vastamainos

Vastamainoskilpailun satoa

Ruuan sosiaalisia, eettisiä ja ympäristövaikutuksia esiin nostanut Global Meal -vastamainoskilpailu poiki paljon kiinnostavia huomioita aiheesta.

KUVA: Mikelangelo
KUVA: Mikelangelo

Kilpailun voittajateokset on kukitettu ja palkinnot on jaettu, mutta lukuisista kilpailuteoksista kannattaa nostaa esiin palkittujen vastisten lisäksi muitakin teoksia. Seuraavassa hieman lisää aiheesta ja kilpailun koululaissarjan satoa. Tällä tavalla tuomme esiin ruoka-aiheisen vastamainonnan monipuolisuutta ilmaisun, vaikuttamisen ja myös pedagogian välineenä.

KUVA: Joni
KUVA: Joni

 Vastamainoksen ideana on esittää kommentti tai kysymys, joka naurattaa tai haastaa miettimään asioita, jotka mainoskuvastossa perinteisesti piilotetaan. Tämä tehdään muuntamalla mainoksen kuvaa, tekstiä tai logoa.

Erinomainen vastamainos on visuaalisesti tyylikäs tai muulla tavalla vakuuttava, siinä käytetään oivaltavaa kieltä ja sen viesti on selkeä jopa aihepiiriä tuntemattomalle katsojalle. Lisäksi se imitoi mainosten käyttämää kieltä ja kuvastoa taitavasti. Parhaat vastamainokset tasapainottelevat napakan huumorin, ironian ja täysimääräisen yhteiskuntakritiikin välimaastossa. Hyvän maun raja vaihtelee aihepiirin ja toteutustavan mukaan, joten sitä on vaikeaa määritellä etukäteen.

KUVA: Kaisa, Otto, Matias, Santeri ja Sasha
KUVA: Kaisa, Otto, Matias, Santeri ja Sasha

Käydessään kilpailutöitä läpi, sai tuomaristo huomata, että vastamainonta on haastava laji. Monissa kilpailuun osallistuneissa teoksissa oli onnistuttu erinomaisesti jossakin haetuista hyvän vastamainoksen osa-alueista, kun muilla alueilla jäi vielä kehitettävää. Hyvien vastamainosten lisäksi kilpailuun osallistui taitavasti toteutettuja julisteen- tai kollaasinomaisia töitä, joilla ei ollut edellytyksiä pärjätä juuri vastamainoskilpailussa. Toisaalta teoksen viesti jäi monissa töissä hämäräksi. Vastamainos on oivallinen yhteiskunnallisen keskustelun väline, mutta vain siinä tapauksessa, että katsoja ymmärtää selvästi mikä on keskustelun aihe ja tekijän kanta siihen.

Kilpailuun lähetetyistä teoksista valtaosa käsitteli kolmea pääaihepiiriä: eläinten oikeuksia, lapsityövoimaa ja ruuan terveysvaikutuksia. Koska kilpailun tulokulma ruoka-aiheeseen oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen, valittiin kärkikahinoihin vähemmän terveysaiheisia teoksia. Koska kyseessä oli suomalainen vastamainoskilpailu, nousivat kotimaiset elintarvikealan yritykset tapetille erityisesti, vaikka myös monikansallisia yrityksiä ja niiden tuotteitakin käsiteltiin.

On hyvä muistaa, että usein vastamainoksissa keskustellaan kokonaisen tuotannonalan kysymyksistä, vaikka keskustelua käytäisiinkin yksittäisen yrityksen brändin kautta.

Eläinoikeuskysymykseen ovat tarttuneet teoksissaan esimerkiksi Mikelangelo Mainingin koulusta ja Joni Nissnikun koulusta sekä Kaisa, Otto, Matias, Santeri ja Sasha Kannelmäen peruskoulusta (kuvat yllä).

KUVA: Aaron, Aava, Amanda ja Maria.
KUVA: Aaron, Aava, Amanda ja Maria.

Teokset ovat hyviä esimerkkejä siitä, että haastavia aiheita voi käsitellä myös sympaattisesti ja huumorilla. Mikelangelon ja kannelmäkeläisten teoksessa pohditaan filosofista kysymystä siitä, onko oikein että ihminen tappaa eläimiä syödäkseen niitä. Jonin teoksessa taas kysytään millaiset ovat tuotantoeläimille riittävän hyvät elinolot.

Aaron, Aava, Amanda ja Maria Kannelmäen peruskoulusta kommentoivat lapsityövoiman käyttöä teoksessaan Pauligin lapsityövoima.

Teos on erinomainen esimerkki siitä, että vaikuttavan vastamainoksen voi toteuttaa myös käsin. Muokkaukset on tehty huolella ja alkuperäisen mainoksen värimaailmaa seuraten. Slogan on iskevä ja viestin tueksi on haettu faktatietoa, joka antaa katsojalle lisävakuuksia ongelman todellisuudesta.

KUVA: E-Teamin
KUVA: E-Team

Ruuantuotannon aiheuttamien ympäristöongelmien käsittely jäi kilpailuun osallistuneissa teoksissa yllättävän vähäiseen rooliin. Ansiokkaan poikkeuksen tässä tekee Kouvolan yhteislukiota käyvän E-Teamin teos Metaaninauta, joka tuo esiin karjatalouden ilmastovaikutuksia tavalla, jota tuomaristo piti pedagogisesti taitavana. Vastamainoksen logo- ja sloganmuunnokset ovat oivaltavia ja taitavasti toteutettu.

KUVA: Annina

Samassa koulussa opiskelevan Anninan teos Järki mäkeen ja ostoksille nostaa esiin tärkeät ruokahävikin ja liikakulutuksen teemat kevyen humoristisesti.

Valio voi
KUVA: Eveliina, Vella, Mette ja Vilja

Terveysaiheisia teoksia kilpailuun saatiin iso määrä. Niissä käsitellään niin liikalihavuutta, lisäaineiden haittoja, hammasterveyttä kuin sydän- ja verisuonitautejakin. Näistä töistä halusimme nostaa esiin yksinkertaisesti, mutta erittäin tyylikkäästi toteutetun Nissnikun koululaisten Eveliinan, Vellan, Metten ja Viljan oivaltavan teoksen Valio voi.

Hammasterveyttä käsitellään kahdessa riemastuttavassa Waltterin koulun oppilaiden teoksessa. Elinan, Essin, Helmin ja Niinan Sano ei hammasharjoille -teoksessa on huomattu alkuperäisen mainoksen järjettömyys ja tuotu se esiin suorasukaisesti mainoskieltä taitavasti hyödyntämällä. Artturin, Izzetin ja Aleksandrin Pingviinin hampaat -teoksessa taas pureudutaan kummalliseen mainoskuvastoon ja yhdistetään oivallus sokeriherkkujen tuttuun terveysvaikutukseen.

Helppo hymyillä, kun on legot kuosissa!
KUVAT: Elina, Essi, Helmi ja Niina & Artturi, Izzet ja Aleksandr

Maito on julma juomaLoppuun vielä lisää positiivista tunnelmaa.

Usein ruuantuotannon ongelmien käsittely tuottaa vastamainoksiin hyvin kriittisiä otetta, verta, hikeä ja kyyneleitä, ja tämä näkyy myös monissa kilpailuun osallistuneissa teoksissa. Vastamainos voi kuitenkin olla myös hyvin ratkaisukeskeinen, kuten nämä viimeiset esittelemämme teokset.

Bianca Veromäen koulusta tarjoaa tavalliselle maidolle vaihtoehdoksi kasvijuomia, TeamWormer Nissnikun koulusta nostaa hampurilaispihvin tilalle toukat ja Vegsut Kastellin lukiosta muuttaa Atrian lenkkimakkaran vihreäksi.

Vaihtoehtoja on.

Worm King & Vihreä Lenkki
KUVAT: TeamWormer & Vegsut


 

Jaa tämä:

Elämisvalheen aika

Keskustelussa totuuden ja politiikan suhteesta on ohitettu ilmastonmuutosta koskeva kollektiivinen itsepetos.

Kun Oxford Dictionaries tiedotti valinneensa ”totuudenjälkeisyyden” vuoden 2016 sanaksi, aiheesta kertoneet uutiset viittasivat lähes poikkeuksetta Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin poliittiseen retoriikkaan tai Britannian kansanäänestykseen EU-erosta. Poliittisen valheen ilmentymät kaventuivat ilmeisiin faktavalheisiin, joiden tunnistaminen on suhteellisen helppoa. 

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet politiikan rakenteelliset ja systeemitasolla vaikuttavat valheet. Uhkaavin näistä on elämisvalhe, joka on kollektiivista itsepetosta. Professori Jukka Paastela kirjoittaa vuonna 1995 ilmestyneessä teoksessaan Valhe ja politiikka: tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä, että elämisvalheen itsepetoksella ”voidaan tarkoittaa vääriä uskomuksia, joita ihminen itse ei huomaa, toiveajattelua, jota yksilö ei välttämättä tiedosta sekä tarkoittamatonta tietämättömyyttä”.

Elämisvalhe on siis kokonaisvaltainen tulkinta todellisuudesta, jossa valheellisen ajattelun omaksunut yhteisö elää. Yksi elämisvalheen muoto Suomessa on saamelaisten oikeuksiin liittyvät väärät uskomukset. Lapin yliopiston tutkimusprofessori Rauna Kuokkanen kirjoitti viime vuonna ­Politiikasta-lehdessä, että ”Suomessa monet eivät tiedä tai usko, että Suomellakin on oma kolonisointihistoriansa”.

Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö? Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.
Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö?
Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.

Ilmastonmuutosta koskevien faktojen sivuuttaminen länsimaisissa yhteiskunnissa täyttää elämisvalheen määritelmät. Ilmastonmuutoksen faktojen ohittaminen on lähimpänä totuudenjälkeisen ajan määritelmää. 

Siksi on yllättävää, ettei ilmastonmuutos ole ollut totuudenjälkeisen ajan keskustelun ytimessä. Totuudenjälkeisen ajan käsitettä on käytetty auttamattoman epämääräisenä tapana kohdistaa moralisoiva katse tiettyihin toimijoihin. Ilmastonmuutoksen kohdalla puuttuu mahdollisuus tuntea ylemmyyttä suhteessa valheisiin haksahtaviin toisiin, jotka äänestävät väärin ja omaksuvat vääriä poliittisia uskomuksia. 

Moni totuudenjälkeistä aikaa kauhisteleva länsimaalainen ei ole valmis luopumaan lentomatkoista, autoilusta, lihasta tai lapsen hankkimisesta, vaikka meillä on runsaasti tietoa niiden aiheuttamista huomattavista päästöistä. Saastuttavasta elämäntavasta pidetään tiukasti kiinni, vaikka muilla elämänaloilla pyritään toimimaan hyveellisen omakuvan mukaisesti. 

Elämisvalhe on kytkeytynyt kiinteästi yhteisölliseen omakuvaan, jota valheen tunnustaminen järkyttäisi. Ilmastonmuutoksen kohdalla omakuva liittyy vahvasti länsimaiseen elämäntapaan. Kuinka olla globaali ja tiedostava kansalainen, jos ei pääse lentomatkailemaan ympäri maailmaa?

Julkisessa keskustelussa ilmastonmuutos on edelleen ”uskon kysymys”, joka edellyttää poliittisilta toimijoilta uskontunnustuksen mutta ei konkreettisia tekoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi tai siihen sopeutumiseksi ja varautumiseksi. Ilmastonmuutosta kehystetään usein luomisoppiin verrattavissa olevana kysymyksenä, johon joko uskotaan tai ei uskota. 

Suomen Kuvalehti uutisoi vuonna 2011: ”Usko ilmastonmuutokseen ei riipu tietämyksen määrästä.” Yhdysvalloissa tehdyn kyselyn mukaan amerikkalaiset eivät usko evoluutioon, alkuräjähdykseen tai ilmastonmuutokseen. 

Ilmastonmuutoksen tutkimuksessa on poikkeuksellisen laaja konsensus muutoksen syistä ja seurauksista. Tutkimusta pyritään jatkuvasti yleistajuistamaan ja välittämään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Siitä huolimatta totuudenjälkeisen ajan käsite kiinnittyi yksittäisiin politiikkatoimijoihin, ei keskuudessamme vaikuttavaan elämisvalheeseen.

Monet ihmiset kaipaavat uskonnon mukanaan tuomaa varmuutta ja ehdottomuutta. Pitäisikö ilmastonmuutoksesta puhua uskonnollisväritteisesti? Entä, jos ihmiset odottavat maailmanloppua – silloinhan tuleva ilmastokaaos ei välttämättä edes näyttäydy vältettävänä asiana. Tässä vuonna 2005 tehdyssä vastamainoksessa yhdistimme Raamatun (Johanneksen ilmestys) kuvauksen tulevasta maailmanlopusta.
Monet ihmiset kaipaavat uskonnon mukanaan tuomaa maailmanselitystä. Pitäisikö ilmastonmuutoksesta puhua uskonnollisväritteisesti? Entä, jos ihmiset odottavat maailmanloppua – silloinhan tuleva ilmastokaaos ei välttämättä edes näyttäydy vältettävänä asiana. Tässä vuonna 2005 tehdyssä vastamainoksessa yhdistimme Raamatun (Johanneksen ilmestys) kuvauksen tulevasta maailmanlopusta.

Vuoden 2018 presidentinvaaleissa suurin osa ehdokkaista piti ilmastonmuutosta yhtenä suurimmista uhista Suomelle. Konkreettisia politiikkatoimia ei kuitenkaan juuri esitetty tai edes vaadittu. Tärkeintä oli lujan uskon tunnustaminen. 

Presidentti Sauli Niinistön konkreettinen aloite estää mustan hiilen eli noen leviäminen pohjoisille alueille on ollut tästä syystä virkistävä siirtymä sanoista tekoihin. Niinistö on pitänyt aihetta esillä tapaamisissaan Yhdys­valtojen ja Venäjän presidenttien kanssa. 

On kuvaavaa, että Niinistön ”todellisia tarkoitusperiä” epäillään kysymyksen esiin nostamisessa. Esimerkiksi Iltalehden politiikan toimittaja Olli Ainolan mielestä on ”herttaista”, että Niinistöä kiitetään konkreettisesta aloitteesta ilmastonmuutoksen vaikutusten ehkäisemiksi. Ainolan mukaan Niinistö ei ole oikeasti ”ilmastoherännäinen” vaan käyttää kysymystä strategisena keinona suurvaltapolitiikan areenoilla. 

Muissa politiikkakysymyksissä harvoin peräänkuulutetaan aitoa uskoa. Koulutusta, yritystukia tai kuntauudistuksia puolustavan poliitikon ei tarvitse uskotella ”herännäisyyttään” asiaan. Asian perustelu tietoon pohjautuen riittää. 

Ilmastonmuutoksen kohdalla täsmällistä tietoa on saatavissa paljon enemmän kuin esimerkiksi kestävyysvajeen määrittelyn kohdalla, mutta kestävyysvaje ei ole politiikan kielessä uskon asia. Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla kestävyysvajeen suuruus kehystettiin faktatietona, yhteisesti ­jaettuna tilannekuvana. 

Tutkijoilla  on yhteinen tilannekuva ilmastonmuutoksesta, mutta sen välittyminen poliittiseen päätöksentekoon on hidasta niin pitkään, kun keskustelua ilmastonmuutoksesta käydään uskon retoriikan kautta. Kun poliitikko kertoo uskovansa ilmastonmuutokseen ja pitävänsä sitä yhtenä aikamme suurimmista uhista, häneltä on vaadittava poliittisia ratkaisuja uhan selättämiseen. 

Jos poliitikko tarjoaa ratkaisuja ja vieläpä osoittaa sitoutumista niihin, hänen uskonsa lujuus on täysin epärelevantti kysymys. Herännäisyys ja uskontunnustukset ovat keskeisiä uskonnollisten yhteisöjen piirissä, eivät poliittisessa päätöksenteossa. 

Ristiriidan ratkaisemisesta tekee erityisen vaikeaa, että siihen liittyy klassinen vapaamatkustajan ongelma. Perussuomalaisten kansanedustaja Laura Huhtasaaren mukaan EU:n päästötavoitteita kohdistetaan liikaa Suomelle, mikä ei ole reilua. Hän sanoo Puolan ja Kiinan pääsevän kuin ”koira veräjästä” ja toteaa: ”Saastuttajien on siivottava itse jälkensä.”

Eurooppalaisen mallioppilaan omakuva ohjaa ajattelemaan, että Suomi hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Elämisvalheeseen kuuluu sen tosiasian kieltäminen, että tässä asiassa emme voi osoittaa sormella muualle. 

Pienellä Suomella on poikkeuksellisen suuri ekologinen jalanjälki maailmassa. Viime vuonna suomalaiset kuluttivat koko vuoden luonnonvaransa vain hieman reilussa kolmessa kuukaudessa, kun kansainvälinen keskiarvo oli kahdeksan kuukautta. 

Ylikulutuksen kitkeminen pitäisi olla poliittisen agendan kärjessä, koska Suomi on tällä hetkellä osa ongelmaa, ei ratkaisua. On siirryttävä elämisvalheen jälkeiseen aikaan.  

Jaa tämä:

Korjatut leffajulisteet

Lontoolaiset aktivistit kommentoivat yhteiskunnan epätasa-arvoa parodiajulistein. Yllättäen julisteet päätyivät myös Lontoon bussipysäkeille.

Maaliskuussa etelälontoolaisen Brixtonin alueen katukuvassa näkyi odottamattomia mainosjulisteita. Tutut elokuvat ja sarjat olivat saaneet erilaisen kulman. Osalle julisteet olivat ennalta tuttuja, mutta heillekin niiden kohtaaminen katukuvassa oli odottamatonta. 

”Haastaaksemme status quon teimme omia elokuvajulisteita, jossa vaihdoimme näyttelijät. Julisteissa poseeraavat meidän lisäksemme kavereitamme, minun isäni esimerkiksi on James Bondina”, Shiden Tekle kertoo.

Kuva: Legally Black
Kuva: Legally Black

”Osallistuimme The Advocacy Academy -kurssille, jossa meille opetettiin kahdeksan kuukauden ajan, kuinka muuttaa yhteiskuntaa kohtaan kokemamme viha poliittiseksi aktivismiksi. Ryhmämme nimi on Legally Black, ja siihen kuuluu minun lisäkseni Belmiro Matos da CostaLiv Francis Cornibert ja Kofi Asante.

Tavattuaan toisensa kurssilla nämä 17–18-vuotiaat nuoret päättivät kiinnittää huomion siihen, kuinka rodullistetut henkilöt ovat ali- ja väärin edustettuja elokuvissa. Tukea omille huomioilleen nelikko sai muun muassa The British Film Institute -järjestön tutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan vuosien 2006 ja 2016 välillä kokonaan tai osittain brittiläisten yhtiöiden tuottamista ja teatterilevitykseen päätyneistä 1 172 elokuvasta 59 prosentissa ei ollut yhtään tummaihoista näyttelijää. Yhdessä keskeisistä rooleista tummaihoinen oli ainoastaan 157 elokuvassa eli 13 prosentissa elokuvista.

Kuva: Legally Black
Kuva: Legally Black

Kyse ei tietenkään ole yksinomaan brittiläisestä ongelmasta. Samasta aiheesta on puhuttu myös Yhdysvalloissa esimerkiksi OscarsSoWhite-hashtagin alla. Ongelma ei myöskään liity pelkästään tarjolla olevien roolien määrään vaan myös niiden laatuun. Kuten Viola Davis sanoi voitettuaan vuonna 2015 ensimmäisenä tummaihoisena näyttelijänä draamasarjan parhaan naispääosan Emmy-palkinnon: ”Ei ole mahdollista voittaa palkintoja, ellei sopivia rooleja ole tarjolla.”

Tilanne muuttui kummasti ja huomiota satoi eri tavalla, kun Legally Blackin julisteet ilmestyivät Lontoon katukuvaan – yllättäen ja pyytämättä.
Tilanne muuttui kummasti ja huomiota satoi eri tavalla, kun Legally Blackin julisteet ilmestyivät Lontoon katukuvaan – yllättäen ja pyytämättä. Tai eivät julisteet tietenkään itsekseen sinne ilmestyneet, vaan asialla oli taiteilija-aktivistiryhmä Special Patrol Group. SPG:n Mainonta paskantaa päähäsi -haastattelun voi lukea täältä.

Legally Blackin parodiajulisteille ei ollut suunniteltu sen kummallisempaa kohtaloa, kuin että ne julkaistaisiin porukan omilla nettisivuilla ja että niitä jaettaisiin Twitterissä. Tämä kaikki kuitenkin muuttui, kun myös Lontoossa vaikuttava aktivistiryhmä Special Patrol Group (SPG) kiinnitti huomionsa julisteisiin ja latasi ne Advocacy Academyn sivuilta.

SPG on erikoistunut metroasemien, busippysäkkien ja kadunvarsien mainostaulujen kaappaamiseen. Ryhmä on korvannut ongelmalliseksi koke­miaan mainoksia mielestään asiallisemmilla teoksilla ja kommentoinut näin mainontaan ja yhteiskuntaan liittyviä ongelmia. Tällä kerta he päättivät yllättää Legally Black -nelikon ja muut kohdalle sattuvat.

”He tulostivat julisteitamme ja levittivät niitä Brixtonissa bussipysäkeille valmistumispäivänämme. Sain tietää tästä vasta nähdessäni omat kasvoni bussipysäkin kyljessä. Nyt olemme saaneet uskomattoman paljon kannustavaa palautetta teoksistamme, ja esimerkiksi BBC, Sky, Channel 5 ja The Guardian ovat käsitelleet niitä.”

Koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Tekleä kumppaneineen on haukuttu vihaavan valkoihoisia, ja kritisoitu siitä, että he eivät ole sisällyttäneet julisteisiinsa esimerkiksi aasialais- ja intialaistaustaisia malleja. Teklen mielestä nämä kriitikot eivät oikein ymmärrä heidän hankettaan. 

”Emme me vaadi, että valkoihoiset näyttelijät pitäisi poistaa elokuvista ja korvata tummaihoisilla. Haluam­me vain puhua sen puolesta, että myös tummaihoiset saisivat mahdollisuutensa. Emme myöskään voi kantaa vastuuta kaikista kansanryhmistä – olemme kuitenkin kolme mustaa ja yksi valkoinen nuori Etelä-Lontoosta. Emme me edusta esimerkiksi aasialaisia tai latinalaisamerikkalasia yhteisöjä, emmekä halua puhua heidän puolestaan.”

Julisteiden tarkoitus oli kiinnittää huomio epäkohtaan eikä niinkään esittää ratkaisua ja ainoata oikeata tapaa toimia.

”Olen itse ollut hyvin vihainen ihonväriin perustuvan syrjinnän takia ja olen kohdannut henkilökohtaisesti rasismia pienestä pitäen. Media vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset näkevät ympäristönsä ja muut ihmiset. Siksi valitsimme tämän teeman.”

Kuva: Legally Black
Kuva: Legally Black

Parodian kohteeksi valikoituneista teoksista kaksi on viime aikoina noussut esiin keskusteluissa liittyen pääosan esittäjien ihonväriin.

Brittiläinen ikoni, vuodesta 1963 jatkunut tieteissarja Doctor Who, kuvaa ajassa matkustelevaa Tohtoria, joka käy tasaisin väliajoin läpi meta­morfoosin – jonka myötä Tohtorin näyttelijä vaihtuu. Tohtorin viimeisin inkarnaatio on ensimmäistä kertaa nainen, mutta ennen Jodie Whit­takerin kiinnittämistä rooliin puhuttiin myös rodullistetusta Tohtorista. Samoin ­Daniel Craigin ilmoitettua – toistuvasti – että hänen päivänsä Bondina ovat ohitse, on pohdittu mahdollisuutta saada tummaihoinen 007.

”Mietimme julisteita, jotka liittyisivät merkittäviin brittiläisiin elokuviin ja sarjoihin ja olisivat siksi tunnistettavia. Titanicin lisäsimme joukkoon vain siksi, että se oli mielestämme hauskaa.”

Vaikka julisteissa hauskuus on tärkeää, on aihe mitä vakavin.

”Legally Blackin saama huomio on osaltaan nostanut aiheen mediaan, ja ihmiset ovat puhuneet etnisistä jakaumista mediassa. Keskustelun pitää jatkua, mutta ei niin, että emme tekisi muuta kuin keskustelisimme. Meidän täytyy myös toimia ja pyrkiä poistamaan vääristyneet asetelmat mediasta ja yhteiskunnasta.”

Lue myös Special Patrol Groupin haastattelu täällä. Kaikki Legally Blackin julisteet nähtävissä ja ladattavissa The Advocacy Academyn sivulla.

Legally Black_Inbetweeners

Jaa tämä:

Kansa taisteli – Voittajien taakka

Sisällissota muodostuu helposti koko kansakunnan taakaksi, joka rasittaa myös voittajia. Kansa taisteli -keskenään -lehden toimitushäirikkö Pesonen avaa aihetta.

Millaiset jäljet sisällissodan todellisuudesta vaikeneminen jätti voittajiin? Kysymys nousee esiin historiantutkimuksen tarkentaessa vuodesta 1918 muodostettua kuvaa. Tutkija Aapo Roselius arvioi, että punaisten vankien murhaamiseen osallistui ainakin 8 000 miestä. Se tarkoittaa noin kymmenesosaa valkoisen armeijan vahvuudesta. Laittomien teloitusten, kidutuksen ja vankileirien kurjuuden silminnäkijöiden kokonaismäärä jää arvoitukseksi, mutta on ilmeistä, että valtaosa valkoisista oli tietoisia sodan loppuselvittelyjen luonteesta.

Nopeasti synnytetyn vapaussotakertomuksen sankarimyytteihin tapahtumien muistelu ei kuitenkaan sopinut. Ristiriita ei koskenut vain sotilaita. Tutkijat puhuvat paikallisyhteisöihin kätkeytyneestä valkoisen vaikenemisen kulttuurista: kenttäoikeuksien jäseninä paikallisiin puhdistuksiin saattoi osallistua koko valkoinen eliitti opettajista ja kauppiasta lähtien. He vaikenivat yhdessä, eikä puhumaan voitu pakottaa, koska valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin viimeisenä virkatoimenaan 7.12.1918 antama asetus taannehtivasta armahduksesta teki voittajien rikosten tutkinnasta käytännössä mahdotonta.

Häiriköt-päämajan Kansa Taisteli – keskenään -lehti löytyy Voiman 2/2018 välistä. Mikäli et ole paperista versiota vielä saanut käsiisi, niin lehden voi lukea myös oheisena sähköisenä versiona.

Ero punaisten kohtaloon on melkoinen. Sotarikoksiin syyllistyneistä punaisista useimmat surmattiin saman tien, monet Venäjälle paenneista taas päätyivät myöhemmin Stalinin terrorin uhreiksi. Valtaosalla teloituksissa ja leireillä kuolleista punaisista oli sotarikosten suhteen vain uhrin rooli.

Seppo Hentilä pitää punaisen puolen kahtena suurimpana sisällissodan jälkeisen katkeruuden aiheuttajana valkoisten teloittajien jälkikäteistä armahdusta ja omien vainajien julkisen muistamisen kriminalisointia. Punaisten vaientaminen oli osa vapaussotakertomuksen rakentamista, sen kääntöpuoli. Muun muassa vapaussotamyytin varjelemista tarkoittanut historiantutkijoiden ”henkinen asevelvollisuus” taas jatkui yli puolen vuosisadan päähän.

Punaisilla oli kuitenkin mahdollisuus käsitellä asioita omassa piirissään ja niiden oikeilla nimillä. Valkoisten rooliin tämäkään ei välttämättä sopinut. Vaikenemisen kulttuurin rikkominen sai osakseen raivokkaita reaktioita. Mannerheimin ystäväpiiriin kuulunut Hjalmar Linder joutui pakenemaan ulkomaille vaadittuaan toukokuussa 1918 teloitusten lopettamista. Hän menetti omaisuutensa ja päätyi itsemurhaan. Urho Kekkonen oli yksi niistä harvoista teloitusten johtajista, jotka puhuivat julkisesti teon aiheuttamista traumoista – ja hänkin vasta yli 80-vuotiaana, monta vuosikymmentä kestäneen presidenttiyden jälkeen.

On kohtuullisen hyvin tiedossa, mitä kiellettyjen tekojen aktiivinen peittely voi ihmisen psyykelle tehdä ja kuinka vaikeneminen, teeskentely ja erilainen kulissien pystyttäminen voivat sairastuttaa perheitä ja pieniä yhteisöjä. Kokonaisen valtion tasolla kysymys muuttuu tietysti haastavammaksi. Merkkejä voittajan taakasta voi löytää helposti erilaisiin patsaskiistoihin liittyvästä ohipuhumisesta ja itsenäisyyspäivän juhlinnan käpertymisestä talvisodan ympärille, mutta aiheen laajempi pohtiminen voisi lisätä ymmärrystä suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen keskustelukulttuurista.

Kirjoittaja on kirjailija, historian harrastaja ja Ilta-Häiriköiden toimitushäirikkö.

Jaa tämä:

Kansa taisteli – Me ollaan lahtareita kaikki

Kansa taisteli – keskenään -lehden pääkirjoituksessa päähäirikkö Tamminen pohtii suhdettamme sadan vuoden takaisiin taisteluihin.

Sisällissotaan suhtaudutaan tunneperäisesti vielä vuonna 2018, sata vuotta kyseisen sodan päätymisen jälkeen. Pitkä varjo kertoo tietenkin siitä, kuinka traumaattisista tapahtumista on kyse. Osansa tässä on myös sillä, että sodan tapahtumia ei päästy aikanaan prosessoimaan syistä, joita tässäkin lehdessä perataan.

Emme ole vieläkään saavuttaneet konsensusta edes siitä, millä nimellä sodasta puhutaan.

Monet meistä asettavat itsensä ainakin jollain epämääräisellä tasolla jommallekummalle puolelle vuoden 1918 jakolinjaa. Tämä siitä huolimatta, että monet tuolloiset kiistat ja sotaan johtaneet tekijät ovat poistuneet pelilaudalta – osan niistä toki pysyessä edelleen yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Monella meistä oli sukulaisia molemmilla puolin rintamalinjoja, ja ainakin sen myötä puolensa voi valita ihan identiteettipoliittisin perustein.

Häiriköt-päämajan Kansa Taisteli – keskenään -lehti löytyy Voiman 2/2018 välistä. Mikäli et ole paperista versiota vielä saanut käsiisi, niin lehden voi lukea myös oheisena sähköisenä versiona.

Sisällissotaan tehdään rinnastuksia usein myös nykypäivästä puhuttaessa, ja poteroita kaivetaan totuttuihin paikkoihin. Vasemmisto ja oikeisto ovat tietenkin yhä päteviä määrittäviä tekijöitä, mutta tutkija Johanna Vuorelma Kansa taisteli – keskenään -lehden sivulla 3, että ehkäpä nykyisten yhteiskunnallisten jakolinjojen perusta on valettu enemmänkin 1990-luvun lamavuosina kuin sisällissodan taisteluissa.

Tätä identiteettipolitiikkaa miettiessä auttaa myös antropologi Juuso Koposen huomio sivulla 5. Hän rinnastaa länsimaisen historiankirjoituksen alkuperäiskansojen myytteihin sikäli, että molempien varaan rakennetaan identiteettejä. Ja koska historiankirjoitus on tunnetusti ideologisen valikoivaa, asettuvat identiteettimme usein sattumanvaraisten tapahtumaketjujen määrittelemille raiteille.

"Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy." Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.
”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.

Nyt kun olemme saaneet itsereflektion täyteen vauhtiin, mitäpä sitä jarruttelemaan. Samalla kun muistelemme Suomen sisällissotaa, sopii muistaa, että suomalaiset aseet osallistuvat tänäkin päivänä sisällissotiin. Esimerkiksi Sako on myynyt tarkkuuskivääreitä Turkkiin, joka käy sotaa kurdeja vastaan – kyse on monen maan alueelle jakautuvasta sisällissodasta. Patria puolestaan ei ole liikoja kriiseillyt, vaikka sen kalustoa on päätynyt esimerkiksi Jemenin sisällissotaan.

Sisällissodan satavuotismuisteloiden aikaan ruokimme surutta toisten sotia – ja sodan perintö siirtyy jälleen uusille sukupolville samalla, kun me suomalaiset keräämme siivumme voitoista. Saattaisimmeko toimia toisin?

Jari Tamminen
Päähäirikkö

P.S. Tervetuloa Häiriköt-päämajan jo perinteeksi muodostuneeseen Spektaakkeligaalaan 13.3. Helsingin ravintola Mascotiin. Luvassa viihteellisiä ohjelmanumeroita sekä keskustelua tämänkin lehden teemoista. Sisäänpääsy nolla euroa (cheap!).

 

Jaa tämä:

Seminaari: Onko eettinen läppäri mahdollista rakentaa?

Yksittäisen kuluttajan mahdollisuus vaikuttaa elektroniikkateollisuuden toimintaan on rajallinen. Yhdessä voimme kuitenkin vaatia vastuullisempaa elektroniikkaa.

Kaikkihan me tiedämme, että kulutuselektroniikkaan liittyy ongelmia alkaen raaka-aineiden louhimisesta kokoonpanoon ja e-jätteen käsittelyyn. Eettisen läppärin jäljillä -hanke pyrkii selvittämään, että onko eettinen läppäri mahdollinen tavoite ja kuinka sen voisi saavuttaa.
”Elektroniikkatuotantoon liittyy valtavia eettisiä ongelmia, lapsityövoimasta Kongon kaivoksissa Foxconnin tehtaiden itsemurha-aaltoihin Kiinassa. Miksi teollisuus ei ole pystynyt vastaamaan näihin järkyttäviin epäkohtiin? Tuomme yhteen eri alojen tutkijoita ja aktivisteja haastamaan vallitsevat globaalin talouden valtarakenteet. He lähtevät (uhka)rohkealle matkalle päämääränään osoittaa, että sinunkin läppärisi voitaisiin tuottaa eettisesti, jos siihen vain löytyisi halua.” 

Huawei kannusti Honor-älypuhelinmainoksissa meitä "Sanomaan sen". No, me sanoimme ja samalla näytimme. Mainoskuvastossa harvemmin esitetään tuotteeseen liittyviä ongelmia, vaikka ne saattavat olla keskeinen osa tuotteen valmistamista. Ajattelimme korjata tämänkin puutteen tässä Honest-vastamainoksessa.
Huawei kannusti Honor-älypuhelinmainoksissa meitä ”Sanomaan sen”. No, me sanoimme ja samalla näytimme. Mainoskuvastossa harvemmin esitetään tuotteeseen liittyviä ongelmia, vaikka ne saattavat olla keskeinen osa tuotteen valmistamista. Ajattelimme korjata tämänkin puutteen tässä Honest-vastamainoksessa.

16.3. aiheesta järjestetään seminaari ja tätä voi suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille. Seminaarin kutsusta:
”Voiko kuluttaja vaikuttaa elektroniikassa käytettyjen mineraalien alkuperään? Tätä kysymystä pohtii kanssamme Eetin hallituksen jäsen Ilari Aula, jonka väitöskirjatutkimus vei hänet viime syksynä muun muassa Kongon kaivoksille. Lisäksi keskustelemme yritysvastuusta ja erityisesti siitä, mitä ihmisoikeuksiin liittyviä velvoitteita yrityksillä tällä hetkellä on. Entä millaista lainsäädäntöä vielä tarvittaisiin, jotta kaikki yritykset toimisivat vastuullisesti eikä meidän tarvitsisi kaupassa enää valita reilun ja hikipajatuotteen välillä?”
Koneen säätiön tiloissa Helsingin Tehtaankadulla järjestettävä tilaisuus on maksuton, mutta edellyttää ennakkoilmoittautumista.

Tämä aihe on tuttu meillekin ja olemme tehneet siitä useammankin vastamainoksen, joiden kylkiäisinä on julkaistu artikkeli jos toinenkin.
Tuo Ilari Aulan tutkimus Kongossa esimerkiksi muistuttaa siitä, kun teimme hieman totuttua rehellisemmän tulkinnan kännykkämainoksesta.

Kongossa, josta tulee noin 60 prosenttia maailman koboltista.
’Mineraali on keskeinen osa älypuhelinten ja kannettavien tietokoneiden akkuja ja sen avulla Applen ja Samsungin kaltaiset suuryritykset tekevät miljardeja. Kuitenkin monet heistä, jotka louhivat raaka-aineen hengenvaarallisissa olosuhteissa saavat palkkaa niinkin vähän kuin 10 senttiä (8p) päivässä.
Koska yrityksien ei edellytetä jäljittävän kobolttinsa alkuperää – ja valtaosa maailman koboltista tulee Kongon demokraattisesta tasavallasta – todennäköisyys on sen puolella, että sinunkin älypuhelimesi akku sisältää keskiafrikkalaisen valtion lasten louhimaa kobolttia.'”

Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.
Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.

Kuten todettua, niin kuluttajan vaikutusmahdollisuudet ovat rajallisia. Yksi asia, mihin pystymme on se, että  teemme näkemyksemme tiettäväksi. Ja mikäli valmistajat ovat kaukana, niin jälleenmyyjät ovat (usein) lähellä ja ne joutuvat kohtaamaan meidän kuluttajarajapinnassa. Ja kuten tutkija Jukka Rintamäki muistutti:

”Onko yrityksiin kohdistuvasta sosiaalisesta paineesta sitten mitään hyötyä? Joissakin tapauksissa firmoissa tehdään paineen alla ainakin symbolisia muutoksia. Painetta voi myös koittaa suunnata tahoihin, joiden toiminnalla on vaikutusta yrityksen toimintaan. Varmimmin pitkäaikaisia konkreettisia tuloksia saadaan lainsäädännön avulla – painetta tulee siis kohdistaa myös lainsäätäjiä kohtaan.”

Jaa tämä:

Lihaa ilman kuolemaa

Mark Post haluaa mullistaa ruuan tuotannon. Hänen työryhmänsä valmisti hampurilaispihvin laboratoriossa, ja se oli vasta alkua.

”Rakastan lihaa”, aloittaa hollantilainen tutkija Mark Post puheensa Helsingissä järjestetyillä Vegemessuilla. Tuskin kukaan on aikaisemmin aloittanut puhettaan samalla tavoin tälle yleisölle, mutta Postia ei kivitetä lavalta.

”Lisäkseni myös noin 95 prosenttia maailman väestöstä rakastaa lihaa”, Post jatkaa.

Meidän on löydettävä uusia tapoja tyydyttää ihmisten lihanhimoa tai planeetta loppuu kesken – ja oikeastaan planeetta onkin jo loppunut kesken. Mark Postin ratkaisu ongelmaan on in vitro -liha eli laboratoriossa kantasoluista kasvatettu liha. 

Kun Postin johtama tutkimusryhmä tuotti ensimmäisen hampurilaispihvin vuonna 2013, pihvin hinnaksi arvioitiin 400000 dollaria. ­Pian pihvit ovat saatavilla merkittävästi kuluttajaystävällisempään hintaan. Tieteisfantasia on jo tiedettä.

Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi.  Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.
Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi. Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.

Postin mielestä tutkijan tehtäviin kuuluu maailman muuttaminen.

”Olen tehnyt akateemista tutkimusta 30 vuoden ajan. Mielestäni tutkimuksen tulee aina palvella jotain tarkoitusta – joko parantaa elämän laatua tai sitten hyödyttää yhteiskuntaa. Mikä ohjasi minua nykyisen tutkimukseni pariin oli juurikin yhteiskuntaa hyödyttävä vaikutus. Pelkkä kiinnostus tutkimusta kohtaan harvemmin riittää tutkijalle.”

Post kertoo, etteivät kaikki kollegat kuitenkaan koe hänen työryhmänsä tutkimusta lääketieteellisen tutkimuksen veroisena vaan pelkkänä massan kasvattamisena. 

”Minut tunnetaan yliopistollani hampurilaisprofessorina”, hän nauraa.

Tämä ei vaikuta vaivaavan tutkijaa, joka huomauttaa, että hänen tutkimuksensa merkitys ihmiskunnan ruokkimisen kannalta on mullistava. Kasvatetun lihan ympäristövaikutus on murto-osa verrattuna perinteiseen teollisesti tuotettuun lihaan sekä ­tarvittavan maa-alan, veden että energian suhteen. Eikä prosessissa tarvitse tappaa eläimiä. 

Sen lisäksi, että kasvatettu liha on ekologisesti ja eettisesti tarkasteltuna parempi vaihtoehto, sillä voi olla myös yllättäviä terveysvaikutuksia. Punainen liha on yhdistetty muun muassa erilaisiin suolistosyöpiin, mutta laboratorioympäristössä lihan ominaisuuksiin voidaan vaikuttaa paljonkin: siitä voidaan esimerkiksi poistaa haitallisia ominaisuuksia sitä mukaa, kun niitä tunnistetaan. 

Post toteaa, että he pystyvät jo säätelemään lopputuotteen rasvakoostumusta ja lisäämään vaikka omega3-rasvahappoja. Samalla kasvuhormonit ja antibiootit jäävät menneisyyteen.

Vallankumouksen kasvot? Mark Post vaikuttaa ulkoiselta olemukseltaan mitä tavallisimmalta yliopistotutkijalta, mutta hänen tutkimuksensa on kaikkea muuta kuin tavanomaista. Post saattaa hyvinkin jäädä historiaan henkilönä, joka mullisti ruokatuotannon.
Vallankumouksen kasvot? Mark Post vaikuttaa ulkoiselta olemukseltaan mitä tavallisimmalta yliopistotutkijalta, mutta hänen tutkimuksensa on kaikkea muuta kuin tavanomaista. Post saattaa hyvinkin jäädä historiaan henkilönä, joka mullisti ruokatuotannon.

Post arvioi, että kasvatetut pihvit saapuvat ravintoloihin ja erikoisliikkeisiin kolmen–neljän vuoden päästä. Supermarkettivalikoimasta tuote löytyisi muutamaa vuotta myöhemmin. Edessä on kuitenkin haasteita, yksi näistä tuotannon skaalaaminen. Post ei pidä tätä ongelmana.

”Olemme saaneet prosessin hyvin vakaaksi ja ennakoitavaksi. Lisäksi markkinoilla on tarjolla 25000 litran bioreaktoreita, joista kullakin voisi tuottaa lihaa noin 10000 eurooppalaisen vuotuiseen tarpeeseen.”

Skaalaamisen lisäksi pitää myös saada elintarvikeviranomaisten hyväksyntä. Myös markkinoiden rakenne itsessään asettaa esteitä. Esimerkiksi EU:n budjetista noin puolet on maataloustukia, ja on epäselvää, voisiko kasvatettu liha päästä osingoille tuossa tukiruletissa.

”Tämä markkinoille pääsy on asia, johon en ole oikeastaan hirveästi keskittynyt. En pysty juurikaan vaikuttamaan siihen, se on jonkun muun tehtävä. Itse olen kiinnostuneempi tämän tuotantoprosessiin hiomisesta.”

Markkinoiden kehittymisen kannalta ei ole ollenkaan merkityksetöntä, että myös liha-alan suuret toimijat ovat osoittaneet kiinnostusta laboratoriolihaa kohtaan ja investoineet kehitystyöhön.

”Mielestäni siihen, että lihateollisuus rahoittaa tätä tutkimusta, sisältyy kaksi merkittävää hyötyä ja yksi huoli. Etuna on se, että tuote saa uskottavuutta asiakkaiden ja viranomaisten keskuudessa, sekä se, että mikäli he ovat puolellamme, he tuskin vastustavat meitä. Huolena puolestaan on se, että tästä voi muodostua suuryhtiöiden bisnes. Yhteiskunnan kannalta se saattaa olla haitallista.”

Suuryhtiöiden valta-asema markkinoilla tietenkin on vakiintunut asiantila myös elintarvikealalla, mutta onneksi yksikään yhtiö ei voi patentoida sitä, kuinka solut jakautuvat ja kasvavat. 

”Lopulta markkinat toimivat niin kuin markkinat toimivat. Minulle tärkeintä on, että pääsemme eroon tuotantoeläinten kasvattamisesta nykyisessä mittakaavassa. Jatkossa tarvitisisimme nykyisen 1,5 miljardin lehmän sijaan 30000 lehmää kantasoluluovuttajiksi.”

Ja suuryhtiöiden rahat vaikuttavat jo nykyisellään Postin työskentelyyn. Post jatkaa yliopistossa aloittamaansa kehitystyötä perustamansa ­MosaMeat-yhtiön kautta, ja yhtiötä rahoittaa muun muassa Googlen perustajana tunnetuksi tullut miljardööri Sergei Brin.

”Opetan edelleen lääketieteen opiskelijoita ja olen tiedekuntani johtaja Maastrichtin yliopistossa, mutta tutkimustyön teen pääosin yhtiöni puitteissa.”

Tämä kahden maailman välillä tasapainoilu ei ole täysin vaivatonta.

”Mietin jatkuvasti työskentelyni integriteettiä. Olen pohjimmiltani yliopistoihminen, ja yliopisto on minulle luontainen toimintaympäristö, mutta olen ollut perustamassa yhtiötä, joka saattaa potentiaalisesti hyötyä kaikesta, mitä teen. Joudun tiedostamaan ja tiedottamaan sen kaikissa yhteyk­sissä.”

Rakenteellisiin muutoksiin liittyy markkinoiden ja tukipolitiikan ohella myös aina ihmisiä. 

Maatalous on edelleen merkittävä työllistäjä myös länsimaissa, vaikka koneistuminen ja automaatio ovat vähentäneen työvoimatarvetta. Suuret muutokset eivät tapahdu hetkessä, mutta Postin mielestä olisi järkevää valmistautua niihin. Huoli työpaikoista on perusteltu. 

Tuotantomenetelmien ja tuotteiden vaihtuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jonkun pitäisi jatkossakin tuottaa ruokaa. Post viittaa omaan naapurinsa, joka oli aikaisemmin sikatilallinen, mutta kun se ei lyönyt leiville, vaihtoi hän perunan viljelyyn. 

”Nyt hän rakastaa pottujaan kuin possujaan aikanaan”, Post toteaa.

Yksi kasvatetun lihan yleistymisen este on sitä kohtaan tunnettu vierastus. Labralihan normalisoiminen onkin yksi edessä olevista tavoitteista. Tieto lisää hyväksyntää, ja arkipäiväisyys muuttaa asenteita.

”Meidän ideamme on, että asuin­alueilla voisi myös olla omia eläintiloja, joissa elää muutamia tuotantoeläimiä. Nuo eläimet olisivat kantasolunluovuttajia, ja lihan tuotanto tapahtuisi paikallisesti navetassa. Lapset ja muut asukkaat voisivat käydä taputtelemassa eläimiä ja tutustumassa prosessiin. Tämä myös poistaisi epäilyksiä.”

Edessä on myös työtä luutuneiden asenteiden kanssa. Liha nähdään edelleen ”metsästäjämiehen” valintana. Tästäkin Postilla on hieno esimerkki.

”Hollannissa pyöri televisiossa mainos, jossa Sylvester Stallone auttaa ­ei-niin-ronskia hollantilaista näyttelijää läpi toimintakohtausten. Toiminnan tauottua Stallone tarjoaa oppilaalleen lautasellisen lihaa ja toteaa, että ’Jos haluat tapella kuin mies, sinun pitää syödä kuin mies’.”

Tulevaisuus on jo yllättävän lähellä. Seuraava askel on viranomaishyväksynnän hakeminen sekä tuotteelle että tuotantoprosessille.

”Lupaprosessi kestään noin 18 kuukautta. Aloitamme tämän prosessin seuraavan parin kuukauden aikana saatuamme rahoitusjärjestelymme kuntoon.”

Kun EU:n viranomaiset ovat hyväksyneet tuotteen, se on hyväksytty periaatteessa kaikissa EU-maissa, ellei yksittäisten maiden viranomaiset sitten astu poikkiteloin poliittisista tai ideologisista syistä. Tässä kohdassa isojen liha-alan toimijoiden osallistuminen prosessiin todennäköisesti sujuvoittaa prosessia. 

Liha-alan yritysten investointihalukkuus laboratoriossa kasvatetun lihan tuottamiseen saattaa tuntua yllättävältä, mutta on myös loogista.

”Tämä on kasvava ala, ja olisi hullua jättäytyä sen ulkopuolelle. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kasviperäiset maitokorvikkeet muodostavat jo kymmeneksen maitomarkkinoista”, Post perustelee.

Suomessakin moni hörppäsi loppuvuodesta juomat väärään kurkkuun, kun Valio ilmoitti tuovansa markkinoille oman kauramaidokkeen. Valio on sentään maidontuottajaosuuskuntien omistama yhtiö ja monille maidon synonyymi. 

Näin elintarvikealan rakenteet muuttuvat vähitellen. Vallankumous ei tule ryminällä vaan pihvi ja maitotölkki kerrallaan.

Lue myös Mark Postin artikkeli laboratoriolihasta täällä.

Jaa tämä:

Kasvatetaan liha laboratoriossa

Lihankulutus kuormittaa maapalloa. Yksi ratkaisu lihamieltymyksen tyydyttämiseksi on kasvattaa liha laboratoriossa.
TEKSTI Mark Post

Ihmiskunta on edistynyt suunnattomasti 15000 vuodessa. Ennen saimme hädin tuskin ruokittua itsemme ja ehkä muutaman perheen- ja heimojäsenen metsästämällä ja keräämällä ruokaa. Tätä seurasi kuitenkin maatalouden edistysaskeleet, kuten eläinten kesyttäminen ja jalostaminen, joiden ansiosta ruoantuotannon tehokkuus lisääntyi suunnattomasti ja sivilisaation massiivinen laajeneminen tuli mahdolliseksi.

Ruuantuotannon tehokkuus kasvaa edelleen, mikä mahdollistaa planeetan ihmismäärän kasvun jatkumisen kohti vuodelle 2050 ennustettua 9,7 miljardia. Samanaikaisesti ympäri maailman kasvanut rikkaus ja hyvinvointi on johtanut jyrkkiin muutoksiin syömistottumuksissa: kulutamme yhä enemmän lihassa olevia ”korkealaatuisia” proteiineja. YK:n alaisuudessa toimiva Maailman terveysjärjestö (WHO) onkin arvioinut, että lihan kulutus kasvaa 70 prosenttia kolmen tulevan vuosi­kymmenen aikana.

Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi. Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.
Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi.
Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050, mikäli lihataloissa heittäydytään oikeasti innovatiivisiksi.

Mikäli tämä arvio osoittautuu todeksi, tulevat nykyisten maatalousjärjestelmien rajat – saatavilla oleva maa-ala, vesi, energia ja kyky käsitellä kasvihuonepäästöjä – vastaan ennen kuin saavutamme täyden ruokaturvan. Jo nyt 70 prosenttia viljelyskelpoisesta maa-alasta on varattu karjalle eli lihan­tuotantoon.

Voimme tehostaa tuotantoa ottamalla käyttöön lisää maata tai parantamalla nykyisen tuotannon tuloksia. Käytettävän maa-alan lisääminen ­tulee ympäristölle kalliiksi. Esimerkiksi lehmien ja muiden hitaasti pienissä poikueissa lisääntyvien eläinten tuotannon lisääminen on vaikeaa ja aikaa vievää – jos mahdollista lainkaan. 

Juuri lehmät ovat tehottomimpia lihan tuottajia: jokaista tuottamaansa lihakiloa kohden lehmä voi kuluttaa jopa kymmenen kiloa ravintoa. Lehmien ruokintaan uppoaa suunnaton määrä ravinteita, sillä suurin osa niiden ravinnosta koostuu viljasta ja soijasta, jotka ovat jo itsessään ihmisille sopivia proteiinin lähteitä.

Myytti eläinproteiinien tarpeellisuudesta on sitkeä. Lihansyöjäyhteisöjen vapaaehtoiset vegaanit ja kehittyvien yhteiskuntien jäsenet, jotka ovat vegaaneja olosuhteiden pakosta, osoittavat, ettei myytti pidä paikkaansa. Siitä huolimatta syömme edelleen lihaa. 

Kaikkiruokaisina ruoansulatus- ja aineenvaihtojärjestelmämme on kehittynyt käsittelemään vihanneksia ja lihaa, mikä on varmasti edesauttanut evolutiivista menestystämme. Silti, vaikka evoluution ja biologian ohjaaman ruokavaliollisen käytöksen syitä ymmärretään vähäisesti, on selvää, että kaikkien ihmisten muuttaminen kasvissyöjiksi ei ole ratkaisu. Meidän on löydettävä keinoja lihanhimomme tyydyttämiseen.

Vuonna 1931 Englannin tuleva pääministeri Winston Churchill kirjoitti esseessä 50 vuotta tästä eteenpäin: ”Viidenkymmenen vuoden päästä pääsemme yli hulluudesta, jonka myötä kasvatamme kokonaisen kanan syödäksemme rintapalan tai siiven, kasvattamalla nämä osat erikseen siihen soveltuvalla menetelmällä.” 

Noin 80 vuotta myöhemmin lihaskohtaisen kantasolun, niin kutsutun satelliittisolun, tunnistaminen teki laboratoriossa kasvatetusta lihasta todellisuutta.

Ensimmäinen todiste tuli hampurilaispihvin muodossa, viljellyistä satelliittisoluista valmistettuna. Se paljastettiin, paistettiin ja syötiin vuonna 2013. Arvioimme, että kustannus­tehokkaasti ja teollisessa mittakaavassa tuotetun laboratorioviljellyn lihan kilohinta olisi noin 50 euroa. 

Eniten hintatasoon vaikuttaa se, kuinka paljon soluja on mahdollista viljellä millilitrassa nestettä. Laskelmamme perustuvat oletukseen siitä, että millilitraan mahtuu viisi miljoonaa kasvatettavaa solua, mutta osa biovalmistajista on jo ilmoittanut paljon suurempia lukuja. Jos kasvatettavien solujen määrä kasvaa kymmenkertaisesti, hinta laskee kymmenkertaisesti. Tätä teknologiaa voidaan käyttää tuottamaan mitä tahansa punaista lihaa, kanaa tai kalaa.

Ateria, innovaatio, ruokainnovaatio, leikkele, Suomi100,
Monien kuluttajien ensimmäinen reaktio laboratoriossa kasvatettuun lihaan on inho. Tämä reaktio saattaa olla ymmärrettävä, muttei välttämättä looginen. Monet ruokaan liittyvät asenteet eivät ole loogisia ja esimerkiksi valtaosa kuluttajista suhtautuu hyvin tunteikkaasti siihen, mitä eläimiä voi syödä ja mitä ei. Herättelimme tähän liittyvää keskustelua Innovaatioleikkeleet-vastamainoksillamme. Lisää tästä osoitteessa ateriainnovaatiot.fi.

Hintataso ei ole ainoa viljellyn lihan tulevaisuutta kohtaava haaste. Laboratoriossa kasvatettua ruokaa kohtaan tunnetaan vastenmielisyyttä. Varautuneen suhtautumisen levinneisyyttä ja sitkeyttä ei tiedetä. Teknologisesti tuotetun ruuan vastaanotossa tulee varmasti olemaan suuria eroja eri alueilla ja kulttuureissa. Länsi-Euroopassa suorittamamme kyselytutkimus kuitenkin osoittaa, että jopa 60 prosenttia vastanneista suosisi tätä teknologiaa ja 50 prosenttia suostuisi ostamaan ja syömään viljeltyä lihaa.

Yleisesti mainittuihin huoliin kuuluvat myös lihan turvallisuus ja näennäinen luonnottomuus. Viljelty liha tulee kuitenkin ennen pitkää vastaamaan täysin eläinkudosta, jota nyt syömme, mutta se tulee olemaan turvallista, luultavasti turvallisempaa kuin liha, jota nyt kasvatamme ja kulutamme. Tällä hetkellä kykymme hallita saastumista ja tauteja on rajallinen, mutta viljelyyn perustuva järjestelmä voi tarjota näihin varmat keinot. Nämä seikat saavat minut toiveikkaaksi siitä, että viljelyteknologia otetaan käyttöön.

Uskon, että laboratoriossa kasvatetun lihan käyttö alkaisi Länsi-Euroopassa tai Yhdysvalloissa. Maailman rikkaammalla osalla on varaa kalliimpaan tuotteeseen, joka helpottaa lihan ympäristövaikutuksiin ja eettisiin seikkoihin liittyviä tunnontuskia. Jos voimme luoda tuotteen, joka vastaa täysin karjan kasvattamisella tuotettua lihaa ja on sekä tuotannolliselta laajuudeltaan että hinnaltaan kilpailukykyinen ja kaikkien saatavissa, viljelty liha tulee leviämään vähitellen muun maailman käyttöön. Kun sen käytöstä tulee standardi, voimme vaikuttaa tilanteeseen globaalilla tasolla, mihin olemme pyrkineet.

Näkemykseni on, että vuoteen 2050 mennessä sata prosenttia maailman väestöstä voisi saada ravintonsa viljellystä lihasta. Totta puhuen en tiedä, kuinka kauan siinä kestää, mutta uskon, että on vain yksi mahdollinen tulevaisuuden asetelma – ja se on täysi siirtyminen viljellyn lihan tuotantoon. Tämä ei johdu siitä, että ihmiset eivät tulevaisuudessa haluaisi syödä karjan kasvatuksella tuotettua lihaa tai muita lihatuotteita, vaan yksinkertaisesti siitä, että pian emme enää voi valita näiden kahden väliltä. Ruokaturva pitää tasapainottaa ihmisten planeetalle aiheuttaman kuormituksen vähentämisen tarpeen kanssa.

9,7 miljardin ihmisen ruokkiminen ympäristöystävällisellä ja eettisesti hyväksyttävällä tavalla on valtava tehtävä, joka vaatii kaiken sille uhraamamme kekseliäisyyden. Ratkaisut siintävät lähitulevaisuudessa – näihin lukeutuvat ruokahävikin vähentäminen, kasvipohjaisten lihankorvikkeiden parantaminen, hyönteisproteiinit ja tietysti viljelty liha. Monitasoinen, useampaan kohteeseen keskittyvä lähestymistapa antaa ruokatulevaisuutemme uudelleensuunnitteluun parhaat mahdollisuudet tavoilla, jotka kunnioittavat ihmisyyden ja ympäristön rajoja. 

Laboratoriossa kasvatettu liha voi olla osa tätä kokonaisuutta.

Kirjoittaja on verenkiertofysiologian professori Maastrichtin yliopistossa, Alankomaissa. Hän osallistui in vitro -lihan tutkimukseen ensimmäisen kerran vuonna 2008 toimiessaan kudostekniikan professorina Eindhovenin teknillisessä yliopistossa. Vuonna 2013 hän kasvatti tiiminsä kanssa maailman ensimmäisen synteettisen hampurilaisen viljellyistä lihasoluista.

Lue Mark Postin haastattelu täältä.

Post vieraili Helsingissä helmikuussa Vegemessujen ja Häiriköt-päämajan kutsumana.

Jaa tämä:

Kultaa ja glitteriä vastamainoskilpailun voittajalle

Global Meal -vastamainoskilpailu lähenee loppuaan ja voittajille on luvassa Jani Leinosen Kultaleijona-patsas.

Mainosmaailman parhaimmisto palkitaan vuosittain kultaisilla leijonapatsailla Cannes Lions International Advertising Festival -tapahtumassa. Maaliskuun alussa päättyvän Global Meal -vastamainoskilpailun parhaimmisto puolestaan palkitaan kuvataiteilija Jani Leinosen tekemillä kipsikopioilla kultaisesta leijonasta.

“Meidän Kultaleijona on vääristynyt versio Cannes’n leijonapatsaista samoin kuin mainokset ovat vääristyneitä versioita todellisuudesta”, toteaa Leinonen.

Kilpailuun voi osallistua 4.3. saakka.

Same same but different. Moni mainosalan ammattilainen käyttää elämänsä Cannes'n kultaista leijonaa metsästäen. Nyt kaikilla on mahdollisuus saada kultainen leijona itselleen – tosin hieman paranneltuna. Jani Leinosen kipsiset leijonapatsaat valuvat ja lyhistyvät odottamattomilla tavoilla. Ja jos kullan kiilto on se, mitä kaivataan, niin tässä piisaa kultaa ja kaupan päälle vielä glitteriäkin.  Koskaan ei ole vastamainoksen tekeminen ollut näin fiksua.
Same same but different. Moni mainosalan ammattilainen käyttää elämänsä Cannes’n kultaista leijonaa metsästäen. Nyt kaikilla on mahdollisuus saada kultainen leijona itselleen – tosin hieman paranneltuna. Jani Leinosen kipsiset leijonapatsaat valuvat ja lyhistyvät odottamattomilla tavoilla. Ja jos kullan kiilto on se, mitä kaivataan, niin tässä piisaa kultaa ja kaupan päälle vielä glitteriäkin.
Koskaan ei ole vastamainoksen tekeminen ollut näin fiksua.

Kilpailun tuomaristossa istuvat Jani Leinosen lisäksi muusikko Paleface sekä edustajat Animaliasta, Eettisen kaupan puolesta ry:stä, Voima-lehdestä ja Biologian ja maantieteen opettajien liitosta.

“Halusimme tuomaristoon mukaan tiukkaa osaamista niin vastamainonnan, ruuantuotannon, kansalaisvaikuttamisen kuin opetuksenkin saralta ja onnistuimme erinomaisesti”, kertoo hankekoordinaattori Pinja Sipari.

Global Meal -vastamainoskilpailussa nostetaan esiin ruuan sosiaalisia- , eettisiä ja ympäristövaikutuksia vastamainonnan keinoin. Kilpailu käydä avoimessa sarjassa ja koululaissarjassa.

Kilpailun lisäksi hankkeessa on koulutettu opettajia ja tuettu kouluja ruoka-aiheisten vastamainostyöpajojen järjestämisessä. Hankkeen puitteissa on koulutettu opettajia vastamainosten saloissa ympäri Suomea ja esimerkiksi helmikuussa Global Meal -porukka jalkautui Varkauteen, jossa vedettiin työpajoja käytännössä kaupungin koko seiskaluokkalaisten ikäryhmälle. Koulutusrupeaman jälkeen järjestettiin Vastamainokset ja pedagogiikka -seminaari yhdessä Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan kanssa.

Hankkeen ovat toteuttaneet yhteistyössä Biologian ja maantieteen opettajien liitto, Häiriköt-päämaja ja Eettisen kaupan puolesta ry.

Kilpailu päättyy 4.3.2018. Voittajat julkistetaan Häiriköt-päämajan Spektaakkeligaalassa Helsingissä 13.3. Koululaissarjan voittajat palkitaan heidän kouluillaan. Koululaissarjan voittajat saavat leijonapatsaan lisäksi 10kpl elokuvalippuja ja eettiset herkkukassit.

Tutustu hankkeeseen ja osallistu kilpailuun osoitteessa: globalmeal.fiLisätietoja Jari Tammiselta (jari.tamminen@voima.fi) ja Häiriköiden Facebook-sivulta.

 

Jaa tämä:

Kuka kantaa vastuun?

Eettiset sertifikaatit saattavat kannustaa yrityksiä toimimaan paremmin. Toisaalta sertifikaatit voivat myös vähentää valvontaa ja tukea ongelmallista yritystoimintaa.

Yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat elämään yrityksen toiminnan seurauksien kanssa. Tämä vaikeuttaa vastuukysymysten arvioimista.

Globaaleissa tuotantoketjuissa yrityksen ja sen tuotannon oheisvaikutuksien välissä on yhä enemmän erilaisia toimijoita. Tämä vaikeuttaa ymmärrystämme siitä, kuka on vastuussa ja kenelle. Tuotantoketjuissa vastuuvelvollisuus onkin kasvavassa määrin ulkoistettu. Ketjujen hallintaa esitellään niin monimutkaisena, että yksittäiset yritykset ja toimijat ovat vain osallisina siinä, eikä kukaan siten ole täysin vastuussa, jos ja kun jotain ei-toivottua tapahtuu. Tätä voidaan kutsua eettisen välimatkan tuotannoksi.

"Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille", kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.

Yritysvastuu voidaan ymmärtää osana yhteiskunnallista debattia moni­kansallisten yritysten toiminnan legitimiteetistä.

Historiallisesti keskustelu yritysvastuusta juontaa juurensa 1990-luvulla nähtyihin, liiketoimintaan liittyviin suuriin ympäristö- ja yhteiskuntaskandaaleihin. Laajinta huomiota saaneita esimerkkejä näistä ovat Niken alihankkijoiden hikipajat ja Shellin poliittiset kytkökset nigerialaisen ympäristöaktivistin Ken Saro-Wiwan murhaan. Nämä skandaalit nostivat mediakeskusteluihin kysymyksen siitä, miten tuotantoketjuja voitaisiin hallita kansainvälisen sääntelyn avulla.

Yritysvastuun käsite oli yritysten oma vastaus tähän kriittiseen keskusteluun. Sen sanoma on, että yritykset voivat vapaehtoisesti yksityisellä sääntelyllä hallita ympäristö- ja sosiaalisia riskejä tuotantoketjuissa. Ei ole sattuma, että Nike ja Shell olivat ensimmäisiä yrityksiä, jotka julkaisivat kattavia yritysvastuuraportteja 1990-luvun loppu­puolella – nämä yritysvastuuraportit loivat alustan nykyaikaisen yritysvastuun käsitteen synnylle.

Maailman suurimmat yritykset rankkaavan Fortune Global 500 -listan kärkipaikkoja miehittävät yritykset johtavat nykyään myös eettisiä indeksejä. On melkein mahdotonta löytää yritystä, joka ei julkaise yritysvastuuraporttia.

Ei epäreilut maailmankaupan rakenteet tosiaan pelkästään kahvin trokaamiseen rajoitu. Myös kahvi on hyvä esimerkki ongelmallisesta rakenteesta ja tähän liittyy myös Maaorja-vastamainos: ”Meidän suomalaisten kollektiivinen identiteetti rakentuu altavastaajan roolin varaan. Me olemme olleet niitä valloittajan ikeessä kärvistelleitä ressukoita, jotka ovat joutuneet taistelemaan itsenäisyytensä puolesta. Olemme kammenneet kiviä pelloista paljain käsin ja maksaneet epäreiluja sotakorvauksia. Olemme saaneet sitruunoita ja tehneet niistä maailman parasta limua. Tämä on tietenkin ihan totta. Me olemme myös kansakunta, jonka historiaa eivät valloitusretket siirtomaissa tahraa. Tämäkin on tavallaan totta, mutta ei kuitenkaan koko totuus. Finnwatchin julkaiseman Vain murusia pöydältä – Suomessa myytävän kahvin sosiaalinen vastuullisuus -raportin mukaan suomalaisten juoma kahvi on hyvin suurelta osin tuotettu huonoissa olosuhteissa. Vaikka joku muu teettää puolestamme orjatyön, halpatyön ja lapsityön, se ei pese meidän käsiämme puhtaiksi. Pääsemme kahvikuppi kerrallaan osalliseksi jälkikolonialismin tuotoista.”
Eivät epäreilut maailmankaupan rakenteet rajaudu pelkästään suklaaseen. Myös kahvi on hyvä esimerkki ongelmallisesta rakenteesta ja tähän liittyy myös Maaorja-vastamainos:
”Meidän suomalaisten kollektiivinen identiteetti rakentuu altavastaajan roolin varaan. Me olemme olleet niitä valloittajan ikeessä kärvistelleitä ressukoita, jotka ovat joutuneet taistelemaan itsenäisyytensä puolesta. Olemme kammenneet kiviä pelloista paljain käsin ja maksaneet epäreiluja sotakorvauksia. Olemme saaneet sitruunoita ja tehneet niistä maailman parasta limua. Tämä on tietenkin ihan totta. Me olemme myös kansakunta, jonka historiaa eivät valloitusretket siirtomaissa tahraa. Tämäkin on tavallaan totta, mutta ei kuitenkaan koko totuus.
Finnwatchin julkaiseman Vain murusia pöydältä – Suomessa myytävän kahvin sosiaalinen vastuullisuus -raportin mukaan suomalaisten juoma kahvi on hyvin suurelta osin tuotettu huonoissa olosuhteissa. Vaikka joku muu teettää puolestamme orjatyön, halpatyön ja lapsityön, se ei pese meidän käsiämme puhtaiksi. Pääsemme kahvikuppi kerrallaan osalliseksi jälkikolonialismin tuotoista.”

Myönteisyys yritysvastuun ideaa kohtaan on helppo ymmärtää. Se ei haasta markkinalogiikkaa millään tavalla, ja sen perustana toimii ajatus siitä, että markkinoiden kautta voidaan korjata vakavien ihmisoikeusloukkaus­ten ja ympäristöhaittojen kaltaisia ”markkinahäiriöitä”.

Markkinatoimijat ja yritykset näkevät itsensä loogisina ja amoraalisina toimijoina – toimijoina moraalisen määrittelyn ulkopuolella. Moraalinen vastuu ja eettiset peruskysymykset siitä, mikä on ”hyvä” ja mikä on ”paha” lankeaa kuluttajalle. Tämän ajatuksen mukaan maailma muuttuu paremmaksi ostos kerrallaan, kunhan kuluttajalla on riittävästi tietoa siitä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu. Tämä on modernin kapitalismin perusajatuksia. Ongelmana on tietysti, että monikansalliset yritykset eivät itsekään hallitse tai tiedä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu, koska vastuu on ulkoistettu.

Erilaiset eettiset standardit ja sertifikaatit vapauttavat tässä yhtälössä myös kuluttajan moraalisesta päättelystä – uskomme, että niiden olemassaolo sinällään kertoo meille, mikä on ”hyvä eettinen valinta”. Yritysvastuukäytännöissä samoin kuin sertifioinneissa ei ole kyse vastuullisuudesta vaan vastaamisesta, eli siitä, miten yritys vastaa tai esittelee vaikutuk­siaan tuotantoketjussa. Kysymys ei pohjimmiltaan ole siitä, miten vastuullista tai eettistä yrityksen toiminta on.

Yritysvastuun arvioimisen keskiössä on ”tekninen vastuu”, eli päätöksenteossa otetaan huomioon kysymyksiä kuten onko toiminta tehokasta vai tehotonta tai raportoidaanko oikealla vai väärällä tavalla. Yhteistä näille on se, että vastaukset kysymyksiin eivät kerro mitään toiminnan moraalisesta sisällöstä tai vaikuttavuudesta.

Yritysvastuudiskurssissa puheet tuotantoketjujen sääntelystä lain ja määräyksien keinoin on korvattu ”eettisillä periaatteilla”, ”ohjesäännöillä” ja ”eettisillä standardeilla”. Näitä kaikkia yhdistää se, että niistä puuttuu lain pakottavuus ja velvoittavuus. Sääntely onkin yritysvastuun kautta muuttunut yhteiseksi ongelmanratkaisumenettelyksi. Tästä esimerkkejä ovat ”sidosryhmäfoorumit”, ”rakentavat vuoropuhelut”, ”sidosryhmäkonsultaatio” ja ”julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudet”.

Sertifiointijärjestelmät tuovat yhteen eri sidosryhmiä kehittämään yksityistä hallintotapaa ja jossain määrin myös korvaamaan julkista hallintoa.

Kansalaisjärjestöt, jotka ovat mukana ylläpitämässä sertifiointijärjestelmiä, löytävät itsensä paradoksaalisesta tilanteesta: ne puhuvat paikallisten valmiuksien kehittämisestä ja lakisääteisen hallinnon vahvistamisesta globaalin etelän valtioissa, mutta ovat samalla mukana kiihdyttämässä ja normalisoimassa yksityisen hallinnon käyttöä ja heikentämässä valtion roolia.

Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.
Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.

Keskustelu yritysvastuusta on kuitenkin mahdollistanut sen, että kansalaisjärjestöt voivat perustellusti vaatia, että yritykset osallistuvat vuoropuheluun yhteiskuntavastuustaan. Mikäli yhtiö sanoo kantavansa vastuuta muustakin kuin omistajiensa voiton maksimoimisesta, on siitä vastuusta keskusteltava julkisemmin kuin ainoas­taan yhtiön hallituksen kokouksessa. Tämä on sinällään hyvä asia. Ongelmana on, että yritysvastuujärjestelmät eivät suoranaisesti pyri muutokseen vaan ylläpitämään ja vahvistamaan olemassa olevia valtasuhteita.

Yhteistä monille sertifiointijärjestelmille on se, että vaikka ratkaisujen kohteet ovat usein globaalissa etelässä, valtaa pitävät teollisuusmaiden edustajat. Sertifikaatit ja standardit ovat myös osa markkinalogiikkaa ja itsessään kasvava ja erittäin tuottoisa markkina. Muun muassa elintarvike- ja tekstiilialalla on kymmenittäin kilpailevia sertifikaatteja ja standardeja, joita markkinoidaan ja käytetään kuin mitä tahansa brändiä.

Lopultakin on hyvin mahdollista, että sertifikaattien kaltaiset korjaustoimenpiteet eivät paranna tautia. ­Oscar Wildea mukaillen parannuskeinot vain pidentävät sitä – ne ovat osa sairautta.

Osana tätä kehitystä sertifikaateista on tullut eettisen mielikuvituksemme raja. Yksittäisen työntekijän tulee seurata annettuja standardeja ja eettisiä ohjeistuksia, ja hänen on vaikeata kuvitella, että päätöksissä voisi miettiä yrityksen vaikutuksia oman moraalisen kompassin avulla. Kansalaisetkaan eivät enää osaa kuvitella, että maailma muuttuisi jollain muulla tavoin kuin sertifioitu ostos kerrallaan. Poliitikot puolestaan eivät voi kuvitella tehokkaampaa lihankintaketjujen sosiaalista ja ympäristösääntelyä kuin yksityinen hallintotapa.

Kuten todettua yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat vastaamaan sen toimien seurauksista. Sertifikaatit tukevat tätä prosessia. Sertifikaatteilla päätöksen ja vaikuttavuuden välille saadaan yhä lisää toimijoita, asiantuntijoita, konsultteja, prosesseja, mittauksia ja niin edespäin. Sertifioiminen on aina ensisijainen vaihtoehto uskottavan yritysvastuun toteuttamiseen.

Kirjoittaja työskentelee tuotantoketjuihin ja sosiaaliseen vastuuseen erikoistuneena tutkija-tohtorina Hanken-kauppakorkea-koulussa.

Lue myös Finnwatchin Anu Kultalahden teemaan liittyvät Pukki kaalimaan vartijana -artikkeli.

Jaa tämä: