Artikkeli

Vapauttakaa museo

 Vuonna 2010 Lontoon Tate-museossa järjestettiin työpaja, jonka tarkoituksena oli tuottaa kriittistä taidetta. Työpajaa järjestäneet kuraattorit ilmoittivat ainoaksi rajoitteeksi sen, että museon sponsoreita ei saa piikitellä.

Työpajan osallistujat päätyivät kuitenkin keskittämään kaiken huomionsa museon ja sitä sponsoroivan öljy-yhtiö BP:n yhteistyöhön. Työpajan päätteeksi Tate Modernin ylimmän kerroksen ikkunoihin teipattiin suurin kirjaimin teksti ”Taidetta, ei öljyä”. Samaan aikaan Meksikonlahdella siivottiin BP:n Deep Water Horizon -öljynporauslautan tuhoutumisen synnyttämää öljymaalausta.

Työpaja toimi lähtölaukauksena Liberate Tate -ryhmälle, joka on tuonut sittemmin yhteen satoja taiteilijoita ja aktivisteja. Ryhmä on kyseenalaistanut sen, että julkisin varoin rahoitettua taideinstituutiota käytetään tuhoisan teollisuudenalan brändin rakentamiseen.

Tämän vuoden maaliskuussa BP ilmoitti vetäytyvänsä 30 vuotta jatkuneesta Taten sponsoroimisesta. Syyksi ilmoitettiin huonot markkinanäkymät, mutta kaikki eivät ole ihan varmoja selityksen rehellisyydestä.

"Art not oil". Tästä se lähti, muutama sana museon ikkunassa käynnisti vuosia jatkuneen ja lopulta menestyksekkään kampanjan.
”Art not oil”. Tästä se lähti, muutama sana museon ikkunassa käynnisti vuosia jatkuneen ja lopulta menestyksekkään kampanjan.

”Lähdin mukaan Liberate Taten toimintaan pian tuon ensimmäisen työpajan jälkeen”, Kevin Smith kertoo. ”Oma taustani on enemmänkin aktivismissa, ja toimintaani ajaa ilmastonmuutoksen synnyttämä kauhu. On tunnettu tosiasia, että meidän on jätettävä kaksi kolmasosaa tunnetuista fossiilisten polttoaineiden varannoista polttamatta, jotta ilmastonmuutos ei riistäydy täysin käsistä.”

”Öljy-yhtiöt ovat valmiita pelaamaan uhkapeliä ihmisten elämillä, Meksikonlahden rannoilla, kokonaisilla ekosysteemeillä ja ilmastonmuutoksella vain voitontavoittelunsa takia.”

BP:n suora kritisoiminen ei välttämättä johda mihinkään, koska yhtiö tai sen tärkeät sidosryhmät eivät protesteista välitä. Keskittämällä kritiikin BP:n harjoittamaan kulttuurialan yhteistyöhön, Liberate Tate löysi kuitenkin otollisen kohteen.

”Tatella ja BP:llä on vuosikymmeniä jatkunut mukava yhteistyösuhde, eivätkä öljy-yhtiöiden toiminnasta paljastuneet ympäristörikokset, ihmisoikeusrikkomukset ja moraalittomuudet olleet häirinneet sitä”, Smith perustelee. ”Sama kehitys tapahtui parikymmentä vuotta sitten tupakkateollisuuden kanssa.”

Vain reilua vuotta aiemmin Greenpeace onnistui hyvin samankaltaisin taiteen ja aktivismin sekaisin menetelmin saattamaan loppuun Legon ja Shellin vuosikymmeniä jatkuneen yhteistyön.

Vuosi Meksikonlahden öljykatastrofin jälkeen Liberate Tate -ryhmä muistutti öljyonnettomuuksien inhimillisestä hinnasta Tate Britainin aulassa. 
Vuosi Meksikonlahden öljykatastrofin jälkeen Liberate Tate -ryhmä muistutti öljyonnettomuuksien inhimillisestä hinnasta Tate Britainin aulassa.

Neljästä taidemuseosta koostuva Tate huolehtii 1500-luvulta asti kootusta Britannian valtion taidekokoelmasta. Se ei ole valtionmuseo, mutta Britannian kulttuuriministeriö rahoittaa sen toimintaa. Sponsorointiyhteistyön kautta saadut korvaukset muodostavat häviävän pienen osan museon vuosibudjetista.

Kevin Smithin mukaan Tate taisteli kolmen vuoden ajan oikeussalissa, jotta heidän ei tarvitsisi paljastaa sponsoroinnin kautta saamansa korvauksen suuruutta. “Heillä oli kokonainen juristiarmeija käytössään, koska he ovat halunneet viestiä, että tämä raha olisi jotenkin merkittävä osa instituution rahoitusta – että ilman sitä pitäisi rokottaa kävijöitä lippuluukulla tai sulkea kokonaisia museosiipiä tai vastaavaa. Lopulta kävi ilmi, että sponsoroinnilla on katettu alle puoli prosenttia museon käyttökuluista.”

Kun Liberate Tate -ryhmä sai lopulta vuonna 2015 oikeusprosessin päätteeksi Tatelta tiedon siitä, minkä verran BP tosiasiassa maksaa yhteistyöstä, ryhmä toteutti The Reveal -tempauksen (’Paljastus’). “Teimme osapuolten keskimääräistä sponsorisummaa vastaavan määrän, eli 240 000 punnan edestä Bank of Tate -seteleitä. Niiden toisella puolella oli Taten johtaja Nicholas Serota ja toisella BP:n entinen toimitusjohtaja, Taten hallituksen nykyinen puheenjohtaja John Browne. Performanssissa yhdeksän huiveihin verhoutunutta aktivistia heitti setelit rauhallisesti yläparvilta museokävijöiden päälle näiden astuttua museoon.”

Museon johdossa on epäilemättä koettu, että Tate saa uskottavuutta, kun sen nimi yhdistetään globaaleihin yritysbrändeihin. Samalla museo kuitenkin osallistuu viherpesuun ja rajoittaa taiteellista vapauttaan, kuten nähtiin Liberate Taten synnyttäneen työpajan rajausten yhteydessä.

”Vaikka museo muuta väittäisikin, niin tietenkin nämä yhteistyöt vaikuttavat myös kuratoriaalisiin valintoihin ja päätöksiin. Eikä kyse suinkaan ole siitä, että museota sponsoroivat yritykset edes puuttuisivat tähän. Henkilökunta sensuroi itse itseään.”

Näitä sitten piisasi ja satoi museokävijöiden niskaan.
Näitä sitten piisasi ja satoi museokävijöiden niskaan.

Taiteella on ollut keskeinen sija ryhmän aktivismissa.

”Yksi Liberate Taten menestyksen salaisuuksista on se, että olemme hyödyntäneet taidetta eri tavoin. Se on todellakin ollut työkalu taidemaailman puhuttelussa. Taidemaailma ei välttämättä ottaisi kovinkaan vakavasti perinteisin aktivismin keinoin – esimerkiksi mielenosoituskylttien ja valokopioitujen flaijereiden avulla – välitettyä viestiä. Taideperformanssit ovat olleet uskottava tapa puhutella taidemaailmaa.”

”Tämä luova prosessi on epäilemättä auttanut meitä myös pysymään kasassa ryhmänä – uusien toimintatapojen ideointi on pitänyt tekemisen kiinnostavana ja motivoivana.”

Vuosien mittaan ryhmä on toteuttanut parisenkymmentä suurempaa tempausta. Suosikkitempauksen nimeäminen on Smithille mahdotonta, mutta yksi kokonaisuus nousee yli muiden.

”Koen että Parts per Million, Time Piece ja Birthmark muodostavat löyhän trilogian. Ne kommentoivat ja täydentävät toisiaan.”

Parts Per Million (2013, Tate Britain) -performanssissa 50 hunnutettua henkilöä kiersi läpi näyttelytilaa ja luki yhteen ääneen ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia taideteosten valmistumisajankohtien mukaan.

Time Piece (2015, Tate Modern) -performanssissa 75 esiintyjää otti omin luvin haltuun Tate Modernin Turbiinihallin yhden vuorovesikierron ajaksi – eli noin 25 tunniksi. Tuona aikana valtaajat kirjoittivat hiilillä lattiaan ja seiniin katkelmia ilmastomuutosta käsittelevistä teoksista.

Birthmark (2015, Tate Britain) -performanssissa halukkaiden kehoon tatuoitiin Taten tiloissa luku, joka kuvastaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta kantajansa syntymävuonna. Mitä nuorempi kantaja on, sitä suurempi hänen lukunsa on.

Noin kuusi vuotta jatkuneen toiminnan aikana yhtään Liberate Tate -ryhmän jäsentä tai performansseihin osallistunutta henkilöä ei ole pidätetty. Vaikka kritiikki on ollut terävää, on meno ollut kohteliasta puolin ja toisin.

”Toteuttaessamme Gift-performanssia, jonka osana ujutimme Turbiinisaliin 16-metrisen tuulivoimalan, henkilökunta yritti kyllä estellä meitä. Yksi vartija esimerkiksi meni lattialle makaamaan meidän eteemme. Se muuten käänsi roolit kiinnostavalla tavalla päälleen – vartija hyödynti suoran toiminnan keinoa.”

Ryhmän tietojen mukaan Taten sisällä on jo varhaisessa vaiheessa tehty päätös, että heidän tekemisiään ei estellä. Häiriöiden on toivottu menevän ohi mahdollisimman pikaisesti. “Time Pieceä tehdessämme henkilökunta ilmoitti meille, että museo sulkeutuu pian. Kun emme poistuneet paikalta he tulivat seuraavaksi kertomaan lukinneensa vessat. ’Ei hätää’, sanoimme. ’Toimme oman retkivessan mukanamme.’ Tämän jälkeen he ilmoittivat lukitsevansa ulko-ovet ja toivottivat hyvät yöt.”

Kritisoidessaan instituutiota Liberate Tate on tahtomattaankin tullut astuneeksi Taten työntekijöiden varpaille, vaikka työntekijät eivät kritiikin kohteena olekaan. Tämä on tiedostettu.

”Pääosin keskiluokkaiset ja valkoihoiset taiteilija-aktivistit sotkevat paikat ja pääosin tummaihoiset, alempaa yhteiskuntaluokkaa edustavat siivoojat siivoavat sotkut. Onhan se ongelmallinen asetelma. Olemme tiedostaneet tämän ja pyrkineet aina parhaamme mukaan viestimään motiivimme ja tavoitteemme työntekijöille. Olemme olleet myös yhteydessä palvelualoja edustavaan PCS-ammattiliittoon, joka edustaa monia näistä työntekijöistä. Liitto on myös omassa kannanotossaan tuominnut öljy-yhtiöiden sponsoroinnin.”

Vaikka virallisissa lausunnoissa sitä ei olekaan näkynyt, niin Kevin Smithin tietojen mukaan myös eri tasoilla museo-organisaatiota on esiintynyt kriittisyyttä öljy-yhtiön sponsorointia kohtaan. Instituution korkein johtoporras on kuitenkin seissyt yhteistyön takana, eivätkä kriittiset äänet ole saaneet kuuluvuutta.

Liberate Tate asetti tuulivoiman The Gift -teoksellaan öljyteollisuuden vastavoimaksi.
Liberate Tate asetti tuulivoiman The Gift -teoksellaan öljyteollisuuden vastavoimaksi.

Öljy-teollisuuteen liittyy paljon eettisiä ongelmia. Taten ja BP:n yhteistyön kaltaisissa tapauksissa on kuitenkin esitetty ajatus, että näin ainakin osa likaisesta rahasta käytettäisiin taiteen kaltaiseen hyvään. Smith ei ajatusta allekirjoita.

”Kyse on siitä, kuinka BP:n kaltaiset toimijat pyörittävät ja rakentavat liiketoimintaansa. Ne tarvitsevat sosiaalisen hyväksynnän toiminnalleen, ja sponsorointi auttaa niitä saamaan sen. Erityisesti Lontoon kaltaisessa öljy-kaupan keskittymässä yritys tarvitsee goodwilliä sidosryhmiltään, jotka määrittävät yhteiskunnan kehityssuuntia. Se raha ei mene hyväntekeväisyyteen vaan BP:n aseman pönkittämiseen ja sementoimiseen.”

Ryhmän nimi on Liberate Tate (”Vapauttakaa Tate”), koska sen jäsenet haluavat suhtautua Tateen positiivisesti ja pelastaa sen yritysmaailmaan liittyviltä ongelmilta. Smithin mukaan ryhmä iloitseekin nyt voitosta ja siitä, että öljy-yhtiö on menettänyt jalansijaa yhteiskunnassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki taidemaailman ongelmat olisi ratkottu. Ryhmän täytyykin päättää, jatkaako toimintaa uusin tavoittein vai hajota.

”Olemme työskennelleet tiiviisti yhdessä vuosien ajan, ja sen myötä olemme saaneet aikaiseksi uskomattoman hienoja tempauksia – emme halua heittää tuota menemään kevyin perustein. Meidän täytyy kuitenkin miettiä jatkotavoitteitamme ja sitä, jatkaisimmeko samalla nimellä vai vaihtaisimmeko sen. Nämä ovat suuria kysymyksiä ja ottavat aikansa, emme aio ainoastaan laittaa lappua luukulle kaikessa hiljaisuudessa.”

www.liberatetate.org.uk

Jaa tämä:

Muistojen pirstaleisia fantasioita: Männynneulasia Jyväskylässä.

Tarkoituksellisen sirpaleinen ja rosoinen Hanna Råstin Pine Needles herättää levottomia ajatuksia. Se pakottaa katsojan pohtimaan omaa historiaansa. Mikä on tehnyt minusta sellaisen kuin olen? 

Råstin näyttely kertoo mitä vaarallisimmista häiriöistä todellisuudessamme. Häirintää eivät aina harjoita toiset ihmiset, kuuluiset ”ne muut”, eivätkä ”jotkut”. Saatamme rakentaa valheellisen historian itse itsellemme.

Joskus teemme itsestämme uhreja, jos se sopii hauraaseen feikkitodellisuuteemme paremmin kuin se mahdollinen totuus, että ehkä olemmekin itse möhlineet. Haluamme olla moraalisesti oikeamielisiä, vaikka sitten jälkeenpäin historiaamme repien tai uudelleen värjäten.

Menneisyyden valheet eivät aina ole ongelmallisia. Voihan silottelu olla ihan positiivistakin, jos muistomme kätkevät suuren trauman ja nykyisyys on helpompaa kun sitä ei käsittele.

Mutta entä jos käytämme tulevaisuuden pahojen tekojen oikeutuksena omia valemuistojamme?

Jos valheemme muka oikeuttavat vaikka väkivaltaa, todellisuutemme vääristymä ei ole vain yksityisasiamme.

Of the same blood, 2014, 30x40, From series Pine needles
Of the same blood, Samaa verta, 2014, 30×40, from series Pine Needles

Luonnontieteet kohtelevat ihmistä tämän geeniperimän lopputuloksena.  Lääkärit haluavat tarkistaa sairaskertomuksen ja verenkuvan ennen kuin päättävät keitä olemme.

Poliittiset teoreetikot muutama vuosikymmen sitten pitivät yksilöä lähinnä yhteiskunnallisten vaikutusten uhrina.

Amerikanjuutalaiset ja hirtehiset taiteilijat, kuten kirjailija Philip Roth ja elokuvaohjaaja, auteur Woody Allen opettivat, että newyorkilainen ahdistunut menestyjä on taustaltaan terapeuttinsa traumaattinen luomus.

Nykypäivän liberaalitrendi on pitää ihmistä oman elämänsä sankarina, joka on tehnyt tietoisesti omat valintansa. Jos omat tai menneiden sukupolvien valinnat ovat huonoja, yksilö ansaitsee rangaistuksensa kuten köyhyyden.

Onneksi nykytaiteilijat usein kyseenalaistavat totutut rakennelmat ja vaativat ihmistä, kutakin itseään, pohtimaan omaa historiaansa.

12694643_10154609422748942_6683898638502879158_o
Galleria Ratamo ja Pine Needles

Näyttelyn esitteessä Råst kertoo, että ”ihmisen kasvussa ei ole aikaa, on vain muutoksia. — Olemme herkkiä muutoksille ja häiriötekijöille, mitkä yleensä tulevat ulkopuolisesta maailmasta. Nämä häiriöt saattavat vaikuttaa merkittävästi siihen, miten näemme itsemme ja ympärillä olevan.”

Millainen olisi menneisyyteni ollut, jos kuvan henkilöt olisivatkin eri kuin kuvassa ovat? Muistanko edes keitä kuvassa oli, kun ei näe kuvaa?  Muistanko heidät, jos heidät on ääriviivoja myöten leikattu kuvasta pois? Entä jos kuvan päällä onkin häiriöitä – värejä ja muotoja, joita kuvan todellisuudessa ei ollut?

Kun menneisyys on pirstaleinen, kuva hajoaa suikaleiksi. Ja kun suikaleet liittää yhteen, kuva palautuu oudon väreilevänä. Kuin muisto, korjattu kuva tavoittaa vain jotain hetken tunnelmasta – aito tilanne on ikuisiksi ajoiksi mennyttä.

Entä jos kuvasta irrottaa jonkin näennäisen huomaamattoman rakenteen: taustan tai värin. Irtoaako muistosta jokin olennainen osa pois – vai tuleeko siihen jotain lisää?

”Menneen elämämme jäljet ovat valjastettu loputtomaan muokkaamiseen, uudelleenmuokkaamiseen ja selvittämisen prosessiin itsestämme, tässä hetkessä”, kirjoittaa Råst.

Hanna Råst on syntynyt v. 1986 Saarijärvellä. Hän on valmistunut maisteriksi Aalto-yliopistosta vuonna. 2011. Pine Needles nähdään tänä vuonna myös Saarijärvellä.

980142_10154609441498942_6559255243175067328_o
Tervetuloa, nuoriso.

Veturitallit ja Ratamon galleria ovat hyviä tutustumiskohteita vain piipahtajille. Tiloissa on kahvila, kirjastoja ja paljon harrastustoimintaa.  Paikallisille – varsinkin nuorille – on kerhoja kuvataiteista elokuviin ja jopa ammatinvalintaohjausta. Äiditkin siellä tapaavat ja avautuvat.  Tiloista saa vuokrata bilepaikkoja yksityistilaisuuksiin.

Hanna Råst: Pine Needles on Grafiikka- ja valokuvakeskus Ratamossa 3.4. asti. jyvaskyla.fi/ratamo

Veturitallit Jyväskylä, Veturitallinkatu 6, veturitallit.jyvaskyla.fi

12829492_10154609441273942_1145415786728862781_o
Galleria Ratamon kauppaa ja kirjastoa.
Jaa tämä:

Neuvostopropagandaa Kumussa: romantiikkaa, puimureita ja poppia 

Aurinko paistaa, vilja kypsyy. Kaikki tanssivat. Todellisuudessa, jota ei koskaan ollutkaan. 

Tallinnan taidemuseo Kumu täytti tänä keväänä kymmenen vuotta. Sen kunniaksi museossa avattiin uusi rohkea näyttely ”Konflikteja ja mukautumista. Neuvostoajan virallinen taide (1940–1991).” Se on pysyvä näyttely, jossa leikataan läpi myös monia rautaesiripun toisella puolella asuneille tuntemattomampia neuvostoprotestin muotoja: pop-taidetta ja hippejä.

Kumuun kannattaa silti ihan kiiruhtaa tänä keväänä, sillä ”Romanttista ja edistyksellistä” -otsikolla oleva stalinismin ajan näyttely on esillä vain vappuun asti.

12829266_10154591324233942_4249277302667104701_o
Neuvostoliitossa nostettiin naisetkin telineille. (Yksityiskohta.)

Taulujen stalinistinen Neuvosto-onnela saa katsojan mykistymään arjen kauneudesta. Ihmiset ovat iloisia ja hyvinvoivan näköisiä, lapset leikkivät, aurinko paistaa ja vilja kypsyy.

Eläimiäkin niissä on, ihan kuin Vartiotornin huikeimmissa paratiisikuvissa.

Ihmiset myös näyttävät viihtyvän joukoissa: monissa kuvissa ollaan keräännytty yhteen jotain tapahtumaa varten tai kuulemaan uutisia. Yksityisen aika on siis ohi. Onko kuvissa ironiaa?  Täytyypä kysyä taiteilijoilta ja aikalaisilta (kyllä, tähän artikkeliin seuraa vielä jatkoa!). Kun yli puoli vuosisataa sitten maalattuja stalinistisromanttisia maisemia näkee ison joukon kerralla, mieleen nousee ajatus että teoksissa on pakko olla kätkettyä parodiaa: ”Koska en voi maalata metsäveljiä piilossa, maalaankin pulleita lampaita, teuraallehan nekin joutuvat – hähhäähää, kyllä ne tajuavat jotka ovat tajutakseen”, on voinut taiteilija ajatella.

Lelli Muugan (s. 1922) Kanalassa on satoja pulleita kanoja. Tehomaatalous vaatii työn sankareilta paljon, mutta antaa näille myös huippuluokan vehkeet maan hallitsemiseen. Niinpä Lepo Mikkon (1911–1978) Kypsässä sadossa (v. 1953) on upean peltomaiseman lisäksi edistyksen ja vaurauden symboli, leikkuupuimuri! Samoin Richard Sagnitz ikuisti kolhoosin koneita.

Kaikki stalinistisen romantiikan näyttelyn maisemat eivät ole maaseudulta. Kuvissa on myös aurinkoinen Tallinnan Kalasatama, jossa veneet uivat syvällä painavien saaliiden kuormittamina. Rannalla on työläisiä nostelemassa hohtavakylkisiä fisuja laatikkokaupalla.

Jostain syystä ainoa kuva, jossa aurinko ei paista, esittää sementtitehdasta. Ehkä tässä kuitenkin piilee viesti: teollisuuden saasteet tuhoavat maan.

Laulujuhlille 1950-luvun Eestissä osallistui satojatuhansia ihmisiä. Esimerkiksi Tallinnan juhlilla vuosina 1950 ja 1955 lauloi 30 000 eestiläistä. Ei siis ihme, että näyttelyssä vietetään myös laulujuhlia: Ainakin kolmessa stalinismin ajan teoksissa valmistaudutaan laulamaan ja pukeudutaan parhaimpiin. Tyttöjen puvut ovat loisteliaita koristeineen ja kirjailuineen. Kukkiakin otetaan mukaan, ja kuorma-auton lavalla matkataan nauraen.

12803151_10154591368113942_2763506711483177792_n
Yksityiskohta Juhannusyöstä.

Näissä tauluissa ei tosiaan voi havaita pienintäkään eroottista latausta, vaikka elämässä lienee ollut erotiikkaa. Onhan kuvissa vauvoja ja lapsia niin runsaasti, että ainakin taidefantasioissa syntyvyys on ollut korkealla. Lela Livalin Juhannusillassa (1950) kokko luo valoaan kauniin tytön kasvoille. Pojan ja tytön tanssiote on siveyden huippu: nuoret tanssivat käsivarren mitan päässä toisistaan, eli tämä pari ei ole menossa heinälatoon muhinoimaan. Tanssin pyörteissä viihtyvät aikuiset ja lapset.

Ovatko nämä teokset lainkaan taidetta vai silkkaa propagandaa? ”Molempia”, sanoo Viroon perehtynyt taidekriitikko Otso Kantokorpi. ”Jotkut tekivät sellaisia kuvia kuin vaadittiin, jotta saivat sitten salaa tehdä jotain muuta.”

Neuvostoajan pysyvä näyttely ”Konflikteja ja mukautumisia” on laaja katsaus erilaisia tyylejä ja tekniikoita, ja sinne täytyy mennä useamman kerran. Sitä ei voi nielaista kerralla.

Esillä on – jo Kumun aikaisemmistakin näyttelyistä tuttuun tapaan – julisteita, muotokuvia, maalauksia ja grafiikkaa.

Evald Okasin (1915–2011) Uusi kaupunki (1965) on niin huikaiseva teos, että se herättää halun lähteä samalta seisomalta katsomaan lisää okaseja Haapsaluun, jossa on Evald Okas -museo. Uusi kaupunki on viivojen ja neliöiden yhtä aikaa ahdistava ja harmoninen kokonaisuus muotoja, joita luonnossa ei ole ollut ennen kaupunkien seinien, ikkunoiden, kattojen ja katujen syvyys-, leveys- ja korkeussuunnassa sisäkkäisiä ja päällekkäisiä laatikoita. Jos Okasin Uusi kaupunki olisi musiikkia, se olisi silkkaa Philip Glassia.

Ludmilla Siim (s. 1938) maalasi vuonna 1976 Keltaisen valon: äiti, lapsi, valot, värit ja muodot imaiset katsojan taikapiiriinsä.

Erityiskiitos Kumulle sisällyksekkäistä ja kiinnostavista tekstilaatikoista. Ilman selostuksia en olisikaan tajunnut, että 1960-luvun lopun hippiliike ulottui Neuvostoliittoonkin. Hipit viihtyivät tavoilleen tyypillisesti biitseillä eli tietysti kilometrien hiekka-aavikoilla Pärnussa, Haapsalussa ja Latvian Jurmalassa, kuten myös kaikkien neuvostorantaparatiisien ykköskohteessa Krimillä. Tämän tiedon tarvitset kun perehdyt neukkuajan pop-taiteeseen!

 

1898419_10154591322983942_8057695672998874414_o
Neuvostoeestiläisessä kuvastossa tuulee.

Lopuksi muutama historiallinen itsestäänselvyys. Neuvostoaika kuritti Viroa pahasti, varsinkin Stalinin kuolemaan saakka vuoteen 1953.

Viro joutui maailman johtajien likaisessa valtapelissä ensin natsi-Saksan armoille v. 1941–1944, ja heti perään maan yli pyyhkäisi vuosia jatkuva puna-armeijan ja neuvostojohdon harjoittama terrori. Vasta vuonna 1956 alkoivat joukkoarmahdukset, jolloin useita henkiinjääneitä alkoi palata.

Lennart Meri 1929–2006 oli ensimmäinen luonnolliseen kuolemaan Virossa menehtynyt maansa johtaja. (Hänkin tosin oli joutunut viettämään vuosia perheineen Siperiassa vankeudessa.) Viron poliittinen eliitti tapettiin Pikk-kadun kidutuskeskuksessa tai Siperiassa. Kymmenet tuhannet perheet – syytetyt miehet ja naiset vanhempineen ja lapsineen – kyyditettiin Siperiaan, ja pakkosiirretyistä vähintään joka seitsemäs menehtyi vankeudessa.

Viron maatalous kollektivoitiin vuonna 1949. Suurimmat ja julmimmat kyyditykset tehtiinkin helpottamaan tätä raskasta ja totaalisen epäoikeudenmukaista prosessia. Maanviljelijät joiden väitettiin kuuluvan omistavaan luokkaan eli kulakit hävitettiin kotikonnuiltaan, joten kolhooseissa ja sovhooseissa hääri paljon uusia tulokkaita. Väkeä Viroon siirrettiin myös muualta Neuvostoliitosta.

Taattuun neuvostokommunistityyliin asiat tehtiin vuosikausia pieleen suunnitelmatalouden suuntaviivoja pakonomaisesti noudattaen, ja vasta vuosikymmenen päästä johtajat ilmoittivat että olikin tehty suuria virheitä.

Historiakatsaukset kannattaa kerrata ennen Kumun näyttelyn katsomista. Sen verran ällistyttävää settiä siellä on.

10634040_10154591356938942_3814569830717171493_o
Kumun valoisa pääaula.

Näyttely: Romanttista ja edistyksellistä – Suuntana stalinistinen impressionismi Baltian maiden maisemamaalauksessa 1940–1950-luvulla.

Näyttely esittelee neuvostoajan keskeisen taidekäsitteen, temaattisen maalauksen, vaiheita Baltian maissa ja etsii vastausta taiteenlajin suosioon. Näyttely on esillä 1.5.2016 saakka. 

Pysyvä näyttely: Konflikteja ja mukautumista. Neuvostoajan virolainen taide (1940–1991).

Uusi perusnäyttely keskittyy taiteen ja sen ympäristön mutkikkaisiin suhteisiin. Siinä nostetaan esiin yhden aikakauden eri puolet ja taiteen muuttuvat roolit, joihin kuuluu niin ympäröivän elämän kuvaaminen ja vastarinta kuin myös vaihtoehtoisten todellisuuksien luominen.

Kumu Kunstimuuseum. Os. Valge 1. Baltian suurin, suomalaisen Pekka Vapaavuoren suunnittelema taidemuseo sijaitsee Kadriorgin puistossa. Raitiovaunulla pääsee erinomaisesti (suunta: Kadriorg). Avoinna ti–su, p. +372 602 6000. http://kumu.ekm.ee/fi/

10355566_10154591320643942_1476308857911376151_o
Onnea kymmenvuotiaalle!
Jaa tämä:

Siirtymiä

Vanhasta romusta syntyy taidetta Kim Somervuoren työhuoneella

Kim Somervuoren näyttelyissä taide leviää usein yksittäisten teosten ulkopuolelle. Näin tapahtuu myös Hämeenlinnan taidemuseossa, jossa hän muun muassa maalasi yhden huoneen seinät täyteen. Huoneen kuvastoon kuuluu muun muassa hänen lapsensa neljävuotiaana piirtämiä tatuointiluonnoksia toisinnettuna suureen kokoon. Pienempänä nuo samat kuvat löytyvät taiteilijan käsivarresta, johon ne taltioi tatuointeja tekevä veli.

”Pyrin aina tekemään näyttelyistäni jotain sellaista, mikä on hetkellistä ja koettavissa vain paikan päällä.”

Näkymä Sorbus-galleriasta vuonna 2013. Somervuori maalasi koko tilan täyteen viivoja osana näyttelyään Missä kuljimme kerran.
Näkymä Sorbus-galleriasta vuonna 2013. Somervuori maalasi koko tilan täyteen viivoja osana näyttelyään Missä kuljimme kerran.

”Mennessäni Kuvataideakatemiaan vuonna 2006, minulla ei ollut mitään taidekoulutaustaa. Vaikka olin maalannut ja tehnyt t-paitoja ja vastaavia noin 15 vuoden ajan, en koskaan kokenut, että se olisi taidetta. Taide oli lähinnä jotain museoissa olevaa käsittämätöntä kamaa.”

Somervuoren viitekehyksenä toimi graffiti ja skeittaus sekä populaarikulttuuri laajemmin.

”Graffiti graffitina lakkasi kiinnostamasta joskus 2000-luvun alussa. Minulla oli Kuvataideakatemiassa kavereita, jotka vinkkasivat, että akatemiaan pääsee pelkällä näytöillä ilman aiempaa taidekoulutusta. Ei minulla ollut pohjalla edes lukiota.”

Näyttötyöt riittivät ja ovet taidemaailmaan aukesivat.

”Akatemiassa moni on käynyt jo jonkun luovan koulun tai lukion. Olin vapaampi niistä oletuksista, miten taidetta kuuluisi tehdä. Se vähä taidehistoria, mitä peruskoulussa opetettiin, ei tarjonnut minulle tarttumapintaa. Itselleni olisi ollut helpompi lähestyä uudempaa taidetta kuin kuivalta tuntuneita klassikoita. Vähitellen se vanhempikin taide on alkanut aueta.”

Somervuoren yhteisnäyttely Kati Lehtosen, Ilari Hautamäen ja Sami Havian kanssa on auki Hämeenlinnan kaupunginmuseossa helmikuun lopusta toukokuun alkuun. Aikaisemmin Somervuoren teoksia on nähty esimerkiksi katutaiteeseen ja siihen linkittyvään taiteeseen erikoistuneessa Make Your Mark Galleryssä Helsingissä.

”Teoksissani on usein läsnä sellainen, ei nyt vittuilu, mutta huumori ja melankolinen maailmankuvani.”

Kim Somervuori: Army of Lovers (2015), sekatekniikka.
Kim Somervuori: Army of Lovers (2015), sekatekniikka.

Viime vuosina katutaide on vakiinnuttanut paikkansa osana taidemaailmaa. Samana päivänä, kun Somervuori juhlii näyttelynsä avajaisia Hämeenlinnassa, avaa ovensa Vantaan taidemuseo Artsi, joka julkisti linjansa katutaidetta näyttävänä ja keräävänä laitoksena. Yksi kehityskulun lieveilmiö on se, että monille taiteilijoille on pyritty luomaan juuria katutaiteen parissa, jotta heidän katu-uskottavuutensa kasvaisi.

”Ratsastaminen taustalla on ihan ookoo, mikäli se tausta on olemassa. Minua ei vaivaa ollenkaan, että esimerkiksi Nug Ruotsista tai Egs Suomesta ammentavat omasta historiastaan. Keinotekoisesti rakennetut taustat ovat kuitenkin helvetin epäkiinnostavia.”

Omaa identiteettiä on tietysti aina paha arvioida, mutta Somervuori varoo itse yhdistämästä graffititaustaansa nykyiseen uraansa. Galleriaan siirretty graffiti ei ole hänen kirjoissaan graffiti, eikä hän itse sellaisia tekisi.

”Opettaja Kuvataideakatemiassa sanoi aikanaan, että jokaisella on tausta jossain, tarkoittaen että sitä on turha jättää huomioimatta. Ehkä taustani näkyy välinevalinnoissa. Olin yllättynyt akatemian alussa, että osa professoreista oli että ’miksi spray’. Itse olin, että ’miksi ei’. Sprayn käyttö koettiin ainakin aikaisemmin kantaa ottavana, mutta itse näen sen maalaus­välineenä siinä missä muutkin pelit ja pensselit.”

Kim Somervuori: Ink About It! (2016), yksityiskohta. Somervuori rakensi Hämeenlinnan taidemuseoon koko huoneen kattavan teoksen, jossa yhdistyi tauluja, installaatioita, veistoksia sekä seinämaalaus.
Kim Somervuori: Ink About It! (2016), yksityiskohta. Somervuori rakensi Hämeenlinnan taidemuseoon koko huoneen kattavan teoksen, jossa yhdistyi tauluja, installaatioita, veistoksia sekä seinämaalaus.

Somervuori käyttää teoksissaan paljon vanhaa ja kierrätettyä materiaalia. Rikkinäiset pinnat ja muodot eivät kuitenkaan ole merkki tuhovoimaisesta työskentelystä.

”Pois heitetty materiaali on mielestäni huomattavasti kiinnostavampaa kuin esimerkiksi uudesta pakasta vedetty kangas. Minulla on työhuoneellakin jatkuvasti lattialla pinoissa kankaita, jotka keräävät luonnetta. Kerään tosi paljon materiaalia. Esinekooste­teoksiin voin käyttää vaikka jotain kippoa tai kuppia, joka on seurannut minua vuosia.”

Haastatteluun Somervuori saapui kirpparilta juuri löytämänsä kynttilänjalan kanssa. Se saattaa päätyä osaksi Hämeenlinnana taidemuseon näyttelyä, mutta saattaa myös olla päätymättä. Jälkimmäisessä tapauksessa se pääsee työhuoneelle odottamaan omaa vuoroaan parrasvaloissa.

Materiaaleilla on väliä ja niissä on merkityksiä. Välillä ne merkitykset ovat hyvinkin kouriintuntuvia.

”Osallistuin Kuvataideakatemian aikana Tuntematon kaupunki -projektiin, jonka osana maalasimme seiniä Helsingissä – välillä spraylla ja välillä pensselillä. Silloin kun maalattiin spraylla, ilmaantuivat poliisit paikalle kyselemään lupia. Kun maalattiin pensselillä, ei lupia kyselty. Mielenkiintoistahan se on.”

Hautamäki-Havia-Lehtonen-Somervuori Hämeenlinnan taidemuseossa 8.5. asti.

Jaa tämä:

Seikkailevat tilhet

Katukuvaan ilmestyneet taulut yllättävät aina. Boing on tarjonnut näitä yllätyksiä pahaa-aavistamattomille ohikulkijoille jo yli sadan taulun verran.

Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, kertoo Boingiksi esittäytyvä taiteilija.

Boing-tauluihin törmää lähinnä sattumalta. Ympäristöään seuraava ja pääkaupunkiseudulla liikkuva löytää niitä esimerkiksi talojen kivijaloista, sähköbokseista ja sillanalusista. Teosten keskiössä ovat tilhiksi väitetyt siivekkäät, jotka löytyivät teemaksi pyytämättä ja yllätyksenä.

”Eiväthän tämmöiset asiat tule mistään rationaalisista tai järkevistä ajatuksista. Piirsin joskus jonkun linnun, ja se jäi päälle.”

Boing – Obey Your Spiritual Leader.
Boing – Obey Your Spiritual Leader.

Nimi vuonna 2004 päivänvalon nähneelle linnulle – ja taiteilijalle itselleen – löytyi tilhen englanninkielisestä nimestä. Bohemian Waxwing lyheni pian muotoon Boing. Taiteilija-­Boingilla on tausta katutaiteessa ”jostain 1990-alusta alkaen”, ja tie on johtanut mutkien kautta graffiteista lintutauluihin.

Perinteisiin kehyksiin sujahtavat teokset on tehty pääasiassa tusseilla, mutta toisinaan myös esimerkiksi öljyväreillä. Kehykset ovat peräisin alennusmyyntien ja halpahallien euro­laareista. Valmiit taulut kiinnittyvät seinään rakennusmassalla, jonka voi levittää jossain sopivassa paikassa taulun takapuolelle. Teoksen voi painaa paikoilleen hujauksessa.

Boing-linnun esiintymiset eivät kuitenkaan ole rajoittuneet pelkästään yllättäviin tauluihin. Esimerkiksi Helsingin Suvilahdessa on lintuja näkynyt betonille ­suihkittuna, ja hylätyistä huviloista ­tunnetussa Kruunu­vuoressakin komeilee muutama lintu romahtaneen huvilan seinässä.

”Hahmon kanssa voin tehdä, mitä haluan. En ole rajoittanut sitä mitenkään ja annan sen yllättää itsenikin.”

Tämäkin hylätty huvila Kruunuvuoressa on romahtanut Boingin vierailun jälkeen. Romahtamisen taustalla ei kuitenkaan ole suihkemaalin aiheuttama korroosio vaan ihan silkka heitteillejättö. Paheksujat paheksukoon grynderiä, joka ahneuttaan päästi Kruunuvuoren huvilat lahoamaan.
Tämäkin hylätty huvila Kruunuvuoressa on romahtanut Boingin vierailun jälkeen. Romahtamisen taustalla ei kuitenkaan ole suihkemaalin aiheuttama korroosio vaan ihan silkka heitteillejättö. Paheksujat paheksukoon grynderiä, joka ahneuttaan päästi Kruunuvuoren huvilat lahoamaan.

Idea kaupungista galleriana on usein toistuva ajatus katutaiteessa. Boing kuitenkin antaa ajatukselle syvyyttä ripustelemalla ympäriinsä juuri perinteiseen taidemaailmaan viittaavia kehystettyjä töitä. Jos kehykset ovat taiteen merkki, niin katutaiteeseen penseästikin suhtautuva katsoja voi löytää itsensä miettimästä, kuinka suhtautua kehystettyyn mutta luvattomaan taiteeseen.

”Teosten paikoista olisi ihan hauska tehdä kartta, mutta sittenhän ne häviäi­sivät nopeammin”, Boing naurahtaa.

Vaikka väliaikaisuus kuuluukin ­asiaan, ei teosten tarvitse hävitä paikoiltaan tarpeettoman nopeasti. Usein esimerkiksi Helsingin keskustassa näkyvälle paikalle laitetut teokset häviävät parissa päivässä, mutta sopivan ovelassa jemmassa olevat saattavat pysyä paikoillaan vuosiakin.

”Ja se sattuman kautta löytäminen on hienoa tässä. Että joku ensimmäistä kertaa törmää tuollaiseen ja jää ehkä miettimään, että WTF, mitä mä just näin?”

Näiden löytöjen myötä yleisökin oppii seuraamaan ympäristöään hieman eri tavoin. Tähän eri ­tavalla näkemiseen liittyy myös kysymys luvattomuudesta ja siitä, millä oikeudella Boing katsoo värittävänsä yhteistä elinympäristöämme.

”Nyky-yhteiskunnassa ihmisille on usein mahdotonta selittää motiiveja, joilla ei ole taloudellisia perusteluja. En missään nimessä koe, että minulla olisi mitään erioikeutta keneenkään muuhun nähden. Ennemminkin toivoisin, että ihmiset ottaisivat vastuuta yhteiskunnasta – jos he valittavat, että kaikki on hanurista eikä ole kivan näköistä, niin tekisivät sille jotain.”

Ihan tavallinen perhe.
Ihan tavallinen perhe.

Katutaiteen ja perinteisen kuvataiteen erot eivät Boingin mielestä rajaudu pelkästään siihen, missä ja miten katsoja kohtaa teoksen.

”Katutaide poikkeaa perinteisestä kuvataiteesta siinä, että sen ­tavoitteena on useimmiten tehdä asuinympäristöstä hauskempi mesta. Katutaide on mitä puhtainta taidetta, koska sen motivaatio ei tule rahan tekemisestä, vaan sitä tehdään rakkaudesta lajiin.”

Boing muistuttaa, että esimerkiksi harrastajamäärien puolesta katutaide myös jyrää monet perinteisemmän kuvataiteen muodot mennen tullen.

”Katutaide eri muodoissaan on yhtä merkittävä murros kuvataiteelle, niin kuin kevyen musiikin tulo oli klassiselle musiikille. Katutaide toimii eri kriteereillä, eikä se ole elitististä.”

Boing: BOhemian WaxwING
Vantaan taidemuseo Artsissa 27.2. alkaen Sinä & Minä muotokuva -näyttelyssä.

www.instagram.com/boinghellsinki

Jaa tämä:

Oma peli, omat säännöt

Mainosmies liimailee tarroja ja kaivaa verta nenästään

Scott Caris on jättänyt jälkensä lukuisien kaupunkien katukuvaan, myös Helsingin. Miehen tarroja löytyy runsain mitoin sähköbokseista ja lampputolpista Suomen ja Yhdysvaltojen välisellä akselilla. 

"Hooked On A Feeling"
”Hooked On A Feeling”

Caris syntyi Detroitissa vuonna 1966 kansalaisoikeusliikkeen ajaessa ihmis- ja kansalaisoikeuksia myös tummaihoisille kansalaisille. Meno ei ollut pelkästään rauhallista.

”Sikäli mikäli muistan oikein, vanhempani nostivat kytkintä moottori­kaupungista vuonna 1967 samalla, kun kansalliskaartin tankit vyöryivät Michigan Avenuella. Muistikuvani tapahtumista ovat kuitenkin hämärät, olinhan vasta yksivuotias.”

Sittemmin tuo autoteollisuuden nuupahtanut mekka on menettänyt asukkaita vuosi vuodelta – jo nuorella iällä Caris siis toimi suunnäyttäjänä suurille massoille. Carisille löytyi rauhallisempi kasvuympäristö samoin Michiganin osavaltiossa sijaitsevasta Fremontin pikkukaupungista. Ajan mittaan hän on asunut Yhdysvaltojen eri laidoilla ja muun muassa Suomessa.

 

Ei sitten kaatunut SSS-hallitus. Onneksi. Muuten olisi uudessa Voimassa julkaistu Kulta-Turbo-Fanijuliste vanhentunut. Ei vanhentunut ja voit ladata omasi osoitteesta uusi.voima.fi/vastamainosket
Ei sitten kaatunut SSS-hallitus. Onneksi. Muuten olisi uudessa Voimassa julkaistu Kulta-Turbo-Fanijuliste vanhentunut. Ei vanhentunut ja voit ladata omasi osoitteesta uusi.voima.fi/vastamainokset

Kuten niin usein, myös Carisin tie Helsinkiin seurasi tulevaa vaimoa. Nykyään pariskunta jakaa aikansa Helsingin ja Kööpenhaminan välillä.

Takana on myös muutama vuosi­kymmen työskentelyä mainosalalla suuryritysten kanssa ja vuoden mittainen komennus Executive in ­Residence -tehtävissä Aalto Center for Entrepreneurshipissä. Komealta kalskahtava titteli tuli tutuksi suurelle yleisölle ex-pääministeri Esko Ahon tultua nimetyksi samaan positioon toisaalla Aalto-yliopiston rakenteissa. 

Aalto Center for Entrepreneurship puolestaan on Aalto-yliopiston komeasti nimetty yrityshautomo, jossa startup-yrityksiä tukee ”ecosystem of incubators, accelerators & investors”. 

”Taustani markkinoinnin ja mainonnan parissa ei tuo minulle säteilevää sädekehää tai tee minusta automaattisesti huomionarvoista kommentaattoria. Pidän kuitenkin korvani maata vasten ja sormeni pulssilla ja yritän pysyä kärryillä siitä, mikä on yhteiskunnassamme ajankohtaista ja mitkä voimat vaikuttavat arkiseen aherrukseemme. Tämä ei tietenkään takaa asiantuntija-asemaani minkään suhteen.”

Muistatteko vielä sen ajan, kun Cai-Göran Alexander Stubbista odotettiin suomalaisen politiikan pelastajaa?
Muistatteko vielä sen ajan, kun Cai-Göran Alexander Stubbista odotettiin suomalaisen politiikan pelastajaa?

Teoksissaan Caris käsittelee usein poliitikkoja ja muita julkisuuden henkilöitä. Juuri he ovat niitä, jotka siihen arkiseen aherrukseemme vaikuttavat tavalla tai toisella.

”Poliitikot ja julkkikset ovat helppoja kohteita. He ovat myös henkilöitä, jotka lentävät mitä suurimmissa määrin kansalaisten silmille joka tuutista. En malta olla pitämättä hieman hauskaa heidän kustannuksellaan.”

Viime Voiman keskiaukeamalla ihastutti ja vihastutti Carisin Super-Kulta-Turbo-fanijuliste Vladimir Putinista. Siinä Vova poseerasi pellehuulissa, jotka eivät poikenneet suuresti viereisen kuvan vastaavista. Se, oliko kyseessä Putinia ylistävä vai alistava teos, jää katsojan päätettäväksi.

”Toisinaan nautin veren kaivamisesta nenästä”, taiteilija suostuu kommentoimaan teostaan.

Vähän ovat Vovan huulet päässeet rohtumaan.
Vähän ovat Vovan huulet päässeet rohtumaan.

Viime vuosina Carisin taiteen keskeisenä jakelukanavana on toiminut katutila. Kuten kunnon mainosmies, ­Caris ymmärtää yleisön tavoittamisen tärkey­den – ilman yleisöä teokset eivät täytä niille asetettua tehtävää.

”Kadut ovat ilmeisin paikka, jossa ihmiset voivat kohdata uusia ja yllättäviä asioita. Kaduilla palautemekanismi on myös mitä tehokkain: näen itse, kuinka kauan teokseni pysyvät näkyvillä ja kuinka ympäristö mukautuu niihin.”

Kaikkia Scott-tarroja Caris ei tietenkään ole itse liimannut. Avokätisesti kädestä käteen jaetut tarrat ovat levinneet arvaamattoman yllätyksellisesti ja vailla taiteilijan kontrollia.

”Merkityksellistä kaduille siirtymisessä oli myös se, että studioltani loppui tila. Minun piti rikkoa kahleet ja löytää uusia paikkoja, joissa viihdyttää itseäni”, Caris kertoo. Todisteiden valossa hän on viihtynyt hyvin.

Mutta luvallistahan tarrojen liimailu pääasiassa ei ole. Tämä ei taiteilijaa haittaa.

”Tämä on minun pelini ja minä laadin säännöt.”

Jari Tamminen
Lataa itsellesi Scott Carisin potretit SSS-hallituksesta sekä Vladimir Putinista osoitteessa uusi.voima.fi/vastamainokset
Kuva suoraan ministeri-Audin takapenkiltä. Ja se muuten onkin mukava penkki.
Kuva suoraan ministeri-Audin takapenkiltä. Ja se muuten onkin mukava penkki.

 

Jaa tämä:

Helpotusta ankeuteen

Kiinnostavampaa asuinympäristöä maalaava Salla Ikonen oli purskahtaa itkuun jyrättyjen graffitien äärellä.

Salla Ikonen on juuri saanut valmiiksi ison Satumetsä-projektin Mikkelissä. Hän maalasi kaupungin keskustassa Pikkutorin ympäristössä muun muassa virastotalon ulkoseiniin ja kirjaston sisäseiniin. Koko kesän mittaiseen urakkaan kuului myös työpajoja, joihin kaikki kiinnostuneet toivotettiin tervetulleiksi. Halukkaita saapui paikalle reilu 70, ja heidän jäljiltään toria ympäröivissä puissa roikkuu ripustettuna noin 100 Satumetsän  hahmoa.

Pysyväksi osaksi Mikkelin keskustan katukuvaa jäävät Ikosen seinämaalaukset – eli muraalit.

”Kymmenisen vuotta sitten kävin Meksikossa muutamaan otteeseen. Siellä on paljon muraaleja, ja sieltä tuli se ajatus, että Suomeenkin sellaiset sopisivat. Meillä riittää harmaata betoniseinää ja on pimeätä ison osan vuotta”, Ikonen avaa valintansa taustoja.

Katutaiteilijauralle kannustanut meksikolainen muraaliperinne näkyy Ikosen teoksissa. Ne poikkeavat tyyliltään siitä, mitä katutaiteella on meillä viime vuosina tarkoitettu.

”Koen kyllä olevani osa katutaide­skeneä – oma tyylini kuitenkin poikkeaa graffitista ja sapluunatöistä. Esimerkiksi puhtaasti kirjainpohjainen graffiti ei välttämättä istuisi virastotalon seinään – tai no, riippuu tietysti keneltä kysyy. Kaikille tyyleille on kuitenkin paikkansa ja tilaa.”

Sarvipää kurkkaa pömpelistä Mikkelin satumetsässä.
Sarvipää kurkkaa pömpelistä Mikkelin satumetsässä.

”Kiinnostuttuani katutaiteesta etsin vuonna 2011 käsiini Multicoloured Dreams -ryhmän, ja sitä kautta pääsin ensimmäisiin projekteihin kiinni”, Ikonen kertoo.

Tänä vuonna hän osallistui ryhmän kanssa Myyrmäen juna-aseman sisäpintojen maalaamiseen. Mikkelin Satumetsän hän puolestaan toteutti itseohjautuvasti.

Voiman haastattelua edeltävänä päivänä loppuun saatettu Satumetsä oli osa Mikkelin kaupungin Taide osana keskustan kehittämistä -hanketta. Vaikka Ikonen oli Mikkelissä vierailijana, uskoo hän teostensa sopivan ympäristöönsä ja paikallisten ajatusmaailmaan. Mikkeliläiset osallistuivat Satumetsän suunnitteluun ja toteuttamiseen, ja Ikonen mieltääkin roolinsa jossain määrin yleisön palvelijaksi.

”Kuuntelen aina paljon paikallisten asukkaiden mielipiteitä valmistellessani ja toteuttaessani julkisia teoksia. He ovat kuitenkin se porukka, joka niitä teoksia eniten kohtaa. Kun maalaan, kanssani tulee myös poikkeuksetta kymmeniä henkilöitä keskustelemaan paikasta ja sen merkityksestä. Ihmiset arvostavat  sitä, että heitä varten tehdään tällaista, ja kokevat sen omakseen. En tee taidetta vain itseäni varten.”

Virastotalon seinään Ikonen maalasi talossa työskentelevän virkamiehen toiveesta miehen, joka katselee kaihoisasti aukion vastakkaisella puolella olevaa naista ja satumetsää.

”Haluan tuottaa ihmisille jotain yhteisesti koettavaa, joka ei tartu pintakerroksen erimielisyyksiin. Jotain, joka leikkaa pintaa syvemmälle.”

Myrtsissä riitti seinää väritettäväksi.
Myrtsissä riitti seinää väritettäväksi.

Vaikka Ikosen teokset eivät ole julistavan poliittisia eikä hän haasta vallitsevaa järjestystä valtaamalla tilaa omin luvin, työnsä ei ole vailla yhteiskunnallista vaikutusta.

Samalla, kun Ikonen viimeisteli Satu­metsää Mikkelissä, Helsingin kaupunginvaltuusto päätti jatkaa katutaidekaupunginosan mahdollisuuksien kartoittamista. Helsingin kaupunginisien ja -äitien innoittajana on epäilemättä toiminut osaltaan katutaidetta seinilleen ennakkoluulottomasti haalinut Vantaan Myyrmäki, jonka koristeluun Ikonenkin osallistui.

”Tietenkin isot projektit toimivat esikuvina, eikä niitä nähdä uhkana. Tämän kautta yleinen ilmapiiri kehittyy kohti sallivampaa, ja moni muukin katutaiteen muoto saa lisää elintilaa. Jotain kehityksestä kertoo myös se, että minun teokseni ovat tällä hetkellä esillä Helsingin kaupungintalon Virka ­Galleriassa. Onhan sitä muutosta tapahtunut sitten nollatoleranssivuosien.”

Ikonen osallistui kesällä Malta Street Art Festivalille. Suomessa harvinaisemmat realistiset esittävät muraalit hallitsivat festareilla.
Ikonen osallistui kesällä Malta Street Art Festivalille. Suomessa harvinaisemmat realistiset esittävät muraalit hallitsivat festareilla.

Ikonen asui vuosia Martinlaaksossa, Myyrmäen naapurissa. Ajatukset katutaiteesta asuinympäristön kohentajana johtivat hänet yhteen Myyrmäki-liikkeen Petteri Niskasen kanssa. Silloin syntyi ajatus maalata Myyrmäen juna-asema kauttaaltaan, tehdä siitä asukkaiden oma asema.

”Olen istunut M-junassa kuusitoista­vuotiaasta asti, ja olen aina mielessäni väritellyt talojen seiniä kurjissa paikoissa – miettinyt, millä niistä saisi viihtyisämpiä. Myyrmäen asema oli pitkään paikka, jota halusin maalata.”

Myyrmäen asema ei ollut erityisen hehkeä näky ennen täysremonttia ja uutta maalikerrosta – päinvastoin. Samalla rataosuudella on myös Malminkartanon asema, jota koristivat vuosien ajan suuret graffitit. Ne kuitenkin maalattiin piiloon osana Stop töhryille -projektia.

”Kun Malminkartano maalattiin yli, meinasin purskahtaa itkuun.”

Nyt Ikonen voi katsoa Myyrmäen juna-asemaa, eikä hänen tarvitse värittää seiniä sielunsa silmin. Hänen tarvitsee ainoastaan pitää silmänsä auki.

Ja ehkä Malminkartanonkin asema on vielä pelastettavissa.

Salla Ikonen: Hahmoja Helsingissä Virka Galleriassa Helsingin kaupungintalolla 8.11. asti. Ikosen maalaukset Myyrmäen asemalla nähtävissä päivittäin

Jaa tämä:

Häiriköt ja poliisit ministeriön ovella

Veronkiertoa kritisoivat aktivistit toivat sirkuksensa ministeri Anne Bernerin etuovelle. ”Tyhmä se on joka veronsa maksaa!”, kaikui Etelä-Espan kivilinnojen seinistä.

Tummaan pukuun sonnustautunut mies lausuu megafoniin totuuksia ministeri Anne Berneristä sekä hänen edustaman ministeriön ja maamme hallituksen ajamasta talouspolitiikasta. Sanottavaa riittää. Seisomme tiistai-iltapäivänä Liikenne- ja viestintäministeriön edustalla, Helsingin Etelä-Esplanadilla.

”6-8 miljardin veronkierto, se on nappikauppaa”, mies kailottaa ohikulkijoille. ”Leikkauksilla Suomi lähtee nousuun. Ministeri Berner on innovaattori – tuollaisella innovaatiolla Suomi lähtee nousuun!”

Kaverilla on asiaa
Kaverilla on asiaa

Samalla toinen tummaan pukuun pukeutunut mies kirjoittaa tussilla huomioita samasta aiheesta ministeriön ikkunaan. Saatuaan viestinsä valmiiksi, hän pesee ikkunan ja aloittaa alusta uudella viestillä. Hänelläkin sanottavaa riittää eikä valituksen aiheille näy loppua. Jakkupukuun ja neuleeseen pukeutuneet naiset jakavat vieressä esitteitä ohikulkijoille ja keskustelevat näiden kanssa suuren mittakaavan veronkierrosta.

Veronkiertoon puuttuvan Veroparatiisimatkat-kampanjan aktivistit ovat jalkautuneet kaduille. Tällä kertaa avainsanana oli #piikkikii.

Noin varttitunnin kuluttua poliisit saapuvat paikalle. Edellisen perjantain suurmielenosoituksessa koettu toveruus on liudentunut ja leikkausten kohteena olevat sheriffit hätistelevät mielenosoittajat paikalta. Samalla, kun häiriköt poistuvat, lipuu paikalle toinenkin maijallinen poliiseja tarkastamaan poistumisen sujumisen.

Muistatteko kuinka poliisitkin olivat osoittamassa mieltä hallituksen leikkauspolitiikkaa vastaan? Niin minäkin muistan. Tyytymättömyys ei kuitenkaan ole virkamiehelle peruste jättää töitä tekemättä ja tämän saivat huomata hallitusta kritisoivat aktivistitkin.
Muistatteko kuinka poliisitkin olivat osoittamassa mieltä hallituksen leikkauspolitiikkaa vastaan? Niin minäkin muistan. Tyytymättömyys ei kuitenkaan ole virkamiehelle peruste jättää töitä tekemättä ja tämän saivat huomata hallitusta kritisoivat aktivistitkin.

Suomen valtio menettää vuosittain miljardeja veronkierron seurauksena. Yksistään aggressiivinen verosuunnittelu maksaa veronmaksajille satoja miljoonia euroja.

Veronkierrolla tarkoitetaan tässä lakia noudattavaa, mutta sen hengen vastaista ja porsaanreikiä hyödyntävää toimintaa verojen välttämiseksi. Aggressiivista verosuunnittelua taas tapahtuu erityisesti monessa maassa toimivien yritysten sisällä, ja siinä varoja siirretään yksiköiden ja sisaryhtiöiden välillä verotaakan minimoimiseksi.

On sanomattakin selvää, että verojen välttely johtaa veropohjan rapistumiseen.

Vaikka verojen välttely on mittava ja vakava ongelma, lainaa Veroparatiisimatkat-kampanja nimensä ja viestintänsä muotokielen etelän matkoja myyviltä matkatoimistoilta. Onko tämä silkkaa hassuttelua?

Jos ei maksa veroja, riittää rahaa vaikka takassa poltettavaksi. Silloin on mukavan lämpöistä. Sipilän hallitus ei ole rahapulasta huolimatta niin sanotusti tarttunut toimeen veronkierron lopettamiseksi. Tämän lisäksi muutamat hallituksen avainministerit ovat omilla toimillaan syöneet hallituksen uskottavuutta tällä sektorilla. Paremminkin voisi mennä.
Jos ei maksa veroja, riittää rahaa vaikka takassa poltettavaksi. Silloin on mukavan lämpöistä. Sipilän hallitus ei ole rahapulasta huolimatta niin sanotusti tarttunut toimeen veronkierron lopettamiseksi. Tämän lisäksi muutamat hallituksen avainministerit ovat omilla toimillaan syöneet hallituksen uskottavuutta tällä sektorilla. Paremminkin voisi mennä.

”Kyllä me olemme ihan tosissamme. Verot ovat kuitenkin hieman kuiva ja tekninen aihe. Mielestämme tämä on kiinnostavampi tapa nostaa aihe keskusteluun”, kertoo hankekordinaattori Heli Mahkonen.

Kampanjan viestintätyökalujen joukkoon on kuulunut esimerkiksi etelänmatkamainoksien muotokieltä mukailevia lennäkkejä ja julisteita. Nettisivuilla kävijä on voinut tutustua matkatoimistomaisen käyttöliittymän kautta veroparatiisishoppailuun ja esimerkiksi Helsingin Matkamessuille on pystytetty pop up -matkatoimisto – josta tosin ei saanut matkoja. Ennen iskua ministeriölle Veroparatiisimatkat järjesti tempaukset aggressiivisesta verosuunnittelusta tunnettujen lääkärikeskus Mehiläisen ja Apple-kaupan edustoilla. Aikaisempienkin tempausten yhteydessä pestiin symbolisesti yritysten ikkunoita puhtaiksi ja näin lisättiin läpinäkyvyyttä yritysten toimintaan.

Lystikäs viestintä on keino kiinnittää yleisön huomio, ja huomion saatuaan Veroparatiisimatkojen henkilökunta kyllä vyöryttää niitä kovia faktojakin vastaanottajalle.

Ei hätää, aktivistit pesivät ministeriön ikkunan huolellisesti ennen poistumista paikalta.
Ei hätää, aktivistit pesivät ministeriön ikkunan huolellisesti ennen poistumista paikalta.

Valtiolle veronkierrosta koituvia tappioita on mahdotonta tietää tarkasti. Arvioita kuitenkin on. Esimerkiksi verohallinto arvioi valtion menettävän vuodessa noin 320 miljoonaa euroa pelkästään siirtohinnoittelun väärinkäytön takia.

”Summa voi olla tietenkin paljon suurempikin, mutta läpinäkyvyyden puuttuessa siitä ei ole varmuutta”, Mahkonen huomauttaa.

”Kaikki tiedostavat ongelman, mutta siihen ei puututa. Rakenteiden ongelmiin on vaikea puuttua.”

Veronkiertoon liittyvät tapahtumat eivät ole dramaattisia ja verokikkailu tapahtuu useimmiten tylsän näköisissä toimistorakennuksissa. Tietokoneiden ruuduilla.

”Haluamme voimaan kaikkia suomalaisyrityksiä koskevan maakohtaisen veroraportointivelvoitteen. Se ei ratkaise kaikkia ongelmia, mutta olisi askel oikeaan suuntaan.”

Suomi ei olisi tekemässä muutoksia yksin. Europarlamentissakin on tehty jo tähän suuntaan ohjaavia päätöksiä ja direktiivit odottavat ratifiointia. Suomessa valtio-omisteiset yhtiöt ovat jo vuoden verran vastaavia raportteja tehneet

Marraskuussa 2014 Veroparatiisimatkat avasi verokarkurit.fi-sivun, jossa kansalaisia kannustettiin ja autettiin ottamaan yhteyttä yrityksiin. Verokarkurit-tempaukseen liittyi myös oheinen taiteilija Jani Leinosen suunnittelema juliste, joka parodioi iltapäivälehden lööppiä. Julisteen ääneen sanomaton viesti oli tietysti se, että median toivoisi keskittyvän enemmän tärkeisiin taloudellisiin kysymyksiin eikä niinkään juoruhömppään ja tisseihin.
Marraskuussa 2014 Veroparatiisimatkat avasi verokarkurit.fi-sivun, jossa kansalaisia kannustettiin ja autettiin ottamaan yhteyttä yrityksiin. Verokarkurit-tempaukseen liittyi myös oheinen taiteilija Jani Leinosen suunnittelema juliste, joka parodioi iltapäivälehden lööppiä. Julisteen ääneen sanomaton viesti oli tietysti se, että median toivoisi keskittyvän enemmän tärkeisiin taloudellisiin kysymyksiin eikä niinkään juoruhömppään ja tisseihin.

Veroparatiisimatkat-hankkeessa on mukana yhdeksän järjestöä: Attac on vastuussa käytännön työstä ja esimerkiksi Finnwatch ja Kepa keräävät taustatietoja. Perusporvarihallituksen ilmoittamat massiiviset leikkaukset kehitysyhteistyön rahoitukseen sattuvat myös Veroparatiisimatkoihin ja sen taustalla oleviin järjestöihin. Nämä leikkaukset eivät välttämättä ole erityisen järkeviä valtiontalouden kannalta.

”Hallitusohjelmassa on yksi lause, jossa todetaan että tullaan tekemään töitä veropohjan tervehdyttämiseksi ja puuttumaan kansainväliseen veronkiertoon. Ei muuta. Ja samalla leikataan rahoitus Finnwatchilta, joka on ainoa järjestö joka tutkii tätä veronkiertoa.”

Mahkosen mielestä ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että valtiolta jää enemmän veroja saamatta aggressiivisen verosuunnittelun takia kuin mitä se säästää leikatessaan verosuunnittelun tutkimisesta.

”Paha sitä on puuttua epäkohtiin, jos kukaan ei niitä ole selvittänyt eikä niistä sitten tiedetä.”

KUVAT: Velda Parkkinen

Jaa tämä:

Teekkarit ja naisen paikka

Kuvat: Maria Mastola

Otaniemi on miehisen kulttuurin linnake, mutta vähitellen sitä revitään kohti 2000-lukua. Välillä taiteen ja vandalismin avulla. Jalankulkutunnelin seiniä koristaa metroaiheinen maalaus. Espoon Otaniemen Teekkarikylässä sijaitseva maalaus ei ole ole tuore, vaikka alueella eletäänkin juuri nyt metrotyömaan keskellä. Kuvan maalasivat tiettävästi Luolamies-seuran jäsenet vuosituhannen taitteessa, tiettävästi luvatta. Luolamiehet vastaavat myös Julkku-vappulehdestä. Tunnelin teos viittaa jo tuolloin eläneisiin suunnitelmiin länsimetrosta. Samalla kun oikea metro sai maalauksen kiinni, aika taisi ajaa maalauksen ohi. ”Teos alkuperäisessä olemuksessaan antaa viestin, että seksuaalinen häirintä on hyväksyttyä. En sano, että teekkareiden mielestä se on hyväksyttyä, mutta naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä miesvaltaisilla ja teknisillä aloilla on valitettavan yleistä”, toteaa Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun opiskelija Maria Mastola. Metroteoksessa esiintyvien naishahmojen tehtävänä on lähinnä tissitelineenä toiminen ja pyllyn tarjoaminen puristeltavaksi. Vaikka kuinka vedottaisiin vitsi-vitsiin ja huumoriin, tämä ei vastaa kaikkien näkemystä soveliaista sukupuolirooleista. Mastola kävi omin luvin vandalisoimassa – tai korjaamassa – kyseisen teoksen. Eikä kyseessä ollut hetken mielijohde. ”Ajattelin, että ei minun eikä kenenkään muunkaan tarvitse sietää tuollaista. Olen syksystä asti miettinyt mitä sille voisi tehdä, ja hämmästellyt miten kukaan ei ole puuttunut siihen aikaisemmin.” Mastolan teko herätti odotetusti tunteita. ”Taikki ei ole edes siirtynyt vielä Otaniemeen ja nyt jo sieltä tulee jotain feministipellejä töhrimään paikkoja… Voi vittusaatana”, julisti Iiro V. Facebookissa Teekkarikylän markkinat -seinällä. Sen rakentavampi ei ollut myöskään Anssi H:n kommentti osana samaa keskustelua: ”Tervetuloa vaan Otaniemeen taikkilaiset, ette arvaa minkälaista kusiaispesää on tullut sohaistua…” Mastola on suhtautunut tähän palautteeseen rauhallisesti. Rakentavaakin viestiä on onneksi tullut. 1 Muita tapauksia  Mastolan tempaus ajoittui herkkään ajankohtaan: Teknillisen korkeakoulun, Kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistyminen Aalto-yliopistoksi on herättänyt tunteita. Kulttuurien törmäys on melkoinen. Kauppislaisten rahoja on jo tunnetusti piilotettu säätiöiden suojiin muiden aaltolaisten tavoittamattomiin. Vapun jälkeen julkisuuteen on noussut myös muutama muu esimerkki teekkarikulttuurin ja naisten yhteensovittamisen näennäisistä vaikeuksista. Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan edunvalvonta-asiantuntija Lotta Aarikan blogikirjoitus Miten Otaniemi teki ihmisestä feministin herätti melkoisen someraivon. Aarikan Facebook-tili onnistuttiin sulkemaan määräajaksi tekemällä siitä perusteettomia ilmoituksia Facebookin ylläpidolle. Kuraa satoi niskaan blogin kommenttiraidalla ja hieman muuallakin. Julkisuuteen nousi myös tamperelaisen teekkarin, Laura Kulman, kesätyöhakemukseensa saama vastaus: ”Meillä ei ole näihin hommiin naisia otettu.” Kulma julkaisi palautteen yrityksen nimeä mainitsematta, mutta kyseinen yhtiö – Metsä Group – tuli omatoimisesti ja asiallisesti julkisuuteen. Yhtiö tuomitsi työntekijänsä kommentin.   Taide muutoksen airuena Nämä tapaukset ovat vain yksittäisiä esimerkkejä laajemmasta ongelmasta. Mastola uskoo, että taiteella on suuret mahdollisuudet olla asenneilmapiirin muuttaja. ”Musiikin ja esittävän taiteen puolella esimerkkejä on lukuisia. Julkinen veistos- ja kuvataide ovat kuitenkin hieman konstikkaita, koska niihin liittyy mielikuva pysyvyydestä. Staattisuus tekee julkisesta taiteesta hieman varovaisen ja varman. Uskon, että yhdessä saamme luotua sellaisen visuaalisen ympäristön, joka palvelee tämän päivän arvomaailmaa.” Huomionarvoista on myös se, että Mastola ei suinkaan piilotellut tekemisiään. Hän julkaisi Facebookissa kuvan teoksesta ennen ja jälkeen korjauksen ja perusteli tekemisensä. ”Informoin asiasta professoreitani ja esiinnyin omana itsenäni, koska mulla ei ole mitään hävettävää. Nimi ja kasvot myös tekevät meistä ihmisiä ihmisten keskellä.”   Yhdessä uutta Mastola itse alleviivaa, että hänen tekonsa tarkoituksena ei ole luoda vastakkainasettelua teekkareiden ja taikkilaisten välille. Kuten Lotta Aarikka ja Laura Kulmala, Mastolakin haluaa pitää keskustelun keskiössä vallitsevan kulttuurin, ei yksilöä. ”Pyrin aktivistina ennen kaikkea olemaan sillanrakentaja. Ajoittain koen, että se on ihan helvetin haastavaa. Ja aina se ei tietty onnistu, jos ajatusmallit ovat valovuosien päässä toisistaan. Silloin ei voi jatkaa keskustelua, koska yhteinen kieli puuttuu. Ketään ei voi pakottaa ajattelemaan.” Ilmeisesti ajatusmallit kuitenkin ovat jossain määrin yhteensovitettavissa. Tulevaisuus näyttää lupaavalta. ”Nyt ollaan alustavasti sovittu, että tehdään teekkareiden kanssa kokonaan uusi teos tuohon tunneliin. Tuntuu hiton hyvältä. Toivottavasti en vaan ole yltiöoptimisti tämän asian kanssa.” Kohti parempaa tulevaisuutta siis mennään. Vaikka väkisin.  

Jaa tämä: