Artikkeli

TAISTELUKENTTÄ: Lapsuus

Tulevaisuus näkyy lelukauppojen hyllyillä, eikä taiteilijan mielestä näytä hyvältä.

”Markkinointi ja mainokset halventavat kulttuuriamme. Ne muuntavat jotkut hienoimmista lauluista jingleiksi. Ne banalisoivat kielen ja saavat ihmiset kertomaan kuinka he ’rakastavat’ paahtoleipiä tai jugurttia. Ne häpäisevät sen, mitä ihmisyys on. Ja mikäli lasket yhteen kuinka paljon kuolonuhreja anoreksia, ylipaino, tupakointi ja masennus ovat aiheuttaneet, huomaat, että mainosteollisuudella on konkreettisesti verta käsissään.”

Lontoossa asuva Darren Cullen on tullut tunnetuksi mainosten muotokieltä hyödyntävänä taiteilijana. Ennen taiteilijan uraa hän opiskeli markkinointia.

”Monet hakeutuvat mainosalalle, koska näkevät sen hyvänä tapana yhdistää korkea palkkataso ja luova ajattelu. Opittuasi alan niksit edessä on kuitenkin ihmisten halujen ja toiveiden manipuloimisesta seuraava moraalinen pohdiskelu. Itse näin lopulta markkinoinnin yhtenä yhteiskuntaamme eniten korruptoivana vaikuttimena.”

Jotain mainosten asemasta yhteiskunnassamme kertoo myös se, että monet mainosten kuvakielellä leikittelevistä taiteilijoista ovat saaneet poikkeuksellisen sydämistynyttä palauteta töistään. Myös Cullen.

”On omituista, että ihmiset luottavat mainoksiin, vaikka ne yrittävät saada meidät toimimaan omien etujemme vastaisesti. Markkinointi opettaa meitä vihaamaan omaa elämäämme, mutta me luotamme siihen! Kun mainosten viesti käännetään päälaelleen, ehkä ihmiset kokevat, että heitä huijataan – vaikka todellinen huijaaja on se alkuperäinen mainos.”

large_05
Kuvakaappaus osoitteesta www.pocketmoneyloans.com

Dramaattisimman palautteen Cullen on saanut teoksestaan Pocket Money Loan for Kids (”Pikavippejä lapsille”). Vuonna 2014 hän vuokrasi tyhjän liiketilan Lontoosta ja avasi sinne kuvitteellisen lapsille suunnatun pikavippifirman toimiston. Eräs ohikulkija melkein karkasi taiteilijan kimppuun ja huusi: ”Eikö mielestäsi ole väärin myydä lainoja lapsille?”. ”Tietenkin on”, Cullen vastasi raivostuneelle kommentaattorille.

Kiukkuinen palaute luonnollisestikin muodostui osaksi kokonaistaideteosta

”Vaikka reaktiot kuuluvat teokseen, en halunnut piikitellä yleisölle. Piikki kohdistui yrityksiin, jotka käyttävät lapsi-ystävällistä kuvastoa myydäkseen korkeakorkoisia lainoja. Ehkä todellinen piikki on kuitenkin siinä, että yleisö oikeasti uskoi tämänkaltaisen yrityksen voivan olla aito koska tämä on looginen seuraava askel moraalisesti rappeutuneelle kulutusluottoalalle. Luulen, että ainoa syy sille, että lasten pikavippifirmoja ei ole on se, että laki kieltää sellaisen.”

Logbook-Loans-web

Cullenin työfilosofia perustuu sille, että hän haluaa olla heikomman puolella. Lapset ovat hänen erityisessä suojeluksessaan, mutta ehkä hieman yllättävästi myöskin sotilaat – ja sotaa leikkivät lapset siinä ohessa.

Action Man: Battlefield Casualties (”Action Man: Taistelukentän uhrit”) -teoksen muodostaa sarja parodiallisia mainosvideoita ja korjailtuja nukkeja. Sarja esittää leikkisotilaat hieman rehellisemmin: alkoholisoituneina ja henkisesti särkyneinä, fyysisesti vammautuneina ja jopa kuolleina.

”Siinä teoksessa onnistuin mielestäni tasapainoilemaan hyvin instituution kritisoimisen ja sen hammasrattaisiin tarttuneiden symppaamisen välillä. En halunnut syyttää sotilaita siitä, että he ovat sotilaita. Syytän systeemiä, joka värvää taloudellisilla kannustimilla ja valheellisilla perusteluilla sotilaita. Monet veteraanit ovat kertoneet minulle, että videoni kuvaavat hyvin heidän kokemuksiaan. Eräs yhdysvaltalainen veteraani kertoi, että Posttraumaattinen stressioireyhtymä-Action Man sai hänet ensi kertaa miettimään omia oireitaan, jotka olivat hyvin saman suuntaisia. Asevoimat itse eivät erityisesti halua PTSD-diagnooseja jaella, koska ne näyttävät huonoilta tilastoissa.”

Brittiläinen rauhanjärjestö Veterans For Peace UK on ottanut videot osaksi viestintäänsä.

Miltä lasten sotaleikit näyttäisivät, mikäli lelut olisivat himpun verran realistisempia?

Irlantilaisten vanhempien perintö ja opiskelu Skotlannissa on vaikuttanut Cullenin asennoitumiseen Brittien, ja erityisesti englantilaisten, sotaseikkailuihin.

”Skotlantilaiset ja irlantilaiset ovat luonnollisesti skeptisiä Lontoon sotilaallisia interventioita kohtaan – he ovat olleet vastaanottavina puolina niissä.”

Cullenin vanhemmat muuttivat Isoon Britanniaan teini-ikäisinä, aikana jolloin britit sotivat IRA:ta vastaan.

”Se oli käytännössä nykyisen Terrorismin vastaisen sodan esivaihe ja kaikkiin irlantilaisiin suhtauduttiin joko terroristeina tai terroristien symppaajina. Hankalaksi tilanteen teki, että monet irlantilaisista tosiaan kannattivat IRA:n tavoitteita vaikka eivät olisikaan hyväksyneet järjestön toimintatapoja. Irlantilaiset olivat täysin tietoisia siitä, kuinka kovakouraisesti Britannian asevoimat alistivat katolilaista vähemmistöä Pohjois-Irlannissa. Perhetaustani puolesta minussa on siis sisäänrakennettu epäilys brittien imperialistisista tavoitteista – mutta niin on myös puolella planeettamme asukkaista.”

”Ennen uuden teoksen julkistamista en oikeastaan hirveästi mieti, tulevaa palautetta. Keskityn teokseen itseensä. Action Man: Battlefield Casualties -videota varten jouduin tosin valmistamaan itse nuket hyvissä ajoin ja ehdin miettiä tulevaa palautetta. Äitini oli hieman huolissaan, sillä kritisoidessamme armeijan rekrytointitoimia kävimme painiin hyvin aggressiivisen organisaation kanssa – ikkunan läpi lentävä tiiliskivi kävi mielessä, mutta lopulta saamani palaute oli valtaosin positiivista.”

Action Man: Battlefield Casualties Action Man: Battlefield Casualties
Kuvakaappaus ActionMan: Battlefield Casualties -videolta

Kriittiselle taiteilijalle tekee hyvää tuntea kritiikkinsä kohde. Markkinointiin liittyvien opintojen lisäksi myös sotaleikit ja -viihde ovat Cullenille tuttuja.

”Lapsena olin kyltymätön kuluttaja, joka opiskeli lelukatalogeja ulkoa ja suhtauduin hyvin myönteisesti militaristisiin leluihin. Näen suoran linkin noiden asenteiden ja mainosten sekä sotaviihteen välillä. Olin sanamukaisesti aivopesty ja minulta meni vuosia päästäkseni siitä, enkä usko ikinä pääseväni täysin irti ansasta. Nuorena istutetusta propagandasta tuli osa minua.”

”Militaristista markkinointia on esimerkiksi Top Gun -elokuva, joka tehtiin yhteistyössä Yhdysvaltain laivaston kanssa ja joka nosti värväytymisten määrää viisinkertaiseksi. Siitä elokuvasta tuli minulle pakkomielle ja halusin itsekin hävittäjälentäjäksi. Vaikka ilmiselvästi en hävittäjälentäjäksi päätynytkään, koen edelleen omituista kiinnostusta ja jopa ihailua hävittäjiä kohtaan – riippumatta siitä, kuinka paljon inhoan aseita ja kauhuja jota ne kylvävät.”

Itseensä kohdistuvaa propagandaa on usein vaikea tunnistaa. Kuinka asenteemme taistelukoreografiasta ja sen esittämisestä muuttuu, kun tekijät vaihtuvat? Kiinalaiset kopioivat kohtauksen Top Gunista omaan propagandavideoonsa.

Cullen huomauttaa, että kohdistamalla markkinointinsa alaikäisiin yritykset myös turvaavat tulevaisuuden asiakaskuntaa. Samalla ne muokkaavat tulevaisuuden yhteiskuntaa tänään.

”Lapsuus on taistelukenttä. Jos haluamme muuttaa yhteiskuntamme kehityksen suuntaa, meidän pitäisi katsoa lelukauppoihin: katsoa Bratz-nukkeja, leikkikassakoneita ja sotaleluja pursuavia leluhyllyjä.

Kuvakaappaus Action Man: Battlefield Casualties -videolta.
Kuvakaappaus Action Man: Battlefield Casualties -videolta.

Kesäkuussa Darren Cullen vierailee Tanskassa Roskilden festivaaleilla, jossa hän aikoo jatkaa Pocket Money Loan for Kids -teoksensa parissa.

Pikavippifirmalla on tällä kertaa myös myynnissä uusia leluja, Tuomas Veturista muokattuja Tuomas Tankkeja (englanniksi veturi ja tankki ovat molemmat ”tank”) sekä Super Soaker -vesipyssyistä muokattuja Blood Soaker -tekoveripyssyjä, joiden avulla lapset voivat leikkiä sotaa hieman uskottavammin.

Darren Cullen osallistui huhtikuussa Jari Tammisen kanssa Lontoon Suomi-instituutin Culture Jamming – Round 1 -seminaariin.

Jaa tämä:

30 vuotta kaaosta

Mitä kuuluu keski-ikäisen graffiti-iskän elämään.

Lars Hjerstedt, eli Kaos, on riivannut ruotsalaista kansankotia graffiteilla jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana hän on maalannut omin lupinensa kromin kiiltoisiksi ja värikkäiksi lukemattomia junavaunuja sisältä ja ulkoa sekä lähinnä kaikkia kuviteltavissa olevia seinämateriaaleja. Huhtikuun alussa Kaos maalasi Helsingissä Kampin metroasemalla olevan lasikopin seinään graffitin.

Kyseessä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun hän maalasi Suomessa tai metroasemalla. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hän maalasi metroasemalla luvan kanssa.

”Oli omituista maalata metrossa kameran kuvatessa vieressä. Mutta hei! 2016, mikä tahansa on mahdollista.”

Betonin lisäksi Kaoksen kädenjälki näkyy Kampissa myös kankaalla (kuvassa vasemmalla).
Betonin lisäksi Kaoksen kädenjälki näkyy Kampissa myös kankaalla (kuvassa vasemmalla).

Vuosien varrella Hjerstedtin graffitin ympärille rakentuva elämäntapa on saanut uusia vivahteita. Nykyään Kaoksen kankaalle maalaamia teoksia esitellään gallerioissa ja museon seinätkin ovat kiikarissa, mutta samalla hän jatkaa luvattomien maalausten tekemistä. Mitä kuuluu keski-ikäistyvän perheenisän arkeen?

”Elän tavallaan kaksoiselämää”, Kaos toteaa metroaseman lasikopissa, siinä samassa jonne hän on juuri maalannut teoksensa. ”Isänä elän normaalia vastuullista elämään: vien muksut hoitoon ja kouluun, ja haen sieltä, kokkaan ruokaa. Samalla jatkan myös maalaamista.”

Tässä yhteydessä maalaamisella viitataan luvattomiin graffiteihin.

”Se maalaaminen ei ole niin vastuullista tekemistä. Elämäni on jakautunut kuin tohtori Jekyll ja herra Hyde ja ymmärrän, että se saattaa vaikuttaa omituiselta. Pyrin kasvattamaan lapseni ymmärtämään, että pitää pysähtyä punaisiin valoihin eikä saa varastaa – ja samalla rikon itse sääntöjä.”

Kaos – Vandals in Motion -kirjassa kerrotaan jopa tapauksesta, jossa Hjerstedt kavereineen murtautui 1990-luvun alkupuolella Tukholman joukkoliikenteestä vastaavan Storstockholms Localtrafik, SL:n toimistoon ja varasti sinne kerätyn valokuva-arkiston graffiteista.

Näin se käy, kun sen osaa.

Kaos jatkaa yhä luvattomien töiden maalaamista ja esiintyy samalla julkisuudessa omalla nimellään. Tämä johtaa ymmärrettävästi ongelmiin ja hänet tunnistetaan usein.

”Kyllähän minut on pidätetty monesti. Ennakoin jääväni nalkkiin kerran kolmessa vuodessa ja olen laskenut sen osaksi elämäntapaa ja pyrin varautumaan siihen. Se kuuluu peliin: minä pyrin maalaamaan ja ne yrittävät ottaa minut kiinni. Ehkä jossain vaiheessa tulee vastaan se päivä, jolloin en enää pysty yhdistämään maalaamista ja perhettä. Se olisi surullinen päivä, mutta ei sitä voi murehtia etukäteen.”

”En haluaisi elää maailmassa ilman lakia, koska se olisi totaalisen sekaisin oleva yhteiskunta. Ihmiset ovat ahneita ja tarvitsevat rajoja. Samalla on kuitenkin tärkeää, että jotkut tekevät kiellettyjä asioita, jotka testaavat yhteiskunnan rajoja. Koettelemalla rajoja näemme, kuinka yhteiskunta toimii. Minua kiinnostaa kysymys siitä, että mikä on yksilön paikka yhteiskunnassa. Ehkä se pitää minut mukana graffitissa – vaikka onkin hieman vaikeaa olla 45-vuotia kapinoiva iskä.”

Kaos: Been There (2013)
Kaos: Been There (2013)

Lukemattomat metromatkustajat ovat nähneet Kaoksen teoksia vuosikymmenien aikana. Kampin teos kuitenkin poikkeaa aikaisemmista luvallisuudellaan ja siinä, että se on merkitty selvästi osaksi museonäyttelyä. Tämä saattaa muuttaa yleisön tulkintoja näkemästään.

”Värikäs maalaukseni Kampissa on varmasti monille helpommin lähestyttävä, mutta toivoisin että ihmiset eivät pelkäisi tägejäkään vain sen takia, että eivät ymmärrä niitä. Minun silmiini tagit ovat kauniita, näen romanttisen kaaren siinä, mikä näyttää monelle vain mustalta sekavalta tekstiltä. Mutta minä tunnistankin niistä tyylejä ja historiaa. Ehkä ihmisten pitäisi kiinnittää kiinnittää enemmän huomiota luvattomiinkin töihin eikä vieroksua niitä vain sen takia, että tekijät eivät pyytäneet lupaa niille.”

”Maalaajat rakastavat kaupunkia ja näkevät mahdollisuuksia kaunistaa sitä. Mutta liittyyhän maalaamiseen myös egosentrinen puolensa, jossa omaa nimeä kirjoitetaan tuhansia kertoja ihmisten nähtäväksi.”

Kirjoitettuaan nimeään 30 vuoden ajan, on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, mitä tuosta työstä on jäänyt käteen.

”Hah! Kerran kirjoitin yhden metron seinään ’All I got was this t-shirt’. Mutta, näinä vuosina olen saanut hyvän tarkastelupaikan yhteiskuntaan ja sen toimintaan – hyviin ja huonoihin puoliin.”

Maalausreissuilla Hjerstedt on kohdannut epätiloissa ja yhteiskunnan katvealueilla asunnottomia ja yhteisön laidoilla eläviä kansalasia, jotka useimmiten jäävät yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle.

”En minä pidä tärkeänä sitä, monta metroa olen maalannut. Ymmärrän maailman paremmin, ja ehkä olen löytänyt paikkani maailmassa ja oman itseni.”

—-

MUSEOTAVARAA

Helsingin kaupungin taidemuseo HAM marssii Vantaan taidemuseo Artsin jalanjäljissä ja on päättänyt ottaa katutaiteen mukaan seuraamiensa taiteenmuotojen palettiin. Ensimmäiset yleisölle näkyvät merkit tästä linjauksesta ovat Jussi TwoSeveniltä tilattu Bubo bubo -seinämaalaus Pasilaan ja Kampin metroaseman laituritason lasikopin valjastaminen graffiteille.

Kesällä 2015 suomalaisen graffitin suuriin nimiin kuuluva Egs jätti ensimmäisenä kädenjälkensä tuon kopin betoniseinään. Samalla hän maalasi myös galleria- ja museoympäristössä tutuksi tulleen abstraktin maailmankartan tilan lasiseinään. Nyt tuo lasiseinä on puhdistettu ja betonillakin Egsin kohtalo oli tulla jyrätyksi. Kaos maalasin graffitin Egsin teoksen päälle – ja sama odottaa myös Hjerstediä vuorollaan. Helsingin kaupungin taidemuseo HAM tuottaa tilaan jatkossakin uusia teoksia yhteistyössä Make Your Mark Galleryn kanssa.

HAMin museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila totesi katutaiteen taltioimisen ja esittämisen ihan normaaliksi osaksi taidemuseon toimintaa. Hänen mielestään kyseistä taiten muotoa ei ole tarkoituksenmukaista sen enempää romantisoida kuin demonisoidakaan.

Jää nähtäväksi, mitä museoinstituution läsnäolo tekee katutaiteelle ja kuinka ilmaisumuoto säilyttää elinvoimaisuutensa. Olisi myös väärin kuvailla graffitia nuorten lajiksi – maalaajien ikähaitari levenee päivä päivältä. Onko mahdollista, että yhteiskunta jopa syleilee graffitin hengiltä toivottamalla sen tervetulleeksi museoihin ja siirtäessään sen muotokielen osaksi mainoskuvastoa.

”Graffitia vastaan on taisteltu 1980-luvulta alkaen, eikä se ole mennyt pois. Ehkä tämä on uusi tapa kokeilla tuota”, Lars Hjertedt toteaa Kampin lasikopissa.

”Fuck. Täytyy varmaan lopettaa maalaaminen tyystin tämän haastattelun jälkeen.”

Ehkä lopettamisvimmaa rauhoittaa ajatus siitä, että samalla kun graffiti ja  yhteiskunta ovat lähestyneet toisiaan on yhteiskunta muuttunut osaltaan avoimemmaksi ja moniäänisemmäksi.

Jaa tämä:

Lintujen pelastusoperaatio

Pelastaako elokuva Angry Birdsin ja onko se rasistinen kuten villit salaliittoteoriat väittävät? Ehkä ja ei.

Pari vuotta sitten Lego-elokuvan suursuosio siivitti Legon maailman suurimmaksi leluvalmistajaksi. Ei tietenkään yksin, mutta tuki kasvua melkoisesti. Nyt suomalaisfirma Rovio hakee nostetta Hollywoodissa tuotetulla Angry Birds -elokuvalla. Eroa näillä tapauksilla on siinä, että Lego oli jo valmiiksi matkalla kohti kärkeä, kun Rovio puolestaan on viime vuodet enemmänkin kamppaillut kannattavuuden kanssa – pari yt-rundiakin ovat käyneet lävitse.

Lego-elokuva toimi myös innoituksena tälle kriittiselle parodialle, jolla haluttiin kiinnittää yleisön huomio Legon ja Shellin yhteistyöhön. Videon saaman huomion myötä Lego ilmoitti lopettavansa vuosikymmeniä jatkuneen yhteistyön öljy-yhtiön kanssa.

Vuosien ajan Rovio myi lintubändinsä minkä tahansa kuluttajatuotteen kylkeen. Markkinoilla oli loputon myriadi vartaloemulsioita ja kahvipaketteja ja kodintarpeita ja turhakkeita, joita myytiin vihaisilla linnuilla. Kaupan on jopa kananmunaresepteillä täytetty Bad Piggies Best Egg Recipes -kirja, jonka myötä Änkkäri-fani löytää itsensä pahiksen positiosta ja syömästä niitä vaalittuja linnunmunia.

Kyllähän tästä brändin myymisestä varmasti rahaa on tullut kassaa, mutta samalla koko franchise ryöstökalastettiin sukupuuton partaalle. Puhutaan brändi-diluutiosta. Brändin vaaliminen on tarkkaa puuhaa ja pikavoitot eivät välttämättä pidemmän päälle rakenna jatkuvuutta. Tässä viime aikoina olen kuitenkin ollut pistävinäni merkille, että Angry Birds -krääsän ja -ryönän määrä on vähentynyt maailmassa. Liekö sitten merkki heikentyneestä kysynnästä vai harkitusta vähentämisestä.

Edellinen itsensä hengiltä myymisen Suomen mestari on epäilemättä Marimekko Unikko-kuvionsa kera. Unikkoa on työnnetty kaikkeen paskapaperista autoihin. Ja yhtäkkiä kukaan muu kuin japanilainen turisti ei halua koskea siihen pitkällä tikullakaan.

Suomen mestarit, samassa kuvassa. Kuva: Annika Pitkänen.
Suomen mestarit, samassa kuvassa. Kuva: Annika Pitkänen.

Angry Birds -elokuva on iso riski Roviolle. Fyrkkaan on kiinni melkoisesti ja tässä punnitaan leffan ohella koko Angry Birds -brändin elinvoimaisuus. Roviolla epäilemättä ollaan huojentuneita siitä, että talon ulkopuolella annetut ohjakset ovat pysyneet työryhmän käsissä ja leffa on saanut melko hyvän vastaanoton. Ei se sentään Lego-elokuvan tai esimerkiksi Pixar-tuotantojen veroinen ole, mutta toimiva teos kuitenkin.

Elokuvasta löytyy sekä pienempiä että isompia viihdyttäviä elementtejä – itse arvostin erityisesti Hohto-elokuvasta lainattua Red Room -viittausta. Hieno oli myös kohtaus, jossa äitilintu täytti poikastensa eväsrasiat, oksentamalla tietysti. Väkivaltaa ei elokuvasta tietenkään puutu, koska Angry Birds -pelit ovat rakentuneet sen varaan. Onko koominen, etäännytetty väkivalta sitten harmitonta vai päinvastoin erityisen salakavalan hirveää riippuu epäilemättä jokaisen omista preferensseistä.

Angry Birds -astaloita ja projektiileja? Tämä pariisilaistaiteilija Combon teos ei taida sentään olla ihan virallisesti lisensoitu tuote. Combon haastattelu: http://uusi.voima.fi/blog/arkisto-voima/kannumies-ranskasta/
Angry Birds -astaloita ja projektiileja? Tämä pariisilaistaiteilija Combon teos ei taida sentään olla ihan virallisesti lisensoitu tuote. Combon haastattelu: http://uusi.voima.fi/blog/arkisto-voima/kannumies-ranskasta/

Käsikirjoitusprosessin kanssa on jouduttu lähtemään melkoisen nollista – peleissähän ei tarinaa oikeastaan ole. Kunhan on niitä possuja, jotka ovat pöllineen lintujen munat. Elokuvassa esitetään iloisten, herttaisten ja rakastavien lintujen paratiisisaari, jossa ainoa särö onnessa on muutamat rehaavat vihaiset linnut. Sitten possujen laiva rantautuu ja seuraa valheellista toveruutta ja munavarkaus ja pelastusoperaatio.

Tähän tarinaan ystävälliseksi tekeytyneistä mutta ryöstelevistä muukalaisista sitten liittyykin jännittävä salaliittoteoria. Salaliittoteoriat ovat aina kiinnostavia ja tällä kertaan internet on keksinyt, että leffa on allegoria Euroopan valloittavista muslimeista. Tiedättehän ne Rajat kiinni -porukoiden hokemat #eurabia- ja #GatesOfVienna-pelot. Itse en havainnut moista kerronnan tasoa elokuvasta, mutta ehkä se johtuu siitä, että keskityin samalla 4- ja 6-vuotiaiden koehenkilöiden rektioiden seuraamiseen.

Myöskään koehenkilöt eivät havainneet tätä salaliittoa. He pitivät elokuvasta suuresti.

Vihainen muslimikuningas? Lisää näitä kuvia löytyy esimerkiksi täältä: https://imgur.com/gnHLukK
Vihainen muslimikuningas? Lisää näitä kuvia löytyy esimerkiksi täältä: https://imgur.com/gnHLukK

Se että salaliittoteoria on pähkähullu ei tietenkään tee siitä epäkiinnostavaa. Päinvastoin. Nämä kuvatodisteet analyyseineen ovat kiinnostavaa luettavaa – kuvien tulkinta on jännä laji.

Saksalaiset natsilinnut? Uskoisitteko, jos kertoisin, että elokuvan mittaan nuo kolme lintukaveria ovat toistuvasti jos missäkin järjestyksissä?
Saksalaiset natsilinnut? Uskoisitteko, jos kertoisin, että elokuvan mittaan nuo kolme lintukaveria ovat toistuvasti jos missäkin järjestyksissä?
Jaa tämä:

Suopunkiterrorin kannukset

Taiteilija-aktivisitiryhmä Suohpanterror sai Kritiikin Kannukset ja tunnustusta on tullut myös taidemaailman suunnalta. Tästä on hyvä ponnistaa.

Suohpanterror kiinnittää huomiota saamelaisten asemaan pohjoismaisissa yhteiskunnissa. Perinteisten vaikuttamiskeinojen sijaan nimettöminä esiintyvät suopunkiterrorilaiset valitsivat vaikuttamiskanavakseen sosiaalisen median – ja sittemmin myös taideinstituutiot.

Kuvastonsa ST ammentaa vastamainoksista, propagandajulisteista, nettimeemeistä ja populaarikulttuurista. Vuonna 2012 ensimmäisen kuvansa julkaissut ryhmä onkin noussut nopeasti yhdeksi kovaäänisimmistä saamelaisryhmistä. Ryhmä on nostanut saamelaisten asemaan liittyvät ongelmat ja kysymykset tyystin uuden yleisön tietoisuuteen ja samalla herättänyt keskustelua myös saamelaisten keskuudessa.

Kuva: Suohpanterror
Kuva: Suohpanterror

Vapun alla Suohpanterror palkittiin Suomen arvostelijainliito SARV:n Kritiikin Kannukset -tunnustuksella. Tiedotteessaan SARV totesi muun muassa seuraavaa:

”Suohpanterror-taiteilijaryhmän erityisiin ansioihin kuuluu julkisen tilan innovatiivinen käyttö. Ryhmä on hyödyntänyt erityisen taitavasti internetiä ja sosiaalista mediaa julkisessa tilassa tapahtuvan taiteen areenana. Näin Suohpanterror on kuulunut kirkkaana äänenä myös perinteisten taideinstituutioiden ulkopuolella. Suohpanterror on kaikkien aikojen ensimmäinen Kritiikin Kannukset saava anonyymi taiteilijaryhmä.”

Ennen tätä ryhmä on saanut teoksiaan näytille niin Helsingin Taidehalliin, Nykytaiteenmuseo Kiasmaan kuin Rovaniemen taidemuseo Korundiin.

ST:n tapa kommunikoida poikkeaa jyrkkyydellään myös saamelaisista perinteistä.

”Saamelaisessa yhteisössä on ollut tapana vaieta ongelmista ja pyrimme rikkomaan tätä hiljaisuuden verhoa käyttäytymällä eri tavalla kuin totuttu. Nuoret puhuvat ongelmista avoimemmin ja käyttävät myöskin enemmän sosiaalista mediaa,” Haslakiksi esittäytyvä suohpanterrorilainen kertoo.

Tämä totutusta poikkeaminen ei kuitenkaan ole haitannut toimintaa. Päinvastoin.

”Yhteisöltä on tullut vahva hyväksyntä väkivallattomalle toiminnalle ja liikkeelle, joka yhdistää taiteen ja aktivismin. Muutamat saamelaispoliitikot ovat antaneet myös näkyvästi tunnustusta Suohpanterrorille. On tietenkin selvää, että kaikille tämä parodia ei avaudu mikäli he eivät tunne tai tunnusta ongelmia tai tunnista mediakuvastoa, jota teoksissa käytetään. Toivon kuitenkin että voimme vahvistaa erityisesti nuorten saamelaisidentiteettiä.”

Julkisuudessa esiintyykin tällä hetkellä enemmän saamelaisia kuin koskaan aiemmin, media on kiinnostunut ainakin pinnallisesti saamelaisuudesta.

”Propagandajulisteiden avulla puemme kuviksi niitä konkreettisia ongelmia joita kansamme kohtaa Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Kuvien levittäminen on tehokasta sosiaalisessa mediassa, ja ne tavoittavat paljon yleisöä, joista osa saattaa kiinnostua selvittämään syvällisemmin esimerkiksi uutisten avulla, mistä ongelmista kuvat kertovat.”

Vaikka saamelaisia mediassa näkyykin, esiintyy stereotypioita edelleen. Viime aikoina olemme saaneet Suomessa muun muassa ihmetellä Visit Finlandin suorastaan rasistista mainoskampanjaa ja missin edustamista pilailupuodista haetussa ns. saamenpuvussa.

”Julkisuudessa ei vieläkään puhuta erityisen paljoa kulttuuristamme ja asemastamme Suomessa. Stereotypiat ovat eläneet vahvoina ja edelleen on vallalla mielikuvia siitä, että eläisimme edelleen täysin samalla tavalla kuin sata vuotta sitten – elävinä muinaismuistoina tai sitten nokinaamaisina alkoholisteina. Saamelaiset ovat omaksuneet nykykulttuurin samoin kuin muutkin pohjoismaiden asukkaat, ja olemme heterogeenisia siinä missä valtaväestökin.”

Yhdistämällä ajanmukaisen kuvaston saamelaiskulttuuriin Suohpanterror on  tuonut käsittelemänsä teemat kertaheitolla 2010-luvulle.

Kuva: Suohpanterror
Kuva: Suohpanterror

Sen lisäksi, että Haslak haluaa ryhmänsä puolesta kiittää tunnustusta antaneita tahoja sekä kuraattoreita jotka ovat nostaneet heidän teokset osaksi näyttelyitä, hän haluaa muistaa myös hieman odottamattomia tahoja.

”Ensinnäkin haluan kiittää kaivosyhtiöitä, hallituspuolueita, kolonisaatioita, Metsähallitusta sekä maa- ja metsätalousministeriötä.”

Tyystin ilman ironiaa Haslakin kiitoksia ei kannata tulkita. Suohpanterrorin räväkän tuotannon takana on se, että edellä luetellut tahot eivät ole arkailleet ahdistaa saamelaisyhteisöä nurkkaan. Ryhmän monenkirjavan tuotannon punaisena lankana on toiminut saamelaisten itsemääräämisoikeuden puute, joka liittyy erityisesti maaoikeuksiin, sekä luonnon puolustaminen.

”Pitäisi muistaa että emme ole perineet maata esi-isiltämme vaan lainaamme sitä lapsiltamme”, Haslak sanoo.

Kuva: Suohpanterror
Kuva: Suohpanterror

Toistuva teema Suohpanterrorin teoksissa on ollut kaivosteollisuus ja sen vaikutukset pohjoisessa. Mittavat valtaukset ja ympäristön (inhimillisesti katsoen peruuttamattomasti) tuhoavat kaivokset sopivat huonosti perinteiseen porotalouteen. Eikä ongelma ole pelkästään paikalliset tuhot, kyse on myös länsimaisen elämäntapamme kestämättömyydestä globaalilla tasolla.

”Tulevaisuutemme kannalta on erittäin oleellista, kuinka ilmastonmuutokseen puututaan. Sen vaikutukset arktiseen luontoon ovat suuret ja uhkaa niin saamelaisten kuin muidenkin arktisen alueen alkuperäiskansojen luonnosta riippuvia kulttuureita ja perinteisiä elinkeinoja,” Haslak toteaa.

”Länsimainen kulutuskulttuuri on kyseenalaistettava, ja mietittävä kuinka koko ihmiskunta voisi elää tasapainossa luonnon kanssa. Minkälaisen elintason koko ihmiskunta voisi saavuttaa, kun pyrittäisiin minimoimaan kulutuksen ekologisesti negatiiviset vaikutukset.”

Kuva: Suohpanterror
Kuva: Suohpanterror

Taloudellisten ja ympäristöllisten ongelmien ohessa saamelaiset ovat joutuneet – ja joutuvat yhä – taistelemaan ihmisoikeuksiensa puolesta. Myös Suomessa.

”Itsemääräämisoikeuksiin liittyen valtion tulisi myöntää saamelaisille alkuperäiskansaoikeutensa ratifioimalla ILO 169 -artikla, implementoida Alkuperäiskansojen julistus, hyväksyä Pohjoismainen saamelaissopimus. Nämä sopimukset sekä YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistus UNDRIPin implementointi muun muassa turvaisi itsemääräämisoikeuden sekä antaisi saamelaisten itse määritellä keitä saamelaiset ovat.”

Nopean nousun ja pienin resurssein aikaan saadun huomion takana on epäilemättä ollut sosiaalinen media. Sosiaalisen median vaikutus ei ole olematon myöskään ryhmän sisäisen dynamiikan kannalta – saamelaiset asuvat usean maan alueella, eivätkä nuo maat itsessäänkään ole maantieteellisesti pieniä. Nykyään maantieteellinen hajaannus ei kuitenkaan tarkoita väistämätöntä hajaannusta kulttuurissa ja toiminnassa, ja hyvä niin.

”Olemme levittäytyneet varsin laajalle alueelle maantieteellisesti. Se ei ole toiminnan kannalta ongelma, koska toimimme etäyhteyksien avulla ja tapaamme ajoittain kasvotusten.”

Kuva: Velda Parkkinen
Kuva: Velda Parkkinen

Vikkeläliikkeisen ryhmän sosiaaliseen mediaan tekemät kuvat löysivät nopeasti tiensä museoiden seinille. Jopa häkellyttävän nopeasti – harva nollasta ponnistava taiteilija/taiteilijaryhmä on päässyt Kiasmaan muutamassa vuodessa. Kiasman avajaisten yhteydessä Suohpanterror myös valloitti symbolisesti viereisen Marskin ratsastajapatsaan:

Epäilemättä kaikki eivät arvosta tätä ratsastajapatsaalla ratsastamista, mutta kun hätä on kova, lakia ei lueta. Jää katsojan arvioitavaksi, mikä on taiteilijoiden itsensä suhde Mannerheimiin ja että ratsastettiinko tässä törkeästi Marskin huomioarvolla vai oliko kyse avunpyynnöstä kansakuntamme korkeimman moraalisen majakan jalkojen juuressa. Tämäkin performanssi on monitulkintainen, kuten taide tuppaa usein olemaan.

Myös Ylva & Suohpanterror -esityksen taltiota voi varauksetta suositella kaikilla. Tulevaisuudessa Suohpanterrorilta on lupa odottaa myös uusia avauksia, mutta niistä ei vielä kerrota enempää.

Häiriköivät dosentit -tilaisuudessa 29.5. keskustelemassa saamelaisten asemasta Suomessa Suohpanterrorin edustaja sekä Ihmisoikeusliiton puheenjohtaja, akatemiatutkija Reetta Toivanen. Tilaisuus järjestetään Maailma kylässä -festivaalien aikana, Maailman kirjat -teltassa.

ST Jeesus

Jaa tämä:

Vaatteet ja aatteet

Taiteilija Outileena Uotila otti julkisen tilan haltuun vaatettamalla patsaita.

”Sain viime viikolla puhelinsoiton, että olette käyttäneet kaupungin omaisuutta taloudelliseen etuunne”, Outileena Uotila kertoo. Taiteilija puki työryhmineen kymmenen patsasta Huittisissa. Yksi niistä on puettu teleoperaattoreiden logoihin.

Sponsoritaiteesta ei kuitenkaan ole kyse.

”Olen ihan itse käynyt kinuamassa Soneran ja Elisan ja kaikkien näiden neljän ison operaattorin kaupassa, että onko teillä mainoskamaa. Kyllä ne on siis saatu lahjoituksena. Sanoin soittajalle, että ettekö huomanneet patsasta, joka on täynnä Hesburgerin, Subwayn ja Kotipitsan logoja. Hesburgerissa ja Subwayssa kävin ihmisten pöydissä kysymässä, että saanko teidän roskat.”

Kuva: Outileena Uotila
Kuva: Outileena Uotila

Kyse on kierrätystaiteesta, yhteisötaiteesta ja tekstiilitaiteesta. Tapa, jolla vaatteita käytetään kritiikin työkaluina, viittaa myös aktivismiin.

”Kyllä mä jonkun verran koen olevani semmoinen artivisti. Ja tuntuu, että se on toiminut. En ole itse saanut mitään kauhean kriittistä kommenttia, mutta kaupungin kulttuuritoimeen on tullut ihan hölmistyneitä yhteenottoja, että miten tämmöistä on voitu tehdä.”

Eniten närkästystä on aiheuttanut lapsipatsas, joka on puettu sotilasvaatteisiin. Lapsisotilas on osa Kirkkopuistossa sijaitsevaa kolmen patsaan kokonaisuutta, joiden joukossa on myös Risto Rydin patsas. Sen kohdalla projektille myötämielinen kaupungin kulttuurijohtajakin toivoi, ettei patsaan käsittely olisi ihan räävitön.

Kuva: Outileena Uotila
Kuva: Outileena Uotila

Huittisten viereisessä kunnassa Sastamalassa asuva Outileena Uotila haluaa tuoda taiteen ihmisten ulottuville. Myös niiden ihmisten, jotka eivät taiteen kanssa ole juuri tekemisissä. ”Vanhukset, sairaalat ja marketit” ovat kiinnostaneet Uotilaa yhteistyöryhminä ja -paikkoina.

Huittisten patsasprojektiin hän haki yhteistyökumppaneita kuntouttavan työtoiminnan kautta sekä hakulapulla kirjaston ilmoitustaululla.

”Ryhmään ei ollut tunkua, mutta porukka saatiin kokoon. Kaikki osallistujat ovat mukana omasta halustaan ja ovat sitoutuneet projektiin hienosti”, Uotila kertoo.

Uotilan lisäksi kollektiivin jäseniä ovat J-P Kiuru, Heli Koponen, Kristian Saari ja Eija Ukkonen. He ovat vapaaehtoisia, aivan kuten Uotilakin.

”Projektiin ei ole saatu rahoitusta, ainakaan vielä. Eikä se niin kauheaa ole, jos jäädään ilman apurahaa, kun koko porukka on tyytyväinen ja pitää projektia hyvänä oppimiskokemuksena.”

Kuva: Outileena Uotila
Kuva: Outileena Uotila

Patsaat on nyt jo riisuttu, mutta työn hedelmiä näkee toukokuun ajan Huittisten kirjastolla valokuva- ja tekstiilinäyttelyn muodossa. Tiistaina 3. toukokuuta työryhmä tuo kirjaston eteen myös performansseja, joissa he pukeutuvat itse patsaiden vaatteisiin.

”Pukeutumisellahan viestitään ihan hirveästi. Aluksi mietittiin sitä, miksi me pukeudutaan, miten pukeudutaan, ja mistä vaatteet ovat peräisin. Kirjastoon tulee myös yksi teos, joka kysyy juuri näitä kysymyksiä.”

Uotila on aiemmassakin työssään ottanut kulutuskriittisen kannan tekstiiliteollisuuteen ja materian kertakäyttöisyyteen. Hän pyysi ihmisiä lähettämään hänelle vaatteidensa pesuohje- ja made in -lappuja, joista teki itselleen vaatteen.

”Ehkä pukeudun siihen näyttelyn avajaisissa”, Uotila nauraa.

Taide saakin hänen mielestään vähän ärsyttää. Tärkeintä on koskettaa taiteen kokijaa jollain tavalla.

”Vaikka sitten joku ajattelisi, että hitsi, nyt toi taiteilija vetää fyffee, kun mainostaa täällä firmoja. On sekin reaktio.”

Valokuvanäyttely Huittisten kirjastolla toukokuun loppuun saakka.

Teemaan liittyviä performansseja kirjaston edessä 3.5. klo 18.

Jaa tämä:

Populismin nousu ja tuho

Vuosi vaaleista -näyttelyn teokset kuvasivat perusporvarihallituksen Suomea. Poliittista populismia tutkinut Emilia Palonen pureutui Häiriköt-päämajan teoksiin ja niistä löytyviin merkityksiin.

Huhtikuun 19. päivänä Helsingin kaduille ilmestyi vaalijulisteita. Kyseessä ei ollut ennenaikaisten vaalien valmistelu, vaan Vuosi vaaleista -näyttely, joka kommentoi suomalaista yhteiskuntaa ja politiikkaa tasan vuoden kuluttua viime vaaleista. Näyttelyn alaotsikko kysyi ”Missä mennään, Suomi?”

Poliittisen valokuvan festivaalin yhdessä Valokuvataiteen museon ja Häiriköt-päämajan kanssa järjestämään näyttelyyn osallistui 14 taiteilijaa, joista Jari Tamminen ja Jani Leinonen edustivat Häiriköitä. Valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä ja ylintä poliittista valtaa käyttävät tahot myös kantavat vastuun maan tilasta. Tammisen ja Leinosen teokset kohdistavat kritiikkinsä pian vuoden vallassa olleen perusporvarihallituksen keskeisiin ministereihin.

Politiikka on artikulaatiota. Poliittinen taide ja taideaktivismi ovat uuden artikulointia tai jännitteiden näyttämistä – joskus selvänä artivismina ja toisinaan hillitymmin. Otto von Bismarckin kuuluisassa väitteessä ”politiikka on mahdollisen taito”.

Taiteelle ja politiikalle on tyypillistä se, että ne voivat ikään kuin tehdä mahdottoman mahdolliseksi.

Jani Leinonen & Jari Tamminen: Suomi kuntoon, not.
Jani Leinonen & Jari Tamminen: Suomi kuntoon, not. Kuva: Velda Parkkinen

Salama, joka iskee Helsingin yliopiston päärakennuksen lipputankoon, hymyilevä miljonääri oranssissa kravatissaan. Kun ensimmäisen kerran näin Juha Sipilän vaalimainoksen ihmettelin solmion väriä. Oranssi on populistien väri (esimerkiksi Fidesz Unkarissa, BZÖ Itävallassa, oranssi vallankumous Ukrainassa). Se on siis niiden väri, jotka väittävät olevansa kansan puolella eliittiä vastaan, ilman mitään erityisiä ideologioita.

Vuosi sitten emme tienneet, mitä Sipilä ajoi, paitsi iloisia naamoja, jotka ovat nyt poissa julisteesta. Tilalla on autio tsaarin ajan aukio. Jotenkin tästä kuvasta, arkkitehtonisesta paraatiaukiosta ja hihojen käärimisestä tulee mieleen neuvostorealismi.

Nyt, vuosi vaalien jälkeen tiedämme, että hallituksella on ollut jonkinlainen agenda. Pitkälle kyse on ollut siitä, että kääritään hihat. Ja sitten on kiukuteltu, kun mitään ei olekaan tapahtunut. Kaikki ei olekaan mennyt kuin johtamisen oppikirjoissa, ja on tullut kritiikkiä. Jos teoreetikoita Chantal Mouffea ja Ernesto Laclauta uskotaan, kiista on kuitenkin demokratialle keskeistä.

Vaalikeväinen työrauha, jonka avulla Sipilä sai möllöttää yhteisenä nimittäjänä kaikille vaatimuksille, joita tehtiin hallitusta vastaan, on nyt murentunut. Tavoitteitakin on saavutettu: naisten ja lasten asemaa on heikennetty, sivistyksestä ja kehitysavusta on viety rahat.

Onko niin, että Sipilän salama iskee yliopistoon – vai nousevatko pilvet yliopiston takaa ja yliopisto toimii ukkosenjohdattimena? Kun tutkii populismia rajat ylittävänä ilmiönä, on selvää, että sivistysvastainen anti-intellektualismi on niille kaikille tyypillistä.

Jani Leinonen & Jari Tamminen: Fantastisin tiimi. Kuva: Velda Parkkinen

2000-luvulla Suomen politiikan tunnetuimpana populistina ei suinkaan tulisi pitää perussuomalaisten Timo Soinia vaan kokoomuksen Jyrki Kataista. Määritelmällisesti populismi hakee tyhjiä merkitsijöitä ja luo poliittisia rajoja. Kaikkein tehokkainta on omia itselleen termejä vastapuolelta ja samalla lisätä erilaisia poliittisia vaatimuksia omaan listaansa. Ikään kuin neutralisoida politiikkaa ja politisoida sitä samaan aikaan.

Juuri kun politiikasta oli tullut likaista ja epäilyttävää tai pelkät tikapuut vallan paikoille, kokoomus onnistui tuomaan feelgoodia politiikkaan. Hyvän mielen kampanjoissa ei tarvinnut niinkään ajaa omia vaatimuksia tai politiikkoja. Kunhan loi ”meitä” eli ryhmää, johon muut tahtoivat kuulua.

Yksi feelgoodin symboleja oli Alexander Stubbin voittajan hymy.

Populismin voi nähdä syklisenä: kupla tuo nostetta vaaleihin, mutta ei voi kestää kauan. Stubbin oma noste toimi, kun hän oli ulkoministerinä ja itselleen ominaisilla paikoilla kaukana Suomesta. Valtionvarainministerinä hän on jatkuvasti läsnä, eikä kupla ole kestänyt.

Julisteessa Stubb vaikuttaa triathlonin voittajalta, joka tunnustaa sponsoreidensa värejä. Tämä on jotenkin luonteva kuva, ja juuri siinä tuttuudessaan vieraannuttava. Hän ei näytä valtionvarainministeriltä.

Tästä kuvasta, yhdestä neljästä ministeripotretista, tekee taidetta minun silmissäni juuri julkisesta taloudesta vastaavan ministerin ja sponsoroidun poliitikon ristiriitaisten roolien rinnakkain asettelu. Tekijät eivät ole panneet yritysten logoja suuruusjärjestykseen sen perusteella kuinka paljon ne ovat tukeneet poliitikkoa tai hänen taustayhteisöään. Tämä ei ole visuaalista journalismia. Vaikka he olisivatkin tehneet sen, erinäiset aspektit, kuten kuinka merkittävä tämä panos yrityksen omassa budjetissa oli tai kuinka läheinen tämä lahjoittajataho oli, ei voisi tulla samanaikaisesti näkyville.

Ongelmaksi on muodostunut se, että vaalirahaskandaalin jälkeisestä lainsäädännöstä huolimatta, tukisummat ja -suhteet jäävät yhäkin piiloon. Vaalirahoitusraporteissa näkyy paikallisyhdistyksiä ja muita tukiyhdistyksiä pikemminkin kuin alkuperäisiä tukitahoja.

Tämän kevään politiikantutkimuksen kandiseminaarissa Helsingin yliopistolla nuoret tutkijat korostivat juuri näitä ongelmia: sanktioiden puutetta ja sitä, että rahan kierrättämiselle on Suomessa pitkät perinteet, esimerkkinä 1980-luvun kasinotalous.

Stubbia ja hänen taustaorganisaatioita rahoittaneet ja vaalirahakohussa profiloituneet yritykset muodostavat me-yhteisön, jonka symbolina poliitikko on. Vähän niin kuin Hillary Clinton on vakiintuneen poliittisen ja talouseliitin symboli vasemmistolaisen demokraatin silmin.

Tämä listaus kuvaa siis niitä yrityksiä, jotka ovat satsanneet Stubbiin. Entä jos kysyisimme toisin päin: mihin Stubb on satsannut? Niin kauan, kun omistuksia ei voi piilottaa Stubbin ajamiin hallintarekistereihin, voisimme myös koota profiilikuvan kaikista poliitikoista niin, että heidän ja heidän lähipiirinsä omistukset tehdään julkisiksi.

Jani Leinonen & Jari Tamminen: Optimoitu
Jani Leinonen & Jari Tamminen: Optimoitu. Kuva: Velda Parkkinen

Yksi kiistatta jännittävimpiä demokratiateoreettisia ehdotuksia on se, että vaalit korvattaisiin arpapelillä, kuten saksalainen politiikan tutkija Hubertus Buchstein on hahmotellut. Arpademokratiassa jokainen voisi joutua määräajaksi kansanedustajaksi. Siinä vaiheessa, kun edustuksellinen demokratia potuttaa, edustajat tuntuvat vierailta tai vain tympeiltä, tällainen ajatus voisi olla ihan mielekäs. Erilaisten sisäpiirien politiikan sijaan olisi kiva saada uusia naamoja edustajiksi.

Sitä paitsi, miksi joidenkin pitäisi käyttää aikansa ja varansa siihen, että kampanjoivat edustajanpaikan eteen? Suurin osa ehdokkaista jää kuitenkin rannalle ja prosessi on tehoton. Ratkaistaan homma sillä, että vaalikelpoisten joukosta arvotaan edustajat.

Tällä logiikalla päästäisiin myös eroon rahoitusskandaaleista. Sattuma ei palvo rahaa.

Kuitenkin ehdotus on läpikotaisin epädemokraattinen. Tälle väitteelle on suomalaisessa politiikassa erinomainen esimerkki: Anne Berner.

Ongelma ei ole siitä, että sattuma voisi tuoda pystymetsästä meille ministereitä kuten Bernerin. Jos asiaa tarkemmin pohditaan, arpademokratiassa olisi varmasti institutionalisoituneita tapoja, jolla lähtökohtaisesti politiikkaa tuntemattomat ministerit saataisiin virkakoneiston avulla ruotuun. Institutionalisoituneet tavat olisivat tehokkaampia kuin nykysysteemissämme – ja epäilemättä ongelmallisia  demokratian kannalta.

Arpademokratiassa kenenkään ei tarvitse toimia niin hyvin, että heidät voitaisiin äänestää uudelleen valtaan. Ei ole poliitikon vastuuta äänestäjilleen.

Koska puolueitakaan ei olisi, poliitikoilla ei myöskään olisi vastuuta omalle puolueelleen, jonka mahdollisuuksia seuraavissa vaaleissa heidän ei tulisi pilata. Juuri se on länsimaisen puolue- ja vaalidemokratian ytimessä. Äänet eivät ole vain henkilökohtaisia: ne kuuluvat myös puolueelle. Edustaja ei ole vallassa itse, vaan on aina itseään suurempi.

Kuva paratiisisaaren yksityisellä rannalla hengailevasta Anne Berneristä ei viittaa siihen, että poliitikkojen rahoja on kätketty Panamaan, sillä Panama-paljastukset tapahtuivat vasta teoksen toteuttamisen jälkeen. Yhtäläisyydeltä ei kuitenkaan voi välttyä. Kuva ei myöskään ainoastaan viittaa siihen, että Bernerin tavoitteena on yhtiöittää valtion omaisuus, vaikka sekin linkki on eittämättä läsnä.

Keskeistä on se, että Berner voi jättää politiikan ja poistua paratiisisaarille päivänä minä hyvänsä. Aivan kuten muutkin miljonääripoliitikot. Kun Berner MTV3:n haastattelussa itse myönsi, ettei välttämättä ole jatkamassa poliittista uraansa, hälytyskelloni soivat. Paitsi että hän ei aio uusia valtakirjaansa ja pitää tukijoidensa äänistä huolta, hän voi myös pyrkiä tekemään hallituksessa mitä mieleen juolahtaa.

Kenen joukoissa oletkaan, ministeri Berner, juliste kysyy. Arpademokratia ei tunne joukkoja. On neljä vuotta aikaa ajaa mitä päähän pälkähtää. Populisteja on syytetty tästä – eiväthän he etukäteen juuri mainosta, mitä ajavat.

Jani Leinonen, Jari Tamminen & Harro Koskinen: Populismi
Jani Leinonen, Jari Tamminen & Harro Koskinen: Populismi. Kuva: Velda Parkkinen

Populistit pikemminkin vastustavat kuin kannattavat asioita, ei Soini käytä muita rintamerkkejä kuin oman puolueensa. Soldiers of Odin -merkki juliste-Soinin rintapielessä kertoo perussuomalaisten kaksoispuheesta.

Populistipuolueilla on tyypillisesti miltei kyseenalaistamaton vahva johtaja ja useita eri asioista kertovia puhuvia päitä. Populistinen diskurssi voi olla kovinkin ristiriitaista: sillä on voimaa tuoda esiin keskenään yhteensopimattomia vaatimuksia. Se voi näin valtavirtaistaa vaikka rasismia.

Populismintutkimuksen mielenkiintoisia teemoja on se, että pärjäävätkö populistit vallassa. Yleensä eivät, sillä konkreettisen politiikan tekeminen rampauttaa populistit. Jotkut populistit, kuten Fideszin Viktor Orbán Unkarissa, ovat kuitenkin selvinneet menestyksekkäästi esimerkiksi keksimällä jatkuvasti uusia pelon aiheita.

Tutkimuksessani olen huomannut mielenkiintoisen ilmiön: vaikka Timo Soini 2000-luvulla toi esiin rasistisen oikeistolaisen populismin sympatioita, hänet on nähty pikemminkin demokratiaa pelastavana voimana, joka puolueiden kriisien ja perinteisten puolueiden vaalirahakohujen aikaan ajoi perinteisten puolueiden ohi.

Vaatimukset, joihin Soinin nousu pohjautui, eivät olleet vain rasistisia. Kuinkahan moni perussuomalaisten äänestäjien toiveista toteutuu tällä vaalikaudella? Kuinka moni pettyi politiikkaan?

Perussuomalaisten nousussa on elementtejä, jotka koskettavat meitä kaikkia, kuten leijonasymbolin paluu symbolipolitiikan kentälle. Tuon symbolin uudelleen omiminen on näkynyt vihreiden vaalikampanjassa, keppihevostenmielenosoittajien liiveissä ja Häiriköiden julisteessa, Soinin alkuperäisen presidentinvaalijulisteen leijonavaakuna on vaihdettu Harro Koskisen Sikavaakunaan (1969). Teoksessa yhdistyvät isänmaallisuuden uusi nousu ja pohdinta, toisto ja de/rekonstruktio. Haluammeko ja saammeko possun vai leijonan?

Häiriköt: Vuosi vaaleista – missä menet, Suomi?
Häiriköt: Vuosi vaaleista – missä menet, Suomi? Kuva: Velda Parkkinen

Saitko, mitä tilasit, häiriköt kysyvät. Keskeinen kysymys!

Politiikantutkimuksessa liian usein kuvitellaan, että puolueet edustavat jotain ennalta annettuja intressejä. Edustaja on aina jotain muutakin kuin äänestäjänsä kopio. Edustus on esteettistä (Frank Ankersmit) tai aina artikulaation tuote (Ernesto Laclau). Puolueet artikuloivat vaatimuksia, joihin samaistutaan.

Keskeistä selvitettävää puolueille siis olisi, että mitä tilattiin, mitä tilataan ja miten siihen päästään?

Emilia Palonen opettaa politiikan tutkimusta valtio-opin yliopistonlehtorina (ma.) Helsingin yliopistossa. Hän on väitellyt tohtoriksi Unkarin politiikan kahtiajaosta Essexin yliopistossa ja on perehtynyt jälkimarxilaiseen diskurssiteoriaan.

Palonen toimittaa yhdessä jyväskyläläisen kulttuurintutkijan Tuija Saresman kanssa Suomen Akatemian rahoittaman tutkimushankkeen kirjaa Populismista liikkeenä ja retoriikkana 2000-luvun Suomessa. Emilia Palonen osallistui Jari Tammisen ja Jani Leinosen kanssa Häiriköivät dosentit -keskustelutilaisuuteen Suomen valokuvataiteen museolla 26.4.

Seuraavat Häiriköivät dosentit -tilaisuudet Helsingin Maailman kirjoissa (28.–29.5.). Niissä pohditaan ihmisoikeusliiton ja Suohpanterrorin kanssa saamelaisten asemaa Suomessa sekä talouskysymyksiä Attacin ja Teivo Teivaisen kanssa.

Lisää Häiriköiden osuudesta Vuosi vaaleista -näyttelyssä täältä.

Jaa tämä:

Katupartiolainen kertoo

Populismin myllertäessä yhteiskuntaa, tutkijan on valittava paikkansa.

Suhtautumisessa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, erityisesti rasismin nousuun ja sen raaistumiseen, on tutkijalla aina position pohtimisen paikka. Viime vuosien aikana tutkijan aktivismi on tullut asiaksi, jota jokainen humanistis-yhteiskuntatieteellinen tekijä joutuu pohtimaan. Moni on tosin myös hiljaa. Se on saattanut tuntua turvallisimmalta vaihtoehdolta, kun rasismin ja tasa-arvon tutkijat ovat olleet vainon kohteena yli kymmenen vuoden ajan.

Tutkijoiden tehtävä on tutkia ilmiöitä, prosesseja ja liikehdintää. Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen 2014 ilmestynyt Taisteleva tutkimus sijoittaa tutkijat myös kentälle, jossa osallistuva toimintatutkimus on vain yksi askel aktiivisempaan yhteiskunnalliseen rooliin.

Tieteen ja tutkimuksen kantaaottavuus sisältyy jo valintoihin: jos esimerkiksi köyhyyttä tuottavia mekanismeja ei tutkita, ilmiöstä on vaikea puhua, ja se jää helposti näkymättömiin.

Huhtikuun Voiman välissä julkaistiin Loldiesr of Odinin tekemä Pelle-Sanomat-lehti. Paperiversiot lehtitelineissä kautta maan.
Huhtikuun Voiman välissä julkaistiin Loldiesr of Odinin tekemä Pelle-Sanomat-lehti. Paperiversiot lehtitelineissä kautta maan. Samalla, kun keskustelua populismista ja fasismista käydään yliopistoilla, käydään samaa keskustelua myös kaduilla ja sosiaalisessa mediassa. Parhaassa tapauksessa nämä keskustelut tukevat toisiaan. 

Natsismin nousua seurannut filosofi Hannah Arendt teki näkyväksi totalitarismia. Teoksessaan Totalitarismin synty (1951, suom 2013) hän kuvaa Saksan 1930-luvun liikehdinnän tavoitelleen ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan olleet mukana vastuullisissa poliittisissa rooleissa. Heillä ei ollut siksi kokemusta parlamentaarisesta toiminnasta, vastuusta äänestäjille eikä monimutkaisesta sosiaalisen neuvottelun verkostosta. ”Totalitaarisen viruksen” nopea levittäminen onnistuu helposti. Siitä viimeisimpänä esimerkkinä on hurmosliikkeen kaltainen Donald Trump -vaalikampanja.

Hannah Arendt kirjoitti Totalitarismin syntyä 1940-luvun lopulla. Sitä on suorastaan kylmäävää lukea nyt, kun Punaisen Ristin työntekijöitä on kivitetty, kun polttopulloja on heitelty kohti nukkuvia, turvapaikkaa hakevia ihmisiä. Kun kadulla kulkevat pompööseihin kuviotoppatakkeihin pukeutuneet miehet.

Arendt näki, että julmuuden tekee mahdolliseksi sokea totteleminen, byrokratia ja kyvyttömyys kieltäytymiseen, ei syvä pahuus.

Moraalisen mielikuvituksen puute on meilläkin tuttu: nykyisen hallituksen päätökset törmäävät perustuslain lisäksi myös eettisiin peruskysymyksiin. Olen ollut mukana Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksessa käynnissä olleessa projektissa Populismi liikkeenä ja retoriikkana. Maaliskuussa päättynyt projekti toi esiin, kuinka populismin nousu kytkeytyy muun muassa maahanmuuton nostamiseen poliittiseksi pelivälineeksi.

Populismin retoriikka tehoaa ihmisiin, koska se pystyy tarjoamaan kaikille jotain vedoten pelkoihin, kateellisuuteen ja ennakkoluuloihin. Tyhjät termit, kuten ”maahanmuuttokriittisyys” täyttyvät kunkin omilla ennakkokuuloilla, urbaanilegendoilla tai tehokkaan propagandan luomilla kuvilla.

Populismi on ollut 2000-luvun alun keskeinen totalitarismin rakennusväline, ja vuoden 2015 aikana populismista tuli valtavirtaa. Merkittävä käänne kehityksessä olivat 2011 eduskuntavaalit perussuomalaisten 19 prosentin äänisaaliilla. Sen myötä populismista oli tullut yleistä poliittista puhetta.

Pelleillä riitti sanottavaa. Lukija tuskin menisi tyystin metsään, mikäli määrittelisi sisällön suhteellisen dadaksi.
Pelleillä riitti sanottavaa. Lukija tuskin menisi tyystin metsään, mikäli määrittelisi sisällön suhteellisen dadaksi.

Minua kiinnostaa esimerkiksi se, keiden joukossa ihminen tuntee seisovansa Rajat kiinni -tapahtumassa? Ketä kompataan, kun toivotetaan jollekulle raiskausta? Millaisissa fantasioissa ollaan? Kun mies heittää polttopullonsa tuulikaapin ikkunan läpi ehkä jännityksestä tärisevin, kohmeisin ja humalaisin käsin, missä hän oikeastaan on? Onko hän siinä hiljaisen tiilitalon edessä, vai kokeeko hän olevansa keskellä suurta eurooppalaista sotatannerta, taistelemassa ylivoimaista vihollista vastaan?

Kysymys kuuluu myös, missä itse kukin on yhteiskunnassa, jossa tätä tapahtuu?

Lähdin kunnallispolitiikkaan mukaan 50-vuotiaana, juuri väitelleenä, koska se tuntui välttämättömältä 2011 eduskuntavaalien jälkeen. Sitä ennen merkityksellisin performanssini oli lähteä maahanmuuttajayhteisön nuorten naapurintädiksi.

Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin löytänyt itseni myös muun muassa tekemästä katuperformanssia Suomen Vastarintaliikkeen pahoinpideltyä kolme ihmistä jyväskyläläisessä tavaratalossa, olen ollut rakentamassa kukista sydämiä anarkistien rauhalliseen mielenosoitusmarssiin ja olen jakanut karamelleja Kyllit ja Kullervot -halipartiossa.

Tällaista tehdään joka puolella maata. Tällaiset toimet rikkovat omalla populistisella tavallaan rasistisen populistisen retoriikan kautta luotua vastakkainasettelun illuusiota ja väitteitä ”ääripäistä”. Tällaiset teot, joille ei aseteta vastapuolta, kutistavat pelon ilmapiiriä. Ne luovat toisenlaista argumentointia.

Eikä ole lehti valmis ilman takakantta.
Eikä ole lehti valmis ilman takakantta.

Käyn edelleenkin debattia itseni kanssa tutkijan, aktivistin ja populististakin retoriikkaa käyttävän poliitikon roolien suhteista. Tutkijana olen tiedeyhteisön katseen alla, poliitikkona minut punnitsee äänestäjä ja yhteistyön kenttä, aktivistina sanani ja tekoni arvioidaan kovin monelta suunnalta. Onko se tutkijan arvolle sopivaa? En tiedä, enkä voi välittää. Näin koen nyt välttämättömäksi tehdä. Jätän sen arvioinnin myöhemmälle. Nyt en ehdi.

Artikkeli liittyy Häiriköt-päämajan tiedettä popularisoivaan hankkeeseen. Lisää karnevalismista Häiriköt-päämajan Iida Simeksen bloggauksessa.

Kirjoittajasta:

FT Irma Hirsjärvi väitteli vuonna 2009. Hän on juuri saanut Suomen kulttuurirahaston rahoituksen tutkimusryhmälleen, joka tekee Suomen osuuden 46 maata kattavasta The World of Hobbit -tutkimuksesta, jossa tutkitaan elokuvasarjan vastaanottoa eri maissa.

Suomen akatemian Populismi retoriikkana ja liikkeenä -projektin tuloksista ilmestyy suomenkielinen kirja syksyllä 2016 ja englanninkielinen kirja 2017.

 

Jaa tämä:

Vapauttakaa museo

 Vuonna 2010 Lontoon Tate-museossa järjestettiin työpaja, jonka tarkoituksena oli tuottaa kriittistä taidetta. Työpajaa järjestäneet kuraattorit ilmoittivat ainoaksi rajoitteeksi sen, että museon sponsoreita ei saa piikitellä.

Työpajan osallistujat päätyivät kuitenkin keskittämään kaiken huomionsa museon ja sitä sponsoroivan öljy-yhtiö BP:n yhteistyöhön. Työpajan päätteeksi Tate Modernin ylimmän kerroksen ikkunoihin teipattiin suurin kirjaimin teksti ”Taidetta, ei öljyä”. Samaan aikaan Meksikonlahdella siivottiin BP:n Deep Water Horizon -öljynporauslautan tuhoutumisen synnyttämää öljymaalausta.

Työpaja toimi lähtölaukauksena Liberate Tate -ryhmälle, joka on tuonut sittemmin yhteen satoja taiteilijoita ja aktivisteja. Ryhmä on kyseenalaistanut sen, että julkisin varoin rahoitettua taideinstituutiota käytetään tuhoisan teollisuudenalan brändin rakentamiseen.

Tämän vuoden maaliskuussa BP ilmoitti vetäytyvänsä 30 vuotta jatkuneesta Taten sponsoroimisesta. Syyksi ilmoitettiin huonot markkinanäkymät, mutta kaikki eivät ole ihan varmoja selityksen rehellisyydestä.

"Art not oil". Tästä se lähti, muutama sana museon ikkunassa käynnisti vuosia jatkuneen ja lopulta menestyksekkään kampanjan.
”Art not oil”. Tästä se lähti, muutama sana museon ikkunassa käynnisti vuosia jatkuneen ja lopulta menestyksekkään kampanjan.

”Lähdin mukaan Liberate Taten toimintaan pian tuon ensimmäisen työpajan jälkeen”, Kevin Smith kertoo. ”Oma taustani on enemmänkin aktivismissa, ja toimintaani ajaa ilmastonmuutoksen synnyttämä kauhu. On tunnettu tosiasia, että meidän on jätettävä kaksi kolmasosaa tunnetuista fossiilisten polttoaineiden varannoista polttamatta, jotta ilmastonmuutos ei riistäydy täysin käsistä.”

”Öljy-yhtiöt ovat valmiita pelaamaan uhkapeliä ihmisten elämillä, Meksikonlahden rannoilla, kokonaisilla ekosysteemeillä ja ilmastonmuutoksella vain voitontavoittelunsa takia.”

BP:n suora kritisoiminen ei välttämättä johda mihinkään, koska yhtiö tai sen tärkeät sidosryhmät eivät protesteista välitä. Keskittämällä kritiikin BP:n harjoittamaan kulttuurialan yhteistyöhön, Liberate Tate löysi kuitenkin otollisen kohteen.

”Tatella ja BP:llä on vuosikymmeniä jatkunut mukava yhteistyösuhde, eivätkä öljy-yhtiöiden toiminnasta paljastuneet ympäristörikokset, ihmisoikeusrikkomukset ja moraalittomuudet olleet häirinneet sitä”, Smith perustelee. ”Sama kehitys tapahtui parikymmentä vuotta sitten tupakkateollisuuden kanssa.”

Vain reilua vuotta aiemmin Greenpeace onnistui hyvin samankaltaisin taiteen ja aktivismin sekaisin menetelmin saattamaan loppuun Legon ja Shellin vuosikymmeniä jatkuneen yhteistyön.

Vuosi Meksikonlahden öljykatastrofin jälkeen Liberate Tate -ryhmä muistutti öljyonnettomuuksien inhimillisestä hinnasta Tate Britainin aulassa. 
Vuosi Meksikonlahden öljykatastrofin jälkeen Liberate Tate -ryhmä muistutti öljyonnettomuuksien inhimillisestä hinnasta Tate Britainin aulassa.

Neljästä taidemuseosta koostuva Tate huolehtii 1500-luvulta asti kootusta Britannian valtion taidekokoelmasta. Se ei ole valtionmuseo, mutta Britannian kulttuuriministeriö rahoittaa sen toimintaa. Sponsorointiyhteistyön kautta saadut korvaukset muodostavat häviävän pienen osan museon vuosibudjetista.

Kevin Smithin mukaan Tate taisteli kolmen vuoden ajan oikeussalissa, jotta heidän ei tarvitsisi paljastaa sponsoroinnin kautta saamansa korvauksen suuruutta. “Heillä oli kokonainen juristiarmeija käytössään, koska he ovat halunneet viestiä, että tämä raha olisi jotenkin merkittävä osa instituution rahoitusta – että ilman sitä pitäisi rokottaa kävijöitä lippuluukulla tai sulkea kokonaisia museosiipiä tai vastaavaa. Lopulta kävi ilmi, että sponsoroinnilla on katettu alle puoli prosenttia museon käyttökuluista.”

Kun Liberate Tate -ryhmä sai lopulta vuonna 2015 oikeusprosessin päätteeksi Tatelta tiedon siitä, minkä verran BP tosiasiassa maksaa yhteistyöstä, ryhmä toteutti The Reveal -tempauksen (’Paljastus’). “Teimme osapuolten keskimääräistä sponsorisummaa vastaavan määrän, eli 240 000 punnan edestä Bank of Tate -seteleitä. Niiden toisella puolella oli Taten johtaja Nicholas Serota ja toisella BP:n entinen toimitusjohtaja, Taten hallituksen nykyinen puheenjohtaja John Browne. Performanssissa yhdeksän huiveihin verhoutunutta aktivistia heitti setelit rauhallisesti yläparvilta museokävijöiden päälle näiden astuttua museoon.”

Museon johdossa on epäilemättä koettu, että Tate saa uskottavuutta, kun sen nimi yhdistetään globaaleihin yritysbrändeihin. Samalla museo kuitenkin osallistuu viherpesuun ja rajoittaa taiteellista vapauttaan, kuten nähtiin Liberate Taten synnyttäneen työpajan rajausten yhteydessä.

”Vaikka museo muuta väittäisikin, niin tietenkin nämä yhteistyöt vaikuttavat myös kuratoriaalisiin valintoihin ja päätöksiin. Eikä kyse suinkaan ole siitä, että museota sponsoroivat yritykset edes puuttuisivat tähän. Henkilökunta sensuroi itse itseään.”

Näitä sitten piisasi ja satoi museokävijöiden niskaan.
Näitä sitten piisasi ja satoi museokävijöiden niskaan.

Taiteella on ollut keskeinen sija ryhmän aktivismissa.

”Yksi Liberate Taten menestyksen salaisuuksista on se, että olemme hyödyntäneet taidetta eri tavoin. Se on todellakin ollut työkalu taidemaailman puhuttelussa. Taidemaailma ei välttämättä ottaisi kovinkaan vakavasti perinteisin aktivismin keinoin – esimerkiksi mielenosoituskylttien ja valokopioitujen flaijereiden avulla – välitettyä viestiä. Taideperformanssit ovat olleet uskottava tapa puhutella taidemaailmaa.”

”Tämä luova prosessi on epäilemättä auttanut meitä myös pysymään kasassa ryhmänä – uusien toimintatapojen ideointi on pitänyt tekemisen kiinnostavana ja motivoivana.”

Vuosien mittaan ryhmä on toteuttanut parisenkymmentä suurempaa tempausta. Suosikkitempauksen nimeäminen on Smithille mahdotonta, mutta yksi kokonaisuus nousee yli muiden.

”Koen että Parts per Million, Time Piece ja Birthmark muodostavat löyhän trilogian. Ne kommentoivat ja täydentävät toisiaan.”

Parts Per Million (2013, Tate Britain) -performanssissa 50 hunnutettua henkilöä kiersi läpi näyttelytilaa ja luki yhteen ääneen ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia taideteosten valmistumisajankohtien mukaan.

Time Piece (2015, Tate Modern) -performanssissa 75 esiintyjää otti omin luvin haltuun Tate Modernin Turbiinihallin yhden vuorovesikierron ajaksi – eli noin 25 tunniksi. Tuona aikana valtaajat kirjoittivat hiilillä lattiaan ja seiniin katkelmia ilmastomuutosta käsittelevistä teoksista.

Birthmark (2015, Tate Britain) -performanssissa halukkaiden kehoon tatuoitiin Taten tiloissa luku, joka kuvastaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta kantajansa syntymävuonna. Mitä nuorempi kantaja on, sitä suurempi hänen lukunsa on.

Noin kuusi vuotta jatkuneen toiminnan aikana yhtään Liberate Tate -ryhmän jäsentä tai performansseihin osallistunutta henkilöä ei ole pidätetty. Vaikka kritiikki on ollut terävää, on meno ollut kohteliasta puolin ja toisin.

”Toteuttaessamme Gift-performanssia, jonka osana ujutimme Turbiinisaliin 16-metrisen tuulivoimalan, henkilökunta yritti kyllä estellä meitä. Yksi vartija esimerkiksi meni lattialle makaamaan meidän eteemme. Se muuten käänsi roolit kiinnostavalla tavalla päälleen – vartija hyödynti suoran toiminnan keinoa.”

Ryhmän tietojen mukaan Taten sisällä on jo varhaisessa vaiheessa tehty päätös, että heidän tekemisiään ei estellä. Häiriöiden on toivottu menevän ohi mahdollisimman pikaisesti. “Time Pieceä tehdessämme henkilökunta ilmoitti meille, että museo sulkeutuu pian. Kun emme poistuneet paikalta he tulivat seuraavaksi kertomaan lukinneensa vessat. ’Ei hätää’, sanoimme. ’Toimme oman retkivessan mukanamme.’ Tämän jälkeen he ilmoittivat lukitsevansa ulko-ovet ja toivottivat hyvät yöt.”

Kritisoidessaan instituutiota Liberate Tate on tahtomattaankin tullut astuneeksi Taten työntekijöiden varpaille, vaikka työntekijät eivät kritiikin kohteena olekaan. Tämä on tiedostettu.

”Pääosin keskiluokkaiset ja valkoihoiset taiteilija-aktivistit sotkevat paikat ja pääosin tummaihoiset, alempaa yhteiskuntaluokkaa edustavat siivoojat siivoavat sotkut. Onhan se ongelmallinen asetelma. Olemme tiedostaneet tämän ja pyrkineet aina parhaamme mukaan viestimään motiivimme ja tavoitteemme työntekijöille. Olemme olleet myös yhteydessä palvelualoja edustavaan PCS-ammattiliittoon, joka edustaa monia näistä työntekijöistä. Liitto on myös omassa kannanotossaan tuominnut öljy-yhtiöiden sponsoroinnin.”

Vaikka virallisissa lausunnoissa sitä ei olekaan näkynyt, niin Kevin Smithin tietojen mukaan myös eri tasoilla museo-organisaatiota on esiintynyt kriittisyyttä öljy-yhtiön sponsorointia kohtaan. Instituution korkein johtoporras on kuitenkin seissyt yhteistyön takana, eivätkä kriittiset äänet ole saaneet kuuluvuutta.

Liberate Tate asetti tuulivoiman The Gift -teoksellaan öljyteollisuuden vastavoimaksi.
Liberate Tate asetti tuulivoiman The Gift -teoksellaan öljyteollisuuden vastavoimaksi.

Öljy-teollisuuteen liittyy paljon eettisiä ongelmia. Taten ja BP:n yhteistyön kaltaisissa tapauksissa on kuitenkin esitetty ajatus, että näin ainakin osa likaisesta rahasta käytettäisiin taiteen kaltaiseen hyvään. Smith ei ajatusta allekirjoita.

”Kyse on siitä, kuinka BP:n kaltaiset toimijat pyörittävät ja rakentavat liiketoimintaansa. Ne tarvitsevat sosiaalisen hyväksynnän toiminnalleen, ja sponsorointi auttaa niitä saamaan sen. Erityisesti Lontoon kaltaisessa öljy-kaupan keskittymässä yritys tarvitsee goodwilliä sidosryhmiltään, jotka määrittävät yhteiskunnan kehityssuuntia. Se raha ei mene hyväntekeväisyyteen vaan BP:n aseman pönkittämiseen ja sementoimiseen.”

Ryhmän nimi on Liberate Tate (”Vapauttakaa Tate”), koska sen jäsenet haluavat suhtautua Tateen positiivisesti ja pelastaa sen yritysmaailmaan liittyviltä ongelmilta. Smithin mukaan ryhmä iloitseekin nyt voitosta ja siitä, että öljy-yhtiö on menettänyt jalansijaa yhteiskunnassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki taidemaailman ongelmat olisi ratkottu. Ryhmän täytyykin päättää, jatkaako toimintaa uusin tavoittein vai hajota.

”Olemme työskennelleet tiiviisti yhdessä vuosien ajan, ja sen myötä olemme saaneet aikaiseksi uskomattoman hienoja tempauksia – emme halua heittää tuota menemään kevyin perustein. Meidän täytyy kuitenkin miettiä jatkotavoitteitamme ja sitä, jatkaisimmeko samalla nimellä vai vaihtaisimmeko sen. Nämä ovat suuria kysymyksiä ja ottavat aikansa, emme aio ainoastaan laittaa lappua luukulle kaikessa hiljaisuudessa.”

www.liberatetate.org.uk

Jaa tämä:

Muistojen pirstaleisia fantasioita: Männynneulasia Jyväskylässä.

Tarkoituksellisen sirpaleinen ja rosoinen Hanna Råstin Pine Needles herättää levottomia ajatuksia. Se pakottaa katsojan pohtimaan omaa historiaansa. Mikä on tehnyt minusta sellaisen kuin olen? 

Råstin näyttely kertoo mitä vaarallisimmista häiriöistä todellisuudessamme. Häirintää eivät aina harjoita toiset ihmiset, kuuluiset ”ne muut”, eivätkä ”jotkut”. Saatamme rakentaa valheellisen historian itse itsellemme.

Joskus teemme itsestämme uhreja, jos se sopii hauraaseen feikkitodellisuuteemme paremmin kuin se mahdollinen totuus, että ehkä olemmekin itse möhlineet. Haluamme olla moraalisesti oikeamielisiä, vaikka sitten jälkeenpäin historiaamme repien tai uudelleen värjäten.

Menneisyyden valheet eivät aina ole ongelmallisia. Voihan silottelu olla ihan positiivistakin, jos muistomme kätkevät suuren trauman ja nykyisyys on helpompaa kun sitä ei käsittele.

Mutta entä jos käytämme tulevaisuuden pahojen tekojen oikeutuksena omia valemuistojamme?

Jos valheemme muka oikeuttavat vaikka väkivaltaa, todellisuutemme vääristymä ei ole vain yksityisasiamme.

Of the same blood, 2014, 30x40, From series Pine needles
Of the same blood, Samaa verta, 2014, 30×40, from series Pine Needles

Luonnontieteet kohtelevat ihmistä tämän geeniperimän lopputuloksena.  Lääkärit haluavat tarkistaa sairaskertomuksen ja verenkuvan ennen kuin päättävät keitä olemme.

Poliittiset teoreetikot muutama vuosikymmen sitten pitivät yksilöä lähinnä yhteiskunnallisten vaikutusten uhrina.

Amerikanjuutalaiset ja hirtehiset taiteilijat, kuten kirjailija Philip Roth ja elokuvaohjaaja, auteur Woody Allen opettivat, että newyorkilainen ahdistunut menestyjä on taustaltaan terapeuttinsa traumaattinen luomus.

Nykypäivän liberaalitrendi on pitää ihmistä oman elämänsä sankarina, joka on tehnyt tietoisesti omat valintansa. Jos omat tai menneiden sukupolvien valinnat ovat huonoja, yksilö ansaitsee rangaistuksensa kuten köyhyyden.

Onneksi nykytaiteilijat usein kyseenalaistavat totutut rakennelmat ja vaativat ihmistä, kutakin itseään, pohtimaan omaa historiaansa.

12694643_10154609422748942_6683898638502879158_o
Galleria Ratamo ja Pine Needles

Näyttelyn esitteessä Råst kertoo, että ”ihmisen kasvussa ei ole aikaa, on vain muutoksia. — Olemme herkkiä muutoksille ja häiriötekijöille, mitkä yleensä tulevat ulkopuolisesta maailmasta. Nämä häiriöt saattavat vaikuttaa merkittävästi siihen, miten näemme itsemme ja ympärillä olevan.”

Millainen olisi menneisyyteni ollut, jos kuvan henkilöt olisivatkin eri kuin kuvassa ovat? Muistanko edes keitä kuvassa oli, kun ei näe kuvaa?  Muistanko heidät, jos heidät on ääriviivoja myöten leikattu kuvasta pois? Entä jos kuvan päällä onkin häiriöitä – värejä ja muotoja, joita kuvan todellisuudessa ei ollut?

Kun menneisyys on pirstaleinen, kuva hajoaa suikaleiksi. Ja kun suikaleet liittää yhteen, kuva palautuu oudon väreilevänä. Kuin muisto, korjattu kuva tavoittaa vain jotain hetken tunnelmasta – aito tilanne on ikuisiksi ajoiksi mennyttä.

Entä jos kuvasta irrottaa jonkin näennäisen huomaamattoman rakenteen: taustan tai värin. Irtoaako muistosta jokin olennainen osa pois – vai tuleeko siihen jotain lisää?

”Menneen elämämme jäljet ovat valjastettu loputtomaan muokkaamiseen, uudelleenmuokkaamiseen ja selvittämisen prosessiin itsestämme, tässä hetkessä”, kirjoittaa Råst.

Hanna Råst on syntynyt v. 1986 Saarijärvellä. Hän on valmistunut maisteriksi Aalto-yliopistosta vuonna. 2011. Pine Needles nähdään tänä vuonna myös Saarijärvellä.

980142_10154609441498942_6559255243175067328_o
Tervetuloa, nuoriso.

Veturitallit ja Ratamon galleria ovat hyviä tutustumiskohteita vain piipahtajille. Tiloissa on kahvila, kirjastoja ja paljon harrastustoimintaa.  Paikallisille – varsinkin nuorille – on kerhoja kuvataiteista elokuviin ja jopa ammatinvalintaohjausta. Äiditkin siellä tapaavat ja avautuvat.  Tiloista saa vuokrata bilepaikkoja yksityistilaisuuksiin.

Hanna Råst: Pine Needles on Grafiikka- ja valokuvakeskus Ratamossa 3.4. asti. jyvaskyla.fi/ratamo

Veturitallit Jyväskylä, Veturitallinkatu 6, veturitallit.jyvaskyla.fi

12829492_10154609441273942_1145415786728862781_o
Galleria Ratamon kauppaa ja kirjastoa.
Jaa tämä:

Neuvostopropagandaa Kumussa: romantiikkaa, puimureita ja poppia 

Aurinko paistaa, vilja kypsyy. Kaikki tanssivat. Todellisuudessa, jota ei koskaan ollutkaan. 

Tallinnan taidemuseo Kumu täytti tänä keväänä kymmenen vuotta. Sen kunniaksi museossa avattiin uusi rohkea näyttely ”Konflikteja ja mukautumista. Neuvostoajan virallinen taide (1940–1991).” Se on pysyvä näyttely, jossa leikataan läpi myös monia rautaesiripun toisella puolella asuneille tuntemattomampia neuvostoprotestin muotoja: pop-taidetta ja hippejä.

Kumuun kannattaa silti ihan kiiruhtaa tänä keväänä, sillä ”Romanttista ja edistyksellistä” -otsikolla oleva stalinismin ajan näyttely on esillä vain vappuun asti.

12829266_10154591324233942_4249277302667104701_o
Neuvostoliitossa nostettiin naisetkin telineille. (Yksityiskohta.)

Taulujen stalinistinen Neuvosto-onnela saa katsojan mykistymään arjen kauneudesta. Ihmiset ovat iloisia ja hyvinvoivan näköisiä, lapset leikkivät, aurinko paistaa ja vilja kypsyy.

Eläimiäkin niissä on, ihan kuin Vartiotornin huikeimmissa paratiisikuvissa.

Ihmiset myös näyttävät viihtyvän joukoissa: monissa kuvissa ollaan keräännytty yhteen jotain tapahtumaa varten tai kuulemaan uutisia. Yksityisen aika on siis ohi. Onko kuvissa ironiaa?  Täytyypä kysyä taiteilijoilta ja aikalaisilta (kyllä, tähän artikkeliin seuraa vielä jatkoa!). Kun yli puoli vuosisataa sitten maalattuja stalinistisromanttisia maisemia näkee ison joukon kerralla, mieleen nousee ajatus että teoksissa on pakko olla kätkettyä parodiaa: ”Koska en voi maalata metsäveljiä piilossa, maalaankin pulleita lampaita, teuraallehan nekin joutuvat – hähhäähää, kyllä ne tajuavat jotka ovat tajutakseen”, on voinut taiteilija ajatella.

Lelli Muugan (s. 1922) Kanalassa on satoja pulleita kanoja. Tehomaatalous vaatii työn sankareilta paljon, mutta antaa näille myös huippuluokan vehkeet maan hallitsemiseen. Niinpä Lepo Mikkon (1911–1978) Kypsässä sadossa (v. 1953) on upean peltomaiseman lisäksi edistyksen ja vaurauden symboli, leikkuupuimuri! Samoin Richard Sagnitz ikuisti kolhoosin koneita.

Kaikki stalinistisen romantiikan näyttelyn maisemat eivät ole maaseudulta. Kuvissa on myös aurinkoinen Tallinnan Kalasatama, jossa veneet uivat syvällä painavien saaliiden kuormittamina. Rannalla on työläisiä nostelemassa hohtavakylkisiä fisuja laatikkokaupalla.

Jostain syystä ainoa kuva, jossa aurinko ei paista, esittää sementtitehdasta. Ehkä tässä kuitenkin piilee viesti: teollisuuden saasteet tuhoavat maan.

Laulujuhlille 1950-luvun Eestissä osallistui satojatuhansia ihmisiä. Esimerkiksi Tallinnan juhlilla vuosina 1950 ja 1955 lauloi 30 000 eestiläistä. Ei siis ihme, että näyttelyssä vietetään myös laulujuhlia: Ainakin kolmessa stalinismin ajan teoksissa valmistaudutaan laulamaan ja pukeudutaan parhaimpiin. Tyttöjen puvut ovat loisteliaita koristeineen ja kirjailuineen. Kukkiakin otetaan mukaan, ja kuorma-auton lavalla matkataan nauraen.

12803151_10154591368113942_2763506711483177792_n
Yksityiskohta Juhannusyöstä.

Näissä tauluissa ei tosiaan voi havaita pienintäkään eroottista latausta, vaikka elämässä lienee ollut erotiikkaa. Onhan kuvissa vauvoja ja lapsia niin runsaasti, että ainakin taidefantasioissa syntyvyys on ollut korkealla. Lela Livalin Juhannusillassa (1950) kokko luo valoaan kauniin tytön kasvoille. Pojan ja tytön tanssiote on siveyden huippu: nuoret tanssivat käsivarren mitan päässä toisistaan, eli tämä pari ei ole menossa heinälatoon muhinoimaan. Tanssin pyörteissä viihtyvät aikuiset ja lapset.

Ovatko nämä teokset lainkaan taidetta vai silkkaa propagandaa? ”Molempia”, sanoo Viroon perehtynyt taidekriitikko Otso Kantokorpi. ”Jotkut tekivät sellaisia kuvia kuin vaadittiin, jotta saivat sitten salaa tehdä jotain muuta.”

Neuvostoajan pysyvä näyttely ”Konflikteja ja mukautumisia” on laaja katsaus erilaisia tyylejä ja tekniikoita, ja sinne täytyy mennä useamman kerran. Sitä ei voi nielaista kerralla.

Esillä on – jo Kumun aikaisemmistakin näyttelyistä tuttuun tapaan – julisteita, muotokuvia, maalauksia ja grafiikkaa.

Evald Okasin (1915–2011) Uusi kaupunki (1965) on niin huikaiseva teos, että se herättää halun lähteä samalta seisomalta katsomaan lisää okaseja Haapsaluun, jossa on Evald Okas -museo. Uusi kaupunki on viivojen ja neliöiden yhtä aikaa ahdistava ja harmoninen kokonaisuus muotoja, joita luonnossa ei ole ollut ennen kaupunkien seinien, ikkunoiden, kattojen ja katujen syvyys-, leveys- ja korkeussuunnassa sisäkkäisiä ja päällekkäisiä laatikoita. Jos Okasin Uusi kaupunki olisi musiikkia, se olisi silkkaa Philip Glassia.

Ludmilla Siim (s. 1938) maalasi vuonna 1976 Keltaisen valon: äiti, lapsi, valot, värit ja muodot imaiset katsojan taikapiiriinsä.

Erityiskiitos Kumulle sisällyksekkäistä ja kiinnostavista tekstilaatikoista. Ilman selostuksia en olisikaan tajunnut, että 1960-luvun lopun hippiliike ulottui Neuvostoliittoonkin. Hipit viihtyivät tavoilleen tyypillisesti biitseillä eli tietysti kilometrien hiekka-aavikoilla Pärnussa, Haapsalussa ja Latvian Jurmalassa, kuten myös kaikkien neuvostorantaparatiisien ykköskohteessa Krimillä. Tämän tiedon tarvitset kun perehdyt neukkuajan pop-taiteeseen!

 

1898419_10154591322983942_8057695672998874414_o
Neuvostoeestiläisessä kuvastossa tuulee.

Lopuksi muutama historiallinen itsestäänselvyys. Neuvostoaika kuritti Viroa pahasti, varsinkin Stalinin kuolemaan saakka vuoteen 1953.

Viro joutui maailman johtajien likaisessa valtapelissä ensin natsi-Saksan armoille v. 1941–1944, ja heti perään maan yli pyyhkäisi vuosia jatkuva puna-armeijan ja neuvostojohdon harjoittama terrori. Vasta vuonna 1956 alkoivat joukkoarmahdukset, jolloin useita henkiinjääneitä alkoi palata.

Lennart Meri 1929–2006 oli ensimmäinen luonnolliseen kuolemaan Virossa menehtynyt maansa johtaja. (Hänkin tosin oli joutunut viettämään vuosia perheineen Siperiassa vankeudessa.) Viron poliittinen eliitti tapettiin Pikk-kadun kidutuskeskuksessa tai Siperiassa. Kymmenet tuhannet perheet – syytetyt miehet ja naiset vanhempineen ja lapsineen – kyyditettiin Siperiaan, ja pakkosiirretyistä vähintään joka seitsemäs menehtyi vankeudessa.

Viron maatalous kollektivoitiin vuonna 1949. Suurimmat ja julmimmat kyyditykset tehtiinkin helpottamaan tätä raskasta ja totaalisen epäoikeudenmukaista prosessia. Maanviljelijät joiden väitettiin kuuluvan omistavaan luokkaan eli kulakit hävitettiin kotikonnuiltaan, joten kolhooseissa ja sovhooseissa hääri paljon uusia tulokkaita. Väkeä Viroon siirrettiin myös muualta Neuvostoliitosta.

Taattuun neuvostokommunistityyliin asiat tehtiin vuosikausia pieleen suunnitelmatalouden suuntaviivoja pakonomaisesti noudattaen, ja vasta vuosikymmenen päästä johtajat ilmoittivat että olikin tehty suuria virheitä.

Historiakatsaukset kannattaa kerrata ennen Kumun näyttelyn katsomista. Sen verran ällistyttävää settiä siellä on.

10634040_10154591356938942_3814569830717171493_o
Kumun valoisa pääaula.

Näyttely: Romanttista ja edistyksellistä – Suuntana stalinistinen impressionismi Baltian maiden maisemamaalauksessa 1940–1950-luvulla.

Näyttely esittelee neuvostoajan keskeisen taidekäsitteen, temaattisen maalauksen, vaiheita Baltian maissa ja etsii vastausta taiteenlajin suosioon. Näyttely on esillä 1.5.2016 saakka. 

Pysyvä näyttely: Konflikteja ja mukautumista. Neuvostoajan virolainen taide (1940–1991).

Uusi perusnäyttely keskittyy taiteen ja sen ympäristön mutkikkaisiin suhteisiin. Siinä nostetaan esiin yhden aikakauden eri puolet ja taiteen muuttuvat roolit, joihin kuuluu niin ympäröivän elämän kuvaaminen ja vastarinta kuin myös vaihtoehtoisten todellisuuksien luominen.

Kumu Kunstimuuseum. Os. Valge 1. Baltian suurin, suomalaisen Pekka Vapaavuoren suunnittelema taidemuseo sijaitsee Kadriorgin puistossa. Raitiovaunulla pääsee erinomaisesti (suunta: Kadriorg). Avoinna ti–su, p. +372 602 6000. http://kumu.ekm.ee/fi/

10355566_10154591320643942_1476308857911376151_o
Onnea kymmenvuotiaalle!
Jaa tämä: