kuitenkin klassikko ja näitä tarroja näkyy katukuvassa yhä.
Vaikka tässä kirjoituksessa ei pitänyt puhua Nallesta, niin menköön tämän kerran. Tämä on kuitenkin klassikko ja näitä tarroja näkyy katukuvassa yhä.

Jaa tämä: