PARSINAVETTA JA KIELLETTY VANHEMMUUS

Onko vain ihmisen vanhemmuudella väliä? Tutkija Elisa Aaltola muistuttaa, että korkeimman hinnan maidosta maksavat lehmät, joiden vanhemmuus kielletään.

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun lapsi kasvaa sisälläsi? Oletko koskaan kokenut sitä rakkauden biologista kohinaa, joka sitoo sinut jälkikasvuusi ja upottaa teidät esiaikaiseen lämpöön ja lempeyteen? Oletko koskaan pitänyt käsivarsillasi juuri synnyttämääsi lasta haluten suojella ja hoivata sitä jokaisella solullasi?

Entä voitko kuvitella, miltä tuntuisi, jos sinut kiinnitettäisiin kaulasta metallitankoon samalla, kun kohtusi pakotettaisiin raskaaksi kerran vuodessa, ja jälkikasvu vietäisiin sinulta heti tai pian syntymän jälkeen? Voitko kuvitella, mitä on huutaa tuon jälkikasvun perään toivoen, että juuri syntynyt palaisi äärellesi? Osaatko ajatella, mitä on käydä läpi raskauden säryt ja keholliset muutokset sekä synnytyksen monituntiset tukaluudet vain, jotta lapsesi voitaisiin riistää sinulta? Pystytkö ajattelemaan, mitä on olla biologinen olento, jonka miljoonien vuosien saatossa kehittynyt DNA ja sen viestit kehottavat hoivaamaan juuri syntynyttä, mutta jonka poikanen otetaan pois, uudestaan ja uudestaan?

Ja sitten vaikein kysymys. Osaatteko kuvitella, mitä on olla aivan pieni poikanen, joka ei koskaan tule saamaan emonsa hoivaa? Mitä on huutaa yksinäisyydessä emonsa perään ilman, että kukaan tulee luo?

Parsinavetalla tarkoitetaan navettaa, jossa eläimet on kytketty päästään kiinni ja niiden liikkuminen on näin estetty. Parsinavetta on toinen navetan kahdesta päätyypistä ja Suomessa noin 40 prosenttia lypsylehmistä elää parsinavetassa. Parsinavetat on kielletty Alankomaissa, Itävallassa ja Tanskassa. Norjassa vanhoja parsinavetoita saa vielä siirtymäajan puitteissa käyttää ja Ruotsissa uusien parsinavetoiden rakentaminen on ollut vuodesta 2007 kiellettyä.
Kaikkien parsinavetassa elävien lehmien on lain mukaan päästävä kesäisin ulos vähintään 60 päiväksi, mutta lakia rikotaan yleisesti. Itä-Suomen aluehallintoviraston vuonna 2017 teettämän valvontakampanjan mukaan jopa 45 prosentissa parsinavetoista lehmät eivät päässeet laiduntamaan lainkaan. 21 prosentissa parsinavettoja lehmät pääsivät laiduntamaan, mutta vähemmän kuin laki määrää.

Ehkä synkin osa ihmiskeskeistä elämäntapaa on oletus siitä, että vain ihmisten vanhemmuudella ja erityisesti äitiydellä on merkitystä. Vain Homo sapiensin äitiys on pyhää. Muiden lajien vanhemmuus ja äitiys – ne rutistetaan pois näkyvistä sekä korvataan tiedottomalla, tunteettomalla biologialla, josta käytetään teknisiä termejä kuten ”tiineys” tai ”maidontuotanto”. Kun lehmä on raskaana tai nuolee juuri syntynyttä vasikkaansa, ei juuri kukaan puhu siitä, että aivan kuten ihmisen, myös sen keho kuhisee kiintymyksen välittäjäaineita, jotka valmistavat sitä jälkikasvusta huolehtimiseen. Ennen kaikkea harva jää miettimään, mitä tapahtuu, kun lehmä on synnyttänyt vasikkansa.

Varsinkin tuotannossa käytettyjen eläinten vanhemmuus piilotetaan, sillä se on äärimmäisen epämukava aihe. Sadattuhannet emot, joiden poikaset on otettu pois, tuottavat supermarkettien maito- ja jäätelölitrat. Maito tulee eläimistä, joiden jälkikasvu riistetään heti tai pian syntymän jälkeen ja viedään lihankasvatukseen. Eläimistä, jotka on ruokinnalla ja jalostuksella pakotettu tuottamaan luonnottoman suuria maitomääriä luonnottomaksi kasvaneissa utareissaan, kunnes niiden särkyisät nivelet ja utareet tulehtuvat ja kehot väsyvät. Eläimistä, joiden elämä kuluu raskauskierteessä, kunnes niiden maidontuotanto hivenen hiipuu ja kiitoksena kaikesta ne raahataan teurastettavaksi niiden ollessa lehmien mittapuulla vasta nuoria aikuisia.

Ymmärrettekö te, mitä tämä tarkoittaa?

Tarinan kulku on seuraava: eläin pakotetaan elämään päästä parteen sidottuna tai ahtaasti pihatossa, saatetaan toistuvasti raskaaksi, ja sen jälkikasvu viedään siltä pian syntymän jälkeen pois, jotta sen maidon voi juoda tuon poikasen sijaan ihminen – sama ihminen, joka syö myös varastetun poikasen ja lopulta tappaa sen emon, jonka maitolitrat ja jälkikasvun hän vuosien ajan varasti. Tätä on maitoteollisuuden todellisuus. Tätä on elämän ja eläimen arvon irvokas sivuuttaminen.

Suomessa elää 270 000 lypsylehmää, joista jokainen poikii kerran vuodessa. Tämä tarkoittaa edellisen tarinan toistumista joka vuosi 270 000 kertaa. 270 000 surun tarinaa, joista jokainen on liikaa.

Silti monet elävät kuin kaikki olisi mallikkaasti.

Keskellä arjen tottumuksia maitoteollisuuden sysisynkkiä sävyjä ei huomata ja nautaeläimistä saatua kahvikermaa pidetään itsestäänselvyytenä. Syy löytyy markkinoinnista. Maitoteollisuus rakensi toisen maailmansodan aikoihin uuden idean siitä, että maitoa tulee juoda mahdollisimman paljon. Äkisti ihmiset myös kaupungeissa alkoivat kuluttaa maitotuotteita huimasti enemmän. Markkinointi synnytti fiktiivisen ajatuksen maidon luonnollisuudesta ja samalla pyyhki mielestämme sen, että jotain perin kummallista on meneillään, jos aikuiset olennot juovat toisen lajin poikasille tarkoitettuja nisäeritteitä. Ihminen ei tarvitse maitoa ja itse asiassa lajimme on juonut sitä historiaansa nähden vasta verrattain vähän aikaa.

Jotta epämukavat kysymykset eivät ponnahtelisi mieleen, monet haluavat samalla uskoa, etteivät eläinemot osaa kaivata poikasiaan tai poikaset emojaan. ”Inhimillistämistä!”, jotkut saattavat sihistä tätäkin kirjoitusta lukiessaan – varsinkin, jos heillä on maitotila tai jääkaappi täynnä meijerijuustoja. ”Vain ihminen osaa kaivata tai tuntea kiintymystä!”

Nämä väitteet kuitenkin sotivat räikeästi biologiaa ja evoluutiota vastaan.

Vanhempien ja jälkeläisten välinen kiintymyssuhde palvelee evolutiivista funktiota, eli selviytymistä. Kun emo kaipaa poikastaan ja poikanen emoaan, saa poikanen todennäköisemmin turvaa ja hoivaa, ja jää siten henkiin.

On erittäin todennäköistä, että kaikkien sosiaalisten eläinlajien keskuudessa on vanhempi-jälkikasvu –kiintymyssuhteita. Tutkimuksen mukaan erilaiset kiintymystä edesauttavat välittäjäaineet, kuten oksitosiini ja dopamiini, ovatkin sosiaalisilla eläimillä yleisiä. Tämä kaikki pätee myös tuotannossa käytettyihin eläimiin. Jos lehmä ei piittaisi vasikasta tai vasikka emosta tuon taivaallista, johtaisi tämä koko lajin kuolemaan. Jos lehmä taas haluaa kipeästi olla vasikan luona, nuolla, tuuppia ja hoivata tätä, tarjota tälle maitoaan, suojella tätä vaaroilta, toteutuu evoluution perusehto: elämän jatkuminen.

Lehmät kaipaavatkin vasikoitaan kipeästi. Ne huutavat näiden perään jopa useiden päivien ajan ja ovat fyysisesti levottomia kuten kuka tahansa lapsensa luo haluava emo. Niille on tehty pahin, niiden juuri synnyttämät olennot on viety niiden ääreltä. Myös vasikat kärsivät vieroituksesta rajusti ja jopa emoja enemmän. Ne huutavat emojensa luo, saattavat kieltäytyä ruoasta ja osoittavat voimakasta stressikäyttäytymistä. Ne myös osoittavat pessimismin ja ahdistuksen merkkejä – emonsa menettäneet yksinkertaisesti synkistyvät. Varhainen vieroitus jättääkin syviä psyykkisiä haavoja: varhain erotetut vasikat ovat tutkimuksen perusteella epävarmempia, sosiaalisesti taidottomampia ja stressiherkempiä. Pahimmillaan seurauksena on henkisesti rikottuja olentoja, sillä luonnon säännöt on sivuutettu.

Tuotantoeläimet kärsivät monenlaisista vaivoista ja sairauksista. Jotkut fyysiset vaivat, kuten sorkkatulehdukset voivat olla seurausta olosuhteista. Sarvien polttamisen – eli nupouttamisen – tuottama kipu on seurausta ihmisen tarkoituksellisesta
toiminnasta.
Tuotantoeläimillä on myös lukuisia sairauksia, joista osa tarttuu toisiin tuotantoeläimiin ja osa voi tarttua myös ihmisiin. Tiiviiseen tilaan ahdetussa eläinpopulaatiossa riski sairauksien tarttumisesta on korkeampi ja tuotantoeläimet nostavat myös ihmisiin siirtyvien sairausten – ns. zoonoosien – todennäköisyyttä. Zoonoosit ovat hyvä muistutus siitä, että tuotantoeläimet eivät ole ainoita, jotka maksavat terveydellään hinnan eläintuotannosta – esimerkiksi hullun lehmän tauti ja antibioottiresistenssit bakteerit ovat kylväneet kuolemaa myös ihmispopulaatiossa.

Varhaista vieroitusta on koetettu puoltaa eläinten terveydellä, mutta tutkimus paljastaa, että päinvastoin, emon kanssa kasvaminen lisää sekä emojen että vasikoiden terveyttä ja elinvoimaisuutta (vähentäen esimerkiksi muutoin maitoteollisuudessa kovin yleisiä utaretulehduksia). Jotkut puolestaan puolustavat heti syntymän jälkeen tapahtuvaa vieroitusta sillä, että tällöin kiintymystä ei pääse muodostumaan. Tämä on kuitenkin toiveajattelua. Toki kiintymyksen biologiset alkusävelet ovat emossa jo ennen syntymää, ja toki vastasyntynyt aina kaipaa emoaan.

Ennen aikojaan tapahtuva vieroitus aiheuttaa eläimille väistämättä hätää ja stressiä, oli tarkempi ajankohta mikä hyvänsä. Hätä voi olla aivan alussa lievempää, mutta silti se on olemassaolevaa.

On myös surullista ajatella teollisuuden muotoa, joka systemaattisesti pyrkii estämään yhden kauneimmista elämän ainesosista – emon ja poikasen välisen rakkauden – vain saadakseen poikaselle tarkoitetun maidon ihmisen nieluun. Muistakaa: lehmä saatetaan raskaaksi, jotta se tuottaisi maitoa ja vasikka viedään emolta vain, jotta tuottaja saisi maidon itselleen (tämä siitäkin huolimatta, että tutkimuksen perusteella varhainen vieroitus ei pitkällä aikatähtäimellä edistä maidontuotantoa). Voiko kierompaa ja itsekkäämpää kuviota keksiä?

Luontaisesti vieroitus tapahtuisi asteittain 7-14 kuukauden iässä, emon tuottaessa vasikalleen yhä vähemmän maitoa. Maitoteollisuuden toteuttamaa äkillistä, ennen aikojaan tapahtuvaa irtiriuhtaisua voikin pitää paitsi äärimmäisen väkivaltaisena, myös luonnottomana tekona. Ihminen, kuka antoi sinulle oikeuden?

Eläinsuhde on muuttunut viime vuosikymmeninä nopeassa tahdissa. Yhä useampi tiedostaa, että eläimiä ei tule kasvattaa niille täysin luonnottomissa olosuhteissa, eikä kärsimyksessä tai turhautuneisuudessa kasvaneiden eläinten kehonosia tai –eritteitä tarvitse syödä.

Jonain tulevaisuuden päivänä ihmiset alkavat havahtua laajemmin myös maitoteollisuuden katastrofaaliseen surkeuteen. Se, mikä nyt vaikuttaa tuiki tavalliselta – märehtivä lehmä parressa – alkaa viimein näyttäytyä realistisemmin ja havaitsemme raskauksista väsyneen, jo monen vasikan perään huutaneen, päästään kahlitun emon, joka ei koskaan saanut elää lajilleen luontaista elämää ja joka itsekin oli joskus emoaan hätäisesti kutsuva, tästä väkisin erotettu poikanen.

Olen kasvanut maaseudulla. Olen todistanut vieroitusta ja nähnyt sen taistelun, minkä lehmäemo nostaa voidakseen pitää vasikan vierellään.

Olen nähnyt kiroilevan eläintuottajan koettamassa saartaa säikähtynyttä vasikkaa haluttuun suuntaan ja emon pelosta vilkkuvat silmänvalkuaiset.

Olen kuullut eläinten hätäiset huudot niiden yrittäessä epätoivoisesti päästä toistensa luo. Olen kuullut päiviä kestävän haikean ammunnan, joka kiirii lypsynavetan hämärästä ahtaudesta emon kaivatessa varastettua poikastaan. Olen nähnyt eristetyn vasikan yksinään karsinan kolkkoudessa, hamuilemassa apeaan suuhunsa nisän sijaan puisesta laudasta roikkuvaa narua.

Tähän kaikkeen voi tottua ja päättää olla välittämättä. Tämän kaiken voi koettaa sivuuttaa markettien maitohyllyillä, oman lapsen istuessa hymyillen rattaissa. Tai sitten: tästä kaikesta voi sanoutua irti ja päättää yhdessä monien muiden kanssa välittää niin kauan ja niin paljon, ettei tätä tehdä enää ainoallekaan eläimelle.

Kirjoittaja on filosofian erikoistutkija, ympäristö- ja eläinetiikan dosentti Turun yliopistossa.

Facebook-kommentit
Jaa tämä: