Blogi

Poistuuko katu katutaiteesta?

Jussi TwoSevenin näyttely taidemuseossa herätti pohtimaan katutaiteen ja taideinstitutioiden suhdetta sekä sitä, mikä katutaiteessa lopultatkin on merkityksellistä.

Minua pyydettiin puhumaan katutaiteesta ponnistavan Jussi TwoSevenin näyttelyn avajaisiin Kimmo Pyykkö -taidemuseoon. Tilaisuus tarjosi mainion mahdollisuuden pohtia katutaidetta ja sitä, mikä katutaiteesta tekee kiinnostavaa ja tuon kiinnostavan säilymistä museoympäristössä.

Oheinen teksti perustuu avajaisissa pitämääni puheeseen.

Jussi TwoSevenin R-O-A-R-sarjan teoksiin lisätyt tekstit viittaavat pääasiassa meidän luontosuhteeseemme. New Rules Please -teksti sopii kyllä hyvin myös pohdintoihin katutaiteen, yhteiskunnan ja taideinstituutioiden muuttunutta suhdetta.

2000-luvulla Suomessa on todistettu katutaiteen murrosta. Luvattomasta on tullut luvallista ja rappion estetiikasta on tullut gentrifikaation airut, suuren yleisön sekä median asenne taidemuotoa kohtaan on muuttunut totaalisesti.

Vuosituhannen vaihteen ilmapiiriä dominoi Helsingissä vuonna 1998 käynnistynyt Stop töhryille -hanke, jonka myötä kaupunki otti käyttöön nollatoleranssin katutaidetta kohtaan. Vartijat vartioivat ja siivousfirmat poistivat väriä seinistä vaikka pyhäpäivinä, ja veronmaksajat maksoivat laskut. Toinen maksupuolelle jäänyt porukka olivat maalarit, joista monet saivat massiivisia korvausvaatimuksia ja jotka myös maksoivat hyvinvoinnillaan vartijoiden kohtuuttoman voiman käytön.

Vuosikymmenen jatkunut hanke kuopattiin vuonna 2008. Harva jäi kaipaamaan.

Tietenkään Helsinki ei ole koko Suomi ja samaan aikaan eri puolilla maata viranomaiset, virkamiehet ja poliitikot osoittivat myös tyystin erilaisia näkemyksiä. Esimerkiksi Jyväskylässä tunnelmat olivat läpi tuon ajan hyvin erilaiset ja kaupungista löytyy yhä siivoukselta selvinneitä 1990-luvun maalauksia.

Avajaissa monet vieraat ihastelivat teoksia ja samalla mainitsivat, että ne ovat upeampia ja ”täysin eri asia” kuin ”tägit ja töhryt”. Kuitenkin Jussi TwoSevenin teoksiin usein sisältyvä 27-merkki on tägi-estetiikkaa mitä puhtaimmillaan. Kun tämän hahmottaa, pääseekin pohtimaan sitä, että edellyttääkö esteetiikan arvostaminen sitä, että ymmärtää ja/tai hyväksyy välitetyn viestin.
All Is One -näyttelyn kaltaiset näyttelyt saattavat antaa katutaiteeseen perehtymättömälle yleisölle ensi kertaa mahdollisuuden kohdata katutaide ilman negatiivista filtteriä itsen ja taiteen välissä. Tämä saattaa olla arvo itsessään.
KUVA: Travel Diary: Brighton

Samalla, kun vartijat juoksivat maalarien perässä, suurelle yleisölle viestittiin konfliktista. Sääntöjä rikkoneet taiteilijat esitettiin usein vaarana yhteiskuntarauhalle. Ihmiset ymmärrettävästi usein reagoivat itselleen vieraisiin asioihin sen mukaan, miten heidän kehotetaan niihin reagoida.

Monille jokaisesta graffitista, tägistä tai sabluunatyöstä tuli merkki vaarasta ja rappiosta.

Läpi tämän vastakkainasettelujen ajan osa katutaiteilijoista kuitenkin piti tämän ala-, tai jopa vastakulttuurin hengissä. He maalasivat vastoin omaa etuaan ja samalla he esittivät haasteen yhteiskunnalle.

Tämän esitetyn haasteen voin nähdä hyvinkin poliittisena, vaikka maalaajat eivät itse sitä sellaiseksi olisi mieltäneetkään: Luvaton katutaide haastaa yhteiskunnan konventiot siitä, kuka saa määrittää julkisen tilan estetiikan. Määräävätkö ainoastaan kaupunkisuunnittelijat, rakennusliikkeet ja mainostajat sen, mitä me näemme yhteisissä tiloissa vai voiko tuota valtaa jakaa laajemmalle?

Se, että katutaide on viime vuosina uinut osaksi julkista luvallista taidetta on merkki siitä, että taiteella voi muuttaa maailmaa. Luvattoman katutaiteen kulttuuria ylläpitäneet henkilöt onnistuivat muuttamaan sen, kuinka yhteiskuntamme suhtautuu asukkaiden käden jälkeen julkisessa tilassa.

Tämä ei ole pieni saavutus.

Myös luvallinen katutaide saattaa herättää keskustelua ja jopa kohua. Vuonna 2018 Tukholmassa kauhisteltiin varsin taitavasti maalattua, jättimäistä penistä. Pippelien lisäksi Carolina Falkholt on maalannut talojen seiniin myös naisten genitaaleja, mutta hieman yllättäen ne eivät ole herättäneet samanlaista vastustusta ja skandaaleja kuin hänen maalaamat penikset. Useimmiten luvalliset isot muraalit ovat varsin säyseitä ja siveitä, mutta Falkholtin teoksen tilasi rakennuksen omistava taidesäätiö, joten tällä kertaa tilaaja tykkäsi hieman räväkämmästä menosta. Toki tämä myös maalattiin piiloon pian, sillä kansa raivosi.

Samalla, kun kansalaiset ovat ilakoineet kerrostalojen päätyjä ja alikulkukäytäviä koristavia maalauksia, ovat monet – ihan perustellusti – kyseenalaistaneet noiden teosten ansiot. Useimmiten luvallisten teosten sisältö rajoittuu estetiikkaan, dekoratiivisuuteen tai maalaajan omaan nimeen.

Myös taidemaailma on herännyt. Katutaiteen juuret ovat syvällä historiassa, mutta silti sitä on nähty varsin harvakseltaan institutionaalisen taiteen perinteisillä esiintymisalueilla. Samoin, kun historian heiluri heilahti nollatoleranssista jättiäismuraaleihin, niin myös museot ovat heränneet viime vuosina katutaiteelle. Ensimmäisenä Suomessa aktivoitui Porin taidemuseo vuonna 2012 ja sitä ovat seuranneet muun muassa Vantaan taidemuseo Artsi, Keravan taidemuseo Sinkka ja Helsingin taidemuseo HAM.

Katutaiteen muuttuessa luvalliseksi on kuitenkin hyvä huomata muutoksen ulottuvan merkittävästi pintaa syvemmälle. Luvattoman katutaiteen eri muodot voi perustellusti määritellä jäljeksi luvattomasta performanssista. Näin katsottuna maalaustapahtuma on itsessään se tärkein taideteos ja värikäs maali seinässä on lähinnä dokumentaatio tuosta performanssista.

Voiko töhry olla kaunis? Miksi tägi kirjoitetaan? Mikä oikeastaan on se keskeinen asia luvattomassa katutaiteessa. Ruotsalainen Dwane on maalannut yli 30 vuoden ajan ja hänen mielestä ei ole järkeä kuvata graffitia, sillä se on dokumentaation dokumentoimista. Hänelle itse teos on se maalausprosessi ja seinän pintaan jäänyt väri on tuon maalausperformanssin dokumentaatio.

Siirtymä kaduilta valkoiseen kuutioon ei olekaan vaivaton. Jos luvattoman graffitin tärkein sisältö löytyy juurikin teoksen luvattomuudesta, niin mitä jää jäljelle, kun se siirretään museoon? Ei välttämättä mitään taiteeksi määriteltävää, ja museon seinään luvan kanssa maalattu graffiti voi olla pelkästään graffitin muotoinen värikäs kuva vailla sisältöä.

Onneksi monet katutaiteen parissa uransa aloittaneet taiteilijat ovat löytäneet uusia tapoja työskennellä ja uusia viestejä välitettäväksi.

Yksi onnistuneen siirtymän kadulta museoon tehneistä kotimaisista taiteilijoista on sabluunoiden avulla työskentelevä Jussi TwoSeven. Uransa alkuvaiheessa, 2010-luvun taitteessa TwoSeven keskittyi ubaanin kuvaston maalaamiseen. Hänen teoksiin päätyi kuvia paikoista, joissa voisi hyvinkin nähdä katutaidetta – kuvat siis enemmänkin kommentoivat katutaidekulttuuria kuin edustivat sitä.

Vuonna 2014 Taidekeskus Salmelasta astui uudistunut TwoSeven. Tutulla sabluunatekniikalla toteutetut suuret kuvat eläimistä poikkesivat totutusta. Eläimet eivät ole tavanomaisin aihe urbaaniksi koetussa katutaiteessa ja tämä totutun ja uuden välinen jännitteinen suhde, jopa ristiriita, onkin yksi niistä kiinnostavammista asioista, joita olemme nähneet kotimaisessa katutaiteesta ponnistavassa taiteessa. Tiukan katsekontaktin yleisöön ottavat eläimet haastavat miettimään omaa luontosuhdetta.

Kimmo Pyykkö -taidemuseon All Is One -näyttelyssään TwoSeven jatkaa tuota luontosuhteemme käsittelyä. Näyttelyn teoksiin on nyt ilmestynyt myös tekstejä, jotka korostavat sitä ristiriitaa, joka hänen aikaisempiinkin eläinaiheisiin teoksiinsa sisältyy. Samoin ristiriita piirtyy teosten välille. Eläinaiheiden lisäksi TwoSeven on palannut jälleen urbaanin kuvaston pariin ja näyttelyssä luonto ja kaupunkitila kohtaavat toisensa.

Teoksillaan taiteilija kysyy, mikä on luonnon asema yhteiskunnassamme, mutta jättää vastaamatta tähän kysymykseen. Vastauksen etsiminen jää katsojan vastuulle.

Systeemikö mätä? Jussi TwoSeven toteaa kapitalismin käyvän liian kalliiksi planeetallemme. Tähän huomioon on helppo yhtyä.

Mutta mikä katutaiteessa kiinnostaa taidemaailmaa ja museoita? Uskoisin, että yksi kiinnostava osa sitä on tietty raakuus, alkuvoimaisuus ja silottelemattomuus. Onnistuessaan taiteilija voi siirtää osan näistä myös museoon. Tässä kuitenkin piilee myös vaara.

Samalla kun siis nautimme jättiläismäisistä muraaleista ja katutaiteesta ponnistavista näyttelyistä, kannattaa jättää tilaa myös sille kulttuurille, josta teokset ponnistavat ja ammentavat. Se on tärkeää, sillä muuten on olemassa vaara siitä, että syleilemme koko kulttuurin hengiltä.

Jussi TwoSeven: All Is One. Kimmo Pyykkö -taidemuseossa 17.5. asti.

Jaa tämä:

Miehisten miesten kaipuusta

Mies luki Sanna Ukkolan mies-kolumnin ja pohtii sen jälkeen vääristynyttä mieskuvaa.

Sanna Ukkola kirjoitti kolumnin miehisyydestä ja Twitter räjähti. Tai ainakin keskustelua syntyi. Itse luin Iltalehden julkaisemaan kolumniin pelkästään vitsinä. En ole suuttunut, pöyristynyt tai muutakaan vastaavaa. Lähinnä nauranut, koska se on niin jostain roskiksesta kaivettua kamaa, joka ei perustu tosiasioihin edes yhden lauseen vertaa.

Ukkolan kolumnia voi kuitenkin tarkastella tarkemmin, kun näin jälkikäteen ajattelen. Osin siksi, että kirjoittajalla on Iltalehden kautta melko suuri yleisö ja aiemmankin näkyvyyden kautta hänellä on ainakin jonkinlaista vaikutusvaltaa.

Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta. Tällä viikolla pelkoa on herättänyt miehisyyden (väitetty) katoaminen maailmasta.
Voima-lehden TNS Kantarilla teettämän gallupin mukaan lähes 60 prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, että iltapäivälehtien tapa kärjistää asioita ruokkii yhteiskunnallista vastakkainasettelua.

En nyt jaksa ottaa kantaa Ukkolan mietteisiin siitä, kuka maksaa treffeillä tai muuhun epäolennaiseen. Myöskin hänen pohdiskelu Indiana Jonesista maskuliinisen miehisyyden yläosattomana huipentumana ja väite moisten katoamisesta on täyttä höttöä, koska kyllä näitä mies-leffoja tulee edelleen ihan liukuhihnalta ja nykyään ne lihaksiaan esittävät näyttelijät vasta ovatkin pumpattuja. Herättää toki kysymyksiä Ukkolan populaarikulttuurin tuntemuksesta. Miessankarin viitta voi edelleen olla minkälainen tahansa. 

Ja hei Sanna, soijalattea en tiedä kenenkään juovan. Myös kauralaten saa kuule gluteenittomana. Tervetuloa 2020-luvulle.

Hii-ohoi. Kirjoittaja ei suostu asettumaan Sanna Ukkolan määritelmään miehisestä miehestä.

Entä sitten nämä mainitut ”tossukat” ja ”betamiehet”, joita kukaan Ukkolan tuntemista naisista ei halua? Ukkola vetoaa tekstissään aiemmin viikolla Hesarissa ilmestyneeseeen seksologi ja psykoterapeutti Heidi Valastin mielispidekirjoitukseen. Tuota tekstiä purettiinkin pian ansiokkaasti Me Naisissa ja Valastin vastaukset heitoilleen vaikuttivat, no, ohkaisilta.

Ukkolan kolumnia on kuitenkin epäilemättä luettu ja klikattu ahkerasti ja esimerkiksi Miesten tasa-arvo ry. on jakanut sitä innoissaan, joten ainakaan heidän mielestä ”miesten tasa-arvo” ei taida koskettaa ihan kaikkia miehiä. Ukkola toteaa kyllä, että on tavoiteltavaa että mies saa olla sellainen kuin on, mutta silti pilkkaa avoimesti tietynlaisia miehiä. 

Tossukka ja betamies eivät ole neutraaleja sanoja.

Kirjoittaja on osallistunut puolustusvoimain univormussa myös Pride-kulkueeseen. Siitäkin keskusteltiin.

Mutta onneksi Ukkola sanoo ääneen asian, jota ei kukaan uskalla sanoa ääneen! Miehet ja naiset ovat kuulemma erilaisia! Tätähän ei ole koskaan kukaan ikinä missään ääneen sanonutkaan. Huh, kiitos tästä. 

Ihmiset ovat toki ylipäätään erilaisia huolimatta siitä oliko muunsukupuolinen, nainen tai mies. Mutta onneksi joku uskaltaa sanoa tämän taas kerran ääneen, vaikka mitään ei enää saakaan sanoa.

Maskuliinisen alfamiehen vastakappaleeksi Ukkola asettaa vegaanipihvien perään itkevät betamiehet, vässykät, henkisesti kastroidut tossukat, heikkouttaan kitisevät lapatossut, tahdottomat puudelit ja Voimaa kyynel silmässä siteeraavat ovimatot, joita saa Ikeasta vitosella.

Naiset tekevät kuulemma virheen yrittäessään sulloa miehet pehmeän hoivaajan roolin ja tuo retoriikka on tuttua muistakin yhteyksistä. Missään Ukkola ei kuitenkaan tuo esille, keitä ovat nämä pahat miehiä kurmottavat naiset, mutta heitä kuulemma on, koska Ukkola niin sanoo.

Ukkolan käyttämä retoriikka miehistä on tongittu suoraan samasta kompostista kuin miesasiamiesten antifeministiset ja misogynistiset länkytykset. Ainoastaan termi ”cuck” puuttuu tästä repertuaarista, mutta kommenteissa tämäkin lienee korjattu.

On hieman epäselvää, täyttääkö savusukeltamisen treenaamisen kaltainen toiminta kaikkien miehisyydelle asettamia vaatimuksia. Ehkä ei täytä, mutta sillä ei oikeastaan ole ihan hirveästi väliä.

Miehet ja pojat ovat moninainen joukko ihmisiä. Jokaiselle tulisi taata oikeus olla oma itsensä, kunhan ei omalla käytöksellään syrji, sorra tai muutoin  kohtele muita huonosti. Ukkolan harjoittama puhdas pilkka on haitallista ja syrjii miehiä, jotka eivät asetu ”alfamiehen” rooliin.

Itse olen reilusti yli kymmenen vuoden sotilasuran tehnyt ja käynyt urani aikana kolme kertaa kriisinhallintaoperaatioissa ja muutenkin harjoitellut kaikenlaista oletettavan miehekästä, kuten nyt vaikka ampumista ja savusukellusta. Samaan aikaan minut on ehditty joidenkin toimesta erottaa miehistä ja tuomita ties miksi betacuckiksi, koska olen feministi. Ensimmäistä kertaa pilkka osui vuonna 2015, kun minä ja muut miehet puolustimme lasten oikeuksia pukeutua miten vain ja harrastaa mitä vaan.

Itse kyllä kestän ihan mainiosti tämän Ukkolan ivan. Ei heiluta. Mutta en minä ole ainoa tätä tekstiä lukeva. Muistan kun joskus yläasteikäisenä koin jonkinlaista häpeää siitä, että en ollut koskaan edes harrastanut seksiä. En tiedä olivatko muutkaan, mutta puheet olivat ainakin todella kovia asian suhteen. Jos olisin tuolloin lukenut jotain Sanna Ukkolan kolumnin tai muuta vastaavaa, olisin todennäköisesti ollut henkisesti vielä enemmän romuna.

Keskustelua miesten roolista toki tarvitaan ja tästä voi olla samaa mieltä myös Sanna Ukkolan kanssa. Toisaalta, sitä keskustelua voisi käydä niin, ettei silkkaa ilkeyttään vähättele toisia muka tasa-arvon nimissä. 

Ja ”hyvesignalointi” on muuten termi, jonka jälkeen ei ehkä kannata ottaa mitään tekstiä vakavissaan.

Jaa tämä:

Elovena vaihtaa taas vaatteita

Ilmoitus Elovena-tytön vaatteiden vaihdosta herätti tunteita. Media kohisi ja sosiaalisessa mediassa kommentoitiin niin kuin siellä on tapana: pitkää päätyyn ja täysiä perään. Tämä onkin hyvä hetki miettiä Elovenan tarinaa ja siihen liittyviä merkityksiä. 

Raisio muuttaa Elovena-tytön (pahoittelut tytöttelystä, firman käyttämä termi) asun. Jatkossa ikoninen hahmo näyttää sinisessä mekossaan lähinnä asiallisesti pukeutuneelta toimistotyöntekijältä ja agraari-Suomesta muistuttaa ainoastaan kainalossa pysyvä viljalyhde.

Kuten odottaa saattoi, asun vaihtumista on pahoiteltu ja vedottu siihen, että ”asioiden voisi antaa olla niin kuin ne ovat olleet”. Harva kuitenkaan muistaa, että Viipuri-lähtöisen Elovena-tytön päällä oli alkujaan aito, karjalainen kansallispuku. Sotien jälkeen Karjalan evakoihin kuitenkin suhtauduttiin penseästi ja kaurahiutalepaketin puku haluttiin etäännyttää moisista negatiivisista ajatuksista. Hiuksetkin piti saada vaaleammiksi.

Tässäpä vierekkäin kaksi viimeisintä versiota Elovena-tytöstä. On näitä muitakin ollut.

Nykyään Elovena-paketissa näkyvä kansallispuku ei oikeasti ole kansallispuku vaan kansallispuvun näköinen fantasia-asu. Toki tämä fantasia on edustanut monille sitä aitoa ja oikeaa asiaa.

Saattaisin kuvitella, että taannoinen päätös pukea Elovena-tyttö feikkikansallispukuun on perustunut riskien minimoimiseen. Fantasiapuvun kanssa ei ole vaaraa siitä, että tulisi jotain maan sisäistä kärhämää ja antipatioita jotain tiettyä aluetta ja sen kansallispukua kohtaan.

Kuin kaksi marjaa. Vuonna 2015 Leinonen maalasi oheisen version Elovena-tytöstä. Tämähän on eleettömässä sinisyydessään oikeastaan samoilla linjoilla uusimman Elovena-vaatetuksen kanssa.

Elovenan 95-vuotias historia on lähes yhtä pitkä kuin itsenäisen Suomen ja tuotetta onkin markkinoitu pitkään kansallisromanttisella ajatuksella suomalaisuudesta. Tämä on sikäli sopivaa, että tuota tarinaa kansakunnasta on tehty vahvan visuaalisen viestinnän avulla. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa monet taiteilijatkin osallistuivat kansallistunteen nostattamiseen ja suomalaisuuden myytin rakentamiseen. Tähän maaperään vuonna 1925 perustettu Elovena upposi hyvin.

Oletteko muuten panneet merkille, että Elovena-tytön ääriviivat mukailevat Suomen kartan, eli Suomi-neidon, ääriviivoja? Jatkossa tosin tämäkin menee, kun vilkuttaminen loppuu. Elovena-tytön myötä rakentuva kuva suomalaisuudesta on tietenkin ongelmallinen: eivät kaikki suomalaiset ole vaaleatukkaisia ja hahmo on saanut osakseen myös kritiikkiä juurikin tarjoamansa yksipuolisen ihmiskuvan takia.

Vaikka Elovena-tyttö on pukuaan myöden keinotekoinen, hän edustaa monille jotain hienoa, joskin epämääräistä ajatusta suomalaisuudesta. Muutokset tähän tietenkin ymmärrettävästi herättävät tunteita varsinkin jos aihe on ns. sydämen asia itselle.

Taiteilija Jani Leinonen on tullut tunnetuksi teoksistaan, joissa hän on käsitellyt suomalaisuuden muuttuvia muotoja ja kasvoja Elovena-paketin kautta. Leinonen on siis maalannut Elovena-tytölle erilaisia vaatteita ja esimerkiksi vaihtanut hänen etnistä taustaansa.

Raisio on – varmasti ihan ymmärrettävästi – ollut hieman nyreä näitä teoksia kohtaan. Harmistumisen sijaan yrityksessä oltaisiin tietysti ilakoida siitä, että oma brändi on muuttunut niin ikoniseksi, että se voidaan valjastaa kansakunnan peiliksi. Haastattelin Leinosta tästä aiheesta ensimmäisen kerran jo reilu vuosikymmen sitten.

”Raision tulkinta suomalaisesta neidosta on ihan fine, mutta ei se ole koko totuus ja ongelma on juuri siinä, että Raision mielestä kaikki muut tulkinnat ovat vääriä. Taiteilijan tehtävä on antaa kuville muita merkityksiä.”

Vaikka Raisio tuolloin uhkaili taiteilijaa oikeustoimilla, kyseenalaisti Leinonen yhtiön oikeuden määrittää kuvastostaan ja kuvastollaan käydyn keskustelu.

”Mainokset lainaavat jatkuvasti elementtejä ympäröivästä maailmasta, jolloin ne muuttuvatkin sitten mainostajan omaisuudeksi. Mielestäni yhteiskunnan pitäisi saada lainata jotain takaisin mainoksista. Kuvia ja symboleja lainatessaan yritykset yksityistävät merkityksiä. Ja väittävät sitten että niillä on vain yrityksen itsensä tiukasti määrittelemä merkitys. Lain avulla pystytään yksityistämään kuva yhdelle omistajalle, ja se on mielestäni tekijänoikeuksien ja tuotemerkkien ongelma.”

Taiteilija Jani Leinonen on vuosien ajan pukenut maalipensselillä Elovena-tytön uusiin vaatteisiin ja aatteisiin. Leinosen teokset ovat tuoneet monipuolisuutta siihen, minkä näemme suomalaisuutena. Kuvan mallina toimi saamelaisaktivisti Jenni Laiti.

Me Häiriköt-päämajassakin olemme osallistuneet tähän Elovenan kautta käytyyn keskusteluun suomalaisuudesta. Pyysin Jania maalaamaan yhteen Elovena-pakettiin saamalaisaktivisti-taiteilija Jenni Laitin kuvan. Myös Laiti on suomalainen, mutta hänen edustamansa suomalaisuus ei putoa siihen kaikista latteimpaan määritelmään suomalaisuudesta.

”En koe olevani suomalainen”, Jenni puuskahti, kun ehdotin häntä suomalaisuuden yksiksi kasvoiksi. 

”Minulla on Suomen passi ja olen Suomen kansalainen, mutta kuulun Saamen kansaan. Juridinen kansalaisuus ei kuitenkaan määritä identiteettiäni. Mikäli Saamenmaa olisi valtio, voisin olla saamelainen sekä identiteetiltäni että kansalaisuudeltani”, Laiti jatkoi.

Tämän ristiriidan esiin nostaminen oli tietenkin teoksen tarkoitus alkujaankin. Leinosen maalaamassa teoksessa Laiti on pukeutunut mustaan gáktiin, saamenpukuun.

”Kaavoitus ja kaikki perinteiset osat on samoja, materiaalit vain uusia ja samaa väriä. Musta on vähän käytetty väri nykypäivänä gákteissä, koska se viittaa kristilliseen värisymboliikkaan ja surupukuun. Entisaikaan musta verka myös oli köyhien verka. Myöhemmin käyttäessäni gáktia siihen on tullut enemmän merkityksiä. Sekä värinsä että materiaalinsa puolesta se symbolisoi surua. Mielenkiintoinen yksityiskohta on nurinpäin oleva hulpa, helman alin osa. Perinteisesti nurinpäin olevilla vaatteilla on voitu laittaa piruja liikkeelle ja tehdä muita noituuksia. Taikka sitten protestoida julkisissa tilaisuuksissa.”

Tarkoittaako tämä Raision päätös poistaa viittaukset kansallispukuun Elovena-tytön vaatteista sitä, että jatkossa emme kykene käymään suomalaisuuteen liittyvää keskustelua sen kautta? Ehkä Leinonen ennakoi tätä jo vuonna 2009 maalaamassaan Loppu-teoksessa.

Raisio-konserni kertoi tiedotteessaan, että päätös pukea Elovena-tyttö asialliseen ja neutraaliin siniseen mekkoon liittyy kansalinvälistymissuunnitelmiin.

”Uudistuksella Elovena-brändin visuaalinen ilme päivitetään uusiin innovatiivisiin tuoteryhmiin ja kansainvälisille markkinoille sopivaksi.”

Uudistuksen myötä Elovena epäilemättä karistaa niskastaan ärsyttävän keskustelun suomalaisuuden luonteesta. Samalla se myös kertoo maailmalle, että suomalaiset pukeutuvat tylsiin sinisiin mekkoihin.

Paljonkohan Raisio on maksanut niistä kohderyhmätutkimuksista ja suunnittelutyöstä. Varmaan paljon. Olisi päässyt helpommalla, jos olisivat vaan ottaneet käyttöön Jani Leinonenän vuonna 2015 maalaaman version Elovena-tytöstä. Aikas samaltahan se näyttää.
Jaa tämä:

Kansa Taisteli – Talvisotaan

Häiriköt-päämaja päätti osallistua talvisodan juhlavuoteen. Talvisodan sijaan päätimme kuitenkin tarkastella sitä edeltävää ajanjaksoa, joka usein jää huomiotta. LUE KOKO LEHTI!!

Meidän suomalaisten päähän on iskostunut näkemys, että talvisota tuli täysin yllätyksenä. Tämä sopii ajatukseen alistetusta kansasta, joka on seilannut lastuna laineilla suurvaltojen puristuksessa.

Kansa Taisteli – Talvisotaan -lehti löytyy Voiman 10/2019 liitteenä. Tälläkin kertaa lehden kirjoittajakunta koostuu tohtoreista, professoreista ja kaiken maailman dosenteista. Mikäli et omaasi ole vielä noutanut telineestä tai saanut posteljoonilta, voit lukea näköisversion täällä.

Sotia muistellessa harvemmin ajatellaan tapahtumia, jotka niitä edelsivät. Tämä on tietenkin ihan ymmärrettävää, sillä sota on aina dramaattinen käänne. Sodat nähdäänkin usein irrallisina ja itsenäisinä tapahtumina.

Tämä ajatus ei kuitenkaan oikein kanna. Voimme muistuttaa itseämme esimerkiksi siitä, että osalle voitokkaista sotilaista jäi sisällissodan jälkeen sota päälle, ja he lähtivät itärajan toiselle puolelle taistelemaan niin sanottuja heimosotia. Suur-Suomelle raivattiin lukuisissa taisteluissa tietä suomalaisen rodun ja Jumalan nimissä yhteensä yli kymmentuhatpäisellä joukkiolla. Vaikka nämä sotaretket eivät olleet virallisen valtion valtuuttamia, ei niitä pelkästään pahalla katsottu.

Valtion tarkasti valvovan silmän alla Suomesta käsin organisoitiin pommiattentaatteja neuvosto-Venäjälle niin tehokkaasti, että vuonna 2017 julkaisemassamme Ilta-Häiriköt Extra – Kansa ­Taisteli -lehdessä tohtori Aleksi Mainio määritteli tuolloisen Suomen terrorismin jättiläiseksi. Ja mitä mieltä meidän pitäisi olla siitä, että vuonna 1937 marsalkka ­Mannerheimin 70-vuotissynttäreillä oli läsnä poikeuksellisen korkea-arvoinen delegaatio Saksasta? Tämän kertaisessa Kansa Taisteli -lehdessä kerrotaan juhlista, joissa sisällissodan aikaisia aseveljiä muistettiin lämmöllä ja Hitlerin ”voimakasta johtajahahmoa” ylistettiin.

Mikään näistä ei tietenkään oikeuta­ Stalinin­ hyök­käystä marraskuussa 1939 eikä tee Mainilan laukauk­sista yhtään vähemmän häpeällisiä. Nämä ajankuvat kuitenkin sitovat talvisodan osaksi eurooppalaista sotaa, suurvaltapolitiikkaa ja kotimaista jatkumoa, jota on helppo seurata taaksepäin sisällissodan tapahtumiin ja sitä varhaisempaan aikaan.

”Talvisodan ihmettä ja henkeä” on muisteltu, ihailtu ja käsitelty lähes loputtomasti. Sitä edeltävät tapahtumat ovat kuitenkin jääneet vähemmälle huomiolle, vaikka esimerkiksi iltapäivälehdet ovat käsitelleet näitä sotiamme teemaliitteiden keskeytyksettömässä jatkumossa. Tämä meidän teemaliitteemme pyrkii nostamaan esiin niitä unohtuneita huomioita.

Monien ajatuksissa itsenäistynyt Suomi oli nykyisen kaltainen hyvinvointivaltio ja toimiva demokratia heti startista. Tämä ajatus ei kerro niinkään todellisuudesta kuin perin inhimillisestä tavasta hahmottaa maailma ikuisen nykyhetken kautta. Tosiasiassa nuori Suomi oli monin tavoin kaukana nykyisen kaltaisesta demokratiasta, eikä esimerkiksi sisällissodan hävinneen osapuolen asema ollut alkuunkaan hyvä. Hyvinvointivaltiosta ei ollut tietoakaan.

Tänäkin vuonna keräsimme joukon tutkijoita, jotka ovat perehtyneet  käsillä olevaan aiheeseen ja pyysimme heiltä artikkeleita. Ja millaisia artikkeleita saimmekaan!

Osa käsitellyistä aiheista saattaa vaikuttaa äkkiseltään yllättäviltä, mutta kannustan tutustumaan esitettyihin huomioihin. Esimerkiksi Urho Kaleva Kekkosen ”avantgardistiset” agenttiseikkailut ja ajatus Stalinin roolista suomalaisen demokratian tukena ovat hyvin perusteltuja ja arvokkaita muistettavia. Akatemiatutkija Oula Silvennoisen teksti niin sanotuista heimosodista ja tohtori Aaro Saharin artikkeli poikkeuksellisen mittavasta asevarustelusta sotien välisenä aikana puolestaan muistuttavat sotaisista tunnelmista.

Meidän Kansa Taisteli – Talvisotaan -lehti ei siis käsittele talvisotaa. Me luomme katsauksen siihen, millainen Suomi oli sisällissodan ja talvisodan välillä.

Edelliset Ilta-Häiriköt Extra – Kansa Taisteli -lehdet voi lukea näköisversioina täällä ja täällä.

Jaa tämä:

Voiko kauppakeskus olla kaupungin sydän?

Joukko kansalaisaktivisteja meikkasi itsensä zombeiksi ja vaelsi kauppakeskus Triplaan. Vartijat ilmaantuivat paikalle välittömästi ja olivat kiukkuisia.

Pasilan juna-aseman päälle noussut Mall of Tripla -kauppakeskus mainostaa olevansa Helsingin uusi sydän. Lupaus on sikäli ongelmallinen, että tätä sydäntä ei ole tarkoitettu kaikille helsinkiläisille.

Meille kerrotaan, että kauppakeskukset ovat kaupunkien sydämiä ja kaupunkilaisten yhteisiä olohuoneita. Kuitenkin sallittujen olemisen tapojen kirjo on näissä keskuksissa hyvin rajattu. Esimerkiksi zombi-kuluttajat eivät välttämättä saa lämmintä vastaanottoa vartijoilta. KUVA: Hanna Linnove

Kauppakeskuksia on 2000-luvulla myös kuvailtu meidän kaikkien yhteisiksi olohuoneiksi, paikoiksi joissa voimme kohdata toisemme vapaasti ja viettää aikaamme. Osana tätä kehitystä voi pitää sitä, että kauppakeskuksiin on alkanut ilmaantua kaupallisten toimijoiden ohella seurakuntien kappeleita, kirjastoja, ja nuorisotiloja. 

Löytyypä Helsingin Kalasatamaan rakennetusta Redistä jopa Kalasataman Vapaakaupunki. Alkujaan tämä vapaakaupunki sijaitsi viereisen Suvilahden käymistilassa olevan kulttuurikeskittymän yhteydessä ja oli jatkoa alueella itseohjautuvasti syntyneiden Konttiaukion ja Sompasauna kaltaisille tiloille. 

On tietenkin hienoa, että näitä ei-kaupallisia palveluita tarjotaan ihmisille siellä, missä ihmiset ovat. Monet meistä epäilemättä myös kokevat kauppakeskukset julkiseksi tilaksi, mutta näin asia ei kuitenkaan ole. Kauppakeskus ei ole julkista tilaa ja siellä oleskellaan keskuksen omistavan yhtiön luvalla. Näitä tiloja voi nimittää kuvaavasti puolijulkisiksi. 

Oleilu puolijulkisissa tiloissa on ongelmatonta niin kauan kun kuluttajakansalaiset käyttäytyvät juuri sillä tavalla, kuin mitä tilan omistajat haluavat. Illuusio vapaasta tilasta kuitenkin murtuu hyvin helposti, mikäli käyttäytymisnormeja rikotaan tai esimerkiksi henkilö poikkeaa ulkomuodoltaan tietyistä standardeista (vaikkapa pukeutumalla zombiksi). Nuorisoakin on häädetty kauppakeskuksista sillä perusteella että se mökää eikä osta riittävästi. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että nuorisolle ei ole tarjolla kunnollisia tiloja, tai sitten ne on rakennettu kauppakeskuksen yhteyteen.

Kukapa sitä ei toisinaan turvautuisi infotauluihin hämmentävässä tilanteessa. KUVA: Hanna Linnove

Eettisen kaupan puolesta -järjestön tempaus teki tämän vapauden illuusion näkyväksi. Joukko aktivisteja meikkasi itsensä zombeiksi ja lähti vaeltelemaan Triplaan keskellä joulusesonkia. Tarkoituksena oli kommentoida kulutuskulttuurin kestämättömyyttä ja kannustaa kuluttajia miettimään omia kulutustottumuksiaan: Olemmeko aivottomia shoppailijoita ja vai ihmisiä?

Tarkoitetun kulutuskriittisen viestin ohella zombiaktivistit osoittivat myös mitä tapahtuu, mikäli kuluttajat saapuvat näihin kulutuksen temppeleihin ilman tarkoitusta kuluttaa. Zombiporukan astuttua kauppakeskukseen Pasilan juna-aseman puolelta ei mennyt minuuttiakaan, kun ensimmäisen vartijat saapuivat paikalle. Pian porukan ympärillä oli lähemmäs kymmenen vartijaa, jotka tivasivat tiukasti sitä, mitä he oikein luulivat tekevänsä ja koska he aikoivat poistua tiloista. Näiden kansalaisten liikkumista kauppakeskuksessa rajattiin voimakkaasti.

Koko tempauksen ajan läsnä oli jatkuva uhka siitä, että vartijat poistavat aktivistit paikalta, vaikka missään vaiheessa zombit eivät ottaneet suoraa kontaktia kauppakeskuksen asiakkaisiin. Mahdollisesti tilanteseen  vaikutti toimittajan ja kuvaajan läsnäolo. Edellisenä päivänä samassa paikassa vieraillut kuluttamisen autuudesta saarnaava Massias ja hänen Kultaisen ostoskärryn seurakuntansa poistettiin kauppakeskuksesta hyvin nopeasti ja määrätietoisesti – ja tuolloin ei toimittajaa ollut mukana.

Siinä, missä kaduilla ja toreilla järjestystä valvoo poliisi, kauppakeskuksessa järjestyksestä huolehtivat vartijat. Poliisi valvoo tapahtumia demokraattisesti valitun eduskunnan säätämien lakien perusteella, kun taas vartijoiden ohjeistus tulee omistajilta. 

Mennäänpäs mokoman kauppakeskuksen halki, että heilahtaa. KUVA: Hanna Linnove

Kauppakeskuksia on rakennettu viime vuosina varsin vimmaisesti. 1980-luvun alussa Suomessa oli yksi kauppakeskus ja nyt niitä on jo toista sataa. Kauppakeskusten asema on noussut keskeiseksi uutta kaupunkia rakennettaessa. 

Avarien ja lämmitettyjen sisätilojen houkutus on tietenkin ymmärrettävää maassa, jossa puolet vuodesta on pimeää ja räntää sataa jopa kesällä. On kuitenkin ongelmallista, jos kaupunkeja suunnitellaan niin, että palvelut ja yleiset (tai sellaisiksi koetut) tilat ovat näitä ostostelupalatseja, joissa oleilun tavat ovat hyvin tarkasti rajattuja. Kansalaisten vapaa tila kutistuu kauppakeskus kerrallaan ja hyvää kaupunkia ei kauppakeskuksista löydy. Ulkoa päin nämä ostoskeskukset ovat poikkeuksetta massiivisia laatikoita, jotka jakavat ihmiset sisällä ja ulkona oleviin.

Myöskin kestämätöntä on se, että kaupungin pitkäikäisiä rakenteita suunnitellaan sellaisten tilojen varaan ja ympärille, jotka linkittyvät erottamattomasti kestämättömään kulutuskulttuuriin. Jos me ihmislajina ja sivilisaationa onnistumme olemaan tuhoamatta itsemme, jää meidän riesaksi nämä massiiviset rakennelmat, joiden käyttötarkoitusta ei helpolla muuteta. 

Jäävätkö nämä monoliitit keskelle kaupunkeja muistuttamaan ajasta, jolloin kuluttaminen oli ajanvietettä ja usein se ostettu tuote oli ensisijaisesti väline, jonka avulla haluttu ostotapahtuma kyettiin toteuttamaan?

Triplan zombi-vaellus kuvattiin ja aineistosta tehtiin kuvitteellisen Shop till you Drop Dead -leffan traileri. Vaikutteita ja teema haettiin klassikkoelokuvasta.

”George A. Romero mullisti zombileffat vuonna 1968 ilmestyneellä Night of the Living Dead -teoksellaan ja palasi genren pariin vuosikymmentä myöhemmin. Vuonna 1978 ilmestyneen, pääosin kauppakeskuksessa kuvatun Dawn of the Dead -elokuvan innoittajana toimi ohjaajan vierailu Monroeville Mall -kauppakeskuksessa, joka tuolloin oli yksi alansa isoimmista koko maailmassa. Romeron elokuvassa eläviä kuolleita ajaa kauppakeskukseen pakonomainen tarve palata eläessä merkitykselliseksi koettuun paikkaan.

Romeron viestiksi voi lukea esimerkiksi sen, että samoin, kuin aivojen syöminen ei anna mielettömille mieltä, ei shoppailu tuo eläville täyttymystä. Tämä sama ajatus kaikui myös vuoden 2019 zombikävelyiden sarjassa.”

Lisää zombeilun kulutuskriittisestä viestistä ja zombi-elokuvista artikkelissa Kuluttaja-zombit keskuudessamme.

Kaikki yhes koos. KUVA: Hanna Linnove
Jaa tämä:

Reilu meno alustataloudessa?

Alustatalous mullistaa markkinat, pöhinä on kova ja sijoittajat kilpailevat siitä, kuka saa kaataa eniten rahaa start-upeille. Monet alustatalousfirmat kuitenkin rakentavat toimintansa työntekijöiden aseman kurjistamisella.

Kotimainen ruokalähettifirma Wolt lupasi, että ensi vuoden aikana se rupeaa maksamaan lähettiensä tapaturmavakuutukset. Tämä saattaa kuulostaa hassulta lupaukselta, sillä yritykset tosiaan ovat velvoitettuja vakuuttamaan työntekijänsä. Wolt on kuitenkin ns. alustatalousyritys, eivätkä sen lähetit ole sen työntekijöitä.

Lähetit ovat yhteistyökumppaneita eivätkä normaalit työntekijöiden oikeudet koske heitä. Jos kolaroit auton tai telot itsesi roudatessasi salaattia asiakkaalle, niin se on voi-voi ja oma vika.

 Woltin perustaja Miki Kuusi kertoi kesällä, että firma kerännyt 110 miljoonaa euroa uutta ”kasvurahoitusta”. Yhtiön arvoksi on arvioitu jopa 500 miljoonaa euroa ja pöhinä sen ympärillä on ollut melkoista. Toiminta on laajentunut jo moniin maihin ja tuo 110 miljoonaa on korvamerkitty tuota turpoamista ruokkivaksi superhiivaksi. 

Woltin idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan hoitaa ravintoloiden ruoka-annoksia asiakkaille. Yhtiö on rakentanut netissä alustan, jolla ravintolat voivat tarjota tuotteitaan ja jonka kautta asiakkaat voivat sitä safkaa sitten tilata.

Sen varsinaisen ruuan noutamisen ja toimittamisen asiakkaille hoitavat lähetit joko autoilla tai polkupyörillä. Nämä lähetit eivät kuitenkaan ole Woltin työntekijöitä, sillä se ruuan roudaaminen ei oikeastaan ole osa yrityksen toimintaa. Tuskin sitä 110 miljoonana kasvurahoitusta saisi sillä, että olisi tosi hyvä pizzataksi. Wolt tarjoaa vain ja juurikin sen alustan (mistä termi alustatalous) jossa ruuan valmistajat ja lähetit kohtaavat. Alustatalouden logiikkaan kuuluu se, että lähetit ovat itsenäisiä yrittäjiä, vaikka käytännössä yritykset sanelevatkin heidän työnteon reunaehdot ja sen, missä ja milloin töitä tehdään.

Eli samalla, kun lähetit määritellään yrittäjiksi, heiltä puuttuu yrittäjyyden vapaus ja he kantavat käytännössä työnantajansa yritysriskin vaikkapa siitä, että asiakkaat eivät osta palveluita tai siitä työaikana tapahtuneesta kolarista.

Alustatalouden piirissä toimivista ja kohutuista yrityksistä monet tekevät isoja tappioita, mutta sen katsotaan liittyvän uusien markkinoiden luomiseen ja markkinoiden valtaamiseen. Myös Wolt on kasvanut vauhdilla ja samalla se on ollut komeasti tappiollinen. Sama on huomattu esimerkiksi taksi-alaa mullistaneesta Uberista.

Maailma muuttuu ja niin muuttuvat työmarkkinatkin. Muuttuvien markkinoiden uusia muotoja pohtiessa pitäisi kuitenkin pitää mielessä se, että Suomen kaltainen vakaa hyvinvointivaltio on mahdollista ainoastaan olosuhteissa, joissa kaikkia kohdellaan jokseenkin reilusti. Mikäli rakennamme työmarkkinat, joilla työntekijöiden asema on sietämätön, seuraa siitä epäilemättä monenlaista tyytymättömyyttä.
Nyt onkin ihan kaikkien etujen mukaista, että kovalla pöhinällä rakennettavan alustatalouden pelisäännöt saadaan oikeille raiteille heti kättelyssä. Niiden kerran vinoon menneiden raiteiden kääntäminen kun on tunnetusti vaikeaa puuhaa.
KUVA: Justice for Couriers

Alustatalouteen ja työntekijöiden oikeuksiin sen piirissä liittyy paljon erilaisia epäselvyyksiä ja monien on vaikea hahmottaa sitä, kuinka omituisessa asemassa nämä ei-työntekijät ovatkaan. Viime viikolla Ilta-Sanomat uutisoi, kuinka Woltin lähetti tienaa parhaimmillaan 4000 euroa kuussa. Uutinen kuulosti liian hyvältä ja sitä se olikin.

Todellisuudessa lähetti oli laskeskellut, että ehkä teoreettisesti työskenetelemällä keskeytyksettä voisi kuukauden aikana kerätä tuon verran palkkioita. Ja nyt seuraa tärkeä mutta: läheteille maksetaan palkkioita, ei palkkaa. Tuosta palkkiosta he joutuvat itse maksamaan esimerkiksi lakisääteiset maksut ja vastaavat itse kuluista, jotka työn teosta syntyy.

Myöhemmin Ilta-Sanomat oikaisi uutistaan sen todellisen palkkion kohdalta. Toteutuneet palkkiot ovat haastatellulla lähetillä olleet noin 2000 euroa kuukaudessa. Lähettien oikeuksia ajava Justice for Couriers -kampanjan mukaan tuo kaksi tonnia on jopa poikkeuksellisen korkea kuukausipalkkio. Kampanja myöskin laski tuosta tarkemmin todellisen palkkatason.

Ensinnäkin lähetillä menee työajoihin polttoainetta omien laskujensa mukaan jopa 400 eurolla kuukaudessa. Lisäksi tuosta 2000 eurosta pitää maksaa yel-maksuja vajaa 500 euroa. Tämän jälkeen palkkiosta pitää maksaa vielä verot. Myös se välttämätön työväline, auto, pitää ostaa, huoltaa ja vakuuttaa omilla rahoilla.

Justice for Couriers -kampanja kertoo edelleen, että jopa työskentely ilman vapaapäiviä ei ole tuonut kaikille läheteille tuota 2000 euron palkkiota kuukaudessa.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Työn tekijöiden (ei siis työntekijöiden) epäselvä ja vaikea asema ei tietenkään ole ongelma, joka koskisi vain Woltin lähettejä. Olemme aikaisemmin kiinnittäneet huomiota Foodoran lähettien asemaan, mutta oikeasti kyse on verrattomasti näitä kahta ruuanvälitysfirmaa laajempi.

Olemme myös saaneet lukea nuorista Uber-kuskeista, jotka ajelevat pokia ympäriinsä vanhempiensa autoilla. Eli vanhemmat käytännössä maksavat lastensa työntekemisen kustannukset työnantajan puolesta. Puhetta on ollut myös nuorista, jotka hankkivat lisätienistejä vanhempiensa työsuhdeautoilla, jolloin sen työn tekemisen kustannuksia siirretään toisten yritysten maksettavaksi. Tämän kuvion saaminen kannattavaksi ja kestäväksi on yksi alan suurista haasteista.

Ongelma ei ole yksittäisissä yrityksissä vaan rakenteissa.

Voima-lehti järjesti keskustelutilaisuuden, jossa ääneen pääsi Justice for Couriers -kampanjan Miran Haimidulla sekä Kalevi Sorsa -säätiön hankevastaava Maija Mattila, joka on tutkinut työntekijöiden asemaa alustataloudessa.

Mattila kirjoitti aikaisemmin alustataloudesta Häiriköille:

”Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.”

 

 

 

 

Jaa tämä:

Ovatko markkinat uusi kirkko ja onnistuuko reformaatio?

Kauppakeskukset ovat syrjäyttäneet kappelit. Uskonpuhdistus systeemin sisältä ja sen säännöillä on kuitenkin vaikeaa. 

Marraskuun kahdeksantena, Herran vuonna 2019 jengi jonottaa Helsingissä Kampin kauppakeskukseen avattuun krääsäkauppaan. Kaupakeskuksen neljännessä kerroksessa auenneen Mujin ovelta lähtevä jono mutkittelee ykköskerrokseen ja siitä pihalle ja Narinkkatorin halki.

Siis jengi jonottaa päästäkseen ostamaan harmaita villasukkia ja sisustustilpehööriä.

Aikamme kuva: Ihmiset jonottavat kauppaan päästäkseen osaksi jostain itseään isommasta.
Jo kauan sitten tuli selväksi, että läntinen kuluttajayhteiskunta kellistään Neuvostoliiton, jossa myöskin jonotettiin kauppoihin. Mutta siinä, missä Neuvostoliitossa yritettiin tukahduttaa uskonto, teki kuluttajakapitalismi itsestään uskonnon.
Oheiset kuvat on kaapattu Suomen suurimpien kaupallisten medioiden sekä Ylen sivuilta. Suoraa videota Japanin Ikean avajaisista on lähetetty kaikilla kanavilla ja spektaakkelista on tiristetty ihan kaikki mahdollinen irti.

Teille, jotka ette tiedä tai ette ole välittäneet kerrottakoon, että Japanin Ikeaksikin kutsuttu Muji on kauppaketju, jonka on kuulemma aikanaan perustettu vastavoimaksi glamour-luxuksen ja turhan krääsän ruokkimalle ostoshysterialle. Ja nytten sitten meillä on tämä jono. En millään pysty uskomaan, että jonossa seisovilla ihmisillä olisi pakottava tarve oikeastaan millekään, mitä Muji heille juuri nyt tarjoaa. Tämän jonon äärellä on pakko kysyä, että onko Muji epäonnistunut tavoitteessaan vastustaa ostoshysteriaa ja muuttunut juuri siksi, mitä sen piti vastustaa.

Vallankumous syö lapsensa, tai jotain sen sellaista.

Tämä täysin mielipuoliselta vaikuttava jonottaminen kauppoihin ja kauppakeskuksiin herättelee ajatuksia myös siitä, mikä on yhteiskunnassamme merkityksellistä ja määrittävää. Olen jo vuosia pyörittänyt päässäni ajatusta siitä, että brändit ja kuluttajaprofiilit ovat ottaneet uskonnon ja seurakunnan paikat yhteiskunnassamme.

Vuosi vuodelta – ja avajaiset avajaisilta – tämä ajatus vahvistuu.

Näkevätkö kaukaisen tulevaisuuden post-suomalaiset ämpärin aikammepyhänä uskon symbolina? Nykyäänhän jengillä roikkuu kaulassa pienoismalleja skandinaavisen pakanajumalan vasarasta ja Lähi-idässä suositusta kidutusvälineestä, rististä. Ehkä tuhannen tai parin tuhannen vuoden päästä meidän jälkipolvillamme roikkuu ketjuissa pyhiä ämpäreitä.
Se olisi oikeastaan ihan oikea tapa muistaa meitä.

Mujiin jonottavat ihmiset eivät välttämättä kaipaa villasukkia tai ämpäreitä. Oikeiden aineellisten tarpeiden sijaan heitä saattaa hyvinkin ajaa halu ja tarve osallistua johonkin yhteiseen ja itseään suurempaan. Ja nykyajassa meille tarjotaan koettavaksi spektaakkelia, joka rakentuu kuluttajakokemuksen ympärille ja kuluttamiseen osallistuminen voi olla ainoa tapa osallistua johonkin itseään suurempaan.

Ehkä tuohon uuteen ja ihmeelliseen (tai ainakin sellaiseksi uskottuun) kauppaan jonottaminen ja lopulta liikkeen ovesta sisään astuminen tarjoaa samankaltaisen ihmeen kokemuksen, kuin mitä on tarjottu savuisessa torpassa asuville maan matosille, jotka ovat astuneet 1300-luvulla majesteetillisen Turun tuomiokirkon portista peremmälle ja ihailleet valkoisena hohtavia holvikaaria. En epäile hetkeäkään, etteikö pyhän ja ihmistä suuremman, ylimaallisen kokemus olisi ollut jopa musertava, kun urut ovat alkaneet pauhaamaan. Ja tätä ihmeen tuntua on ollut tarjolla marraskuisessa Helsingissä, kun televisioryhmätkin ovat tulleet todistamaan 2000-luvun alun pyhää rituaalia.

Onkin aikaamme hyvin sopivaa, että tuo Kampin ostospyhäköstä ulos mutkitteleva ja Narinkkatorin halkova jono ohittaa myös Kampin kappelin. Tämä vanhan ja uusien jumalien kohtaaminen palauttaa mieleen Heli Yli-Räisäsen kirjoittaman esipuheen Nauti tyhjyydestä -kirjastani.

Kun kuvataiteilija Harro Koskinen vuonna 1969 val­misti ristiinnaulittua sikaa esittävän Sikamessias-teok­sensa, se johti syytteeseen jumalanpilkasta ja lopulta mittaviin sakkotuomioihin. Elettiin aikaa, jolloin Suomessa ja useassa muussa länsimaassa uskonto määritti pyhän, jonka kritisoinnissa tai kommentoinnissa ilmaisunvapautta oli syytä rajoittaa. On vaikea kuvitella, millainen taiteellinen ilmaisu 2000-­luvun Suomessa voisi johtaa tuomioon jumalanpilkasta.

Ilmaisussaan saa sen sijaan olla tarkkana, kun kyse on kaupallisesta toiminnasta. Brändien julkinen kritisointi voi johtaa syytteeseen tai vähintään sellaisella uhkailuun [..] Mutta jos uskontoa voi kritisoida, miksi kritiikki ei ole yhtä sallittua mainonnan kohdalla? Onko brändi uusi pyhä, loukkaamaton? Ja jos näin on, miksi?”

Teologian väitöskirjatutkija Yli-Räisänen esittää, että mainonta kulkee samalla polttoaineella kuin uskonto. Tämä huomio on helppo allekirjoittaa, hiljentykäämme tämän ajatuksen äärelle.

Jaa tämä:

H&M:n toimitusjohtaja: ”Kestävä kuluttaminen haittaa pikamuotialaa.”

Kuinka pikamuotijätti voi samalla mainostaa ympäristöystävällistä mallistoa ja valittaa, että tiedostavat kuluttajat haittaavat yritystoimintaa? Siksi, että me hyväksymme täysin pähkähullut puheet yrityksiltä.

Elämme muuten kiinnostavia aikoja. Myöskin hulluja aikoja.

Pari viikkoa sitten pikamuotia myyvä H&M mainosti pitkin mediaa ja kadunvarsia ympäristöystävälliseksi luvattua Conscious-kokoelmaansa. Ja nyt H&M:n toimitusjohtaja Karl-Johan Persson huolehti siitä, että ympäristötietoisuuden lisääntyminen haittaa pikamuotiteollisuutta. Ristiriita mainosviestin ja toimitusjohtajan puheiden välillä on melkoinen.

Tai oikeastaan Persson kuvaili viime aikoina kasvaneen kuluttajien ympäristötietoisuuden uhkaavan jopa yhteiskunnan sosiaalisia rakenteita.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä. Tämä H&V-teos on nähtävillä osana Piiloöljy-näyttelyä Mikkelin valokuvakeskuksessa marraskuussa 2019.

Persson ei tyydy puhumaan Bloombergin haastattelussa ainoastaan muotialasta, vaan huolehtii myös lentomatkustamisen – ja sen päästöjen – osakseen saamasta kritiikistä. Toimitusjohtaja Perssonin mukaan viimeaikaiset aiheen ympärillä nähtyihin protesteihin osallistuneet – ja Greta Thurnberg erikseen –  ovat esittäneet vaatimuksia ”lopettaa asioiden tekeminen, lopettaa kuluttaminen, lopettaa lentäminen”. 

”Kyllä, tämä saattaa vaikuttaa ympäristöön hieman, mutta sillä on karmaisevat yhteiskunnalliset seuraukset.”

Persson kyllä myöntää, että on äärimmäisen tärkeää puuttua ilmastokriisiin, mutta samalla ”vähintään yhtä tärkeää on poistaa köyhyys”.

Ilmeisesti Perssonin mielestä hänen johtamansa yhtiö ja markkinat eivät kykene tuottamaan maailman ihmisille mitään muuta työtä kuin tuottaa halpoja rytkyjä ja krääsää viisveisaamatta tuotannon ympäristövaikutuksista.

Tämä toimitusjohtaja Perssonin lausunto on melkoisen pahassa ristiriidassa hänen oman yhtiön markkinoinnin kanssa. Ehkä tämän ristiriidan ymmärtää paremmin, mikäli hahmottaa yritysten halukkuuden markkinoida omia brändejä joidenkin hyväksi koettujen ominaisuuksien kautta, vaikka nämä ominaisuudet eivät yrityksen toimintaa laajemmin määrittäisikään.

Hyvinä esimerkkeinä voisi johtaa S-ryhmän innokkuuden rakentaa brändiä toistuvilla Suomen suurin luomu-kauppa -kampanjoilla samalla, kun valtaosa ryhmän päivittäistavarakaupasta on kaikkea muuta kuin luomua. Samoin Valio on vuosien varrella mainostanut luomua verrattomasti enemmän kuin mitä se on luomua myynyt. 

Myös H&M:n toistuvat ekologiseen tiedostavuuteen perustuvat mallistot näyttäytyvät tässä yhteydessä hieman epäilyttävinä. Varmasti siellä firmassa moni kokee tuon hyväksi työksi ja iloitsee vastuullisuuden lisääntymisestä. Mutta jos toisaalta valtaosa yhtiön tuotannosta on jotain ihan muuta ja jos noilla vastuulliseksi mainostetuilla tuotteilla houkutellaan asiakkaita liikeeseen ja jos kuluttajat päätyvät ostamaan sitä ihan tavallista pikamuotia, niin silloin kyllä menetetään pahasti metsään vastuullisuuden kanssa. 

Myös lentomatkailun kritisoiminen ja pyrkimyksen sen tuottamien päästöjen vähentämiseen olivan H&M:n toimitusjohtaja Prssonin mielestä vastuutonta.
Oheisessa vastamainoksessa pyrimme konkretisoimaan ongelmaa: Edestakaisen Helsinki-New York -lennon hiilidioksidipäästöt ovat Finnairin päästölaskurin mukaan 884 kiloa yhtä matkustajaa kohden. Arviot kuitenkin vaihtelevat ja niihin vaikuttavat muun muassa reitti, välilaskut, konetyyppi ja se, mitä kaikkea yleensäkään lasketaan mukaan lennon päästöihin. Esimerkiksi MyClimate-palvelun mukaan saman matkan hiilidioksidipäästöt ovat 2500 kiloa.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja valtioneuvoston keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. Pariisin ilmastosopimuksessa asetetun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja ympäristöministeriö keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. auttamaan meitä Pariisin ilmastosopimuksessa asetettun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.

Ei Persson ja H&M tietenkään ole yksin näitä vaateteollisuuden saasteita luomassa. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta ja pikamuoti muuttuu alati pikaisemmaksi. Jos joskus taannoin vaatefirmalla saattoi olla kaksi mallistoa vuodessa – kesä ja talvi – niin tällä hetkellä mallisto saattaa vaihtua kahden viikon välein. 

Nopeasti vaihtuvat mallistot lisäävät hävikkiä ja samalla en vasta äsken uudet vaatteet muuttuvat nopeasti vanhoiksi. 

Suomen ympäristökeskus SYKEn arvion mukaan vuonna 2015 tuotimme 70 000 kiloa tekstiilijätettä vuodessa. Se on 13 kiloa per suomalainen. Sittemmin jätevuoria analysoimalla on päädytty arvioon, että tuo määrä on vain lisääntynyt. Eikä meidän jätteet kerro koko totuutta, sillä vaateteollisuudessa syntyy hukkaa jo valmistusvaiheessa. 

Sitran vastuullisen kulutuskäyttäytymisen ja vaateteollisuuden asiantuntija Anniina Nurmi kommentoi asiaa Ina <3 Suomi -sarjan Äiti Maa rulez -jaksossa.

”Nykyinen tapamme kaavoittaa vaatteet syntyy noin 15 prosenttia leikkuujätettä jokaisesta tuotteesta.”

Nurmen mukaan vuosittain syntyy arvioiden mukaan noin 60 miljardia neliömetriä leikkuujätettä ja tämä leikkuujäte tietenkin liittyy niihin meidänkin ostamiin tekstiileihin, vaikka emme noita jätteitä ikinä näe, eikä niitä ikinä Suomeen rahdata.

Leikkuujätteen lisäksi vaateteollisuuteen liittyy myös näkymättömiin jäävä piiloöljy ja piilovesi.

Jaa tämä:

Median vastuu ja mitä sillä voi pyyhkiä

Miten päin olla, kun Hesari julkaisee Kiinan propagandaa ja Iltalehti vääristelee haastateltavan sanoja klikkien toivossa? Entä pitäisikö Maaseudun Tulevaisuuden huolehtia kommenttipalstastaan?

Laadukas journalismi ja monipuolinen media ovat asioita, jotka kuuluvat erottamattomasti avoimeen yhteiskuntaan. Ilman niitä me emme oikeastaan pärjää. Hommat kuitenkin menevät usein pieleen. Ihminen on erehtyväinen siinä missä lehmä on märehtiväinen ja meillä on tapana mokailla vähän kaikessa. Aina välillä, parhaissa tapauksissa, niistä mokista sitten opitaan myös jotain.

Viime viikolla minulla tuli vastaan kolme kiinnostavaa esimerkkiä siitä, kuinka mielestäni media ei toiminut vastuullisesti sen enempää journalismin kuin ilmoitusmateriaalinkaan suhteen. Näitä kaikkia tapauksia yhdistää myös se, että alan omilla vahtikoirilla ei taida olla halaistua sanaa sanottavana näiden suhteen.

Mutta aloitetaan noista vahtikoirista, eli itsesääntelyelimistä.

Samalla, kun Hongkongissa poliisi pamputti mielenosoittajia ja ampui kyynelkaasua päälle kertoi aluehallinto Hesarin sivuilla, että kaikki on ihan kunnossa. Hesarin päätoimittajan mielestä tämä oli ihan totaalisen ookoo. Hesarin päätös julkaista tämä propagandapläjäys oli tietysti sikälikin kiinnostava, että vasta hetki sitten lehti kieltäytyi julkaisemasta meidän Oikeutta eläimille -järjestölle tekemää mainosta, jossa sentään olivat faktat kohdillaan.
Ehkä meidän kannaltamme on jotenkin lohdullista se, että kiinalaiset viranomaiset ovat ilmeisen huonoja tässä ulkomaihin kohdistuneessa propagandassa. Onneksi kukaan ei ole keksinyt ehdottaa heille esimeriksi turvekampanjoissa ansioituneen mainostoimiston palvelusten ostamista.

Journalismia ja sen vastuullisuutta määritellään Journalistin ohjeissa. Ohjeet ovat Julkisen sanan neuvoston (JSN), eli alan itsesääntelyelimen pyrkimys ohjata mediaa oikeille jäljille ja välttää pahimmat mokat. Ja mokien tapahduttua JSN:n julkiset nuhteet sitten toivottavasti opettavat kaikkia toimimaan paremmin. Journalistin ohjeissa muistutetaan muun muassa, että journalisti on vastuussa lukijoilleen ja että asemaa ei saa käyttää väärin.

Itsesääntelyelin on mieluinen työkalu alalle kuin alalle sillä sen avulla ehkä vältytään siltä, että valtiovalta rupeaa säätelemään toimintaa lainsäädännöllä. Lainsäädäntö on aina kovasti jykevämpi työkalu. Onpa Julkisen sanan neuvosto keksinyt sellaisen söpön Vastuullista journalismia -merkinkin, joka ei oikeastaan tarkoita mitään, mutta sen voi painaa halutessaaan lehden sivulille.

Mediaan liittyy erottamattomana osana myös kaupallinen ulottuvuus ja mainokset. Koska myöskään mainosala ei toivo valtiovallan säätelyn lisäämistä, on ala perustanut oman itsevalvontaelimen. Mainonnan eettinen neuvosto (MEN) antaa pyydettäessä lausuntoja vaikkapa siitä, onko joku mainos ollut hyvän tavan vastainen. Tämmöinen alan itse itseensä kohdistama kriittinen katse on tietenkin mahtava homma.

Harmillisesti MEN on rajannut oman toimivaltansa erinomaisen tehokkaasti: Neuvosto ilmoittaa, että sen toimivaltaa ei kuuluu esimerkiksi se, onko markkinointi harhaanjohtavaa tai totuudenvastaista. Myöskään hyvän maun vastaisuus taikka tuotesijoittelu eivät kuulu tämän Keskuskauppakammarin alaisuudessa toimivan elimen rooteliin. Ja poliittiseen ilmoitteluun ei puututa ollenkaan.

Herääkin helposti kysymys, että onko tämän neuvoston ainoa tehtävä pitää lainsäätäjä etäällä. Ei se ainakaan ongelmalliseen mainontaan kovinkaan tehokkaasti pysty – saati sitten halua – puuttua.

Mutta palataanpas nyt niihin tuoreisiin esimerkkitapauksiin. Haluan alleviivata, että nämä ovat varsin satunnaisesti viikon aikana vastaan tulleita esimerkkejä. Ne eivät myöskään ole hirvittävän poikkeuksellisia tapauksia.

Vasemmistonuoret julkaisivat hieman korjaillun ja samalla rehellisemmän version kiinalaishallinnon mainoksesta. Kuten asiaan kuuluu, tämä vastamainos on selvästi parodia, mutta samalla se kertoo maailmasta jotain sellaista, jota mainostaja itse ei tietenkään halua kertoa.

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 29.9. koko sivun ilmoituksen, jossa ”Kiinana kansantasavallan Hongkongin erityishallintoalue” kertoi, että tilanne Hongkongissa on ihan rauhallinen. Samalla, kun tämän erityishallintoalueen hallitsijat päättivät kertoa Hesarin lukijoille, että tilanteeseen haetan rauhanomaista, järkevää ja kohtuullista ratkaisua, pamputtivat poliisit ihmisiä Hongkongin kaduilla ja ampuivat kyynelkaasua päälle.

Tämmöisen ihmisoikeuksista piittaamattoman diktatuurin propagandan päätyminen maamme suurimman päivälehden sivuille oli vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen mukaan harkittu päätös. Epäilemättä on harkittu ainakin sitä, voisiko noille myydä toisenkin ison mainoksen samoin kuin turvelobbylle sekä turkistarhaajille myytiin.

Tästä propagandistisesta ilmoituksesta seurasi tietenkin älämölö netissä. Journalistin ohjeita tässä ei kuitenkaan rikottu, sillä tämä ilmoitus on mainos, ei journalismia. Mutta ei siihen puutu myöskään Mainonnan eettinen neuvosto, koska niihin valheellisiin väittämiin puuttuminen ei heidän hommiinsa kuulu. Ja varmasti tämä erityishallintoalueen ilmoitus on tulkittavissa poliittiseksi ja senkin puolesta MEN:n toimivallan ulkopuolella.

Onneksi sentään Vasemmistonuoret tekivät hienon ja hieman korjatun version tuosta (ks. kuva).

Tästä se alkoi. Haastateltava ei koe ajavansa raatokuvia lihapakkauksiin, vaikka otsikosta voisi moista päätellä. 
Tämä tarve nostaa otsikkoon räväköitä huomioita on tietenkin ymmärrettävää, mutta toisaalta niitä räväköitä huomioita olisi kyllä löytynyt helposti Auvisen ihan avoimestikin ajamista tavoitteista. 

Siinä, missä Hesarin toiminta liittyi lehden rahoitukseen ja mainokseen, heräsi Iltalehden otsikoinnista someraivo. Lehti haastatteli Lihan loppu -kirjan julkaissutta Suvi Auvista, mutta ilmeisesti räväköillä lausunnoilla tutuksi tulleen Auvisen haastatteluvastaukset eivät olleet riittävän radikaaleja. Auvisen mukaan toimittaja soitti hänelle haastattelun jälkeen ja kertoi, että toimituksessa oli fundeerattu, että lihapakkauksiin voisi laittaa sellaisia tupakka-askeista tuttuja varoitustarroja raatokuvilla. Siinä sitten kyselivät kommenttia, että olisiko hyvä idea. Auvinen kertoo vastanneensa kysymykseen, että kuulostaapa tyhmältä idealta, mutta ehkä joskus tuollaisiakin tulee.

Seuraavaksi Iltalehdessä nostettiin otsikkoon väite, jonka saattoi helposti ymmärtää niin, että Auvinen vaatimalla vaatii näitä varoitustarroja lihapakkauksiin. Hän loukkaantui tästä harhaanjohtavaksi kokemastaan otsikoinnista ja kirjoitti aiheesta kommentin, jossa ilmaisi närkästyksensä Iltalehden toiminnasta. Auvinen kokee, että Iltalehden toimituksessa syntynyt idea esitetään nyt hänen omana ideanaan.

Otsikosta nousi kohu, eikä kestänyt kauaa, kun sähköpostiin kilahti tiedote, jossa kansanedustaja Kärnä (kesk./trol.) tuomitsi tyrmistyneenä Auvisen vaatimukset. Tietenkin Auvinen on saanut oman osansa palautteesta myös ihan suoraan.

Kolmas esimerkkini liittyy sosiaaliseen mediaan ja median vastuuseen siellä. Maaseudun Tulevaisuus mainosti minulle Facebookissa artikkelia, jossa kerrottiin (maataloustuottajien oman) Pellervon taloustutkimuksen uudesta arviosta. PTT:n mukaan lihansyönti on kääntynyt laskuun tänä vuonna ja että sama kehitys jatkunee myös ensi vuonna.

Koska aihe kiinnosti tarkastin jutun ja samalla lukaisin läpi päivityksen alle kertyneet kommentit. Kommentit vastasivat melko hyvin odotuksia ja ne voisi luokitella karrikoidusti seuraaviin luokkiin: ”Minä syön nytten kyllä lisää lihaa!”, ”Ei ihminen selviä hengissä ilman lihaa.” ja ”Vihreiden/vasemmiston/kaupan salaliitto, köyhän kuuluu saada halpaa lihaa”. Nämä kaikki väitteet olisivat hyvinkin helposti kumottavissa ihan tutkimustulokseen perustuen, mutta eipä näkynyt tälläkään kertaan toimituksen kommentteja keskustelussa ja väärinkäsitykset jäivät oikomatta.

Ymmärrän kyllä hyvin, että näkyvyys sosiaalisessa mediassa on tärkeää, sillä siellähän on pöhinää ja klikkauksia tulee. Karsastan kuitenkin sitä, että mediatalot luovat näitä kaikukoppia, jossa kansan syvät rivit voivat vahvistaa toinen toistensa vääriä käsityksiä ilman, että esimerkiksi seinän ylläpitäjä millään tavoin osallistuisi keskusteluun. En kuitenkaan oikein jaksa uskoa, että Julkisen sanan neuvosto puuttuisi siihen, että mediat eivät osallistu tähän allaan käytyyn keskusteluun. Vastuulliseksi tuota median toimintaa ei mielestäni voi kuvailla.

Mitä tälle vastuuttomalle medialle sitten pitäisi tehdä? Paha sanoa. En minä ainakaan usko, että raskas ja kankea juridiikka olisi vastaus ongelmaan.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että erilaisten faktabaarien ja valheenpaljastajien rinnalle kaivattaisiin hieman konkreettisempia toimia. Kun porkkana ei tunnu maistuvan ja silloin olisi hyvä muistuttaa siitä kepistäkin. Pitäisikö proaktiivinen itsesääntely ottaa osaksi alan koulutusta? Yliopistojen ja korkeakoulujen journalismiopintojen osana voisi järjestää kursseja, joiden puitteissa seurataan näitä vastuuttomuuksia ja myös tehdään järjestelmällisesti perusteltuja valituksia itsesääntelyelimiin. Epäilemättä tämmöinen synnyttäisi voimakasta harmistumista siellä Julkisen sanan neuvoston ja Mainonnan eettisen neuvoston suunnalla, mutta ehkä tämä harmistus myös johtaisi joihinkin korjausliikkeisiin.

Mikäli meno kuitenkin jatkuu entisenlaisena, voi niillä vastuullisen journalismin merkeillä pyyhkiä jatkossakin takamuksensa.

Niin internet vastaa kuin sinne huutaa. En tiedä kuka tämän sosiaalisessa mediassa pyörivän kuvan teki, mutta tässä tiivistyy jotain todella keskeistä. On helppo olla ylväs ja ylhäinen kun kritisoi presidentti Trumpia. Siihen ei kauhean kummoista selkärankaa tarvitse toisin kuin Kiinan propagandarahoista kieltäytymiseen.

 

EDIT: Blogitekstiä on muokattu 1.10. klo 18.34 & 2.10.2019 klo 9.28 Iltalehden yhteydenoton jälkeen. Lehden uutispäätoimittaja Perttu Kauppinen avasi Auvisen haastattelun työprosessia ja jakoi osan litteroitua haastattelunauhaa toimittajan ja Auvisen välisestä keskustelusta. Auvisen sivulause näyttäisi antavan tarvittaessa tukea lehden valitsemalle kärkevälle otsikoinnille.  

Jaa tämä: