vastamainos

Hyvä,paha, Turkki

Euroopan ja Turkin suhde on pitkä ja jännitteinen. Kaikenlaista on tapahtunut ja välillä on hankalaa – sotilasvallankaappaukset ymmärrettävästi kiristävät tunnelmaa entisestään.

Törmäsin tällä viikolla hieman omituiseen uuteen mediaan, Turkinuutiset.fi-sivustoon. Loppuvuodesta perustettu Turkin Uutiset keskittyy nimensä mukaisesti Turkkiin liittyvään uutisoimiseen, mutta ei varmuudeksi kerro sivuillaan mitään siitä, kuka sitä ylläpitää tai kuka rahoittaa – eli kenen äänellä puhutaan. No, kerrankos sitä.

Sivulla oli kirjoitus mainituista Euroopan ja Turkin hankalista suhteista.  Esimerkiksi kokoomuksen kuntavaaliehdokkaana oleva Mustafa Orhan pohtii Turkin ja Euroopan suhdetta Turkin Uutisissa seuraavanlaisesti:

”Hollannissa, Saksassa, Tanskassa ja jopa naapurimaassamme Ruotsissa on alkanut ikävä sisä- sekä ulkopoliittinen ’kädenvääntö’ Turkin kanssa. Turkkilaisena ja ennen kaikkea paikallispoliitikkona haluan korostaa sitä seikkaa, että tilanteen eskaloituminen poliittiseksi ns. sanasodaksi ei luo hyviä suhteita Euroopan unionin kuin myöskään Turkin tasavallan välille.

EU vallanpitäjät jatkuvasti kritisoivat Erdogania itsevaltaisuudesta, mutta eivät näe äärioikeistopuolueiden nousua ja vaaroja. Esimerkiksi Wilders Hollannissa Le Pen Ranskassa, Saksassa Frauke Petry. Englannin lähtö unionista antoi toivoa äärioikeistolaisille jotka haluavat seurata perässä. Hollannissa (Dutchexit) Ranskassa (Franceexit) tavoittelee eroa EU:sta. Turkkilaisiin poliitikkoihin voimakkaasti reagoiminen tuo sellaisen skenaarion mieleen, jossa etsitään yhteistä vihollista ja sen kautta tiivistetään rivit unionissa. Hollannissa on kohta vaalit. Ranskassa ja Saksassa syksyllä. Le Penin ja Wildersin voitto voi tarkoittaa Ranskan ja Hollannin lähtölaskentaa Unionista. Se tarkoittaa, että unionin hajoamista. Tämä askarruttaa kaikkia EU maiden johtajia ja meikäläisiä kansalaisia. Spontaanisti toimiminen aiheuttaa tällaisia odottamattomia konflikteja.

Kaiken edellä sanotun perusteella totean, että näiden maiden tulisi ensisijaisesti katsoa itseään peiliin ja arvioida omia radikaaleja oikeistoryhmiään ja niiden suosion nousua.”

Hieman aiheen vierestä huomauttaisin, että Orhanin oma puolue, Kokoomus, istuu hallituksessa Perussuomalaisten kanssa, joka puolestaan ei ole arkaillut flirttailla näiden ”radikaalien oikeistoryhmien” kanssa.

Voiman vastamainos kommentoi Turkin matkailua vuonna 2006. Totuttujen rantakohteiden sijaan nostimme matkakohteiksi erilaisia kriisipesäkkeitä.
Voiman vastamainos kommentoi Turkin matkailua vuonna 2006. Totuttujen rantakohteiden sijaan nostimme matkakohteiksi erilaisia kriisipesäkkeitä. Tämä ja muut vastamainokset osotteesta voima.fi/vastamainokset

Sattumalta Politiikasta-lehdessä oli myös samaa aihetta sivuava artikkeli. Tekee aina hyvää lukea monimutkaisiin tapahtumiin liittyviä kirjoituksia, jotka lähestyvät aihetta eri vinkkeleistä. Johanna Vuorelma kirjoitti seuraavaa:

”Nykyään Euroopassa haikaillaan Turkin ensimmäisen presidentin Mustafa Kemal Atatürkin visiota länsimaisesta Turkista. Keskustelussa kuitenkin helposti unohdetaan, että länsimaista suhtautumista Turkkiin on aina leimannut ajatus siitä, ettei Turkki ole ehkä sittenkään ’yksi meistä’ – edes silloin, kun se pyrkii kaikin voimin muuttumaan kaltaiseksemme. Turkissa tämä jännite on jo pitkään johtanut syytöksiin Euroopan kaksinaismoralismista.

Kun Turkin ulkopolitiikkaa koskevia länsimaisia analyyseja tarkastelee eri vuosikymmenten aikana, ei ole kovin vaikea ymmärtää, mistä kokemus lännen kaksinaismoralismista ja epäoikeudenmukaisesta suhtautumisesta kumpuaa.”

 Eihän sitä jatkuvaa sotaa kurdeja vastaan ja fundamentalistien valtapyrkimyksiä ja vallankaappauksia osaa ihan täysin välinpitämättömästi tarkkailla, mutta kannattaa muistaa, että meidän reaktioillamme on myös vaikutusta kuten Vuorelma huomauttaa.

”Ruotsin entinen pääministeri Carl Bildt edusti varsin poikkeuksellista ääntä Euroopassa, kun hän viime vuonna vaati Eurooppaa osoittamaan solidaarisuutta Turkkia kohtaan vallankaappausyrityksen jälkeen. Kun Saksan entinen ulkoministeri Joschka Fischer vuosikymmenen alussa peräänkuulutti Eurooppaa katsomaan peiliin ja miettimään, miksi se ei kohtele Turkkia oikeudenmukaisesti, keskustelu oli vielä moniäänisempää.Niin Bildt kuin Fischer pitävät ilmeisenä sitä, että EU:n epäoikeudenmukaisella politiikalla on merkittävä rooli Turkin politiikan kielteisessä kehityksessä. Samaa painotti Yhdysvaltojen puolustusministeri Robert Gates jo seitsemän vuotta sitten.

Nämä äänenpainot ovat hävinneet lähes kokonaan poliittisesta keskustelusta Euroopassa. On vain itsevaltaistuva Turkki, jonka presidentti Recep Tayyip Erdoğan on määrätietoisesti ja viekkaasti vienyt nykyiselle tielleen aina 2000-luvun alusta lähtien.”

Samalla kun Turkin hallitus suoritti puhdistuksia yliopistoissa, kouluissa, armeijassa ja tuomioistuimissa, Turkcell mainosti netissä ainakin brittiläisen The Guardianin lukijoille: ”Tänään Turkki on demokratiassaan voimakkaampi.”
Samalla kun Turkin hallitus suoritti puhdistuksia yliopistoissa, kouluissa, armeijassa ja tuomioistuimissa, Turkcell mainosti netissä ainakin brittiläisen The Guardianin lukijoille: ”Tänään Turkki on demokratiassaan voimakkaampi.”

On kuitenkin tärkeää muistaa, että tähän Euroopan ja Turkin väliseen keskusteluun eivät osallistu pelkästään poliitikot. Myös yritykset kantavat kortensa kekoon. Suomalaisen Soneran seikkailut Turkissa ovat olleet mittavia ja jatkuvat edelleen. Itsekin kirjoitin siitä, kun Soneran isolta osin omistama teleoperaattori Turkcell mainosti Turkin demokratian voivan oikein paksusti.

”’Ei taloutta ja politiikkaa pysty erottamaan toisistaan’, Helsingin yliopiston tutkija Halil Gürhanlı toteaa. ’Valta­puolue AKP:n menestyksen takana on se, että puolue on onnistunut rakentamaan talou­dellisen valtaliiton, joka tukee hallitusta. Monet yrityksistä, jotka haluavat pärjätä maassa, hakeutuvat esimerkiksi media-alalle, jossa hallitusta voi tukea luontevasti.’

Myöskään Sonera tai omistajansa Telia ei ole jättäytynyt sivuun Turkin hallituksen tukemisesta.

’Turkcell on tehnyt vuosia läheistä yhteistyötä maan hallituksen kanssa. Turkissa ne yhtiöt, jotka tukevat hallitusta, menestyvät häkellyttävän hyvin. Poliittisesti liittoutumattomat yhtiöt puolestaan ovat joutuneet järjestelmällisen häirinnän kohteeksi’, Gürhanlı kertoo.

Telian toimitusjohtaja Johan Dennelind kuvaili keväällä yhtiökokouksessa ­Telian omistajille – joista Ruotsin valtio on suurin – Turkcelliä yhtiönsä ’helmeksi’.

’Globaaleilla markkinoilla yhtiöt tietysti väistämättä joutuvat ongelmallisille alueille. Sitä ei voi välttää’, Gürhanlı huomauttaa. ’Turkissa valtio vaikuttaa kaikkiin toimijoihin markkinoilla, eikä maassa ole vapaata markkinataloutta. Turkin mobiilimarkkinat ovat kuitenkin massiiviset ja erittäin tuottoisat.’”

Yritysten kanssa toimiessa ylimääräistä hankaluutta aiheuttaa se, että kommentteja hankalista asioista on vaikea saada. Soneran edustajat eivät olleet halukkaita kommentoimaan suomalaisen Sonera Oyj:n omistaman Turkcellin tekemisistä. Myöskään Soneran omistaja, ruotsalainen Telia, ei ollut kiinnostunut kommentoimaan aihetta.

Ehkä tilanteen kannalta olisi kuitenkin se, että keskustelu jatkuu moniäänisenä. Eihän tämä touhu tästä muuten mihinkään etene.

Jaa tämä:

Nationalismin kriisi

Maailman väkivaltaisin uskonto vaatii pyhälle kansakunnalle uhrin sotarituaalissa.

TEKSTI: Tuomas Nevanlinna

Omilla voimillaan pärjäävällä sotasankarilla oli uskottavuutta­ olois­sa, joissa sodan­käynti oli rajattua, aseet mieskohtaisia ja tuhovoimaltaan vaatimattomia. Moderniin massamobilisaatioon ja joukkotuhoaseisiin perustuvaan sodankäyntiin tämä sankarikuva ei enää sopinut. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa oli keksittävä uusi sankari: Kuka Tahansa, joka suorittaa osuutensa massatuho-operaatiossa.

Väinö Linnan luoma Tuntematon sotilas on monijakoinen teos. Yhtäältä sitä voi pitää yrityksenä valaa sankarikuvaston hohdetta oloihin, joihin se ei enää sovi. Jokainen antaa pienen ja nimettömän uhrinsa kansakunnan hyväksi. Toisaalta sitä voi pitää melankolisena muistutuksena sotilaasta, joka vain kuoli. Tästä näkökulmasta tuntemattoman sotilaan kuolemalla on muistamisen arvoinen merkitys sikäli, että se on ruumiiden massaan hukkunut ja mieltä vailla.

Tuntematon sotilas -aihelma toimii ja toimi erityisesti Kekkosen ajan Suomessa, jossa se salli nämä molemmat tulkinnat.

Tuomas Nevanlinnan teksti toimii mainiona johdatuksena ILTA-HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli -lehdelle. Lehti julkaistiin Voiman välissä ja on luettavissa kokonaisuudessaan artikkelin lopussa.
Tuomas Nevanlinnan teksti toimii mainiona johdatuksena ILTA-HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli -lehdelle. Lehti julkaistiin Voiman 2/2017 välissä ja on luettavissa kokonaisuudessaan artikkelin lopussa.

Isäni oli sotaveteraani. Hän ei juurikaan puhunut sodasta, mutta kirjoitti siitä myöhemmällä iällään paljonkin. Näiden tekstien keskeinen huomautus kohdistui sankarimyyttiin: ajateltiinpa sodan luonteesta, päämääristä ja lopputuloksesta mitä hyvänsä, elämäntilanteena se oli arkinen ja kollektiivinen ponnistus. Arki jouduttiin sopeuttamaan vaikeisiin oloihin, joista pyrittiin tekemään arkea uusilla rutiineilla ja selviämiskonsteilla. Sota vaikutti kaikkiin, ja selviämistaisteluun osallistuivat ­kaikki.

Viedään Tuntematon sotilas -teema loppuun saakka: tuntematon kotiäiti, tuntematon sotataloustehtaan työntekijä, tuntematon sotalapsi.

Nuorena ajattelin, että isäni harvasanaisuus sodan suhteen oli poliittinen valinta: hän ei halunnut osallistua siihen puhekulttuuriin, jossa politikoitiin oikeistolaisten arvojen puolesta sotaan vedoten. En silloin tullut ajatelleeksi, että ratkaisu oli hyvin tyypillinen – ainakin vaikenemisen osalta, vaikka ei välttämättä siihen johtaneiden syiden.

Henkilökohtaisen sotakokemuksen traumaattisista puolista vaiettiin. Mieleltään ja ruumiiltaan vammautunut sotasukupolvi oli kasvanut miesihanteeseen, jossa sankari ei ole vain se, joka tekee sodassa sankaritekoja, vaan ennen kaikkea se, joka koko olemuksellaan ilmaisee valmiutta niihin.

Ahdistuminen, mielen järkkyminen ja peloista puhuminen olisivat henkistä rintamakarkuruutta. Sodasta selvinneet saivat niskoilleen kolmoistaakan: vammat, syyllisyyden eloonjäämisestään ja imperatiivin ”kestää kaiken kuin mies”, olla puhumatta, valittamatta, vikisemättä.

Näin Tuntematon sotilas saa vielä kolmannenkin merkityksen: ihanteen sotilaasta, joka ei tunne mitään.

Taas mennään, Tuntemattoman sotilaan kolmas filmatisointi tulee ensi-iltaan lokakuussa 2017. Jälleen on kansalla katsottavaa.
Taas mennään. Tuntemattoman sotilaan kolmas filmatisointi tulee ensi-iltaan lokakuussa 2017. Jälleen on kansalla katsottavaa itsenäisyyspäivänä.

Paradoksaalisesti sodasta on puhuttu sekä liikaa että liian vähän. Liikaa sotamuisteloita, sotaseikkailuromaaneja, poliittisesti tarkoitushakuista veteraanipatetiaa, talvisodan hengen kaipailua. Liian vähän mykkien ja alkoholisoituneitten miesten puhetta sodan ja Suomen ongelmista, omista ongelmistaan, liian vähän poliittista ja kulttuurista analyysia.

Ei tämä tietenkään mikään paradoksi ole. Kuvio on johdonmukainen. Liian vähäinen puhe selittää liiallisen puheen. Sotilasfarssit, alkoholinkäyttö, sankarimuistelot ja toisen maailmansodan aikaisten hävittäjälentokoneiden mallivalikoiman ulkoaosaaminen ovat olemukseltaan samaa: oiremuodosteita ja defenssejä. Ne vuotavat yli, kun itse asiasta vaietaan.

Nationalismin ylilyönneistä ei vaieta. Niistä puhutaan paljon. Niin paljon, että havaintoa on tarkennettava: itse asiassa nationalismista puhutaan vain sen ylilyöntien yhteydessä. ”Normaalista”, poliittisesti toimivasta nationalismista ei puhuta. Ja saattaa olla, että tämä onkin sen toimivuuden kannalta keskeistä.

Yhdysvaltalainen viestinnän tutkija Carolyn Marvin ja psykologi David Ingle kirjoittivat vuonna 1999 provosoivan teoksen nimeltä Blood ­Sacrifice and the Nation. Tutkimus perustuu sosiologi Émile Durkheimin (1858–1917) ja kirjallisuudentutkija-antropologi René Girardin (1923–2015) teorioihin. Sen mukaan yhteisön pyhä selviää tutkimalla, mikä sille on tappamisen ja uhrautumisen arvoista.

Nationalismille pyhä on kansallisvaltio ja sille sotarituaalissa annettu uhri. Kansallisvaltio on maallistuneelle modernille maailmalle ainoa todella olemassa oleva Jumala – ainoa, jonka puolesta ollaan valmiita kuolemaan.

Sanoja ”pyhä” tai ”uskonto” ei kuitenkaan juuri koskaan mainita kansallisten symbolien yhteydessä. Tämä ei ole sattuma. Nationalismille on tärkeää kiistää luonteensa uskontona. Jos nationalismi esiintyisi julkisesti uskonnollisena ja pyhään perustuvana, se tekisi siitä poliittis-kulttuurisen kiistan aiheen. Uskonnoksi avoimesti julistautuvat opit ja kirkot jakautuvat tavallisesti oppikiistoihin, tulkintoihin ja lahkoihin. Uskonnosta voidaan olla yksimielisiä vain silloin, kun sen luonnetta uskontona ei tiedosteta.

Liberaali nationalismi vastustaa natsismia myös siksi, että natsit tekevät nationalismin edustamista asioista avoimesti pyhiä ja siten poliittisen kiistakapulan. Liberaaleille nationalisteille natsismin ongelma ei ole liiallinen kansallismielisyys vaan nimenomaan se, että natsismi tärvelee nationalismin normaalin toiminnan tuomalla kansakunnan pyhän näkyviin. Toimiakseen nationalismin on oltava pyhää salaa.

Se, minkä verran uskonnot ovat sisäsyntyisesti väkivaltaisia – ja päteekö se kaikkiin uskontoihin yhtä lailla – on yhtä vaikea kuin mielenkiintoinenkin aihe. Joka tapauksessa on niin, että 1900-luvulla ja sen jälkeen ilmiasultaan sekulaarit piilouskonnot – nationalismi, kansallissosialismi ja stalinismi – ovat vaatineet paljon enemmän uhreja kuin ”viralliset” uskonnot. Paljon enemmän nykyään kuitenkin puhutaan julkiuskontojen sisäänrakennetusta väkivaltaisuudesta.

Vaikuttaako tämän puhetulvan taustalla liberaalin nationalismin tiedostamaton pyrkimys vierittää toisille harteille oma uskonnollis-väkivaltainen luonteensa?

Sodan tärkein julkilausuttu tavoite on voitto. Kuitenkin ideologialle, jonka turvin kansalaiset valmistetaan sotaan, asia on oikeastaan päinvastoin. Nationalismille omat uhrit ovat tärkeämpiä kuin menestys. Menestyskin selitetään uhrien avulla. Julkisesti uhrien määrää valitellaan, mutta piilotasolla pätee, että mitä enemmän uhreja, sen parempi.

Tämän kuvion on toimiakseen pysyttävä salaisuutena. Nationalismin pyhän taustalla oleva viimekätinen tabu on, että nationalismin voima ei perustu mahdollisimman moneen tapettuun viholliseen ja voitettuun sotaan vaan omien uhrien määrään.

Väite saattaa hätkähdyttää, mutta se on sopusoinnussa monien outojen tosiseikkojen kanssa. Sotaan osallistuva sotilas joutuu ottamaan suuren kuolemanriskin, mutta terroriteon voi toteuttaa paljon pienemmällä riskillä – ajastettu pommi riittää hyvinkin tuhoamaan jonkin paikallisesti rajatun joukon. Terroriteot ovat kuitenkin huomattavan usein itsemurhaiskuja. Eikö tämä kieli siitä, miten tärkeitä omien antamat uhrit yhteisölle ovat? Ilman iskijän itsemurhaa kuolleiden omien määrä jäisi nollaan.

Marvin ja Ingle vertaavat Yhdys­valtojen käymien sotien kansallis-symbolista merkitystä toisiinsa. Jos kansakuntaa elähdyttäisi ennen kaikkea kuolleiden vihollisten suuri määrä omiin uhreihin verrattuna, Persianlahden sodan pitäisi olla Yhdysvaltojen suurin sankaritarina. Siellä kuitenkin kuoli vain noin 150 amerikkalaista. Toisen maailmansodan miestappiot olivat aivan toista luokkaa – ja niinpä se onkin symbolisesti suuri sota.

Onko Suomessa jotakin erityistä suhteessa nationalismin vakiotarinaan? Laajasti ottaen ei, juoni on aika lailla sama. Yksi mahdollinen erottava seikka tulee mieleen: sotakoneiston tavoite voittaa sota ja nationalismin tarve hävitä se sopivat Suomen tapauk­sessa harvinaisen vaivatta samaan tarinaan. Suomalaiset ovat voineet kertoa itsestään, jos ei sotien voittajana, niin ainakin kansakuntana, jolle on aina käynyt sotien jälkeen hyvin, kun samalla uhrien määrä on ollut suuri.

Tämä kaksoisbonus tiivistyy talvisodan kohdalla: voidaan sanoa, että Suomi sekä voitti että hävisi sen. Se oli siis menestys molemmissa aspekteissa. Ilmankos sen symbolinen asema on lyömätön.

Ovatko todellakin kaikki synnyinmaahan, sen paikkoihin ja kulttuuriin liittyvät tunteet viime kädessä verinationalismin palveluksessa? Palvelevatko kaikki vivahteikkaimmat, yksityiset ja epä­aggressiivisimmatkin kotimaahan liittyvät myönteiset ajatukset vain yhtä ja samaa uhrinationalismin hermokeskusta?

Marvin ja Ingle saattaisivat sanoa tähän, että helppo se on rauhan aikana vivahteistaan ja rauhantahtoisuudestaan puhua. Vasta tositilanteessa eli sodan aikana testataan, onko ei-­nationalistista kansallistunnetta olemassa.

Ehkä sitä ei olekaan. Vaan entä sitten? Sotatilanteessa nationalismista vikisijälle vastattaisiin (jos vastaamaan vaivauduttaisiin), että herää, vihollinenhan on todellinen: ­aggressiivinen, moraaliton ja poliittisesti vastustettava. Näin tekisivät vasemmistolaisetkin.

Onko natsismille, jos oletamme kapitalistisen modernisuuden kehyksen, muuta vaihtoehtoa kuin liberaali nationalismi?

Yksi Marvinin ja Inglen keskeisistä ideoista on, että kansallisen yhtenäisyyden edellytys on itse nationalismin pitäminen poliittisen kiistan ulkopuolella. Tämä ajatus on huomionarvoinen. Jos se otetaan vakavasti, nykyaika olisi kenties analysoitava toisin termein. Ehkä emme eläkään uusnationalismin aikaa vaan nationalismin kriisiytymisen ja hajoamisen aikaa? Juuri se, että nationalismista itsestään on tullut poliittinen kiistakapula, estää nationalismin normaalin toiminnan.

Nykyisessä rivon julkinationalismin tilanteessa liberaalin nationalismin kannalta pahinta on se, että kansan lisäksi eliitti riitautuu ja joutuu ryhmittymään uudelleen. Pintakuohunnan lisäksi liikkuvat mannerlaatat. Tämä lisää uusien poliittisten liikkeiden, sisällissotien, vallankaappausten ja jopa vallankumousten todennäköisyyttä.

Tässä tilanteessa fasismin ”tuomitseminen” on liian helppoa ja itsetyytyväistä. Paheksuja piilevästi olettaa, että kaikki ratkeaisi, kunhan vain palattaisiin entiseen järjestykseen. Ikään kuin entinen järjestys ei olisi millään tavalla osallinen valitettavan tilanteen syntyyn. Liberaalia moralismia ja kilvenkiillotusta ei nykytilanteessa ole ainoastaan riittävästi, sitä on liikaa.

Antinationalismia ei ole se, että vihaa ja halveksii sitä aiemmin sijattua symbolista pesää, joka kansakuntana tunnetaan. Astetta todellisempaa nationalismin vastaisuutta on keskittyä kehittämään kansakunnat ylittävää ja alittavaa, poliittisiin liikkeisiin ja periaatteisiin perustuvaa solidaarista toimintaa.

Lataa PDF

Jaa tämä:

Rakas sota

Julkisen keskustelu sodasta on Häiriköt-päämajan mielestä ongelmallista ja yksipuolista. Päätimme osallistua keskusteluun ILTA-HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli -lehdellä.

Me suomalaiset rakastamme sotaa. Kun juhlimme itsenäisyyttämme, muistelemme sotaa ja katsomme Tuntematonta sotilasta. Kun määrittelemme liike-elämän johtajatyyppejä, haemme verrokit Tuntemattomasta sotilaasta. Monet meistä jopa tietävät, että saimme itsenäisyytemme talvisodassa. Ehkä tämän kunniaksi koululaisia kannustettiin liikkumaan vuonna 2015, talvisodan 75-muistovuonna, Talvisotahiihdon avulla.

Talvisodalla ja marsalkka Mannerheimilla myös myydään kaikkea mahdollista raaputusarvoista jääkiekkoon ja viinaan. Ja kauppa käy.

Kansallinen narratiivimme – legenda Suomesta ja suomalaisuudesta – on kirjoitettu sodan kautta. Kansallisen identiteetin pönkittäminen sodalla on monin tavoin ongelmallista, mutta näin nämä asiat koetaan. Me suomalaiset olemme kuitenkin hyvin valikoivia sen suhteen, mitä sotia muistelemme. Talvisota ja jatkosota ovat lehtien otsikoissa ja kansalaisten mielissä koko ajan, mutta esimerkiksi sisällissota ei tarjoa selvää ulkopuolista vihollista, jota vastaan kansa voisi yhdistyä. Myöskään Lapin sota ei kelpaa muisteloihin, sillä siihen liittyy kaksi perustavanlaatuista ongelmaa: ensinnäkin Suomi petti liittolaisensa ja toisekseen tuo liittolainen oli natsi-Saksa.

Hyvien ja huonojen sotien jaottelun ongelmallisuuden ohella voisi tietysti miettiä, että sopisiko sodan sijaan rakentaa sitä identiteettiä vaikka hyvinvointivaltiota juhlistamalla.

Tältä se nyt näyttää. 20 sivua tiukkaa asiaa sodasta, kansakunnan tarinasta ja aiheita sivuavista. Hae omasi Voima-lehden telineistä tai lataa pdf artikkelin lopusta.
Tältä se nyt näyttää. 20 sivua tiukkaa asiaa sodasta, kansakunnan tarinasta ja aiheita sivuavista. Hae omasi Voima-lehden telineistä tai lataa pdf artikkelin lopusta.

No, jos sota kuitenkin on se keskeinen rakennuspalikka, niin tarkastellaan aihetta sitten hieman lisää.  ILTA-HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli pohtii sotaa useasta näkökulmasta, joista moni on mielestämme jäänyt tarpeettoman vähälle huomiolle. Jos tarkastelemme sotaa liian kapea-alaisesti, on olemassa aito riski siitä, että kuvamme sodasta – ja myös Suomesta – muodostuu yksipuoliseksi.

Keskustelussa jalkoihin jääneet lähestymistavat ansaitsevat paikkansa tässä valitussa yhteisessä narratiivissa.

Me suhtaudumme aiheeseen vakavasti ja siksi pyysimmekin kaiken maailman dosentteja, tohtoreita, professoreja sekä tutkijoita kirjoittamaan omiin tieteenaloihinsa liittyviä artikkeleita. Nautinnollisia lukuhetkiä.

PS. Julkaisemme lähiaikoina täällä Häiriköissä lehden artikkeleita erikseen ja myös pidempinä versioina.

Kansa Taisteli luettavissa paperisena versiona jokaisen Voima-lehden (2/2007) välissä sekä täällä (pdf). Hakekaa Voiman telineestä omaksenne tuleva keräilyharvinaisuus (painos 70 000).

Jaa tämä:

Suo, turve ja tukku ongelmia

Turveinfo-mainoskampanja saa kysymään, miksi turpeesta oikeastaan kiistellään. Lisäksi voi miettiä sitä, mikä on mainostoimiston rooli mediakohuissa.

Turpeen käyttö energiatuotannossa on ongelmallista. Sen vaatima ojittaminen kuivattaa suon, minkä jälkeen sateet huuhtovat mennessään kuivuneen turpeen köyhdyttäen maaperää ja rehevöittäen läheisiä vesistöjä. Kovien sateiden ja tulvapiikkien aikaan vaikutus on suurin ja samalla päästöjen mittaaminen vaikeinta. Tämän vuoksi turpeen vaikutuksia vesistöille on systemaattisesti aliarvioitu.

Ojittaminen ja turpeen kaivuu ovat ensisijaisia syitä suolajien uhanalaisuuteen, ja suolajien ja soiden lajiston uhanalaistuminen on viime vuosina vain pahentunut – soilla ei mene Suomessa hyvin.

Turvealan puolustajat tukeutuvat usein konsulttiyhtiö Pöyryn selvityksiin vesistöhaittojen vähyydestä. Samalla jää kuitenkin mainitsematta, että Pöyry on myös Turveinfo-kampanjan ja turpeen energiakäyttöä ajavan Bioenergia ry:n jäsen.

Turve-kampanjan kovia substanssiasioita käsiteltiin parin viikon ajan läpi aika laajalti mediassa ja mielipidepalstoilla. Kampanjan väitteitä kyseenalaistettiin ja suorastaan osoitettiin vääriksi. Kampanjan taustalla olevat tahot eivät kuitenkaan osallistuneet keskusteluun, eikä heillä ole juurikaan preesenssiä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Eli keskustelu oli lopulta sitä, että kriitikot kirjoittelivat lehtiin. Hasan & Partners -mainostoimiston ilmottauduttua kampanjan toteuttajaksi Markkinointi & Mainonta -lehdessä, alkoi toinen vaihe keskustellussa. Päästiin puhumaan paheksuntaa herättäneestä muodosta sen substanssin lisäksi.
Turve-kampanjan kovia substanssiasioita käsiteltiin parin viikon ajan läpi aika laajalti mediassa ja mielipidepalstoilla. Kampanjan väitteitä kyseenalaistettiin ja suorastaan osoitettiin vääriksi. Kampanjan taustalla olevat tahot eivät kuitenkaan osallistuneet keskusteluun. Eli keskustelu oli lopulta sitä, että kriitikot kirjoittelivat lehtiin. Hasan & Partners -mainostoimiston ilmoittauduttua kampanjan toteuttajaksi Markkinointi & Mainonta -lehdessä, alkoi toinen vaihe keskustellussa. Päästiin puhumaan paheksuntaa herättäneestä muodosta sen substanssin lisäksi.

Suolajien lisäksi turpeen nostosta kärsivät luonnon käyttö- ja virkistysarvot. Tuhannet suomalaiset kalastajat, mökkeilijät, hillastajat ja retkeilijät ovatkin aktivoituneet asiassa. Muun muassa paikalliset yhdistykset ovat viime vuosina vaatineet painokkaasti valtionyhtiö Vapoa puuttumaan turpeesta aiheutuviin vesistöhaittoihin ja säilyttämään suot luonnontilaisina.

Vaasan hallinto-oikeus määräsi vuonna 2016 Vapon maksamaan Alavuudella sijaitsevan Saarijärven kunnostamiskuluja. Vapo on joutunut korvaamaan haittoja myös Keuruun Liesjärven ranta-asukkaille. Paikallisen vastustuksen vuoksi aluehallintovirastot ovat viime vuosina tiukentaneet turpeenoton ympäristölupien ehtoja.

Globaalisti turvemaat ovat maailman suurin hiilivarasto. Ne sisältävät noin kolmasosan kaikesta maaperän hiilestä, vaikka turvemaita on vain kolme prosenttia maailman pinta-alasta. Paksut turvesuot ovat siis hyviä hiilivarastoja ja ne sitovat hiiltä ilmakehästä. Soiden ojittaminen metsätalouden, maatalouden ja turveteollisuuden tarpeisiin johtaa valtaviin päästöihin, jotka kiihdyttävät ilmastonmuutosta.

Polttoturpeella tuotetaan runsas neljä prosenttia Suomen energiasta, mutta turpeen hyödyntämisestä aiheutuu arviolta 10–15 prosenttia Suomen päästöistä. Tilastokeskuksen mukaan tämä arvio on pikemmin liian pieni kuin iso.

Turve-energiaa ei tuoteta ilman tukia. Vuoden 2017 valtion budjetista käy ilmi, että turpeelle suunnattu epäsuora verotuki on tällä hetkellä 146 miljoonaa euroa vuodessa. OECD:n ja ympäristöministeriön mukaan turpeelle annettu tuki edustaa ympäristölle haitallista tukea. Jos turvetta verotettaisiin kuten muita fossiilisia polttoaineita, sen verotus olisi yli kymmenkertainen nykyiseen verrattuna. Tuista ja verohelpotuksista huolimatta valtio-omisteinen turvetuottaja Vapo on ollut viime vuodet suurissa talousvaikeuksissa.

Juha Sipilän hallituksen energia- ja ilmastostrategian mukaan turpeen käyttö voisi lisääntyä lähivuosina, jolloin turve korvaisi kivihiilen käyttöä, mikä taas nostaisi kasvihuonepäästöjä. Kansalaisjärjestöjen Hiilivapaa Suomi -kampanjan mukaan turpeen käytön lisääminen ei ole Pariisin ilmastosopimuksen mukaista.

Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton suojeluasiantuntija. Luonnonsuojeluliitto vaatii turpeen energiakäytöstä luopumista vuoteen 2025 mennessä.

Kommentti:

SAAKO MAINOKSESSA VEDÄTTÄÄ?

Turveinfo-mainoskampanja herätti huomiota ilmestyttyään kadunvarsien valotauluihin ja muun muassa Helsingin Sanomien etusivulle. Turpeeseen kriittisesti suhtautuvat kansalaiset leimattiin tarkoituksellisen provosoivissa mainoksissa tyhmiksi ja turpeen polton ilmoitettiin olevan ekoteko. Kunnallisia ja yksityisiä energia-alan yhtiöitä edustavan Bioenergia ry:n kampanjan väitteet eivät sattuneet yksiin ympäristöliikkeen ja tieteellisen tutkimuksen tulosten kanssa.

Julkisuudessa käynnistyi eloisa keskustelu, jota epäilemättä ruokki myös se, että yksi mainosleiskoista oli loukkaava vanhuksia kohtaan ja toinen avoimen russofobinen.

Pian julkisuuteen tuli myös toteuttaneen mainostoimiston nimi. Palkittu Hasan & Partners on yksi alan suurimmista toimijoista Suomessa. Kampanjan budjetti on noin 300 000 euroa. Keskustelu löysi tiensä myös toimiston Facebook-seinälle. Mainostoimiston perustaja ja hallituksen puheenjohtaja, Ami Hasan, pyristeli irti vastuusta ja syytti keskustelijoita ”viestinviejän ampumisesta”.

Hasan määritteli ympäristöjärjestökentän sekä alan tutkijat ”ärhäkäksi ja turhautuneeksi aktivistiryhmäksi”. Ami Hasan sanoi Markkinointi & Mainonnan haastattelussa epäilevänsä salaliittoa, jossa yleisöpalaute kohdistettiin epäreilusti hänen yritykseensä. Hän uhkaili juristeilla ja kertoi, että kriittisen sähköpostin lähettäminen olisi ”rikoslaissa mainittua yritystoiminnan haittaamista”.

Mainostoimisto ei koe vastuuta tekemisistään. Palkintojen ropistessa kunnia kelpaa, mutta palautteen hän neuvoo kohdistamaan asiakkaalleen – Turveinfo ei tosin ole läsnä sosiaalisessa mediassa eikä osallistu keskusteluun.

Mieleen tulee ajatus pankkirosvokoplan pakoauton kuskista, joka jälkikäteen kertoo vain kääntäneensä rattia. Eihän se tietenkään niin mene.

Mainosala ei oikein osaa ottaa vastaan substanssiin perustuvaa kriittistä palautetta. Negatiiviset ajatukset eivät kuulu hypeaallon harjalla surffaavan alan imagoon. Ainoa alaa aktiivisesti seuraava media Markkinointi & Mainonta teki jutun Hasanin turvekampanjasta pari päivää ennen julkisen keskustelun käynnistymistä, mutta jutussa ei juurikaan huomioitu mainostoimiston rooliin liittyviä ongelmia.

Mainoksilla on merkittävä rooli yhteiskunnassa. Alan toimijoiden on osallistuttava alaa käsittelevään keskusteluun ja otettava vastuu tekemisistään.

JARI TAMMINEN

Jaa tämä:

Atrian Raatokuutio tahraa bloggaajankin

Mainonnan eettinen neuvosto nuhtelee Atriaa ja bloggaajaa broilerin tyrkyttämisestä arveluttavalla tavalla.

Lihatalo maksoi joukon bloggaajia tutustumismatkalle kanatilalle ja teurastamoon ja kainosti pyysi heitä julkaisemaan raporttia aiheesta samalla kellonlyömällä viime syyskuussa korvausta vastaan. Bloggaajat kirjoittivat ja kansa luki. Bloggauksista nousi melkoisen eloisa keskustelu ja Atria sai toisinnon #raatokuutio-metakasta. Kaikki lukijat eivät pitäneet järjestelystä tai välitetystä viestistä ja kertoivat tämän suorasanaisesti sosiaalisessa mediassa.

Keskuskauppakammarin alainen Markkinoinnin eettinen neuvosto (MEN) puolestaan otti vastaan valituksen aiheesta.

Nyt asiaa on punnittu ja MEN antoi tuomionsa: ”Blogin markkinointia osoittava tunniste ei ollut kuluttajalle helposti havaittava, selkeä ja ymmärrettävä. Kuluttaja ei voinut ensisilmäyksellä tunnistaa blogikirjoitusta markkinoinniksi. Koska asianosaiset ovat kuitenkin pyrkineet noudattamaan viranomaisohjeistusta eikä asiasta ole aikaisempaa oikeuskäytäntöä, neuvosto ei tällä kertaa antanut yritykselle huomautusta.”

Ei mennyt ihan putkeen, siis.

Yksi suomalaisen sosiaalisen median klassikoista on #raatokuutiogate. Atria pyysi netiltä nimiehdotuksia pakastealtaiden kana-aterioillensa, ja sai hieman enemmän kuin mihin oli valmistautunut. Arvaamattomana eläimenä netti äänesti muun muassa Raatokuutio-ehdotuksen listan kärkeen – kunnes Atria sensuroi sen. Lisää Raatokuutiosta: http://uusi.voima.fi/blogikirjoitus/2015/raatokuution-paluu/
Yksi suomalaisen sosiaalisen median klassikoista on #raatokuutiogate. Atria pyysi netiltä nimiehdotuksia pakastealtaiden kana-aterioillensa, ja sai hieman enemmän kuin mihin oli valmistautunut. Arvaamattomana eläimenä netti äänesti muun muassa Raatokuutio-ehdotuksen listan kärkeen – kunnes Atria sensuroi sen. Lisää Raatokuutiosta täällä.

Mediamurroksesta on meuhkattu viime vuosina melkoisen paljon. Vanhat rakenteet paukkuvat ja murtuvat ja samalla uusia tulee tilalle. Ehkä eniten huomio on kiinnittynyt tästä seuraavaan mediarahan suurjakoon, mutta huomiota pitää kiinnittää myös siihen, että ajatus mediasta on muuttunut.

Siinä, missä aikaisemmin ajatuksena ja lähtökohtana on ollut se, että toimittaja kirjoittaa omasta tai esimiehensä mielestä merkityksellisestä aiheesta. Nykyään monet toimittajat ovat siirtyneet viestintätehtäviin ja kirjoittavat työnantajien etujen sanelemista aiheista. Ja perinteisen median rinnalle on syntynyt uusi media, joka ei enää edustakaan journalismia juuri millään tavalla. Monet bloggaajat kirjoittavat aiheista, joista saavat palkkion – harmillisesti tämä palkkion maksaminen vastineeksi myötämielisestä kirjoittamisesta ei ole aina lukijalle ihan selvää.

Monet ihan oikeasti eivät tiedosta journalistin ja bloggaajan eroa. Molempia hommia voi tehdä hyvin ja huonosti, mutta olisi hyvä aina muistaa, että kyseessä on eri lajit. Blogeissa mainokset ovat usein leivottu sisälle tuotteeseen, eikä mainosviestiä tunnista kuten spottia mainoskatkolla. Mainonnan eettinen neuvosto selvästi tiedostaa tämän ja muistuttaa päätöksessään, että markkinoinnin tulee olla tunnistettavissa markkinoinniksi keskivertokuluttajalle. Näin ei tällä kertaa ole tapahtunut.

Neuvosto kiinnittää esillä olevan asian osalta huomiota kaupallisesta yhteistyöstä kertovan tunnisteen havaittavuuteen ja käytetyn sanamuodon selkeyteen: Tunniste on pienikokoinen. Se on sijoitettu blogikirjoituksen otsikon alle oikeaan reunaan. Lisäksi tunniste on kirjoitettu samalla kirjasintyypillä kuin blogikirjoitus. Atria-sana puolestaan on kirjoitettu verkkosivuilla heikosti erottuvalla haalean vaaleansinisellä sävyllä. Sävy on sama kuin blogin värimaailma muutoin. Neuvosto katsoo mainittujen syiden perusteella, että tunniste ei ole ollut kuluttajalle selvästi havaittava blogia nopeasti silmäiltäessä. Lisäksi käytetty ilmaisu ’yhteistyössä’ ei selkeästi ilmaise keskivertokuluttajalle, että kysymys on nimenomaan kaupallisesta yhteistyöstä eli markkinoinnista.

Mainonnan eettinen neuvosto ottaa kuitenkin tässä tapauksessa huomioon, että yritysten ja blogin kirjoittajien kaupallisesta yhteistyöstä ei ole tähän asti ollut Suomessa ratkaisukäytäntöä itsesääntelytoimielimissä eikä markkinaoikeudessa. Yritys ja kirjoittaja ovat pyrkineet menettelemään markkinointia valvovan viranomaisen ohjeistuksen (linjaus) mukaisesti.”

Animalia, MEN, mainonta, eettisyys, vastamainos, kulttuurihäirintä
Nämä Animalian mainokset JCDecauxin tirehtöörit määräsivät poistettavaksi mainostelineistä välittömästi niiden sinne ilmestyttyä. Sanoivat, että varmasti kyllä ovat hyvän tavan vastaisia. Mainonnan eettinen neuvosto oli eri mieltä ja lopulta JCD joutui läväyttämään kampanjan uudestaan bussipysäkeille ja mainostauluihin. Tämä epäilemättä sai samoissa paikoissa mainostavat mcdonaldsit ja jalostajat erityisen tyytyväisiksi. KUVA

MEN on selvästi hyvällä asialla ja on hyvä, että alan itsesäätelyelin seuraa tapahtumia ja samalla yrittää ohjata käytäntöjä oikeaan suuntaa. On kuitenkin myös täysin selvää, että mikään suomalainen sääntely ei tule vaikuttamaan ulkomailta tulevaan materiaaliin ja sikäli näkisin tätä valvontaa tärkeämpänä sen, että petraamme medialukutaitoamme. Itse olen jeesannut ja avustanut Eettisen kaupan puolesta -järjestöä (Eetti) sen kouluissa toteuttamissa vastamainostyöpajoissa ja tänä vuonna Biologian ja maantieteen opettajien liitto (BMOL) järjestää koululaisille vastamainoskilpailun, jonka touhuamiseen Häiriköt-päämajakin osallistuu.

BMOLin vastamainoskilpailun teemana tulee olemaan juurikin tähän aikaan sopivasti ruoka. Ja me Häiriköissä puolestamme olemme sattumalta tekemässä juurikin ruoka-aiheista vastamainossarjaa. Aihe on pinnalla ja hyvä niin, ruuantuotannon ympäristövaikutukset ovat verrattoman suuret ja niitä muitankin eettisiä kysymyksiä piisaa, kuten muun muassa tutkija Aaltola huomautti Häiriköiden maitojutussa. Ja onhan se uusi eläinlakikin tekeillä, vaikka vastustusta piisaa.

Tämä Atrian broileritilabloggauskohukin nousi julkiseen keskusteluun todennäköisesti juuri siksi, että aihe oli ajankohtainen ja vähemmän ajankohtainen aihe olisi jäänyt huomaamatta. Vegesafkan siirtyminen valtavistaan alkaa olemaan jo melkoisen kirkossa kuulutettu hommeli siinä vaiheessa, kun Maaseudun Tulevaisuus kirjoittaa artikkeleita aiheesta ilman, että toimituksessa tukehduttaisiin sappeen (kommenttiraidalla toki senkin edestä sitten). Näin kävi viime viikonloppuna järjestettyjen Vegemessujen alla. Edes Maaseudun Tulevaisuus ei voi jättää huomioimatta muutosta kuluttajien preferensseissä – ja samalla myös tuottajiin kohdistuneessa kysyntäpaineessa.

Ihan vaivattomasti siirtymä ei kuitenkaan tapahdu. Vanhat rakenteet painavat ja tuotantomallit sekä tottumukset ohjaavat kulutusta – ja sitä tuotantoa pitää sitten myydä ja markkinoida.

Pistetään tähän loppukevennykseksi jälleen tämä Helsingin kaupunginvaltuuston tuottama klassikko – kasvisruokapäiväkeskustelu.

Jaa tämä:

Sápmi Saami 100

Suomen tasavallan juhliessa paikkaansa itsenäisten valtioiden joukossa saamelaiset etsivät yhä omaa paikkaansa.

Ensimmäinen saamelaisten kokous järjestettiin 6. helmikuuta 1917 Norjan Trondheimissa. Sen kutsui koolle saamelainen Brurskanken-naisyhdistys, ja paikalla oli pohjois- ja eteläsaamelaisia Ruotsista ja Norjasta.

Naisjärjestön tunnetuin aktiivi oli Elsa Laula (1877–1931). Avajaispuheessaan hän totesi: ”Emme ole koskaan ymmärtäneet toimia yhdessä yhtenä kansana. Tänään yritämme ensi kertaa sitoa [– –] saamelaiset toisiinsa.”

Myöhemmin tämä päivä valikoitui saamelaisten kansallispäiväksi. Tänä vuonna tulee siis täyteen sata vuotta saamelaista yhteispohjoismaista yhteistyötä ja poliittista aktivismia.

Suohpanterror: Elsi Laula
Suohpanterror: Elsi Laula. Saamelainen taiteilija-aktivistiryhmä Suohpanterror on viime vuosina repinyt saamelaisten asiat suuren yleisön eteen propagandakuvastoa ja taidetta hyödyntäen.

Saamelaisten kansallistunteen herääminen linkittyi ajan yleiseen henkeen kaikkialla Euroopassa. Tuolloin tärkeinä ajankohtaisina päämäärinä pidettiin saamelaisten koulutuksellisen tilanteen parantamista ja maahan liittyvien oikeuskysymysten pikaista ratkaisemista. Sata vuotta myöhemmin samat ­asiat ovat edelleen ajankohtaisia.

Suomen saamelaiset alkoivat järjestäytyä vasta myöhemmin. Suomalaisista akateemisista miehistä koostuva Lapin sivistysseura perustettiin vuonna 1932. Seuran tarkoitus oli auttaa ”lappalaisia” perustamaan itselleen järjestöjä. Myös Suomessa fennomaaninen liike tarvitsi toisia, joita vasten peilata omaa identiteettiä, ja niin saamelaisia ”autettiin” suomalaisiksi muun muassa kirkon ja koulutuksen avulla.

Koska Lapin sivistysseuran pääkiinnostus oli saamenkielien säilyttämisessä, se alkoi julkaista saamenkielistä Sabmelaš-lehteä sekä toimittaa saamenkielisiä aapisia ja erilaisia saamelaista kertovia julkaisuja. Nämä ”saamenystävät” (lapinystävät) edistivät saamelaisten asioita kehittämällä saamelaisten elinoloja, saamen kielten tilannetta ja elinkeinoja.

Vasta toisen maailmansodan jälkeisessä evakossa vuonna 1945 Alavieskassa syntyi saamelaisten oma järjestö, lyhytikäinen Samii Litto. Lapin sivistysseuran ja Samii Litton yhteistyö sai vuonna 1949 aikaan Saamelaisasiain komitean, jossa alettiin pohjustaa saamen kielilakia (astui voimaan vuonna 1991), saamelaisvaltuuskuntaa (1973) ja saamelaisten kieli- ja kulttuuri­autonomiaa vaalivaa Saamelaiskäräjiä (1995).

Vuodesta 1953 toiminut, ruohonjuuritasolta alkunsa saanut Pohjoismainen saamelaisneuvosto – Kuolan alueen saamelaisten tultua mukaan nimeksi muutettiin Saamelaisneuvosto – lujitti Suomen saamelaisten tietoa muiden maiden saamelaisten tilanteesta. Suomessa Saamen lippu sai virallisen liputuspäivän vuonna 2004.

Suohpanterror: 100 markkaa
Suohpanterror: 100 markkaa

Saamelaisten oikeuksien eteneminen Suomessa on esitetty kansainvälisenä menetystarinana, jolla Suomen edustajat ovat mielellään ylpeilleet maailmalla. Kaikki eivät kuitenkaan jaa tätä näkemystä.

On varmasti totta, että akateemisten valistuneiden suomalaisten apu oli saamelaisten yhdistymisen alkuvaiheessa tarpeen. Suomen lapinkylät ovat perinteisesti toimineet hiukan ­alueesta riippuen toistensa kanssa yhteistyössä, mutta kielistä, kulttuureista ja elinkeinoista riippuen myös erillisinä yksikköinä. Sukuyhteisön merkitys luontaiselinkeinojen harjoittajille on ollut henkiinjäämisen edellytys. Yhteisen suvut ylittävän saamelaisen hengen nostatukseen Suomessa tarvittiin niin suomalaista kuin naapurimaiden saamelaisten tukea.

Yksi tärkeimmistä kimmokkeista saamelaisia yhdistävän politiikan synnylle oli voimakas ­assimilaatiopolitiikka Suomen valtion taholta. Varsinkin koululaitos riisti lapsilta kielen yrittäessään aut­taa saamelaisia saavuttamaan samat mahdollisuudet kuin muut kansalaiset. Saamelaisliike oli vastaus assimi­laatioon.

Kun saamelaisliike voimistui, voimistui joidenkin saamelaissukujen asema, mutta samalla myös pienentyi se alue, jolla saamelaiset saivat kutsua itseään alkuperäiskansaksi. Poronhoitoalue ulottuu Suomessa lähes Kuusamoon asti, mutta saamelaisten kotiseutualue rajattiin kulkemaan Kittilän pohjoispuolelle.

Myös ajatus siitä, kuka saamen ”sukuun” kuuluu, kaventui lyhyessä ajassa. Suomen puolella oli vuosina 1949–1951 laadittu ehdotus, jonka mukaan ”saamelaisena pidetään henkilöä, jonka vanhempien tai toisen heistä kotikieli on ollut saame ja joka itsekin puhuu tätä kieltä ainakin tyydyttävästi, ellei ole lapsi tai kuuro”. Pohjoismainen saamelaisneuvosto laajensi määritelmän toisessa konferenssissa vuonna 1956 koululaitoksen aiheuttaman rajun kieliassimilaation korjaamiseksi niin, että otettiin huomioon, jos yksikin isovanhemmista oli puhunut saamea.

Suomen saamelaisasioiden komitea muutti vuonna 1973 ”kotikieli”-määritelmän kuitenkin ”ensimmäisenä puhutuksi kieleksi”. Tämän taustalla oli Lapin sivistysseuran kiinnostus nimenomaan kieliin ja sen rajallisella alueella (ja kapasiteetilla) teetättämä tutkimus saamen kielien puhujista. Niin monikielisissä yhteisöissä kuin Suomen saamelaiset esimerkiksi Inarissa elivät, ei isoäidin ensimmäinen puhuttu kieli ollut lapsenlapsille enää tiedossa. Samaten saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella asuvat, itseään nykyäänkin lappalaisiksi kutsuvat henkilöt (joiden äidinkielet kuten keminsaame oli jo 1900-alussa kulttuurisen kolonisaation avulla kadotettu) jäivät täysin vaille ­huomiota.

Tämä saamelaisten määrän ”katoaminen” on ollut myös yksi oiva keino lisätä valtion valtaa saamelaisasioissa.

Suohpanterror: 100 vuotta sortoa.
Suohpanterror: 100 vuotta sortoa.

Suomi alkoi Pohjoismaisen neuvoston hengessä 1950-luvulla vaatia, että saamen kansojen pitää puhua vallalle yhdellä äänellä. Näin syntynyt saamelaisvaltuuskunta (myöhemmin saamelaiskäräjät) oli vastaus yhtenäisyyden vaatimuksiin. Suomen perustuslakiin kirjattiin saamelaisille kieli- ja kulttuuriautonomia, joka tarkoittaa itsemääräämisoikeutta näissä asioissa.

Kuten Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomitea on linjannut, luontaiselin­keinot ovat keskeinen osa kulttuuria. Saamelaiskäräjien taloudellinen resursointi on kuitenkin ollut alusta alkaen riittämätön korjatakseen tuhot, joita kulttuurinen kolonisaatio ja valtioiden rajojen pystyttäminen keskelle saamelaisten asutusalueita on aiheuttanut.

Saamelaisten oikeuksien kehitys Suomessa on saanut vaikutteita saamelaisten ”auttajien” ajattelusta. Siihen on liittynyt paljon hyvätahtoista huolta, joka on kuitenkin osoittautunut haitalliseksi saamelaisten oman politiikan kehittämiselle: Kun saamelaiset nähtiin luonnonlapsina, joilla ei ollut kummempaa suhdetta maahan ja veteen, voitiin perustella maiden siirtäminen valtion maiksi. Kun korostettiin aitoa kulttuuria ja haluttiin sitä säilyttää, vietiin mahdollisuus kulttuurin omavaltaiseen kehitykseen. Kun yritettiin pelastaa saamen kielet, jätettiin huomiotta ne syyt, joiden takia monet olivat kielensä menettäneet.

Tämä kaikki heijastuu tänään siihen, että saamelais­alueella ja sen ulkopuolella asuu ihmisiä, joiden mahdollisuus osallistua yhteisiin vaatimuksiin esimerkiksi maaoikeuksista, ovat rajatut. Se heijastuu myös siihen, että saamelaisten välillä tai saamelaisyhteisön sisällä on vakavia jännitteitä. Kaikki tämä taas mahdollistaa myös sen, että kun vuonna 2017 juhlimme satavuotiasta Suomea ja saamelaisten satavuotista poliittista järjestäytymistä, saamelaisen kulttuurin tärkeimmät kysymykset l­iittyen maa- ja vesioikeuksiin ovat edelleen ratkaisematta ja saamenkielten puhujien määrä on huolestuttavasti vähenemässä.

Kirjoittaja on dosentti, sosiaali- ja kulttuuriantropologian vt. yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Tämä artikkeli on julkaistu yhteistyössä AntroBlogin kanssa.

Suohpanterrorin kirjoitus Sata kolonialismin vuotta täällä.

Jaa tämä:

Onko Puolan malli Suomen malli?

Sipilä leikkaa, Sipilä vatuloi, Sipilä uhkailee ja Sipilä suhmuroi, mutta miten käy Sipilältä demokratia?

Viime vuoden marras–joulukuussa kohistiin pää­ministeri Juha Sipilän suhteesta Yleisradioon. Oli käynyt ilmi, että Yleisradio oli suitsinut toimittajiaan kaivosyhtiö Terrafameen liittyvässä uutisoinnissa, koska maan poliittisen johdon taholta oli koettu painetta.

Monien silmissä Yleisradio menetti luottamustaan riippumattomana uutismediana.

Huomion kiinnittäminen Yleisradioon on ymmärrettävää. Yksittäisten mediakamppailujen sijaan suurempi huoli pitäisi kuitenkin kohdistaa demokratian tilaan ja Yleisradion asemaan siinä. Johtavat ministerit ”laittavat Suomea kuntoon” ja ”pelastavat hyvinvointiyhteiskuntaa” ennen muuta bisnestä edistämällä. Kansan syvien rivien asialla olevat perussuomalaiset näpertelevät lepakoiden, taksien ja autoverojen kanssa, kun hallitus panee kansallista infrastruktuuria pala palalta lihoiksi. Yläfemmoja heitellään.

Päättäjillä on kova kiire. Vaalikausi on lyhyt. Mallia haetaan milloin Virosta, milloin Ruotsista ja milloin Saksasta. Bisneselämän toimintatapoihin tottuneet poliitikot eivät halua vatuloida, ja kansalaisten oikeuksia sekä tasavertaisuutta turvaava perustuslaki näyttää heidän silmissään turhalta hidasteelta. Kritiikkiä ei haluta kuunnella. 

”Jos, jos ja jos. Mitä jos Yle loppuu ja Maikkari loppuu, mitä sitten?”, kysyi pääministeri ärsyttävältä toimittajalta syyskuussa 2016. Useimmiten vapaissa ja avoimissa demokratioissa on pidetty tapana, että pääministeri ei uhkaile mediaa edes vitsihuumorin nimissä. Uhkailu ja vitsihuumori ovat huonoja tapoja johtaa maata. Tämä ja muut meidän vastamainoksista osoitteessa voima.fi/vastamainokset.
”Jos, jos ja jos. Mitä jos Yle loppuu ja Maikkari loppuu, mitä sitten?”, kysyi pääministeri ärsyttävältä toimittajalta syyskuussa 2016. Useimmiten vapaissa ja avoimissa demokratioissa on pidetty tapana, että pääministeri ei uhkaile mediaa edes vitsihuumorin nimissä. Uhkailu ja vitsihuumori ovat huonoja tapoja johtaa maata. Tämä ja muut meidän vastamainoksista osoitteessa voima.fi/vastamainokset.

Toimiva demokratia on nuori ja hauras. Sitä täytyy jatkuvasti puolustaa, vahvistaa ja vaalia. Demokratian kivi­jalaksi ei riitä, että päättäjät saavat mandaatin toimia oman päänsä mukaisesti. Toimiva demokratia perustuu tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteille. Se pyrkii ottamaan mukaan kaikki jäsenensä – myös vähemmistöt – ja vahvistamaan kansalaisyhteiskunnan ja oikeusvaltion ideaa.

Tällä hetkellä kansalaisyhteiskunnan perusteet ovat monissa Euroopan maissa uhattuina, kun oikeistopopulistiset liikkeet ovat päässeet valtaan. Autoritääriset hallinnot uhkaavat valtaapitäviä kritisoivaa mediaa ja kansalaisten perusoikeuksia turvaavaa perustuslakia. Unkarin pääministeri myi yleisradioyhtiön kaverilleen. Puolassa valtaa pitävä Laki ja oikeus -puolue yrittää rajoittaa median ja kilpailijoidensa mielenilmauksia.

Suomi kuntoon Suomi100-juhlavuonna ihmetellään ihan joukolla sitä, miten maa makaa.
Suomi kuntoon Suomi100-juhlavuonna ihmetellään ihan joukolla sitä, miten maa makaa.

Kohutun Intiaan kohdistuneen vienninedistämis­matkansa jälkeen pääministeri Sipilä oli hieromassa yrityskontakteja Puolassa. Ulkoministeri Timo Soini on puolestaan tukenut avoimesti Puolan hallitusta. Jokin aika sitten Soini kertoi Suomen jakavan saman arvopohjan Turkin kanssa – Turkin, joka on autoritäärinen ja poliittisesti islamilainen.

Mikäli Suomi haluaa säilyttää maineensa toimivana demokratiana ja sananvapauden mallimaana, vahvaa ja itsenäistä Yleisradiota tarvitaan nyt enemmän kuin vuosiin. Nykyisestä Puolasta ei ole demokratian esikuvaksi.

Juha Herkman työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa. Hänen nykyinen tutkimushankkeensa selvittää populismin ja median suhteita Pohjoismaissa. Herkman on julkaissut kirjan Politiikka ja mediajulkisuus (Vastapaino 2011).

Jaa tämä:

IKEA: Laulu kapitalismista

Olin melkoisen yllättynyt, kun Svenska Teatern pyysi minulta Ikeaa käsittelevää tekstiä Ingvar!-musikaalin käsiohjelmaan. Koska uudet yleisöt kiinnostavat tartuin tarjoukseen. Samalla kun lupauduin kirjoittamaan tekstin varoitin kuitenkin käsitelleeni Ikeaa ennekin hieman kriittisessä hengessä ja että samoilla linjoilla varmasti tälläkin kertaa etenisin. Tämä ei muodostunut ongelmaksi, päinvastoin.

Ruotsissa hieman laajempaakin kohua herättänyt Ingvar!-musikaali siis saapui loppuvuodesta myös Suomeen. Musikaalin enskari oli joulukuussa Helsingin Svenska Teaternissa, ja esitystä voi suositella sekä musikaalien ystäville että kaltaisilleni kepeisiin musikaaleihin hieman penseämmin suhtautuville. Ikean perustajan Ingvar Kampradin elämää lapsuudesta alkaen käsittelevä esitys piirtää kuvan karun lapsuuden eläneestä, yrittämiseen (ja voittoihin) pakkomielteenomaisesti suhtautuvasta miehestä.

Tutkijat kertovat: ”Eri arvioiden mukaan jopa 30–60 prosenttia kansainvälisestä kaupasta käydään monikansallisten konsernien sisällä. Samaan konserniin kuuluvat yritykset pystyvät väistämään markkinatalouden pelisääntöjä hintasuunnittelun avulla.. ..Konsernin sisäisessä kaupassa käytettyjä hintoja kutsutaan siirtohinnoiksi, jotka suunnitellaan esimerkiksi yhtiöiden pääkonttoreissa.”
Tutkijat kertovat: ”Eri arvioiden mukaan jopa 30–60 prosenttia kansainvälisestä kaupasta käydään monikansallisten konsernien sisällä. Samaan konserniin kuuluvat yritykset pystyvät väistämään markkinatalouden pelisääntöjä hintasuunnittelun avulla.. ..Konsernin sisäisessä kaupassa käytettyjä hintoja kutsutaan siirtohinnoiksi, jotka suunnitellaan esimerkiksi yhtiöiden pääkonttoreissa.” KUVA: Voiman vastamainostyöryhmä.

Yleisellä tasolla on todettava, että ainakaan tämä suomalainen sovitus esityksestä ei ollut kovakourainen, vaikka Ikean isään kriittisestikin suhtauduttiin. Ruotsissa esitys herätti enemmän mökää, mutta se on tietenkin ymmärrettävää. Kyllä Suomessakin on osattu ja esimerkiksi Nokian kultaisina vuosina maininta Jorma Ollilan kapoisista hartioista poiki ongelmia Yliopisto-lehdelle. Valtaosalla suomalaisista ei kuitenkaan taida olla suurempia intohimoja Kampradiin liittyen ja sikäli esitys oletettavasti aukeaa monelle Ikeaa vasten.

Musikaalissa kaivetaan esiin myös dokumentoidut ja muualla jo valmiiksi pengotut luurangot Kampradin Hemnes–kaapista. Fasismiin kallistuvat arvot tuodaan esiin ja samoin kiinnitetään huomiota verosuunnittelun ja mammonan haalimisen sekä näennäisen vaatimattomuuden väliseen ristiriitaan. Nämä Kampradin kannalta erityisen kiusalliset aiheet kuitenkin ohitetaan lopulta hyvinkin ripeästi, joskin draaman kaari ammentaa niistä tärkeitä aineksia.

Läpeensä laulettu esitys on viihdyttävä ja tarjoaa virkistävän vaihtoehdon kantaa ottavasta teatterista kiinnostuneille. Ja pelokkaille kerrottakoon, että esitys on tekstitetty suomeksi, mikäli ruotsi on päässyt hieman ruostumaan (kuten itselläni).

Graffititaiteilija Hende kävi maalaamassa EIKÄ-teoksen seinään, kuvasi sen, teetti kuvasta julisteita ja salakuljetti ne Ikean myymäliin odottamaan pahaa-aavistamattomia asiakkaita. Lisää ko. projektista täällä.
Graffititaiteilija Hende kävi maalaamassa EIKÄ-teoksen seinään, kuvasi sen, teetti kuvasta julisteita ja salakuljetti ne Ikean myymäliin odottamaan pahaa-aavistamattomia asiakkaita. Lisää ko. projektista täällä.

Jos esityksen kantaa ottavan sisällön ja kepeän musikaalin väkinen ristiriita on kiinnostava, niin samaa voi sanoa esityspaikan ja esityksen suhteesta. Kapitalismia kritisoidaan mahdollisesti Suomen prameimmassa teatterisalissa (ks. kuva) ja varsinkin ensi-illassa silmämääräisesti arvioiden vauras yleisö oli verhoutunut moitteettomasti istuviin pukuihin ja useat rouvat olivat pyöräyttäneet turkispuuhkan kaulansa ympärille. On tietenkin erinomaisen hienoa, että tälle yleisölle ja tähän miljööseen saadaan ujutettua myös niittä kriittisiä puheenvuoroja.

Ja näyttivät monet ensi-iltaa katsomaan saapuneet myös lukevan sitä paatoksellista tekstiäni käsiohjelmasta. Julkaisen kyseisen tekstin suomeksi tässä alla. Ruotsinkieliseen versioon tekstistä voi käydä tutustumassa teatterissa. Pitkähän se on kuin nälkävuosi, mutta minkäs teet, kun on paljon asiaa ja pyysivät pitkää tekstiä.

Tämä katto ei varsinaisesti huuda sosialismia ja yhteiskuntakritiikkiä.
Tämä katto ei varsinaisesti huuda sosialismia ja yhteiskuntakritiikkiä.

IKEA, VERO-OPTIMOINTIA JA HALPATUOTANTOA

Kapitalismi on sosialismia suuryrityksille, eikä kansankodissakaan kaikki ole mennyt putkeen.

Markkinatalous on mahtava keksintö. Se on talousjärjestelmä, jossa hyödykkeiden hinnat määräytyvät markkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan ja samalla myös tuotantomäärät löytävät oikean tason. Harmillisesti me olemme toteuttaneet sitä verrattoman huonosti.

Monet markkinatalouteen liittyvät ongelmat näyttäytyvät tarkasteltaessa Ikean kaltaista suuryritystä. Ikea on kuin sampo, joka takoo hyvää monelle, mutta ikävä kyllä sepän alasimen ja vasaran väliin jää monia epäonnisia eikä sitä mammonaakaan ole tarjolla kaikille.

Ikea on tarjonnut lukemattomille kuluttajille mahdollisuuden päästä käsiksi nykyaikaiseen – ja haluttuun – skandinaaviseen muotoiluun ja moniin arkisiin innovaatioihin. Ymmärrän hyvin näiden kuluttajien tekemiä kulutuspäätöksiä.

Ikean menestyksen takana on epäilemättä trendien onnistunut haisteleminen sekä äärimmäisen tehokas logistiikkaketju. Kun kuluttaja saa siinä ostostelun ohessa vielä halvat lihapullat (nykyään myös kasvisvaihtoehto tarjolla), on monen ihmisen käsitys hauskasta päivästä vierailu Ikean jättimäisessä myymälähallissa.

Ikean menestystarinaa voisi jopa verrata ruotsalaisen kansankodin menestystarinaan. Monien mielissä Ikea ja Ruotsin hyvinvointiyhteiskunta rinnastuvatkin.

Opiskellessani Budapestissa ruotsalaiset vaihto-oppilaat kävivät tasaisin väliajoin korjailemassa koti-ikäväänsä paikallisen Ikean lihapullilla. Sittemmin olen seurannut, kuinka pohjoismainen unelma on toteutunut yksilötasolla ja unkarilaiset ystäväni ovat sisustaneet kotinsa lattiasta kattoon ikealla – heillä ei olisi ollut varaa samaan muotoiluun muiden myymänä. Ikea on tuonut onnea monelle.

Kuten kaikissa tarinoissa, tässäkin on harmillisesti se nurja puoli. Siinä, missä Tapio Tammisen (ei sukua) viime vuonna ilmestynyt ja Tieto-Finlandialla palkittu teos Kansakunnan pimeämpi puoli avasi Ruotsin äärioikeistolaisuuden ja uusnationalismin taustoja, löytyy myös Ikean toiminnasta kivan ja hyvän ohella merkittäviä ongelmia.

Keväällä 2016 Europarlamentin Vihreät/EFA-ryhmä julkaisi Ikea: Flat pack tax avoidance -raportin, jossa avattiin Ikean verosuunnittelua. Raportin mukaan Ikea maksoi itselleen mittavia rojaltimaksuja siirtääkseen tuloja kireän verotuksen maista kevyemmän verotuksen piiriin. Siirtämällä pääomia maasta toiseen Ikea on välttänyt verojenmaksua tavalla, joka ei välttämättä vastaa rehellisten kansalaisten käsitystä rehdistä liiketoiminnasta.

Yhtiö on raportin mukaan myös siirtänyt holdingyhtiöiden kautta tuloja veroparatiiseihin ja vuosina 2009-2014 verottajilta on jäänyt arvion mukaan saamatta jopa miljardi euroa. Epäilemättä valtaosa meistä arvostaa – perustellusti – suuresti pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja verotulot muodostavat sen rahoituspohjan.

Vero-optimointi on tietysti ymmärrettävää maailmassa, jossa yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa voittoa. Suomessa keskustelua luvattoman rajalla olevasta niin sanotusta aggressiivisesta verosuunnittelusta ja suoranaisesta veronkierrosta ovat pitäneet yllä muun muassa monet kansalaisjärjestöt.

Esimerkiksi Veroparatiisimatkat-kampanjan kautta useat järjestöt ovat viestineet verojen välttelyn hinnasta maallemme. Tähän aiheeseen liittyy myös politiikan tämän hetken suosikkitermi, kestävyysvaje. Keskustelu kestävyysvajeesta olisi perin erilaista, mikäli Suomen valtio ei menettäisi vuosittain sitä 6-8 miljardia euroa, joka joidenkin arvioiden mukaan menetetään vuosittain aggressiivisen verosuunnittelun myötä.

Arviota ovat tietenkin arvioita, koska pääomia jemmaavat tahot niitä parhaansa mukaan, no, jemmaavat. Voivat ne verottajalta saamatta jäävät summat olla suurempiakin.

Finnwatchin mukaan vuosina 2011-2014 Suomen verokarhu menetti 49 miljoonaa euroa verotuloja pelkästään kaivosyhtiöiden verokikkailun myötä. Tätä löytöä vasten presidentin taannoinen puhe uudesta Nokiasta kalskahtaa ontolta, mikäli sitä ei ole jo tyystin haudattu Talvivaaran kuoppaan.

Vaikka yritysten toimintaa ja voiton tavoittelua voikin ymmärtää, tulee siitä käydä keskustelua ja asettaa se suurempaan kehykseen. Näinhän se menee demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa yhdessä pohditaan oikeita linjauksia ja suuntia.

Pohtiessamme yritystoimintaan liittyviä rakenteellisia ongelmia on kyse koko järjestelmän legitimiteetistä. Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen ja tutkija Matti Ylönen voittivat viime vuonna Yalen yliopiston Amartya Sen -artikkelikilpailun. He haastoivat tekstissään maailman kauppaan liittyviä perusoletuksia ja nostivat esiin suuryritysten sisäisen kaupan ja markkinatalouden välisen jännitteen.

Tämä suuryritysten käymä sisäinen kauppa liittyy myös Ikean toimintaan mitä suurimmissa määrin.

Teivainen ja Ylönen kirjoittivat, että eri arvioiden mukaan jopa 30–60 prosenttia kansainvälisestä kaupasta käydään monikansallisten konsernien sisällä. Tämän konsernin sisäisen kaupan myötä konserniin kuuluvat yritykset voivat siirtää pääomia maihin, joissa niitä ei veroteta tai niitä verotetaan kevyemmin. Tässä kohdassa varmaan joku saattaisi pysähtyä miettimään termiä ”vapaamatkustaja”.

Markkinatalouden pelisääntöihin – jopa sen kovaan ytimeen – kuuluu teoriassa hintojen määräytyminen markkinoilla. Mitä meidän pitäisi ajatella tästä, kun tiedämme että suuri osa kansainvälisestä kaupasta onkin itseasiassa pääomien ja tarvikkeiden liikuttelua konsernien sisällä, eikä aitoa kaupankäyntiä markkinoilla? Voimme jopa ihan perustellusti ihmetellä, että missä se markkinatalous lymyää.

Konsernin sisäisessä kaupassa käytettyjä hintoja kutsutaan siirtohinnoiksi, jotka suunnitellaan esimerkiksi yhtiöiden pääkonttoreissa. Tämä konsernien sisäinen kauppa on tosiasiallisesti erkaantunut reaalimaailmasta. Siirtohinnoittelun avulla pystytään nimenomaan siirtämään esimerkiksi Suomessa ansaittuja myyntituloja kevyemmin verotettavaan maahan perustettuun tytäryhtiöön. EU:n tasolla kovaäänisintä keskustelua aiheesta on viime aikoina käyty juuri Ikean ympärillä.

Teivainen ja Ylönen tiivistävät ongelman erinomaisesti Talous ja Yhteiskunta -lehteen kirjoittamassaan Siirtohinnoittelu kyseenalaistaa maailmankaupan perusoletuksia -artikkelissa: ”Siirtohinnoittelun ja konsernien sisäisen kaupan yleisyys nostaa esiin periaatteellisia kysymyksiä siitä, onko yritystenkään toimintaa maailmantaloudessa järkevää olettaa markkinaperusteiseksi. Missä määrin reaalikapitalismissa onkin kyse suunnitelmataloudesta?”

Hieman provosoiden voisi kaivaa esiin ajatuksen siitä, että kapitalismi on sosialismia syyryhtiöille. Siinä voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan (kuten esimerkiksi pankkikriisit ovat osoittaneet).

Samalla kun Ikeaa voi onnitella toimivasta logistiikasta – ja ehkä kirota niiden kalusteiden kasaamisen vaikeutta – on myös syytä huomata, että palasina olevat kalusteet kulkevat maailman merillä näppärämmin ja kuljetuksesta aiheutuneet päästöt epäilemättä vähenevät. Teollisuuden kuljetusten synnyttämät päästöt eivät ole millään muotoa vähäpätöisiä ja niiden vähentäminen on kerrassaan ekoteko. Samalla on kuitenkin hyvä myös huomata, että kertakäyttökulttuuriin osallistuminen ei ole mikään ekoteko. Halpa tavara vaatii raaka-aineita siinä missä kalliskin ja herkästi hajoavat ja halvoiksi koetut kalusteet uusitaan useammin.

Vuonna 2016 vietimme maailman ylikulutuspäivää 8.8. Tuohon päivään mennessä me ihmiset olimme siis käyttäneet maapallon uusiutuvia resursseja koko vuoden edestä ja loput otetaan sitten lainana tulevilta sukupolvilta. Ikean ja muiden yritysten kannattaa tietysti puskea meille uusia tuotteita tuonkin päivän jälkeen. Kukaan ei oleta ihmisten lopettavan kuluttamista ja shoppailua tuohon hetkeen, mutta ei meno tämmöisenäänkään voi jatkua maailman tappiin. Tai siis: se maailman tappi tulee tarpeettoman pian vastaan, mikäli näin jatkamme.

Ikean kaltaisilla suurilla toimijoilla olisi mahdollisuus toimia vastuullisemmin ja omalla esimerkillään ja lobbausvoimallaan vaikuttaa siihen, että suunta muuttuu. Toistaiseksi teot ovat kuitenkin jääneet puolitiehen eikä suunta ole lupaava.  Vuoden 2015 maailman ylikulutuspäivä oli 13.8. eli 2016 vuonna otettiin lainaan edellisvuotta enemmän.

Miksi näistä lainoista ei murehdita yhtä paljon kuin valtion nollakorkoisista lainoista?

Meillä länsimaisilla kuluttajilla on suuri vastuu ja sen lisäksi, että äänestämme lompakoillamme voisimme välillä pitää myös hieman melua. Toimiakseen markkinatalous ja demokratia tarvitsevat valveutuneita kansalaisia.

Rationaalisen kuluttajan ostospäätökseen vaikuttaa (mainonnan ohella) hinta. Tietenkin. Harmillisesti tuotetta ostaessa oikea hinta ei välttämättä näy kassalla. Ostaessasi vaikkapa ruokaa lähikaupasta et maksa ruuasta sen oikeaa hintaa, vaan hinnan, johon vaikuttavat monet näkymättömissä pysyvät tekijät. Maataloustuet, muut tukiaiset sekä kaupan esteet pitävät huolen siitä, että markkinat eivät ruoan hintaa määrää.

Kassalla maksamatta jäävän rahallisen hinnan lisäksi kuluttajalta jää helposti huomaamatta myös tuotteen ekologinen ja eettinen hinta – se missä ja miten tuote on valmistettu. Esimerkiksi meitä suomalaisia luulisi kiinnostavan se, että Ikean tytäryhtiö Swedwood on hakannut Venäjän puolella rajaa Karjalan kunnaita ja kellistänyt jopa 600 vuotta vanhoja metsiä.

Lämmittääkö kuluttajan mieltä tietää, että meidän suomalaisten rakkaudella vaaliman Kalevalan maisemat on parturoitu jakkaroiksi ja sohvapöydiksi?

Yritykset myös mielellään ulkoistavat vastuuta kuluttajille. Asiakas on aina oikeassa, eikö? Tämä ei ole oikeastaan hirveän rehellistä. Yritykset ovat valinneet viestintätavakseen mainonnan ja mainonta on aina yksisuuntaista. Mainostaja valitsee itse aina sen, mitä kuluttajille kertoo ja mitä jättää kertomatta, eikä markkinointiviestinnässä ei ole tavattu kertoa omaan toimintaan liittyviä ikäviä yksityiskohtia. Läpinäkyvyyden puuttuessa meillä kuluttajilla ei ole käytännössä käytettävissä tarvittavia tietoja jokapäiväisiä kulutuspäätöksiä tehdessämme.

Yhteiskuntamme valtarakenteet kietoutuvat yhä tiiviimmin yritystoiminnan ja erityisesti suuryritysten ympärille. Tavallisesti miellämme politiikan poliitikkojen tekemisien kautta, mutta tekisi hyvää muistaa, että poliitikkoja ja virkamiehiä lobbaavat yritykset voivat omata merkittävästi suurempaa yhteiskunnallista valtaa kuin yksittäiset poliitikot. Samoin kun vaadimme poliitikkoja pitämään vaalilupauksensa (hah-hah!) on perusteltua vaatia ja edellyttää yrityksiltä nuhteetonta toimintaa.

Lohdullista tässä kaikessa on se että monet yritykset ovat aidosti parantaneet toimintaansa kuluttajien sitä vaadittua. Monet aikanaan radikaalit ympäristön suojeluun ja työntekijöiden oikeuksiin liittyvät korjausliikkeet näyttäytyvät tänä päivänä luonnollisena osana järkevää ja vastuullista liiketoimintaa. Ajatus paluusta vanhaan tuntuisi absurdilta. Tämä sama toimii myös eteen päin katsoessa, vaatikaamme siis radikaaleja parannuksia jatkossakin.

Yritysten toiminnan tiukankin kritisoimisen voi nähdä siis paremman markkinatalouden vaatimisena, eikä tuhahtaa sille löyhähdyksenä Neuvostoliitosta.

Koska markkinoilla sanavalta usein määräytyy koon mukaan, on kuluttajien perusteltua kohdistaa tiukin kritiikkinsä suuryrityksille, joilla on aidosti valtaa muuttaa markkinoiden suuntaa ja osaltaan näyttää mallia muille toimijoille. Ja palkitsemalla eettiset yritykset roposillamme, kannustamme niitä oikealla tiellä.

Monet yritykset ovatkin huomanneet, että vastuullinen toiminta voi olla kannattavaa – ja mikäli vastuullinen toiminta on kannattavaa, yritykset kyllä toimivat vastuullisesti. Siksi me saamme vaatia myös mahdottomilta tuntuvia, koska pian mahdoton voikin olla kannattavaa.

Ja niin. Me kaikki olemme kuluttajakansalaisia ja mahdollisuutemme vaikuttaa järjestelmän toimintaan ja reiluuteen ovat rajalliset. Minunkin kotoa löytyy Ikea-tuotteita, eivätkä Ikean toimet välttämättä ole sen enempää nuhdeltavia kuin monien sen kilpailijoiden toimet. Ikea nyt vaan on raivannut tiensä kukkulan kuninkaaksi ja kukkulan kuninkaan rooliin kuuluu myös toimia ukkosenjohdattimena.

Siltikin voimme vaatia myös Ikealta parempaa ja paremmilla ehdoilla. Emmekö me ansaitsisi reilua markkinataloutta?

Jaa tämä:

Älä rageta (ellet ole iltapäivälehti)

Ilta-Sanomat näyttää mallia kuinka on mahdollista yhtä aikaa sekä tuomita somekohut että ratsastaa niillä.

Viime viikolla yllättäen menehtynyt julkkis/stylisti Teri Niitti jää monille mieleen miehenä, joka nappasi valokuvan lentokoneessa vauvaa imettäneestä äidistä ja latasi tuon kuvan nettiin ilkkuvan kommentin kera. Kuvasta seurasi melkoinen meukka ja huutelo sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa.

Nyt Ilta-Sanomien toimittaja Katri Utula tykkää, että kyseessä oli masinoitu hyökkäys ja lynkkaus. En oikein ymmärrä, että kuka tätä on masinoinut. Kenties Illuminati? Jos salaliittoteoriat jättää sikseen, niin näkisin että merkittävimmät julkisen raivon masinoijat Suomessa löytyvät iltapäivälehtien toimituksista.

Ilta-Sanomat käsitteli itse tätä Niitin käynnistämää rintaruokintakohua lööpein ja lukuisin artikkelein.

”Miksi sitten jotkut haluavat olla niin julmia yhtä yksittäistä ihmistä kohtaan? Eikö kellekään somevihaan osallistuneelle tullut mieleen, mitä se aiheuttaa itse kohteelle? Että mitä kaikkea yksi ihminen laitetaan kärsimään?”, Utula kysyy. Mietin tätä samaa usein nähdessäni Ilta-Sanomien lööpin – lehden sisäsivuille harvemmin uskaltaudun.

Itsekin olen kommentoinut eri tavoin rintaruokintaan liittyviä tabuja ja hulluuksia.
Itsekin olen kommentoinut eri tavoin rintaruokintaan liittyviä tabuja ja hulluuksia. Oheinen kuva on elokuulta, kun yhdysvaltalainen tavaratalo samalla hyväksyi rintojen seksualisoimisen ja tuomitsi rintaruokinnan.

Kannattaa muistaa, että valtaosa Niitin julkaisemaa valokuvaa sosiaalisessa mediassa kommentoineista kansalaisista kommentoivat tapahtunutta omassa yksityisessä piirissään ja se, että joku toinenkin on ilmoittanut tuohtumuksensa ei varmaan vähennä yksilöiden oikeutta kommentoida itseään kiinnostavia asioita. Kyse ei siis ole ollut mistään masinoidusta vihakampanjasta, ellei iltapäivälehtien toimintaa lasketa sellaiseksi masinoimiseksi.

Vihapuhe ja henkilöön menevä kommentointi eivät tietenkään kuulu asiaan, mutta se nyt on melkoisen eri asia. Jos halutaan tuomita henkilökohtaiset uhkailut, niin sitten kannattaa tuomita henkilökohtaiset uhkailut. Käsittääkseni viime vuosina niiden uhkailujen saralla ovat kuitnekin kunnostautuneet järjestelmällisesti ihan muut porukat kuin rintaruokinta-aktivistit.

Tämä höpsöys palauttaa mieleen sen kerran, kun lapsiin kohdistuvalla väkivallalla lööpeissään mehustellut Ilta-Sanomat moralisoi lapsiin kohdistuvalla väkivallalla osana omaa mainoskampanjaansa. Siitä teimme oheisen vastamainoksen ja jotenkin se palautui mieleen tästä tuoreesta keskustelusta.

"JOS LYÖT LASTA, ME ISKEMME TAKAISIN" Ilta Sanomat julisti kymmenen vuotta sitten. Näin onnistuttiin kääntämään jotenkin voitoksi se, että kaupoissa lasten silmien korkeudella kiljuttiin siitä, kuinka iskä tappoi perheensä aamiaispöytään.
”JOS LYÖT LASTA, ME ISKEMME TAKAISIN” Ilta Sanomat julisti kymmenen vuotta sitten. Näin onnistuttiin kääntämään jotenkin voitoksi se, että kaupoissa lasten silmien korkeudella kiljuttiin siitä, kuinka iskä tappoi perheensä aamiaispöytään. Päätimme kommentoida ko. kamppista vastamainoksen keinoin.

Perin juurin omituista logiikkaa osoittavat myöskin Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin kirjoitukset, joissa sekoitetaan vihapuhe ja vihainen puhe keskenään tavalla, joka ei oikein kestä tarkastelua. Dosentti Raatikainen purki Appelsiinin kirjoituksen.

Aivan varmasti ei kukaan täyspäinen rasismin vastustaja kiistä, etteikö maahanmuuttoon voisi liittyä ongelmiakin. Appelsin alentuu rasistifoorumeilta vanhastaan ikävän tuttuun olkiukko-argumenttiin. 

Tarinassa Liisan seikkailut Peilimaassa Liisa tapaa Tyyris Tyllerön. Keskustelu tämän kanssa osoittautuu perin vaikeaksi, koska Tyyris Tyllerö ajattelee, että hän voi vapaasti itse valita, mitä kielen sanat tarkoittavat. Samaan tapaan Appelsin käyttää sanaa ”vihapuhe” jyrkästi tavallisesta poikkeavalla tavalla.. .. Mikä tahansa kriittinen tai vihainenkaan puhe ei siis vain ole vihapuhetta. 

Appelsin kuitenkin venyttää vihapuheen käsitettä tunnistamattomaksi.”

Eipä sillä, kyllä vihapuhe on ihan aito ja olemassa oleva ongelma, vaikka päätoimittaja Appelsin sitä hieman omituisesti rajaakin. Tämä vihapuhe on epäilemättä saanut paljon vauhtia ja tukea Appelsinin oman lehden lööppikulttuurista ja kohuilla ratsastavasta klikkijournalismista.

On tärkeää huomata, että iltapäivälehdet ovat merkittäviä someraivon synnyttäjiä ja ylläpitäjiä. Toki tietenkin yksittäisillä kommentoijilla on vastuu sanomisistaan, mutta väittäisin, että Ilta-Sanomilla on merkittävästi suurempi vastuu someraivosta kuin yhdelläkään yksityishenkilöllä. Olisi hienoa, mikäli toimittaja (ja toimitus) huomioisi tämän ja toisi sen esiin kirjoituksissaan – itsereflektio on hieno asia.

Jaa tämä:

TAPPAVAN KAUNIIT KONEET

Tarina Suomesta rakentuu usein sodan ja siitä selviämisen ympärille. Mikä olisikaan komeampaa sotakuvastoa kuin hävittäjäkoneet ja ministeriön levittämät hävittäjävideot ovat lennokasta propagandaa.

Suomeen 1990-luvulla hankitut amerikkalaiset Hornet-hävittäjälentokoneet lähestyvät vanhusikää. Kesällä 2015 päätettiin, että Horneteja korvaamaan hankitaan uudet monitoimihävittäjät. Niin sanottu HX-hävittäjähanke käynnistyi, ja lopullinen päätös konetyypistä tehdään 2020-luvun alussa. Jopa kymmenen miljardin euron hävittäjähankinta on Suomen historian suurin asekauppa. Aihe kiinnostaa paitsi korkean hintansa myös turvallisuuspoliittisen luonteensa vuoksi.

Viestintäetiikkaan liittyvä aihe hävittäjähankinnoista tuli viimeistään, kun puolustusministeriö julkaisi viime huhtikuussa viiden mahdollisen toimittaja-asevalmistajan mainosvideot omilla sivuillaan. Puolustusministeriön pyynnöstä brittiläinen BAE Systems, ranskalainen Dassault, ruotsalainen Saab ja yhdysvaltalaiset Boeing ja Lockheed Martin tuottivat hävittäjistään suomalaiselle yleisölle räätälöidyt, muutaman minuutin esittelyvideot.

Meno on kuin Top Gun -elokuvassa, sotapornon ja viihteellisen propagandan klassikossa, joka siivitti Yhdysvaltain hävittäjälentäjärekrytoinnit kaikkien aikojen ennätykseen ja muutti tavan, jolla Hollywoodin unelmatehdas ja sotavoimat tekevät yhteistyötä.

Tässä viiden ehdolla olevan hävittäjän mainosvideot yhdessä paketissa. Sotakoneita mainostavien videoiden viihteellisyys ei tietenkään ole yllättävää, sillä sotateollisuuden ja viihdeteollisuuden suhteet ovat yllättävän likeisiä.

Videot tarjoavat teknologiapainotteista, räiskyvää ase-­actionia, huimia kuvia sinisellä taivaalla kaartelevista high tech -tappokoneista ryyditettynä seikkailu- ja äijärokilla. Markkinointihenkiset videot otettiin osaksi puolustusministeriön ja valtion virallista viestintää, mikä herätti keskustelua.

Haastattelin puolustusministeriössä projektia luotsaavaa Lauri Purasta ja videoi­den verkkoon viemisestä vastannutta eritysasiantuntijaa Kristian Vakkuria toukokuussa. He nimesivät kohdeyleisöksi ”Suomen kansan”, asiasta kiinnostuneet ”tavalliset ihmiset” ja Purasen ilmaisua käyttäen, innokkaat ”lentopojat”.

Heidän mukaansa videoista ei voi arvioida hävittäjien sopivuutta.

Videot siis nimettiin puolustushallinnossa viihteelliseksi avaukseksi, jolla pyritään keventämään puolustushallinnon viestinnällistä taakkaa ja rakentamaan brändiä. Pohjimmiltaan niillä markkinoidaan hävittäjähanketta kansalle. Asehankintoihin ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvä, mielikuvien muokkaamistarkoituksessa valtiolta kansalaisille suunnattu viihteellinen sisältö ei ole kevyt asia. Eikä videoiden kevyeltä vaikuttava sisältö tyhjene sotapornoon tai tekniikka-fetisismiin.

Videoiden action-sisällön takaa paljastuu syvempiä tarinoita. Ne liittyvät sotilastoimijoiden mielikuvan rakentamiseen sekä laajempaan Suomen puolustusta, liittoutumista, geopolitiikkaa ja puolustuspolitiikkaa koskevaan strategiseen narratiiviin.

Kun kerran lähdetään liikkeelle Top Gun -estetiikalla, niin mennään sillä maaliin saakka.
Kun kerran lähdetään liikkeelle Top Gun -estetiikalla, niin mennään sillä maaliin saakka.

Silmiinpistävin seikka on kaikkiin videoihin upotettu nationalistinen, kansallisiin kliseisiin tukeutuva paatos. Lumiset maisemat, sotilaat ja panssarivaunut havumetsissä, liehuvat siniristiliput ja räiskyvät revontulet – pohjoinen sijaintimme ja luonto ovat visuaalisesti läsnä kaikissa videoissa. Saabin video alkaa rakkauden tunnustuksella kotimaalle, Dassaultin video Kalevalan säkeillä. Ilmeisimmät kansalliset symbolimme yhdistyvät huippuvarusteltuihin sotakoneisiin ja kiiltäviin metallipintoihin.

Asevalmistajat lupaavat tuotteidensa suojelevan Suomea ja vahvistavan kansakuntaamme monin eri tavoin. Suomen puolustuksellinen eetos ja myyttisen kunniakas puolustushistoria tulevat näkyviin valtaosalla videoista.

Markkinointivideoihin ujutettu nationalistinen sävy on ymmärrettävä, kun on tarkoitus myydä miljardeilla euroilla koneita ja samalla legitimoida kallista hävittäjähankintaa. Samoilla kansallistunteisiin vetoavilla ja itsenäiseen puolustukseen ankkuroituvilla tarinoilla Suomen puolustuspolitiikka ylipäätäänkin usein perustellaan: suvereeni Suomen valtio puolustaa uskottavasti rajojaan mahdolliselta vieraan vallan aggressiolta. 

Suomalaisempi kuin suomalainen? Näin sitä saattaisi äkkiseltään kuvitella, kun katsoo ruotsalaisen Gripen-hävittäjän mainosvideota. Talvisota, nevör föget!

Videoiden toinen ilmeinen sisältö on aseiden teknisten ominaisuuksien esittely. Korkeimman mahdollisen teknologian esittelyssä asefirmat ovat omimmalla maaperällään. Tätä sisältöä voisi kuvailla sotavälineviihteeksi, jopa sotapornoksi. Katsoja pääsee kokemaan, kuinka huipputeknologian tuotteet ampuvat siistejä valojuovia alla siintävään öiseen kaupunkiin. Ammukset osuvat täydellisesti kohteeseensa aavikolla, koneet nousevat ja laskevat tarkasti, mutta missään ei näy viitettäkään siitä tuhosta – inhimillisestä kärsimyksestä, verestä ja ruumiista – jota tappokoneet niittävät.

Puhtaan huipputeknologian hehkutus peittää alleen hävittäjien suorituskyvyn syvimmän tarkoituksen, hävittämisen.

Kaikissa videoissa otetaan myös esiin taloudellis-tekniset näkökulmat. Kauppojen luvataan hyödyttävän Suomea ja paikallisia yrityksiä alihankkijoina, ne kehittäisivät suomalaista teollisuutta, tarjoaisivat työpaikkoja ja hyödyttäisivät kansantaloutta. Päätöstä hävittäjäkaupoista ei tehdäkään pelkän koneiden teknisen suorituskyvyn pohjalta.

On mielenkiintoista, miten miljardiluokan hankinta maalaillaan videoissa Suomelle taloudellisesti hyödylliseksi panostukseksi. Hornet-vastakaupat 1990-luvun lopulla jäivät toteutumatta suurilta osin. Hävittäjähankintojen kuitenkin esitetään tarjoavan leikkausten keskellä painivalle maallemme myös taloudellista kilpailukykyä. Koko Suomen puolustusvoimien nykyisen sotilasmateriaalin arvon ylittävät, nykyisestä valtion vuosibudjetista noin viidesosan haukkaavat hävittäjäkaupat ovatkin järkevä taloudellinen siirto.

Usein katsoja ei tunnista itseensä kohdistettua propagandaa. Länsimaiselle katsojalle ei välttämättä ole itsestään selvää, että viihde-elokuva voi olla viihteen ohella myös mainontaa, jolla myydään poliittisia ajatuksia. Alan klassikon, Top Gun -elokuvan, kuvasto näyttäytyy propagandistisempana kun Kiinana hallinto on ottanut sen osaksi omaa viestintäänsä. Loppujen lopuksi hyvin samoista naruista meitä vedellään kansallisuudesta riippumatta – samasta puusta veistettyjä ne suomalaisillekin suunnatut videot ovat.

Suomelle räätälöidyissä videoissa taistelukoneet lentelevät talvisten tunturimaisemien lisäksi myös hiekkaisten aavikkomaisemien ja kaupunkien päällä. Nämä sotakoneiden tositoimia esittelevät kuvat paljastavat sen, että omien rajojen puolustuksen lisäksi koneita markkinoidaan myös kansainvälisiin sotaoperaa­tioihin sopivina aseina.

Videoissa mainitaan toistuvasti avainsanat combat proven, taistelussa testattu. Videoilla myös luetellaan ­konflikti- ja sota-alueita, joilla koneet ovat toimineet: Afganistan, Libya, Irak, Mali ja Syyria. Eettisestä näkökulmasta taistelukuvat, taistelussa testattu -teesi ja hävittäjäkoneiden mainostaminen taistelukokemuksella näyttäytyvät jopa makaaberina. Miltä näyttäsi suomalaisen katsojan silmiin venäläisten Suhoi-hävittäjän markkinointi sillä, että sitä on onnistuneesti käytetty Aleppon pommituksissa? 

Eivät länsivalmisteiset huippuhävittäjätkään aina onnistu tuhoamaan vain sotilaskohteita tai ”vihollisia”. Myös länsiliittouman ilmaiskut – eli puolustusministeriönkin sivuilla esittäytyvien asefirmojen tuotteet – ovat vaatineet siviilihenkiä. Esimerkiksi heinäkuussa 2016 Yhdysvaltain johtaman liittouman ilma­iskut aiheuttivat ainakin yli 70 siviilin kuoleman Syyriassa, al-Tukharin kylässä.

Kun Lauri Purasen johtama esiselvitystyöryhmä kesällä 2015 esitti, että Hornetit korvataan juuri monitoimihävittäjillä, keskeinen perustelu oli koneiden rooli ennaltaehkäisevänä pelotteena ja kansallisen ilmapuolustuksen osana. Monitoimihävittäjien mahdollistamaa osallistumista kansainvälisiin sotaoperaatioihin ei perusteluissa mainittu, eikä osallistuminen ole hävittäjähankintoja puoltavissa puheenvuoroissakaan ollut keskeinen aihe. Koneiden markkinoiminen kansainvälisiin operaatioihin keskittyvinä ja hyökkäyksellisinä aseina luo ristiriidan perinteisen suomalaisen puolustuksellisen politiikan kanssa.

Koneiden markkinointi niiden kunniakkaalla osallistumisella lännen globaaleihin sotilasoperaatioihin onkin varsin mielenkiintoista suomalaisen yleisön puhuttelua. Se korostaa hankinnan taustalla vahvasti vaikuttavaa liittoutumisen ja leirin valinnan ulottuvuutta.

Mikäli kansallismielisyydellä ratsastava propaganda kiinnostaa, niin Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto -elokuva/dokumentti kuuluu ehdottomasti katsottavien listalle. Riefenstahlin natsi-Saksalle tekemät propagandaelokuvat/-dokumentit olivat uraa uurtavia ja niistä on nostettu temppu jos toinenkin nykyisiin elokuviin. Hollywoodissa tuotetut elokuvat toistavat jatkuvasti Riefenstalhin esittelemiä tehokeinoja.

Se, kenen aseita ostetaan, ei suinkaan ole poliittisesti neutraalia vaan kertoo kansainvälisistä liittolaissuhteista ja sitoo ostaja- ja myyjätahot pitkään yhteistyöhön. Suomen uudeksi hävittäjämalliksi on veikattu yhdysvaltalaisen Lockheed Martinin F-35-hävittäjää. Tämä on ehdokkaista kallein ja vähiten testattu kone.

Asevalmistajan valinnassa ei olekaan kyse vain nationalistisista tunteista, maanpuolustusmyyttien hyväksikäytöstä tai edes hävittäjien teknisestä suorituskyvystä, hinnasta tai positiivisista talousvaikutuksista. Kylmän sodan päättymisen jälkimainingeissa vuonna 1995 Yhdysvaltojen kanssa tehdyt Hornet-kaupat näyttivät tietä maamme uudelle ulkopoliittiselle suuntautumiselle. Myös tulevassa kaupassa on mitä suuremmissa määrin kyse Suomen kansainvälispoliittisesta ja puolustuspolitiikan tulevaisuuden suunnasta. Tämä tulee voimakkaasti esiin myös asefirmojen videoista.

Suomen ollessa kyseessä liittoutumis- ja suvereniteettipuhe liittyykin itse asiassa voimakkaasti uhan ilmapiiriin. Samalla kun liitytään teknologisesti vahvaan ja aseellisesti ylivertaiseen länteen, tehdään eroa siihen toiseen leiriin. Samalla kun kerrotaan, että aseet kykenevät suojaamaan riippumattomuuttanne ja itsenäisyyttänne, tullaan kertoneeksi, että niitä ollaan asein uhkaamassa.

Viime vuosina, varsinkin Ukrainan sodan, Krimin sekä Itä-Ukrainan laittoman miehityksen jälkeen Suomen turvallisuuspoliittinen ympäristö on muuttunut. Venäjän uhka ja yksinjäämisen pelko, syvälle suomalaiseen ulkopoliittiseen itseymmärrykseen piirtyneet kansalliset traumat ovat myös turvallisuuskeskustelun käyttövoimaa.

Markkinointivideoiden julkaiseminen osana HX-hankkeen viestintää oli puolustushallinnolta mielenkiintoinen ratkaisu. Pääasiassa videot myötäilevät virallisia perusteluja, mutta ne paljastavat myös hävittäjähankkeen taakse kätkeytyvää, usein virallisissa yhteyksissä mainitsematta jäävää sisältöä. Lopulta asekaupoissa onkin kyse jostain aivan muusta kuin viihteellisistä räjähdyksistä ja kevyestä viestinnästä.

Noora Kotilainen on poliittisen historian ja visuaalisen kulttuurin tutkija, joka on väitellyt Helsingin yliopistolla sodan ja kärsimyksen kuvien käytöstä kansainvälisessä politiikassa. Hän kirjoittaa hävittäjämainosvideoiden suhteesta suomalaiseen puolustusnarratiiviin parhaillaan tieteellistä artikkelia, joka julkaistaan ensi vuonna Nuoriso-tutkimusverkoston maanpuolustusta käsittelevässä kirjassa. Kotilaisen väitöstutkimus Visual Theaters of Suffering: Constituting the Western Spectator in the Age of the Humanitarian World Politics on luettavissa täällä: helda.helsinki.fi/handle/10138/168923

Jaa tämä: