Artikkeli

Kapinamieltä suolla

Joukko kansalaisia vaelsi suolle koleana marraskuisena päivänä. Tarkoitus oli pysäyttää valtion aikeet tuhota tuo suo.

Täyttääkseen Pariisin ilmastosopimuksen vaatimukset Suomen on leikattava päästöjään merkittävästi. Antti Rinteen hallitus onkin linjannut, että Suomen tulisi olla hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä. Tavoite on kunnianhimoinen ja siitä teki entistä vaikeammin saavutettavan se, että Luonnonvarakeskus Luken uudet arviot Suomen metsien hiilinielun suuruudesta leikkasivat noin puolet aiemmin oletetusta pois. Eli toivottua pienemmät nielut tarkoittavat vastaavasti tarvetta pudottaa päästöjä entistäkin dramaattisemmin.

Heinä-Vaajersuo Miehikkälässä, Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan maakuntien rajan läheisyydessä on vaarassa. Valtionyhtiö Vapo kaavailee sen kuivaamista ja turvetuotantoon ottamista

Kasvavien ja kasaantuvien päästöjen leikkaustarpeiden rinnalla vaikuttaa ristiriitaiselta, että valtionyhtiö Vapo kaavailee uusien soiden ojittamista ja kuivattamista turpeen nostoa varten. Soiden ja turvemaiden kansallisessa strategiassa turvetuotantoon tavoitellaan vuoteen 2020 mennessä 58 000 hehtaaria uutta tuotantoaluetta.

Turpeen energiakäytöstä luopumista ja uusien turvetuotantoalueiden perustamista vastustava Suomanifesti-ryhmä kokoontui marraskuisena lauantaina Miehikkälään, jossa Vapo kaavailee Heinä-Vaajersuon tuhoamista.

Ennen suolla siirtymistä tapahtuman koollekutsuja Emmi Liinalaakso sekä europarlamentaarikko Heidi Hautala (vihr.) pitivät puheet.
Hautalan mukaan uusia turpeennostolupia ei pitäisi enää myöntää ja pitäisi tutkia mahdollisuuksia perua jo myönnettyjä lupia. Hänen mukaansa tarvitsemme uusia tapoja tuottaa hyvinvointia.

Suomanifesti-ryhmä perustettiin noin kuusi viikkoa ennen tapahtumaa. Sen tavoitteena on saada turpeen poltto loppumaan Suomessa. Ryhmän perustanut kolmikko Emmi Liinalaakso, Anni Toikkanen ja Marjaana Tammela tapasi noin vuosi sitten. Hieman myöhemmin mukaan tuli myös Mikko Neuvo.

Turpeen polton vastustaminen kulminoituu erityisesti kahteen huomioon: Ensinnäkin turpeella tuotetaan ainoastaan noin neljä prosenttia Suomen energiantuotannosta, mutta turpeen poltto tuottaa hyvinkin 15 prosenttia Suomen hiilidioksidipäästöistä. Toisekseen soiden ojittaminen ja hävittäminen tuhoavat arvokkaan monimuotoisen luonnon ja ojittamisien myötä myös lähivesistöt kärsivät soilta valuvasta humuksesta.

Reilun 60-henkisen Suomanifesti-porukan Miehikkälän Heinä-Vaajersuolle marraskuisena lauantaina johdattanut Emmi Liinalaakso kommentoi megafoniin puhumisen välissä melko ripeästi toimintansa käyntiin saaneen ryhmän toiminnan taustoja.

”Tutustuin Anniin ja Marjaanaan noin vuosi sitten Metsäliiton kokouksessa. Meillä synkkasi heti hyvin ja tuntuu siltä, että yhdessä pystymme mihin vaan.”

”Suksi suolta Vapo, me emme tällaista kato.”
Mielenosoittajien siirtyessä kohti Heinä-Vaajesuota metsän eläimet saivat todistaa puissa kaikuvat iskulauseet.

Heinä-Vaajersuolla järjestettyyn tilaisuuteen osallistuneet eivät pääsääntöisesti olleet entuudestaan tuttuja järjestäjille. Kiinnostuneet ovat tulleet mukaan toimintaan matkan varrella ja Liinalaakso antaa tästä erityistä kiitosta Mikko Neuvolle, joka on tuonut some- ja mediaosaamista toimintaan. Tämä on auttanut sanan levittämisessä ja osallistujien mukaan saamisessa.

Suomanifestin tilaisuudessa oli osallistujia eri puolilta Suomea. Pisimmän matkan oli lienee tehnyt Oulusta paikalle saapunut henkilö. Läsnä oli myös muutama kymmenen lähialueen asukasta

”Pääsääntöisesti paikallisten palaute on ollut positiivista, mutta olemmekin olleet yhteydessä juuri niihin paikallisiin, jotka tätä suon tuhoamista vastustavat. Tiedän kyllä, että osa paikallisista kannattavat tätä Vapon hanketta, mutta heihin emme ole olleet yhteydessä.”

Tapahtumapaikaksi valikoitunut Heinä-Vaajersuo ei ole ainutlaatuinen sen suhteen, että se on vaarassa. Vapon tavotteissa on raivata vastaavia soita turvetuotantoon runsain määrin.

”Kun olimme saaneet idean tästä protestista aloin etsimään suota, joka olisi vielä valmisteluvaiheessa. Eli sellaista, jota koskevia päätöksiä ei ole vielä tehty. Silloin minulla tuli vastaan uutisia tästä suosta ja lopulta tämä valikoitui tapahtumapaikaksi”, Linnalaakso kertoo.

”On hienoa, että olette täällä, mutta on myös hirveää, että meidän täytyy olla täällä”, totesi nuorten ilmastoliikkeessä vaikuttava Atte Ahokas. Ahokas valittiin tänä vuonna vuoden nuoreksi eurooppalaiseksi.

Erityisesti sosiaalisessa mediassa levinnyt tieto ryhmän toiminnasta ja kiinnostuneiden yhteen kokoaminen ei Linnalaakson mielestä vielä riitä. Tieto on yksi osa yhtälöä, mutta tarvitaan myös sitä, että ihmiset tekevät yhdessä konkreettisia tekoja tavoitteiden täyttymiseksi.

”Nykypäivänä aktivismi ja keskustelu tapahtuu todella paljon sosiaalisessa mediassa. On kuitenkin todella tärkeää, että edelleen tajutaan mikä voima on siinä, kun itse koetaan omin aistein ja tehdään yhdessä”, Suomanifestin yhteenkokoaja terottaa.

Suomanifestin järjestäjät olivat etukäteen yhteydessä Vapon edustajiin ja pyysivät lupaa mielenilmaukselle yhtiön mailla. Lupa saatiin, mutta samalla Vapolta kuitenkin muistuttivat, että osallistujien tulisi olla varovaisia, viedä roskansa muassaan ja muutenkin huolehtia siitä, ettei suon herkkä luonto kärsi. Nämä huomiot ovat tietenkin hyviä ja ja yleispäteviä, mutta hieman surkuhupaisia taholta, joka on aikeissa hävittää koko suon hyvinkin määrätietoisen tehokkaasti.

Tilaisuudessa kuultiin myös paikallisia ääniä. Vetoomuksia esitettiin keskusta-puolueen suuntaan, sillä ”Miehikkälä on keskustalainen kunta, jossa keskusta voi köytännössä itse päättää asioista”.

Turvetuotantoon liittyy luonnollisesti monia, ristiriitaisiakin, elementtejä. Energian ja hiilidioksidipäästöjen ohella turve tuottaa myös työpaikkoja. Tämä on ollut toistuvasti yksi peruste vastustaa turvetuotannon alas ajamista. Myös Miehikkälässä mielipiteen jakautuvat osittain sen mukaan, liittyykö turvetuotanto mahdollisesti omiin ansioihin.

Suomanifestin tapahtumaan Heinä-Vaajersuolla osallistunut paikallinen Katariina Lind avasi tätä näkemysten jakautumista.

”Alueella on tästäkin suosta puhuttu paljon. Urakoitsijat odottavat, että pääsisivät nostamaan sitä turvetta. Turvetta nostavien ohella myös kuljetusyrittäjät odottavat, heille tämä olisi tietysti elinkeino. He myös toivovat, että työt menisivät miehikkäläläisille eikä niitä valuisi vaikka Luumäelle tai Lappeenrantaan.”

Lind itse näkee kysymyksen ympäristöarvojen kautta.

”Olen huolissani siitä, kuinka Virojoki kestäisi tämän prosessin. Suolta tulevat kuivausvedet toisivat humusta jokeen, eikä joki ole likaviemäri. Joen vesi on valitettavasti hieman tummaa jo nyt, koska metsien kuivausvedet valuvat sinne. Lisäksi se kuivattu suo pölisee, kun turvetta nostetaan ja joka vuosi tämän alueen lukuisilla turvetuotannossa olevilla soilla syttyy myös tulipaloja.”

Lindin mielestä turpeen polttaminen ”pitäisi lopettaa heti”. 

Lind myös näkee oman lähisuonsa kohtalon osana suurempaa kuviota. Turpeen polttamisen hiilidioksidipäästöt lämmittävät Maapalloa ja tämä puolestaan tulee johtamana kestämättömään ketjureaktioon. 

”Mitäpä sitten, kun Siperian valtavat suot sulavat ja vapauttavat metaania, niin sittenhän merenpinta vasta alkaakin nousemaan.”

Soiden kuivattamiseen liittyviin työpaikkoihin viittasi Lindin lisäksi hiljattain Yleisradion haastattelussa myös ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkonen. 

”Kun tehdään uusia investointeja, ei ole enää fiksua pohjata niitä siihen, että turvetta poltettaisiin.”

Suomanifesti-tilaisuuden päätteeksi suolla kajahti Maamme-laulun sävelet. Vain sanat oli vaihdettu:
Oi maamme Suomi, soiden maa
Soi sana turpeinen
Viel raivoimme saa nousemnaan
Jos täälläkin taas suo tuhotaan
Kun meidän laulu kajahtaa
Se korkeemman kaiun saa
Jaa tämä:

Asekauppa kannattaa

Suomi välittää rauhaa ja myy aseita sotaa käyviin maihin ja diktaattoreille. Tätä kauppaa säätelevät säännöt ovat joustavia ja täynnä porsaanreikiä.

Suomi vei vuonna 2018 aseita maailmalle yli 200 miljoonan euron edestä. Tästä noin 128 miljoonaa tuli sotatuotteista ja siviiliaseita myytiin noin 77 miljoonan euron edestä. Aseviennin arvo on noussut 2000-luvulla. Vaikka Euroopan unioni on suurin markkina-alue, Lähi-itä on noussut vientialueista toiseksi tärkeimmäksi.

Suomen viime vuosien suurimmista yksittäisistä asekauppakumppaneista nousevat esiin Arabiemiirikunnat ja Turkki. Arabiemiirikuntiin valtionyhtiö Patria on myynyt panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja, jotka ovat päätyneet Jemenin sisällissodan keskelle. Lapua on puolestaan myynyt ammuksia Turkin erikoisjoukkojen käyttöön. Lapua on osa vuonna 1998 perustettua pohjoismaista Nammo-konsernia, josta valtionyhtiö Patria omistaa puolet.

Vuonna 2009 ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) kertoi haliavansa Suomesta rauhanvälittämisen suurvallan. Samaa ovat toivoneet monet muutkin, ja presidentti Ahtisaaren työtä tykätään tietenkin ylistää.
Rauhantyö kuitenkin vaatii resursseja – joskin paljon vähemmän kuin sotiminen – ja määrätietoisuutta. Myös johdonmukaisuus tukisi sitä. Johdonmukaisuuden puutetta osoittaa, että viime vuosina rauhanjärjestöjen tukia on leikattu toistuvasti.
Timo Soinin (ps./sin.) alaisuudessa ulkoministeriö leikkasi rauhaa ja turvallisuutta tutkivan ajatushautomo SaferGloben yleisrahoituksen kokonaan. Leikattuaan SaferGloben rahat Soini ilmoitti, että Suomi ja Turkki jakavat yhteiset demokraattiset arvot.
Vielä syksyllä 2019 Antti Rinteen (sdp.) hallitus myönsi aseidenvientiluvan Turkkiin. Pian tämän jälkeen Turkki hyökkäsi kurdiväestön kimppuun Pohjois-Syyriassa.Kenellekään kansainvälistä politiikkaa edes pintapuolisesti seuraavalle Turkin kurdeihin kohdistama aggressio ei ole voinut tulla yllätyksenä.
On vaikea olla näkemättä ristiriitaa siinä, että Suomi samalla juhlii itse itseään rauhan suurvaltana ja leikkaa rauhantyön resursseja. Vielä räikeämmäksi ristiriidan tekee se, että Suomen valtion merkittäviltä osin omistamien Patrian ja Lapuan kaltaiset asekauppiaat myyvät aseita konfliktialueille ja hallituksille, jotka viis veisaavat ihmisoikeuksista.

Suomalaista asekauppaa seuraa SaferGlobe, suomalainen vuonna 2010 perustettu itsenäinen ja puolueeton rauhan ja turvallisuuden ajatushautomo. SaferGlobe tuottaa selvityksiä ja tutkimusta sekä kerää yhteen viranomaisten tilastoja suomalaisesta asekaupasta.

”Kaikki asevientiä koskevat tilastomme tulevat julkisista lähteistä. Sen lisäksi, että tuomme tiedon paremmin tarjolle, kirjoitamme asekauppaan ja asevalvontaan liittyviä taustoittavia tekstejä”, SaferGloben toiminnan­johtajan sijainen Kari Paasonen kertoo.

Kun media uutisoi Suomen asekaupoista, niin usein se turvautuu juuri SaferGloben tuottamaan materiaaliin.

Asekaupoista puhuttaessa tarkoitetaan muutakin kuin pelkkiä ampuma-aseita tai ammuksia. Niihin liittyvät lisäksi esimerkiksi panssarointiin käytettävä teräs ja sotilaskäyttöön kehitetyt lämpökamerat, valonvahvistimet ja etäisyysmittarit.

Myös asiakkaita on moneen lähtöön armeijoista ja poliisiviranomaisista YK:n rauhanturvaoperaatioihin. Silti asekaupoista usein uutisoidaan silloin, kun suomalaisia aseita on päätynyt konfliktien keskelle.

Viimeisin julkinen keskustelu liittyi Turkkiin myytyihin aseisiin maan hyökättyä kurdiväestön kimppuun Pohjois-Syyriassa.

”Jos asekauppaa katsoo pelkästään rauhanrakentamisen ja ihmisoikeuk­sien näkökulmasta, vienti vaikka Turkkiin voi näyttäytyä melko mielenkiintoisena”, Paasonen toteaa.

Paasonen muistuttaa kuitenkin, että moneen asiaan liittyvään kysymykseen ei välttämättä ole löydettävissä yksinkertaisia vastauksia. Aste-eroja on kuitenkin helppo löytää.

”Suomi on vienyt Turkin, Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien kaltaisiin maihin patruunoita, tarkkuus­kiväärejä ja kranaatinheittimiä. Ne ovat tiukimmankin määritelmän mukaan aseita. Jos puolestaan viedään suojaterästä Ruotsiin, niin ero on aika iso.”

Asekauppa vaatii Suomessa aina luvan. Turkin aloitettua hyökkäyksen Pohjois-Syyriaan hallitus linjasi, että uusia aseidenvientilupia Turkkiin ei enää myönnetä. Aikaisemmin myönnettyjä lupia ei kuitenkaan peruttu.

”Suomen laki sanoo, että lupa voidaan perua, jos tilanne muuttuu merkittävästi. Näin ei kuitenkaan oikeastaan tehdä. Jos katsotaan asiaa konfliktin jatkumisen ja ihmisoikeuksien näkökulmasta, myös tämä voi vaikuttaa kummalliselta.”

Toisin sanoen: kun konflikti leimahtaa, ja uusien lupien myöntäminen päätetään lopettaa, vienti jatkuu edelleen, koska vanhat sopimukset ovat voimassa.

”Jos uudet luvat jätetään myöntämättä siksi, että ei haluta viedä sotatuotteita sotaa käyvään maahan, niin silloin tuntuisi loogiselta, että jo myönnetyt luvat peruttaisiin. Ilmeinen syy olla perumatta lupia on, että aseteollisuus vastustaa tätä.”

Ikuisesti nämä myönnetyt luvat eivät kuitenkaan ole voimassa. Paasonen kertoo, että suurin osa luvista on voimassa muutaman vuoden tai sitä lyhyemmän ajan. Eli mikäli päätös olla myöntämättä uusia aseidenvienti­lupia jatkuu useamman vuoden, se vaikuttaa Turkin kanssa käytyyn asekauppaan ja lopulta tyrehdyttää sen.

”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.

Suomalaista asevientiä säätelee laki puolustustarvikkeiden viennistä.

”Suomalainen laki perustuu EU:n muodostamaan, niin sanottuun yhteiseen kantaan asekaupasta. Kyseessä on ensimmäinen Suomen toimiin vaikuttanut kansainvälinen asekauppaan liittyvä instrumentti. Se on ollut voimassa 1990-luvulta alkaen. Vuonna 2013 sitten syntyi YK:n kansainvälinen asekauppasopimus”, Amnestyn Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson kertoo.

YK:n asekauppasopimuksessa määritellään se, milloin kauppa on ehdottomasti kiellettyä ja milloin se on sallittua. Näiden välistä löytyy sitten harmaa alue.

”EU-järjestelmä perustuu siihen, että maat raportoivat minne ovat vieneet ja minne ovat kieltäytyneet viemästä. Yhteisen kannan vastaista kauppaa ei kuitenkaan ole sanktioitu ja sen rikkomisesta seuraa ehkä pään pudistelua tai sormen heristelyä muilta jäsenmailta.”

Johanssonin mukaan ongelma on se, että meiltä puuttuu mekanismi, jossa maat voitaisiin sanktioida vastuuttomuuksista. Vaikka EU:n yhteinen kanta on periaatteessa sitova, Suomen omassa lainsäädännössä todetaan, että aseiden vientilupa myönnetään kokonaisharkinnan perusteella. Toisin sanoen EU:n linjaus on vain osa tuota harkintaa.

Porsaanreiät ja harmaa alue eivät tietenkään ole silkka vahinko tai poikkeus.

”Sopimukset syntyvät aina neuvottelun kautta ja ovat kompromisseja. Asekauppaneuvotteluissa toiset maat halusivat tiukempia säädöksiä, toiset taas eivät ja osa puolestaan pyrkii jopa sabotoimaan lopputulosta. Amnestyn näkemys on, että ongelmineenkin nämä sopimukset ovat silti tärkeitä ja niihin voidaan vedota silloin, kun aseita on päätynyt vääriin paikkoihin.”

Jos sopimusten syntyä edeltää poliittinen prosessi, myös niiden tulkinta on pitkälti politiikkaa ja lukuisat allekirjoittajamaat toimivat tietoisesti siellä harmaalla alueella. ­Mikäli Johansson saisi päättää, jatkossa tehtyjä sopimuksia noudatettaisiin kirjaimellisesti. Samalla noudatettaisiin varovaisuusperiaatetta – eli ­epäselvissä tilanteissa mieluummin jätettäisiin myymättä kuin myytäisiin.

Suomi on tietenkin pieni maa ja melko pieni toimija. Toisaalta Suomi on myös osa EU:ta, joka puolestaan on jo merkittävä toimija. 20 suurimman asekauppaa käyvän maan joukossa on kahdeksan EU-maata. Frank Johanssonin mukaan Suomen toimia kannattaisikin tarkastella tässä kontekstissa.

”Osana yhteisöä tulisi pyrkiä vaikuttamaan sääntöihin ja puuttua muiden toimintaan. Mutta samalla myös omaa toimintaa tulisi tarkastella kriittisesti.”

Jaa tämä:

Valtionyhtiöt vallan välineiksi?

Entiset valtion laitokset kompuroivat markkinoilla yrittäessään tuottaa voittoa osittain taloudellisesti kannattamattomilla palveluilla. Valtionyhtiöiden poliittisen ohjauksen avulla voitaisiin toteuttaa esimerkiksi ilmastokatastrofin estämisen edellyttämiä yhteiskunnallisia muutoksia. 

Valtionyhtiöt ovat outolintuja valtion virkakoneiston ja markkinoiden välissä. Ne jaotellaan karkeasti kolmeen ryhmään sen mukaan, mitä niiltä halutaan: peruspalveluita, strategista osaamista vai osinkoja valtion kassaan.

Monet valtionyhtiöt ovat entisiä valtion laitoksia. Esimerkiksi Posti- ja telelaitos yhtiöitettiin vuonna 1993. Tämän seurauksena syntynyt Sonera haki kasvua muun muassa ostamalla yli neljällä miljardilla arvottomaksi osoittautuneita umts-lupia Saksasta. Vuonna 2003 se fuusioitui ruotsalaisen Telian kanssa.

Postin jakaminen puolestaan siirtyi Posti Oyj:n, nykynimeltään Posti Groupin­ hoidettavaksi. Yritys on tehnyt satojen miljoonien tappioita esimerkiksi ostaessaan ulkomaisia logistiikka­yrityksiä. Yrityskauppojen tappioita ja kotimaan yritystoiminnan huonoa kannattavuutta on viime aikoina yritetty paikkailla irtisanomalla työntekijöitä sekä heikentämällä jäljelle jääneiden työehtoja.

Posti ei kulje, jos Kusti ei polje. Ja paha on Kustin polkea, jos koko Posti on kaaoksen tilassa ja pomot piilottelevat työntekijöiden lisäksi medialta. Ketjut poikki ja irtisanottuna jää peruspalvelut retuperälle.

Yhtiöittäminen ja markkinaehtoisuus saattavat ajaa valtionyhtiön oman edun ja valtion edut vastakkain. Posti- ja telelaitoksen tapauksessa on yhtiöittämisen jälkeen käynyt juuri näin, Aalto-yliopiston ja Jyväskylän yliopiston yhteinen tutkijaryhmä toteaa.

”Jos poliittiset tavoitteet ovat ristiriidassa valtionyhtiön omien tavoitteiden kanssa, seurauksena on usein kohuja ja heikentynyt toimintakyky”, kommentoi tutkimusryhmään kuuluva Zeerim Cheung Aalto-yliopistolta.

”Valtion putiikeilla on välillä jonkinlainen palvelutehtävä. Esimerkiksi Postilta ihan lakisääteisesti odotetaan markkinakannattavuutta laajempaa palvelun kattavuutta”, toteaa puolestaan yhteiskuntapolitiikan sekä filosofian dosentti Teppo Eskelinen.

Eskelisen mukaan on paikallaan kysyä mitä peruspalveluita tuottavilta yhtiöiltä pitää yleensäkään vaatia näiden peruspalveluiden lisäksi.

”Yhtiömalliin sisältyy oletus, että sieltä tulee myös tulosta. Kun valtionyhtiö kohtaa markkinat, aletaan helposti toimia muiden suuryritysten tapaan, esimerkiksi kehittämään kasvustrategioita ja uusia aluevaltauksia.”

 

Huhtikuussa 2019 Posti- ja logistiikka-alan unioni PAU käynnisti kampanjan, jossa vastustettiin Postin päätöstä heikentää työntekijöiden asemaa ns. tyehtoshoppailun kautta. Kampanjoinnissa kohdattiin sikäli odottamattomia ongelmia, että esimerkiksi tämä mainos kelpasi Hesarille vasta, kun siitä poistettiin suora viittaus työnantajien perustamiin ”ammattiliittoihin”. Tämä vaatimus oli sikäli hassu, että viittauksessa ei ollut mitään asiavirheitä.

Palveluiden tarjoaminen koko maahan on usein kallista. Taloudellisesti kannattamattomia palveluita rahoitetaan usein taloudellisesti kannattavien palveluiden tuotoilla.

Esimerkiksi postinjakelun ja junaliikenteen kaltaisten peruspalveluiden kilpailulle avaamisesta seuraisi, että valtion niskaan jäisivät vastuut ja kannattamattomat palvelut samalla kun kannattavat reitit  – ja voitot – menisivät yksityisille yrityksille.

Eskelisen mukaan tällaisten valtionyhtiöiden palveluja ei kuitenkaan voi suunnitella pelkän taloudellisen kannattavuuden näkökulmasta.

”Näitä yhtiöitä ja palveluita pitäisi ajatella osana isompaa poliittista kuvaa, jossa valtio ohjaa muun muassa infra- ja verotusratkaisuilla esimerkiksi liikennejärjestelmää.”

Pitäisikin kysyä, miten valtio-omisteisuutta voisi käyttää haluttuun muutokseen.

”Yksityistämiskeskustelu pyörii välillä tällaisen ikuisen nykyisyyden näkökulman ympärillä. Lähtökohtana pitäisi olla haluttu yhteiskunnallinen muutos – tässä tapauksessa esimerkiksi hiilettömämpi liikenne – ja se, miten yksityistäminen vaikuttaa siihen tavoitteeseen.”

 

Valtionyhtiö on määritelmällisesti sellainen yhtiö, josta valtio omistaa vähintään 50,1 prosenttia, joka puolestaan takaa enemmistömääräysvallan yhtiössä. Tähän määräysvaltaan liittyy kuitenkin ongelma: kuka lopulta johtaa näiden yhtiöiden toimintaa.

Osakeyhtiössä operatiivinen johto toimii osakkeenomistajien siunauksella. Valtion omistamissa yhtiöissä poliitikkojen pyrkimykset ohjata yrityksen toimintaa otetaan kuitenkin vastaan hyvin ristiriitaisesti. Esimerkiksi kehitysministeri Heidi Hautala painostettiin eroamaan vuonna 2013 hänen varoitettua Suomen jäänmurtajakaluston omistanutta ja arktisen alueen öljynporauksesta lisäansioita tavoitellutta valtionyhtiö Arctia Shippingiä tulevasta yhteenotosta ympäristöjärjestöjen kanssa. Jälkikäteen tarkasteltuna imagoriskin voi todeta realisoituneen ja arktisilla alueilla operoiminen osoittautui varoitusten mukaisesti taloudellisesti kannattamattomaksi.

Valtio omistaa energiayhtiö Fortumista 50,76 prosenttia ja sen myötä valtiolla on yhtiössä määräysvalta. Vuonna 2017 tämä valtionyhtiö osti Saksasta lähes neljällä miljardilla eurolla puolet energiayhtiö Uniperista, joka tuottaa sähköä pääasiassa fossiilisista polttoaineista. Kuluttajille Fortum mainostaa tietysti uusiutuvaa energiaa. Onhan tässä pieni ristiriita.

”Omistajaohjaushan tarkoittaa juuri sitä, että valtio-omisteisuus mahdollistaa poliittisen ohjauksen. Mutta kun sitä käytetään, niin se koetaan sietämättömäksi yhtiön asioihin puuttumiseksi. On ihan poliittisesta tahdosta ja ideologiasta kiinni, miten aktiivisesti ja minkälaisiin tarkoituksiin ohjausvaltaa käytetään. Viime aikoina on ollut vallalla sellainen markkina-ajattelu, että valtion ei tule ’puuttua’ omistamien yritystensä toimintaan”, Eskelinen toteaa.

”En sano tätä sillä, etteikö omistajan mikromanageeraus voisi olla oikeasti ongelmallistakin, mutta on eri asia omistetaanko ohjaus- vai sijoitusmielessä”, Eskelinen jatkaa.

Valtion perustoimintojen yhtiöittämisen ja yksityistämisen voi nähdä osana prosessia, jossa  valtion roolia hivutetaan hiljakseen sivuun yhteiskunnan perustehtävien hoitamisesta.

”Hiljainen vallankumous tapahtui jo 1990-luvulla. Silloin valtionvarainministeriön valta kasvoi ja otettiin käyttöön markkina-ajattelu valtionyhtiöiden osalta, uudet johtamisopit ja kehysbudjetointi. 2000-luvun puolella seurasi puolestaan valtion tuottavuusohjelma. Kokonaan valtio ei toki yritykseksi muutu, mutta Juha Sipilän hallitus yritti keskittää valtaa yritysten tapaan.”

Samalla on herännyt keskustelua valtion roolista ylipäätään.

”Markkinat hoitavat oman tonttinsa, mutta onko valtio enemmän kuin markkinat? Valtionyhtiöillä on aikoinaan haettu nopeampaa teollistumista kuin mihin markkinat olisivat pystyneet, tasattu alueiden välisiä elintasoeroja ja pidetty huolta investointiasteesta ja sitä kautta työllisyysasteesta. Nämä kaikki ovat markkinoille vähän työläitä tavoitteita”, Eskelinen avaa.

Valtionyhtiöt ovat siis olleet teollistuvan, aluepolitiikkatietoisesti kehittyvän hyvinvointivaltion poliittisia välineitä.

”Jos kysytään, onko valtion ’järkevää’ omistaa yhtiöitä, niin se ’järki’ ei liity kykyyn hoitaa markkinoiden hommia vaan siihen, mitä markkinat eivät hoida. Laajasti siis poliittiseen visioon. Valtionyhtiöt on yksi väline tällaisen vision tavoittelussa.”

Lähitulevaisuuden Suomessa Eskelinen näkee valtion tavoitteiden liittyvän edelleen investointiasteen ylläpitämiseen, mutta ennen kaikkea yhteiskunnan muutokseen.

”Ekologinen kriisi vaatii taloudessa enemmän suunnittelua, niin pahalta kuin tuo sana voi joihinkin korviin kuulostaa.”

Tähän tarpeeseen valtionyhtiöt voivat olla hyviä työkaluja, jos niitä vaan maltetaan käyttää.

Jaa tämä:

Poliisi & rosvo

Suomalaiset luottavat poliisiin, eikä luottamusta rapauta edes poliisin rötöstelyt. Luottamus kertoo virkavallan ohella myös yhteiskunnasta ja onnistuneesta pr-työstä.

Poliisit-tositelevisiosarjassa virkavalta kohtaa ongelmia, jotka monet meistä tunnistavat. On humalassa koheltavaa väkeä, eksyneitä ihmisiä ja yleistä sekoilua. Sitten on järjestys, perusjämäkkä konstaapeli hässäkän keskiössä. Sarja näyttää poliisin työnsä touhussa, mutta samalla se rakentaa toivottua kuvaa viranomaisesta. Tätä voi kutsua pr-työksi, mutta yhtä lailla propagandaksi.

Miltä näyttäisi tositelevisio, joka kuvaisi poliiseja, jotka rikkovat sääntöjä, kolhivat epäiltyjä tarpeetoman kovasti tai pyörittävät huumekauppaa? Se näyttäisi varsin erilaiselta kuin se, mitä näemme televisiossa. Silti nuo poliisin toimintaan liittyvät ongelmatkin ovat osa todellisuutta, niistä on vain mukavampi vaieta. Silti on tärkeä muistaa – ja muistuttaa – että valta tuo vastuuta.
Poliisin virkavelvollisuuteen ja virkavastuuseen kuuluu, että julkisen vallan käytössä on noudatettava tarkoin lakia. Tämä on erityisen tärkeää, koska poliisilla on väkivaltamonopoli maan rajojen sisäpuolella. Poikkeuksellinen valta tuo poikkeuksellista vastuuta.
Yhteiskunnan järjestystä valvovaan poliisiin kohdistunut väkivalta voidaan katsoa väkivallaksi koko yhteiskuntaa kohtaan. Samoin poliisin väkivalta ja muu asiaton käytös tulisi nähdä yhteiskunnan väkivaltana kansalaista kohtaan.

Suomalaisten luottamus poliisiin on tutkimusten perusteella huomattavan korkea. Ilmiö ei selity pelkästään koulu­vierailuilla tai televisiosarjoilla. Vakaata luottamusta ei heiluta edes massiivisen rikosvyyhdin pääarkkitehti ja Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö, Jari Aarnio. Eikä se, että samaan aikaan Aarnion kanssa toisessa oikeussalissa istui merkittävä osa poliisin ylimmästä johdosta epäiltynä virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Eikä kyse ole pelkästään poliisijohdon rötösherrojen ja pamppujen tekemisistä. Myös rivipoliisit ovat lukeneet luvattomasti vävykokelaiden tai kuolleen hiihtäjän tietoja, turvautuneet tarpeettoman herkästi väkivaltaan ja sortuneet etniseen profilointiin ilman kannatuslukujen kyykkäystä.

Miten tämä on mahdollista?

Tutkimusjohtaja Juha Kääriäinen Helsingin yliopistolta on tutkinut kansalaisten luottamusta poliisiin reilun 15 vuoden ajan. Hän kuvailee kudelman, jonka varaan poliisin imago rakentuu.

”Kansainväliset tutkimukset – esimerkiksi European Social Survey – osoittavat toistuvasti, että Suomessa ja Pohjoismaissa kansalaisten luottamus poliisiin on korkea verrattuna muihin eurooppalaisiin valtioihin. Se luottamus ei voi olla sattumaa.”

Kääriäisen mukaan tähän luottamukseen vaikuttaa kaksi toisiaan tukevaa tekijää.

”Ensinnäkin se, että poliisin menettelytavat ovat reiluja ja tasapuolisia eli ihmiset kokevat poliisin toimivan lainmukaisesti. Toisekseen poliisin koetaan toimivan tehokkaasti ja näin turvaavan yhteiskunnan rauhaa.”

Kääriäinen tarjoaa lisäargumentin esittämäänsä oletukseen: ”Voi olla, että suomalainen poliisi on poikkeuksellisen reilu, puolueeton ja tehokas, mutta meillä ei ole kunnollista näyttöä tai tutkimusta tästä. Vertailevaa tutkimustietoa ei ole.”

Tutkimusta siis tarvitaan lisää.

”Jos voisimme verrata toimintaa eri maissa toisiaan vastaavissa tilanteissa, voisimme arvioida poliisin toimintaa paremmin. Voi tietenkin olla, että tilanteita vertailevan tutkimuksen myötä tulisimme samaan tulokseen, että suomalainen poliisi on poikkeuksellisen luotettava.”

Poliisille itselleen tämä luottamus on tärkeää, sillä se parantaa poliisin toimintakykyä. Luottavaiset kansalaiset ovat yhteistyökykyisiä.

Taiteilija Harro Koskisen Sikapoliisivaakuna-teos herätti aikanaan puhetta ja paheksuntaa. Ohessa on Häiriköiden versio samasta aiheesta: Kyttämerkki.
Poliisin virkamerkki muistuttaa meitä poliisin asemasta. Merkkiin Suomen vaakunasta lainattu kruunupäinen leijona kertoo siitä, että poliisi edustaa toimiessaan Suomen valtiota. Miekka puolestaan muistuttaa siitä, että poliisi toteuttaa valtion väkivaltamonopolia ja saa ihan luvalla käyttää voimakeinoja työtehtäviensä suorittamiseen.
Kyttämerkki esittää kuvallisen pohdinnan siitä, miltä virkamerkki näyttäisi, jos se suunniteltaisiin esimerkiksi poliisijohtaja Jari Aarnion toimien perusteella. Merkissä on tuttuna elementtinä leijona, mutta kruunu on vaihtunut nyrkkiraudaksi. Samoin miekka on vaihtunut ja tilalle on tullut huumeruisku.

Poliisin luotettavuutta selvittäneet tutkimukset kertovat kokemusten sijaan mielikuvista. Mielikuvat rakentuvat esimerkiksi median välityksellä tai kaverin, tai kaverin kaverin kertoman perusteella. Usein vastaajilla ei ole henkilökohtaista kokemusta poliisin toiminnasta.

Oikeusministeriö on huomauttanut, että kansalaisten luottamus poliisiin näyttäisi heikkenevän, mikäli he itse ovat olleet tekemisissä poliisin kanssa esimerkiksi rikoksen uhrina. Kansalaisten luottamus poliisiin on siis enemmänkin luottamusta abstraktiin instituutioon ja ajatukseen poliisista.

Kääriäinen muistuttaa, että luottamuksen taustalla voi olla laajempia yhteiskunnallisia selityksiä.

”Meillä on suhteellisesti tarkasteltuna tulonjakoon ja koulutukseen liittyvä tasa-arvo. Ylipäätään hyvinvointiin liittyvät kysymykset ovat paremmalla tolalla kuin monessa muussa maassa. Siten tilanteet, joihin poliisi joutuu puuttumaan ovat meillä hyvin erilaisia kuin vaikka Britanniassa, puhumattakaan Yhdysvalloista.”

Suomessa ei ole niin paljon ristiriitoja, joita poliisin pitäisi ratkoa tai joita sen toiminta synnyttäisi. Turvallinen yhteiskunta luo vähemmän painetta poliisia kohtaan kuin turvaton.

”Esimerkiksi katurikollisuus synnyttää turvattomuutta ja samalla tyytymättömyyttä, joka kohdistetaan poliisiin. Jos taas saamme kulkea kadulla turvallisin mielin, tyytymättömyyttä on vähemmän. Tämä turvallisuus kuitenkin selittyy laajemmilla yhteiskunnallisilla tekijöillä, ei poliisin toimilla, mutta poliisi saa siitä kuitenkin kun­niaa”, Kääriäinen jatkaa.

 

Toista maailmansotaa pidetään vedenjakajana nykyaikaisen propagandan kehityksessä. Sen aikana propagandaelokuvat kypsyivät, ja sodan jälkeen propaganda ja viihde ovatkin olleet tiukasti toisiinsa sulautuneita. Tätä kehitystä johtaa Yhdysvallat Holly­woodin voimalla, mutta myös Suomi tekee osansa.

Väitöstutkimusta propagandasta tekevä Silja Pitkänen ja kirjailija Ville-Juhani Sutinen kirjoittavat teoksessaan Propagandan historia näin:

”Ei kenties voida sanoa, että elokuva olisi lähtökohtaisesti propagandistinen media, mutta selvää on, että sillä on monia piirteitä, jotka sopivat hyvin propagandan käyttöön. Elokuva, ainakin mukaansatempaava tarinallinen elokuva, vetoaa voimakkaammin tunteisiin kuin järkeen ja tarjoaa kokonaisvaltaisesti mukaansatempaavan elämyksen. Lisäksi elokuva antaa valokuvallisen realismin tukemana ymmärtää ilmentävänsä todellisuutta silloinkin, kun se kertoo fiktiivistä tarinaa.”

Suomessa puolustusvoimat on osallistunut Tuntemattoman sotilaan tuotantoon, ja intistä on tehty tosi­tele­visiotakin. Samoin poliisi on edesauttanut poliisisarjojen tuottamista ja poliisin toimintaa on kuvattu esimerkiksi Poliisit-tositelevisiosarjassa.

Poliisien maailmassa on myös otettu avoimesti askelia dokumentaarisuudesta kohti fiktiivisyyttä: Poliisit – Kotihälytys on näytelty sarja, jossa esitetään dramatisoituna tapahtumia, joita ei ole näytetty Poliisit-sarjassa. Raja toden ja tarinan välillä muuttuu entistäkin häilyvämmäksi. Kutsutaanko näiden sarjojen tuotantoon osallistumista pr-työksi vai propagandaksi on lopultakin semantiikkaa.

”Propaganda-sanalla on hieman negatiivinen kaiku”, Kääriäinen toteaa ja jatkaa: ”Valloillaan on ehkä ajatus, että propaganda pitää sisällään tarkoitushakuista ja johdattelevaa sisältöä. Ja sen, että valta ohjailee kansan mielipiteitä. Mutta sitähän tehdään koko ajan joka puolella, se on selvä asia mainonnasta lähtien. Kaikki, jotka haluavat yhteiskunnallista valtaa, pyrkivät mielipiteisiin vaikuttamaan. Keinot vaihtelevat ja on sanojasta kiinni kutsutaanko sitä propagandaksi vai joksikin muuksi mielipidevaikuttamiseksi.”

Kääriäinen pitää todennäköisenä sitä, että poliisin toimintaa kuvaavat tositelevisiosarjat Suomessa ja muualla ovat näyteltyjä – ainakin johonkin mittaan saakka.

”Varmasti poliisi pyrkii luomaan itsestään positiivista imagoa. He tekevät yhteistyötä tuotantoyhtiöiden kanssa, koska hyötyvät siitä. Voidaan miettiä, että rakennetaanko sitä kuvaa rehellisesti. Ja onko esimerkiksi televisiosarjojen avulla luotu kuva todenmukainen”, hän jatkaa.

 

Propagandan vaikuttavuus on vaikeasti mitattavissa ja riippuu monista tekijöistä. Osallistumalla televisiosarjojen tuottamiseen poliisi voi kuitenkin huolehtia vähintään siitä, että esillä pysyvät sen kannalta mieluisat seikat.

Samalla tutkimusjohtaja Kääriäinen muistuttaa, että terve epäilys viran­omaisia kohtaan on ihan kaikkien etu. Vallan käyttäjät tarvitsevat myös kriittisen katseen ja vahtikoirat.

Jaa tämä:

Öljytty yhteiskunta tarvitsee energiakäänteen

Öljy on mainio aine, jonka käytön on loputtava. Tämän tekee vaikeaksi se, että öljy pyörittää yhteiskuntaamme.

Ympäristötutkijoiden viesti on selvä ja pelottava: öljyn polttamisen pitää loppua pikaisesti, jos haluamme välttää ilmastonmuutoksesta johtuvan yhteiskuntien romahduksen tulevaisuudessa. Suurin ongelma on poltossa syntyvä hiilidioksidi, joka voimistaa ilmaston lämpenemistä.

Suomalaiset käyttävät osuutensa Maapallon vuosittain tuottamista resursseista noin kolmessa kuukaudessa ja koko ihmiskunta kykenee tähän samaan joka vuosi heinäkuun loppuun mennessä. Ja samalla me kuitenkin roudaamme turhaa tavaraa edes-takas ja poltamme öljyä tätä tehdessämme. Ehkä hyvä elämä olisi saavutettavissa hieman vähemmälläkin.

Öljyn ongelmallisuus kumpuaa sen oivallisuudesta. Öljy pitää yhteiskunnan liikkeellä, voitelee taloutta ja rakentaa hyvinvointiamme. Se on erinomainen energialähde, jota on ollut runsaasti saatavilla ja jota on helppoa kuljettaa, jalostaa ja varastoida. Öljyn energiasisältö on suuri, eli polttamalla pieni määrä öljyä saadaan paljon lämpöä tai voidaan liikkua pitkä matka nopeasti. Eikä öljy ole pelkkä energialähde, vaan myös tärkeä raaka-aine ja sitä on kaikkialla ympärillämme: meikkinä poskellasi, maalina seinällä, asfalttina kadulla ja muovina sielläkin missä ei pitäisi.

Öljyriippuvuudesta eroon pyristely onkin yhteiskunnalle yhtä vaikeaa kuin huumevieroitus yksilölle. Olisi paljon houkuttelevampaa jatkaa vielä vähän aikaa kuin lopettaa heti.

Jotkut eivät myönnä öljyriippuvuutta ollenkaan ongelmaksi ja monet arvioivat öljyn käytön nopean lopettamisen mahdottomaksi urakaksi ainakin globaalilla tasolla. Vaihtoehtoisia energialähteitä ei pidetä vielä riittävän halpoina tai niitä ei uskota olevan riittävästi saatavilla. Varsinkin liikenteessä öljystä eroon pääsyn on koettu olevan vaikeaa, vaikka esimerkiksi sähköllä kulkevia autoja oli liikenteessä jo vuosisata sitten.

Aina voi myös vedota siihen, että kaikkiin muihinkin energiantuotannon tapoihin liittyy ympäristöhaittoja tai riskejä. Ydinvoimalat voivat räjähtää, tuulivoimalat meluavat ja aurinkopaneeleihin tarvittavien metallien louhiminen tuhoaa luontoa. Vaihtoehtojen ei kuitenkaan tarvitse olla riskittömiä ollakseen parempia.

Elämäntapamme perustuu halpaan öljyyn, jota tuntuu olevan tarjolla loputtomasti. Harmillisesti Maapallon elinkelpoisena pysymisen rajat tulevat vastaan ennen kuin öljyvarantojen riittävyys. Lentomatkustamisen ohella esimerkiksi ruokatuotanto perustuu tuohon mustaan eliksiiriin.
”Öljy on ylellisyyshuume, jota moderni länsimainen – nyttemmin planetaarinen – sivilisaatio kuosaa menemään huolimattomasti, öky­narkomaanin välinpitämättömyydellä. Öljyn läsnäolevuus lähentelee absoluuttisuutta pienimmissäkin arkisissa yksityiskohdissa: muoveista lannoitteisiin, pinnoitteista kantaviin rakenteisiin, ilmassa leijuvista partikkeleista maaperän mikromuoviin. On vaikea kuvitella asiaa, joka ei tavalla tai toisella olisi öljyperäisen tuotantomuodon piirissä”, toteaa filo­sofi, runoilija Antti Salminen.

Öljyn osuus maailman energiankulutuksesta on yli kolmannes. Se on kivihiilen ja maakaasun ohella eniten käytetty fossiilinen polttoaine. Fossiilisuus tarkoittaa sitä, että uutta öljyä ei tuoteta missään, vaan olemassa olevia varantoja vain poistetaan vanhoista maankuoren varastoista. Alun perin öljy on syntynyt kasvien jäänteistä muhimalla miljoonien vuosien ajan kovassa paineessa maan uumenissa.

Vaikeinta öljyriippuvuuden haittojen tunnustaminen on heille, jotka nykyisin saavat elantonsa öljystä. Heitä ei lohduta se, että uudet energiamuodot voivat parhaimmillaan työllistää paljon enemmän ihmisiä kuin öljyn käyttö energiaksi. Yksittäisten ihmisten ja yritysten etu ei välttämättä ole koko yhteiskunnan etu. Pitkällä aikavälillä ilmastonmuutos kuitenkin uhkaa murentaa olemassaolon edellytykset myös niiltä toimijoilta, jotka tällä hetkellä eniten hyötyvät öljypohjaisesta taloudesta.

Talouspuheessa usein pelätty öljyn loppuminen ei tosiasiassa ole kovin suuri murhe, sillä kehittyvän tekniikan avulla voidaan etsiä ja ottaa käyttöön aiemmin rauhaan jääneitä öljyesiintymiä. Pulmana on, että kun helpoimmin hyödynnettävät lähteet ovat ehtyneet, pitää öljyä hakea yhä hankalammista paikoista tai siirtyä käyttämään epäpuhtaita varantoja. Esimerkiksi Arktisen alueen esiintymien hyödyntäminen altistaa herkän pohjoisen luonnon öljyvahingoille, kun öljyä joudutaan poraamaan ääriolosuhteissa syvältä merenpohjasta ja kuljettamaan pitkiä matkoja.

Toinen keskeinen pulma on, että heikkolaatuisia öljylähteitä hyödynnettäessä energiasuhde, eli EROEI (energy returned on energy invested) heikkenee. Jokaista käyttöön saatua öljylitraa kohden joudutaan kuluttamaan entistä enemmän energiaa raaka­öljyn keräämiseen, epäpuhtauksien poistoon, jalostukseen ja kuljetuksiin. Yhdysvaltain energiantuotannolle tärkeä vesisärötys on esimerkki paljon energiaa kuluttavasta ja valtavia paikallisia ympäristötuhoja tuottavasta öljyn hankintatavasta.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä.

Ympäristöhaitat ovatkin öljyn loppumista suurempi huolenaihe. Haitoissa on pohjimmiltaan kyse ulkoisvaikutuksista, eli siitä että nykyinen talousjärjestelmä ei kykene siirtämään erilaisia haittojen kustannuksia täysimittaisesti öljyn hintaan.

Deepwater Horizon -öljynporauslautan tuho Meksikonlahdella vuonna 2010 oli viimeisin maailmanlaajuista huomiota herättänyt suuri öljyonnettomuus. Pienempiä vuotoja kuitenkin sattuu koko ajan, eivätkä ne juuri herätä huomiota, vaikka luontoon tihkuva öljymäärä on todennäköisesti moninkertainen suuriin onnettomuuksiin verrattuna.

Lisäksi öljytuotteita poltettaessa ilmaan pääsee ilmaston lämpenemistä kiihdyttävän hiilidioksidin ohella myös nokea ja muita hiukkasia, haitallisia hiilivetyjä sekä happamoittavia rikki- ja typpiyhdisteitä.

Suuria kansainvälisiä öljy-yhtiöitä on oikeutetusti syytetty ilmastotutkimusten vääristelystä ja ilmastonmuutoksen vakavuuden vähättelystä. Kun luotettavan tutkimustieto on lisääntynyt, ihmistoiminnan aiheuttaman ilmastonmuutoksen olemassaolon suoranainen kieltäminen eli ilmastodenialismi on käynyt entistä vaikeammaksi. Pitkän aikavälin seurantatiedot esimerkiksi jäätiköiden sulamisesta, ilmakehässä olevien kasvihuonekaasujen pitoisuuksien kasvusta, merien ja ilmakehän lämpenemisestä ja jäätiköiden sulamisesta osoittavat ilmaston lämpenemisen etenevän.

Pelkona on, että lämpeneminen kiihtyy kuumenemiseksi, jonka seu­rauksilta Suomikaan ei ole turvassa.

Tarvitsemme energiakäänteen. Määrätietoisen ja pontevan energiapolitiikan avulla Suomessa voidaan siirtyä öljystä muihin energialähteisiin jo lähivuosikymmeninä – jos ei kokonaan niin ainakin valtaosin. Halutessaan Suomi voi ryhtyä globaaliksi suunnannäyttäjäksi. Yhdessä muiden maiden ilmastopolitiikan onnistumisten kanssa tämä voi riittää ilmastonmuutoksen pahimpien seurausten välttämiseen.

Energiakäänne ei onnistu helposti, mutta se on mahdollinen ja kansainvälisesti vertaillen Suomessa on hyvät mahdollisuudet sen onnistumiselle. Tarvitaan vähäpäästöisten vaihtoehtojen tutkimusta, investointeja uusiin energiamuotoihin ja ennen kaikkea enemmän huomiota energian säästämiseen. Näiden edellytys on koko yhteiskuntaan vaikuttava vahva energiapolitiikka.

Poliitikot taas tarvitsevat tuekseen riittävän määrän yksittäisiä ihmisiä, jotka ymmärtävät nopeiden toimien tarpeellisuuden.

Kirjoittaja on erikoistutkija Suomen ympäristökeskuksessa.

”AINA ILMAINEN TOIMITUS JA PALAUTUS”
Teksti: Jari Tamminen

Öljy on liian halpaa. Meille Suomeen tuodaan katukiviä Kiinasta, koska niiden kuljettaminen tänne ei maksa juuri mitään. Se ei maksa juuri mitään sen takia, että savua puskevat rahtilaivat tai paketteja kiidättävät lentokoneet saavat saastuttaa yhteistä palloamme ilmaiseksi. Saasteet sosialisoidaan koko elonkehälle.

Tämä todellisia kustannuksia halvempi rahti näkyy siinä, että turhaakin krääsää roudataan pitkin poikin palloa. Tämän voi havaita esimerkiksi vierailemalla missä tahansa Suomen rahtikeskuksessa sopivana päivänä. Siellä silmien eteen avautuu näennäisen loputon Zalando-laatikoiden ulappa. Ja pian noin puolet paketeista palaa lähettäjälle. Koska rahdin tai valmistuksen päästöistä ei tarvitse juurikaan maksaa, niin iso osa noista tarpeettomina tai sopimattomina palautetuista hyödykkeistä päätyy suoraan kaatopaikalle.

On kuvaavaa, että Zalando mainostaa itseään sloganilla ”Aina ilmainen toimitus ja palautus”.

Jokainen voi kysyä itseltään, laskisiko elintasomme, mikäli malttaisimme luopua turhasta tavaroiden roudaamisesta edestakaisin. Ehkä turhasta tavarastakin voisi luopua ilman, että elämän laatu romahtaisi

Jaa tämä:

Kampanjointi kannatti: S-ryhmä luopuu häkkikananmunista

Oikeutta eläimille on vaatinut S-ryhmää luopumaan kaikista surkeimmissa olosuhteissa tuotetuista kananmunista – eli häkkikananmunista. Nyt tähän vaatimukseen on vastattu.

Oikeutta eläimille -järjestö on kampanjoinut viime syksystä alkaen häkkikananmunien käytön lopettamiseksi. Kampanjan kärki on kohdistunut S-ryhmään, jota on kannustettu luopumaan kilpailijoidensa tavoin häkkikananmunista. Nyt viesti on kuultu. S-ryhmä ilmoitti luopuvansa häkkikananmunista asteittain vuoteen 2026 mennessä.

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille.
Tämä Hesarin haluttomuus julkaista logoparodioita ei tietenkään täysin yllätä. Hieman yllättävää on se, lehdelle ei kelvannut edes kuva, jossa asiakas katselee geneerisen ruokakaupan lihahyllyä, joka on korvattu häkkikanalalla. Lehden mukaan teos rikkoo hyvää mairkkinointitapaa. Voittoa tavoittelemattomalle ja siten markkinalogiikkaa rikkovalle järjestölle ainoa hyväksyttävä tapa viestiä näyttäisi olevan avoin kirje ja tiukan dokumentaariset kuvat. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että mainonnassa on yleisesti hyväksyttyä irvailla kilpailijalle ja viitata sen tuotteisiin, kuten näimme esimerkiksi hiljattain Pepsin kampanjassa, jossa oli myös ilmiselvä Cokis-tölkki. Eivätkä kaupalliset mainostajat ole ainoita: Hesari nosti itsekin Kuukausiliitteen kanteen parodian jääkiekkojoukkue Jokereiden logosta.
Mainosten ja kaupallisten motiivien määrittelemässä yhteiskunnassa on vaikea hyödyntää mainonnan kieltä ja kanavia, mikäli ei ole myymässä mitään. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Olisi tietenkin hienoa, mikäli parannukset tapahtuisivat välittömästi, mutta on ymmärrettävää, että iso laiva kääntyy hitaasti ja rakenteiden muuttaminen ottaa aikansa. Siinä, missä päivittäistavarakauppaketjuista Lidl on jo tyystin luopunut häkkikananmunista on Kesko ilmoittanut aikaisemmin aikataulukseen sen, että luopuminen tapahtuu vuoteen 2025 mennessä.

Nyt S-ryhmä siis seuraan Keskon esimerkkiä pienellä viiveellä.

“Olemme erittäin iloisia. S-ryhmä on tunnettu vastuullisuudestaan, ja nyt se astuu etulinjaan myös eläinkysymyksissä”, Oikeutta eläimille -järjestön kampanjapäällikkö Juhis Ranta kommentoi uutta linjausta.

Sikäli kyseessä on S-ryhmää isompi asia, että sen kaltaisten ketjujen linjaukset ovat myös signaaleja tuottajajärjestöille ja poliitikoille. Seuraavalla vaalikaudella tullaan muun muassa säätämään uusi eläinten pitoa ja eläintein oikeuksia määrittävä laki. Eläinten oikeudet tulevat siis pysymään työpöydillä myös Arkadianmäellä. Häkkikananmunien kulutuskysynnän väheneminen kannustaa myös tuottajia vähitellen lopettamaan niiden tuotannon.

S-ryhmän luopuminen häkkikananmunista tulee tapahtumaan vaiheittaisesti niin, että ryhmän hotellit ja ravintolat luopuvat häkkikananmunista vuonna 2021, Kotimaista-tuotesarja vuonna 2023. Kaikkiaan häkkikananmunat poistuvat ketjun valikoimasta vuoteen 2026 mennessä.

Myös Häiriköt-päämaja osallistui menestyksekkään kampanjan toteutukseen. Häiriköt tekivät OE:n pyynnöstä aiheeseen liittyvän teoksen, joka oli tarkoitus julkaista mainospaikalla Helsingin Sanomissa. Hesari kuitenkin kieltäytyi julkaisemasta Häiriköiden tekemää kuvaa.

Sittemmin kuva päätyi yleisön näkyville muun muassa sosiaalisessa mediassa ja julkisessa tilassa.

Kuva julkaistiin myös Voima-lehdessä vastamainospaikalla. Teoksessa käytetyn alkuperäisen häkkikanalakuvan ottanut Kristo Muurimaa kommentoi kampanjan taustoja , viiteten ajatukseen, että mikäli ihmiset tietäisivät, mitä tuotannossa tapahtuu, se johtaisi muutokseen.

Kiitos sinne, minne se kuuluu. S-ryhmä on tehnyt oikean valinnan ja tästä on hyvä jatkaa.

”Ihmiset eivät tiedä, miltä eläintuotanto näyttää. Ja jos he tietävät, usein he haluavat sulkea silmänsä ja olla uskomatta”, Muurimaa sanoo.

Suomen suurin häkkikanala -vastamainos yhdistää tuotantoeläinten ja kuluttajien arkiset kokemukset tavalla, johon media ei ole kyennyt aikaisemmin. Kymmenen vuotta jatkunut keskustelu eläintiloilla kuvattujen kuvien ympärillä ei ole tuonut poissa ihmisten silmistä tapahtuvia ongelmia ihmisten omien kokemusten piiriin. Tässä kuvassa nämä tyystin erilaiset arjet kohtaavat hetken aikaa.

Vuoden 2026 jälkeen häkkikanojen ja kuluttajien arjet eivät tule kohtaamaan S-ryhmän liikkeissä tai ravintoloissa. Tämä on askel oikeaan suuntaan, mutta eihän maailma valmis ole. Seuraavat askeleet odottavat ottajaansa.

Jaa tämä:

Hätälasku päästöille

Vaikka lentoliikenteen päästöt pitäisi saada laskemaan, ne kasvavat jatkuvasti. Lennettyjen kilometrien lisääntyessä panostukset ympäristöystävälliseen tekniikkaan eivät yksin riitä.

YK:n alainen Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö ICAO vaatii, että kansainvälisen lentoliikenteen kasvun pitää olla vuoden 2020 jälkeen hiilineutraalia. Eli päästöt eivät saa kasvaa, vaikka lentokilometrien määrä kasvaisikin. Nykyisellään lennetyt kilometrit lisääntyvät päästöineen kolme kertaa nopeammin kuin mitä parantunut energiatehokkuus leikkaa päästöjä.

Edestakaisen Helsinki-New York -lennon hiilidioksidipäästöt ovat Finnairin päästölaskurin mukaan 884 kiloa yhtä matkustajaa kohden. Arviot kuitenkin vaihtelevat ja niihin vaikuttavat muun muassa reitti, välilaskut, konetyyppi ja se, mitä kaikkea yleensäkään lasketaan mukaan lennon päästöihin. Esimerkiksi MyClimate-palvelun mukaan saman matkan hiilidioksidipäästöt ovat 2500 kiloa.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja valtioneuvoston keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. Pariisin ilmastosopimuksessa asetetun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.

Ilmailualan kokonaispäästöt jäävät jälkeen esimerkiksi ruuantuotannon tai tekstiilialan päästöistä, mutta siinä missä kaikki syövät ja käyttävät vaatteita, on lentäminen globaalisti melko harvojen ja varakkaiden huvia. Suomalaiset lentävät jopa poikkeuksellisen paljon. 

”Lentoliikenteen määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä rajusti. Alan päästöjä tulisi vähentää, mutta ennusteiden mukaan lentoliikenne jatkaa kasvuaan myös tulevaisuudessa”, toteaa erikoistutkija Johanna Niemistö Suomen ympäristökeskus SYKE:stä.

Niemistö on yksi SYKE:n ja Sitran julkaiseman  Lentomatkustuksen päästöt -raportin kirjoittajista. Hän muistuttaa, että yhteisvaikutuksiltaan lentoliikenteen päästöt yläilmakehässä vaikuttavat ilmastonmuutokseen enemmän kuin vastaavat päästöt maan pinnalla.

Lentämisen suosioon vaikuttaa matkustusnopeuden ohella myös hinta. Lentopolttoaineesta ei peritä veroa ja kansainvälisten lentojen liput on vapautettu arvonlisäverosta. Kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen verottomista polttoaineista on sovittu jo vuonna 1944 niin sanotun Chicagon yleissopimuksen myötä. Nykyisellään ilmailualan ei myöskään tarvitse maksaa aiheuttamiensa päästöjen todellista hintaa, vaan se siirretään koko planeetan hartioille ilmastonmuutoksen myötä.

”Kahdenvälisillä sopimuksilla valtiot kyllä voisivat verottaa kansainvälisillä lennoilla käytettyä polttoainetta, mutta tällaisia erillisiä sopimuksia ei ole ryhdytty tekemään.”

Polttoaine muodostaa nykyisellään noin kolmanneksen lentoyhtiöiden operointikuluista. Verot ovat perinteisesti olleet tehokas keino hillitä haitallista toimintaa. Esimerkiksi Ruotsissa lentoveron käyttöönoton jälkeen lentomatkustamisen määrä kääntyi laskuun. Myös monet suomalaiset kannattavat lentoveroa ja sitä vaativaan kansalaisaloitteeseen kerätäänkin parhaillaan allekirjoituksia. Näin siitä huolimatta, että vielä ei tiedetä missä määrin lentoliikenteen määrän lasku Ruotsissa on seurausta verosta. 

Vaikka veron tavoitteet ovat kannatettavia, ei sen toimivuus ole Niemistön mukaan itsestään selvää. 

”Verotulot ohjautuvat yleensä valtion kassaan eikä niitä voida ohjata suoraan vaikka lentoalan päästöjen tai hiilidioksidin vähentämistoimiin. Lisäksi, jos veron määrä perustuu pelkästään lentomatkan pituuteen, se ei kannusta lentoyhtiöitä vähentämään päästöjään esimerkiksi lentokaluston uusimisen tai uusiutuvien lentopolttoaineiden käytön kautta.”

Suomessa lentoveroa – kuten muitakin päästöihin perustuvia veroja – on myös kritisoitu siitä, että se kohdistuisi kovimmin pienituloisiin ja perheellisiin. Lisäksi Suomen lentomatkustajista suuri osa on ulkomaalaisia, jotka saattaisivat veron myötä vain vaihtaa reittinsä kulkemaan toista kautta tai valita toisen matkakohteen. 

”Valtaosa lentoliikenteestä on kansainvälistä, joten laajemmat, vähintään EU-tason kattavat sopimukset olisivat todennäköisesti vaikuttavampia verrattuna yksittäisten valtioiden päätöksiin”, Niemistö toteaakin.

Kansainväliseen kehitykseen yhden maan sisäisen päätökset eivät siis helposti vaikuta. Toisaalta olemme tilanteessa, jossa myös maan sisäiset matkat ovat usein edullisempia lentämällä kuin junalla. Esimerkiksi kotimaan matkailun siirtyminen lentoliikenteestä maata pitkin kulkevaksi vaikuttaisi merkittävästi suomalaisten päästöihin. Junaliikenteen suosiminen kotimaanmatkoissa olisi sikälikin ongelmatonta, että Jyväskylän yliopiston julkaiseman tuoreen Replacing short-haul flights with land-based transportation modes to reduce greenhouse gas emissions -tutkimuksen mukaan alle 400 kilometrin matkoilla kokonaismatka-aika ei veny lentämisestä luopumisen myötä. 

Niemistö huomauttaa tämän siirtymän tosin edellyttävän investointeja. Hänen mukaansa ”junamatkustamisen houkuttelevuutta voitaisiin lisätä vuorotarjontaa lisäämällä ja kehittämällä”.

Ajatus siitä, että lentoyhtiö voisi olla erityisen vastuullinen ja ympäristöystävällinen on hyvin ristiriitainen. Koko toimiala perustuu liikkumistapaan ja liikkumisen volyymin kasvuun, jotka eivät yksinkertaisesti ole toteutettavissa ympäristöystävällisesti.

ICAO:n tavoite pysäyttää alan kokonaispäästöjen kasvu ei siis riitä. Lentoliikenteen päästöt on saatava laskemaan absoluuttisesti ja Niemistön mukaan lentokilometrien vähentäminen on nopein keino tämän saavuttamiseksi. 

Pitkällä tähtäimellä energiatehokkuuden parantaminen on tärkeää, mutta kuluttajien valinnoilla siihen on vaikeaa vaikuttaa. Myös uusiutuville polttoaineille asetetut tavoitteet ovat vaikeasti saavutettavia.

”Lentoalan järjestön ATAG:in arvion mukaan vuonna 2025 olisi mahdollista kattaa vaihtoehtoisilla lentopolttoaineilla kaksi prosenttia alan kokonaispolttoainetarpeesta.”

Raaka-aineiden niukkuuden ohella myös hinta hidastaa uusiutuviin polttoaineisiin siirtymistä. Samoin sähkökäyttöisistä lentokoneista toivotaan helpotusta alan päästöihin, mutta niissäkin kehitystyö on vielä pahasti kesken ja esimerkiksi nykyisen akkuteknologian ja suurten matkustaja­koneiden yhdistäminen on ainakin toistaiseksi mahdotonta.

Yksi tapa kuluttajalle kohdata lentämisen päästöt on maksaa vapaa­ehtoista kompensaatiota. Oikean hintatason määrittäminen on kuitenkin vaikeaa. Esimerkiksi Finnair on määritellyt tasoksi euron kotimaan lennolta, kaksi Euroopan lennolta ja kuusi euroa mannerten väliseltä lennolta. Toisaalla sopiva korvaustaso on arvioitu jopa yli kymmenkertaiseksi tuosta.

”Eroja laskelmien välille syntyy esimerkiksi siitä, huomioidaanko vain hiilidioksidipäästöt vai myös muita vaikutuksia, mikä on hiilidioksidipäästöjen yksikköhinta ja toisaalta valitun kompensaatiohankkeen hinta päästöyksikköä kohti. Jos kompensaatio on alimitoitettu ja kuluttajat olettavat vaikutukset todellisuutta pienemmiksi, se voi ohjata käyttäytymistä väärällä tavalla”, Niemistö toteaa. Hän kuitenkin muistuttaa, että alimitoitettukin kompensaatio on parempi kuin ei kompensaatiota ollenkaan.

”Paras tilanne olisi kuitenkin se, ettei päästöä synny lainkaan.”

Ongelmineenkin vapaaehtoisuuteen perustuva kompensaatiojärjestelmä saattaa Niemistön mukaan kuitenkin olla hyvä tapa päästä liikkeelle. Siitä voi sitten kehittää järjestelmiä edelleen ja pyrkiä mahdollisesti myös kohti pakollisia kompensaatioita. 

Lentoalan ennustetaan kasvavan erityisesti kehittyvissä maissa, ja näiden valtioiden saattaa olla vaikea pystyä maksamaan päästöjen vähentämisestä riittävästi. 

”On myös tasa-arvokysymys, että voiko kehittyviltä mailta vaatia heti kalliimpia teknologioita käyttöön, kun muualla maailmassa liikkuminen on voitu aloittaa aikanaan ilman nykyisen­kaltaisia päästörajoitteita?”, Niemistö toteaa. 

Kansainvälinen matkailuelin­keino on myös vahvasti kytköksissä lentämiseen ja matkailuala tuo tuloja matkakohteisiin. Tämänkin johdosta monet valtiot suhtautuvat penseästi lentoliikenteen – ja sen myötä turismin – määrän vähentämiseen. Tähän ongelmaan voisi tietenkin vastata kehittämällä muita liikkumismuotoja turistiystävällisemmiksi.

Elämäntapamme perustuu halpaan öljyyn, jota tuntuu olevan tarjolla loputtomasti. Harmillisesti Maapallon elinkelpoisena pysymisen rajat tulevat vastaan ennen kuin öljyvarantojen riittävyys. Lentomatkustamisen ohella esimerkiksi ruokatuotanto perustuu tuohon mustaan eliksiiriin.
”Öljy on ylellisyyshuume, jota moderni länsimainen – nyttemmin planetaarinen – sivilisaatio kuosaa menemään huolimattomasti, öky­narkomaanin välinpitämättömyydellä. Öljyn läsnäolevuus lähentelee absoluuttisuutta pienimmissäkin arkisissa yksityiskohdissa: muoveista lannoitteisiin, pinnoitteista kantaviin rakenteisiin, ilmassa leijuvista partikkeleista maaperän mikromuoviin. On vaikea kuvitella asiaa, joka ei tavalla tai toisella olisi öljyperäisen tuotantomuodon piirissä”, julistaa filosofi, runoilija Antti Salminen.

 

 

 

 

Jaa tämä:

Kitkerät juhlat

Israelin Euroviisuissa juhlitaan moniäänisyyttä, vapautta ja rakkautta palestiinalaisen kylän päälle rakennetussa messukeskuksessa.

Israelin huhtikuun vaa­lien jälkeen Benjamin Netanjahu jatkaa pääministerinä yhdettätoista vuotta. Hänen menestyksensä perustuu siihen, että hän on sekä yllyttänyt että myötäillyt Israelin yhteiskuntaa poliittisen painopisteen siirtyessä oikealta ääri­oikealle. Vaaleissa tapahtui kuitenkin käänne, joka järkytti jopa Israelin apartheidin ystäviä. Netanjahu haki liittolaiseksi Juutalainen voima -puolueen (Otzma Yehudit), joka ilmoittaa ohjelmassaan, että ”länsimainen demokratia” on uhka juutalaisvaltiolle. Puolue myös vakuuttaa estävänsä ihmis­oikeuksien, sananvapauden ja demokratian väärin­käytön, koska ne edistävät vihollisten voittoa.

”Raivaustraktori on yleinen työkalu palestiinalaisten kylien, kotien, maanviljelysmaiden ja vesiputkien tuhoamiseen”, kirjoitti Palsestiinasta palannut Sonja Nyholm.
”Pitkään jatkunut taistelu Khan al-Ahmarin kylän säilymisestä on pian tulossa päätökseen. Khan al-Ahmarin beduiini­kylä taistelee nyt viimeisillä voimillaan Israelin korkeimmassa tuomioistuimessa beduiiniyhteisöjen tulevaisuudesta ja yhdistyneen Länsirannan puolesta. Israelin viranomaisten odotetaan tuhoavan kylän ja pakkosiirtävän sen asukkaat tilapäisesti palestiinalaishallinnon alaiselle Abu Dis -alueelle. Päämääränä on Vered, joka on Jerikon siirtokunnan lähellä.

Juutalaisen voiman johtajat ovat rabbi Meir Kahanen (1932–1990) opetuslapsia. Kahanen poliittiseen ohjelmaan kuului muun muassa juutalaisten ja ei-juutalaisten välisen seksin kieltäminen, palestiinalaisten karkoittaminen ja Israelin muuttaminen teokratiaksi. Vuonna 1994 Kahanen perustaman Kakh-puolueen aktiivi Baruch Goldstein murhasi rynnäkkökiväärillä 29 palestiinalaista ja haavoitti yli sataa Ibrahimin moskeijassa, minkä jälkeen Israelin hallitus kielsi Kakhin terroristijärjestönä. Nyt 25 vuotta myöhemmin Kakhin perillinen Juutalainen voima saattaa päätyä hallitukseen.

Israelin apartheidin yhdysvaltalaiset ydinkannattajat American Jewish Committee ja AIPAC poikkeuksellisesti kuvasivat Juutalaista voimaa ääri­oikeistolaiseksi ja tuomitsivat sen politiikan. Vastalauseissa on kuitenkin ontto kaiku, koska keskeisissä kysymyksissä Juutalaisen voiman ja muiden puolueiden välillä on lähinnä sävyero.

Oikeusministeri Ayelet Shaked kampanjoi vaaleissa videolla, missä hän suihkuttaa päälleen hajuvettä pullosta, jossa lukee ”Fasismi” ja vakuuttaa pistävänsä korkeimman oikeuden aisoihin. Poliittista keskustavasemmistoa edustava Benny Gantz, entinen armeijan komentaja, haastoi Netanjahun kehumalla pommittaneensa osan Gazasta ”takaisin kivikaudelle”. Hänen vaalivideoissaan näytettiin Gazan raunioita ja palestiinalaisten hautajaisia, joiden päällä kuolonuhrien laskuri mittasi Gantzin saavutuksia. Tätä ei pidetty huolestuttavana Israelissa eikä ulkomailla.

Israelin kotirintaman puolustusministeri Avi Dichter linjasi vuonna 2012, että ”Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa: Israelin on suoritettava Gazan ’reformatointi’, järjestettävä Gaza uudelleen, kuten teimme Juudeassa ja Samariassa [yleinen Länsirannasta käytettävä nimitys Israelissa, toim. huom.] vuonna 2002.”

Vaalikampanjassaan Gantz lupasi lisää väkivaltaa Gazaan. Gazan saarto on jatkunut yli 12 vuotta. Armeija hyökkää päivittäin Gazan maan­viljelijöiden ja kalastajien kimppuun ja ampuu mielenosoittajia. Keskustavasemmistolaiselle Gantzille tämä ei ole tarpeeksi.

YK:n mukaan Gazasta on tullut ihmiselämälle kelvoton asuinpaikka veden ja maaperän saastumisen ja tuhotun infrastruktuurin takia. Palestiinalaiset ovat yli vuoden osoittaneet joka perjantai mieltään Gazan ja Israelin erottavan aidan luona. Kaksi kolmasosaa Gazan asukkaista on pakolaisia, ja he vaativat saada käyttää kansainvälisen oikeuden takaamaa oikeuttaan palata kotiin nykyisen Israelin alueelle. Is­rael on vastannut mielenosoituksiin haavoittamalla yli 26 000 ja tappamalla yli 190 mielenosoittajaa, mukaan lukien journalisteja, lääkintähenkilökuntaa ja kymmeniä lapsia. YK:n komission mukaan tästä pitäisi aloittaa tutkinta mahdollisina sotarikoksina ja rikoksina ihmisyyttä vastaan.

Israelissa asia nähdään toisin: pakolaisten ampumisesta on tullut osa perjantai-illan arkea. Tolkun ihmiset osallistuvat asepalveluksessa miehityksen ylläpitämiseen, pitävät siviilien ampujia sankareina ja äänestävät valtaan päättäjiä, joiden ei enää tarvitse teeskennellä tavoittelevansa rauhaa tai kannattavansa yhtäläisiä oikeuksia.

Israelilaisen fasismin tutkijan Ze’ev Sternhellin sanoin, Israel on ”poikkeuksellinen laboratorio, jossa näkee valistuksen arvojen hiljaisen rapautumisen”.

Reilu 140 taiteilijaa vetosi Euroopan yleisradiounioni EBU:n, jotta vuoden 2019 Euroviisuja ei järjestettäisi Israelissa.
”Kunnes palestiinalaiset saavat nauttia kaikille ihmisille kuuluvista vapaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja yhtäläisistä oikeuksista, ei pidä teeskennellä, että kaikki on hyvin valtiossa, joka kiistää heiltä perusoikeudet.”

Euroopan hallitusten suhtautumista Israelin siirtymiseen apartheidista kohti fasismia kuvaa täydellisesti se, että maassa järjestetään Euroviisut, joiden slogan on ”uskalla unelmoida” ja teemana inkluusio, diversiteetti ja yhtenäisyys. Kilpailu pidetään Tel Aviv Expo Centerissä, joka on rakennettu etnisesti puhdistetun palestiinalaisen kylän, al-Shaykh Muwannisin, päälle. Osana Euroviisuja Suomen edustaja Darude tekee matkailumainoksen apartheidille laulamalla – mitä ilmeisimmin vailla iro­niaa – Tel Avivissa sairaalan katolta siitä, miten kamalaa on kääntää katseensa ihmisoikeus­loukkauk­sista.

Sen enempää Daruden kuin EU-maidenkaan ongelma ei ole, ettei mitään voisi tehdä. Jokainen artisti, jokainen kulttuurihenkilö, jokainen tutkija ja jokainen turisti voisi kieltäytyä valkopesemästä Israelin politiikkaa sanoillaan, rahoillaan tai hiljaisuudellaan. Euroviisujen jättäminen väliin lähettäisi sekä Israelin yhteiskunnalle että Euroopan päättäjille selvän viestin, että apartheidia ei hyväksytä.

Euroopassa ei toki vain katsota sivusta Israelin toimintaa. Päin vastoin, Eurooppa tukee Israelin sotarikoksia aktiivisesti. Yksi selvimmistä tavoista on aseiden myynti, osto ja yhteiskehittely. Israelilaisten aseiden myyntivalttina on, että aseita on testattu palestiinalaisiin, usein siviileihin. Suomen sopiessa tammikuussa 2019 uusien asejärjestelmien hankkimisesta Israelista puolustusministeri Jussi Niinistö kommentoikin, että ”ei ole haitaksi, että niitä on kokeiltu käytännössä”.

”Odottavan aika on tunnetusti pitkä, ja Lähi-itään tosiaan liittyy paljon odotuksia ja odottamista. Yhdet odottavat Jumalan lupaamaa maata ja toiset Messiaan toista tulemista. Myös oikeutta ja kotimaata odotetaan, ja välillä odotetaan lupaa korjata kuoppainen tie. Odotuttaminen voi olla myös alistavan politiikan väline, kuten Tampereen yliopiston tutkija Mikko Joronen esittää artikkelissaan Spaces of waiting.” Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017. Lisää odottamisesta täällä.

Suomi tukee sotarikoksia myös sallimalla tuonnin Israelin siirtokunnista miehitetyiltä alueilta. EU kielsi tuonnin Krimiltä vain kolme kuukautta sen jälkeen kun Venäjä miehitti ­alueen, koska EU ei tunnusta Venäjän suvereniteettia Krimillä. EU ei myöskään tunnusta Israelin suvereniteettia Länsirannalla ja pitää siirtokuntia laittomina, mutta toivottaa silti niissä valmistetut tuotteet tervetulleiksi. Tämä on paitsi poliittisesti ristiriitaista, myös kansainvälisen oikeuden vastaista, koska kaupankäynti tukee siirtokuntia ja valtioilla on velvollisuus olla tunnustamatta ja edesauttamatta laitonta tilannetta.

Euroopassa Irlanti on ensimmäisenä siirtymässä noudattamaan kansainvälistä oikeutta kieltämällä siirtokunnassa valmistettujen tuotteiden tuonnin. Maan koko ei ole ratkaiseva tekijä, vaan yhden toimet rohkaisevat muita seuraamaan. Jos Suomi haluaa olla edelläkävijä kansainvälisen oikeuden ja rauhan edistämisessä, sillä on siihen kaikki edellytykset. Mutta se vaatii sitä, että kansalaiset vaikuttavat päättäjiin, jotta nämä ottavat lait ja ihmisoikeudet vakavasti.

Kirjoittaja oli loppuvuodesta 2018 vapaa-ehtoisena professorina Palestiinassa Birzeitin yliopiston fysiikan laitoksella. Hän on tehnyt ruohonjuuritason ihmisoikeustyötä miehitetyllä Länsirannalla International -Solidarity Movement -järjestössä ja on israelilaisen ICAHD-ihmisoikeusjärjestön Suomen osaston puheenjohtaja.

Jaa tämä:

Älä mokaa näissä, kun puhut ilmastosta

Tärkeistä asioista saa ja pitääkin puhua. Ja mitä tärkeämpi asia – kuten ilmastonmuutos – sitä tärkeämpää on huolehtia faktojen oikeellisuudesta. Ohessa Häiriköiden tarkastuslista ilmastokeskusteluun.

Syksyllä julkaistu hallitusten välisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n arviointiraportti, keväiset koululaisten globaalit ilmastolakot ja vaalihulinat ovat saaneet myös sellaiset ihmiset puhumaan ilmastonmuutoksesta, jotka eivät ole sitä ennen tehneet. Se on parasta ja mahtavinta! Valitettavasti julkisessa keskustelussa on syvään juurtuneita, paikkaansa pitämättömiä ilmastokummallisuuksia, joita saattaa vahingossa tulla toistelleeksi itsekin.

Tarkista tästä, ettei sinun suustasi ainakaan jatkossa lipsahda höpöpuheita.

1. Ilmastonmuutos ei ole synonyymi kaikille maailman ongelmille

Vuonna 2015 Helsingissä keskusteltiin Hanasaaren hiilivoimalan tulevaisuudesta. Vastakkain oli lyhyellä tähtäimellä kustannustehokkaampi vaihtoehto voimalan elinkaaren pidentämisestä lisäinvestointien avulla sekä päätös hiilivoimalan toiminnan hallitusta alas ajamisesta ja investoinneista kestävämpään energian tuotantoon. Kestävämpi vaihtoehto voitti lopulta.

Maailmassa on tällä hetkellä paljon erilaisia ympäristöongelmia ja eettisiä haasteita. Ilmastonmuutoksen syyt, seuraukset ja hillintäkeinot ulottuvat moneen paikkaan ja liittyvät tavalla tai toisella moniin muihin ongelmiin ja haasteisiin.

Ilmastonmuutos on siis osa moninaista globaalia ympäristö- ja kestävyysongelmien vyyhtiä. Se ei kuitenkaan ole synonyymi kestävälle kehitykselle eikä kaikille maailman ympäristöongelmille. Jotta ympäristökysymyksiä voitaisiin pätevällä tavalla ratkaista, on tunnettava juuri kyseisen ongelman (tässä tapauksessa ilmastonmuutoksen) syyt ja siihen parhaiten vaikuttavat ratkaisumallit. Pidä huoli siitä, ettet sekoita ilmastonmuutoksen syitä, seurauksia ja ratkaisumalleja muiden ongelmien syihin, seurauksiin ja ratkaisumalleihin.

Ilmastonmuutos ratkaistaan tekemällä isoja muutoksia tavoissamme asua, liikkua, syödä ja kuluttaa. Sen sijaan kodin kemikaalikuorman vähentämisestä, otsonikerroksen suojelusta tai työntekijöiden oikeuksia kunnioittavien Reilun kaupan tuotteiden ostamisesta ei juuri ole hyötyä ilmastonmuutoksen hillinnässä, vaikka paremman maailman kannalta nämä kaikki ovat hyviä asioita.

2. Tiukat yhteiskunnalliset päätökset ovat välttämättömyys, sillä kuluttajavalinnat ovat liian pieniä

Isoilla asioilla on isot vaikutukset ja pienillä pienemmän. Kaikkia tarvitaan ja kaikki lasketaan, mutta mittakaavat kannattaa aina pitää mielessä.

Kuluttajavalintojen rooli ilmastonmuutoksen hillinnässä on saanut julkisessa keskustelussa suhteettoman suuren roolin. Ilmastonmuutosta ei voida hillitä riittävästi keskittymällä pelkästään kuluttajavalintoihin. Yhteiskuntamme on rakentunut siten, että omaa hiilijalanjälkeään on vaikeaa pienentää kestävälle tasolle, vaikka kuinka haluaisi. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on kuluttajavalintoja tehokkaampaa, koska sen avulla asumiseen, liikkumiseen, ruokaan ja kuluttamiseen liittyvät ilmastoystävälliset valinnat tehdään helpoiksi, halvoiksi ja houkutteleviksi myös sellaisille kuluttajille, joilla ei ole aikaa, energiaa tai kiinnostusta erityisesti panostaa vastuullisiin valintoihin.

Kuten oheinen kuva muistuttaa, voidaan kuluttajavalinnoilla saada aikaan pieniä muutoksia, mutta järkälemäiseen vaikuttamiseen niistä ei ole hyötyä. On keskityttävä järkäleen liikuttamiseen tavoilla, joilla se on oikeasti mahdollista (eli yhteiskunnallisella vaikuttamisella).

Joidenkin mielestä on kohtuullista osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamistoimintaan vasta sitten kun on tiputtanut oman hiilijalanjälkensä riittävän pieneksi. Tämä on puppua. Jos ajattelemme näin, on Suomessa vain muutamia ihminen, jolla on oikeus vaatia muutoksia. Jos tilanne olisi tällainen, olisi peli jo pelattu ja planeettamme elinkelvoton jo ehkä 50 vuoden kuluttua.

3. Isot teot ovat tärkeämpiä kuin pienet teot

Mittakaava, baby. Mittakaava.

Ilmastonmuutosta hillitään erikokoisilla teoilla, mutta toiset teot ovat tehokkaampia kuin toiset. Kuluttajina tunnemme usein vain pienimmät ja helpoimmat teot. Pienet teot vaikuttavat vähän yhden ihmisen tai perheen hiilijalanjälkeen, isoimmilla teoilla vaikutetaan paljon kaikkien maailman ihmisten elämään. Olemme globaalin ilmastokatastrofin partaalla ja koska käytettävissämme oleva aika on hyvin rajallinen, on olennaista kiinnittää huomiota siihen, millä teoillamme on isoimpia vaikutuksia ja keskittyä niihin. Mittakaavakysymyksillä meitä johdetaan usein myös harhaan, joko tarkoituksella tai vahingossa. Keskity ilmastonmuutoksen kannalta merkittäviin tekoihin ja vaadi myös poliittisilta toimijoilta samaa.

Paljon puhutuilla kierrättämisellä ja muovin käytön vähentämisellä on maailmaan hyviä vaikutuksia, mutta ilmastonmuutoksen hillinnässä niistä on vain marginaalinen apu. Ilmastonmuutoksen riittävä hillitseminen vaatii suuria muutoksia energiantuotannossa, teollisuudessa, liikenteessä, asumisessa ja maataloudessa. Myös luonnon omien hiilinielujen, kuten metsien ja maaperän hiilensidontakykyä tulee pyrkiä vahvistamaan.

4. Eri toimijoilla on erilaiset roolit

Ilmastoratkaisuja tekemään tarvitaan mahdollisimman paljon ihmisiä ja eri alojen osaajia. Yhteiskunnassa eri rooleissa olevilla ihmisillä on erilaisia mahdollisuuksia tehdä erilaisia ilmastoratkaisuja. Parhaaseen lopputulokseen päästään, kun eri toimijat keskittyvät niihin asioihin, joihin voivat parhaiten vaikuttaa omasta asemastaan käsin. Toisaalta meillä on yhteiskunnassa erilaisia rooleja työpaikalla, harratustoiminnassa ja kotona ja voimme voimme toimia tehokkaasti jokaisessa näistä paikoista.

TUTKIJAT tutkivat ilmastonmuutoksen syitä, seurauksia ja parhaita ratkaisumalleja ja välittävät tutkimustuloksensa yhteiskunnan muiden toimijoiden, erityisesti päätöksentekijöiden tietoon.

POLIITIKOT säätävät lakeja ja muuttavat verotusta ja tukipolitiikkaa, joiden avulla ympäristöystävälliset valinnat muuttuvat kuluttajille helpoksi ja yhteiskunnan uudet pelisäännöt tulevat selviksi yrityksille ja muille toimijoille yhteiskunnassa. Kuntapolitiikassa varmistetaan muun muassa että kunnan energia- ja hankintapolitiikat ovat kunnossa ja kunnan alueella tehdään hyvää yhdyskuntasuunnittelua.

YRITYSTOIMIJAT tutkivat ja kehittävät uusia tuotteita ja palveluita, jotka helpottavat muiden toimijoiden ilmastovastuullista toimintaa. Ne myös huolehtivat siitä, että oma toiminta ei kuormita ilmastoa.

TOIMITTAJAT ovat vallan vahtikoiria. He kirjoittavat ja puhuvat ilmastonmuutoksen syistä, seurauksista ja ratkaisumalleista, kysyvät oikeita kysymyksiä oikeilta toimijoilta, suhtautuvat haastateltavien viesteihin kriittisesti ja tarkistavat faktat ennen juttujen julkaisua.

KASVATTAJAT kasvattavat kriittiseen ajatteluun ja hyvään medialukutaitoon kykeneviä aktiivisia kansalaisia, joilla on hallussa ainakin ilmastonmuutoksen perusfaktat.

JÄRJESTÖAMMATTILAISET pitävät yllä yhteiskunnallista keskustelua, nostavat esiin ilmastonmuutokseen liittyviä ongelmia ja tarjoavat niihin ratkaisuja, kannustavat kansalaisia vaikuttamaan kanssaan ja vastaavat visaisiinkin kysymyksiin alansa asiantuntijoina.

KANSALAISET osallistuvat yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen mm. painostamalla poliitikkoja kunnianhimoisiin päätöksiin kirjeiden, sähköpostiviestien ja puhelinsoittojen avulla, luomalla ja allekirjoittamalla vetoomuksia, osallistumalla mielenosoituksiin, tekemällä äänestyspäätökset huolella ja pitämällä yllä kriittistä keskustelua somessa ja lehtien palstoilla sekä tekemällä ilmastovastuullisia kuluttajavalintoja. Kansalaiset (lapset, nuoret ja aikuiset) tietävät ilmastonmuutoksen perusteista, mutta heidän ei tarvitse olla aiheen asiantuntijoita, vaikka he osallistuisivat aktiivisesti yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Oman arkensa lisäksi kansalaiset voivat vaikuttaa myös harrastustoiminnassaan niin futisfaijana, ympäristöaktivistina, partiolaisena, kuorolaulajana tai hyväntekeväisyysjärjestön aktiivina.

5. Asuminen, liikkuminen, ruoka ja kuluttaminen lisäävät ilmaston muuttumista, tai auttavat hidastamaan sitä

Finnair valittiin maan vastuullisimmaksi lentoyhtiöksi Sustainable Brand Index -kilpailussa. Ajatus siitä, että lentoyhtiö voisi olla erityisen vastuullinen ja ympäristöystävällinen on oikeastaan täysin pähkähullu. Koko toimiala perustuu liikkumistapaan ja liikkumisen volyymin kasvuun, jotka eivät yksinkertaisesti ole toteutettavissa ympäristöystävällisesti.

Nykyinen länsimainen elämäntapa on rakentunut fossiilisten polttoaineiden eli hiilen, öljyn, maakaasun ja turpeen käytön varaan. Niiden polttaminen energiantuotannossa ja liikenteessä on merkittävin ilmastonmuutoksen aiheuttaja. Päästöjä syntyy myös muun muassa maataloudessa, teollisuuden prosesseissa, kaatopaikoilla ja metsäpaloissa. Nyrkkisääntönä on, että eniten päästöjä syntyy asumisesta, liikkumisesta, syömisestä ja kuluttamisesta. Päästöjen syntymistä vähennetään parhaiten keskittymällä eniten päästöjä aiheuttaviin toimintoihin.

Olemme globaalin ilmastokatastrofin partaalla ja siksi kaikilla sitä oikeasti hillitsevillä toimilla on merkitystä. Seuraavat teot ovat kuluttajan näkökulmasta vaikuttavimpia ilmastotekoja. Jos et kuluttajana jaksa miettiä jokaista valintaasi ilmaston kannalta, kannattaa keskittyä näihin. Muu on sipistelyä. Kohdasta 4 voit katsoa, miten yhteiskunnan eri toimijat voivat helpottaa vastuullisten kuluttajavalintojen tekemistä.

ASUMINEN: muuta pienempään asuntoon, muuta lähemmäksi työpaikkaasi ja palveluita, alenna kotisi lämpötilaa, vaihda vihreään sähköön
LIIKKUMINEN: vähennä lentomatkustamista, liiku pyörällä, kävellen tai joukkoliikenteen avulla
SYÖMINEN: älä heitä ruokaa roskiin, syö enemmän kasviksia ja vähemmän lihaa
KULUTTAMINEN: kuluta rahaa mahdollisimman vähän, tarkista, että säästösi (eläkerahastot, sijoitukset) eivät tue fossiilitaloutta

6. Ilmastoratkaisut ovat jo olemassa, ne pitää vain ottaa käyttöön

On jo melko hyvin tiedossa, miten ilmastonmuutos torjutaan. Tutkimusta ja tuotekehitystä tarvitaan edelleen, mutta käytännössä ilmastonmuutoksen hidastaminen täytyy ja voidaan tehdä nyt jo käytössä olevilla teknisillä ratkaisuilla. Keskeisimmät muutokset tehdään siellä, missä päästöjä tällä hetkellä syntyy eniten. Muutoksia tarvitaan niin energiantuotannossa, liikenteessä, teollisuuden prosesseissa, maataloudessa, kuin kuluttamisessakin.

Tarvitaan ainoastaan riittävä yhteiskunnallinen paine siihen, että uudenlaiset ratkaisut otetaan käyttöön laajassa mittakaavassa. Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra on listannut 100 yhteiskunnan ilmastotekoa, joiden avulla ratkaisut pannaan käytäntöön. Lista alkaa tiukemmilla ilmastotavoitteilla ja vahvemmalla ilmastolailla. Sitten hommiin.

Jaa tämä:

Mustan kullan kirous

Öljy on ollut ihmiskunnalle sekä siunaus että kirous. Öljy on myös määrittänyt ihmisen eloa jo yli 150 vuoden ajan, mutta pian sen aikakausi tulee päättymään.

Öljy on tuonut lähes rajattoman energiavarannon­ ihmiskunnan sormien ulottuville. Tätä varantoa onkin hyödynnetty surutta ja rajoituksetta siitä alkaen, kun öljyn massamittainen tuotanto pääsi vauhtiin 1860-luvulla. Nyt olemme tilanteessa, jossa planeettamme asettaa rajat öljyn polttamiselle, ja meidän on ravisteltava itsemme irti riippuvuudesta.

Öljyn aikakauden alkaminen toi mukanaan valtavia muutoksia järjestelmiimme. Myös kyseisen aikakauden loppu tuo väistämättömiä muutoksia. Filo­sofi, runoilija Antti Salminen on filosofi Tere Vadénin kanssa tutkinut öljyn luonnetta ja suhdettamme siihen yli kymmenen vuoden ajan yhdessä.

Maailman Luonnon Säätiö WWF:n mukaan ruuantuotanto muodostaa noin viidenneksen ihmisten hiilijalanjäljestä ja on näin yksi ihmiskunnan suurimmista päästölähteistä. Säätiön johtava ruoka-asiantuntija Annukka Valkeapää toteaa, että luonnon kannalta kestävässä ruokavaliossa punaista lihaa saisi syödä korkeintaan kerran viikossa. Vähempikin passaa. Samalla lihan kulutus on kasvanut Suomessa läpi 2000-luvun ja maataloustuin tuotettua lihaa halpuutetaan ohjeista piittaamatta.
Suomen ympristökeskuksen, Aalto yliopiston ja Ilmatieteenlaitoksen Ilmasto-oppaassa on vertailtu muutamien ruoka-aineiden ilmastopäästöjä:
”Naudanlihan ilmastovaikutus vastaa noin 15 kilon hiilidioksidipäästöjä (lihakiloa kohti CO2-ekvivalentteina), kun taas sianlihan ilmastovaikutus on 5 kg CO2/lihakilo ja broilerin 4 kg CO2/lihakilo. Juuston ilmastovaikutus on lähes yhtä suuri kuin naudanlihan (13 kg CO2/lihakilo). Vastaavasti esimerkiksi soijan ilmastopäästö on vain noin 1 kg CO2/soijapapukilo.”

Aloittakaamme alusta, eli 1800-­luvun jälkipuoliskolta.

”Energiaympäristö ei muuttunut kerralla, mutta tuolloin Texasissa, ja pian myös muualla tämän mustan sampanjapullon korkki paukahti auki. Riippuvuutemme öljystä ei ole absoluuttista, mutta addiktion laatu on poikkeuksellista”, Salminen toteaa.

”Öljy on ylellisyyshuume, jota moderni länsimainen – nyttemmin planetaarinen – sivilisaatio kuosaa menemään huolimattomasti, öky­narkomaanin välinpitämättömyydellä. Öljyn läsnäolevuus lähentelee absoluuttisuutta pienimmissäkin arkisissa yksityiskohdissa: muoveista lannoitteisiin, pinnoitteista kantaviin rakenteisiin, ilmassa leijuvista partikkeleista maaperän mikromuoviin. On vaikea kuvitella asiaa, joka ei tavalla tai toisella olisi öljyperäisen tuotantomuodon piirissä”, Salminen jatkaa.

Elintarvikkeet kasvatetaan ja prosessoidaan öljyn voimalla, ja kuluttaja voi vaikuttaa ainoastaan siihen, onko tuotteen valmistamiseen käytetty enemmän vai vähemmän öljyä.

Sen lisäksi, että syömme öljyn voimin kasvatettua ruokaa, sivelemme öljyä myös itseemme. Kosmetiikan kemikaalipitoisuuksia seuraavan CosmEthics-­yhtiön keräämien tietojen perusteella lähes puolet EU:n alueella myytävistä kosmetiikkatuotteista sisältävät jotain öljy- ja muovijalosteita. Samoin verhoamme itsemme tekstiileihin, jotka on valmistettu öljystä tai vähintään öljyä käyttämällä.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä.

Saksan puolustusvoimien, Bundeswehrin teettämän tutkimuksen mukaan arviolta jopa 95 prosenttia ihmiskunnan kaikesta teollisesta tuotannosta kytkeytyy tavalla tai toisella öljyyn. Vuosimiljoonien mittaan öljyyn kerääntyneen ja varastoituneen energian syöminen on kuitenkin tulossa loppuunsa.

Öljy-yhteiskunnan kehityskaareen kuuluu kolme merkittävää katkosta eli shokkia: laajamittainen käyttöönotto, tuotannon tasaantuminen ja tuotannon lasku. Olemme parhaillamme matkalla kohti tuota kolmatta shokkia.

Energiayltäkylläisyys on osaltaan vapauttanut ihmisiä raskaasta ruumiillisesta työstä ja vapauttanut aikaa kulttuurille ja ajattelulle. Öljyn sisältämä energia tekee koko ajan työtä moninkertaisesti verrattuna ihmisten tekemään ruumiilliseen työhön. Tämä on osaltaan mahdollistanut ajatusten vaihdon planetaarisella tasolla ja kulttuurisen kehityksen loikan seuraavalle portaalle. Salminen ei kuitenkaan näe tätä energiayltäkylläisyyden vauhdittamaa kehitystä pelkästään hyvänä.

”Ihmiskunta on kasvattanut pallejaan sielunsa kustannuksella. Ne, jotka ovat syntyneet ja eläneet maantieteellisesti suotuisissa paikoissa, ovat epäilemättä hyötyneet tietyillä jälkimodernin globaalin pohjoisen liki yleisesti hyväksymillä mittareilla.”

Laskennallinen, eli materiaalinen tai bkt:lla mitattava elintaso, on parantunut. Samalla akuutti kärsimys on monissa paikoissa vähentynyt, muttei kaikkialla.

”Ihmiset ovat oppineet haluamaan kosolti lisää. On myös opittu perustelemaan, että he todella tarvitsevat haluamansa. Tai ainakin kokevat halua­vansa, ja olettavat että se minkä he haluavat myös kuuluu nimenomaan heille.”

”Globaalin fossiiliporvariston potentiaalit, mahdollisuudet ja vaihtoehdot ovat lisääntyneet reilun 150 vuoden aikana räjähdysmäisesti. On ihan ok elää kuin faarao. Kukapa ei ­haluaisi asua karkkikaupassa”, Salminen summaa.

Tuon karkkikaupan vastakappaleena voi nähdä ilmiön, jota kutsutaan myös öljyn kiroukseksi. Maa-alueet, joista öljyä on löytynyt eivät – harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ole asukkaineen hyötyneet niistä valtavista rikkauksista, joita maan povesta on pumpattu. Paikallisille on jäänyt turmeltu ympäristö ja kuiviin imetty maa, vauraus ja hyvinvointi on valunut muualle.

Vaikka tiedostamme ihmisen osuuden ilmastonmuutoksessa ja ympäristötuhoissa, emme kykene riistämään itseämme öljyn kyydistä. Otetaan esimerkiksi Trinidadin ja Tobagon saaret Karibian­merellä. Saarivaltio on akuutissa vaarassa jäädä nousevan merenpinnan alle ja silti se jatkaa öljyn pumppaamista ja myymistä poltettavaksi – mikä puolestaan edistää merenpinnan nousua. Salmisen mukaan meidän tulisi ”aikuistua sivilisaatiotason itse­tuhoisuudesta”.

”Ja kuten aina ennenkin, tarvitaan vallankumouksia, jotka ovat runouden palveluksessa. Niistä ei ole yhtäkään esimerkkiä.”

Ilman määrätietoista vallankumoustakin suhteemme öljyyn tulee muuttumaan. Me voimme vaikuttaa korkeintaan siihen, kuinka ja koska kohtaamme tuon muutoksen.

”Mitä pidempään irtautumista lykätään, sen vaikeampaa se todennäköisesti on. Mitä ikinä skenaariot energiatulevaisuudesta ovat, ne kannattaisi jo viisaan varovaisesti rakentaa laskevan nettoenergian oletuksella. Se merkitsee useimmiten keskitettyjen järjestelmien hajauttamista paikallisen omavaraistumisen kustannuksella.”

Runsaus ja käytännössä loputon öljy on kuitenkin oman yhteiskuntamme ja kaikkien muidenkin nykyaikaisten yhteiskuntamallien perusta. Ajatus jatkuvasta kasvusta, johon talousjärjestelmämme perustuu tulee katoamaan omaan mahdottomuuteensa. Korjausliikkeistä tulee dramaattisia eivätkä nekään välttämättä ole mahdollisia nykyisten järjestelmien sisällä.

”Modernit valtaideologiat totta vieköön ovat massiivisten energiaylijäämien sokaisemia”, Salminen toteaa.

”Eroa vasemmistoon tai oikeistoon ei tällä tasolla piirry. Voi olla, että kapitalistiset ja kommunistiset ideo­logiat yhtä kaikki ovat siinä määrin moderneista energiaunelmista rakentuneita, että ne eivät kykene riittäviin muodon­muutoksiin riittävillä nopeuksilla ennen kuin on jokseenkin sietämätöntä olla ylimalkaan elossa.”

Vaikka epävarmuus tulevasta vallitsee, niin yksi asia on varmaa: öljyn aikakausi lähenee vääjäämättömästi loppuaan haluistamme riippumatta, eikä paluuta vanhaan normaaliin ole.

Jaa tämä: