yritysvastuu

Hyvää koulumatkaa kaikille

Kongon kouluikäiset louhivat meidän koululaisten elektroniikan.

Pikkukoululaisista puhuttaessa kuulin teleoperaattorin tarjoamasta sopimuksesta, jossa saa aina uuden halpisluurin, jos entinen hajoaa. Ja sitten niitä luureja tietenkin kohdellaan sen mukaisesti ja niitä hajoaa ja uusia laitteita tarvitaan.

Tämä tuntuu erittäin pahalta, ottaen huomioon, että raaka-aineita noihin puhelimiin on louhimassa niiden meidän ekaluokkalaisten ikäiset (ja nuoremmat) lapset. Sky News kävi tutustumassa olosuhteisiin Kongossa, josta tulee noin 60 prosenttia maailman koboltista.

”Mineraali on keskeinen osa älypuhelinten ja kannettavien tietokoneiden akkuja ja sen avulla Applen ja Samsungin kaltaiset suuryritykset tekevät miljardeja. Kuitenkin monet heistä, jotka louhivat raaka-aineen hengenvaarallisissa olosuhteissa saavat palkkaa niinkin vähän kuin 10 senttiä (8p) päivässä.

Koska yrityksien ei edellytetä jäljittävän kobolttinsa alkuperää – ja valtaosa maailman koboltista tulee Kongon demokraattisesta tasavallasta – todennäköisyys on sen puolella, että sinunkin älypuhelimesi akku sisältää keskiafrikkalaisen valtion lasten louhimaa kobolttia.”

Sky Newsin haastattelema 8-vuotias Dorsen kertoi, kuinka hän ei ollut ansainnut tarpeeksi saadakseen ruokaa kahteen päivään, vaikka hän oli työskennellyt 12-tuntisia päiviä.

Huawei kannusti Honor-älypuhelinmainoksissa meitä "Sanomaan sen". No, me sanoimme ja samalla näytimme. Mainoskuvastossa harvemmin esitetään tuotteeseen liittyviä ongelmia, vaikka ne saattavat olla keskeinen osa tuotteen valmistamista. Ajattelimme korjata tämänkin puutteen tässä Honest-vastamainoksessa.
Huawei kannusti Honor-älypuhelinmainoksissa meitä ”Sanomaan sen”. No, me sanoimme ja samalla näytimme. Mainoskuvastossa harvemmin esitetään tuotteeseen liittyviä ongelmia, vaikka ne saattavat olla keskeinen osa tuotteen valmistamista. Ajattelimme korjata tämänkin puutteen tässä Honest-vastamainoksessa.

Jotta kaikki ei olisi niin yksinkertaista, on hyvä muistaa, että monimutkaisessa maailmassa myös korjausliikkeet ovat monimutkaisia ja vaikeita. Hanna Nikkanen kirjoitti tähän liittyen marraskuussa 2010:

”Heinäkuussa 2010 Barack Obama nimittäin allekirjoitti lain, joka velvoittaa kaikkia New Yorkin pörssiin listautuneita yrityksiä ilmoittamaan, käyttävätkö ne Kongosta tai naapurimaista louhittuja konfliktimineraaleja: tinaa, tantaalia tai volframia.

Laki ei sisällä sanktioita vaan nojaa julkisuuspaineeseen. Se näyttää tepsivän: elektroniikkavalmistajat ovat jättämässä kauhujen Kongon.

Brändiyritysten pako on jättänyt eettisempää kaivostoimintaa Itä-Kongoon kehittäneet hankkeet vaille rahoitusta. Jäljelle jäävät ne ostajat, joiden kukkaroa kohut eivät uhkaa: esimerkiksi autoteollisuuden alihankkijat ja kiinalaiset halpaelektroniikkafirmat, joiden nimiä kuluttajat eivät tunne.”

Ja jotenkin ne mineraalit vaan löytävät tiensä yhä edelleen maailman markkinoille. Sky News kuvasi Kongossa salaa juuri kiinalaisia ostajia, joiden kautta raaka-aine (oletettavasti) jatkaa valkopestynä pörssiyhtiöiden tehtaisiin ja tuotantolaitoksiin.

Sampsan iPhone Tin -teos komistu muuan punavuorelaista seinää tovin aikaa Helsingissä.
Sampsan iPhone Tin -teos komistu muuan punavuorelaista seinää tovin aikaa Helsingissä.

Samalla, kun kansalaisyhteiskunta esittää vaatimuksiaan, yritykset yrittävät selitellä tekemisiään parhain päin. Me emme voi tyytyä siihen, kuten Kauppakorkeakoulussa vastuuttoman yritystoiminnan kollektiivisesta muistamisesta ja unohtamisesta väitellyt Jukka Rintamäki kirjoitti:

Yritysvastuu on käsite, joka on nykyisin jonkinlainen itsestäänselvyys käytännössä missä tahansa yrityksessä – ainakin mitä julkisuuskuvaan tulee. Yritysskandaalit ja vastuuton yritystoiminta yleisemmin ovat kuitenkin olleet jatkuvasti uutisotsikoissa.

Ehkä pitäisikin kääntää katse jälleen kerran vastuuttomaan yritystoimintaan liittyvään lainsäädäntöön ja jättää vapaaehtoinen yritysvastuu sille sopivaan arvoon. Lainsäädännöllä on kuitenkin tutkitusti vapaaehtoista yritysvastuuta merkittävämpi vaikutus.”

Parempaa pitää siis vaatia, mutta samalla meidän tulisi osata suhtautua myös kriittisesti ja analyyttisesti esittämiimme vaatimuksiin. Kuten Nikkanen kirjoitti:

”Boikotti on joskus mahtava ase, ja pelkästään sen uhka saa yritykset usein korjaamaan kurssiaan. Onnistuakseen boikotin täytyy kuitenkin täyttää kolme vaatimusta, joista yksikään ei näytä Itä-Kongon tapauksessa toteutuneen.

Ensinnäkin boikotilla on oltava konkreettinen vaatimus, jonka toteuttaminen on mahdollisuuksien rajoissa.

Toiseksi boikotilla on oltava kesto: boikotin on päätyttävä, jos epäkohta korjataan.

Kolmanneksi boikottiaseen käyttö ei saa pahentaa erityisen haavoittuvassa tilanteessa olevien työntekijöiden ahdinkoa.”

Tämän iPhone Tin -teoksen puolestaan löysin Pariisista, maalattuna muuan sillan alle. Sampsa muistuttaa, että kolmannes maailman tinasta on peräisin Bangkan saarelta Indonesiasta. Sielläkään ei kaikki mene aina ihan nappiin ja niistäkään ongelmista meille ei kerrota kovinkaan ahkerasti.
Tämän iPhone Tin -teoksen puolestaan löysin Pariisista, maalattuna muuan sillan alle. Sampsa muistuttaa, että kolmannes maailman tinasta on peräisin Bangkan saarelta Indonesiasta. Sielläkään ei kaikki mene aina ihan nappiin ja niistäkään ongelmista meille ei kerrota kovinkaan ahkerasti.

 

Jaa tämä:

Yritysvastuusta yritysten vastuuseen

Yritysviestintä on mielikuvien hallintaa ja vastuullisuudesta viestiessään yritykset valitsevat tarkasti mitä kertovat ja mitä jättävät kertomatta. Tarvitaan myös ulkopuolisia vahtikoiria.

Yritysvastuu on käsite, joka on nykyisin jonkinlainen itsestäänselvyys käytännössä missä tahansa yrityksessä – ainakin mitä julkisuuskuvaan tulee. Yritysskandaalit ja vastuuton yritystoiminta yleisemmin ovat kuitenkin olleet jatkuvasti uutisotsikoissa.

Olemme muun muassa saaneet lukea, kuinka kaivos on muuttanut järviä meriksi, autonvalmistaja on huijannut kaikkia moottoreidensa hiukkaspäästöistä ja kuinka kännyköiden valmistuksessa käytetyt arvometallit on kaivettu orjatyövoimalla.

Kännyköiden valmistuksessa tarvittavia mineraleja kaivetaan usein olosuhteissa, jotka eivät täytä mitään minimivaatimuksia työolosuhteiden tai työntekijöiden oikeuden puolesta. Elektroniikkavalmistajat ovat kuitenkin eristäneet itsensä näistä ongelmista verrattoman tehokkaasti ja myyvät kuluttajille kiiltävää ja siloista pintaa menestyneidän ja kauniiden ihmisten poseeratessa mainoksissa.
Kännyköiden valmistuksessa tarvittavia mineraleja kaivetaan usein olosuhteissa, jotka eivät täytä mitään minimivaatimuksia työolosuhteiden tai työntekijöiden oikeuksien puolesta. Elektroniikkavalmistajat ovat kuitenkin eristäneet itsensä näistä ongelmista verrattoman tehokkaasti ja myyvät kuluttajille kiiltävää ja siloista pintaa menestyneiden ja kauniiden ihmisten poseeratessa mainoksissa.

Suurliiketoiminnan nykyhenkeä kuvastavana tapauksena voidaan nostaa tapetille vaikkapa Apple, jonka toimitusketjun kiinteänä osana toimivan kiinalaisen laitevalmistajan Foxconnin Shenzhenin tehtaan työolot johtivat kärjistyttyään kahdeksantoista työntekijän itsemurhayritykseen. Tähän Foxconn reagoi nopeasti muun muassa asentamalla turvaverkot tehdasrakennusten kattojen tuntumaan, jottei hyppääminen enää johtaisikaan kuolemaan.

Samaan aikaan Apple kertoo nettisivuillaan koreita tarinoita hankintaketjunsa vastuullisuudesta. Nämä eivät suinkaan useimmissa tapauksissa ole valheita, vaan kuten vertaisarvioiduissa tutkimuksissa on havaittu, pikemminkin osa eräänlaista läpinäkyvyyden hallintaa. Firma antaa mielikuvan läpinäkyvyydestä, mutta todellisuudessa linssi näyttää ainoastaan julkisuusarvoltaan positiivista toimintaa, kun taas näkyvyys ongelmallisiin konteksteihin jätetään vahtikoiraorganisaatioiden tehtäväksi.

Esimerkiksi kansalaisjärjestö Finnwatchin esiinnostamiin epäkohtiin palmuöljytuotannossa Neste on reagoinut vuosien ajan positiivisesti. Tosin eduskinta jäädytti hiljattain hallituksen esityksestä Finnwatchin rahoituksen.

Esimerkiksi Eettisen kaupan puolesta ry. on tehnyt selvityksiä suomalaisten elektroniikkajätteen kohtalosta. "Eettisen kaupan puolesta ry:n Kaukainen kaatopaikka -selvityksen (2013) mukaan elektroniikkajätettä viedään Suomesta kehitysmaihin kierrätettäväksi ihmisille ja ympäristölle haitallisin tavoin. Suomessa e-jätettä syntyy arviolta 90 000 – 106 000 tonnia vuodessa."
Esimerkiksi Eettisen kaupan puolesta ry. on tehnyt selvityksiä suomalaisten elektroniikkajätteen kohtalosta: ”Eettisen kaupan puolesta ry:n Kaukainen kaatopaikka -selvityksen (2013) mukaan elektroniikkajätettä viedään Suomesta kehitysmaihin kierrätettäväksi ihmisille ja ympäristölle haitallisin tavoin. Suomessa e-jätettä syntyy arviolta 90 000 – 106 000 tonnia vuodessa.”

Yrityksissä ollaan keskimäärin erittäin taitavia mielikuvien hallinnassa niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäimellä. Tavallisesti tämä tapahtuu juuri yritysvastuunarratiivien kautta. Yritysvastuussa ei ole sijaa vastuuttomuudelle, eikä yritysvastuu vastaa vastuuttomuuteen liittyviin ongelmiin. Yritysvastuukeskustelusta olisikin korkea aika siirtyä painottamaan vastuuttoman yritystoiminnan kitkemistä ja ehkäisemistä (kuten akateemisen johtamistutkimuksen valtavirrassa on tehtykin.)

Yritysvastuusta ei ole vastaukseksi ongelmiin. Apple on vain yksi esimerkki siitä, ettei kuluttajiakaan kiinnosta riittävästi.

Ehkä pitäisikin kääntää katse jälleen kerran vastuuttomaan yritystoimintaan liittyvään lainsäädäntöön ja jättää vapaaehtoinen yritysvastuu sille sopivaan arvoon. Lainsäädännöllä on kuitenkin tutkitusti vapaaehtoista yritysvastuuta merkittävämpi vaikutus esimerkiksi yritysten päästöjen hillitsemisessä.

Kirjoittaja väitteli Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa vastuuttoman yritystoiminnan kollektiivisesta muistamisesta ja unohtamisesta ja jatkaa nykyisin kyseisen teeman parissa Marie Curie -stipendiaattina Cass Business Schoolissa Lontoossa.

Jaa tämä:

Yksi kansa! Yksi kansakunta! Yksi limppari!

Olympialaisissa urheilijat urheilevat ja yleisö hurraa, yritykset keräävät voitot ja veronmaksajat kantavat taloudellisen vastuun. Mutta kuka kantaa moraalisen vastuun?

Kävin viime viikolla äärimmäisen kiinnostavassa keskustelutilaisuudessa Helsingin Tiedekulmassa. Aiheena oli Brasilia ja vähän olympialaisetkin. Keskustelemassa olivat Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen ja Hesarin ulkomaantoimittajana tunnetuksi tullut Maria Manner. Kaksikolta ilmestyi juuri Brasiliaa laajalti käsittelevä tietoteos. Kommentaattorina oli myös Urheilulehden toimituspäällikkö Jari Kupila, jonka historiantutkimuksen gradu käsitteli sitä, miten Suomi sai olympialaiset.

Yksi keskustelussa esitetty huomio oli se, että media on – ihan oikein – alkanut viime vuosina kiinnittämään huomiota kisoihin liittyviin epäkohtiin ja ongelmiin. Järjestäjämaiden yhteiskunnallisia ongelmia nostetaan esiin ahkerasti. Tässä auttaa se, että järjestäjämaina toimii nykyään useimmiten maat, joissa yhteiskuntarakenne ei ole eniten vakaa ja moitittavaa löytyy varsin helposti. Eikä kaikkea ole mitenkään mahdollista lakaista maton alle.

Myös Kansainvälistä olympiakomiteaa kuumotetaan ihan perustellusti korruptiosta ja osansa saavat myös kansalliset komiteat sekä toimijat. Luonnollisesti urheilijoita moititaan huijaamisista ja yleisöltä kysellään mielipiteitä asioista.

Me Häiriköt-päämajassa pidämme kuitenkin hieman omituisena sitä, että tätä kriittistä tarkastelua ei juurikaan kohdisteta kisojen sponsoreihin. Ilman sponsoreita (tai siis yhteistyökumppaneita) nykyisen kokoisia skaboja ei järjestettäisi. Miksi yrityksiä ei kuumoteta, vaikka Kupilaa vapaasti lainaten: ”Pääsy olympialaisten viralliseksi yhteistyökumppaniksi on käytännössä lupa painaa rahaa.”

Huomion arvoista on myös se, että sponsorit tai KOK eivät kanna mitään taloudellista vastuuta kisojen taloudesta. Ne keräävät voitot ja käytännössä tappiot kaatuvat aina veronmaksajien niskaan.

Taste The Feeling vaan. Tiesittekö, että Berliinin vuoden 1936 olympialaisia pidettiin niin täydellisen hyvin toteutettuina, että piireissä käytiin ihan vakavissaan keskustelua mahdollisuudesta järjestää kaikki olympialaiset ikuisesti siellä?
Taste The Feeling vaan. Tiesittekö, että Berliinin vuoden 1936 olympialaisia pidettiin niin täydellisen hyvin toteutettuina, että piireissä käytiin ihan vakavissaan keskustelua mahdollisuudesta järjestää kaikki olympialaiset ikuisesti siellä?

Samalla, kun urheilijat kantavat henkilökohtaisesti vastuun douppaamisesta (joka usein on täysin organisoitua) ja yleisöltä kysellään kommentteja huonosta moraalista, sponsorit jätetään rauhaan. Itse soitin edellisten talvikisojen, Sotšin olympialaisten alla Suomen olympiajoukkueen yhteistyökumppaneille ja kyselin kommentteja Venäjän ihmisoikeustilanteesta ja Putinin hallinnosta. Harva oli miettinyt aihetta.

Totta kai olemme pienellä murusellamme mukana siinä veneessä. Onhan se eettisesti hieman kyseenalaista”, myönsi Gainomax-urheilujuomia maahantuovan Valkoinen Risti oy:n Timo Friman.

Seitsemästä yhteistyökumppanien edustajasta Friman oli ainoa, joka myönsi edustamansa yrityksen osallistuvan Putinin maineenkiillotukseen. Useimpien yhteistyökumppanien edustajat kielsivät koskaan edes miettineensä moista.

Tehdäänköhän näissä yrityksissä muutkin operatiiviset päätökset yhtä vähällä harkinnalla? Jos, niin niitä firmoja kantsii varoa, huonoa analyysiä. Toisaalta, ehkä yrityksissä tiedetään, että eivät toimittajat moisia kuitenkaan kysele – menisi hyvä kisafiilis pilalle ja ilmaiset viinat vaarantuisivat.

Yleisö voisi kuitenkin kysyä medialta,  että miksi näiltä yhteistyökumppaneilta ei vaadita kommentteja alati kasvaviin ja budjeteiltaan naurettaviksi turvonneisiin spektaakkeleihin liittyvistä ongelmista? Onhan se hienoa, että joltain aiturilta tai seipäänheittäjältä kysytään maaliviivalla kommenttia ihmisoikeuksista, mutta voisi sitä sponsoreiltakin tivata. ”Että tämmöistä päätitte kustantaa, eh”.

Eikö yrityksiltä edes odoteta vastuullista toimintaa tai moraalia?

Jaa tämä:

Saisiko olla lapsiorjien poimimaa suklaata?

Tämä meidän elämäntapamme ja kapitalistinen maailmantalous huolehtivat siitä, että meno ei ole reilua. Muista myös: Nestle on murhaa.

Joukko malilaisia asianomistajia syyttää kolmea suuryhtiötä ihmisoikeusloukkauksista Norsunluurannikon kaakaoplantaaseilla. Nestleä, Archer-Daniels-Midland Co:ta sekä Cargill Inc:iä syytetään lapsiorjien käytöstä. Kanteen on nostanut kansainvälinen työelämän oikeuksia ajava järjestö Labour Rights Forum.

Yhdysvaltain korkein oikeus torjui maanantaina 11.1. yhtiöiden vetoomuksen hylätä syytteet sillä verukkeella, että epäillyt rikokset ovat tapahtuneet Yhdysvaltain ulkopuolella. Korkein oikeus jätti voimaan alemman oikeusasteen joulukuussa 2014 tekemän saman suuntaisen päätöksen olla hylkäämättä kannetta. Yhtiöiden esitetään olleen tietoisia kaakaoplantaaseilla tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista, mutta niistä huolimatta ostaneet plantaasien tuotantoa ja tarjonneet teknistä sekä taloudellista tukea tuottajille.

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun yhdysvaltalaisia yhtiöitä on asetettu oikeudessa vastaamaan tekemisistään muualla maailmassa ja vaikea tätä kehityskulkua on huonona pitää. Mikäli haluamme vapaat markkinat, tulisi tavaroiden ja pääomien ohella myös vastuiden liikkuvan vapaasti. Nykyisen asetelman, jossa ihmisten, tavaroiden ja pääomien liikkumiset eivät ole missään määrin synkassa voisi jopa pitää vapaiden markkinoiden perversiona.

Tämä oikeustapaus palautti myös mieleen Voiman vastamainoksen yli kymmenen vuoden takaa. Se on surullisen ajankohtainen edelleen, eikä paljon puhuttu yritysvastuu ole tuntunut oikein purevan.

Tämä tuntui vuonna 2002 hieman yliampuvalta, vaikka tiesikin vastiksen tekstin osuvan maaliin ja olevan varsin rehellinen. Samoin vuonna 2016 teksti tuntuu hieman yliampuvalta, vaikka se osuu yhä maaliin ja on yhä varsin rehellinen.
Tämä tuntui vuonna 2002 hieman yliampuvalta, vaikka tiesikin vastiksen tekstin osuvan maaliin ja olevan varsin rehellinen. Samoin vuonna 2016 teksti tuntuu hieman yliampuvalta, vaikka se osuu yhä maaliin ja on yhä varsin rehellinen.

Koska poliitikot ja yritykset ovat ilmeisen haluttomia puuttumaan näihin maailmakaupan ongelmiin, jää vastuu toimimisesta kuluttajien harteille. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että markkinoilla lähinnä kaikki joutuvat toimimaan markkinoiden ehdoilla. Vaikka reilun kaupan suklaata onkin saatavilla, ei reilua menoa ole tarjolla edes rahaa vastaan läheskään kaikilla tuotesektoreilla. Tämäkin teksti on naputeltu taatusti epäreilulla (mutta huolletulla ja pitkään palvelleella) kulutuselektroniikalla.

Valmiita vastauksia ei kannata minulta ainakaan kysellä, mutta kannustaisin kuitenkin kaikkia vastuullisia kansalaisia pohtimaan kulutuspäätöksiään pitkään ja hartaasti. Enemmän me ostoksillamme vaikutamme maailman tilaan kuin äänestyspäätöksillämme.   

Kuten todettua, kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun yhdysvaltalaisia yhtiöitä haastetaan Yhdysvalloissa oikeuteen muualla tehtyjen koiruuksien takia. Ehkäpä yksi parhaiten dokumentoiduista tapauksista on se, kun joukko nicaragualaisia banaaniviljelmien työntekijöitä kävivät taistoon ja hakivat korvauksia Dole Foodilta ja Dow Chemicalilta.

Ruotsalaisdokumentaristi Frederik Gertten teki tapauksesta BANANAS!*-dokumenttielokuvan ja joutui itse ongelmiin Dolen kanssa. Ongelmat kasvoivat niin isoiksi, että Gertten päätyi ohjaamaan samasta aiheesta ja omista kokemuksistaan myös Big Boys Gone Babanas -dokkarin.

Mikäli jengiä kyykyttämällä on mahdollista kasvattaa tuotto-odotuksia, niin epäilemättä jengiä myös tullaan kyykyttämään.

Jaa tämä: