Blogi

Turkistarhaajien epäonnistunut lobbaus?

Jos etujärjestön toiminta vaikuttaa pähkähullulta, kannattaa pohtia mahdollisia motiiveja. Suurelle yleisölle näkyvä kampanja voi oikeasti olla kohdistettu hyvinkin suppealle yleisölle.

Suomen turkiskasvattajien liiton mainos täytti Helsingin Sanomien etusivun kolmesti viikon sisällä. Lienee turvallista todeta, että rahaa on palanut ja tavallisesti rahaa poltettaessa on toiminnalle mietitty joku ihan selkeä tavoite. Tämä kannattaa pitää mielessä ja sillä voi spekuloida.

Alla siis spekulaatiota.

Tältä näytti Hesarin kansi maanantaina 11.3.

Kampanja ajoitus saattaa tuntua juuri nyt täysin sattumanvaraiselta, mutta tuskin se sitä on.  Eduskunnan piti äänestää kautensa viime metreillä uudesta eläinlaista. Laki eläinten hyvinvoinnista on ollut valmistelussa pitkään ja hartaasti ja siinä näkyy tuottajajärjestöjen kädenjälki.

Nykyään voimassa oleva, auttamatta vanhentunut eläinsuojelulaki on ollut voimassa jo vuodesta 1996. Eli uutta lakia säädettäessä säädetään koko alan toiminnasta kauas tulevaisuuteen ja sikäli oikeanlaisen lain merkitys alalle on suuri.

Juha Sipilän hallituskausi oli tuotantoeläinalalle ideaalia aikaa säätää uusi eläinlaki. Hallitukseen ei kuulunut puolueita, jotka priorisoisivat eläinten hyvinvoinnin ja samalla keskusta on tunnetusti kuunnellut herkällä korvalla tuottajajärjestöjen huolia.

Sipilän hallituksen alaisuudessa valmisteltu laki olisi muun muassa turvannut – kansalaisten enemmistön mielipiteen vastaisesti – turkistuotannon jatkumisen nykyisenkaltaisena Suomessa hamaan tulevaisuuteen. Ja aivan sattumalta tämä turkiskasvattajien massiivinen näkyvyys Hesarin etusivulla sattui juuri samaan kohtaan, kuin missä eduskunnan piti runnoa läpi uusi eläinlaki. Sattumaako? Ehkä. Ja onhan meillä vaalitkin tulossa.

On ollut jo pidempää selvää, että keskusta tuskin seuraavassa hallituksessa on tai jos on, niin ei ainakaan kärkipaikalla. Epäonnisesti uuden eläinlain kannalta Juha Sipilä kuitenkin löi hanskat naulaan ja samalla lain eteneminen eduskunnassa pysähtyi. Mikäli Turkiskasvattajien liiton tavoitteena oli vaikuttaa eduskunnan ratkaisevaan äänestykseen pöhköillä ja valheellisilla mainosväittämillä, niin pieleen meni.

Tältä näytti Hesarin kansi perjantaina 15.3.

Onko tämä kaikki sitten hullua salaliittoteoriaa? Ei oikeastaan.

Tietenkin näin isolla kampanjalla on haluttu vaikuttaa oikeasti merkityksellisellä tavalla ja lainsäätäjiin vaikuttaminen on etujärjestön keskeinen tehtävä. Eikä tässä ole mitään sinänsä väärää – tietenkin kansanedustajiin saa pyrkiä vaikuttamaan esimerkiksi mainonnan avulla.

Ei tämä myöskään olisi millään muotoa ensimmäinen kerta kun moista tapahtuu ja taatusti se ei myöskään jää viimeiseksi. Tuoreena esimerkkinä kansanedustajien mielipiteisiin vaikuttavasta kampanjoinnista voi mainita alkuvuodesta nähdyn Eurofighter-hävittäjän mainoskampanjan. Hornettien korvaajaksi ehdolla olleet hävittäjän kurvailivat muun muassa eduskuntatalon viereisen Musiikkitalon jättinäytöllä sekä – ta-daa – Helsingin Sanomien sivulla.

Voisi tätä turkiskampanjaa tietenkin spekuloida spontaaniksi ja nopeaksi reaktioksi lain kaatumiseen, mutta miksi liitto moisesta murehtisi niin paljoa. Ja toisaalta, hallitus kaatui vasta hetki sitten ja tämmöisen toteuttamiseen tovi menee. Kun Hesarista on ostettu kolme etusivua kuuden päivän sisään, niin kuvittelisin, että varaukset on pitänyt tehdä jo tovi sitten (tai sitten Hesarilla menee paljon huonommin kuin mitä julkisuudessa on puhuttu).

Tältä näytti Hesarin kansi lauantaina 16.3.

Kiinnostavaksi turkiskampanjan tekee myös se, että siihen on sisällytetty ilmeisen virheellisiä ja provosoivia väittämiä. Turkiseläinten ja lemmikkien rinnastaminen on pähkähullua. Ja jo vuonna 1993 kuluttaja-asiamies antoi päätöksen, jossa todettiin seuraavasti:

”Koska nähdäkseni yleisluonteisia ympäristöilmaisuja voidaan käyttää vain suhteellisessa mielessä, ei turkiksia tuoteryhmänä voida kutsua esim. ympäristöystävälliseksi. Aitojen ja keinoturkisten ympäristövaikutuksia ei taas kestävästi voida verrata keskenään, minkä takia aito turkis voi olla ’ympäristöystävällinen’ vain suhteessa toiseen tarhaeläimen nahasta valmistettuun turkkiin.”

Mainoksissa esitetyt väittämät turkisten ekologisuudesta keinomateriaaleista valmistettuihin takkeihin verrattuna puolestaan osoitettiin virheellisiksi turkisalan itsensä teettämässä tutkimuksessa. Vuonna 2011 Maa- ja metsätalousministeriön alainen Maa- ja elintarviketeollisuuden tutkimuskeskus MTT julkaisi Turkistuottajien ja Suomen Turkiseläinten kasvattajain liiton tilaaman Suomessa tuotetun minkin- ja ketunnahan elinkaariarviointi -raportin.

MTT:n tutkimuksessa turkiksen käyttöikä arvioitiin kymmenkertaiseksi ei-turkistakin käyttöikään verrattuna. Lisäksi tutkimuksessa arvioitiin ainoastaan kokoturkisten elinkaarivaikutuksia, eikä esimerkiksi otettu huomioon sitä, että merkittävä osa turkiksista käytetään somisteina. Somisteina – eli karvakauluksissa, pipojen tupsuissa ja vastaavissa – käytettyjen turkisten elinkaari on tietenkin sama, kuin lopun asun. Edes tämä vääristynyt otanta ei tuottanut turkisalan kannalata suotuisia tutkimustuloksia:

”Vaihtoehtotuotteiden hiilijalanjälki on turkistuotteita pienempi; pienimmillään vain noin viidesosa erityisesti minkkiturkin hiilijalanjäljestä.. .. Rehevöittävät päästöt ovat vaihtoehtoisten tuotteiden tuotantoketjussa lähes merkityksettömät.. ..Happamoittavat päästöt ovat turkistuotteiden tuotantoketjussa selvästi suuremmat kuin vaihtoehtotuotteiden tuotantoketjussa.”

Nyt voimme jäädä odottamaan, että reagoiko esimerkiksi Kilpailu- ja kuluttajavirasto harhaanjohtaviin ja totuudenvastaisiin väitteisiin mainoksissa.

Jos etujärjestö on valmis julkaisemaan valheellista tietoa provosoivan ja kalliin mainoskampanjan osana, kannattaa tosiaan kysyä, että mikä on tavoite. Voihan kyseessä olla epäpätevyys ja hassu sattuma ajoituksen suhteen, mutta ehkä noista oletuksista ei sentään kannata lähteä liikkeelle.

Jaa tämä:

Avoin kirje turkiskasvattajille

Aina välillä mainokset tarjoavat väläyksen jostain vieraasta. Silloin kannattaa heittäytyä dialogiin!

Tervehdys, Suomen turkiskasvattajat (ja Sagafurs myös). Kerroitte meille sunnuntain Helsingin Sanomien kannessa, että turkiseläimet voivat häkeissään hyvin ja että meno on rinnastettavissa lemmikkimarsun elämään.  Ajattelin nyt lähestyä teitä ajatusteni kera näin avoimesti ja läpinäkyvästi.

”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.”

Varmasti itsekin ymmärrätte mainoksessa esittämänne väitteet snadisti pöhköksi (voisin tarjota teille viestintä- ja markkinointiapua, mutten taida). Oletteko tietoisia siitä, että ”totuudenvastaisten ja harhaanjohtavien tietojen antaminen” mainoksissa on kiellettyä? Maria Lindqvist Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitosta tiivisti väitteenne virheet sen verran hyvin, että siteeraan häntä:

”Turkiskasvattajat ohittavat kuitenkin sen, että lemmikkikanien ja jyrsijöiden hyvään pitoon kuuluu muun muassa eläimen mahdollisuus liikkua myös häkin ulkopuolella. Lainsäädäntö myös kieltää niiden pitämisen verkkopohjalla, niillä tulee olla kuivikkeita pohjamateriaalina ja niillä tulee olla mahdollisuus piiloutua. Asioita, joita turkiskasvattajat ovat aktiivisesti vastustaneet lisättäväksi turkiseläinten pidon vaatimuksiksi.

Turkiseläimet taas viettävät häkissä koko elämänsä. Tyypillinen turkiseläinhäkki on ahdas, virikkeetön verkkopohjainen ympäristö, josta eläin ei pääse koskaan jaloittelemaan. Elämä turkishäkeissä aiheuttaa eläimille huonoa oloa. Osalla eläimistä se näkyy esimerkiksi pelkona, pentujen tappamisena, stereotyyppisenä käyttäytymisenä, apatiana ja raajojen puremisena.”

Lisäisin tähän listaan myös sen, että lemmikkieläimiä ei ”lopeteta” (eli siis tapeta) työntämällä lyhyeksi jääneen elämän päätteeksi metallisauva eläimen peräsuoleen ja suuhun, ja sitten johtamalla häneen tappava sähköisku. Sekin ero mun mielestä pitäisi ottaa huomioon.

Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton (aka Profur) Olli-Pekka Nissinen pääsi oikein selittelemään teidän touhuja ja meno oli sakeaa: ”Jos verrataan marsun, hamsterin tai kanin elämässään häkissä viettämää aikaa turkiseläimen häkkiaikaan, voidaan saada aika mielenkiintoisia laskutoimituksia.”

Olen toki yhtä mieltä siitä, että nämä laskutoimitukset ovat mielenkiintoisia.

Ja hei,  Ratkaisutoimisto Seedi: Ymmärrättehän, että ammattilaisen tehtävä on joskus ohjata asiakas pois niiden kaikista tyhmimpien ajatusten luota? Ei se riitä, että creaatte sen leiskan pöhisevän asiakkaan ideoista. Tehkää työnne!

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.

Oheisessa kuvassa näette Otto-ketun. Oton käpälät ovat vääntyneet niin, että hän ei pysty juoksemaan ihan hirveän hyvin. Käpälien vääntymisen syynä on se, että Otto kasvoi sellaisessa teidän luksushäkissä, jossa on verkkopohja. Monien turkiseläinten kehot ovat muutenkin rikki Lindqvistin viittaaman stereotyyppisen käyttäytymisen takia. Tuolla termillähän siis tarkoitetaan sitä, että eläin kohtaa hirveät olosuhteet toistamalla jotain tiettyä asiaan loputtomasti – esim. juoksemalla ympyrää – ja näin runtelee kehonsa.

Onneksi Otto pääsi pakoon ja viettää nykyään mukavaa ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Tähän kuvaan hänet houkuttelimme puskasta, jossa tyyppi tuhisi jotain kettuasioita.

Ihan sydämeni pohjasta toivon, että Oton lajitoverit ja muunkin lajiset tyypit voisivat jatkossa elää elämiä, jotka eivät ole tarkoitushakuisen hirveitä. Jos eläimistä tykkäätte tai pidätte eläimen turkin silittelystä (minäkin tykkään), niin hankkikaa vaikka marsuja lemmikeiksi ja pitäkää niistä huolta. Nehän ovat tosi kivoja tyyppejä.

Se eläimien riivaamisen lopettaminen tietty tarkoittaa loppua teidän nykyisille töille. Ymmärrän tämän ajatuksen aiheuttaman tuskan ja kyllähän tämmöinen (1990-luvun) laman lapsi tietää yhtä jos toistakin työmarkkinoiden epävarmuudesta ja siinä epävarmuudessa elämisestä. Ei se ole kivaa, mutta kuten sanovat: it is what it is.

Tästä muutoksesta ei kuitenkaan pidä hätääntyä, koska meillä on tämä maailman parhaiten toimiva hyvinvointivaltio! Toivon ihan vilpittömästi kaikkea parasta Suomen nykyisille turkistuottajille. Teille kaikille kyllä löytyy mielekästä tekemistä, sillä emmehän me valmiissa maailmassa elä ja työt eivät tekemällä lopu. Myös ne valtion teille nykyään maksamat tuetkin voidaan ihan hyvin kohdistaa vaiks sellaisiin rakennemuutoshommeleihin.

Että ei muuta kuin kohti uusia haasteita ja kaikille parempaa tulevaisuutta! Yhdessä me rakennetaan tästä maailmasta entistäkin parempi ja voidaan olla tosi ylpeitä saavutuksistamme.

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille.
Tämä Hesarin haluttomuus julkaista logoparodioita ei tietenkään täysin yllätä. Hieman yllättävää on se, lehdelle ei kelvannut edes kuva, jossa asiakas katselee geneerisen ruokakaupan lihahyllyä, joka on korvattu häkkikanalalla. Lehden mukaan teos rikkoo hyvää mairkkinointitapaa. Voittoa tavoittelemattomalle ja siten markkinalogiikkaa rikkovalle järjestölle ainoa hyväksyttävä tapa viestiä näyttäisi olevan avoin kirje ja tiukan dokumentaariset kuvat. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että mainonnassa on yleisesti hyväksyttyä irvailla kilpailijalle ja viitata sen tuotteisiin, kuten näimme esimerkiksi hiljattain Pepsin kampanjassa, jossa oli myös ilmiselvä Cokis-tölkki. Eivätkä kaupalliset mainostajat ole ainoita: Hesari nosti itsekin Kuukausiliitteen kanteen parodian jääkiekkojoukkue Jokereiden logosta.
Mainosten ja kaupallisten motiivien määrittelemässä yhteiskunnassa on vaikea hyödyntää mainonnan kieltä ja kanavia, mikäli ei ole myymässä mitään. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Ja sitten tähän loppuun viellä sellaista, että hei sielä Hesarilla. Voisitte vähän skarpata.

Muistatteko, kun pari viikkoa sitten ette suostuneet julkaisemaan meidän Oikeutta eläimille -järjestölle tekemää ilmoitusta? Se oli teidän mielestä asiaton ja täysin sopimaton julkaistavaksi. Jopa siinä määrin, että mitkään ilmoituksen kuvaelementeistä eivät kelvanneet missään muodossa käytettäviksi (tästä saavutuksesta olen kyllä hieman ylpeä ja olenkin tällä rehvastellut mainostoimistoissa työskenteleville kavereilleni. #lifegoals). Minun mielestä esimerkiksi valokuva, jossa seisoskelen sillai snadisti hämmentyneen näköisenä geneerisen marketin eineshyllyn edessä ja siinä tilalla onkin häkkikanala kertoo enemmän ruuan tuotannon ja kuluttajien valintojen välisistä kytköksistä kuin mihin te olette kyenneet viime vuosina journalistisilla lihaksillanne. Ja teillä sentään on käytössä ihan Euroopankin tasolla tarkasteltuna aika hel-vet-tin iso mediakonserni resursseineen. Yrittäisitte hieman. 

Vastaava päätoimittajanne, Kaijus Niemi linjasi, että:

”Yhteiskunnallinen mainonta ja mainontaan liittyvä sananvapaus mahdollistaa avoimien kirjeiden tyyppiset ratkaisut. Jos kirje on muotoiltu asiallisesti, eivätkä väittämät ole kohtuuttomia tai totuuden vastaisia, julkaisemista on mahdollista harkita, vaikka se olisi osoitettu esimerkiksi tietylle firmalle.”

Nyt minun on pakko sanoa, että etusivulla julkaisemanne Suomen turkiskasvattajien mainos ei ole miltään osin asiallinen ja siinä esitetyt väitteet ovat kohtuuttomia ja totuuden vastaisia. Miksi tämä oli teidän mielestä ihan kosher?

Vai onko niin, että Suomen turkiskasvattajien mainos ei olekaan Niemen viittaamaa ”yhteiskunnallista mainontaa”? Onko teillä eri säännöt kaupalliseksi katsomallenne mainonnalle? Oikeastaan toivon, että Suomen kani- ja jyrsijäliitto tekee kantelun tästä mainoksesta ja teidän päätöksestänne julkaista se.

Mutta sitä odotellessa hyvää alkukevättä kaikille!

Jaa tämä:

Kuinka pyöräyttää yhteiskunnallinen kampanja tyhjästä

Kuvat mainostauluihin luvatta liisteröidyistä brexit-kriittisistä julisteista levisivät Twitterissä ja pian aktivisteilla oli enemmän rahaa kuin mille he keksivät käyttöä.

Brexit lähestyy ja Iso-Britannia on monipuolisen sekavassa tilassa. Poliitikot koheltavat ja yritykset hermoilevat. Kansalaiset ovat eriasteisissa epätietoisuuden ja -toivon tiloissa.

Konservatiivipääministeri David Cameron johdatti Iso-Britannian brexit-kaaokseen. Sisäpoliittisista ja puolueen sisäisiin valtakamppailuihin liittyvistä syistä hän toi brexit-äänestyksen pöydälle ja loppu on historiaa. Hänen lausuntonsa ja tviittaukset aiheesta ovat jättäneet toivomisen varaa.

Kaoottista tilannetta kuvatakseen ja kommentoidakseen, neljä englantilaista heppua päätyivät suunnittelemaan neljä suuren ilmoitustaulun kokoista julistetta, jotka he kävivät liisteröimässä mainostauluihin omin luvin. Liisteröidyt julisteet olivat lainanneet sisältönsä brexitiä ajavien poliitikkojen päättömistä tviittauksista ja lausunnoista.

Yksi hepuista, ”Richard”, on sitä mieltä, että tämä luvaton mainostaulujen valtaaminen ei ole moraalisesti tuomittava tapa puhutella yleisöä.

”Lainasimme mainostilaa väliaikaisesti yhtiöltä, jolla on kyllä varaa lainata se meille. Emme ehkä pyytäneet lupaa sille, mutta kyse on julkisesta palveluksesta ja sen myötä toimintamme on täysin perusteltua.”

Tämä innovaatio mainostilan omaehtoisesta käyttöön ottamisesta ei tietenkään ole uusi tai ennenkuulumaton. Samaa luvattomasti toteutettua juliste-liisteri-mainostaulu-yhdistelmää ovat hyödyntäneet esimerkiksi yhdysvaltalaistaiteilija Ron English sekä nykkiläisaktivisti-taiteilija Jordan Seiler. Iso-Britanniassa valaistuja mainostauluja on puolestaan kaapattu parempaan käyttöön Brandalism ja Special Patrol Group -ryhmät.

Konservatiivipuolueen edustaja Liam Fox osoitti kykyä huomattavan positiiviseen ajatteluun ennustamalla tulevista kauppaneuvotteluista helppoja.

Nyt tähän mainioon joukkoon liittyi siis Led By Donkeys -nimeään esiintyvä ryhmä. Nämä ”aasien johtama” tyypit ovat sitä mieltä, että paras brexit-kritiikki löytyy euroeroa ajavien poliitikkojen omista puheista.

Esimerkiksi pääministeri Theresa Mayn huomio siitä, että olisi selvästi Britannian kansallisten etujen mukaista pysyä Euroopan unionissa päätyi kansan katsottavaksi ja pohdittavaksi tilanteessa, jossa May ajaa ja johtaa EU:sta eroamista. Samoin yleisön huomio kiinnitettiin Boris Johnsonin linjaukseen siitä, että Britannia ei tarvitse suunnitelmaa brexit-sopimusneuvotteluihin, sillä se tulee saamaan loistavan sopimuksen.

”Richard” rinnasti Britannian tilanteen keski-iänkriisiin.

”Britannia on keskellä postimperialistista, keski-iän tai ehkä vanhuuden kriisissä, jossa kansakunta ei ole ihan varma siitä, mitä se on tekemässä. Se on juuri käynyt ostamassa moottoripyörän ja mustan nahkatakin.”

Ensimmäisten luvattomien julisteiden päädyttyä ilmoitustauluihin, Led By Donkeys -nelikko laittoi kuvat niistä Twitteriin ja suuntasi kulkunsa pubiin. Pian kuvat alkoivat leviämään kulovalkean tavoin ja kävi ilmeiseksi, että samalla olisi lisää kysyntää. Aktivistit olivat toistaiseksi käyttäneet omaa rahaa hankkeeseen noin 500 puntaa ja päivätöiden ja perhe-elämän keskellä toteutetut ninjaoperaatiot eivät vaikuttaneet kestävältä ratkaisulta.

Kuten niin usein tänä päivänä, apuun tuli joukkorahoitus. Tosin kukaan ei voinut kuvitella menestystä etukäteen. Kolme tuntia joukkorahoituskampanjan aloittamisesta ryhmä oli saanut 10 000 puntaa ja pian lahjoitussumma oli 50 000 puntaa.

Koska tässä kohdassa rahaa oli kasassa jo enemmän kuin mille nelikko keksi äkkiseltään käyttöä, he laittoivat keräyksen toistaiseksi kiinni. Rahan keruuta voidaan jatkaa sitten, kun jo saadut rahat on käytetty suunniteltuun tarkoitukseen. Suunnitellun tarkoituksen ollessa se, että nyt idean takana olevat henkilöt pystyivät maksamaan ammattilaisille siitä, että julisteet liisteröidään paikoilleen kunnolla ja vuokratuissa mainostauluissa brexit-julisteet myös pysyvät pidempään.

Parhaillaan julisteita on noin 30 mainostaulussa ja reilu 60 taulua on jo varattu samaan käyttöön.

Oppositiojohtaja Corbynin brexit-kannanotot ja -linjaukset ovat jääneet monien mielestä vaisuiksi ja ryhtiliikettä kaivataan. Yleisö kutsuttiin koristelemaan tämä tyhjä tila niillä viesteillä, joita kansalaiset olisivat halunneet kuulla Corbynin suusta.

 

Jaa tämä:

Kuuluvatko sotakoneet Musiikkitalon seinään?

Musiikkitalo on yksi Helsingin keskeisistä kulttuurimonumenteista. Tuon monumentin seinässä on jättimäinen mainosscreeni, jossa mainostetaan Eurofighten-hävittäjiä kansanedustajille.

Hävittäjä kaartaa vauhdikkaasti sinisellä taivaalla. Lentäjän kypärä näyttää huipputekniseltä. Hulmuava Suomen lippu taivaalla näyttää hieman revontulelta. Tässä myydään uutta hävittäjää Hornetin seuraajaksi. Eurofighter on taistelussa hyväksi havaittu ja viiden eurooppalaisen valtion lisäksi se on käytössä myös ihmisoikeusloukkauksista tunnetussa Saudi-Arabiassa.

Mutta miksi ihmeessä tämä video pyörii Eduskuntatalon etuoven vieressä?

Tältä näyttää suomalainen kulttuuri-instituutio herran vuonna 2018. No, kai se sotakin omanlaista kulttuuria on. KUVA: Mitro Partti

Vuonna 2011 yleisölle avautunut Musiikkitalo tarjoaa korkealaatuista musiikkiohjelmaa Helsingin ydinkeskustassa. Musiikkitalon, Eduskuntatalon, Oodi-kirjaston, Kiasman ja Sanomatalon muodostaman ryppään keskellä puolestaan sijaitsee Kansalaistori, jossa kansalaiset voivat vaikka järjestää piknikkejä ja missä järjestetään erilaisia yleisötapahtumia. Musiikkitalon rakentaminen maksoi veronmaksajille 166 miljoonaa euroa, minkä lisäksi sitä varusteltiin 23 miljoonalla eurolla. Ja nyt talon seinässä on jättiläismäinen näyttö, joka pösöttää mainoksia ohikulkijoille 24/7.

Eurofighter HX -mainos saa kysymään, että pitäisikö Musiikkitalon vahtia hieman tarkemmin sitä, mitä sen seinällä mainostetaan.

Vuonna 2016 Helsingin Rakennuslautakunta sai käsiteltäväksi lupahakemuksen, jonka myötä Musiikkitalon seinään ripustettaisiin parinsadan neliömetrin kokoinen mainosnäyttö. Ajatuksena oli jakaa näytöllä pyörivä materiaali niin, että osa siitä olisi Musiikkitalon omaa ja osa olisi kaupallisia mainoksia.

Kyseenalaistin jo tuolloin sen, että yhteistä kulttuuriperintöämme rakentava, edustava ja vaaliva rakennus myydään mainosalustaksi.

”Tässäkin tapauksessa käyttökustannusten paikkaamiseen tarvittavat rahat (mainostulot siis) eivät olisi olleet missään suhdassa rakennuksen kokonaiskustannusten kanssa. Päädyttäisiin tilanteeseen, jossa erittäin arvokas verovaroin rakennettu rakennus myydään halvalla mainosalustaksi. Mainostajat tietenkin hyötyisivät arvorakennuksen tuomasta prestiisistä. Olisi kuitenkin hienoa, mikäli kunnalliset ja valtiolliset tahot eivät myisi meidän yhteistä omaisuuttamme alihintaan.”

Mutta ei autanut itku markkinoilla. Syyskuussa 2017 kirjoitin Voiman pääkirjoituksessa juuri valmistuneesta jumbonäytöstä:

”Musiikkitalon edustajien mukaan jättinäyttö tulee tarpeeseen, ja he kertovat, että mainossopimuksella se saadaan maksetuksi. Okei. Näytön maksaminen mainostuloilla voi tuntua järkevältä, mutta samalla on jäänyt miettimättä, mitä oikeastaan myytiin.

Musiikkitalon rakentaminen maksoi reilun 180 miljoonaa euroa ja vuosittain sen pyörittämiseen uppoaa miljoona jos toinenkin. Talossa toimivat muun muassa Helsingin kaupunginorkesteri, Sibelius akatemia sekä Radion sinfoniaorkesteri, mikä lisäksi yhteiskunta rahoittaa monia talossa esitettyjä produktioita. Nyt tuo yhteisillä rahoilla rakennettu kulttuurimonumentti on redusoitu mainosalustaksi.

Clear Channelin ja Musiikkitalon välisen mainostiladiilin suuruutta ei paljasteta liikesalaisuuteen vedoten. Mainostilasta saatavat rahat ovat kuitenkin pennejä taloon kaadetun rahavuoren rinnalla. Kannattiko investointi myydä halvalla?”

Vuonna 2016 koitimme visioida sitä miltä kulttuuri-instituution FullHD-heittäytyminen mainosmaailmaan voisi näyttää. Ihan näin kilaria menoa ei ole nähty, mutta suunta on sama.

Tässä kohdassa on tietenkin helppo syyttää minua mainosvastaiseksi änkyräksi. Vastamainoksiakin teen ihan työkseni. En kuitenkaan näkisi asiaa niin yksinkertaisesti. En sano, että kaikki mainokset pitäisi kieltää – mainokset ovat osa ihmisten välistä kommunikointia ja hyvä niin. En edes ole varma, mitä me kieltäisimme, jos kieltäisimme mainokset. Mainoksiin ei kuitenkaan kannatta suhtautua välinpitämättömästi ja niistä pitää käydä keskustelua.

Julkisessa tilassa kohtaamamme mainokset ansaitsevat erityisen kriittistä huomiota, sillä niitä me emme kykene välttämään muuten kuin perunakellariin linnoittautumalla. Enkä minä ole yksin ajatusteni kanssa, jopa Hesarin datadeskin esimies, Juhani Saarinen, kiinnitti huomiota mainosten aiheuttamaan esteettiseen saasteeseen.

”Vaihtuvia kuvia tai videota toistavat seinät ovat kuin turboahdettuja kännykän sovellusilmoituksia. Ne luovat hälyä ja vaativat huomiota. Mainostaja tietenkin pitää huomion saamisesta, mutta hämäränä talvipäivänä tekisi mieli kytkeä sovellusilmoitukset pois päältä. Tämähän ei onnistu, joten vaihtoehdoksi jää kävellä toista reittiä.”

Oikeastihan siellä toisellakin reitillä on mainoksia. Vaihtoehdoksi jää se perunakellari.

Oi, beibe, tsiigaa tätä tykkii. Siinä se nyt sykkii, Eduskuntatalon pääsisäänkäynnin edessä. KUVA: Mitro Partti

Esteettisten arvojen ohella kannattaa kiinnittää huomiota myös mainosten sisältöihin. Ja samalla kannattaa kysyä, että mitä myydään ja kenelle.

Olen kuullut tarinan eräästä kansanedustajille kohdistetusta kampanjasta, jossa nokkela viestintätyyppi osti kaikki JCDecaux’n mainostaulut Eduskuntatalon läheisyydestä. Ei niitä niin hirvittävän montaa ole lukumääräisesti, mutta työpaikalle saapuville kansanedustajille ja heidän avustajilleen kampanja on epäilemättä näyttäytynyt massiivisena.

Tätä tarinaa vasten katsottuna sotapornoa tihkuva hävittäjävideo Eduskuntatalon edessä sijaitsevassa jättiscreenissä ei vaikuta sattumanvaraiselta. Eduskunnan kun pitäisi päättää Suomen historian suurimmasta, kokonaisuudessaan kymmenien miljardien eurojen asekaupasta.

Jaa tämä:

Häiriköiden eeppinen vuosi 2018

Vuodessa ehtii tapahtua paljon ja aina välillä on hyvä pysähtyä kertaamaan tapahtunutta.

Vuoteen 2018 sisältyi paljon huikaisevan kiinnostavia haastatteluja, mahtavia artikkeleita ja (ainakin omasta mielestäni) onnistuneita vastamainoksia. Lisäksi pääsin tekemään yhteistyötä hillittömän skarppien tyyppien ja kiinnostavien organisaatioiden kanssa – kiitokset kaikille yhdessä ja erikseen.

Monilta osin vuosi meni enemmän tai vähemmän ennakoidusti, eli vastiksia ja niihin liittyviä artikkeleita pumpsahteli tehtaasta ulos, minkä lisäksi kirjoitin lukuisia kulttuurihäirintään liittyviä artikkeleita ja opetus- sekä luentokeikkoja piisasi. Mutta mahtui mukaan myös hienoja yllätyksiä ja yksi erityisen surullinen sellainen. Alla yhteenveto tapahtuneesta.

"Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille", kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.

Helmikuussa julkaisimme kaksi vastamainosta, joissa kiinnitimme huomiota suklaantuotantoon liittyviin ongelmiin. Vastamainosten malliksi valikoitui Fazerin mainos ja kritiikki kohdistui sekä Fazeriin erityisesti että laajemmin koko maailmankaupan rakenteisiin.

Fazerin toimintaa kommentoi Finnwatchin Anu Kultanen ja Hanken-kauppakorkeakoulun Nikodemus Solitander puolestaan käsitteli yritysvastuuseen liittyviä kysymyksiä yleisemmällä tasolla.  Havaitut ongelmat ovat siis verrattomasti yhtä yritystä suurempia.

”Yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat elämään yrityksen toiminnan seurauksien kanssa. Tämä vaikeuttaa vastuukysymysten arvioimista.

Globaaleissa tuotantoketjuissa yrityksen ja sen tuotannon oheisvaikutuksien välissä on yhä enemmän erilaisia toimijoita. Tämä vaikeuttaa ymmärrystämme siitä, kuka on vastuussa ja kenelle. Tuotantoketjuissa vastuuvelvollisuus onkin kasvavassa määrin ulkoistettu. Ketjujen hallintaa esitellään niin monimutkaisena, että yksittäiset yritykset ja toimijat ovat vain osallisina siinä, eikä kukaan siten ole täysin vastuussa, jos ja kun jotain ei-toivottua tapahtuu. Tätä voidaan kutsua eettisen välimatkan tuotannoksi.” – Nikodemus Solitander

Pyhä Björn Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone. Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.
Pyhä Björn
Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone.
Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.

Lisäksi helmikuussa pohdimme Björn Wahlroosia ja itsekkyyttä. Puheenvuoron sai itsekkyydestä kirjan kirjoittanut Jukka Koskelainen.

”Pidämme itsekkyyttä ennen kaikkea oman aikamme ilmiönä. Olemme ilmeisen taitavia havaitsemaan sitä ympärillämme, muissa ihmisissä, mutta emme yleensä itsessämme. Itsekkyydestä on kuitenkin mitä ilmeisimmin valitettu kautta aikain.

Pitkään meillä oli vain yksi mies, joka paikannettiin uusliberalistiksi ja joka puhui sen puolesta. Björn ”Nalle” Wahlroosia onkin saatu kuulla kohtuullisen taajaan. Hän keksii ärsyttäviä lausuntoja: 80 prosenttia ihmisistä on idiootteja, ainakin mitä tulee rahaan. Köyhien ja rikkinäisten perheiden tukemista ei voi sietää. Kun ­Nordean ruotsalainen pääjohtaja muuttaa luksus­asuntoon, Nalle on jälleen vauhdissa ja lausuu, että pitäähän sitä ihmisen jossakin asua.” – Jukka Koskelainen

Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi. Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.
Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi.
Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.

Maaliskuussa huomiomme kiinnittyi laboratiriossa kasvatettuun keinolihaan. Pääsin haastattelemaan Vegemessuilla hollantilaistutkija Mark Postia, jonka työryhmä on tehnyt pioneerityötä kehittäessään ”lihaa ilman kuolemaa”.  Post on epäilemättä Vegemessujen historia ensimmäinen esiintyjä, joka aloittaa luentonsa ilmoittamalla, että: Rakastan lihaa”

Julkaisimme myös Postin oman kirjoituksen aiheesta.

Mikäli tämä arvio osoittautuu todeksi, tulevat nykyisten maatalousjärjestelmien rajat – saatavilla oleva maa-ala, vesi, energia ja kyky käsitellä kasvihuonepäästöjä – vastaan ennen kuin saavutamme täyden ruokaturvan. Jo nyt 70 prosenttia viljelyskelpoisesta maa-alasta on varattu karjalle eli lihan­tuotantoon.

Voimme tehostaa tuotantoa ottamalla käyttöön lisää maata tai parantamalla nykyisen tuotannon tuloksia. Käytettävän maa-alan lisääminen ­tulee ympäristölle kalliiksi. Esimerkiksi lehmien ja muiden hitaasti pienissä poikueissa lisääntyvien eläinten tuotannon lisääminen on vaikeaa ja aikaa vievää – jos mahdollista lainkaan.

On selvää, että kaikkien ihmisten muuttaminen kasvissyöjiksi ei ole ratkaisu. Meidän on löydettävä keinoja lihanhimomme tyydyttämiseen.

Vuonna 1931 Englannin tuleva pääministeri Winston Churchill kirjoitti esseessä 50 vuotta tästä eteenpäin: ”Viidenkymmenen vuoden päästä pääsemme yli hulluudesta, jonka myötä kasvatamme kokonaisen kanan syödäksemme rintapalan tai siiven, kasvattamalla nämä osat erikseen siihen soveltuvalla menetelmällä.” 

Noin 80 vuotta myöhemmin lihaskohtaisen kantasolun, niin kutsutun satelliittisolun, tunnistaminen teki laboratoriossa kasvatetusta lihasta todellisuutta.”

"Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy." Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.
”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera. Patria&Muerte-vastamainos julkaistiin Kansa Taisteli -lehdessä.

Maaliskuussa päivän valon näki myös Häiriköiden järjestyksessä toinen Kansa Taisteli -lehti, joka julkaistiin Voima-lehden liitteenä. Jatkoimme lehdessä iltapäivälehtien sota-teemaliitteiden kriittistä käsittelyä. Siinä, missä Suomen 100-vuotisjuhlien keskellä julkaistu ensimmäinen Kansa Taisteli käsitteli kansakunnan rakentamiseen liittyvää militarististä eetosta, keskityimme tällä kertaa sadan vuoden takaisen sisällissodan tapahtumiin ja niiden kaikuihin vuoden 2018 Suomessa.

Sisällissotaan suhtaudutaan tunneperäisesti vielä vuonna 2018, sata vuotta kyseisen sodan päätymisen jälkeen. Pitkä varjo kertoo tietenkin siitä, kuinka traumaattisista tapahtumista on kyse. Osansa tässä on myös sillä, että sodan tapahtumia ei päästy aikanaan prosessoimaan syistä, joita tässäkin lehdessä perataan.

Emme ole vieläkään saavuttaneet konsensusta edes siitä, millä nimellä sodasta puhutaan.

Monet meistä asettavat itsensä ainakin jollain epämääräisellä tasolla jommallekummalle puolelle vuoden 1918 jakolinjaa. Tämä siitä huolimatta, että monet tuolloiset kiistat ja sotaan johtaneet tekijät ovat poistuneet pelilaudalta – osan niistä toki pysyessä edelleen yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Monella meistä oli sukulaisia molemmilla puolin rintamalinjoja, ja ainakin sen myötä puolensa voi valita ihan identiteettipoliittisin perustein.” – Jari Tamminen

Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö? Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.
Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö?
Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.

Huhtikuussa aloitin Voiman päätoimittajan roolissa lehtisarjan, jossa kutsuimme vieraileviksi päätoimittajiksi joukon kiinnostavia tiedeviestijöitä sekä yhden taiteilijaryhmän johtajan. Huhtikuun numeron toimitin yhdessä Politiikasta-lehden päätoimittajan, tutkijatohtori Johanna Vuorelman kanssa. Vuorelma päätyi kirjoittamaan myös tuon kuukauden vastamainokseen liittyvän artikkelin.

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet politiikan rakenteelliset ja systeemitasolla vaikuttavat valheet. Uhkaavin näistä on elämisvalhe, joka on kollektiivista itsepetosta. Professori Jukka Paastela kirjoittaa vuonna 1995 ilmestyneessä teoksessaan Valhe ja politiikka: tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä, että elämisvalheen itsepetoksella ’voidaan tarkoittaa vääriä uskomuksia, joita ihminen itse ei huomaa, toiveajattelua, jota yksilö ei välttämättä tiedosta sekä tarkoittamatonta tietämättömyyttä’.

Elämisvalhe on siis kokonaisvaltainen tulkinta todellisuudesta, jossa valheellisen ajattelun omaksunut yhteisö elää.

Ilmastonmuutosta koskevien faktojen sivuuttaminen länsimaisissa yhteiskunnissa täyttää elämisvalheen määritelmät. Ilmastonmuutoksen faktojen ohittaminen on lähimpänä totuudenjälkeisen ajan määritelmää.

Siksi on yllättävää, ettei ilmastonmuutos ole ollut totuudenjälkeisen ajan keskustelun ytimessä.” – Johanna Vuorelma

Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta. Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.
Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta.
Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.

Toukokuussa oli vuorossa yhteistyö Nuorten ääni -hankkeen kanssa ja suunnitelimme yhdessä nuorten kanssa iltapäivälehden lööppiä muistuttavan vastamainoksen. Vastamainoksen kaveriksi kirjoittamassaan artikkelissa Tuomas Rantanen veti linkkejä kohulööppien ja klikkijournalismin välille.

Journalismi ja mainonta törmäävät erityisen tunnistettavalla tavalla nimenomaan lööpeissä ja kansissa, jotka on suunniteltu edistämään lehtien irtonumeroiden myyntiä. Sama faktan ja mielikuva­liioittelun koh­taaminen näyttäytyy nettilehtien sivuille kävijöitä houkuttelevissa klikkiotsikoissa. Kaikissa näissä kyse on yhtä aikaa toimituksen tekemästä journalistisesta sisällöstä ja sen mainonnasta.

Näiden tiedonlajien väliseen jännitteeseen puututaan myös Journalistin ohjeissa: ’Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.’

Tabloidien historiasta tiedetään, että irtonumeromyynnin kannalta lööppiotsikoiden tehokkaimpia koukkuja ovat julkisuuden henkilöiden yllättävät kuolemat, kansallisesti merkittäviksi tulkitut urheiluvoitot sekä yleisön mielissä lähelle sattuviksi koetut suuronnettomuudet ja -tuhotyöt.” – Tuomas Rantanen

Kuhina Häiriköt kylässä -näyttelyn edustalla oli käytännössä jatkuvaa koko toukokuisen viikonlopun ajan.
Kuhina Häiriköt kylässä -näyttelyn edustalla oli käytännössä jatkuvaa koko toukokuisen viikonlopun ajan.

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna järjestetty Maailma kylässä -festivaali pyysi Häiriköiltä näyttelyä ja sellaisen myös järjestimme. Viikonlopun aikana kaikki tapahtuman pääteltassa vierailleet pääsivät tutustumaan suuriin vedoksiin vastamainoksistamme.

Lisäksi järjestimme yritysvastuuseen liittyviä keskusteluja festariviikonlopun aikana. Esimerkiksi Kansallisteatterin Lavaklubilla keskustelimme Eettisen kaupan puolesta ry:n toiminnanjohtaja Lotta Staffansin ja Finnwatchin toiminnanjohtaja Sonja Vartialan kanssa siitä, mikä on kuluttajan rooli ja yritysten vastuu jälkikolonialistisessa maailmankaupassa sekä sitä, voiko yksittäinen kuluttaja arvioida tuotteen vastuullisuutta, ja tarjoaako yhteiskunta yksilölle mahdollisuutta arvioida kulutuspäätöksiin liittyviä taustatekijöitä.

Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.
Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.

Kesäkuussa kurkistimme sukelsimme antropologian kiinnostaviin syövereihin yhdessä AntroBlogin kanssa. Vastamainoksessa tarkastelimme mainosmaailmaan hieman odottamattomasta kulmasta. Tilasimme taiteilija Riiko Sakkisen perustamalta beniniläiseltä Salon de Peinture Grand-Popolta  taideteoksen, joka mukaili muotokieleltään sikäläisiä parturien mainoskylttejä. Teoksen maalasi Louis Houenouden, joka normaalisti maalaa juuri niitä mainoskylttejä, joita tilaamamme teos kommentoi.

”Käsinmaalattujen mainoskylttien kulttuuri on Beninissä elävää. Tutkin ilmiötä etukäteen, mutta sen laajuus yllätti paikan päällä. Pääkaupunki Cotonoussa melkein kaikki mainokset ovat printattuja, mutta syrjäkylillä suurin osa mainoksista on käsin maalattuja. Beninissä lukutaitoprosentti on alhainen, ja mainoskyltit huomioivat sen – kyltit selittävät tuotteen tai palvelun selkeästi kuvin. Esimerkiksi kampaamokauneussalongin kyltissä on kampauksen lisäksi kuva kädestä, jotta kaikki tajuavat, että siellä tehdään myös manikyyrejä” – Riiko Sakkinen

Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.
Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.

Heinäkuussa Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Riihimäen teatterin taiteellinen johtaja Janne Saarakkala vertaili politiikan, median ja taiteen täyttäviä merkityksettömyyden aaltoja.

”Jo 2000-luvun alussa filosofi Slavoj Žižek kiinnitti huomiota leviävään antiessentialistiseen ilmiöön, jossa pyritään esimerkiksi juomaan kahvia ilman kofeiinia, kolaa ilman sokeria, kaljaa ilman alkoholia ja käymään sotaa ilman sotaa (tietokoneen ruudulla tai lähettämällä tunnuksettomia ’vihreitä miehiä’).

Esimerkeissä voi nähdä jonkinlaisen terveyttä palvelevan päämäärän. On saatava kaikki kiihottava mutta ilman epäterveellistä, uhkaavaa tai omaatuntoa häiritsevää sisältöä. Siksi sitä hävitetään myös taiteesta, journalismista ja politiikasta. Žižekin mukaan olemme jo vuosia eläneet post-politiikaksi kutsuttua tyhjäkäynnin aikaa, jossa valtiollisten ja kansainvälisten yhteisten asioiden hoitaminen on redusoitu vain asiantuntijoiden hallitsemaksi yhteiskuntaelämäksi, jossa vaikuttaa tällä hetkellä vain yksi elinvoimainen poikkeus: kansallismielinen konservatismi.

Koska me emme halua luopua mistään. On parempi olla kuulematta, näkemättä ja tietämättä mitään, tekemisestä puhumattakaan. Sellainen myy paremmin.” – Janne Saarakkala

Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaamisen aikaan Helsingin kaduille jalkautui #resistgag-mielenosoitus, jossa nähtiin viimeisillään raskaana olevia Donald Trumpeja ja suukapuloilla vaiennettuja naisia. Epäilemättä Donald Trumpin seksuaalioikeuksiin liittyvä politiikka olisi perin erilaista, mikäli Trump itse saattaisi tulla raskaaksi. Setämiehet eivät kuitenkaan voi itse tulla raskaiksi ja se näkyy myös heidän ajamassa politiikassa.
Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaamisen aikaan Helsingin kaduille jalkautui #resistgag-mielenosoitus, jossa nähtiin viimeisillään raskaana olevia Donald Trumpeja ja suukapuloilla vaiennettuja naisia. Epäilemättä Donald Trumpin seksuaalioikeuksiin liittyvä politiikka olisi perin erilaista, mikäli Trump itse saattaisi tulla raskaaksi.
Setämiehet eivät kuitenkaan voi itse tulla raskaiksi ja se näkyy myös heidän ajamassa politiikassa.

Kesään kuului kärpästen ja helteiden lisäksi myös mielenosoittamista. Näitä kaikkia piisasi, kun presidentit Trump ja Putin saapuivat Helsinkiin. Olin mukana järjestämässä ja toteuttamassa #resistgag-mielenosoitusta, jolla kiinnitettiin huomiota Trumpin kehitysyhteistyöpolitiikan yhteen synkkään puoleen – eli siihen, kuinka naisten oikeudet eivät sen puitteissa toteudu. Aihetta kommentoi meille muun muassa Väestöliiton kansainvälisen kehityksen yksikön johtaja Elina Korhonen.

”Abortin vastainen politiikka toimii juuri toisin, kun sen oletettu tarkoitus on: Abortteja ehkäistään parhaiten tarjoamalla ehkäisypalvelua ja tietoa seksuaalisuudesta. Perhesuunnitteluklinikoiden joutuessa sulkemaan ovensa,  lisääntyvät ei-toivotut raskaudet ja samalla mitätöidään vuosikymmenten edistysaskeleet lisääntymis- ja äitiysterveydessä sekä lasten terveydessä. Kärsijöinä ovat useimmiten kehitysmaiden köyhät tytöt ja naiset, joiden palvelut ovat olleet järjestöjen varassa” – Elina Korhonen

Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017.
Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017.

Syyskuussa aloitimme vuoden 2019 Euroviisuihin valmistautumisen. Israelissa on luvassa maailmanluokan näytös, jossa maan harjoittamalla miehityspolitiikalla ja palestiinalaisilla ei ole sijaa.

”Odottavan aika on tunnetusti pitkä, ja Lähi-itään tosiaan liittyy paljon odotuksia ja odottamista. Yhdet odottavat Jumalan lupaamaa maata ja toiset Messiaan toista tulemista. Myös oikeutta ja kotimaata odotetaan, ja välillä odotetaan lupaa korjata kuoppainen tie. Odotuttaminen voi olla myös alistavan politiikan väline, kuten Tampereen yliopiston tutkija Mikko Joronen esittää artikkelissaan Spaces of waiting.

Joronen esittää tutkimuksessaan, että Israelin tapa hallita palestiinalaisia on tarkasteltavissa teatraalisena performanssina, jonka keskeisenä tavoitteena on ylläpitää palestiinalaisten epävarmaa asemaa. Tämä teatteri tunnustaa seremoniallisesti palestiinalaisten hallinnolliset, juridiset ja turvallisuuteen liittyvät oikeudet, mutta ei tosiasiallisesti tarjoa niitä palestiinalaisille, jotka ovat juuttuneet loputtomaan oikeuksiensa odotuksen kehään.” – Jari Tamminen

Samoin syyskuussa Häiriköt-päämaja jalkautui Saamenmaalle, jossa paikalliset saamelaisaktivistit ja Greenpeace vastustivat Saamenmaan halkovaksi suunniteltua Jäämerenrataa. Mukana Lapissa oli myös kanadalainen cree-kansaan kuuluva Clayton Thomas-Müller.

”Isoja ja vaikutuksiltaan kauas­kantoisia teollisia investointeja ei voi tehdä ilman alkuperäiskansojen lupaa. Viestimme on, että ilman suostumusta ei ole myöskään pääsyä. Tämä on ajatus, johon me Kanadan alkuperäiskansat olemme suhtautuneet hyvin vakavasti.” – Clayton Thomas-Müller

Ympäristönäkökulman ohella ratahanketta on välttämätöntä tarkastella myös saamelaisten, Euroopan unionin alueen ainoan alkuperäiskansan näkökulmasta. Saamelaisten oikeus poronhoidon ja luontaistalouden ympärille rakentuvaan kulttuuriinsa asettaa rajoituksia sille, mitä Suomen valtio voi Saamenmaalla tehdä.

Vuonna 2017-18 yhdessä Biologian ja maantieteen opettajien liiton kanssa järjestetty Global Meal -hanke, jonka puitteissa koulutimme satoja oppilaita ja opettajia vastamainostyöpajoissamme saatiin päätökseen alkukesästä. Onnistuneeksi koetulle hankkeelle haluttiin jatkoa ja tällä kertaa mukaan liittyi myös Äidinkielen opettajien liitto. Ilmastoterveisiä Etelästä yhdistää vastamainokset ja opettajakoulutuksen ilmaston muutokseen liittyviin aiheisiin.

”Pelkillä kulutuskäyttäytymisen muutoksilla ilmastonmuutosta ei kuitenkaan saada riittävästi hidastettua, vaan sen oheen tarvitaan aktiivista yhteiskunnallista osallistumista ja päätöksentekoa. Ilmastojärjestelmässä tapahtuu muutoksia jatkuvasti kaikkialla, mutta suuri osa muutoksista on vähittäisiä eikä päädy uutisiin ainakaan meille Suomeen saakka. Media muovaa aihepiiriin liittyviä ajatuksiamme enemmän kuin ehkä arvaammekaan. Miten median välittämät viestit vaikuttavat siihen miten me hahmotamme ilmastonmuutoksen seurauksineen ja ratkaisumalleineen? Onko kuvamme todellisuuteen perustuva vai valikoimmeko viesteistä tietoisuuteemme kenties vain osan?” – Pinja Sipari

Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan. Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.
Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan.
Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.

Lokakuussa tuotimme ensimmäisen Ilmastoterveisiä Etelästä -hankkeeseen liittyvän vastamainoksen. Thailaakson tehdas käsitteli sitä, kuinka meidän hiilijalanjälkemme pitäisi laskea sen mukaan, mitä kulutamme, eikä sen mukaan, mitä Suomessa tuotetaan. Tästä kuviosta meille väänsi rautalankaa ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa sekä Suomen Ilmastopaneelin jäsen Lassi Linnanen.

”Kaksi kolmasosaa suomalaisten ilmastovaikutuksesta aiheutuu kotitalouksien jokapäiväisistä päätöksistä. Ja näistä aiheuttamistamme päästöistä lähes puolet – 44 prosenttia – syntyvät jossain maailmalla. Mielestäni molemmat luvut ovat varsin merkittäviä.

Iso osa elämäntapamme vaatimasta tuotannosta tapahtuu jossain kaukana meistä. Tämä kaukana tapahtuva saastuttaminen kuitenkin vaikuttaa kaikkien elämään, ja vastuumme ei katoa maantieteellisen siirtymän myötä.

Kiinasta on tullut maailman tehdas. Samalla kun paheksumme Kiinan saastuttavaa tuotantoa, kiinalaiset tuotteet päätyvät usein meidän länsimaisten kuluttajien ostoskoreihin.

Meillä on vastuu: turhia tuotteita ei tuotettaisi, mikäli emme sitä lystiä maksaisi.” – Lassi Linnanen

Thailaakson tehdas, pieniKävimme myös esittelemässä tuotantoamme Kaapelitehtaalla järjestetyssä Lift Helsinki -tapahtumassa, joka toi yhteen taide- ja mediaalojen ammattilaiset ja vaikuttajat.

Näyttelyssä oli vastamainosten sijaan näytillä muun muassa vastamainoksessa kuvana nähty Thailaakson tehdas -muki, kaksi metriä leveä Pieni pala Kolonialismia -suklaalevy ja yhdessä Jani Leinosen kanssa tekemämme Elovana-paketti, jossa Elovena-neidon sijaan poseeraa saamelaisaktivisti Jenni Laiti.  Ylistystä ja kiitosta osakseen saanutta näyttelyä pyydettiin myös vierailuille muihin kaupunkeihin ja suunnitelmat sen suhteen ovat jo käynnissä. Niistä lisää sitten tuonnempana.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.
Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Marraskuussa sukelsimme alusta- ja jakamistalouksien väliseen hetteikköön. Ruokapalvelu Foodoran lähettien kritiikki ja kampanja työnantajaansa yhteistyökumppaniaan kohtaan liittyy yhteen työelämän ajankohtaisimpaan aiheeseen. Tätä aihetta meille selvensi projektitutkija, tohtori Maija Mattila Kalevi Sorsa säätiöstä. Foodora-lähetin työpäivää kävi puolestaan dokumentoimassa meille toimittaja Henri Salonen.

”Jakamistalouden rinnalla esiin on noussut alustatalouden käsite. Siinäkin käytetään hyödyksi teknologiaa. Internetin digitaalisilla alustoilla tarkoitetaan kahden- tai monenkeskisiä markkinapaikkoja, jotka välittävät käyttäjien välisiä transaktioita. Alustoilla siis kohtaavat palveluiden tarvitsijat ja tarjoajat, algoritmien ansiosta kitkattomasti ja nopeasti. Tunnettuja esimerkkejä alustataloudesta ovat esimerkiksi Uber sekä muun muassa ruokalähettipalvelut Deliveroo, Foodora ja Wolt.

Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.” – Maija Mattila

Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.
Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.

Joulukuussa päätimme vuoden pamauksella ja suurponnistuksella. Ilmastoterveisiä Etelästä -hankkeen innoittamina paneuduimme ilmastonmuutosteemaan sekä erillisen liitteen, että yksittäisen vastamainoksen muodossa.

Denial by You&Me -vastamainos kiinnitti huomion siihen, että toisinaan ilmastonmuutoksen kaltaisten ongelmien kieltäminen voi olla tapa hakea suojaa ongelman kohtaamisen tuomalta ahdistukselta. Psykologi ja kirjailija, Jussi Valtonen nosti keskusteluun myös kiinnostavan huomion siitä, kuinka ratkaisuehdotuksiin uskomiseen vaikuttaa se, tukeeko tuo ratkaisu omaa ideologiaa. Puhutaan motivoidusta päättelystä.

”Yhdysvalloissa professori Aaron Kayn tutkimusryhmä Duken yliopistosta on osoittanut, että ratkaisut, joilla ihmiset arvelevat ilmastonmuutosta torjuttavan, vaikuttavat siihen, kuinka taipuvaisia he ovat uskomaan IPCC:n faktoja. Republikaanit kielsivät ongelman helpommin, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan ympäristöveroilla, jotka eivät sovi republikaanien poliittiseen ideologiaan. He sen sijaan pitivät IPCC:n faktoja selvästi uskottavampina, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan yritystoimintaa vapauttamalla, joka taas kuuluu republikaanien poliittisiin tavoitteisiin. Eron koetilanteissa ajatellaan johtuvan siitä, että on helpompi muuttaa käsitystään IPCC:n faktoista kuin järjestää koko poliittinen uskomusjärjestelmänsä uusiksi.” – Jussi Valtonen

Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.
Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.

Ympärostöteemaa piisasi myös Voiman välissä julkaistussa Neste Spoil – Biouutisia -parodialehdessä. Palmuöljyn tuotantoon liittyviä kysymyksiä olivat kommentoimassa sekä Greenpeacen maajohtaja Sini Harkki, että tutkijat Jyrki Jauhiainen, Anu Lounela ja Harri Vasander.

”Hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin eli IPCC:n vuonna 2014 julkaistussa selvityksessä trooppisille turvemaille perustettujen akaasiasellupuu- ja öljypalmuplantaasien arvioitiin siirtävän turvemaan hajoamisen seurauksena ilmakehään vuosittain 15 tonnia hiiltä hehtaarilta hiilidioksidipäästöinä. Turvemaiden käyttömuodoista nämä plantaasit muodostavat kaikista suurimmat päästöt.

Kuivatettu turvemaa on myös paloherkkää etenkin kuivakauden pitkittyessä. Turpeen palaessa voi ilmakehään siirtyä nopeasti useiden satojen vuosien turvekertymien sisältämä hiilimäärä.

Vuoden 1997 suurpaloissa Indonesian turvemailta vapautui ilmakehään muutaman kuukauden aikana 800–2 600 miljoonaa tonnia hiiltä. Määrä vastaa 13–40 prosenttia maapallon fossiilisten polttoaineiden keskimääräisistä vuotuisista hiilipäästöistä.” – Jyrki Jauhiainen & Harri Vasander

Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.
Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.

Jouluun valmistuva kauppakeskus REDI ja sen asiakkaat kokivat yllätyksen, kun Massias ja Kultaisen ostoskärryn seurakunta jalkautuivat jouluostostelijoiden keskuuteen.

”Suuren kulutusjuhlan sesonkina on tärkeää osoittaa markkinan ja mainonnan voimille uskollisuutensa. Kaupungin temppelit ovat avoinna aina kaupan sulkemisaikaan asti. Huutakaa ’Ostan!’ jos olette mukana!” – Massias

Vuonna 2018 olin mukana touhuamassa Perintö – Helsinki Graffiti 1992-2017 -kirjan uutta painosta, jonka Voima Kustannus julkaisi. Sekin oli asiallista.

Otso Kantokorpi reissasi moneen kertaan Virossa yhdessä katutaiteilija EGSin kanssa. He maalasivat graffiteja hylättyihin rakennuksiin ja dokumentoivat tekemisensä. 
EGS maalasi oheisen muistoteoksen Otsolle Helsingin Suvilahteen.
Otso Kantokorpi reissasi moneen kertaan Virossa yhdessä katutaiteilija EGSin kanssa. He maalasivat graffiteja hylättyihin rakennuksiin ja dokumentoivat tekemisensä. 
EGS maalasi oheisen muistoteoksen Otsolle Helsingin Suvilahteen.

Asiallisten ja kivojen tapahtumien ohella vuoteen mahtui tietenkin myös pettymyksiä ja murheita. Näistä henkilökohtaisesti surullisin oli taidekriitikko Otso Kantokorven menehtyminen äkilliseen sairaskohtaukseen. Häiriköiden maailmaan Otson poismeno jätti suuren aukon.

”Toukokuussa menehtynyt taidekriitikko Otso Kantokorpi (1957–2018) ei koskaan suostunut ottamaan taiteilijan viittaa harteilleen. Ei, vaikka hän toisinaan tekikin viiltävän osuvia taideteoksia. Kantokorpi kielsi taiteilijuutensa jopa oman taidenäyttelynsä avajaisissa ja määritteli teoksensa ’taiteen kaltaisiksi interventioiksi’.

Suurempi huoli on se, että Kantokorven kaltaista taidekentän tuulettajaa ei ole näköpiirissä. Kuka nyt arvioi katutaidetta taiteena taiteen joukossa, ja kuka pistää taideruhtinaat koville?” – Jari Tamminen

Häiriköt-päämajan vuosi 2019 starttaa kunnolla tammikuun 10., kun kokoonnumme Kansallisteatterin Lavaklubille Tieteiden yönä. Tuolloin lavalla keskustellaan muun muassa palmuöljyn tuotannosta ja sen soveltuvuudesta biopolttoaineen raaka-aineeksi. Kaikki paikalle, tilaisuus on maksuton ja meno hyvää.

Lavaklubin jälkeen tammikuussa on myös luvassa Kultaisen ostoskärryn seurakunnan seuraava ulostulo. Tammikuun 23. päivä pamahtaa, mutta paikka ilmoitetaan vasta lähempänä h-hetkeä. Pitäkää siis silmät auki ja tuntosarvet kohdistettuina tämän kanavan suuntaan.

Jaa tämä:

Ostosmessu ostostemppelissä

Mainokset kannustavat kulutushysteriaan, mutta missä kohdassa homma muuttuu parodiaksi ja kannustus kritiikiksi? Kultaisen ostoskärryn seurakunta ottaa tästä selvää.

”Julistamme kulutuksen kansalle kuinka he ovat uutuuden hylänneet! Markkinat ovat meitä ostosparatiisilla siunanneet, mutta kulutuksessa heikot ovat sulkeneet korvansa jingleltä ja silmänsä led-tauluilta!”

Kultaisen ostoskärryn seurakunnan jäljiltä shoppailijoiden taskuista – ja kauppakeskuksen lattialta – löytyy vihkosia.
Kultaisen ostoskärryn seurakunnan jäljiltä shoppailijoiden taskuista – ja kauppakeskuksen lattialta – löytyy  ehkä hieman kulmista  rypistyneitä vihkosia.

Näin avaa Massias, Kultaisen ostoskärryn seurakunnan hengellinen johtaja.

Kultaisen ostoskärryn seurakunta on kokoontunut jo vuodesta 2008 kauppakeskuksissa ja ostosparatiiseissa, joita seurakunta pitää temppeleinään. Ja temppeleissä tietenkin toimitaan, kuten temppeleissä on tapana toimia – eli rukoillaan, veisataan, puhutaan kielillä ja koetaan valaistumisen hetkiä. Usein Massiaksen porukan henkistyminen on tapahtunut joulun alla, onhan silloin käsillä vuoden suurin ostosjuhla.

”Suuren kulutusjuhlan sesonkina on tärkeää osoittaa markkinan ja mainonnan voimille uskollisuutensa. Kaupungin temppelit ovat avoinna aina kaupan sulkemisaikaan asti. Huutakaa ’Ostan!’ jos olette mukana!”, Massias jatkaa.

Messuamisen ohella seurakuntalaiset jakavat Massiaksen johdolla ohikulkijoille ja kaukaakin paikalle vaeltaneille vihkosia, joissa on rukouksia ja virsiä. Näin seurakunta putoaa hyvinkin sulavasti hurmosherätyksellisten seurakuntien jatkumoon.

Tuote meidän, joka olet mainonnassa,
Pyhitetty olkoon sinun brändisi.
Tulkoon sinun markkinaherruutesi.
Toteutukoon sinun mainoslauseesi,
Niin kotona kuin kaupassa.
Anna meille tänä päivänä meidän minäkuvamme.
Ja anna meille meidän tarpeemme ja halumme,
Niin kuin mekin haluja ja tarpeita
luomme läheisillemme.
Äläkä saata meitä kierrätykseen,
vaan päästä meidät rahasta.
Sillä sinun on kassa
ja käteinen ja kuluttaja iänkaikkisesti.
Ostan sen.

Joulukuun alussa Kultaisen ostoskärryn seurakunta jalkautui Helsingin uusimpaan kauppakeskukseen, REDIiin. Kuvausryhmä oli paikalla.

Tarkkaavainen lukija on varmasti tässä vaiheessa jo ymmärtänyt, että kyseessä on kulutuskriittinen parodia hurmoshenkisestä uskonnollisesta kultista. Itse tutustuin Massiakseen vuonna 2009, hänen – ja monien muiden seurakuntalaisten – osallistuttua yhdysvaltalaisen Reverend Billyn Suomen vierailun ohjelmaan. Reverend Billy ja Massias ovatkin monin tavoin likellä toisiaan, vaikka pintapuolisesti heidän viestinsä ovat täysin vastakkaiset.

Massias seurakuntineen kannustaa ihmisiä ostamaan hysteerisesti ja ostamisen ilosta, ja samalla tekee elämäntapaamme kiinteästi kuuluvan kulutusjuhlan päättömyyden näkyväksi. Reverend Billy puolestaan julistaa shoppailun johtavan Shopocalypsiin, eli maailmaloppuunmyyntiin.

Haastatellessani tv-evankelistapastorilta habituksensa lainannutta Reverend Billyä ja puolisoaan Savitri Durkeeta vuonna 2009 meno oli yhtä korkealentoista kuin Massiaksellakin.

”Paholaisen logot pakottavat itsensä teidän kaikkien elämään. Shopocalypse, kulutushysterian maailmanloppu häämöttää jo kulman takana. Aamen! Myöskään Jeesus ei ollut kristitty. Aamen! Jeesus-vauvan takamuksessa ei hehkunut logoa”, pastori paasasi.

Pariskunta kertoi, että heidän The Church of Stop Shopping käännyttää kansaa kristinuskon näyttämöllä olematta tippaakaan kristitty. He kuitenkin vannoivat rakastavansa Jeesusta syvästi – olihan hän suuri vasemmistolainen ja kansanmies. Ja kyllähän me kaikki muistamme, mitä mieltä Jeesus oli ahneista rahanlainaajista.

Reverend Billy on pitänyt viikottaisia messujaan New Yorkissa ja tehnyt kiertueita (muun muassa Disneylandiin). Myöskään kauppakeskukset eivät ole vieraita hänelle.

Pian haastattelun jälkeen Billy ja Savitri johdattivat suomalaista seurakuntaa Helsingin Foorumin ja Kampin kauppakeskuksissa. Hetkellisesti hurmoksellinen veisaus keskeytti jopa Idols-promootiokeikan, jossa playback-esityksiä vetävät kilpailivat myivät ohjelmaformaattia. Lopulta vartijat kuitenkin taluttivat koko porukan ulos.

Tämä pois paikalta taluttaminen ei olekaan yllättävä osuus kummankaan seurakunnan hartauksissa. Samalla, kun kaupunkitila täyttyy kauppakeskuksilla ja ostospalatseilla, kutistuu julkinen tila. Näissä kaupallisissa puolijulkisissa tiloissa saa olla vapaasti kunhan vaan muistaa ostaa ja olla nätisti. Siinä, missä Messias on toistuvasti joutunut tekemisiin vartijoiden kanssa, on Rev. Billy myös tullut pidätetyksi kymmeniä kertoja.

Moni satunnainen ohikulkija saattaisi tulkita seurakuntien toiminnan rienaavaksi. Tämä ei ehkä kuitenkaan ole hedelmällinen lähtökohta niiden toiminnan arvioimiselle.

Koskisen vuonna 1969 Taidehallissa esitelty Sikamessias ei ollut pyrkimys uskonnolliseen pilkkaan. Teos oli  osa sarjaa, jossa suomalaiset esitettiin sikoina ja on vain loogista, että sikojen messiaskin on sika. No, sakothan siitä napsahtivat ja Kekkonenkaan ei voinut taiteilijaa armahtamaan, koska taiteilija ei suostunut tunnustamaan rikosta (joka oli armahduksen ehto). Maksettavaksi jääneet sakot olivat nykyrahaksi muutettuna reilu 20 000 euroa.
Koskisen vuonna 1969 Taidehallissa esitelty Sikamessias ei ollut pyrkimys uskonnolliseen pilkkaan. Teos oli osa sarjaa, jossa suomalaiset esitettiin sikoina ja on vain loogista, että sikojen messiaskin on sika. No, sakothan siitä napsahtivat ja Kekkonenkaan ei voinut taiteilijaa armahtamaan, koska taiteilija ei suostunut tunnustamaan rikosta (joka oli armahduksen ehto). Maksettavaksi jääneet sakot olivat nykyrahaksi muutettuna reilu 20 000 euroa.

Uskonnollisen identiteetin ja brändiuskollisuuden välinen ero ei ole välttämättä ollenkaan niin suuri, kuin mitä voisi äkkiseltään kuvitella. Molemmat kutittelevat samoja identiteetin rakentamiseen linkittyviä aivonystyröitä. Maallistuneessa yhteiskunnassa yksilön asema voi hyvinkin määrittyä enemmän kuluttajaprofiilin kuin seurakunnan jäsenyyden kautta.

Tämähän on huomattu monissa paikoissa ja nykyään ei ole ollenkaan tavatonta, että seurakunnat jalkautuvat kauppakeskuksiin. Moniin kauppakeskuksiin niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin on jopa rakennettu omat hartaustilat. Eikö ole näppärää, kun voi shoppailla ja hiljentyä pyhän äärellä samalla reissulla?

Kaupallisen ja henkisen identiteetinrakentamisen yhtäläisyyksiä pohti myös taiteilija Harro Koskinen haastattelussani. Koskinen sai 1960-70-lukujen taitteessa tuomion taideteoksesta, jossa oli ristiinnauluttu sika. Sikamessias katsottiin jumalanpilkaksi. Samaan aikaan Koskisen teokset, joissa oli parodioitu yritysten logoja ei herättänyt närää. Sittemmin tilanne on muuttunut ja yritykset voivat hyvinkin närkästyä parodioista. Perusasiat ovat silti pysyneet samoina, eikä mikään ole pohjimmiltaan muuttunut.

“Markkinatalous on nykyään se jumala”, Koskinen summasi.

Jaa tämä:

lihan syömisestä ja sensuurista

Eläinsuhteemme on mitä erikoisin ja siitä puhuminen on usein vaikeata. Veikkaus oy päätti reagoida keskusteluun sensuurilla. 

Lasten tekemässä nukketeatterissa oli sankareina kolme urheaa pikkupossua. Iso paha susi puolestaan halusi syödä sankaripossut. 

Voima kommentoi Animalian mainosten poistamista katukuvasta tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa. Tämä ja muut Voiman vastikset osoitteesta: http://uusi.voima.fi/vastamainokset
Mainosyhtiö JCDecaux poisti taannoin Animalian eläintuotantoon liittyvät julisteet telineistään. Moni epäili syynä olleen se, että Animalian julisteet saivat vieressä mököttäneet Mäkkärin ja Saarioisten mainokset näyttämään huonoilta.  Voima kommentoi tapahtunutta  tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa

Sekä esityksen tehneet lapset, että me yleisössä istuneet aikuiset samaistuimme urheisiin possuihin ja toivoimme epäonnea sudelle. Pian esityksen jälkeen monet esiintyjistä ja katsojista mutustelivat itse possua.

Harvoin on yhteiskuntamme ristiriitaisuus ja pähkähulluus ollut näin ilmeistä. 

Empatiaa ja eläinsuhdettamme tutkinut Elisa Aaltola puhui tästä ristiriidasta Veikkauksen Inhimillisiä uutisia -julkaisulle. Tuo artikkeli sensuroitiin ex-kansanedustaja Mikko Kärnän vaatimuksesta. Kuten tunnettua, internet ei unohda ja tuo sensuroitu artikkeli löytyy täältä. 

Palataan kuitenkin tähän sensuuriin sen jälkeen, kun olemme katsoneet, mitä sanottavaa Aaltolalla oli.

”’Ihmisellä on taipumus olla näkemättä ikäviä asioita ja totuuksia, jotka sotivat omia etuja tai jo opittuja ajatusmalleja vastaan. Suhteemme eläimiin on juuri tällaisen käyttäytymisen ristipaineessa.’

Tuottajissa on myös eläinrakkaita ihmisiä, vaikka tutkimuksen valossa he harvinaisuus ovatkin.’”

Aaltola puhuu haastattelussa myös lihaparadoksista. Paradoksi rakentuu sen varaan, että me samanaikaisesti ilmoitamme rakastavamme eläimiä, mutta myös hyväksymme tuotantoeläinten oikeuksien tallaamisen ja syömme niitä satujen sankaripossuja. Aaltola muistuttaa lisäksi lajien välisistä eroista. 

 ”Lajit ovat eriarvoisessa asemassa. Toisinaan lemmikin rakastamisen ajatellaan, tiedostamattomasti, olevan jo riittävä osoitus eläinrakkaudesta, mitä puolestaan pidetään yleisesti hyväksyttävänä piirteenä. Lemmikit saattavat olla eräänlaisia toteemieläimiä, niiden rooli on olla symbolina sille, että kyllä minä eläimiä kunnioitan”.

Ateria, innovaatio, ruokainnovaatio, leikkele, Suomi100,
Miten suhtautuisimme uutuustuotteeseen leikkelehyllyllä, mikäli paketin kyljessä meitä katselisikin kissa? Olisiko joulukissasta joulukinkun kilpailijaksi? Jos ei, niin miksi? Näitäkin kysymyksiä pyörittelimme Innovaatioleikkeleet-vastamainosten avulla.

Ehkä ex-kansanedustaja Kärnä tietää paremmin. Samalla, kun hän kertoo tietonsa, niin ehkäpä hän voisi selittää myös sen, mistä hänen hinkunsa sensuuria kohtaan kumpuaa.

En tosin pidättele hengitystäni.

Aaltola itse kertoi saamastaan palautteesta blogissaan, jossa hän myös listaa tutkimuksia, joiden tuloksiin hän Veikkauksen sensuroimassa artikkelissa viittasi. 

”Veikkauksen johtaja kertoi minulle, että päätös ei johtunut jutun sisällöstä vaan siitä, että se oli herättänyt voimakkaan reaktion.”

"Rahalla saa ja hevosesta piisaa." Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki? Lisää hevosen elintarvikepotentiaalista täällä.
”Rahalla saa ja hevosesta piisaa.” Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki?

Kun huomasin uutisen tästä sensuroimispäätöksestä Elisa Aaltolan Facebook-seinällä, kävi mielessä myös median kriisi. Veikkauksen Inhimillisiä uutisiahan ei ole journalistisesti toimiva media, vaan se on osa Veikkauksen yritysviestintää. Ja yritysviestinnässä noudatetaan hieman erilaisia sääntöjä, kuin journalismissa. Esimerkiksi tiukassa poliittisessa ohjauksessa oleva, uhkapelimonopolia pyörittävä yhtiö voi kuunnella poliitikkojen ajatuksia hieman tarpeettomankin herkällä korvalla. 

2000-luvulla riehaantunut median kriisi on myllännyt alaa monin tavoin ja esimerkiksi teknologinen kehitys on liittynyt kriisiin oleellisesti. Perinteinen media ei enää hallitse jakelukanavia ja tietysti tämän myötä resurssit, eli raha, jakautuu uusilla tavoilla. Kun journalismin resurssit ovat huvenneet, ovat esimerkiksi viestintätoimistot tahoillaan palkanneet niitä osaavimpia toimittajia riveihinsä. Tämä ei ole pelkästään hyvä asia ja Salla Vuorikoski avasikin tätä ongelmaa sekä journalismin ja kaupallisen sisällöntuotannon välistä eroa ansiokkaasti Suomen kuvalehdessä. 

”Keskeinen ero journalismissa ja kaupallisissa sisällöissä liittyy riippumattomuuteen. Jälkimmäisessä sisällöt määrää lopulta tiukassa tilanteessa maksaja, jonka lauluja sisällöntuottaja laulaa. Tarvittaessa epäsopiva sisältö vaikka poistetaan, mutta tyypillistä on, että sellaisia ei lähtökohtaisesti edes lähdetä tekemään.

Journalismissa ensisijaista on rahoittajasta riippumaton pyrkimys totuuteen ja aiheiden monipuoliseen käsittelyyn. Aina siinä ei onnistuta, mutta näitä tavoitteita vasten journalismin onnistumista voi joka tapauksessa arvioida.”

Journalismi on tietenkin aina ihmisten tekemää ja sikäli altis virheille. Ja esimerkiksi tuore skandaali, kun paljastui, että Der Spiegelin toimittaja oli tekaissut haastatteluja järjestelmällisesti muistuttaa siitä, että inhimillisiä prosesseja pitää seurata valppaasti. Journalismiin sisältyy tämä sisäinen korjausmekanismi, yritysviestintään ei.

Ex-kansanedustaja Kärnän ja Veikkauksen toiminta muistuttavat meitä kaikkia siitä, että tarvitsemme journalismia, joka ei nöyristele poliitikkojen edessä ja joka ei toimi pelkästään edustamansa yhtiön mainoskanavana. Ehkä tästä muikkarista voimme Kärnää kiittää, muilta osin hävetköön. 

 

Jaa tämä:

Fazer ja rasistiset suklaalevyt

Jälleen olemme saaneet huomata, että interaktiiviset mainoskampanjat ovat vaikeita. Myös Häiriköt-päämaja pääsi apajille.

Tuntuisiko ajatus rasistista sontaa julistavasta Fazerin suklaalevystä hieman omituiselta? Kuvia moisista olemmekin nähneet sosiaalisessa mediassa viime viikkoina. Näiden välillä hauskojen ja välillä asiattomienkin levyjen takana on Fazerin mainoskampanja, jossa kuluttajille on tarjottu mahdollisuus tehdä oma räätälöity suklaalevy 15 euron hintaan.

Kampanja perustuu Fasun edellisiin kamppiksiin, joissa yhtiö on leikitellyt levyjensä teksteillä. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien aikaan meille kerrottiin, että Fazerin Sininen on ”Pieni pala Suomea”. Tänä vuonne tuo levy on puolestaan ollut ”Pieni pala Rakkautta”.

Viimeisin ulostulo tässä kampanjassa on tosiaan se, että yleisö päästettiin tilaamaa suklaalevyjä itse tehdyillä teksteillä. Kuluttaja sai siis itse kirjoittaa haluamansa viestin palveluun, joka muutti tekstin Karl Fazerin signeerausta mukailevaksi.

Tietenkin internet ilahtui mahdollisuudesta. Muistatteko #raatokuutio-tapauksen, jossa Atria pyysi internetiltä ideoita uuden einesruokansa lempinimeksi? Sekin meni vähän kimurantiksi.

Ei sitä joka päivä pääse teettämään kritisoimallaan yhtiöllä ihan virallista versiota omasta vastamainoksestaan. Nyt kuitenkin kävi näin. Ja mielestämme tämä suklaalevyn teksti ei ole millään tavoin asiaton, vaan ihan normaali osa keskustelua, jota avoimessa yhteiskunnassa tulee käydä esimerkiksi yritystoimintaan liittyen. Ja koska mainonta on valittu siksi tavaksi kommunikoida kuluttajakansalaisille, on vaan soveliasta, että kuluttajakansalaisetkin saavat osallistua keskusteluun mainonnan kielellä.
Ei sitä joka päivä pääse teettämään kritisoimallaan yhtiöllä ihan virallista versiota omasta vastamainoksestaan. Nyt kuitenkin kävi näin. Ja mielestämme tämä suklaalevyn teksti ei ole millään tavoin asiaton, vaan ihan normaali osa keskustelua, jota avoimessa yhteiskunnassa tulee käydä esimerkiksi yritystoimintaan liittyen. Ja koska mainonta on valittu tavaksi kommunikoida kuluttajakansalaisille, on vaan soveliasta, että kuluttajakansalaisetkin saavat osallistua keskusteluun mainonnan kielellä.

Koska me täällä Häiriköissä olemme erityisen kiinnostuneita erilaisista logoparodioista ja olemme myös tehneet vastamainoksen juurikin tuosta Fazerin ”Pieni pala Suomea” -kampanjasta, en kyennyt vastustamaan mahdollisuutta tilata ihan oikeaa suklaalevyä omalla tekstilläni. Hieman epäilin, että tokkopa suostuvat tekemään ja postittamaan minulle levyä, joka samalla kyseenalaistaa hyvinkin perustavalla tavalla yhtiön toimintaan. Mutta istu ja pala, niin vaan levyt kolahtivat postilaatikkoon tovi sitten.

Tätä (myös) Fazerin toimintaan liittyvää kolonialismin viipyilevää jälkimakua olemmekin käsitelleet muutaman artikkelin verran. Suklaabisnekseen liittyy siis se ongelma, että kaakaota tuotetaan varsin huonoissa olosuhteissa ja parhaimmillaankin työntekijöille maksetaan järkyttävän alhaista palkkaa – suklaan tuotanto perustuu siis järjestelmään, jossa me rikkaat länsimaat imemme halvat raaka-aineet globaalista Etelästä. Mikäli lähdemme ajatuksesta, että suklaalevy on pieni pala Suomea, niin silloin hyväksymme myös käänteisesti sen, että kolonialismi on pieni pala Suomea.

Finnwatchin tutkija Anu Kultalahden mukaan vielä 2010-luvun alussa näytti siltä, että vastuullisuussertifioitu suklaa saisi jalansijaa suomalaisilla markkinoilla, mutta sittemmin kehitys on ottanut takapakkia.

Vuonna 2015 Maraboun omistava yritysjätti Mondelēz International kuitenkin vaihtoi Rainforest Alliancen sammakkomerkin omaan Cocoa Life -logoonsa. Kotimainen Fazer on vahvistanut, ettei se halua valita yhtä sertifiointijärjestelmää ylitse muiden, ja nyt sen tuotepakkauksissa lukee vain slogan ’Fazer for Better Cocoa’.”

Ulkopuolisten sertifioijien puuttuessa meillä kuluttajilla on ainoastaan yritysten oma sana siitä, että meno on reilua ja rehtiä. Vaikka tämä lupaus pitäisi paikkansa, niin se ei edelleenkään poista sitä absoluuttista markkinavääristymää, jossa köyhien maiden työläisten oikeudet ovat lähinnä eri planeetalta kuin vaikkapa suomalaisten työläisten oikeudet.

"Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille", kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut. Tämän alkuperäisen vastamainoksen teimme aivan omin kätösin.

Mutta me emme tosiaan olleet ainoita Fazerin kustomointipalvelun huomanneita. Monet palvelusta innostuneet kuitenkin hyödynsivät palvelua merkittävästi luiskaotsaisemmin ja tekivät kuvia suklaalevyistä, joissa luki rasistista sontaa. Tämä on tietenkin hinta, joka meidän on maksettava internetistä eikä ensimmäinen kerta, kun rasistit löytävät Fazerin. Jätän esimerkit julkaisematta, sillä me kaikki tiedämme muutenkin, millaista rasistista ja misogyynistä sontaa netistä löytyy. Iltalehti tarttui aiheeseen ja nimesi varsin iltalehtimäisesti rasistiset versiot ”vihakääreiksi”.

Fazer Makeisten viestintäjohtaja Liisa Eerola kertoo, että sosiaalisessa mediassa on levinnyt kuvakaappauksia nettisivulla tehdyistä suklaakäärehahmotelmista. Eerola kertoo edelleen, että yhtiö tarkastaa kaikki tilatut erikoiskääreet ja asiattomia kääreitä ei valmisteta ja suklaalevyjä ei asiakkaalle postiteta. Tästä voisi tietysti vetää johtopäätöksen, että Fazerin mielestä meidän huomio kaakaobisneksen sisäänrakennetusta kolonialistisesta ominaisuudesta on asiallinen ja oikea.

On aina hienoa olla samaa mieltä kritisoimansa yhtiön kanssa ja se on tietenkin hyvä kohta jatkaa keskustelua. Epäilemättä keskustelu maailmankaupan vääristymistä jatkuu vielä tovin ja valmista ei tule tällä tai ensi viikolla.

Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion: "Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on 'Pieni pala suomalaisuutta'. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin. Näitä raaka-aineita on rahdattu meille muun muassa entisistä siirtomaista ehdoilla, jotka eivät täytä määritelmää 'reilu' millään muotoa." Lisää aiheesta täällä.
Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion:
”Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on ’Pieni pala suomalaisuutta’. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin. Näitä raaka-aineita on rahdattu meille muun muassa entisistä siirtomaista ehdoilla, jotka eivät täytä määritelmää ’reilu’ millään muotoa.”
Jaa tämä:

Kenen historiaa elämme Suomessa?

Diakonia-ammattikorkeakoulun tutkimus paljasti – jälleen – romanien aseman työmarkkinoilla. Historioitsijat ilman rajoja -yhdistys osoitti ilmiön historiallisuuden.

Media ihmettelee ja sosiaalinen media kuohuu. Diakonia-ammattikorkeakoulun #työnimi-kampanja  on julkistanut sarjan videoita, joissa toimittaja/provokaattori Tuomas Enbuske, yrittäjä Anne Kukkohovi, yrittäjä/juontaja Meri-Tuuli Väntsi sekä erikoisguru Jari Sarasvuo ovat hakeneet töitä ja epäonnistuneet siinä.

Kaikki videoilla esiintyvät henkilöt ovat omien alojensa tunnustettuja ammattilaisia ja heidän kunkin markkina-arvo on epäilemättä melkoinen. Ajatus työnsaannin mahdottomuudesta ei koske heitä, varsinkin, kun heidän ansioluettelonsa ovat melkoisia. Mutta he hakivatkin töitä salanimillä ja salanimet viittasivat romanitaustaan.

Työhakemuksia lähetettiin yhteensä 54 ja niihin saatiin 17 kielteistä vastausta eikä ensimmäistäkään haastattelukutsuaKoska hakijat ovat tunnettuja – jopa julkkiksia – oli heidän ansioluetteloitaan siivottu ja niistä oli poistettu sellaiset mediatyöt, joiden tekijä olisi yleisesti tunnettu.

Tältä näyttää rakenteellinen syrjintä, joka tulee yllätyksenä ja puskista.

En voi sanoa yllättyneeni näistä tuloksista. Vaikka kyseessä ei ole millään muotoa tieteellinen tutkimus ja otos on pieni, niin se tukee aikaisempia huomioita, tietoa ja tilastoja. Viime vuonna pyysin aiheeseen liittyvää artikkelia Henna Hutulta, joka on sosiaali- ja terveysministeriön neuvotteleva virkamies sekä valtakunnallisen romaniasiain neuvottelukunnan jäsen. Innoituksena tuolle pyynnölle toimi alkukesällä Jyväskylässä järjestetty työelämätapahtuma, johon oli ilmottautunut iso joukko yrityksiä – ja jotka lähes kaikki vetäytyivät, kun kävi ilmi, että tapahtuma oli kohdistettu romaninuorille.

Vuonna 2007 taiteilija Irmeli Huhtala teki Koti etsii ihmistä -valokuvasarjan. Sarjan teokset muistuttivat logoja myöten tuiki tavallisia mainoksia sillä erotuksella, että kaikki mallit olivat romaneja. Teoksissa viitattiin niin maito- kuin automainoksiinkin, esiteltiin parfyymiä ja asunnonvälityspalvelua. Huhtalan radikaali havainto oli se, että vaikka mainoksissa poseerasi malleja monenlaisista taustoista, yksi ihmisryhmä loisti poissaolollaan. Suomalaisissa mainoksissa ei romaneja näkynyt, eikä näy. Ohessa on Häiriköt-päämajan tulkinta teemasta. Ongelma ei koske yksittäisiä yrityksiä. Ongelma on rakenteellinen.
Vuonna 2007 taiteilija Irmeli Huhtala teki Koti etsii ihmistä -valokuvasarjan. Sarjan teokset muistuttivat logoja myöten tuiki tavallisia mainoksia sillä erotuksella, että kaikki mallit olivat romaneja. Teoksissa viitattiin niin maito- kuin automainoksiinkin, esiteltiin parfyymiä ja asunnonvälityspalvelua. Huhtalan radikaali havainto oli se, että vaikka mainoksissa poseerasi malleja monenlaisista taustoista, yksi ihmisryhmä loisti poissaolollaan. Suomalaisissa mainoksissa ei romaneja näkynyt, eikä näy.
Ohessa on Häiriköt-päämajan tulkinta teemasta. Ongelma ei koske yksittäisiä yrityksiä. Ongelma on rakenteellinen.

Huttu kuvaili tilannetta työmarkkinoilla esimerkin kautta:

”Vartijaksi opiskelevalle jo luvattu palkaton työharjoittelupaikka jää saamatta opiskelijan saapuessa ensimmäisenä päivänä työpaikalle. Romaniutta ei kuulemma saa työharjoittelupaikkaa hakiessa salata. Se tulisi jostain syystä oikein erikseen ilmoittaa työnhaussa.”

On masentavaa, kuinka ennalta-arvattavalta tämä kuulostaa.

Henna Huttu asetti nykytilanteen osaksi jatkumoa, jonka osana kamppailevat yksilöt ovat juuri sitä – yksilöitä. Siinä on yksi ihminen kuin lastuna lainehilla, kun historian pyörät pyörivät. Ja meidän tulisi yhteiskuntana tunnistaa ne pyörät. Näitä pyöriä Huttukin hahmotteli lukijoillemme:

”Romanien työttömyyden juuret eivät kuitenkaan ole ikiaikaiset. Aina teollistumiseen ja maatalouden koneellistumiseen asti suurin osa romaneista eli maaseudulla ja pikkukaupungeissa ansaiten elantonsa niin yrittäjinä kuin sekatyömiehinäkin. Yhteistä eri romaniammateille oli itsenäisyys, yrittäjähenkisyys, käsityöläismäisyys ja se, että ammatit siirtyivät ilman muodollista koulutusta tekemällä oppien isältä pojalle. Kuinkas muutenkaan? Kiertolaisilla ei ollut kirjahyllyä eikä mahdollisuutta kouluttautua. Eniten yhteisössä kuitenkin arvostettiin kaupantekoa, joka kannattikin kohtalaisesti. Kunnes kaikki muuttui.”

”Yhteiskunnan sotien jälkeinen rakennemuutos koetteli romaniväestöä tuhoten perinteisen, maaseutuympäristöön sitoutuneen kiertävän elämäntavan. Moni vanha yrittäjyyden muoto tuli tiensä päähän. Maaseutu ei enää tarvinnut suuria määriä kiiretyöläisiä, ojankaivajia, kulkukauppiaita eikä vanhan kansan hevosmiehiäkään. Hevosten myynti vaihtuikin osalla väestä autokauppaan ja uudenlaisiin hanttihommiin, mihin nyt koulutusta vailla oleva kansa pääsi käsiksi. Se tavallisin tie kulki kuitenkin 1950- ja 60-lukujen sosiaalisia ongelmia ruokkineiden gettomaisten asumisolojen kautta suurien kaupunkien kaupunkiköyhälistöön.”

Nämä huomiot loistavat poissaolollaan niissä tämän päivän keskusteluissa, joissa #työnimi-kampanjan puitteissa tehdyt havainnot kuitataan sillä, että ”kaikkihan tietävät” että ”syyttäkööt itseään” kun ovat niin ”laiskoja ja rosvoja”. Ikään kuin me kaikki emme eläisi osana yhteiskuntaa, joka vaikuttaa meihin ja mahdollisuuksiimme hyvin moninaisin tavoin. Itse olen viime vuosina lukenut, keskustellut ja kirjoittanutkin moneen kertaan saamelaisten kokemuksista koulukodeissa, joissa lasten saamelaisidentiteetti on pyritty tukahduttamaan ja näin ”suomalaistamaan” – siis assimiloimaan – saamelaisia. Henna Huttu huomauttaa samantapaisen ilmiön kohdanneen myös romaneja.

”Suurimpana esteenä ammatinhankinnalle olivat monilla vielä 1990-luvulla puutteet perusopetuksessa. Romanit kokivat tulevansa perusopetuksessa hyljeksityiksi, ja romanit koettiin vaikeaksi erityisryhmäksi. Eipä ihmekään, sillä koulutus oli yksi assimilaation, tietoisen kulttuurisen sulauttamisen väline. Vastakkain oli kaksi kovaa – valtaväestön ehdoilla toimiva koulu ja omasta kulttuuristaan tiukasti kiinni pitävä, melkein kuoliaaksi manneteltu ja koulukiusattu romanikansa. Vastakkainasettelun lopputuloksena arviolta kolmasosalta romaneista jäi peruskoulu kesken. Ennen aikuiskoulutuksen kultakautta se merkitsi sitä, että ovi ammattikoulutukseen sulkeutui monelta iäksi.”

Onneksi tästä on tultu jo eteenpäin ja koululaitoksen yleinen moninaistuminen on luonut tilaa myös romanilapsille. Nyt ongelma on vaan siinä, että koulunsa käyneet ja opiskelunsa opiskelleet romanit kohtaavat työelämässä sen saman vanhan muurin. Jälleen voi sanoa, että meidän täytyy pystyä parempaan yhteiskuntana. Sillä mikäli emme, niin pian meillä on käsillä tilanne, jossa se arvottomaksi osoittautuvat koulu ja opiskelu ei enää kiinnosta – eikä se ole kenenkään etu.

Kun taiteilija Irmeli Huhtala keskusteli tästä teoksesta Valion edustajan kanssa, niin yrityksen kanta oli se, että se saa määritellä kuka saa olla maitotyttö ja miltä maitotyttö saa näyttää. Onneksi taiteilija piti päänsä ja teki teoksen tinkimättä sisällöstä.
Kun taiteilija Irmeli Huhtala keskusteli tästä teoksesta Valion edustajan kanssa, niin yrityksen kanta oli se, että se saa määritellä kuka saa olla maitotyttö ja miltä maitotyttö saa näyttää. Onneksi taiteilija piti päänsä ja teki teoksen tinkimättä sisällöstä.

Kun tässä pääsimme pohtimaan historiaa ja kuinka sitä kirjoitetaan, pääsemmekin lokakuussa julkaistuun Kenen historia -raporttiin.

Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -yhdistyksen raportissa muun muassa todetaan, että: ”Peruskoulujen, lukioiden ja korkeakoulujen esitys Suomen menneisyydestä antaa harvoin tilaa eri ryhmien kertomuksille omista taustoistaan osana suomalaista yhteiskuntaa.”

Raportissa nivotaan tänäänkin puhuttava aihe osaksi Suomen kolonialistista menneisyyttä – ja nykyisyyttä.

”Saamelaisiin kohdistuneista sulauttamispyrkimyksistä ja epäinhimillisestä kohtelusta on vasta vähitellen alettu julkisuudessa puhua, ja asia kaipaa yhä lisää tutkimusta. Alkuperäiskansan syrjiminen ja alistaminen on kuitenkin tyyppiesimerkki kolonialistisesta vallankäytöstä, vaikka kyseistä määritelmää ei saamelaisteemaan ole Suomessa juuri liitetty. Yliopisto-opetuksessa saamelaisten historiaa käsitellään kyselyn perusteella vaihtelevasti: syvällisempiäkin erityiskursseja on paikallisesti tarjolla, mutta yleisemmällä tasolla aihe ei asetu osaksi suomalaista historiakertomusta.. ..Myös esimerkiksi Suomen romaneja on vuosisatojen varrella syrjitty, eristetty ja toisaalta yritetty väkisin sulauttaa valtakulttuuriin. Nämä historian synkät hetket eivät kuitenkaan juuri nouse tutkimuksesta yleiseen historiatietoisuuteen.. ..Monikulttuurisen Suomen historia sivuutetaan näin tavalla, joka muistuttaa laajemminkin kolonialistisista asenteista.”

Raportin julkistamistilaisuudessa Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla puhunut Leif Hagert toteaakin raportissa, että: ”peruskoulun historiantunneilla romanien asioita ei välttämättä käsitellä kuin sivumennen puhuttaessa toisen maailmansodan aikaisten juutalaisvainojen muista uhreista. Romanit ovat vuosisatojen ajan olleet osa suomalaista yhteiskuntaa, mutta virallisessa historiankertomuksessa he jäävät näkymättömiksi.”

Irmeli Huhtala kertoi vuonna 2007 Koti etsii ihmistä -teossarjan tekemisestä: “'Olisin halunnut ottaa yritykset ja heidän mainoksensa mukaan semmoisinaan tähän näyttelyyn ja vilpittömästi heiltä yhteistyötä kysyin.' Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. 'Olin yhteydessä Kiinteistömaailmaan. Neuvottelin kiinteistöfirman markkinointipäällikön kanssa mahdollisuudesta käyttää heidän mainostaan pohjana yhdelle työlle. Puhelimessa hän oli kiinnostunut ajatuksesta ja lupasi keskustella asiasta johtoryhmän kanssa.' Myöhemmin Huhtala kuitenkin sai ilmoituksen, että mainoksia ei voi käyttää tällaisessa tarkoituksessa, vaikka kyseessä oli taidenäyttely."
Irmeli Huhtala kertoi vuonna 2007 Koti etsii ihmistä -teossarjan tekemisestä:
“’Olisin halunnut ottaa yritykset ja heidän mainoksensa mukaan semmoisinaan tähän näyttelyyn ja vilpittömästi heiltä yhteistyötä kysyin.’ Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan.
’Olin yhteydessä Kiinteistömaailmaan. Neuvottelin kiinteistöfirman markkinointipäällikön kanssa mahdollisuudesta käyttää heidän mainostaan pohjana yhdelle työlle. Puhelimessa hän oli kiinnostunut ajatuksesta ja lupasi keskustella asiasta johtoryhmän kanssa.’ Myöhemmin Huhtala kuitenkin sai ilmoituksen, että mainoksia ei voi käyttää tällaisessa tarkoituksessa, vaikka kyseessä oli taidenäyttely.”

Mikäli vielä jäi mietityttämään tämä vanhojen kaiveleminen ja näkymättömäksi jääminen, niin voisin tarjota esimerkiksi mainosmaailman, joka tunnetusti on yhteiskunnan peili. Irmeli Huhtalan Koti etsii ihmistä -teossarja asetti romanin tuiki tavallisiin mainoskuviin. Tekemällä näin, Huhtala kiinnitti huomion siihen, että romanit alkavat olemaan se ainoa ihmisryhmä, joita mainoksissa ei koskaan nähdä. Huhtala, sen enempää kuin Häiriköt-päämajakaan, ei voi käskeä yrityksiä valitsemaan mainoksiinsa yhtään ketään, mutta Huhtalan vuonna 2007 julkaistussa kuvasarjassa esittämä havainto pitää kutinsa yhä vuonna 2018.

Ongelma on todella syvä, eikä se katoa ainakaan työntämällä pää pensaaseen.

Jaa tämä:

Fazerin vihapuheen vastainen kampanja herätti vihaa

Yrityksiä on helppo kritisoida vastuuttomasta toiminnasta, mutta eivät pyrkimykset hyvään myöskään aina kehuja saa osakseen

Fazer teki Lovebot Blue -nimisen itseoppivan botin, jonka tehtävänä on vastailla netissä ikäviin kommentteihin. Kyseessä ei ole itsekseen netissä rehaavasta tekoälystä, vaan Youtubessa, Twiterissä, Instagramissa ja Suomi24:ssa toimivasta profiilista, joka kommentoi käyttäjän vihapuheeksi kokemaan tekstiin käyttäjän niin toivoessa. 

Luonteeltaan Lovebot Blue on sosiaalisen vastuun projektin ja mainoksen yhdistelmä. Internet reagoi tähän juuri niin kuin saattoi odottaa – eli huonosti.

Siinä vaiheessa kun sananvapautta rajoitetaan vihapuheen varjolla niin ollaan kusessa”, mölisi nimimerkki K K Fazerin Youtube-videon kommenttiraidalla. Nimimerkki Taatelivaras puolestaan sössötti, että: ”’Vihapuhetta’. ’Voi ei, nyt on ihan oikeasti kriisi, joku kritisoi mua internetissä, ja sanoi minulle rumia sanoja waaaaaaaaaaa’, oltekko kuulut yhdestä sosiaalisen median ominaisuus ’block’.”

Tämän videon kommenteissa Suomi muuten näyttää parhaan puolensa.

Meno on kokonaisvaltaisen sakeaa ja tietenkin Bugsneeze saapui paikalle kertomaan, että ”Mikä v***n agressiivinen keskustelukulttuuri? Jumalauta ku ottaa päähän tämä paapominen!”. Bobniuksen neuvo vihapuhetta vastaan oli, että ”Laita netti kiinni”, ikään kuin uhri olisi se, jonka kuuluu väistää ja poistua.  Paskapostaaja on sitä mieltä, että tuo suklaalevy pitäisi myydä nimellä ”Fazerin Punainen”, koska tietenkin ihmisoikeuksien puolustaminen on vasurien hössötystä.

Kaiken kaikkiaan reaktiot videoon, jonka taustalla on huoli esimerkiksi nuorten nettikiusaamisesta ovat häkellyttäviä. Sen arvioiminen, että missä kommenteissa on kyse aidosta tuohtumuksesta ja missä on kyse kyynisestä trollottelusta on mahdotonta. Toisaalta, motiiveilla ei ole loputtoman paljoa väliä tuloksia arvioitaessa (tästä ajatuksesta muuten pian lisää). Välillä sitä huomaa hieman häpeävänsä ihmiskunnan puolesta.


Mikäli minulla olisi pääsy Youtuben analytiikkaan, saattaisin arvata, että monet kommentoijista ovat ryömineet paikalle Ylilaudalta. Ylilaudasta kirjoitti Kaisu Tervonen Voimaan:

Ylilauta on alkujaan erityisesti kuvallisten viestien välittämiseen tarkoitettu anonyymi nettifoorumi, jollaisia on Suomessa ja ulkomailla muitakin. Ylilautaa pidetään yleisesti 15–25-
vuotiaiden valkoisten miesten ­vihanlevitysalustana ja vittuilu­foorumina. Sieltä löytyy kuitenkin myös vertaistukea ja asiallista keskustelua
.”

Riippumatta siitä, onko Fazerin videon kommentoijat Ylilaudalta [sisältövaroitus tuohon edelliseen linkkiin, kypärä päähän ja suojahaalarit päälle] vai jostain muualta, pätee Tervosen aiheeseen liittyvä huomio.

”Onko vika kuitenkin internetissä? Tuoko anonyy­miyden mahdollisuus ja etäisyys muihin esiin pimeimmät puolemme? Tuottaako internet keskustelumuotoja, jotka halveksuvat hyviä tapoja ja ihmisoikeuksia?”

Samoja teemoja käsiteltiin myös Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet -teoksessa. Siihen kannattaa tutustua.

Fazerin Lovebot Blue -videon kommenteissa myöskin kyseenalaistettiin ajatus siitä, että yrityksen yleensäkään pitäisi ottaa kantaa yhtään mihinkään. Tämä on mielenkiintoinen ajatus ja ansaitsee lisäpohdintoja. Pitäisikö yritysten osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun millään tasolla? Mielestäni pitäisi ja tämä on ihan mainio avaus siihen suuntaan. Liisa Eerola Fazerilta kommentoi kampanjaa ja sen nostattamia reaktioita Häiriköille tuoreeltaan.

”Näen tämän osaltaan vastuun kantamisena ja haluamme osallistua osaltamme suurempaan arvokeskusteluun. Haluamme herättää ihmisiä kiinnittämään huomiota esimerkiksi vihapuheeseen ja inhopuheeseen. Tavoitamme digitaalisten kanaviemme kautta miljoonia henkilöitä ja halusimme valjastaa ne kanavat tähän.”

Samaan aikaan Fazer on myös mukana Ykkösketjuun-hankkeessa, jossa kansalaisjärjestöt ja yritykset yhteistuumissa vaativat Suomeen parempaa yritysvastuulakia. Ykkösketjuun kuuluu Fasun ohella muun muassa tuotteissaan ja viestinnässään tasa-arvokysymyksiä esiin nostanut Finnlayson, K-ketju ja S-ryhmä, ammattiliittoja, Eetti ry., sekä Finnwatch.

”On tietenkin ristiriitaista, että yritys lähtee mukaan kampanjaan, jossa vaaditaan regulaatiota”, Eerola toteaa, mutta  jatkaa heti hankkeen eduista: ”Se koaliitio on jo itsessään tuonut mahtavaa keskustelua sisällään ja olemme erittäin tyytyväisiä osallistumisestamme. On meille myös hyötyä tästä, sillä olemme osa arvoketjua ja kun meillä on yhteiset pelisäännöt, on ketjun osana helpompi toimia.”

Kyyninen henkilö tietenkin huomauttaa tässä kohdassa, että eihän tämä kampanjat mitään pyyteetöntä hyvää ole, vaan osa firman viestintää. Eli tarkoituksena on tietenkin myydä suklaata ja rakentaa brändiä. Näin epäilemättä onkin. Siltikin pidän ihan kiinnostavana sitä, että yhä useammat yritykset alkavat ottamaan kantaa moraalisiin kysymyksiin ja päivänpolttaviin aiheisiin, jopa oman välittömän toimintaympäristön ulkopuolelta.

Huomionarvoista on myös se, että öykkärit eivät onnistuneet pelottelemaan firmaa vaikenemaan viestinsä kanssa. Reaktioihin reaktioihin osattiin valmistautua Fazerilla.

”Olimme varautuneita tähän ja meillä on vastaavasta kokemusta ennestään. Muun muassa se, että työllistämme paljon maahanmuuttajia on tuonut tätä samaa palautetta.”

Tästä palautuu mieleen palautuu se, kuinka Felix ei taipunut rasistinen mökän edessä. Pari vuotta sitten sama öyhötys alkoi ketsuppimainoksen rodullistetusta esiintyjästä, mutta Felix selvisi siitä selkeänä voittajana vähintään moraalisesti, sekä todennäköisesti myös myynnin puolella

Ilmeisesti keskustelu tämän videon alla oli sen verran eloisaa, että  kaikki kommentit on poistettu ja kommentointimahdollisuus on estetty. Onko tämä keskustelun mahdottomaksi tekeminen sitten sitä sanam vapautta, jonka perään huudetaan?

Yritysten viestinnässä näkyvä muutos on osa isompaa muutosta. Vastuullisuudesta alkaa tulemaan monien kulutushyödykkeiden kohdalla jo ihan perusvaatimus. Se, saavutetaanko vastuullisuutta tai tavoitellaanko sitä riittävän pontevasti on sitten toinen kysymys – ja aina löytyy tietenkin petrattavaa.

Samoin oma kysymyksensä liittyy siihen, että kuinka meidän pitäisi suhtautua tähän yritysten hyvän tekemiseen. Hyväksymmekö, että toimintaa ei aja täysin pyyteettömät ja altruistiset tavoitteet, jos toiminta itsessään on kuitenkin hyödyllistä. Onko väärin, että esimerkiksi uusiutuvan energian ja ympäristöystävällisen(män) tekniikan saralla monet yritykset tekevät jo hyvää bisnestä, joka puolestaan tuo ympäristöystävällisempiä tuotteita ja ratkaisuja markkinoille. Olisiko maailma parempia paikka ilman tätä kehitystä?

Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion: "Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on 'Pieni pala suomalaisuutta'. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin. Näitä raaka-aineita on rahdattu meille muun muassa entisistä siirtomaista ehdoilla, jotka eivät täytä määritelmää 'reilu' millään muotoa." Lisää aiheesta täällä.
Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion:
”Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on ’Pieni pala suomalaisuutta’. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudummekasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin[…]Ei ole liioittelua sanoa, että nykyaikainen maailmankauppa toteutuu hyvinkin jälkikolonialistisessa rakenteessa, jossa kolonialismi on loppunut vain paperilla.”
Tämä huomio koskee tietenkin lähinnä kaikkia yrityksiä, jotka toimivat markkinoilla ja Fazer nyt vaan sattuu olemaan se markkinajohtaja Suomessa – kukkulan kuningas. Lisää aiheesta täällä.

Tämä yritysten yhteiskunnalliseen keskusteluun heittäytyminen tietenkin avaa oven laajemmalle yritysten toimintaan liittyvälle keskustelulla. Tämä tuo haasteita myös yrityksille itselleen.

Siinä, missä mainonnassa yritykset kykenevät kontrolloimaan viestiä, avoimessa keskustelussa tuo kontrolli on vähemmässä. Kun esimerkiksi Fazer näin ottaa kantaa edellä mainittujen esimerkkien muodossa vihapuheeseen ja yritysvastuuseen, voimme me yleisön edustajat toivoa avointa keskustelua myös sellaisista liiketoimintaan liittyvistä ongelmista, joista yritys ei itse aina välittäisi keskustella.

Itse uskon, että tulevaisuuden menestyjä yritykset ovat niitä, jotka kykenevät kohtaamaan myös itseään koskevat vaikeat kysymykset ja joilla riittää halua aidosti puuttua niihin ja pyrkiä ratkomaan moiset.

Olen tietenkin naiivi idealisti tämän ajatuksen kera, mutta se minulle sallittakoon.

 

 

 

Jaa tämä: