Denial-otsikkokuva

Laput silmille vai yhdessä kaduille?

Ilmastonmuutos on mittakaavaltaan niin valtava, että se houkuttaa yksilöä sulkemaan silmänsä. Ehkä yhdessä olisimme vahvempia senkin ongelman taklaamisessa.

Carmen Baltzarin dokumenttielokuva Maailman onnellisin maa kuvaa kolmea henkilöä, jotka purkavat ilmastoahdistustaan terapeutin penkillä. Henkilö­kohtaiset kokemukset horisontissa vaanivasta kriisistä ovat intiimejä ja samalla universaaleja.

Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.
Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää.  Ongelmien kieltäminen ei kuitenkaan niitä poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.

”Todella pitkään aikaan en keksinyt mitään järkevää tapaa käsitellä tätä. Ja kokemukseni mukaan aihetta käsitellään mediassa tavalla, joka ei edistä ongelman ratkaisua”, Baltzar toteaa.

”Kyse on rakenteellisesta ongelmasta, ja samalla meillä on hyvin yksilökeskeinen kulttuuri länsimaissa. Meidät on opetettu hahmottamaan maailma niin yksilökeskeisesti, että on vaikea löytää tapaa toimia kollektiivisesti – ja juuri sitä me tarvitsisimme.”

Lopulta Baltzarille syntyi ajatus kuvata ihmisiä puhumassa omasta henkilökohtaisesta ahdistuksestaan, vaikka samalla maailma ympärillä on liekeissä.

”Yksilöterapia on äärimmäisen yksilökeskeinen ratkaisu. Halusin yhdistää sen rakenteelliseen ilmastonmuutoksen tuomaan ongelmaan.”

Ihmiskunnan mittakaavassa ongelma on valtava, yksilön tasolla abstrakti.

Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n lokakuussa 2018 julkaistu kuudes ilmastoraportti Global Warming of 1,5 °C maalaa lohduttoman kuvan ilmastomme tilasta ja tulevasta. Maailman tiedeyhteisö kertoo raportissaan siitä, kuinka ilmasto on muuttunut, mikä on ihmisen rooli muutoksessa ja mitä tämä muutos tarkoittaa.

Ilmatieteenlaitoksen tutkija, Kimmo Ruosteenoja, kuvaili tilannetta toimittajille järjestetyllä kurssilla.

”200 vuotta sitten, ennen teollistumista ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli 280ppm. Tällä hetkellä se on reilu 440ppm, ja nousutahti on noin 2ppm vuodessa.”

Mittayksikkö ppm tarkoittaa miljoonasosaa. Hiilidioksidi puolestaan on elämälle välttämätön kasvihuonekaasu, joka liiallisissa määrin lämmittää planeettaamme liikaakin.

”Kasvihuonekaasut ovat pitkäikäisiä. Arvioid­en mukaan 15–40 prosenttia nykyisistä ilmakehässä olevista kasvihuonekaasuista on jäljellä siellä vielä tuhannen vuoden päästäkin”, Ruosteenoja sanoo.

IPCC:n mukaan ihmiskunnalla on noin vuosikymmen aikaa vaihtaa suuntaa ja kääntää päästöt laskuun. Vaikka tekisimme mitä, ongelma ei poistu, mutta toimimattomuuden myötä ongelma pahenee ja kumuloituu.

Yksi inhimillinen tapa reagoida ongelmaan on kieltää se. Varsinkin, jos ongelmaan ei tarjota mitään ratkaisuehdotusta tai ratkaisuehdotukset sotivat omia arvoja vastaan. Sopivan ratkaisun tarjoaminen voi helpottaa ongelman hyväksymistä.

Psykologiassa käytetään termiä motivoitu päättely. Tällä tarkoitetaan tapaa valita argumentit ja painottaa faktoja vinoutuneesti, jotta voi päätyä mieleiseensä lopputulokseen, kertoo psykologi ja kirjailija Jussi Valtonen.

”Yhdysvalloissa professori Aaron Kayn tutkimusryhmä Duken yliopistosta on osoittanut, että ratkaisut, joilla ihmiset arvelevat ilmastonmuutosta torjuttavan, vaikuttavat siihen, kuinka taipuvaisia he ovat uskomaan IPCC:n faktoja. Republikaanit kielsivät ongelman helpommin, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan ympäristöveroilla, jotka eivät sovi republikaanien poliittiseen ideologiaan. He sen sijaan pitivät IPCC:n faktoja selvästi uskottavampina, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan yritystoimintaa vapauttamalla, joka taas kuuluu republikaanien poliittisiin tavoitteisiin. Eron koetilanteissa ajatellaan johtuvan siitä, että on helpompi muuttaa käsitystään IPCC:n faktoista kuin järjestää koko poliittinen uskomusjärjestelmänsä uusiksi.”

Valtosen mukaan se, että olemme vuosien ja vuosikymmenten jälkeenkin ilmastonmuutoskeskustelussa näennäisen samassa pisteessä, on helposti lannistavaa.

”Koska haaste on niin suuri, se koskee koko tapaa, jolla olemme yhteiskuntamme ja elämänmuotomme järjestäneet. Ja koska ratkaisujen pitäisi olla globaaleja, haaste tuntuu yksilötasolla tietenkin ylivoimaiselta. Tämä polttavan huolen ja täydellisen voimattomuuden kokemuksen yhdistelmä tuottaa ahdistusta, mikä on tietenkin tervettä.”

Myös Valtosen mukaan meidän täytyy päästä eroon yksilökeskeisten ratkaisujen hakemisesta.

”Olemme tottuneet ajattelemaan, että ratkaisut ovat muotoa ’valitse A-margariinin sijasta B-margariini’, mikä vain lisää ahdistusta, jos yhtään ymmärtää ongelman luonnetta ja mittaluokkaa. Seuraamme yhä uusia epäonnistuneita ilmastokokouksia ja yritämme yhä kiivaammin valita margariinimme paremmin. Jos sen sijaan olisimme tottuneet toimimaan yhdessä, painumaan kadulle ja painostamaan niitä, joilla on valtaa – siis nimenomaan yhdessä – kokisimme nyt ehkä yhteenkuuluvuuden tunnetta, iloa ja ylpeyttä sen sijaan, että seisoisimme yksin ahdistuneena margariinihyllyn luona.”

Yksilöön kohdistuu myös ristiriitaisia viestejä. Samalla kun media uutisoi ilmastonmuutokseen liittyvistä ongelmista, meille mainostetaan täysin päinvastaista elämäntapaa: hiilidioksidipäästöjen vähentämistä vaativalta lehtiartikkelilta vie kummasti tehoja, jos sitä seuraavat sivut ovat täynnä mainoksia edullisista lihatuotteista ja lähes ilmaisista äkkilähdöistä etelän lämpöön.

Journalismin ja mainonnan välisen ristiriidan ohella ongelma paikallistuu mediassa myös siihen, että usein ilmastokysymykset on lokeroitu omiksi ­artikkeleikseen, eivätkä ne näy talousuutisten tai poliittisten analyysien puolella.

”Kollektiivisen tiedostuksen taso on pysynyt vähäisenä, koska ihmiset pystyvät eristämään ympäristökysymykset ajatuksissaan erilliseen lohkoon. Meidän on pakko sitoa nämä aiheet yhdeksi kokonaisuudeksi. Yleisöä pitäisi auttaa siinä”, Baltzar summaa.

Mutta mitä yksilö voi sitten tehdä? Moni pohtii sitä, kuinka kohdata ongelma. Carmen Baltzarin mukaan meidän tulisi hyväksyä, että on joitain asioita, joihin pystymme vaikuttamaan, ja olla ”ahdistumatta hysteerisesti niistä, joihin emme kykene vaikuttamaan”.

”Minulle tuli dokumentin ohjaamisen myötä – varmasti täysin harhainen – tunne, että nyt teen jotain ongelmalle. Ei minulla ole kuvitelmia siitä, että taide voisi vaikuttaa, mutta aiheen käsitteleminen helpottaa sen kohtaamista.”

Jokaisen pitäisikin miettiä itselleen sopiva tapa tai ryhmä, jossa taklata ongelmaa. Silmien ja korvien sulkeminen ei auta sen enempää yksilöä, yhteisöä kuin planeettaakaan.

Facebook-kommentit
Jaa tämä: