Blogi

Reilu meno alustataloudessa?

Alustatalous mullistaa markkinat, pöhinä on kova ja sijoittajat kilpailevat siitä, kuka saa kaataa eniten rahaa start-upeille. Monet alustatalousfirmat kuitenkin rakentavat toimintansa työntekijöiden aseman kurjistamisella.

Kotimainen ruokalähettifirma Wolt lupasi, että ensi vuoden aikana se rupeaa maksamaan lähettiensä tapaturmavakuutukset. Tämä saattaa kuulostaa hassulta lupaukselta, sillä yritykset tosiaan ovat velvoitettuja vakuuttamaan työntekijänsä. Wolt on kuitenkin ns. alustatalousyritys, eivätkä sen lähetit ole sen työntekijöitä.

Lähetit ovat yhteistyökumppaneita eivätkä normaalit työntekijöiden oikeudet koske heitä. Jos kolaroit auton tai telot itsesi roudatessasi salaattia asiakkaalle, niin se on voi-voi ja oma vika.

 Woltin perustaja Miki Kuusi kertoi kesällä, että firma kerännyt 110 miljoonaa euroa uutta ”kasvurahoitusta”. Yhtiön arvoksi on arvioitu jopa 500 miljoonaa euroa ja pöhinä sen ympärillä on ollut melkoista. Toiminta on laajentunut jo moniin maihin ja tuo 110 miljoonaa on korvamerkitty tuota turpoamista ruokkivaksi superhiivaksi. 

Woltin idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan hoitaa ravintoloiden ruoka-annoksia asiakkaille. Yhtiö on rakentanut netissä alustan, jolla ravintolat voivat tarjota tuotteitaan ja jonka kautta asiakkaat voivat sitä safkaa sitten tilata.

Sen varsinaisen ruuan noutamisen ja toimittamisen asiakkaille hoitavat lähetit joko autoilla tai polkupyörillä. Nämä lähetit eivät kuitenkaan ole Woltin työntekijöitä, sillä se ruuan roudaaminen ei oikeastaan ole osa yrityksen toimintaa. Tuskin sitä 110 miljoonana kasvurahoitusta saisi sillä, että olisi tosi hyvä pizzataksi. Wolt tarjoaa vain ja juurikin sen alustan (mistä termi alustatalous) jossa ruuan valmistajat ja lähetit kohtaavat. Alustatalouden logiikkaan kuuluu se, että lähetit ovat itsenäisiä yrittäjiä, vaikka käytännössä yritykset sanelevatkin heidän työnteon reunaehdot ja sen, missä ja milloin töitä tehdään.

Eli samalla, kun lähetit määritellään yrittäjiksi, heiltä puuttuu yrittäjyyden vapaus ja he kantavat käytännössä työnantajansa yritysriskin vaikkapa siitä, että asiakkaat eivät osta palveluita tai siitä työaikana tapahtuneesta kolarista.

Alustatalouden piirissä toimivista ja kohutuista yrityksistä monet tekevät isoja tappioita, mutta sen katsotaan liittyvän uusien markkinoiden luomiseen ja markkinoiden valtaamiseen. Myös Wolt on kasvanut vauhdilla ja samalla se on ollut komeasti tappiollinen. Sama on huomattu esimerkiksi taksi-alaa mullistaneesta Uberista.

Maailma muuttuu ja niin muuttuvat työmarkkinatkin. Muuttuvien markkinoiden uusia muotoja pohtiessa pitäisi kuitenkin pitää mielessä se, että Suomen kaltainen vakaa hyvinvointivaltio on mahdollista ainoastaan olosuhteissa, joissa kaikkia kohdellaan jokseenkin reilusti. Mikäli rakennamme työmarkkinat, joilla työntekijöiden asema on sietämätön, seuraa siitä epäilemättä monenlaista tyytymättömyyttä.
Nyt onkin ihan kaikkien etujen mukaista, että kovalla pöhinällä rakennettavan alustatalouden pelisäännöt saadaan oikeille raiteille heti kättelyssä. Niiden kerran vinoon menneiden raiteiden kääntäminen kun on tunnetusti vaikeaa puuhaa.
KUVA: Justice for Couriers

Alustatalouteen ja työntekijöiden oikeuksiin sen piirissä liittyy paljon erilaisia epäselvyyksiä ja monien on vaikea hahmottaa sitä, kuinka omituisessa asemassa nämä ei-työntekijät ovatkaan. Viime viikolla Ilta-Sanomat uutisoi, kuinka Woltin lähetti tienaa parhaimmillaan 4000 euroa kuussa. Uutinen kuulosti liian hyvältä ja sitä se olikin.

Todellisuudessa lähetti oli laskeskellut, että ehkä teoreettisesti työskenetelemällä keskeytyksettä voisi kuukauden aikana kerätä tuon verran palkkioita. Ja nyt seuraa tärkeä mutta: läheteille maksetaan palkkioita, ei palkkaa. Tuosta palkkiosta he joutuvat itse maksamaan esimerkiksi lakisääteiset maksut ja vastaavat itse kuluista, jotka työn teosta syntyy.

Myöhemmin Ilta-Sanomat oikaisi uutistaan sen todellisen palkkion kohdalta. Toteutuneet palkkiot ovat haastatellulla lähetillä olleet noin 2000 euroa kuukaudessa. Lähettien oikeuksia ajava Justice for Couriers -kampanjan mukaan tuo kaksi tonnia on jopa poikkeuksellisen korkea kuukausipalkkio. Kampanja myöskin laski tuosta tarkemmin todellisen palkkatason.

Ensinnäkin lähetillä menee työajoihin polttoainetta omien laskujensa mukaan jopa 400 eurolla kuukaudessa. Lisäksi tuosta 2000 eurosta pitää maksaa yel-maksuja vajaa 500 euroa. Tämän jälkeen palkkiosta pitää maksaa vielä verot. Myös se välttämätön työväline, auto, pitää ostaa, huoltaa ja vakuuttaa omilla rahoilla.

Justice for Couriers -kampanja kertoo edelleen, että jopa työskentely ilman vapaapäiviä ei ole tuonut kaikille läheteille tuota 2000 euron palkkiota kuukaudessa.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Työn tekijöiden (ei siis työntekijöiden) epäselvä ja vaikea asema ei tietenkään ole ongelma, joka koskisi vain Woltin lähettejä. Olemme aikaisemmin kiinnittäneet huomiota Foodoran lähettien asemaan, mutta oikeasti kyse on verrattomasti näitä kahta ruuanvälitysfirmaa laajempi.

Olemme myös saaneet lukea nuorista Uber-kuskeista, jotka ajelevat pokia ympäriinsä vanhempiensa autoilla. Eli vanhemmat käytännössä maksavat lastensa työntekemisen kustannukset työnantajan puolesta. Puhetta on ollut myös nuorista, jotka hankkivat lisätienistejä vanhempiensa työsuhdeautoilla, jolloin sen työn tekemisen kustannuksia siirretään toisten yritysten maksettavaksi. Tämän kuvion saaminen kannattavaksi ja kestäväksi on yksi alan suurista haasteista.

Ongelma ei ole yksittäisissä yrityksissä vaan rakenteissa.

Voima-lehti järjesti keskustelutilaisuuden, jossa ääneen pääsi Justice for Couriers -kampanjan Miran Haimidulla sekä Kalevi Sorsa -säätiön hankevastaava Maija Mattila, joka on tutkinut työntekijöiden asemaa alustataloudessa.

Mattila kirjoitti aikaisemmin alustataloudesta Häiriköille:

”Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.”

 

 

 

 

Jaa tämä:

Ovatko markkinat uusi kirkko ja onnistuuko reformaatio?

Kauppakeskukset ovat syrjäyttäneet kappelit. Uskonpuhdistus systeemin sisältä ja sen säännöillä on kuitenkin vaikeaa. 

Marraskuun kahdeksantena, Herran vuonna 2019 jengi jonottaa Helsingissä Kampin kauppakeskukseen avattuun krääsäkauppaan. Kaupakeskuksen neljännessä kerroksessa auenneen Mujin ovelta lähtevä jono mutkittelee ykköskerrokseen ja siitä pihalle ja Narinkkatorin halki.

Siis jengi jonottaa päästäkseen ostamaan harmaita villasukkia ja sisustustilpehööriä.

Aikamme kuva: Ihmiset jonottavat kauppaan päästäkseen osaksi jostain itseään isommasta.
Jo kauan sitten tuli selväksi, että läntinen kuluttajayhteiskunta kellistään Neuvostoliiton, jossa myöskin jonotettiin kauppoihin. Mutta siinä, missä Neuvostoliitossa yritettiin tukahduttaa uskonto, teki kuluttajakapitalismi itsestään uskonnon.
Oheiset kuvat on kaapattu Suomen suurimpien kaupallisten medioiden sekä Ylen sivuilta. Suoraa videota Japanin Ikean avajaisista on lähetetty kaikilla kanavilla ja spektaakkelista on tiristetty ihan kaikki mahdollinen irti.

Teille, jotka ette tiedä tai ette ole välittäneet kerrottakoon, että Japanin Ikeaksikin kutsuttu Muji on kauppaketju, jonka on kuulemma aikanaan perustettu vastavoimaksi glamour-luxuksen ja turhan krääsän ruokkimalle ostoshysterialle. Ja nytten sitten meillä on tämä jono. En millään pysty uskomaan, että jonossa seisovilla ihmisillä olisi pakottava tarve oikeastaan millekään, mitä Muji heille juuri nyt tarjoaa. Tämän jonon äärellä on pakko kysyä, että onko Muji epäonnistunut tavoitteessaan vastustaa ostoshysteriaa ja muuttunut juuri siksi, mitä sen piti vastustaa.

Vallankumous syö lapsensa, tai jotain sen sellaista.

Tämä täysin mielipuoliselta vaikuttava jonottaminen kauppoihin ja kauppakeskuksiin herättelee ajatuksia myös siitä, mikä on yhteiskunnassamme merkityksellistä ja määrittävää. Olen jo vuosia pyörittänyt päässäni ajatusta siitä, että brändit ja kuluttajaprofiilit ovat ottaneet uskonnon ja seurakunnan paikat yhteiskunnassamme.

Vuosi vuodelta – ja avajaiset avajaisilta – tämä ajatus vahvistuu.

Näkevätkö kaukaisen tulevaisuuden post-suomalaiset ämpärin aikammepyhänä uskon symbolina? Nykyäänhän jengillä roikkuu kaulassa pienoismalleja skandinaavisen pakanajumalan vasarasta ja Lähi-idässä suositusta kidutusvälineestä, rististä. Ehkä tuhannen tai parin tuhannen vuoden päästä meidän jälkipolvillamme roikkuu ketjuissa pyhiä ämpäreitä.
Se olisi oikeastaan ihan oikea tapa muistaa meitä.

Mujiin jonottavat ihmiset eivät välttämättä kaipaa villasukkia tai ämpäreitä. Oikeiden aineellisten tarpeiden sijaan heitä saattaa hyvinkin ajaa halu ja tarve osallistua johonkin yhteiseen ja itseään suurempaan. Ja nykyajassa meille tarjotaan koettavaksi spektaakkelia, joka rakentuu kuluttajakokemuksen ympärille ja kuluttamiseen osallistuminen voi olla ainoa tapa osallistua johonkin itseään suurempaan.

Ehkä tuohon uuteen ja ihmeelliseen (tai ainakin sellaiseksi uskottuun) kauppaan jonottaminen ja lopulta liikkeen ovesta sisään astuminen tarjoaa samankaltaisen ihmeen kokemuksen, kuin mitä on tarjottu savuisessa torpassa asuville maan matosille, jotka ovat astuneet 1300-luvulla majesteetillisen Turun tuomiokirkon portista peremmälle ja ihailleet valkoisena hohtavia holvikaaria. En epäile hetkeäkään, etteikö pyhän ja ihmistä suuremman, ylimaallisen kokemus olisi ollut jopa musertava, kun urut ovat alkaneet pauhaamaan. Ja tätä ihmeen tuntua on ollut tarjolla marraskuisessa Helsingissä, kun televisioryhmätkin ovat tulleet todistamaan 2000-luvun alun pyhää rituaalia.

Onkin aikaamme hyvin sopivaa, että tuo Kampin ostospyhäköstä ulos mutkitteleva ja Narinkkatorin halkova jono ohittaa myös Kampin kappelin. Tämä vanhan ja uusien jumalien kohtaaminen palauttaa mieleen Heli Yli-Räisäsen kirjoittaman esipuheen Nauti tyhjyydestä -kirjastani.

Kun kuvataiteilija Harro Koskinen vuonna 1969 val­misti ristiinnaulittua sikaa esittävän Sikamessias-teok­sensa, se johti syytteeseen jumalanpilkasta ja lopulta mittaviin sakkotuomioihin. Elettiin aikaa, jolloin Suomessa ja useassa muussa länsimaassa uskonto määritti pyhän, jonka kritisoinnissa tai kommentoinnissa ilmaisunvapautta oli syytä rajoittaa. On vaikea kuvitella, millainen taiteellinen ilmaisu 2000-­luvun Suomessa voisi johtaa tuomioon jumalanpilkasta.

Ilmaisussaan saa sen sijaan olla tarkkana, kun kyse on kaupallisesta toiminnasta. Brändien julkinen kritisointi voi johtaa syytteeseen tai vähintään sellaisella uhkailuun [..] Mutta jos uskontoa voi kritisoida, miksi kritiikki ei ole yhtä sallittua mainonnan kohdalla? Onko brändi uusi pyhä, loukkaamaton? Ja jos näin on, miksi?”

Teologian väitöskirjatutkija Yli-Räisänen esittää, että mainonta kulkee samalla polttoaineella kuin uskonto. Tämä huomio on helppo allekirjoittaa, hiljentykäämme tämän ajatuksen äärelle.

Jaa tämä:

H&M:n toimitusjohtaja: ”Kestävä kuluttaminen haittaa pikamuotialaa.”

Kuinka pikamuotijätti voi samalla mainostaa ympäristöystävällistä mallistoa ja valittaa, että tiedostavat kuluttajat haittaavat yritystoimintaa? Siksi, että me hyväksymme täysin pähkähullut puheet yrityksiltä.

Elämme muuten kiinnostavia aikoja. Myöskin hulluja aikoja.

Pari viikkoa sitten pikamuotia myyvä H&M mainosti pitkin mediaa ja kadunvarsia ympäristöystävälliseksi luvattua Conscious-kokoelmaansa. Ja nyt H&M:n toimitusjohtaja Karl-Johan Persson huolehti siitä, että ympäristötietoisuuden lisääntyminen haittaa pikamuotiteollisuutta. Ristiriita mainosviestin ja toimitusjohtajan puheiden välillä on melkoinen.

Tai oikeastaan Persson kuvaili viime aikoina kasvaneen kuluttajien ympäristötietoisuuden uhkaavan jopa yhteiskunnan sosiaalisia rakenteita.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä. Tämä H&V-teos on nähtävillä osana Piiloöljy-näyttelyä Mikkelin valokuvakeskuksessa marraskuussa 2019.

Persson ei tyydy puhumaan Bloombergin haastattelussa ainoastaan muotialasta, vaan huolehtii myös lentomatkustamisen – ja sen päästöjen – osakseen saamasta kritiikistä. Toimitusjohtaja Perssonin mukaan viimeaikaiset aiheen ympärillä nähtyihin protesteihin osallistuneet – ja Greta Thurnberg erikseen –  ovat esittäneet vaatimuksia ”lopettaa asioiden tekeminen, lopettaa kuluttaminen, lopettaa lentäminen”. 

”Kyllä, tämä saattaa vaikuttaa ympäristöön hieman, mutta sillä on karmaisevat yhteiskunnalliset seuraukset.”

Persson kyllä myöntää, että on äärimmäisen tärkeää puuttua ilmastokriisiin, mutta samalla ”vähintään yhtä tärkeää on poistaa köyhyys”.

Ilmeisesti Perssonin mielestä hänen johtamansa yhtiö ja markkinat eivät kykene tuottamaan maailman ihmisille mitään muuta työtä kuin tuottaa halpoja rytkyjä ja krääsää viisveisaamatta tuotannon ympäristövaikutuksista.

Tämä toimitusjohtaja Perssonin lausunto on melkoisen pahassa ristiriidassa hänen oman yhtiön markkinoinnin kanssa. Ehkä tämän ristiriidan ymmärtää paremmin, mikäli hahmottaa yritysten halukkuuden markkinoida omia brändejä joidenkin hyväksi koettujen ominaisuuksien kautta, vaikka nämä ominaisuudet eivät yrityksen toimintaa laajemmin määrittäisikään.

Hyvinä esimerkkeinä voisi johtaa S-ryhmän innokkuuden rakentaa brändiä toistuvilla Suomen suurin luomu-kauppa -kampanjoilla samalla, kun valtaosa ryhmän päivittäistavarakaupasta on kaikkea muuta kuin luomua. Samoin Valio on vuosien varrella mainostanut luomua verrattomasti enemmän kuin mitä se on luomua myynyt. 

Myös H&M:n toistuvat ekologiseen tiedostavuuteen perustuvat mallistot näyttäytyvät tässä yhteydessä hieman epäilyttävinä. Varmasti siellä firmassa moni kokee tuon hyväksi työksi ja iloitsee vastuullisuuden lisääntymisestä. Mutta jos toisaalta valtaosa yhtiön tuotannosta on jotain ihan muuta ja jos noilla vastuulliseksi mainostetuilla tuotteilla houkutellaan asiakkaita liikeeseen ja jos kuluttajat päätyvät ostamaan sitä ihan tavallista pikamuotia, niin silloin kyllä menetetään pahasti metsään vastuullisuuden kanssa. 

Myös lentomatkailun kritisoiminen ja pyrkimyksen sen tuottamien päästöjen vähentämiseen olivan H&M:n toimitusjohtaja Prssonin mielestä vastuutonta.
Oheisessa vastamainoksessa pyrimme konkretisoimaan ongelmaa: Edestakaisen Helsinki-New York -lennon hiilidioksidipäästöt ovat Finnairin päästölaskurin mukaan 884 kiloa yhtä matkustajaa kohden. Arviot kuitenkin vaihtelevat ja niihin vaikuttavat muun muassa reitti, välilaskut, konetyyppi ja se, mitä kaikkea yleensäkään lasketaan mukaan lennon päästöihin. Esimerkiksi MyClimate-palvelun mukaan saman matkan hiilidioksidipäästöt ovat 2500 kiloa.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja valtioneuvoston keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. Pariisin ilmastosopimuksessa asetetun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja ympäristöministeriö keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. auttamaan meitä Pariisin ilmastosopimuksessa asetettun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.

Ei Persson ja H&M tietenkään ole yksin näitä vaateteollisuuden saasteita luomassa. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta ja pikamuoti muuttuu alati pikaisemmaksi. Jos joskus taannoin vaatefirmalla saattoi olla kaksi mallistoa vuodessa – kesä ja talvi – niin tällä hetkellä mallisto saattaa vaihtua kahden viikon välein. 

Nopeasti vaihtuvat mallistot lisäävät hävikkiä ja samalla en vasta äsken uudet vaatteet muuttuvat nopeasti vanhoiksi. 

Suomen ympäristökeskus SYKEn arvion mukaan vuonna 2015 tuotimme 70 000 kiloa tekstiilijätettä vuodessa. Se on 13 kiloa per suomalainen. Sittemmin jätevuoria analysoimalla on päädytty arvioon, että tuo määrä on vain lisääntynyt. Eikä meidän jätteet kerro koko totuutta, sillä vaateteollisuudessa syntyy hukkaa jo valmistusvaiheessa. 

Sitran vastuullisen kulutuskäyttäytymisen ja vaateteollisuuden asiantuntija Anniina Nurmi kommentoi asiaa Ina <3 Suomi -sarjan Äiti Maa rulez -jaksossa.

”Nykyinen tapamme kaavoittaa vaatteet syntyy noin 15 prosenttia leikkuujätettä jokaisesta tuotteesta.”

Nurmen mukaan vuosittain syntyy arvioiden mukaan noin 60 miljardia neliömetriä leikkuujätettä ja tämä leikkuujäte tietenkin liittyy niihin meidänkin ostamiin tekstiileihin, vaikka emme noita jätteitä ikinä näe, eikä niitä ikinä Suomeen rahdata.

Leikkuujätteen lisäksi vaateteollisuuteen liittyy myös näkymättömiin jäävä piiloöljy ja piilovesi.

Jaa tämä:

Median vastuu ja mitä sillä voi pyyhkiä

Miten päin olla, kun Hesari julkaisee Kiinan propagandaa ja Iltalehti vääristelee haastateltavan sanoja klikkien toivossa? Entä pitäisikö Maaseudun Tulevaisuuden huolehtia kommenttipalstastaan?

Laadukas journalismi ja monipuolinen media ovat asioita, jotka kuuluvat erottamattomasti avoimeen yhteiskuntaan. Ilman niitä me emme oikeastaan pärjää. Hommat kuitenkin menevät usein pieleen. Ihminen on erehtyväinen siinä missä lehmä on märehtiväinen ja meillä on tapana mokailla vähän kaikessa. Aina välillä, parhaissa tapauksissa, niistä mokista sitten opitaan myös jotain.

Viime viikolla minulla tuli vastaan kolme kiinnostavaa esimerkkiä siitä, kuinka mielestäni media ei toiminut vastuullisesti sen enempää journalismin kuin ilmoitusmateriaalinkaan suhteen. Näitä kaikkia tapauksia yhdistää myös se, että alan omilla vahtikoirilla ei taida olla halaistua sanaa sanottavana näiden suhteen.

Mutta aloitetaan noista vahtikoirista, eli itsesääntelyelimistä.

Samalla, kun Hongkongissa poliisi pamputti mielenosoittajia ja ampui kyynelkaasua päälle kertoi aluehallinto Hesarin sivuilla, että kaikki on ihan kunnossa. Hesarin päätoimittajan mielestä tämä oli ihan totaalisen ookoo. Hesarin päätös julkaista tämä propagandapläjäys oli tietysti sikälikin kiinnostava, että vasta hetki sitten lehti kieltäytyi julkaisemasta meidän Oikeutta eläimille -järjestölle tekemää mainosta, jossa sentään olivat faktat kohdillaan.
Ehkä meidän kannaltamme on jotenkin lohdullista se, että kiinalaiset viranomaiset ovat ilmeisen huonoja tässä ulkomaihin kohdistuneessa propagandassa. Onneksi kukaan ei ole keksinyt ehdottaa heille esimeriksi turvekampanjoissa ansioituneen mainostoimiston palvelusten ostamista.

Journalismia ja sen vastuullisuutta määritellään Journalistin ohjeissa. Ohjeet ovat Julkisen sanan neuvoston (JSN), eli alan itsesääntelyelimen pyrkimys ohjata mediaa oikeille jäljille ja välttää pahimmat mokat. Ja mokien tapahduttua JSN:n julkiset nuhteet sitten toivottavasti opettavat kaikkia toimimaan paremmin. Journalistin ohjeissa muistutetaan muun muassa, että journalisti on vastuussa lukijoilleen ja että asemaa ei saa käyttää väärin.

Itsesääntelyelin on mieluinen työkalu alalle kuin alalle sillä sen avulla ehkä vältytään siltä, että valtiovalta rupeaa säätelemään toimintaa lainsäädännöllä. Lainsäädäntö on aina kovasti jykevämpi työkalu. Onpa Julkisen sanan neuvosto keksinyt sellaisen söpön Vastuullista journalismia -merkinkin, joka ei oikeastaan tarkoita mitään, mutta sen voi painaa halutessaaan lehden sivulille.

Mediaan liittyy erottamattomana osana myös kaupallinen ulottuvuus ja mainokset. Koska myöskään mainosala ei toivo valtiovallan säätelyn lisäämistä, on ala perustanut oman itsevalvontaelimen. Mainonnan eettinen neuvosto (MEN) antaa pyydettäessä lausuntoja vaikkapa siitä, onko joku mainos ollut hyvän tavan vastainen. Tämmöinen alan itse itseensä kohdistama kriittinen katse on tietenkin mahtava homma.

Harmillisesti MEN on rajannut oman toimivaltansa erinomaisen tehokkaasti: Neuvosto ilmoittaa, että sen toimivaltaa ei kuuluu esimerkiksi se, onko markkinointi harhaanjohtavaa tai totuudenvastaista. Myöskään hyvän maun vastaisuus taikka tuotesijoittelu eivät kuulu tämän Keskuskauppakammarin alaisuudessa toimivan elimen rooteliin. Ja poliittiseen ilmoitteluun ei puututa ollenkaan.

Herääkin helposti kysymys, että onko tämän neuvoston ainoa tehtävä pitää lainsäätäjä etäällä. Ei se ainakaan ongelmalliseen mainontaan kovinkaan tehokkaasti pysty – saati sitten halua – puuttua.

Mutta palataanpas nyt niihin tuoreisiin esimerkkitapauksiin. Haluan alleviivata, että nämä ovat varsin satunnaisesti viikon aikana vastaan tulleita esimerkkejä. Ne eivät myöskään ole hirvittävän poikkeuksellisia tapauksia.

Vasemmistonuoret julkaisivat hieman korjaillun ja samalla rehellisemmän version kiinalaishallinnon mainoksesta. Kuten asiaan kuuluu, tämä vastamainos on selvästi parodia, mutta samalla se kertoo maailmasta jotain sellaista, jota mainostaja itse ei tietenkään halua kertoa.

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 29.9. koko sivun ilmoituksen, jossa ”Kiinana kansantasavallan Hongkongin erityishallintoalue” kertoi, että tilanne Hongkongissa on ihan rauhallinen. Samalla, kun tämän erityishallintoalueen hallitsijat päättivät kertoa Hesarin lukijoille, että tilanteeseen haetan rauhanomaista, järkevää ja kohtuullista ratkaisua, pamputtivat poliisit ihmisiä Hongkongin kaduilla ja ampuivat kyynelkaasua päälle.

Tämmöisen ihmisoikeuksista piittaamattoman diktatuurin propagandan päätyminen maamme suurimman päivälehden sivuille oli vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen mukaan harkittu päätös. Epäilemättä on harkittu ainakin sitä, voisiko noille myydä toisenkin ison mainoksen samoin kuin turvelobbylle sekä turkistarhaajille myytiin.

Tästä propagandistisesta ilmoituksesta seurasi tietenkin älämölö netissä. Journalistin ohjeita tässä ei kuitenkaan rikottu, sillä tämä ilmoitus on mainos, ei journalismia. Mutta ei siihen puutu myöskään Mainonnan eettinen neuvosto, koska niihin valheellisiin väittämiin puuttuminen ei heidän hommiinsa kuulu. Ja varmasti tämä erityishallintoalueen ilmoitus on tulkittavissa poliittiseksi ja senkin puolesta MEN:n toimivallan ulkopuolella.

Onneksi sentään Vasemmistonuoret tekivät hienon ja hieman korjatun version tuosta (ks. kuva).

Tästä se alkoi. Haastateltava ei koe ajavansa raatokuvia lihapakkauksiin, vaikka otsikosta voisi moista päätellä. 
Tämä tarve nostaa otsikkoon räväköitä huomioita on tietenkin ymmärrettävää, mutta toisaalta niitä räväköitä huomioita olisi kyllä löytynyt helposti Auvisen ihan avoimestikin ajamista tavoitteista. 

Siinä, missä Hesarin toiminta liittyi lehden rahoitukseen ja mainokseen, heräsi Iltalehden otsikoinnista someraivo. Lehti haastatteli Lihan loppu -kirjan julkaissutta Suvi Auvista, mutta ilmeisesti räväköillä lausunnoilla tutuksi tulleen Auvisen haastatteluvastaukset eivät olleet riittävän radikaaleja. Auvisen mukaan toimittaja soitti hänelle haastattelun jälkeen ja kertoi, että toimituksessa oli fundeerattu, että lihapakkauksiin voisi laittaa sellaisia tupakka-askeista tuttuja varoitustarroja raatokuvilla. Siinä sitten kyselivät kommenttia, että olisiko hyvä idea. Auvinen kertoo vastanneensa kysymykseen, että kuulostaapa tyhmältä idealta, mutta ehkä joskus tuollaisiakin tulee.

Seuraavaksi Iltalehdessä nostettiin otsikkoon väite, jonka saattoi helposti ymmärtää niin, että Auvinen vaatimalla vaatii näitä varoitustarroja lihapakkauksiin. Hän loukkaantui tästä harhaanjohtavaksi kokemastaan otsikoinnista ja kirjoitti aiheesta kommentin, jossa ilmaisi närkästyksensä Iltalehden toiminnasta. Auvinen kokee, että Iltalehden toimituksessa syntynyt idea esitetään nyt hänen omana ideanaan.

Otsikosta nousi kohu, eikä kestänyt kauaa, kun sähköpostiin kilahti tiedote, jossa kansanedustaja Kärnä (kesk./trol.) tuomitsi tyrmistyneenä Auvisen vaatimukset. Tietenkin Auvinen on saanut oman osansa palautteesta myös ihan suoraan.

Kolmas esimerkkini liittyy sosiaaliseen mediaan ja median vastuuseen siellä. Maaseudun Tulevaisuus mainosti minulle Facebookissa artikkelia, jossa kerrottiin (maataloustuottajien oman) Pellervon taloustutkimuksen uudesta arviosta. PTT:n mukaan lihansyönti on kääntynyt laskuun tänä vuonna ja että sama kehitys jatkunee myös ensi vuonna.

Koska aihe kiinnosti tarkastin jutun ja samalla lukaisin läpi päivityksen alle kertyneet kommentit. Kommentit vastasivat melko hyvin odotuksia ja ne voisi luokitella karrikoidusti seuraaviin luokkiin: ”Minä syön nytten kyllä lisää lihaa!”, ”Ei ihminen selviä hengissä ilman lihaa.” ja ”Vihreiden/vasemmiston/kaupan salaliitto, köyhän kuuluu saada halpaa lihaa”. Nämä kaikki väitteet olisivat hyvinkin helposti kumottavissa ihan tutkimustulokseen perustuen, mutta eipä näkynyt tälläkään kertaan toimituksen kommentteja keskustelussa ja väärinkäsitykset jäivät oikomatta.

Ymmärrän kyllä hyvin, että näkyvyys sosiaalisessa mediassa on tärkeää, sillä siellähän on pöhinää ja klikkauksia tulee. Karsastan kuitenkin sitä, että mediatalot luovat näitä kaikukoppia, jossa kansan syvät rivit voivat vahvistaa toinen toistensa vääriä käsityksiä ilman, että esimerkiksi seinän ylläpitäjä millään tavoin osallistuisi keskusteluun. En kuitenkaan oikein jaksa uskoa, että Julkisen sanan neuvosto puuttuisi siihen, että mediat eivät osallistu tähän allaan käytyyn keskusteluun. Vastuulliseksi tuota median toimintaa ei mielestäni voi kuvailla.

Mitä tälle vastuuttomalle medialle sitten pitäisi tehdä? Paha sanoa. En minä ainakaan usko, että raskas ja kankea juridiikka olisi vastaus ongelmaan.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että erilaisten faktabaarien ja valheenpaljastajien rinnalle kaivattaisiin hieman konkreettisempia toimia. Kun porkkana ei tunnu maistuvan ja silloin olisi hyvä muistuttaa siitä kepistäkin. Pitäisikö proaktiivinen itsesääntely ottaa osaksi alan koulutusta? Yliopistojen ja korkeakoulujen journalismiopintojen osana voisi järjestää kursseja, joiden puitteissa seurataan näitä vastuuttomuuksia ja myös tehdään järjestelmällisesti perusteltuja valituksia itsesääntelyelimiin. Epäilemättä tämmöinen synnyttäisi voimakasta harmistumista siellä Julkisen sanan neuvoston ja Mainonnan eettisen neuvoston suunnalla, mutta ehkä tämä harmistus myös johtaisi joihinkin korjausliikkeisiin.

Mikäli meno kuitenkin jatkuu entisenlaisena, voi niillä vastuullisen journalismin merkeillä pyyhkiä jatkossakin takamuksensa.

Niin internet vastaa kuin sinne huutaa. En tiedä kuka tämän sosiaalisessa mediassa pyörivän kuvan teki, mutta tässä tiivistyy jotain todella keskeistä. On helppo olla ylväs ja ylhäinen kun kritisoi presidentti Trumpia. Siihen ei kauhean kummoista selkärankaa tarvitse toisin kuin Kiinan propagandarahoista kieltäytymiseen.

 

EDIT: Blogitekstiä on muokattu 1.10. klo 18.34 & 2.10.2019 klo 9.28 Iltalehden yhteydenoton jälkeen. Lehden uutispäätoimittaja Perttu Kauppinen avasi Auvisen haastattelun työprosessia ja jakoi osan litteroitua haastattelunauhaa toimittajan ja Auvisen välisestä keskustelusta. Auvisen sivulause näyttäisi antavan tarvittaessa tukea lehden valitsemalle kärkevälle otsikoinnille.  

Jaa tämä:

Eläköityneiden poliitikkojen loppusijoituksesta

Sitra on palkkaamassa itselleen uuden yliasiamiehen. Jälleen kerran valinta näyttäisi kohdistuvan eläköityneeseen porvaripoliitikkoon.

Nähdäkseni viisi vuotta sitten olisi pitänyt käydä laajaa keskustelua siitä, millainen vastuutehtävä pääministeriys on ja siitä, voiko tuosta vastuusta irtisanoutua kevyin perustein. Pääministerinä vuosina 2011-2014 toiminut Jyrki Katainen näet livisti vastuusta varsin vähäisen julkisen keskustelun saattelemana.

Menestysteologiaa on tosi hauska levittää sillain rennon tyylikkäästi silloin, kun menee hyvin. Sitten kun on hankalampaa, niin on iisimpää väistää vastuu. Jyrki Kataisen livistettyä pääministerin vastuusta tilalle nostettiin Alexander Stubb. Näinköhän Stubb ymmärsi istahtaneensa kuljettajan penkille tilanteessa, jossa oli tarjolla vain kylmää kyytiä.

Tätä keskustelua pääministerin vastuusta olisi pitänyt käydä laajalla pohjalla ja valtakunallisella tasolla – olihan kyseessä meidän kaikkien yhteinen pääministeri. Samoin olisin arvostanut tähän vastuunpakoiluun liittyviä kommentteja kokoomukselta.

Pääministeripuolue kokoomus olisi tosiaan voinut kantaa hieman vastuuta ja selittää avoimesti, että mitäs touhua tämä tämmöinen. Erityisen kiinnostavaa tämä kokoomuksen kommentointi olisi ollut senkin puolesta, että puolue oli ollut tiiviisti mukana politiikan kärkikahinoissa jo pidempään, mutta silti Kataista ennen oli 20 vuoden kuiva kausi pääministeriydestä. Ja sitten, kun siihen vallan kahvaan päästään kiinni, niin otetaan loparit, kun näyttää hankalalta hommalta. Tätäkö on vastuullisuus?

Toki ymmärrän yksilötason valinnan olla ottamatta tulevassa olevaa paskaa käteen ja mieluummin lähteä päivän politiikasta (ja äänestäjistä) etäällä olevaan tosi hyväliksaiseen hommaan. Mutta kyllä tuo päätös oli totaalisen sopimatonta pääministerille.

Ja nyt tuon ulkomaan komennuksen päätyttyä on kiva tulla fiilistelemään ja juomaan Sitran kahveja. Kyllä minä hieman kiukkuinen olen tämmöisestä.

Ainahan sitä toivoo, että hommat muuttuisivat paremmiksi. Toisaalta, ainahan sitä saa myös pettyä.

Populismia tutkinut dosentti Emilia Palonen muuten pitää Kataista poikkeuksellisen taitavana populistina:

”2000-luvulla Suomen politiikan tunnetuimpana populistina ei suinkaan tulisi pitää perussuomalaisten Timo Soinia vaan kokoomuksen Jyrki Kataista. Määritelmällisesti populismi hakee tyhjiä merkitsijöitä ja luo poliittisia rajoja. Kaikkein tehokkainta on omia itselleen termejä vastapuolelta ja samalla lisätä erilaisia poliittisia vaatimuksia omaan listaansa. Ikään kuin neutralisoida politiikkaa ja politisoida sitä samaan aikaan.

Juuri kun politiikasta oli tullut likaista ja epäilyttävää tai pelkät tikapuut vallan paikoille, kokoomus onnistui tuomaan feelgoodia politiikkaan. Hyvän mielen kampanjoissa ei tarvinnut niinkään ajaa omia vaatimuksia tai politiikkoja. Kunhan loi ’meitä’ eli ryhmää, johon muut tahtoivat kuulua.”

Saatan minä myös ymmärtää Sitran päässä olevaa ajattelua tässä yhteydessä. Katainen kuitenkin on mitä ilmeisimmin erittäin pätevä poliitikko ja epäilemättä hän on erinomaisen verkostoitunut. Itse tietenkin toivoisin, että hän voisi tuoda (mahdollisen) Sitra-komennuksen myötä jotain muutakin kuin teflon-pinnan ja tavan livistää tiukan paikan tullen.

Lisäksi toivoisin vilpittömästi, että kiinnostavia tutkimuksia ja keskustelunavauksia viime aikoina tehtaillut Sitra ei profiloituisi eläköityneiden poliitikkojen loppusijoituspaikkana. Sitra ja me ansaitsemme parempaa.

Jaa tämä:

Huomioita feministisestä keskustelusta

Juho Pylvänäinen vaatii keskustelua feminismistä. Hieman vähemmän tärkeäksi hän kokee metakeskustelun feministisestä keskustelusta 

Veikka Lahtisen essee Helsingin Sanomissa on käynnistellyt uutta kierrosta keskustelussa feminismistä, tai oikeammin feministisellä kentällä käytävästä keskustelusta. Kyseinen keskustelu on paikoin todella ärhäkkää, mikä voi ymmärrettävästi olla väsyttävää ja ahdistavaakin. Itselleni feministiset piirit ovat kuitenkin olleet voimaannuttavia ja sellaisia sosiaalisia ympyröitä, joissa olen saanut olla aidosti oma itseni. Siksi nyt aiheesta käytävä keskustelu tuntuu osin vieraalta vaikka osa ongelmista onkin aitoja.

Kirjoittaja osallistui Pride-marssiin upseerin univormussa, olihan kyseessä juhlava tilaisuus ja hän oli Puolustusvoimain palveluksessa. Päätös keräsi runsaasti kiitosta, mutta myös raivoisaa kritiikkiä. Pylvänäinen muun muassa irtisanottii miehuudesta, jos toki hänet myös nimettiin seuraavana vuonna vuoden heteroksi.
Tällä kuvalla kelpasi myös juhlistaa sata vuotta täyttänyttä itsenäistä Suomea, kuten upseerin kuuluukin.

Ilman laajaa yhteiskunnallista feminististä keskustelua moni asia olisi tällä hetkellä huonommin. Julkinen keskustelu ja aktivismi ovat olleet avainroolissa siinä, että Suomeen on saatu tasa-arvoinen avioliittolaki ja, että suostumusperusteista raiskauslainsäädäntöä vaativa kansalaisaloite sai tarvittavat määrän allekirjoituksia kasaan.

Aktivismille on ollut tarvetta ja sille on tarvetta edelleen. Feministisen aktivismin lisäksi aiheesta tehdään edelleen myös laajaa tutkimusta, mikä osaltaan vaikuttaa yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun tuomalla siihen relevanttia tieteellisin metodein hankittua tietoa ihmisten omien kokemuksien lisäksi. Feminismin vaikutus näkyy myös, kun vertaillaan Juha Sipilän ja Antti Rinteen hallituksen ohjelmia.

Keskustelut etenevät eri tahtiin eri paikoissa. Siinä, missä Suomessa syntyi kohu siitä, että Juho Pylvänäinen marssi Pride-kulkueessa upseerin univormussa, Ruotsissa armeija peräti mainostaa osallistumisella Prideen.

Nyt julkisuudessa käytävässä feminististä keskustelua käsittelevässä keskustelussa on keskitytty lähinnä yhteen osa-alueeseen – tarkemmin sanottuna sosiaalisen median alustoihin ja ryhmiin. Tämä rajaus on tarpeettoman suppea. Feminismin kenttä on aina ollut monenkirjava ja jokaiselle toimijalle on ollut ja tulee olemaan oma paikkansa.

Monille aktivisteille Twitter ja Facebook ovat pelkän yhteiskunnallisen vaikuttamisen lisäksi myös kanavia purkaa omista kokemuksista kumpuavaa turhautumista. Joskus sen turhautumisen purkautuminen näyttäytyy ulkopuolisille vihamielisenä ja myrkyllisenä, mitä se pahimmillaan onkin. Kuitenkin ihmisillä on oltava paikkoja, joissa asioita voi vuodattaa ja jakaa, ja sosiaalinen media voi tarjota tämän.

Siksi en voi nähdä esimerkiksi feministisiä Facebook-ryhmiä minään ilkeyden tyyssijoina. Lisäksi nuo paikat ja niissä käytävät keskustelut ovat vain pieni osa koko feministisen keskustelun kenttää, eikä niistä voi vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä suomalaisen keskustelun tasosta tai sävystä kokonaisuutena.

Myös tämä on osa Ruotsin armeijan Pride-teemaista mainoskampanjaa.

Kuluvan vuosikymmenen aikana on tuotettu valtava määrä materiaalia, joka on vienyt suomalaista yhteiskuntaa eteenpäin.

Ruskeat Tytöt on tuonut mukaan kauan kaivattua rodullistettujen näkökulmaa, transaktivismi on nostanut transihmisten oikeudet yhteiskunnallisille keskustelufoorumeille, eikä feminismi ole enää aikoihin ollut pelkkää naisasiaa. Nykyään feministisessä keskustelussa otetaan huomioon myös miehuuden moninaisuus ja se, että miehetkin kärsivät yhteiskunnan sukupuolittuneista normeista.

Jos feministinen keskustelu typistetään ilkeiden ja myrkyllisten aktivistien leikkikentäksi, jää koko feministisen keskustelun historia ja nykyinen laajuus sekä moninaisuus huomiotta. Yhteiskunnan yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa, tai niiden puutetta, käsitteleviä kolumneja julkaistaan Suomessa enemmän kuin koskaan. Niihin olisi syytä perehtyä ennen kuin erehtyy tuomitsemaan keskustelun tason täysin paskaksi ja myrkylliseksi. Ja kannattaa pitää mielessä että poliittisen muutoksen vaatiminen edellyttää aina myös jonkinlaista kärkkäyttä, jotta viesti menisi paremmin perille.

Feminististä keskustelua käydään osin käyttäen termejä, jotka liittyvät tarkasti aiheeseen eivätkä ole yleiskieltä. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista ja keskusteluissa monista muistakin aiheista käytettään aiheeseen liittyvää terminologiaa. Täysin uuden termistön opetteleminen on kenelle tahansa alkuun hankalaa.

Feministien liian vaikeista termeistä on kuitenkin kirjoitettu mediassa jo vuosia ja myös itse olen ollut keskustelemassa aiheen tiimoilta televisiossa. Sama näyttää jatkuvan edelleen. Feminismin sisältöjä käsittelevän analyyttisen journalismin sijaan koetaan tarpeelliseksi lähettää feministiseen tapahtumaan tunnettu antifeministi vähän käymään ja ihmettelemään. Samalla unohdetaan myös ne lukuisat antifeministien hyökkäykset erilaisia vähemmistöjä kohtaan.

Ymmärtääkseen vähemmistöaktivistien vitutusta, on myös tarkasteltava heihin kohdistuvaa pilkkaa, vähättelyä ja puhdasta vihaa. Jos journalistit seuraisivat koko feminististä keskustelua hieman laajemmin, termien ymmärtäminen tuskin olisi niin vaikeaa.

Perinteisessä mediassakin on julkaistu lukuisia puhtaan feministisiä kolumneja vaikka niissä kaikissa ei esiinny sanaa feminismi lainkaan. Nyt vallalla olevassa keskustelussa näyttävät unohtuvan kokonaan ne lukuisat analyyttiset puheenvuorot yhteiskunnallisesta muutoksesta. Ehkä koska niissä ei varsinaisesti puhuta feminismistä itsessään, vaan nimenomaan toteutetaan feminismiä analysoimalla yhteiskunnan erilaisia rakenteita ja instituutioita. On melkoisen köyhää journalismia kirjoittaa pelkästään ihmisten subjektiivisista kokemuksista, kun tarjolla on tieteellistä ja populaaria materiaalia yllin kyllin.

Feministinen keskustelu ei ole aikoihin ollut pelkkää akateemista piipertämistä tai pienen aktivistiskenen puuhastelua.

Populaaria feminististä tekstiä ja puhetta on pelkästään viimeisen vuoden aikana tuotettu todella paljon ja se on ihanaa. Lukekaa Minja Koskelan Ennen kaikkea feministi, kuunnelkaa Mia Haglundin ja Taija Roihan Omaa luokkaa -podcastia, lukekaa Saara Särmän ja Maryan Abdulkarimin kolumneja.

Loputon keskustelu feministisestä keskustelusta väsyttää ja valtavirrassa voitaisiin jo hiljalleen siirtyä eteenpäin. Seuraavaksi voisi keskittyä itse aiheeseen.

Jaa tämä:

Tytöt on tyhmii, uccelit viisaita?

Keskustelussa ilmastonmuutoksesta yksilön kyvyttömyys toimia täydellisesti tulkitaan mieluusti täydelliseksi epäonnistumiseksi. Myös sillä näyttää olevan vaikutusta, esittääkö vaatimuksia muutoksesta nuori tyttö vai iäkäs mies.

Edestakaisen Helsinki-New York -lennon hiilidioksidipäästöt ovat Finnairin päästölaskurin mukaan 884 kiloa yhtä matkustajaa kohden. Arviot kuitenkin vaihtelevat ja niihin vaikuttavat muun muassa reitti, välilaskut, konetyyppi ja se, mitä kaikkea yleensäkään lasketaan mukaan lennon päästöihin. Esimerkiksi MyClimate-palvelun mukaan saman matkan hiilidioksidipäästöt ovat 2500 kiloa.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja valtioneuvoston keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. Pariisin ilmastosopimuksessa asetetun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja ympäristöministeriö keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. auttamaan meitä Pariisin ilmastosopimuksessa asetettun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.

Olen seurannut kiinnostuneena keskustelua Greta Thunbergin Yhdysvaltojen matkan alla ja aikana. On tullut selväksi, että tuollaisen kilpaveneen rakentaminen ja käyttäminen on resurssi-intensiivistä puuhaa ja siksi Greta on ihan huijausta.

Oho. Ihan putosi monokkeli silmältä.

En epäile hetkeäkään kilpapurjeveneiden rakentamiseen ja käyttämiseen liittyvän paljonkin ongelmallisia työvaiheita. Ja epäilemättä moinen rikkaiden harrastus tuo mukaan kaikenlaista saastuttavaa matkustelua. Olisi kuitenkin hieman höpsöä esittää ko. veneen valmistuksen ja käyttämisen päästöjen olevan yksin Gretan harteilla. MTV Uutiset ehdottaa Gretan synniksi jopa hänen purjehduksen starttia seuraamaan saapuneiden toimittajien ja kiinnostuneiden matkat (joita ei kuulemma ole varmastikaan tehty polkupyörillä).

Itse näkisin asian niin, että Greta osoittaa toiminnallaan, että vakiintuneet käytännöt voi muutta ja että lentäminen ei välttämättä ole ainoa mahdollinen keino ylittää valtameri. Tietenkään kukaan ei esitä, että tässä kaikki hankkisimme oman kilpapurjeveneen lomamatkoja varten. Esimerkin kannustamana vakiintuneet käytännöt ovat kuitenkin helpommin kyseenalaistettavissa ja tämä on arvo itsessään.

Asioiden ei siis välttämättä ole pakko jatkua samalla tavalla hamaan maailmanloppuun saakka.

Suomalaiset käyttävät osuutensa Maapallon vuosittain tuottamista resursseista noin kolmessa kuukaudessa ja koko ihmiskunta kykenee tähän samaan joka vuosi kesäkuun loppuun mennessä. Ja samalla me kuitenkin roudaamme turhaa tavaraa edes-takas ja poltamme öljyä tätä tehdessämme. Ehkä hyvä elämä olisi saavutettavissa hieman vähemmälläkin.

Kannattaa myös muistaa, että pelkästään henkilökohtaisilla kulutusvalinnoilla ei tätä nykyistä yhteiskuntaa pysty muuttamaan. Henkilökohtaisilla valinnoilla on tietenkin oma vaikutuksensa ja niiden kautta voi myös lähettää viestin sekä palveluntarjoajille että poliitikoille. Tarvitaan kuitenkin julkista keskustelua rakenteista, tarvitaan kannustamista ja tarvitaan halua nähdä asiat toisin.

Yleensäkin on pähkähullua esittää vaatimuksia siitä, että vaikkapa juuri ympäristökysymyksiin liittyviä epäkohtia kritisoivien henkilöiden pitäisi elää totaalisen hiilineutraalia elämää, oikeuttaakseen kritiikkinsä. Meidän yhteiskuntamme on rakennettu sellaiseksi, että eipä moinen onnistu nykyisellään, vaikka kuinka yrittäisi. Ja tämä onkin vaatimusten keskiössä. Mikään ei muutu, mikäli ympäristön tilasta huolestuneet kömpivät maakuoppaan juuria syömään, koska se vasta olisikin ekoteko.

Tietenkin kaikki eivät ole halukkaita näkemään asioita toisin. Silloin voi keskittyä siihen, että yhden henkilön pyrkimykset toimia järjestelmän rajoissa kestävällä tavalla eivät ole sellaisina skaalattavissa koko ihmiskuntaa koskeviksi. Tämä antaa sitten itsellekin luvan olla yrittämättä.

Samalla tähän ilmastokeskusteluun liittyvässä keskustelussa on yksi kiinnostava viestintuojiin liittyvä puoli. Täysin omiin havantoihini perustuvalla näppituntuvalla sanoisin, että monet sellaiset tahot, jotka ovat raivostuneet Gretan ilmastonmuutokseen liittyvien kommenttien kohdalla ovat sitä mieltä, että Pentti Linkola on kyllä tosi oikeassa ja ihan asiaa puhuu hän.

Eli siinä, missä Gretan (ja kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n, tiedemaailman noin laajemminkin sekä lukuisten ympäristöjärjestöjen) viesti on punaviherhaihattelua, niin Linkolan nihilistiset ja semi-fasistiset arviot ovat ihan hyviä. Tämä on sikäli ihan kiinnostavaa, että Linkolan viestit ympäristöön liittyen ovat olleet vuosikausia hyvinkin yhteneväisiä (meidän) viherpiipertäjien viestien kanssa. Eli onko jälleen niin, että media is the message ja itse viestiä tärkeämpää on se, kuka sen välittää?

Ehkä Linkolan tekee helpommin lähestyttäväksi viherallergikoille se, että hänen – varsin radikaalit – ratkaisuehdotuksensa ovat olleet sovitettavissa omaan arvomaailmaan. En kuitenkaan oikein hahmota, kuinka on samalla mahdollista ylistää Linkolan viesti ja kyseenalaistaa Gretan viesti ympäristökriisistä.

Tai, no, onhan se tietysti ihan eri asia, jos vaatimus elämäntapamme muuttamisesta tulee keski-iän ohittaneelta mieheltä eikä teini-ikäiseltä tytöltä.

Jaa tämä:

Oikeutta ympäristöaktivisteille

Vuonna 2013 Venäjä valtasi Greenpeacen laivan ja vuonna 2019 se myöntyi maksamaan 2,7 miljoonaa euroa korvauksia tästä. Aktivistien suora toiminta jakaa mielipiteitä myös Suomessa.

Vuonna 1975 valmistunut MV Arctic Sunrise siirtyi Greenpeacen omistukseen vuonna 1995. Jäänmurtajaksi luokiteltu laiva toimi ennen ilmastoaktivistien kyyditsemistä hylkeenpyyntialuksena.
KUVA: DCwom (CC BY-SA 3.0)

Venäjän turvallisuusjoukot nousivat vuonna 2013 ympäristöjärjestö Greenpeacen Arctic Sunrise -alukselle ja pidättivät sen miehistön. 30 aktivistia pidettiin tutkintavankeudessa noin kahden kuukauden ajan. Pidätettyjen joukossa oli myös suomalainen Sini Saarela.

Vuonna 2017 Haagin pysyvä välitystuomioistuin määräsi Venäjän maksamaan kuusi miljoonaa dollaria Hollannille korvauksena Hollannin lipun alla seilanneen laivan valtaamisesta kansainvälisillä vesillä. Toukokuussa 2019 osapuolet saivat neuvoteltua korvaussumman 2,7 miljoonaksi dollariksi.

Osa Venäjän maksamista korvauksista kuuluu vähintään moraalisesti Sini Saarelalle. Kuvassa Saarela murmanskilaisessa oikeussalissa.

Arctic Sunrise vallattiin Petšoranmerellä 30 meripeninkulmaa Venäjän rannikosta. Kansainvälisten sopimusten mukaan valtioiden aluevedet ulottuvat 12 meripeninkulman päähän rannasta. Alusta pidettiin takavarikoituna 10 kuukauden ajan ja se palautettiin vahingoittuneena vuonna 2014. Takavarikon ja pidätysten taustalla oli ympäristöaktivistien aikaisempi yritys nousta Gazpromin öljynporauslautalle Petšoranmerellä. Vuonna 2014 duuma armahti aktivistit, ilman että heitä vastaan ei edes nostettu syytettä.

Vaikka korvaus maksetaan Hollannin valtiolle, odottaa Greenpeace saavansa osan korvaussummasta laivan korjauskulujen kattamiseen ja kompensaationa pidätettynä olleille aktivisteille.

Greenpeace ilmoitti, että tuomioistuimen päätös ei vaikuta pidätettyjen oikeuksien käsittelyyn Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Arctic 30 -nimellä tunnetuksi tulleen pidätettyjen kohtaloa venäläisen oikeusjärjestelmän pyörteissä käsiteltiin varsin laajasti myös suomalaisessa mediassa. Aktivistien valitsema toimintamalli, kansalaistottelemattomuus, jakoi mielipiteitä.

Vuonna 2015 Greenpeacen aktivistit nousivat luvatta Hanasaaren voimalaitokselle hiiltä toimittaneen laivan kyytiin ja estivät väliaikaiseksi sen lastin purkamisen. He vaativat että Suomi luopuu kivihiilen polttamisesta vuoteen 2025 mennessä. Vuonna 2018 kyselytutkimuksen perusteella 61 prosenttia kansalaisista tuki tätä vaatimusta ja vain 19 prosenttia vastusti kivihiilen polton kieltämistä.
KUVA: Miikka Pirinen/GP

Kansalaistottelemattomuudella tarkoitetaan rauhanomaista poliittisen protestia, jossa joko kieltäydytään noudattamasta ongelmalliseksi katsottua lakia tai suoraan rikotaan sitä. Toimintaan kuuluu se, että laki kyseenalaistetaan avoimesti. Lain rikkominen oikeutetaan sillä, että lain noudattaminen katsotaan kyseisen lain rikkomista suuremmaksi synniksi.

Sääntöjen koetteleminen ja tarvittaessa niiden rajojen rikkominen on ollut osa kansalaisaktivismia pitkään. Historia tuntee lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka moraalisesti kestämättömäksi koettuja lakeja ja käytänteitä on vastustettu tottelemattomuudella. Suomessa kansalaistottelemattomuutta on esimerkiksi totaalikieltäytyminen ase- ja siviilipalvelusta sekä talonvaltaukset.

Kansalaistottelemattomuus on kuulunut myös ympäristöaktivistien keinovalikoimaan. Esimerkiksi vuonna 1979 Koijärven suon kuivattamista vastustaneiden mielenosoitusten yhteydessä aktivistit estivät työkoneiden käytön. Koijärven tapahtumia käsiteltiin lopulta korkeimmassa oikeudessa, jossa syytetyt myös saivat tuomiot, vaikka he perustelivat tekonsa yleisellä hyvällä. Koijärvi-liikkeen toiminnan myötä luontoarvoiltaan merkittäväksi arvioitu Koijärvi kuitenkin säästyi kuivaukselta ja osittain tapahtumien johdosta Suomeen perustettiin vuonna 1983 ympäristöhallinto. Myös eduskuntapuolue Vihreät syntyi toiminnan seurauksena.

Kansalaistottelemattomuuteen kuuluu väkivallattomuus ja myös ympäristöjärjestö Greenpeace on toistanut tätä sekä omassa viestinnässään sekä aktivisteille järjestetyissä koulutuksissa. Tottelemattomuus itsessään ei anna viranomaisille oikeutta reagoida niihin yliampuvasti tai lakia rikkoen.

Öljyn poraus arktisilla merialueilla on ympäristön kannalta hyvin ongelmallista. Sen lisäksi, että ihmiskunnan on vähennettävä öljyn ja muiden fossiilisten polttoaineiden käyttöä yleisellä tasolla, tekevät pohjoisen äärimmäiset olosuhteet mahdollisten öljyvuotojen torjunnan ja siivoamisen hyvin vaikeaksi, jopa mahdottomaksi.

Huhtikuussa 2019 Greenpeacen aktivistit nousivat norjalaiselle West Hercules -öljynporauslautalle. West Hercules on sittemmin suunnannut poraamaan öljyä Barentsinmerellä.

Greenpeace Nordenin aktivistit osoittavat Rypefjordissa, Hammerfestissa mieltä Equinorin arktista öljynporausta vastaan 29. huhtikuuta 2019.
KUVA: GP
Jaa tämä:

Rakkauden riemutolppa ja ihmisoikeudet

Taideyliopiston työmaalle nousi taideteos, jonka toivotaan tuovan väriä ja iloa kansalle. Teoksen julkistaminen tapahtui kansainvälisen homo-, trans- ja bifobian vastaisen päivän aattona.

40 kotimaista järjestöä antoi julkilausuman kansainvälisenä homo-, trans- ja bifobian vastaisena päivänä. Julkilausumassa järjestöt vaativat ”harppausta sateenkaari-ihmisten oikeuksien turvaamiseksi”.

Sopivasti hallitusneuvottelujen keskellä järjestöt esittävät ”kansallista sateenkaaripoliittista toimintaohjelmaa ja eteenpäin katsovaa toimintaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien oikeuksien parantamiseksi”.

Sikäli seuraava hallitus saattaa olla jopa myötämielinen vaatimuksen suhteen, sillä tällä kertaa Kristillisdemokraatit eivät pidä hallitusta tämän suhteen tämän suuntaisten vaatimusten kanssa. Esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain säätämistä hallituksessa vaikuttanut KD onnistui hidastamaan koska Raamatun tulkinta.

Santtu Laineen Rakkauden riemutolppa valutettiin ja maalattiin Sörnäisten rantatiellä sijaitsevien siilojen kylkeen. KUVA: Satu Lehtinen

17.5. vietettävän homo-, trans- ja bifobian vastaisen päivän aattona Taideyliopiston työmaalla maalattiin 40 metriä korkea siilo sateenkaaren väreihin. Rakkauden riemutolppa -teos tuo tekijänsä, Santtu Laineen, toiveissa väriä ja iloa harmaaseen kaupunkiympäristöön. Hyvän mielen ja esteettisen tyydytyksen tuottamisen ohella teos osallistuu myös ajankohtaiseen keskusteluun.

”Tämän kaiken vihapuheen keskellä koen, että tarvitsemme lisää keskustelua pehmeistä arvoista ja rakkaudesta”, Laine linjaa.

Sateenkaariteos komeilee Sörnäisten rantatien varrella olevan, vanhan teollisuuskiinteistön rakenteissa. Paikalta on purettu vanhoja seiniä  ja tilalle rakennetaan Taideyliopiston uudisrakennusta, joka yhdistää vanhoja taloja uuteen. Vuonna 2021 valmistuva rakennus tulee muodostamaan yhdessä nykyisen Teatterikorkeakoulun kiinteistön kanssa Taideyliopiston Sörnäisten kampuksen.

Laineen taideteos pysyy kaiken kansan katsottavissa ensi vuoteen asti. Sitten on sen vuoro jäädä rakennusurakan jalkoihin.

Järjestöjen julkilausumassa todetaan suomalaisen lainsäädännön kehittyneen ihmisoikeuksia kunnioittavampaan suuntaan, mutta paljon on vielä työtä tehtävänä.

Ongelmakohtina nostetaan erikseen esiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ja sen vuoksi vainottujen korkea kynnys saada turvaa Suomesta ja se, että he joutuvat pelkäämään turvallisuutensa puolesta myös Suomen rajojen sisäpuolella. Sateenkaariperheiden asema perhepolitiikassa onkin useimmiten väliinputoajan rooli. Ihmisten oikeuksien toteutuminen riippuu myös liikaa siitä, missä päin maata he asuvat ja lisäksi joidenkin viranomaisten haluttomuus edistää heidän oikeuksiensa toteutumista vaatii puuttumista.

Vaatimuslistalta löytyy tarkemmin eriteltynä muun muassa translain kokonaisuudistus, intersukupuolisille lapsille ilman heidän tietoista suostumustaan tehtävien sukupuolta muokkaavien toimenpiteiden lopettaminen, sateenkaari-ihmisten kouluturvallisuuden edistäminen sekä sateenkaariperheisiin kuuluvien lasten oikeuksien vahvistaminen.

Juha Sipilän perusporvarihallitus oli passiivinen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien edistämisen suhteen. Nyt on aika muuttaa suuntaa ja jättää pysähtyneisyyden aika taakse. Rakkauden riemutolppa muistuttakoon meitä kaikkia siitäkin.

Jaa tämä:

Paniikkia seinällä Tukholmassa

Ilmastokeskustelut vellovat kuumina. Tiedeyhteisön lisäksi aktivistit painostavat poliitikkoja. Ympäristöjärjestöissä valitaan usein keinoiksi performansseja ja älykkään ironista huumoria. 

Ruotsille tärkein keväinen kulttuuritapahtuma, Euroviisujen laulukilpailut, ovat olleet jäädä jälkeen ilmastodebateista, kun vertaillaan lehtien palstatilojen käyttöä.

Ruotsalaisten kiinnostus ilmastoasioihin on kasvanut paljolti 16-vuotiaan aktivistin Greta Thunbergin innoituksen ja tämän syystäkin hankkiman kansainvälisen arvostuksen takia. Häiriköt-päämaja pääsi tapaamaan myös häntä, ja aiheesta ilmestyy juttu Voiman numerossa 5/2019 toukokuun loppupuolella.

Thunbergilla on tapana osoittaa mieltään perjantaisin Ruotsin parlamentin vieressä. ”I want you to panic”, haluan teidän joutuvan paniikkiin, on Thunberg sanonut maailman johtajille kansainvälisissä puheenvuoroissaan. Thunberg on tarkoittanut paniikilla sitä, ettei aikaa jahkailuun enää ole, vaan on tehtävä tekoja ilmaston lämpenemisen estämiseksi.

Paniikki-sanaan tarttui myös kansainvälinen ympäristöjärjestö Greenpeace. Torstain ja perjantain vastaisena yönä 10.5. 2019 Greenpeace järjesti tyylikkään ”No need to panic” -performanssin. Häiriköt-päämajan edustaja oli rutiinomaisella aamukävelyllään kello 03.07 ja sai kuin saikin taltioiduksi teoksen, jota Greenpeace kutsui ”Banksy-tyyliseksi”.

Pian teoksen valmistuttua Parlamenttitalon reunoille aktivistit olivat lukittuina poliisilaitoksen selleihin.

”Outoa, että meitä kohdellaan rikollisina, mutta varsinaiset ilmastorikolliset ovat vapaalla jalalla ja aiheuttavat tuhoa”, kommentoi puolen vuorokauden kuluttua putkasta vapautettu Greenpeacen Dima Litvinov.  Litvinov pystyi  olemaan yhteydessä Häiriköihin vasta, kun poliisi oli palauttanut hänen puhelimensa.

Kun aurinko oli noussut ja Greta Thunberg lukuisine hengenheimolaisineen oli osoittamassa mieltään vallan ja vaurauden kulmakunnilla, Kuninkaanlinnan edessä ja Parlamenttitaloa vastapäätä, Greenpeacen maalaus oli jo pesty pois. Eikä liitu olisi seinässä kauaa pysynyt muutenkaan.

Kuviin se onneksi ikuistettiin.

Euroopan parlamentin vaalit ovat ilmastovaalit.

 

 

 

 

Jaa tämä: