volvo

Suomi tarvitsee parodialain

Suomen laki ei tunne parodiaa, vaikka syytä olisi.

”Parodia on ikiaikainen tapa kritisoida olemassa olevia instituutioita ja valtarakenteita. Se on tapa keskustella valtaapitävien kanssa valtaapitävien omalla kielellä”, teknologiaoikeuteen erikoistunut lakimies ja Turre Legal -lakiasiaintoimiston osakas Herkko Hietanen avaa. Hietasen mukaan parodia on tärkeä osa nykyistä  viestintäkulttuuria.

Viestintäkulttuuri käy parhaillaan läpi suurta murrosta. Sen myötä yksittäisen kansalaisen mahdollisuudet saavuttaa suuret yleisöt esimerkiksi sosiaalisen median kautta ovat moninkertaistuneet. Viestintäkulttuuri on myös muuttunut entistä visuaalisemmaksi. Yritykset keskittyvät kommunikoimaan kansalaisille mainoskuvin.

Mainoksiin liittyvät myös vastamainokset. Suomalainen lainsäädäntö ei kuitenkaan tunne parodian käsitettä, ja vastamainosten kaltaiseen parodiaan liittyy merkittäviä epävarmuuksia.

”Olemme edustaneet useita aktivisteja ja taiteilijoita, jotka ovat käyttäneet parodiaa viestintäkeinona. Samalla olemme huomanneet, että parodiaa koskevaa lainsäädäntöä ja siihen liittyvää oikeuskirjallisuutta ja -käytäntöä olisi syytää kehittää. Nykyään tuomioistuimilta tulee hyvin vaihtelevia päätöksiä.”

Parodiatapausten määrä on kasvanut viime vuosina. 

”On koko ajan teknisesti helpompaa luoda uutta vanhan päälle. Nykyään kuka tahansa meistä pystyy tekemään kuvallisia parodioita, ja moni käyttää parodiaa myös oikeutuksena tekijänoikeuden väärinkäytölle”, Hietanen linjaa.

Vuonna 2007 Raisio Oyj lähestyi taiteilija Jani Leinosta uhkailevalla kirjeellä. Raisio väitti Leinosen Elovena-paketteihin maalaamien teosten rikkovan yhtiö tavaramerkkiä. Leinonen kehysti kirjeen ja ripusti sen näytille seuraavassa näyttelyssä, eikä uhkailuista kuulunut sittemmin.
Vuonna 2007 Raisio Oyj lähestyi taiteilija Jani Leinosta uhkailevalla kirjeellä. Raisio väitti Leinosen Elovena-paketteihin maalaamien teosten rikkovan yhtiö tavaramerkkiä. Leinonen kehysti kirjeen ja ripusti sen näytille seuraavassa näyttelyssä, eikä uhkailuista kuulunut sittemmin.

Laissa olisi Hietasen mukaan tärkeää kyetä määrittelemään taiteen- ja sananvapauden rajat ja niiden suhde tekijälle annettavaan suojaan. Nykyisellään EU:n tekijänoikeuksia käsittelevät direktiivit mahdollistaisivat parodian määrittelyn lainsäädännössä kansallisin parodiapoikkeuksin. Poikkeuksia onkin otettu käyttöön useassa EU-maassa.

”Meillä alkaa olla kasassa aiheeseen liittyviä päätöksiä hovioikeudesta ja tekijänoikeusneuvostosta. Päätöksissä on analysoitu, kuinka Suomen laki suhtautuu parodiaan, ja päätökset perustuvat osin maan hallituksen pohdiskeluihin jopa 50 vuoden takaa. Koko tekijänoikeuskenttä on muuttunut tässä välissä.” 

Hietasen mukaan aiemmin pidettiin keskeisenä, että parodia on riittävän itsenäinen teos.

”Mutta nykyäänhän parodia on usein hyvin lähellä alkuperäistä parodian kohdetta ja saattaa jopa lainata elementtejä siitä.”

”Luulen, että monille lakimiehille ja tuomioistuimillekin on epäselvää, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Jos lähestymme parodiaa vanhan tekijänoikeusajattelun kautta, emme pääse kovinkaan hyvään lopputulokseen. Tämä vaarantaa kansalaisten oikeusturvan.”

Vuonna 2008 Oy Volvo Ab lähestyi Voima Kustannusta asianajotoimisto Hannes Snellmanin välityksellä. Yhtiön mielestä Volve-vastamainos esitti halventavia, hyvän tavan vastaisia ja paikkansapitämättömiä tietoja yrityksestä ja käytti yhtiön tavaramerkkiä haitallisella tavalla. Volvon tavaramerkkiä ei vastamainoksessa ollut käytetty, eikä esitetyt väitteen olleet valheellisia. Vaikka viestiin sisältyi uhka oikeustoimista, ei niille ollut juridista perustetta eikä Volvo edennytkään uhkaamallaan tavalla.
Vuonna 2008 Oy Volvo Ab lähestyi Voima Kustannusta asianajotoimisto Hannes Snellmanin välityksellä. Yhtiön mielestä Volve-vastamainos esitti halventavia, hyvän tavan vastaisia ja paikkansapitämättömiä tietoja yrityksestä ja käytti yhtiön tavaramerkkiä haitallisella tavalla. Volvon tavaramerkkiä ei vastamainoksessa ollut käytetty, eikä esitetyt väitteen olleet valheellisia. Vaikka viestiin sisältyi uhka oikeustoimista, ei niille ollut juridista perustetta eikä Volvo edennytkään uhkaamallaan tavalla.

Euroopan unionissa valmistellaan parhaillaan digitaalisiin sisämarkkinoihin liittyvää direktiiviä, ja tähän liittyen tekijänoikeuslakiin on Suomessakin tulossa lähiaikoina korjauksia. Hietasen mielestä tämä olisi oikea kohta tarkastaa tekijänoikeuslakia myös parodian osalta. 

Opetus- ja kulttuuriministeriö on perinteisesti vastannut tekijänoikeuksiin liittyvistä kysymyksistä. Ministeriön kulttuuri- ja taidepolitiikan osaston hallitusneuvos Anna Vuopala ei pidä ajatusta lain tarkastamisesta parodian osalta täysin pähkähulluna ajatuksena.

”Nykyään oikeutta parodian tekemiseen on arvioitu teoksen vapaata muuntelua ja siteerausta koskevien säännösten perusteella sekä oikeuskäytännön kautta. Olisi tiettyjä etuja, mikäli parodia määriteltäisiin laissa yksiselitteisesti. Vaikka saman asian saa säädetyä useamman säännöksen kautta, olisi asian määritteleminen yhdessä nimenomaisesti selkeämpää. Tämä olisi kaikkien etu, ja kansalaisten oikeusvarmuus on aina tärkeä ottaa huomioon.”

Opetus- ja kulttuuriministeriö tuki viime vuonna Turre Legalin hanketta, jossa yhtiön juristit kasasivat nettiin mahdollisimman laajan tietopaketin parodiaan ja tekijänoikeuksiin liittyen. Herkko Hietanen uskoo kyseessä olevan kattavin tietopaketti aiheesta Suomessa.

Vuonna 2011 Neste Oil Oyj suuttui Greenpeacen Neste Spoil -parodiasivustosta. Greenpeacen sijaan öljy-yhtiö uhkaili ruotsalaisyhtiötä, jonka serverillä sivusto sijaitsi. Palvelinhotelli Loopia sulki sivuston. YK:n alainen teollis- ja tekijänoikeuksia suojaava järjestö WIPO käsitteli tapausta Neste Oilin pyynnöstä ja Neste Spoil -parodiasivusto katsottiin täysin soveliaaksi ei-kaupalliseksi kritiikiksi. 
Vuonna 2011 Neste Oil Oyj suuttui Greenpeacen Neste Spoil -parodiasivustosta. Greenpeacen sijaan öljy-yhtiö uhkaili ruotsalaisyhtiötä, jonka serverillä sivusto sijaitsi. Palvelinhotelli Loopia sulki sivuston. YK:n alainen teollis- ja tekijänoikeuksia suojaava järjestö WIPO käsitteli tapausta Neste Oilin pyynnöstä ja Neste Spoil -parodiasivusto katsottiin täysin soveliaaksi ei-kaupalliseksi kritiikiksi. Lisää tapauksesta muun muassa Häiriköt – Kulttuurihäirinnän aakkoset -kirjassa.

Parin viime vuoden aikana Suomessa on nähty muutamia parodiatapauksia, joiden laillisuudesta on väännetty julkisuudessa. Huhtikuun Image-lehden kannessa ollut kuva yhdisti Muumi- ja Tom of Finland -kuvastot, mistä Muumien oikeuksia hallitsevan Moomin Charactersin edustajat närkästyivät. Sapelien kalistelun jälkeen tapaus sovittiin poissa julkisuudesta.

”Minun mielestä Muumi-teokset menivät ihan selvästi parodian piiriin. Ne eivät kopioineet alkuperäistä teosta ja kommentoivat Muumeihin – ja Tove Janssoniinkin – liittyviä kysymyksiä”, Hietanen toteaa.

Justimus-yhtye puolestaan jakoi levyjensä kylkiäisinä Wunderbaum-hajukuusilta näköisyyden lainanneita Wunderboy-hajukuusia. Vaikka tavoitteena oli selvästi parodioida hajukuusi-tuotetta ja siihen liittyvää kulttuuria, katsoi oikeus kyseessä olleen elinkeinotoiminnan. Hajukuusilla mainostettiin äänilevyjä, ja niitä myytiin erikseen Motonet-myymälöissä. Yhtye sai sakkotuomion tavaramerkkioikeuden loukkaamisesta vuonna 2016. 

Päätös on selvä, mutta sen pohjalta ei voi arvioida oikeuden suhtautumista parodiaan.

”Vaikka Justimuksen puolustus vetosi parodiaan, ei oikeus ottanut tuomiossa sitä huomioon. Luulen, että kysymys oli liian vaikea ratkaistava tuomioistuimellekin”, Hietanen sanoo.

Myös Voimaa on syytetty vastamainosten takia esimerkiksi sopimattomasta liiketoiminnasta, vaikka mainosparodioilla ei ole myyty mitään – saati kilpailtu parodioitavan tuotteen kanssa. 

Edes mainosalan ammattilaiset tai oikeusoppineet eivät välttämättä ymmärrä parodiassa teoksen merkityksen ja funktion muuttuvan täysin, vaikka muoto säilyisikin likellä alkuperäistä kritiikin kohdetta.

Selkeä laki olisi kaikkien hyöty, myös parodian kohteiden.

PARODIA 22A
Julkistetusta teoksesta saa jokainen valmistaa muunnetun teoksen, jonka tarkoitus on saattaa alkuperäinen teos, teoksesta ilmenevä tekijän aate tai yhteiskunnallinen näkemys arvostelun kohteeksi. Parodian kohteena olevaa teosta saa valmistaa kappaleita ja sen saa saattaa yleisön saataville siinä laajuudessa kuin se on tarpeen parodiatarkoituksen saavuttamiseksi. Parodiateoksen tekijänoikeus ei riipu tekijänoikeudesta alkuperäisteokseen.
Herkko Hietasen ehdotus tekijänoikeuslakiin lisättäväksi parodiapykäläksi. 

Lisää aiheesta tutkijatohtori Anette Alén-Savikon artikkelissa Parodia elää. Eläköön.

Jaa tämä:

Mainostaja vastaan taiteilija

Miten pitäisi suhtautua siihen, että jalkapallojoukkue uhkailee muusikkoa joka pitää joukkueen pelipaitaa musiikkivideolla? Entäpä onko sillä mitään väliä, että yksi pelipaidan mainoksista on muutettu vastamainokseksi?

Tämä on taas just tätä. Yrityksen myyvät brändiään kantavia tuotteita maailman täyteen ja sitten kiukuttelevat, kun nuo tuotteen päätyvät osaksi maailmaa. Jos ei kiinnosta olla osa maailmaa, niin sitten kannattaisi varmaan suosiolla vetäytyä parrasvaloista.

Nyt muusiko M.I.A. on saanut niin sanotun cease and desist -kirjeen Paris Saint Germain -jalkapallojoukkueelta, koska hänellä oli joukkueen (hieman korjailtu) pelipaita päällä musiikkivideollaan.

M.I.A. julkaisi kirjeen kokonaisuudessaan Twitterissä (twitter.com/MIAuniverse/).
M.I.A. julkaisi kirjeen kokonaisuudessaan Twitterissä (twitter.com/MIAuniverse/).
 

Vapaasti käännetynä siis:

”Huomasimme epämiellyttäväksi yllätykseksemme, että laulaja esiintyy tällä videolla kahdesti pukeutuneena joukkueemme viralliseen pelipaitaan, josta on tunnistettavissa PARIS SAIN GERMAINin logo sekä sponsoriemme (NIKE ja QNB) brändit sekä sponsorimme EMIRATESin brändi, jonka slogan on muutettu muodosta ”FLY EMIRATES” (”Lennä Emiraateilla”) muotoon ”FLY PIRATES” (”Lennä merirosvoilla”)

Sen lisäksi, että olemme tästä yllättyneitä, me emme ymmärrä, miksi meidät on yhdistetty logomme ja virallisen pelipaitamme kautta moiseen julkiseen häpäisyyn.”

Ja sitten lopuksi vaaditaan videon hävittämistä interwebistä ja uhkaillaan lakikirjalla.

Mitäköhän PSG:n väki on ajatellut ihmisten tekevän niillä paidoilla, joita ostavat – kovaan hintaan – joukkueen fanikaupasta ja jälleenmyyjiltä? Kenties pistävän paidat kaappiin ja kulkevan nakerona kaupungilla, jotta eivät vahingossa saata sponsoreita ikävään välikäteen? Omituista ajattelua moinen. Jos ovat kuluttajien rahat kelvanneet, niin varmaan kannattaisi hyväksyä se, että niitä paitoja näkyy siellä missä ne kuluttajatkin ovat. Vaikka sitten musiikkivideoilla. Ja jos ei halua altistaa sponsoreita moiselle, niin voi vaikkas jättää ne sponsorin leimat pois paidoista (oikeastihan sponsorit maksavat pääsystä näihin faneille myytäviin paitoihin, joten niitä ei tietenkään jätetä pois).

Eikä tuosta logon korjailussakaan hirveästi ole nokkaan koputtamista. Kyllä kukin saa korjailla omaa paitaansa ihan parhaaksi katsomallaan tavalla. Niihin saa halutessaan esimerkiksi ommella eri värisiä paikkoja tai vaikka piirtää kirkkoveneen. Myyjä voi vaikuttaa myytävään tuotteeseen – ei ostettuun. (Tämä viimeinen ei tunnetusti koske digitaalista musiikin, kirjojen ja pelien ”myyntiä”, mutta siitä lisää joskus toiste.)

Katsokaa ja kauhistukaa. Borders on perin ajankohtainen muutenkin kuin PSG:n uhkailujen kautta.

Suomessa näitä cease and desisteja ei hirveästi ole tavattu lähetellä, mutta täysin vieraasta ilmiöstä ei ole kyse. Usein kirjeissä esitetään uhkauksia, joilla ei ole mitään juridista pohjaa. Tällöin tarkoituksena on pelotella vastaanottaja perääntymään rosiksen pelossa, vaikka mitään muuta syytä perääntymiselle ei olisi.

Toisinaan kirjeen vastaanottaja saattaa myös tietää, että mitään juridista perustetta syytöksille ei ole, mutta vetääntyy silti, koska pitkä oikeuskäsittely olisi turhan raskas prosessi (vaikka siis olisikin itse oikeassa).

Esimeksiksi Voima on saanut tunnustuksena vastamainoksen onnistumisesta uhkailukirjeen Volvolta. Meillä oli onneksi sen verran tuntemusta toimialastamme, että tajusimme kirjeen välittömästi totaaliseksi huuhaaksi ja että yksikään kirjeessä lueteltu laki tai säädös (joita väitetysti siis rikoimme) ei liittynyt journalistiseen toimintaan mitenkään. Julkaisimme saamamme kirjeen välittömästä netissä ja tieto uhkailusta päätyikin ripeästi uutisiin.

Mites meni Volvo noin niinku omasta mielestä?

Hanna Nikkanen kirjoitti tuolloin tuoreeltaan uhkailukirjeistä ja Streisand-ilmiöstä:

Niin parodiat kuin tribuutitkin siivotaan verkosta isolla luudalla. Mitä enemmän yhtiöllä on varaa törsätä asianajajien palkkioihin, sitä totaalisemmin se voi hallita julkisuuttaan uhkauksin. Cease & desist -kirjeiden käyttöä sananvapauden rajoittamiseen dokumentoi muun muassa yhdysvaltaisten yliopistojen ja aktivistien yhteinen Chilling Effects -projekti.

Mutta on tässä iloinenkin puolensa. Varsin usein nämä muskeleitaan pullistelevat yhtiöt nimittäin valitsevat kohteensa aivan väärin. Se, mikä näyttää juristin silmissä mainiolta julkisuudenhallintakikalta, onkin kriisiviestinnän emämoka. Yritys vaientaa epämiellyttävä viesti johtaa vain viestin voimistumiseen. Amerikassa kutsuvat tätä Streisand-ilmiöksi.

Vuonna 2005 Helsingin Töölössä sijaitseva ravintola Lehtovaara pillastui blogikirjoituksesta, jossa huomautettiin, ettei ravintola ollut vastannut sille aikaisemmin tehtyyn reklamaatioon. Ravintolan juristit vastasivat uhkauskirjeellä, jossa vaadittiin tekstin poistamista blogista sekä 80 000 euron korvausta ravintolalle aiheutetusta vahingosta.

Bloggaaja oli Herkko Hietanen, silloin oikeustieteen kandidaatti ja internetin sananvapautta ajavan Electronic Frontier Finland ry:n perustajajäsen. Ehkä huono kohde tällaiselle pelottelulle. Hietanen vei asian julkisuuteen, juttu levisi ulkomaille asti eikä ravintolan maine ole oikein vieläkään toipunut tästä seuranneesta mylläkästä.

Tässä se nyt on, vastamainos Voimasta 8/2008. Yhä ajankohtainen – jopa tavalla, jota emme osanneet ennakoida vastista tehdessämme.
Tässä se nyt on, vastamainos Voimasta 8/2008. Yhä ajankohtainen – jopa tavalla, jota emme osanneet ennakoida vastista tehdessämme.

Aina asiat eivät kuitenkaan mene näin hyvin. Yksi esimerkki tuosta perääntymisestä uhkailujen edessä tuli vastaan haastateltuani kahdesti yhdysvaltalaista taiteilijaa, Peter Gronquistia. Gronquistin teoksissa yhdistyivät aseet, kultamaali ja blingbling-brändit.

Tehdessäni vuonna 2008 ensimmäistä haastattelua, Gronquist kertoi avoimesti, että Louis Vuitton oli lähestynyt häntä uhkailevan tyyliin ja että hän parhaillaan punnitsi vaihtoehtojaan. Kun olin taiteilijaan yhteydessä joitain vuosia myöhemmin kirjoittasessani Häiriköt-kirjaa, hän totesi, että hän ei käytä LV-logoa enää osana teoksiaan ja että hän ei voi kommentoida aihetta. Rivien välistä tuli selväksi, että LV:n uhkailu oli purrut ja taiteilija oli joutunut taipumaan.

Vaikka Gronquist oli täysin oikeuksiensa rajoissa käyttäessään logoa osana taideteoksiaan, ei hänellä ollut varaa mittavaan oikeuskäsittelyyn. Mitä hyötyä on olla oikeassa, jos vastapuoli voi sitoa nuoren taiteilija kaikki resurssit vuosiksi pitkitettyyn oikeussalidraamaan? Ja mitä hyötyä on voittaa tapaus vuosien jälkeen, jos on tehnyt henkilökohtaisen konkurssin oikeudenkäyntikulujen takia?

Tämä ainutlaatuinen, käsityönä valmistettu taideteos ylittää teoskynnyksen, eikä kyseessä siis ole piraattituote. Mikäli taiteilija (tai tehtailija) keksisi valmistaa näitä miljoona kappaletta olisi tilanne eri – silloin puhuttaisiin piratismista mitä suurimmissa määrin.
Tämä Peter Gronquistin ainutlaatuinen, käsityönä valmistettu taideteos ylittää teoskynnyksen, eikä kyseessä ole piraattituote. Mikäli taiteilija (tai tehtailija) keksisi valmistaa näitä miljoona kappaletta olisi tilanne eri – silloin puhuttaisiin piratismista mitä suurimmissa määrin.

Tästä #PSGvsMIA-tapauksesta palautuu mieleen myös taannoinen haastattelu, jonka annoin Ylelle. Piti puhua mainoksista, mainosten sisällöistä ja mainostulvasta.

No, mentiin kuvaamaan matskua Kampin kauppakeskukseen, koska se edustaan nykyaikaista, julkisen tilan syrjäyttänyttä niin sanottua puolijulkista tilaa ja siellä niitä mainoksia piisaa. Sitten tulikin Ylen lakiasiainosastolta ohje, että kuvassa ei saa vilahtaa yhtään logoa tai mainosta (koska tekijänoikeushommelit tai jotain). Olisi vissiin pitänyt erikseen pyytää luvat mainostajilta, jotta olisimme saaneet edes taustalla näyttää niiden mainoksia. Riippumatta siitä, onko materiaali kuvattu julkisessa tilassa, puolijulkisessa tilassa tai vaikka minun omassa olohuoneessani.

Eli mainokset onnistuivat kaventamaan entisestään meidän elintilaa pelkästään olemalla olemassa. Sen minä vielä ymmärrän, että mainostajat saavat rahaa vastaan näkyvyyttä julkisessa tilassa, mutta en minä päästäisi niitä sentään määrittelemään (edes epäsuorasti) julkisen tilan käyttöä – saati sitten mitä suurimmissa määrin yksityisen tilan käyttöä.

Lopullisessa ohjelmassa minä sitten juttelin kameralle mainoksista ilman, että yhtään mainosta sai vilahtaakaan missään. Hulluuttahan sekin oli.

Jaa tämä: