yliopisto

Poissa silmistä, ei päästöistä

Ympäristötalouden tutkija muistuttaa, että elämäntapamme saastuttaa yhtä lailla, vaikka tuotanto olisikin siirretty pois Suomesta.

Olen tehnyt ympäristöasioiden parissa töitä yli neljännesvuosisadan. Tuona aikana olen – yhtään liioittelematta – kuullut tuhansia kertoja sen kummallisen vahvana elävän mielipiteen, ettei suomalaisten toiminnalla maailman ongelmia ratkaista. Etenkään suomalaisten kuluttajien toiminnalla ei ole mitään merkitystä, kun meitä on niin vähän.

Katsotaanpa tarkemmin. Suomen ympäristökeskuksen tutkimuksen mukaan suomalaisten kotitalouksien kulutus muodosti 68 prosenttia kotimaan kasvihuonekaasupäästöistä. Loput 32 prosenttia syntyivät julkisesta kulutuksesta ja investoinneista. Kulutuksen kasvihuonekaasupäästöt koostuvat asumisesta, liikkumisesta, ruoasta ja muista tavaroista ja palveluista. Kulutusnäkökulma tarkoittaa sitä, että suomalaisten loppukulutus huomioidaan riippumatta siitä, missä päin maailmaa tavarat on tuotettu.

Voimme siis sanoa, että kaksi kolmasosaa suomalaisten ilmastovaikutuksesta aiheutuu kotitalouksien jokapäiväisistä päätöksistä. Ja näistä aiheuttamistamme päästöistä lähes puolet – 44 prosenttia – syntyvät jossain maailmalla. Mielestäni molemmat luvut ovat varsin merkittäviä.

Katsotaan prosenttien sijaan todellisia määriä: Vuosittaiset päästömme vaihtelevat, mutta karkeasti ottaen voi sanoa, että keskimääräisen suomalaisen kulutuksesta aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt ovat noin kymmenen tonnia. Pysähdy miettimään tuota lukua hetkeksi. En usko, että kukaan haluaisi takapihalleen kymmenen tonnin kasaa jätettä vuosittain – per kotitalouden henkilö. Mutta siitähän tässä on kyse. Kulutuksemme aiheuttaa jätettä. Emme vain näe tätä kaasumaista jätekasaa, joten se on helppo sivuuttaa. Poissa silmistä, poissa mielistä.

Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan. Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.
Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan.
Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.

Kulutuksen päästölähteetkin ovat meiltä pimennossa.

On vielä melko helppo hahmottaa se, että bensiinin palaessa auton moottorissa syntyy päästöjä. Mutta hankalammin jäsentyy se, että sisustustyyny tai sipsit ovat samalla tavoin päästölähde. Käytämme suurimman osan tarvitsemastamme energiasta välillisesti, tuotteisiin ja palveluihin sitoutuneena. Euroopan tasolla on arvioitu, että kotitalouksien välitön energiankulutus – kuten valaistus ja lämmitys – kattaa vain noin 40 prosenttia kaikesta energiankäytöstä. Käytämme siis enemmän energiaa välillisesti kuin suoraan.

Ruoka on hyvä esimerkki meiltä piilotetuista ympäristövaikutuksista.

Ruoka on ihmisen keskeinen energianlähde, mutta käytännössä lautasemme sisältö on saatu aikaan fossiilisella energialla. Yhtä ruoasta saatua kaloria kohden on länsimaissa käytetty viisi–kymmenen kaloria fossiilisia polttoaineita. Pelkkä öljyn käyttö huomioiden päädytään laskelmaan, että tarvitsemme yksi–kolme litraa öljyä yhtä ruokakiloa kohden. Ei ole liioiteltua sanoa, että syömme öljyä – tai ainakin toisinpäin: ilman öljyä emme syö.

Ruoantuotannon räjähdysmäinen kasvu on saatu aikaan lisäämällä fossiilisen energian panoksia lannoitteisiin, torjunta-aineisiin, keinokasteluveden pumppaamiseen, maatalouskoneiden käyttämiseen ja ruoan kuljetukseen, säilömiseen, valmistamiseen ja pakkaamiseen.

Iso osa elämäntapamme vaatimasta tuotannosta tapahtuu jossain kaukana meistä. Tämä kaukana tapahtuva saastuttaminen kuitenkin vaikuttaa kaikkien elämään, ja vastuumme ei katoa maantieteellisen siirtymän myötä.

Kiinasta on tullut maailman tehdas. Samalla kun paheksumme Kiinan saastuttavaa tuotantoa, kiinalaiset tuotteet päätyvät usein meidän länsimaisten kuluttajien ostoskoreihin.

Meillä on vastuu: turhia tuotteita ei tuotettaisi, mikäli emme sitä lystiä maksaisi. Suomen tuonti Kiinasta vuonna 2017 oli 4,6 miljardia euroa, noin seitsemän prosenttia kaikesta tuonnistamme. Uskallan väittää, että suuri osa tästä tuonnista on sellaista tarpeetonta kulutusta, jonka voisimme karsia elämänlaatumme mitenkään kärsimättä. Lompakko ja ilmasto kiittäisivät.

Päästöjen ulkoistuksesta johtuen länsimaiden todelliset päästöt ovat suurempia kuin Pariisin ilmastosopimuksen laskennassa käytetyt luvut. Päästöt kasvavat, kun huomioidaan tuonnin päästöt vähennettynä viennin päästöillä. Esimerkiksi Britannia on vähentänyt kotimaisia päästöjään varsin paljon, noin kolmanneksella kahden viime vuosikymmenen aikana. Mutta jos huomioidaan lisääntyneen tuonnin aiheuttamat päästöt, Britannian hiilijalanjälki onkin kasvanut.

Muutkin rikkaat länsimaat voivat raportoida aiempaa alhaisemmat päästöt, koska korkeita ilmastopäästöjä aiheuttavien raaka-aineiden kuten teräksen ja sementin kotimainen valmistus on vähentynyt. Niiden tuonti on kuitenkin lisääntynyt.

Samoin on käynyt tavallisten kuluttajatuotteiden osalta. On arvioitu, että globaalisti noin neljännes kaikista hiilidioksidipäästöistä syntyy ulkoistettuna muille maille. Kiinan päästöistä noin 15 prosenttia aiheutuu siitä, että me länsimaalaiset voisimme kuluttaa enemmän. Kiinalaiset puolestaan ulkoistavat päästöjään yhä isommassa määrin lähimaihin kuten Vietnamiin ja Kamputseaan.

Vaikka tämä ilmastodomino ei tietenkään voi jatkua kovin paljon pidemmälle, edistymme surkeasti ilmastonmuutoksen hillinnässä. Viime vuonna globaalit hiilidioksidipäästöt kasvoivat, vaikka ne pitäisi puolittaa vuoteen 2030 mennessä.

Mutta meneehän tämä hölmöläisen peitonjatkaminen toisinkin päin. Me suomalaiset tuotamme hiilinieluista – anteeksi talousmetsistä – sellua kiinalaisille vessapaperia varten. Metsäteollisuuden päästöt lasketaan Suomen lukuihin, vaikka päästöjä vastaava kulutus tapahtuu Kiinassa tai jossain muualla. Nykypelissä tuhlaamme omaa kansallista hiilibudjettiamme, jotta kiinalaiset voivat paremmin pyyhkiä pyllynsä. Kiina on siis ulkoistanut päästöjään meille.

On minulla ratkaisukin tarjota.

Ratkaisu olisi henkilökohtainen hiilibudjetti. Tällöin jokaisella maapallon asukkaalla olisi oma kiintiö, jota voisi kasvattaa vain ostamalla päästöoikeuksia toisilta kuluttajilta. Kokonaispäästö olisi rajoitettu, ja ylikulutukselle tulisi todellinen hinta. Suomalainen voisi toteuttaa Kanariansaarten talvilomansa tai argentiinalaisen häränpihvifiestan vain, mikäli ostaisi pakettimatkan tai pihvipaketin lisäksi tarvittavan määrän päästöoikeuksia vähemmän kuluttavilta, esimerkiksi tansanialaisilta.

Näin pääsisimme polulle, jolla erottaisimme tarpeellisen kulutuksen turhasta, fossiilienergiaan lukkiutuneesta kulutuksestamme. Henkilökohtaiset hiilibudjetit olisivat jo täysin toteuttavissa oleva järjestelmä nykyisellä digitaalisella osaamisella ja tiedonlouhintakapasiteetilla.

Kirjoittaja on ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa sekä Suomen Ilmastopaneelin jäsen.

Jaa tämä:

Leikkaa, leikkaa, komeamman kruunun saat

Opiskelijat kaipaavat tilaa ajatella ja opiskella kiireettömästi. Tämä ei kuitenkaan sovi hallituksen määrittämän koulutuspolitiikan linjaan, kirjoittaa tohtori Riikonen.

Suomi on tuhansien järvien ja satojen miljoonien koulutusleikkausten maa. Korkeakoulutuksesta eli ammattikorkeakouluilta ja yliopistoilta leikataan tällä hetkellä vuositasolla kaikkiaan 105 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi Suomen Akatemian tutkimusrahoituksesta leikataan, samoin Tekesin. Myös korkeakouluopiskelijoiden opintotuista leikataan. Leikkurin korviasärkevä sointi on muuttunut jokapäiväiseksi melusaasteeksi, eikä siinä pauhussa enää paljon tunnu, kun leikkauksista vastuussa oleva hallituspuolue kokoomus ilmoittaa, että heidän kärkiteemansa tulevissa kuntavaaleissa on koulutus ja varhaiskasvatus.

Puolueen puheenjohtaja Petteri Orpo kirjoittaa blogissaan, että ”Kokoomukselle koulutus, sivistys ja tiede ovat arvoja sinänsä. Maan hallitus on ohjelmassaan hyväksynyt määrärahojen leikkauksia myös koulutuksen alalle. Näitä leikkauksia kokoomuksen ei ollut mukava olla toteuttamassa.”

Orpo sanoo myös, että ”Kokoomuksen koulutuspolitiikka ei ole säästövetoista vaan uudistuskeskeistä. Hallituksessa kokoomus uudistaa jokaisella sektorilla toimintatapoja ja rakenteita, jotta yhteiset veroeuromme tulevat käytetyiksi parhaalla mahdollisella tavalla.” 

Totisesti, uudistuskeskeisyys ja äärimmäisyyteen viritetty tehokkuusideologia on kyllä tullut sisäistetyksi. Yliopistoväki on tutustunut siihen ilmiöoppimisen keinoin kun satoja tehtäviä on lakkautettu, hallintopalvelut on karsittu ja välinpitämätön tiedotus asioiden kulusta on kylvänyt pelokasta ilmapiiriä kampuksille. 

Muistatteko sen kerran, kun poliitikot tekivät vaalilupauksia ja jättivät lunastamatta ne? Sekä kokoomuksen että keskustan puheenjohtajat lupasivat, että koulutuksesta ei leikata – toisin kuitenkin kävi. Tämä kuva jäi elämään ja Sama kuva koulutuslupauksesta joka päivä -ryhmä julkaisee tämän, no, joka päivä.
Muistatteko sen kerran, kun poliitikot tekivät vaalilupauksia ja jättivät lunastamatta ne? Sekä kokoomuksen että keskustan puheenjohtajat lupasivat, että koulutuksesta ei leikata – toisin kuitenkin kävi. Tämä kuva jäi elämään ja Sama kuva koulutuslupauksesta joka päivä -ryhmä julkaisee tämän, no, joka päivä.

Kuka muistaa vielä nykyiseen korkeakoulutuksen uudistuspakkomielteeseen osaltaan vaikuttanutta Uudistava Suomi  -raporttia? Se tehtiin pari vuotta sitten tuolloisen pääministerin, Alexander Stubbin johdolla opetus- ja kulttuuriministeriön Tutkimus- ja Innovaationeuvostossa. Stubb kirjoittaa raportin esipuheessa:

 ”Asemaamme tietoon ja osaamiseen perustavien maiden kärkijoukossa on vahvistettava ennakkoluulottomilla uudistuksilla. Toimintatapoja ja rakenteita on osattava muuttaa. Tarvitaan kokeiluihin ja riskinottoon rohkaisevaa kirkasta poliittista viestiä sekä uudenlaisia, radikaalejakin toimia. Poisvalinnoilla vapautetaan voimavaroja uuden luomiseen.”

Ensimmäinen Tunkekaa innovaatiot perseeseenne -lakana katosi mystillisissä olosuhteissa. Tässä versio numero kaksi. Osa yleisöstä ja toimittajistakin erehtyivät tulkitsemaan tämän lakanan viestin väärin ja olettivat kyseessä olleen ilmoitus innovaatioiden lähtökohtaisesta vastustamisesta – ludiittien aatteen jatkamisesta. Tosiasiassahan kyse oli päinvastaisesta tilanteesta,  ”innovaatioilla” myydyn leikkauspolitiikan vastustamisesta. Ilman vapautta ja näennäistä tehottomuuttakin monet innovaatiot jäävät syntymättä. KUVA: Tony Öhberg.
Ensimmäinen Tunkekaa innovaatiot perseeseenne -lakana katosi mystillisissä olosuhteissa. Tässä versio numero kaksi. Osa yleisöstä ja toimittajistakin erehtyivät tulkitsemaan tämän lakanan viestin väärin ja olettivat kyseessä olleen ilmoitus innovaatioiden lähtökohtaisesta vastustamisesta – ludiittien aatteen jatkamisesta. Tosiasiassahan kyse oli päinvastaisesta tilanteesta,  ”innovaatioilla” myydyn leikkauspolitiikan vastustamisesta. Ilman vapautta ja näennäistä tehottomuuttakin monet innovaatiot jäävät syntymättä. KUVA: Tony Öhberg.

Pakkouudistuksen eetos hyökyy päälle voimallisena. On tehtävä raakaa uusjakoa hyödyllisen ja hyödyttömän välillä, sillä uusi ja ihmeellinen ei kasva vanhoille homeisille perustuksille. Tähän kun lisätään ajatuspajoissa tuotetut hokemat siitä, miten tulevaisuuden avaintaitoja ovat luova ja ketterä ongelmanratkaisukyky, tiedon hankinta ja hallinta sekä kriittinen ajattelu, on uusliberalistinen ”uudistettu” yliopisto valmis.

Vanhassa nuhjuisessa sivistysyliopistossa toki on harjoitettu ja opetettu kriittistä ajattelua sekä tiedon hankintaa ja erilaisten kysymysten ratkaisua, tulkintaa ja analyysiä jo suunnilleen tuhat vuotta. Se on vain tehty jotenkin pienesti ja jonninjoutavasti; on nysvätty keskenään ilman mitään sovellettavuus- ja kaupallisuusnäkymiä tai ihokarvat nostattavia yritysyhteistyökuvioita.

Ratkaisukeskeisen ongelmanratkaisun soundtrackin. ÄÄNI & KUVA: Taina Riikonen

Kokoomushenkistä uudistuskeskeisyyttä nauttinut ”uusi yliopisto” on eräänlainen sheivattu ja rasvaimussa huljutettu osaamishonotuksen pikalinjasto. Siellä tärkeintä on sivuille vilkuilematon läpijuoksu, eikä niinkään uuden oppiminen, kriittinen ajattelu tai analyyttinen pohdinta. Samalla karsitaan ”päällekkäisyyksiä”, vaikka todellisuudessa tuhotaan ihmiselämään kuuluvaa moninaisuutta ja erilaisuutta.

Tämänkaltaisessa uudistus- ja tehokkuusajattelussa on yksi perustavanlaatuinen ongelma. Koska yliopisto on ennen muuta hitaan ja kriittisen ajattelun paikka, ei sitä voi tuosta vain läpikotaisin optimoida. Sen jokaista luentosalia ei voi tehokäyttää vuorokauden ympäri. Sen jokaista oppiainetta tai kurssia ei voi perustella talouskasvun lisäämisellä. Sen jokaista opiskelijaa ei voi pakottaa tekemään innovatiivista yritysyhteistyötä. Sen monitieteisiä ja kansainvälisiä tutkimusryhmiä ei voi elinkeinoministeri mahtikäskyllä piiskata konemaiseen sovellustuotantoon.

Tehokkuus ei voi olla yliopistoa läpikotaisin määrittävä arvo, sillä yliopiston yksi keskeinen tehtävä yhteiskunnassa on toimia kriittisenä ja riippumattomuutta vaalivana vastavoimana kulloinkin vallitseville, usein jo itsestäänselvyyksiksi liudentuneille arvovalinnoille. Yliopiston kriittisyys ja riippumattomuus on erityisen tärkeää etenkin nyt, aikoina jolloin suomalaisen valtamediaN edustaja ei enää noudata journalistista perustehtäväänsä, vaan vaikenee pääministerin kanslian painostuksen alla.

Kirjoittaja Taina Riikonen teki Häiriköiden Suomi epäkuntoon -lakanaan sopivan ääniteoksen, johon hän sämpläsi ja muokkasi pääministeri Juha Sipilän historiallista televisiopuhetta sekä Keskustan Suomi kuntoon -vaalikappaletta. Suomi epäkuntoon -performanssi toteutettiin Helsingin yliopiston naapurissa, Kiseleffin talossa, osana Neljän dosentin illallinen -tapahtumaa.

Jos koulutus, sivistys ja tiede todella olisivat näille uudistussyöpään sairastuneille poliitikoille itseisarvoja, niin he vaalisivat kyseisten asioiden luovuutta ja kriittisyyttä tuottavia rakenteita. He eivät repisi niitä alas.

Itseisarvona ymmärtämiseen sisältyy käsitys rakenteiden ja niissä syntyvien sisältöjen historiallis-kulttuurisesta vuorovaikutuksesta. Rakenteilla ja muodoilla on useimmiten oma tärkeä tarkoituksensa niissä tuotettujen sisältöjen kannalta. Todellinen luova ongelmanratkaisukyky ja kriittinen ajattelu eivät tarvitse ympärilleen ”tehokasta” yliopistojärjestelmää. Sen sijaan tietynlaiseen, kapeaan hyödyn ideologiaan perustuva ”luovuus” ja ”kriittisyys” kyllä tarvitsevat. Ne tarvitsevat ”uudistetun” korporaatioyliopiston, josta vapaa, riippumaton ja oikeasti kriittinen ajattelu on tehokkaasti poisvalittu.

Petteri Orvon väite kokoomuksen koulutus,- sivistys- ja tiedemyönteisyydestä sekä vastentahtoisesti tehdyistä koulutusleikkauksista onkin tehopyhyydessään vertaansa vailla. Se kieltää rujosti juuri tehtyjen koulutusleikkausten tiedettä lamaannuttavan vaikutuksen, ja samalla se antaa ymmärtää, että kokoomusta olisi viety kuin pässiä narussa koko leikkausasiassa. Yliopistokoulutusta tuhoava ”uudistaminen” ei kuitenkaan ole yksinomaan nykyhallituksen aikaansaannosta, vaan korkeakoulutuksen rakenteellisen ”tehostamisen” eetosta on ajettu jo vähintään vuosituhannen alusta saakka. Aiemmin puhuttiin maltillisemmin ”kehittämisestä”, mutta nykyisin käytössä on aikamme kenties irvokkain eufemismi, ”uudistaminen”.

Yliopistokoulutuksen yhteydessä ”uudistaminen” tarkoittaa lähes poikkeuksetta lakkauttamista, voimaperäistä rakenteiden muokkausta ja alasajotoimenpiteitä.

Ja sama latinaksi. Taina Riikonen ja Miia Halme-Tuomisaari sekä ”Tunkekaa innovaation perseeseenne” latinaksi. KUVA: Kasper Kristensen.
Ja sama latinaksi. Miia Halme-Tuomisaari ja Taina Riikonen sekä ”Tunkekaa innovaatiot perseeseenne” latinaksi. KUVA: Kasper Kristensen.

Mitä näistä asioista ajattelevat yliopistojen opiskelijat?

Olen viime vuoden aikana vieraillut luennoimassa muun muassa Helsingin yliopistossa, Aalto-yliopistossa, Taideyliopistossa ja Lapin yliopistossa. Olen käynyt monta pitkää keskustelua opiskelijoiden kanssa yliopisto-opiskelun nykytilasta. Yksi asia, josta opiskelijat tuntuvat olevan yhtä mieltä on se, että opiskeluaika on nykymuodossaan aivan liian lyhyt. Kahden vuoden maisteriohjelmaa pidetään lähinnä huonona vitsinä ja on esitetty myös sellaisia näkemyksiä, että varsinainen ajattelu on nyky-yliopistossa kenties vasta jatko-opiskelijalle mahdollistuvaa ylellisyyttä.

Eräs hallituksemme kärkihankkeista eli yliopistokoulutuksen alasajo on siis edennyt menestyksekkäästi; perusopiskelusta on onnistuttu leikkaamaan ajattelu ja opiskelu, ja tilalle on pystytetty ”osaajia” tuottava mekaaninen liukuhihna.

Tämä on väärin ja olen enemmän kuin pahoillani opiskelijoiden puolesta. Yliopisto-opiskelun tulisi voida olla ensihetkistä alkaen monipuolista, yltäkylläistä ja loputtomalta tuntuvaa. Tulisi saada ihmetellä ja ajatella hitaasti, pitkään ja rajattomasti. Tulisi saada opiskella kaikenlaista turhaa – eli kaikkea sellaista, mikä kiinnostaa, mutta mistä ei välttämättä koskaan ole mitään niin sanottua hyötyä.

Opiskelijat sanovat, että he kaipaavat kiireettömiä keskusteluita professorien ja muiden yliopistolaisten kanssa. He haluavat lukea liikaa kirjoja. He haluavat kuulua johonkin, millä on oma paikka ja historia. He toivovat, että heidän maisteriohjelmansa on olemassa vielä heidän valmistuttuaankin, että kaikki ei olisi vain projektiluontoista ja väliaikaista kokeilukulttuuria.

Opiskelijat ovat tosissaan ja vakavissaan, he eivät toivo, että yliopisto olisi markkinaveisuja raikuva yrittäjäkylä. He kaipaavat mahdottomia maailmoja, eivät elähtäneitä brändivisioita.

Opiskelijat uskovat vakaasti, että kriittinen ja luova ajattelu vaatii ennen muuta omistautumista, aikaa ja väljyyttä. Kriittisen ja luovan ajattelun oppimisen toivossa he ovat yliopistoon tulleet, joten sitä heille tulisi myös ylitsevuotavasti tarjota.

Taina Riikonen on musiikkitieteestä väitellyt filosofian tohtori ja äänitaiteilija, joka kuuntelee mielellään metroja, hengitystä ja nahkahousuja sekä kirjoittaa ja tekee taidetta yhteiskunnallisen kritisismin nimissä. Riikonen on tieteen ja taiteen rajapinnassa operoivan Allegra Lab Helsinki ry.:n jäsen.

Jaa tämä:

Yliopistoista, leikkauksista ja byrokraattisuudesta

Fantastisella uudistuksella ja leikkauksilla kuritettu yliopistolaitos pitäisi uudistaa. Ei kuitenkaan Sipilän opein. SSS, SOS, WTF.

Suomalaiset yliopistot ovat uskomattoman byrokraattisia paikkoja, joissa turhaan raportointiin, lupien hakemiseen ja lomakkeiden täyttelyyn kuluu uskomattomia määriä aikaa. Yliopistot usein sortuvat varsinkin rahankäytössä pikkutarkkaan seuraamiseen siellä missä luottamus tuottaisi parempia tuloksia. Helsingin yliopistossa varsinkin näkyy Keisarillisen Aleksanterin yliopiston historia.

Tämä byrokraattisuus ei kuitenkaan ole läheskään kokonaan yliopistojen oma vika. Saimme Suomen Akatemialta tutkimushankkeellemme rahoitusta, jota myönnettiin 100 000 euroa vähemmän kuin olimme hakeneet. Me ajattelimme (lapsellista, tiedän), että näin iso muutos aivan luontevasti antaa meille tilaisuuden kirjoittaa hankkeen budjetti uudestaan – olihan alkuperäinen kirjoitettu vuosi sitten ja merkittävästi saatua suuremmalle summalle. Tämä ei noin vain akatemialle (ja sitä myöten myöskään yliopistolle) käynyt, vaan meidän piti ensin kirjoittaa perusteltu anomuskirje että saimme hakea muutosta hankkeemme budjetin vuosieriin. Kaikille tällaisille säännöille on varmasti omat perustelunsa, mutta ne kaikki yhdessä tekevät rahankäytöstä yliopistolla välillä hyvin hankalan prosessin.

Pahimpia ovat isot EU-hankkeet, joihin usein käytännössä pitää palkata oma byrokraatti hoitamaan sitä raportoinnin ja lomakeruljanssin määrää.

Häiriköt-päämaja kävi häiriköimässä Neljän dosentin illallisella. Oheisella videolla nähdyn, Jani Leinosen ja Jari Tammisen Suomi epäkuntoon -lakanan ohella yleisö pääsi ihastelemaan ämyreistä kajahtanutta Taina Riikosen ääniteosta joka kuuluu tässä videollakin.

Yliopistojen hallintokulttuuri pitäisi siis räjäyttää auki ja uudistaa – ei sipilämäisen taylorisistiseksi, vaan vastuuseen ja vapauteen perustuvaksi. Sellaiseksi jossa tutkijoiden luotettaisiin esimerkiksi tietävän, miten heille myönnetyt tutkimusrahat tavoitteita parhaiten palvelevat. Samaan aikaan ei voida ”valvoa rahankäyttöä tarkemmin” ja ”vähentää byrokratiaa”. Monessa yliopistossa on tehty tuoreeltaan hallinnon uudistus, joko vapaaehtoisesti tai pakolla. Nyt voimme toivoa, että samalla muuttuu myös toiminnan henki.

Tämä uudistus ei kuitenkaan voi tapahtua vain ”leikkaamalla hallintoa” säästötoimenpiteenä. Eivät ne sitä hallintoa (pelkästään) huvikseen siellä pyöritä. Opetus- ja kulttuuriministeriön ja Suomen hallituksen pitäisi aloittaa oman rahanjakonsa (mm. Suomen Akatemia) hallinnollisen taakan perkaamisesta, mikäli tästä absurdista lomakekarusellista haluttaisiin oikeasti eroon. Suurin osa tutkimusrahasta kuitenkin tulee valtiolta, ja sitä koskevat siksi myös valtion rahankäytön säännöt. Se, että me joudumme erikseen anomaan oikeutta hakea muutosta itse suunnittelemamme hankkeen budjetin muuttamiseen ei palvellut tiedettä, ei isänmaata eikä varsinkaan ihmiskuntaa.

Pahimmillaan nyt käy niin, että ”hallintoa karsitaan”, mutta samaan aikaan rahoittajat vaativat edelleen tutkijoilta tuntikirjanpitoa ja anomuksia kaikenlaisiin hankkeen budjetin vuosierien muuttamiseen, ja edelleen täytetään niin raskaita työajanseurantalomakkeita että niissä pitää olla oma kohtansa sen lomakkeen täyttämiseen kuluneelle ajalle. Tai käytetään työajanseurantajärjestelmää, johon pitää kirjoittaa jokaiseen päivään 7,25 tuntia riippumatta todellisesta työajasta.

Pahimmillaan nykyisellä politiikalla saadaan aikaan tilanne, jossa labyrintti pysyy samana mutta opaskilvet poistetaan säästösyistä.

Veikko Eranti on työskennellyt tutkimuksen parissa Helsingin, Turun ja Tampereen yliopistossa sekä Aalto-yliopistossa. Hänen sosiologian väitöskirjansa tarkastetaan marraskuussa Helsingin yliopistossa.

Jaa tämä: