Blogi

”Sotarikolliset rellestävät!” Game of Thrones sai arvion Punaiselta ristiltä.

Game of Thrones -sarjan viimeinen tuotantokausi alkaa pian. Sen kunniaksi Australian Punainen Risti kävi läpi kaikki sarjan tähänastiset jaksot ja selvitti, kuka on dramaattisen tarinan pahin sotarikollinen. 

Punaisen ristin arvio paljastaa, miten fiktiosta – ja kaiken lisäksi vielä viihteen lajityypistä, eikä suinkaan korkeasti arvostetusta klassikkokaunosta – voidaan hakea hyvin asiallisia ja opettavaisia pointteja. Game of Thrones –TV-sarja, kuten kirjasarja mihin se perustuu, Song of Ice and Fire, ovat tuttuja miljoonille katsojille ja lukijoille ympäri maailmaa. Tällaisia asioita monet fantasia-entusiastit ovat pelanneet roolipeleinä, mutta arvioimalla kyseistä menestyssarjaa saadaan paljon isompi väkijoukko tajunnanräjäyttävien rauhantekojen pohdintojen äärelle.

Näiden tarinoiden ja hirviömäisten henkilöhahmojen kautta voidaan selventää ihmisille miten sodassakin, kumma kyllä, on sääntönsä.

Ehkä vielä tärkeämpi on toinen opetus: hekin, joista katsoja saattaa pitää ja joita kohtaan hän tuntee sympatiaa, voivat sotatantereella ja taisteluiden jälkeen olla täysiä ääliöitä. (SIIS miten on mahdollista, että Daenerys Targaryen on roistolistalla noin korkealla sijalla!)

Tai kun käännetään tämä väite toisinpäin, voidaan sanoa, että myös hirviöt voivat olla samastuttavia hahmoja. Ehkä saatamme  haluta sulkea silmämme hahmon hirmuteoilta, jos jossain muussa yhteydessä olemme pitäneet tästä.

Jos kaivaudutaan vielä syvemmälle, voidaankin pohtia filosofi ja historioitsija Hannah Arendtin johtopäätöstä, jonka hän teki seurattuaan natsirikollisten oikeudenkäyntejä. Arendt totesi, että pahuus asuu ihan tavallisissa ihmisissä (noh, Game of Thronesissa ei juuri ole taviksia!). Juutalainen Arendt ei nähnyt edes keskitysleirijärjestelmän luoneessa Adolf Eichmannissa hirviötä.

Sen sijaan hän näki Eichmannissa jotain paljon kamalampaa: ihan tavallisen ihmisen, joka ”vain totteli käskyjä”. (Siitä on kolumni täällä.)

Jos Arend löysi hirviön niin kutsutusta tavallisesta ihmisestä, voiko Game of Thronesin hahmoista löytää mitään tavallista ja inhimillistä? Jos Punainen risti kannustaa heidän saamiseen tuomioistuimen eteen, miten he puolustautuisivat? Empatiaa voi harjoitella näinkin päin.

Ramsay Bolton ei varmasti tottele käskyjä, mutta ehkä hän pitäisi itseään uhrina, jonka tehtävä on päästä valtaistuimelle hinnalla millä hyvänsä, ja kaikkia, jotka häntä siinä estävät, on alistamisen lisäksi rangaistava. Entä Tyrion Lannister? Monissa fanien äänestyksissä Tyrion on loistanut suosikkihahmona. Tähän moniulotteiseen, mielenkiintoiseen ja älykkääseen hahmoon voi helposti samaistua ja pientä suurta miestä kohtaan on helppoa tuntea sympatiaa, koska hän on isänsä ja sisarensa vihaama ja siten kaltoinkohdeltu, mutta hänen briljantti huumorinsa ja viiltävä ironiansa tuo tarinaan särmää.

Mutta silti: Tyrion Lannister on kasvanut liian kovaksikeitetyssä kuningasperheessä tunteakseen itse riittävästi myötätuntoa muita kohtaan – vaan monista blogeista ja fanikirjoituksista päätellen katsojat tuntevat Tyrionia kohtaan monenlaisia tunteita. Tyrion on arvaamaton, ja juuri kun hänestä alkaa jopa pitää, hän paljastaa ilkeän puolensa.

Hänessä on puolensa: ”Tyrion pyrkii rikoksistaan huolimatta hyvittämään tekojaan, ja hänellä saattaa jopa olla hallussaan henkien pelastamisen ennätys. Oli hänen ansiotaan, ettei lohikäärmeiden äiti päästänyt lapsiaan polttamaan Kuninkaansatamaa, jolloin sotilaita ja miljoonia siviilejä pelastui”, pohtii Suomen Punainen risti aussien tutkimuksen mukaan.

Hyviksiin kuuluu Punaisen ristin äärimmäisen tarkkojen ja paikkansa pitävien laskelmien mukaan Robb Stark, pohjoisen kuningas: ”Hän tarjosi puolueetonta sairaanhoitoa taistelun molempien osapuolten haavoittuneille sotilaille. Geneven sopimusten mukaan haavoittuneella sotilaalla on oikeus sairaanhoitoon riippumatta siitä, millä puolella hän on.”

Ote GRRM:n blogauksesta 8.7.2009. Martin on kirjoittanut Suomenlinnasta Dreamsongs-kokoelmassaan.

Minkälaiset aivot ovat sotaisten tarinoiden takana? Minulla on ollut ilo ja kunnia tavata Game of Thrones -tarinoiden eli Valtaistuinpeli-kirjasarjan luoja George R. R. Martin peräti kolme kertaa Suomessa.

Ensimmäisen kerran Martin vieraili Helsingissä lähes pelkästään fantasian harrastajien tuntemana kirjailijana tieteis- ja fantasiakirjallisuuden Finncon-tapahtumassa Helsingissä vuoden 2009 kesällä.  Hän vaikutti hauskalta ja ystävälliseltä ihmiseltä ilman ylimielisyyden häivääkään. Kunniavieraspuheessaan Martin kertoi, miten täällä Helsingissä hänellä oli olut siihenastisen elämänsä pisin signeerausjono (puolitoista tuntia kesti sessio). Juuri ennen tänne matkustamistaan tänne hän oli signeerannut suuressa yhdysvaltalaisessa tavaratalossa Clifford the Red Dog -koiran kanssa.

Koiran jono oli ulottunut ulos tavaratalosta ja korttelin ympäri, kun Martinilla oli ollut vain muutama asiakas. ”Koira” oli ihminen koirapuvussa, ja signeeraus oli tapahtunut niin, että ”koira” kastoi tassun maaliin ja läiskäisi jäljen asiakkaan kirjaan.

Tämä viattoman näköinen eläin traumatisoi George R. R. Martinin vuosikausiksi.

Helsingissä Martin kertoi myös, että HBO on ostanut oikeudet hänen A Song of Ice and Fire -kirjasarjaansa ja alkaa tehdä siitä TV-sarjaa (nimellä Game of Thrones).  Yleisö epäili asiaa vahvasti.

Illalla tätä naureskeltiin pienessä piirissä George R.R.:n ja rouva Martinin kanssa helsinkiläisellä olutterassilla: ”ai teeveesarja, jossa monituhatlukuidset armeijat ja mitä kompleksisimmat suvut ottavat yhteen? Joo, ihan varmaan.”

Seuraavan kerran kun George R. R. Martin kävi Suomessa, Game of Thrones of jo ilmestynyt. Ahvenanmaalla Archipelacon-tapahtumassa kesällä 2015  Martin näytti yleisölle käsikirjoittamansa jakson Game of Thrones -sarjasta.

Piinaavan jännittävä The Lion and the Rose oli neljännen tuotantokauden toinen jakso ja taiteilijaa parhaimmillaan. Fanit ovat nimenneet jakson Purppurahäiksi. Ilkeä, nuori kuningas Joffrey I Baratheon viettää häitään Margaery Tyrellin kanssa. Äitinsä, sarjan megailkimyksen eli kuningatar Cersei Lannisterin tiukassa kontrollissa elävä mielipuolinen Joffrey ei tiedä miten tilanteeseen suhtautua, joten hän valitsee tien, joka yleensä näyttää tuottavan vallankäyttäjälle suurta huvia: toisten ihmisten nöyryyttämisen. Joffrey kohtelee kaltoin enoansa ja – kuten hän alati korostaa – alamaistaan Tyrion Lannisteria, eikä pelottelulta säästy Starkin suvun Sansa-neitikään.

Häät päättyvät tragediaan, josta aiheutuu erittäin epäoikeudenmukaisia seurauksia valtavalle joukolle ihmisiä vielä pitkän aikaa – mutta en paljasta enempää, jos joku haluaa alkaa katsoa tai vain kerrata…

George R. R. Martinin blogaus vuoden 2009 Finncon-tapahtuman jälkeen.

Tähänastisista viimeisin kerta, kun Helsingissä ollaan saatu nauttia George R. R. Martinin seurasta, oli vuoden 2016 Worldcon-tapahtuma Helsingin Messukeskuksessa.

Nyt Martin olisi päihittänyt sigreerauksissa jo Clifford the Red Doginkin. Mutkittelevan jonon kontrolloimiseksi tarvittiin turvakaiteita. Signeeraussessio kesti useita tunteja.

Martinin blogaus Worldcon-tapahtuman jälkeen. ”Kolmas vierailuni Suomeen, joka ei koskaan petä. Helsinki on kaunis kaupunki, ja tuo oli loistava con [scifi- ja fantasiatapahtuma]”.
Jaa tämä:

Illuusio vastuullisuudesta rakennetaan markkinoinnilla

On lystikästä, että Häiriköt ovat tehneet vastamainokset yrityksistä, jotka juuri julistettiin Suomen vastuullisimmiksi. Jotain tämä sattumus kertoo myös Sustainable Brand Index -kilpailusta.

Sustainable Brand Index on jälleen julistanut Suomen vastuullisimmat yritykset. Tai oikeastaan vastuullisimmiksi koetut yritykset. Oikeastihan kyse on enemmänkin siitä, minkälaisia mielikuvia yritykset ovat onnistuneet markkinointiviestinnän avulla brändeihinsä kiinnittämään.

Valio, vastamainos, kulttuurihäirintä
Periaatteessa markkinointi kouluissa on kiellettyä, mutta esimerkiksi maidon mainostamista kouluissa jopa edellytetään vastineeksi koulumaitotuesta. Sen lisäksi, että maitoa mainostetaan kouluissa sen tuotantoa tuetaan runsaskätisesti ja lehmiä saa yhä edelleen pitää kahlittuina parsiin suuren osan elämistään.

SBI-tutkimusta ei ole tehty analysoimalla yritysten toimintaan liittyvä tilastoja tai prosesseja, vaan kyselemällä kuluttajien mielikuvia yrityksistä ja brändeistä. Kuten tiedämme, kuluttajien mielikuvat syntyvät pitkälti markkinoinnin myötä ja yritykset harvemmin kertovat niitä toimintaansa liittyviä ongelmia mainoksissa.

Ehkä kertoo jotain jostain, että olemme tuottaneet vastamainokset vuoden 2019 vastuullisimmiksi (koettujen) yritysten listan koko kärkikolmikosta. Ruotsalaisen SB Insight AB:n tuottaman listan kärkipaikat jaettiin tänä vuonna seuraavasti.

1. Valio
2. Fazer
3. S-Market

Ja listan nelonen, Prisma, sisältyy kolmoseen, sillä molemmat ovat osa S-ryhmää.

Huomattavaa on myös, että kärkipaikkaa pitävä Valio voitti jo kuudennen kerran putkeen. Tämän kaltaiset tulokset kertovat ehkä lopultakin enemmän valintaprosessista, kuin itse voittajasta. Mikäli tutkimus tuottaa toistuvasti saman voittajan, kannattaisi tutkimuksen tekijöiden pohtia ongelmia prosessissa.

Toisaalta, tämä kertoo myös varsin paljon siitä, kuinka markkinat toimivat ja siitä, että näiden vastuulliseksikin miellettyjen yritysten toiminnasta löytyy kritisoitavaa.

”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.

Valion toimintaa kehutaan SBI-raportissa muun muassa ympäristöystävällisten pakkausmateriaalien käytöstä. Ympäristöystävälliset pakkausmateriaalit ovat tietenkin hieno ja kannustettava asia, mutta pakkauksen merkitys elintarvikkeen kokonaispäästöistä on häviävän pieni – ja maitotuotteiden tuottaminen on itsessään niin saastuttavaa, että maitotuotteiden kasviskorvikkeet voidaan paketoida oikeastaan ihan miten tahansa ilman, että kasvistuotteiden kokonaispäästöt pääsisivät edes lähelle nautakarjan tuottamia verrokkeja.

Fazer on viime vuosina tehnyt avauksia kasvisperäisten elintarvikkeiden saralla ja tämä on tietenkin ympäristönäkökulmasta tarkasteltuna erittäin tervetullutta. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Fazerin tuotteen eivät ole alkuperäsertifioituja ja tämä on ongelma ihmisoikeuksien kantilta tarkasteltuna. Esimerkiksi Fazerin hyvinkin mahdollisesti ikonisin tuote, Sininen suklaalevy, perustuu kaakaoon, jonka alkuperän reiluudesta meillä on vain ja ainoastaan Fazerin oma sana. Fazer tuskin ainakaan itse nostaa esiin tuotantoon liittyviä epäkohtia, joten meille kuluttajille välittyy ainoastaan siloteltu kuva tuotannosta ja sen silotellun kuvan perusteella en uskaltaisi yhtiötä erityisen vastuulliseksi julistaa.

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Listan kolmonen, S-market – sekä nelospaikalta löytyvä Prisma –  ovat molemmat osa S-ryhmää. S-market mainostaa itseään näkyvästi ”Suomen suurimpana luomukauppana” ja oletettavasti suurin päivittäistavara-alan toimija sitä voi volyymin puolesta ollakin. Mutta siinä, missä S-market kehuu luomuisuuttaan, se ei erityisesti muistuta siitä, että S-ryhmä on myös päivittäistavara-alan kolmesta suuresta toimijasta ainoa, joka ei ole luopunut tai luopumassa häkkikananmunista. Koska esimerkiksi tätä häkkikananmuniin liittyvää ongelmaa ei ketjun omassa mainonnassa kerrota, ei tämä epäkohta näy kyselyyn vastanneiden kuluttajien asenteissa.

Ajatus siitä, että lentoyhtiö voisi olla erityisen vastuullinen ja ympäristöystävällinen on oikeastaan täysin pähkähullu. Koko toimiala perustuu liikkumistapaan ja liikkumisen volyymin kasvuun, jotka eivät yksinkertaisesti ole toteutettavissa ympäristöystävällisesti.

Kärkikolmikon ohella erityistä huomiota voidaan kiinnittää huomiota ilmailualan voittajaan, Finnairiin. Voiko lentoyhtiötä pitää erityisen vastuullisena toimijana samalla, kun IPCC:n raportti kertoo meille vastaansanomattomasti, että lentomatkustamista pitäisi vähentää määrätietoisesti? Finnairin mainoskampanja, jossa matkustajat voivat keventää syntitaakkaansa maksamalla muutaman euron kompensaation lentelyn aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä näyttäytyy lähinnä ainoastaan viherpesuna, mutta mahdollisesti tämäkin kampanja on vaikuttanut kuluttajien mielikuviin lentoyhtiöstä.

Samoin huomio kiinnittyy polttoainekategorian voittajaksi julistettuun Nesteeseen, jonka palmuöljybisneksiä käsittelimme peräti oman erikoislehden verran.

On olemassa harha, että voisimme polttoainetta muuttamalla tehdä liikenteestä nollapäästöisen – kuten meidän pitää tehdä. Maapallon resurssit eivät ikinä riittäisi siihen, että pitäisimme liikenteen entisenlaisena ja ainoastaan korvaisimme fossiiliset polttoaineet biopolttoaineilla. Kestävät biopolttoaineen raaka-aineet, jätteet ja tähteet, riittävät korvaamaan vain muutaman prosentin ­nykyisestä polttoaineen kulu­tuksesta”, linjasi Greenpeacen Sini Harkki viitaten Nesteen biopolttoainetuotantoon

Tutkimuksen metodologia sinänsä esitellään vakuuttavasti. Suomessa tutkimukseen on haastateltu yli 10 000 henkilöä, ja vastaajien jakauma on painotettu sekä iän, sukupuolen että maantieteen puolesta. Mutta maailman paraskaan kyselytutkimus ei poista sitä faktaa, että vastaukset perustuvat kuluttajakansalaisten fiiliksiin ja mielikuviin yritysten toiminnasta – ja nuo fiilikset ja mielikuvat on rakennettu mainoksin. Eli tässä on mitattu enemmänkin sitä, kuinka hyvin suuryritykset ovat suoriutuneet markkinointiponnisteluistaan. Tämäkin on kiinnostavaa, mutta hieman eri asia kuin julistettu vastuullisuus.

Kaiken valittamisen ohella Sustainable Brand Index -raportista voi nostaa esiin yhden erityisen ilahduttavan huomion. Raportin toteuttajat ja kasaajat kertovat lukijoille, että Suomessa kuluttajien tietoisuus ympäristökysymyksistä on kasvanut ja että kuluttajat ovat entistä halukkaampia huomioimaan ympäristökysymykset kulutusvalintoja tehdessään.

Seuraavaksi olisikin tärkeää saada kuluttajille entistä paremmin tietoa vastuullisten kulutuspäätösten tueksi ja lisätä ymmärrystä mainosten välittämän kuvan vääristyneisyydestä.

 

 

Jaa tämä:

Hesari jatkaa yhteiskunnallisten mainosten sensuroimista

Yhä edelleen ei-kaupallisilla toimijoilla on vaikeuksia saada äänensä kuuluviin, vaikka tarjoaisi rahaa mainosalustalle. 

Posti- ja logistiikka-alan unioni PAU käynnisti 7.4. kampanjan niin sanottua työehtoshoppailua vastaan. Työehtoshoppailulla tarkoitettaan toimintaa, jossa työnantaja siirtää työntekijät halvemman työehtosopimuksen piiriin ja näin polkee palkkoja alemmaksi. Itsessään tämä toiminta ei ole laitonta, jos toki saattaakin olla moraalisesti hieman arveluttavaa ja herättää närää monissa.

Osana kampanjaa PAU osti myös mainosaukeaman Helsingin Sanomista. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että Hesari on markkinoiden johtava kaupallinen toimija ja se tavoittaa verrattoman monen kansalaiset sekä erityisesti päättävässä asemassa olevat sellaiset.

Close but no cigar. Tämä aukeaman mainos kelpasi Hesarille vasta, kun siitä poistettiin suora viittaus työnantajien perustamiin ”ammattiliittoihin”. Tämä vaatimus oli sikäli hassu, että viittauksessa ei ollut mitään asiavirheitä.

Hesarille ei kuitenkaan kelvannut mainos, jossa kritiikki kohdistettiin suoraan kritisoitua toimintaa harjoittaneeseen tahoon. Mainoksesta määrättiin poistettavaksi teksti, tai sitä ei olisi suostuttu julkaisemaan. Poistettu teksti kuului kokoneisuudessaan seuraavasti: 

”Räikeimmillään työnantajat ovat myös perustaneet ’ammatti­liiton’ (esim. SME ry) ja neuvotelleet sen kanssa alan palkat sekä työehdot. ’Sovitut’ palkat ovat olleet pienet ja työehdot surkeat. Esimerkiksi Keskisuomalainen Oyj noudattaa mai­nosjakelussa SME ry:n ’työehtosopimusta’.”

Mainoksen kelpaamattomuudesta kertonut PAU toteaa tiedotteessaan, että ”Keskisuomalainen Oyj osti vuodenvaihteessa Suomen Suoramainonnan (SSM) liiketoiminnan ja otti mainosjakelussa käyttöön Suomen Mainosjakajien SME ry:n keltaisen työehtosopimuksen välittämättä hovioikeuden lainvoimaisesta tuomiosta.”

Kyse ei tosiaan ole pelkästään siitä, kuinka AY-väki asiat kokee. Päätöksessään hovioikeus toteaa, ettei SME ry:n ”voitu katsoa edustavan aidosti ja uskottavalla tavalla erillisjakelualalla toimivia henkilöitä”. Silti, lainvoimainen tuomiokaan ei Helsingin Sanomille riitä, eikä tätä asiaa saanut mainoksessa kertoa.

Tämä teksti aiheutti kauhua Sanomatalossa.

Kaikilla medioilla on tietenkin oikeus valita asiakkaansa ja kenelläkään ei ole mitään lakisääteistä oikeutta saada mainostilaa edes rahalla  mistään tietystä mediasta.

Hesarin vastaava päätoimittaja Kaius Niemi linjasi PAU:n ilmoituksen muuttamisesta Twitterissä, että: ”Mainonnan eettinen neuvosto soveltaa kv-kauppakamarin ICC:n markkinointisääntöjä. Sääntöjen 12 artikla toteaa, että ’markkinoinnissa ei saa halventaa tai väheksyä tiettyä henkilöä, ihmisryhmää, yritystä, organisaatiota, elinkeinotoimintaa, ammattia tai tuotetta.’”

On hienoa, että päätoimittaja Niemi huolehtii lehdessään julkaistavien mainosten soveliaisuudesta. Nuo säännöt ovat ihan hyvin laaditut ja alan itsesäätely tärkeää. Jos me nyt sitten katsomme noita ICC:n markkinointisääntöjä, sieltä löytyy hyvin pikaisellakin etsimisellä esimerkiksi seuraava linjaus:

”Markkinoinnin on oltava totuudenmukaista. Markkinointi ei saa olla harhaanjohtavaa. Markkinoinnin ei tule sisältää ilmaisua, väittämää, kuvaa tai ääntä, joka suoraan tai epäsuorasti, vihjailevana, epäselvänä tai liioittelevana, on omiaan johtamaan kuluttajaa harhaan.”

”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.” Ja Hesarissa koettiin, että tämä mainos on ihan jees.

Mikäli Niemi ja lehtensä olisivat johdonmukaisia, he varmaan ottaisivat huomioon tämänkin kohdan ICC:n linjauksista. Ilmeisesti johdonmukaisuus ei kuitenkaan ole valittu linja, sillä vasta hiljattain tämä totuudenmukaisuuden vaade ei koskenut Suomen turkiskasvattajat -yhdistystä, jonka räikeitä asiavirheitä ja asiattomuuksia julkaistiin Helsingin Sanomien kannessa peräti kolmena päivänä.

Ehkäpä mainostoimiston veijarit suhtautuivat tähän kampanjaan sillai sopivan ironisesti. Ei kai kukaan näitä mainoksia muutenkaan usko, niin eihän tästä mitään haittaakaan voi olla, eh? Tätä russofobista leiskaa eivät ole edes turvelobbaajat kehdanneet laittaa omille sivuilleen. Hesariin se toki kelpasi.

Ja sama mainostajan valheiden ymmärtäminen oli väkevää muutama vuosi sitten, kun Helsingin Sanomat auliisti myi sivukaupalla mainostilaa Bioenergia ry:n Turveinfo-kampanjalle joka samoin oli täynnä asiavirheitä ja asiattomuuksia.

Tyystin eri ääni oli kuitenkin kellossa, kun muutama kuukausi sitten Oikeutta eläimille -järjestön mainos ei kelvannut Hesarille. Mainosmaiseksi tehty, ja hyvinkin perustellusti S-ryhmälle suunnattu ilmoitus jäi julkaisematta. Hesarin mukaan ”mikään elementti mainoksesta ei kelvannut” ja lopulta vastaava päätoimittaja Niemi linjasi, että avoimen kirjeen kaltainen ilmoitus on mahdollista julkaista.

Ilmeisesti sen lisäksi, että toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, myös mainostajat luokitellaan eri kategorioihin. Näyttää vähän siltä, että yksien (toki provosoivasti muotoillut mutta oikeelliset) viestit eivät kelpaa samalla, kun toisten valheet kelpaavat. Ja jotenkin hassusti tähän näyttäisi vaikuttavan mainostajan motiivit. Jos on liikkeellä menekinedistämisen hengessä, saa Hesarilta näemmä enemmän piuhaa ja jos taas tavoitteena on esimerkiksi saada markkinoita reilummiksi ja kiikarissa ei ole hoosiannaa laulava ovipumppu, niin linja on tiukempi. 

Helsingin Sanomat on mainio media, joka julkaisee paljon ensiluokkaista (ja välillä vähemmän ensiluokkaista, koska se nyt vaan on inhimillistä) journalismia. Lehti on myös  profiloitunut rohkeana valtarakenteiden haastajana kritisoimalla esimerkiksi Trumpin ja Putinin kaltaisia mörököllejä. Itse soisin lehdellä olevan sen verran rohkeutta, että kriittiset äänet saisivat tilaa (rahaa vastaan) myös sen mainossivuilta. Ehkä Sanomatalossa olisi aika pienelle ryhtiliikkeelle – en kuitenkaan pidättele hengitystäni sitä odotellessa.

Jaa tämä:

Turkistarhaajien epäonnistunut lobbaus?

Jos etujärjestön toiminta vaikuttaa pähkähullulta, kannattaa pohtia mahdollisia motiiveja. Suurelle yleisölle näkyvä kampanja voi oikeasti olla kohdistettu hyvinkin suppealle yleisölle.

Suomen turkiskasvattajien liiton mainos täytti Helsingin Sanomien etusivun kolmesti viikon sisällä. Lienee turvallista todeta, että rahaa on palanut ja tavallisesti rahaa poltettaessa on toiminnalle mietitty joku ihan selkeä tavoite. Tämä kannattaa pitää mielessä ja sillä voi spekuloida.

Alla siis spekulaatiota.

Tältä näytti Hesarin kansi maanantaina 11.3.

Kampanja ajoitus saattaa tuntua juuri nyt täysin sattumanvaraiselta, mutta tuskin se sitä on.  Eduskunnan piti äänestää kautensa viime metreillä uudesta eläinlaista. Laki eläinten hyvinvoinnista on ollut valmistelussa pitkään ja hartaasti ja siinä näkyy tuottajajärjestöjen kädenjälki.

Nykyään voimassa oleva, auttamatta vanhentunut eläinsuojelulaki on ollut voimassa jo vuodesta 1996. Eli uutta lakia säädettäessä säädetään koko alan toiminnasta kauas tulevaisuuteen ja sikäli oikeanlaisen lain merkitys alalle on suuri.

Juha Sipilän hallituskausi oli tuotantoeläinalalle ideaalia aikaa säätää uusi eläinlaki. Hallitukseen ei kuulunut puolueita, jotka priorisoisivat eläinten hyvinvoinnin ja samalla keskusta on tunnetusti kuunnellut herkällä korvalla tuottajajärjestöjen huolia.

Sipilän hallituksen alaisuudessa valmisteltu laki olisi muun muassa turvannut – kansalaisten enemmistön mielipiteen vastaisesti – turkistuotannon jatkumisen nykyisenkaltaisena Suomessa hamaan tulevaisuuteen. Ja aivan sattumalta tämä turkiskasvattajien massiivinen näkyvyys Hesarin etusivulla sattui juuri samaan kohtaan, kuin missä eduskunnan piti runnoa läpi uusi eläinlaki. Sattumaako? Ehkä. Ja onhan meillä vaalitkin tulossa.

On ollut jo pidempää selvää, että keskusta tuskin seuraavassa hallituksessa on tai jos on, niin ei ainakaan kärkipaikalla. Epäonnisesti uuden eläinlain kannalta Juha Sipilä kuitenkin löi hanskat naulaan ja samalla lain eteneminen eduskunnassa pysähtyi. Mikäli Turkiskasvattajien liiton tavoitteena oli vaikuttaa eduskunnan ratkaisevaan äänestykseen pöhköillä ja valheellisilla mainosväittämillä, niin pieleen meni.

Tältä näytti Hesarin kansi perjantaina 15.3.

Onko tämä kaikki sitten hullua salaliittoteoriaa? Ei oikeastaan.

Tietenkin näin isolla kampanjalla on haluttu vaikuttaa oikeasti merkityksellisellä tavalla ja lainsäätäjiin vaikuttaminen on etujärjestön keskeinen tehtävä. Eikä tässä ole mitään sinänsä väärää – tietenkin kansanedustajiin saa pyrkiä vaikuttamaan esimerkiksi mainonnan avulla.

Ei tämä myöskään olisi millään muotoa ensimmäinen kerta kun moista tapahtuu ja taatusti se ei myöskään jää viimeiseksi. Tuoreena esimerkkinä kansanedustajien mielipiteisiin vaikuttavasta kampanjoinnista voi mainita alkuvuodesta nähdyn Eurofighter-hävittäjän mainoskampanjan. Hornettien korvaajaksi ehdolla olleet hävittäjän kurvailivat muun muassa eduskuntatalon viereisen Musiikkitalon jättinäytöllä sekä – ta-daa – Helsingin Sanomien sivulla.

Voisi tätä turkiskampanjaa tietenkin spekuloida spontaaniksi ja nopeaksi reaktioksi lain kaatumiseen, mutta miksi liitto moisesta murehtisi niin paljoa. Ja toisaalta, hallitus kaatui vasta hetki sitten ja tämmöisen toteuttamiseen tovi menee. Kun Hesarista on ostettu kolme etusivua kuuden päivän sisään, niin kuvittelisin, että varaukset on pitänyt tehdä jo tovi sitten (tai sitten Hesarilla menee paljon huonommin kuin mitä julkisuudessa on puhuttu).

Tältä näytti Hesarin kansi lauantaina 16.3.

Kiinnostavaksi turkiskampanjan tekee myös se, että siihen on sisällytetty ilmeisen virheellisiä ja provosoivia väittämiä. Turkiseläinten ja lemmikkien rinnastaminen on pähkähullua. Ja jo vuonna 1993 kuluttaja-asiamies antoi päätöksen, jossa todettiin seuraavasti:

”Koska nähdäkseni yleisluonteisia ympäristöilmaisuja voidaan käyttää vain suhteellisessa mielessä, ei turkiksia tuoteryhmänä voida kutsua esim. ympäristöystävälliseksi. Aitojen ja keinoturkisten ympäristövaikutuksia ei taas kestävästi voida verrata keskenään, minkä takia aito turkis voi olla ’ympäristöystävällinen’ vain suhteessa toiseen tarhaeläimen nahasta valmistettuun turkkiin.”

Mainoksissa esitetyt väittämät turkisten ekologisuudesta keinomateriaaleista valmistettuihin takkeihin verrattuna puolestaan osoitettiin virheellisiksi turkisalan itsensä teettämässä tutkimuksessa. Vuonna 2011 Maa- ja metsätalousministeriön alainen Maa- ja elintarviketeollisuuden tutkimuskeskus MTT julkaisi Turkistuottajien ja Suomen Turkiseläinten kasvattajain liiton tilaaman Suomessa tuotetun minkin- ja ketunnahan elinkaariarviointi -raportin.

MTT:n tutkimuksessa turkiksen käyttöikä arvioitiin kymmenkertaiseksi ei-turkistakin käyttöikään verrattuna. Lisäksi tutkimuksessa arvioitiin ainoastaan kokoturkisten elinkaarivaikutuksia, eikä esimerkiksi otettu huomioon sitä, että merkittävä osa turkiksista käytetään somisteina. Somisteina – eli karvakauluksissa, pipojen tupsuissa ja vastaavissa – käytettyjen turkisten elinkaari on tietenkin sama, kuin lopun asun. Edes tämä vääristynyt otanta ei tuottanut turkisalan kannalata suotuisia tutkimustuloksia:

”Vaihtoehtotuotteiden hiilijalanjälki on turkistuotteita pienempi; pienimmillään vain noin viidesosa erityisesti minkkiturkin hiilijalanjäljestä.. .. Rehevöittävät päästöt ovat vaihtoehtoisten tuotteiden tuotantoketjussa lähes merkityksettömät.. ..Happamoittavat päästöt ovat turkistuotteiden tuotantoketjussa selvästi suuremmat kuin vaihtoehtotuotteiden tuotantoketjussa.”

Nyt voimme jäädä odottamaan, että reagoiko esimerkiksi Kilpailu- ja kuluttajavirasto harhaanjohtaviin ja totuudenvastaisiin väitteisiin mainoksissa.

Jos etujärjestö on valmis julkaisemaan valheellista tietoa provosoivan ja kalliin mainoskampanjan osana, kannattaa tosiaan kysyä, että mikä on tavoite. Voihan kyseessä olla epäpätevyys ja hassu sattuma ajoituksen suhteen, mutta ehkä noista oletuksista ei sentään kannata lähteä liikkeelle.

Jaa tämä:

Avoin kirje turkiskasvattajille

Aina välillä mainokset tarjoavat väläyksen jostain vieraasta. Silloin kannattaa heittäytyä dialogiin!

Tervehdys, Suomen turkiskasvattajat (ja Sagafurs myös). Kerroitte meille sunnuntain Helsingin Sanomien kannessa, että turkiseläimet voivat häkeissään hyvin ja että meno on rinnastettavissa lemmikkimarsun elämään.  Ajattelin nyt lähestyä teitä ajatusteni kera näin avoimesti ja läpinäkyvästi.

”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.”

Varmasti itsekin ymmärrätte mainoksessa esittämänne väitteet snadisti pöhköksi (voisin tarjota teille viestintä- ja markkinointiapua, mutten taida). Oletteko tietoisia siitä, että ”totuudenvastaisten ja harhaanjohtavien tietojen antaminen” mainoksissa on kiellettyä? Maria Lindqvist Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitosta tiivisti väitteenne virheet sen verran hyvin, että siteeraan häntä:

”Turkiskasvattajat ohittavat kuitenkin sen, että lemmikkikanien ja jyrsijöiden hyvään pitoon kuuluu muun muassa eläimen mahdollisuus liikkua myös häkin ulkopuolella. Lainsäädäntö myös kieltää niiden pitämisen verkkopohjalla, niillä tulee olla kuivikkeita pohjamateriaalina ja niillä tulee olla mahdollisuus piiloutua. Asioita, joita turkiskasvattajat ovat aktiivisesti vastustaneet lisättäväksi turkiseläinten pidon vaatimuksiksi.

Turkiseläimet taas viettävät häkissä koko elämänsä. Tyypillinen turkiseläinhäkki on ahdas, virikkeetön verkkopohjainen ympäristö, josta eläin ei pääse koskaan jaloittelemaan. Elämä turkishäkeissä aiheuttaa eläimille huonoa oloa. Osalla eläimistä se näkyy esimerkiksi pelkona, pentujen tappamisena, stereotyyppisenä käyttäytymisenä, apatiana ja raajojen puremisena.”

Lisäisin tähän listaan myös sen, että lemmikkieläimiä ei ”lopeteta” (eli siis tapeta) työntämällä lyhyeksi jääneen elämän päätteeksi metallisauva eläimen peräsuoleen ja suuhun, ja sitten johtamalla häneen tappava sähköisku. Sekin ero mun mielestä pitäisi ottaa huomioon.

Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton (aka Profur) Olli-Pekka Nissinen pääsi oikein selittelemään teidän touhuja ja meno oli sakeaa: ”Jos verrataan marsun, hamsterin tai kanin elämässään häkissä viettämää aikaa turkiseläimen häkkiaikaan, voidaan saada aika mielenkiintoisia laskutoimituksia.”

Olen toki yhtä mieltä siitä, että nämä laskutoimitukset ovat mielenkiintoisia.

Ja hei,  Ratkaisutoimisto Seedi: Ymmärrättehän, että ammattilaisen tehtävä on joskus ohjata asiakas pois niiden kaikista tyhmimpien ajatusten luota? Ei se riitä, että creaatte sen leiskan pöhisevän asiakkaan ideoista. Tehkää työnne!

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.

Oheisessa kuvassa näette Otto-ketun. Oton käpälät ovat vääntyneet niin, että hän ei pysty juoksemaan ihan hirveän hyvin. Käpälien vääntymisen syynä on se, että Otto kasvoi sellaisessa teidän luksushäkissä, jossa on verkkopohja. Monien turkiseläinten kehot ovat muutenkin rikki Lindqvistin viittaaman stereotyyppisen käyttäytymisen takia. Tuolla termillähän siis tarkoitetaan sitä, että eläin kohtaa hirveät olosuhteet toistamalla jotain tiettyä asiaan loputtomasti – esim. juoksemalla ympyrää – ja näin runtelee kehonsa.

Onneksi Otto pääsi pakoon ja viettää nykyään mukavaa ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Tähän kuvaan hänet houkuttelimme puskasta, jossa tyyppi tuhisi jotain kettuasioita.

Ihan sydämeni pohjasta toivon, että Oton lajitoverit ja muunkin lajiset tyypit voisivat jatkossa elää elämiä, jotka eivät ole tarkoitushakuisen hirveitä. Jos eläimistä tykkäätte tai pidätte eläimen turkin silittelystä (minäkin tykkään), niin hankkikaa vaikka marsuja lemmikeiksi ja pitäkää niistä huolta. Nehän ovat tosi kivoja tyyppejä.

Se eläimien riivaamisen lopettaminen tietty tarkoittaa loppua teidän nykyisille töille. Ymmärrän tämän ajatuksen aiheuttaman tuskan ja kyllähän tämmöinen (1990-luvun) laman lapsi tietää yhtä jos toistakin työmarkkinoiden epävarmuudesta ja siinä epävarmuudessa elämisestä. Ei se ole kivaa, mutta kuten sanovat: it is what it is.

Tästä muutoksesta ei kuitenkaan pidä hätääntyä, koska meillä on tämä maailman parhaiten toimiva hyvinvointivaltio! Toivon ihan vilpittömästi kaikkea parasta Suomen nykyisille turkistuottajille. Teille kaikille kyllä löytyy mielekästä tekemistä, sillä emmehän me valmiissa maailmassa elä ja työt eivät tekemällä lopu. Myös ne valtion teille nykyään maksamat tuetkin voidaan ihan hyvin kohdistaa vaiks sellaisiin rakennemuutoshommeleihin.

Että ei muuta kuin kohti uusia haasteita ja kaikille parempaa tulevaisuutta! Yhdessä me rakennetaan tästä maailmasta entistäkin parempi ja voidaan olla tosi ylpeitä saavutuksistamme.

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille.
Tämä Hesarin haluttomuus julkaista logoparodioita ei tietenkään täysin yllätä. Hieman yllättävää on se, lehdelle ei kelvannut edes kuva, jossa asiakas katselee geneerisen ruokakaupan lihahyllyä, joka on korvattu häkkikanalalla. Lehden mukaan teos rikkoo hyvää mairkkinointitapaa. Voittoa tavoittelemattomalle ja siten markkinalogiikkaa rikkovalle järjestölle ainoa hyväksyttävä tapa viestiä näyttäisi olevan avoin kirje ja tiukan dokumentaariset kuvat. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että mainonnassa on yleisesti hyväksyttyä irvailla kilpailijalle ja viitata sen tuotteisiin, kuten näimme esimerkiksi hiljattain Pepsin kampanjassa, jossa oli myös ilmiselvä Cokis-tölkki. Eivätkä kaupalliset mainostajat ole ainoita: Hesari nosti itsekin Kuukausiliitteen kanteen parodian jääkiekkojoukkue Jokereiden logosta.
Mainosten ja kaupallisten motiivien määrittelemässä yhteiskunnassa on vaikea hyödyntää mainonnan kieltä ja kanavia, mikäli ei ole myymässä mitään. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Ja sitten tähän loppuun viellä sellaista, että hei sielä Hesarilla. Voisitte vähän skarpata.

Muistatteko, kun pari viikkoa sitten ette suostuneet julkaisemaan meidän Oikeutta eläimille -järjestölle tekemää ilmoitusta? Se oli teidän mielestä asiaton ja täysin sopimaton julkaistavaksi. Jopa siinä määrin, että mitkään ilmoituksen kuvaelementeistä eivät kelvanneet missään muodossa käytettäviksi (tästä saavutuksesta olen kyllä hieman ylpeä ja olenkin tällä rehvastellut mainostoimistoissa työskenteleville kavereilleni. #lifegoals). Minun mielestä esimerkiksi valokuva, jossa seisoskelen sillai snadisti hämmentyneen näköisenä geneerisen marketin eineshyllyn edessä ja siinä tilalla onkin häkkikanala kertoo enemmän ruuan tuotannon ja kuluttajien valintojen välisistä kytköksistä kuin mihin te olette kyenneet viime vuosina journalistisilla lihaksillanne. Ja teillä sentään on käytössä ihan Euroopankin tasolla tarkasteltuna aika hel-vet-tin iso mediakonserni resursseineen. Yrittäisitte hieman. 

Vastaava päätoimittajanne, Kaijus Niemi linjasi, että:

”Yhteiskunnallinen mainonta ja mainontaan liittyvä sananvapaus mahdollistaa avoimien kirjeiden tyyppiset ratkaisut. Jos kirje on muotoiltu asiallisesti, eivätkä väittämät ole kohtuuttomia tai totuuden vastaisia, julkaisemista on mahdollista harkita, vaikka se olisi osoitettu esimerkiksi tietylle firmalle.”

Nyt minun on pakko sanoa, että etusivulla julkaisemanne Suomen turkiskasvattajien mainos ei ole miltään osin asiallinen ja siinä esitetyt väitteet ovat kohtuuttomia ja totuuden vastaisia. Miksi tämä oli teidän mielestä ihan kosher?

Vai onko niin, että Suomen turkiskasvattajien mainos ei olekaan Niemen viittaamaa ”yhteiskunnallista mainontaa”? Onko teillä eri säännöt kaupalliseksi katsomallenne mainonnalle? Oikeastaan toivon, että Suomen kani- ja jyrsijäliitto tekee kantelun tästä mainoksesta ja teidän päätöksestänne julkaista se.

Mutta sitä odotellessa hyvää alkukevättä kaikille!

Jaa tämä:

Kuinka pyöräyttää yhteiskunnallinen kampanja tyhjästä

Kuvat mainostauluihin luvatta liisteröidyistä brexit-kriittisistä julisteista levisivät Twitterissä ja pian aktivisteilla oli enemmän rahaa kuin mille he keksivät käyttöä.

Brexit lähestyy ja Iso-Britannia on monipuolisen sekavassa tilassa. Poliitikot koheltavat ja yritykset hermoilevat. Kansalaiset ovat eriasteisissa epätietoisuuden ja -toivon tiloissa.

Konservatiivipääministeri David Cameron johdatti Iso-Britannian brexit-kaaokseen. Sisäpoliittisista ja puolueen sisäisiin valtakamppailuihin liittyvistä syistä hän toi brexit-äänestyksen pöydälle ja loppu on historiaa. Hänen lausuntonsa ja tviittaukset aiheesta ovat jättäneet toivomisen varaa.

Kaoottista tilannetta kuvatakseen ja kommentoidakseen, neljä englantilaista heppua päätyivät suunnittelemaan neljä suuren ilmoitustaulun kokoista julistetta, jotka he kävivät liisteröimässä mainostauluihin omin luvin. Liisteröidyt julisteet olivat lainanneet sisältönsä brexitiä ajavien poliitikkojen päättömistä tviittauksista ja lausunnoista.

Yksi hepuista, ”Richard”, on sitä mieltä, että tämä luvaton mainostaulujen valtaaminen ei ole moraalisesti tuomittava tapa puhutella yleisöä.

”Lainasimme mainostilaa väliaikaisesti yhtiöltä, jolla on kyllä varaa lainata se meille. Emme ehkä pyytäneet lupaa sille, mutta kyse on julkisesta palveluksesta ja sen myötä toimintamme on täysin perusteltua.”

Tämä innovaatio mainostilan omaehtoisesta käyttöön ottamisesta ei tietenkään ole uusi tai ennenkuulumaton. Samaa luvattomasti toteutettua juliste-liisteri-mainostaulu-yhdistelmää ovat hyödyntäneet esimerkiksi yhdysvaltalaistaiteilija Ron English sekä nykkiläisaktivisti-taiteilija Jordan Seiler. Iso-Britanniassa valaistuja mainostauluja on puolestaan kaapattu parempaan käyttöön Brandalism ja Special Patrol Group -ryhmät.

Konservatiivipuolueen edustaja Liam Fox osoitti kykyä huomattavan positiiviseen ajatteluun ennustamalla tulevista kauppaneuvotteluista helppoja.

Nyt tähän mainioon joukkoon liittyi siis Led By Donkeys -nimeään esiintyvä ryhmä. Nämä ”aasien johtama” tyypit ovat sitä mieltä, että paras brexit-kritiikki löytyy euroeroa ajavien poliitikkojen omista puheista.

Esimerkiksi pääministeri Theresa Mayn huomio siitä, että olisi selvästi Britannian kansallisten etujen mukaista pysyä Euroopan unionissa päätyi kansan katsottavaksi ja pohdittavaksi tilanteessa, jossa May ajaa ja johtaa EU:sta eroamista. Samoin yleisön huomio kiinnitettiin Boris Johnsonin linjaukseen siitä, että Britannia ei tarvitse suunnitelmaa brexit-sopimusneuvotteluihin, sillä se tulee saamaan loistavan sopimuksen.

”Richard” rinnasti Britannian tilanteen keski-iänkriisiin.

”Britannia on keskellä postimperialistista, keski-iän tai ehkä vanhuuden kriisissä, jossa kansakunta ei ole ihan varma siitä, mitä se on tekemässä. Se on juuri käynyt ostamassa moottoripyörän ja mustan nahkatakin.”

Ensimmäisten luvattomien julisteiden päädyttyä ilmoitustauluihin, Led By Donkeys -nelikko laittoi kuvat niistä Twitteriin ja suuntasi kulkunsa pubiin. Pian kuvat alkoivat leviämään kulovalkean tavoin ja kävi ilmeiseksi, että samalla olisi lisää kysyntää. Aktivistit olivat toistaiseksi käyttäneet omaa rahaa hankkeeseen noin 500 puntaa ja päivätöiden ja perhe-elämän keskellä toteutetut ninjaoperaatiot eivät vaikuttaneet kestävältä ratkaisulta.

Kuten niin usein tänä päivänä, apuun tuli joukkorahoitus. Tosin kukaan ei voinut kuvitella menestystä etukäteen. Kolme tuntia joukkorahoituskampanjan aloittamisesta ryhmä oli saanut 10 000 puntaa ja pian lahjoitussumma oli 50 000 puntaa.

Koska tässä kohdassa rahaa oli kasassa jo enemmän kuin mille nelikko keksi äkkiseltään käyttöä, he laittoivat keräyksen toistaiseksi kiinni. Rahan keruuta voidaan jatkaa sitten, kun jo saadut rahat on käytetty suunniteltuun tarkoitukseen. Suunnitellun tarkoituksen ollessa se, että nyt idean takana olevat henkilöt pystyivät maksamaan ammattilaisille siitä, että julisteet liisteröidään paikoilleen kunnolla ja vuokratuissa mainostauluissa brexit-julisteet myös pysyvät pidempään.

Parhaillaan julisteita on noin 30 mainostaulussa ja reilu 60 taulua on jo varattu samaan käyttöön.

Oppositiojohtaja Corbynin brexit-kannanotot ja -linjaukset ovat jääneet monien mielestä vaisuiksi ja ryhtiliikettä kaivataan. Yleisö kutsuttiin koristelemaan tämä tyhjä tila niillä viesteillä, joita kansalaiset olisivat halunneet kuulla Corbynin suusta.

 

Jaa tämä:

Kuuluvatko sotakoneet Musiikkitalon seinään?

Musiikkitalo on yksi Helsingin keskeisistä kulttuurimonumenteista. Tuon monumentin seinässä on jättimäinen mainosscreeni, jossa mainostetaan Eurofighten-hävittäjiä kansanedustajille.

Hävittäjä kaartaa vauhdikkaasti sinisellä taivaalla. Lentäjän kypärä näyttää huipputekniseltä. Hulmuava Suomen lippu taivaalla näyttää hieman revontulelta. Tässä myydään uutta hävittäjää Hornetin seuraajaksi. Eurofighter on taistelussa hyväksi havaittu ja viiden eurooppalaisen valtion lisäksi se on käytössä myös ihmisoikeusloukkauksista tunnetussa Saudi-Arabiassa.

Mutta miksi ihmeessä tämä video pyörii Eduskuntatalon etuoven vieressä?

Tältä näyttää suomalainen kulttuuri-instituutio herran vuonna 2018. No, kai se sotakin omanlaista kulttuuria on. KUVA: Mitro Partti

Vuonna 2011 yleisölle avautunut Musiikkitalo tarjoaa korkealaatuista musiikkiohjelmaa Helsingin ydinkeskustassa. Musiikkitalon, Eduskuntatalon, Oodi-kirjaston, Kiasman ja Sanomatalon muodostaman ryppään keskellä puolestaan sijaitsee Kansalaistori, jossa kansalaiset voivat vaikka järjestää piknikkejä ja missä järjestetään erilaisia yleisötapahtumia. Musiikkitalon rakentaminen maksoi veronmaksajille 166 miljoonaa euroa, minkä lisäksi sitä varusteltiin 23 miljoonalla eurolla. Ja nyt talon seinässä on jättiläismäinen näyttö, joka pösöttää mainoksia ohikulkijoille 24/7.

Eurofighter HX -mainos saa kysymään, että pitäisikö Musiikkitalon vahtia hieman tarkemmin sitä, mitä sen seinällä mainostetaan.

Vuonna 2016 Helsingin Rakennuslautakunta sai käsiteltäväksi lupahakemuksen, jonka myötä Musiikkitalon seinään ripustettaisiin parinsadan neliömetrin kokoinen mainosnäyttö. Ajatuksena oli jakaa näytöllä pyörivä materiaali niin, että osa siitä olisi Musiikkitalon omaa ja osa olisi kaupallisia mainoksia.

Kyseenalaistin jo tuolloin sen, että yhteistä kulttuuriperintöämme rakentava, edustava ja vaaliva rakennus myydään mainosalustaksi.

”Tässäkin tapauksessa käyttökustannusten paikkaamiseen tarvittavat rahat (mainostulot siis) eivät olisi olleet missään suhdassa rakennuksen kokonaiskustannusten kanssa. Päädyttäisiin tilanteeseen, jossa erittäin arvokas verovaroin rakennettu rakennus myydään halvalla mainosalustaksi. Mainostajat tietenkin hyötyisivät arvorakennuksen tuomasta prestiisistä. Olisi kuitenkin hienoa, mikäli kunnalliset ja valtiolliset tahot eivät myisi meidän yhteistä omaisuuttamme alihintaan.”

Mutta ei autanut itku markkinoilla. Syyskuussa 2017 kirjoitin Voiman pääkirjoituksessa juuri valmistuneesta jumbonäytöstä:

”Musiikkitalon edustajien mukaan jättinäyttö tulee tarpeeseen, ja he kertovat, että mainossopimuksella se saadaan maksetuksi. Okei. Näytön maksaminen mainostuloilla voi tuntua järkevältä, mutta samalla on jäänyt miettimättä, mitä oikeastaan myytiin.

Musiikkitalon rakentaminen maksoi reilun 180 miljoonaa euroa ja vuosittain sen pyörittämiseen uppoaa miljoona jos toinenkin. Talossa toimivat muun muassa Helsingin kaupunginorkesteri, Sibelius akatemia sekä Radion sinfoniaorkesteri, mikä lisäksi yhteiskunta rahoittaa monia talossa esitettyjä produktioita. Nyt tuo yhteisillä rahoilla rakennettu kulttuurimonumentti on redusoitu mainosalustaksi.

Clear Channelin ja Musiikkitalon välisen mainostiladiilin suuruutta ei paljasteta liikesalaisuuteen vedoten. Mainostilasta saatavat rahat ovat kuitenkin pennejä taloon kaadetun rahavuoren rinnalla. Kannattiko investointi myydä halvalla?”

Vuonna 2016 koitimme visioida sitä miltä kulttuuri-instituution FullHD-heittäytyminen mainosmaailmaan voisi näyttää. Ihan näin kilaria menoa ei ole nähty, mutta suunta on sama.

Tässä kohdassa on tietenkin helppo syyttää minua mainosvastaiseksi änkyräksi. Vastamainoksiakin teen ihan työkseni. En kuitenkaan näkisi asiaa niin yksinkertaisesti. En sano, että kaikki mainokset pitäisi kieltää – mainokset ovat osa ihmisten välistä kommunikointia ja hyvä niin. En edes ole varma, mitä me kieltäisimme, jos kieltäisimme mainokset. Mainoksiin ei kuitenkaan kannatta suhtautua välinpitämättömästi ja niistä pitää käydä keskustelua.

Julkisessa tilassa kohtaamamme mainokset ansaitsevat erityisen kriittistä huomiota, sillä niitä me emme kykene välttämään muuten kuin perunakellariin linnoittautumalla. Enkä minä ole yksin ajatusteni kanssa, jopa Hesarin datadeskin esimies, Juhani Saarinen, kiinnitti huomiota mainosten aiheuttamaan esteettiseen saasteeseen.

”Vaihtuvia kuvia tai videota toistavat seinät ovat kuin turboahdettuja kännykän sovellusilmoituksia. Ne luovat hälyä ja vaativat huomiota. Mainostaja tietenkin pitää huomion saamisesta, mutta hämäränä talvipäivänä tekisi mieli kytkeä sovellusilmoitukset pois päältä. Tämähän ei onnistu, joten vaihtoehdoksi jää kävellä toista reittiä.”

Oikeastihan siellä toisellakin reitillä on mainoksia. Vaihtoehdoksi jää se perunakellari.

Oi, beibe, tsiigaa tätä tykkii. Siinä se nyt sykkii, Eduskuntatalon pääsisäänkäynnin edessä. KUVA: Mitro Partti

Esteettisten arvojen ohella kannattaa kiinnittää huomiota myös mainosten sisältöihin. Ja samalla kannattaa kysyä, että mitä myydään ja kenelle.

Olen kuullut tarinan eräästä kansanedustajille kohdistetusta kampanjasta, jossa nokkela viestintätyyppi osti kaikki JCDecaux’n mainostaulut Eduskuntatalon läheisyydestä. Ei niitä niin hirvittävän montaa ole lukumääräisesti, mutta työpaikalle saapuville kansanedustajille ja heidän avustajilleen kampanja on epäilemättä näyttäytynyt massiivisena.

Tätä tarinaa vasten katsottuna sotapornoa tihkuva hävittäjävideo Eduskuntatalon edessä sijaitsevassa jättiscreenissä ei vaikuta sattumanvaraiselta. Eduskunnan kun pitäisi päättää Suomen historian suurimmasta, kokonaisuudessaan kymmenien miljardien eurojen asekaupasta.

Jaa tämä:

Häiriköiden eeppinen vuosi 2018

Vuodessa ehtii tapahtua paljon ja aina välillä on hyvä pysähtyä kertaamaan tapahtunutta.

Vuoteen 2018 sisältyi paljon huikaisevan kiinnostavia haastatteluja, mahtavia artikkeleita ja (ainakin omasta mielestäni) onnistuneita vastamainoksia. Lisäksi pääsin tekemään yhteistyötä hillittömän skarppien tyyppien ja kiinnostavien organisaatioiden kanssa – kiitokset kaikille yhdessä ja erikseen.

Monilta osin vuosi meni enemmän tai vähemmän ennakoidusti, eli vastiksia ja niihin liittyviä artikkeleita pumpsahteli tehtaasta ulos, minkä lisäksi kirjoitin lukuisia kulttuurihäirintään liittyviä artikkeleita ja opetus- sekä luentokeikkoja piisasi. Mutta mahtui mukaan myös hienoja yllätyksiä ja yksi erityisen surullinen sellainen. Alla yhteenveto tapahtuneesta.

"Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille", kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.

Helmikuussa julkaisimme kaksi vastamainosta, joissa kiinnitimme huomiota suklaantuotantoon liittyviin ongelmiin. Vastamainosten malliksi valikoitui Fazerin mainos ja kritiikki kohdistui sekä Fazeriin erityisesti että laajemmin koko maailmankaupan rakenteisiin.

Fazerin toimintaa kommentoi Finnwatchin Anu Kultanen ja Hanken-kauppakorkeakoulun Nikodemus Solitander puolestaan käsitteli yritysvastuuseen liittyviä kysymyksiä yleisemmällä tasolla.  Havaitut ongelmat ovat siis verrattomasti yhtä yritystä suurempia.

”Yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat elämään yrityksen toiminnan seurauksien kanssa. Tämä vaikeuttaa vastuukysymysten arvioimista.

Globaaleissa tuotantoketjuissa yrityksen ja sen tuotannon oheisvaikutuksien välissä on yhä enemmän erilaisia toimijoita. Tämä vaikeuttaa ymmärrystämme siitä, kuka on vastuussa ja kenelle. Tuotantoketjuissa vastuuvelvollisuus onkin kasvavassa määrin ulkoistettu. Ketjujen hallintaa esitellään niin monimutkaisena, että yksittäiset yritykset ja toimijat ovat vain osallisina siinä, eikä kukaan siten ole täysin vastuussa, jos ja kun jotain ei-toivottua tapahtuu. Tätä voidaan kutsua eettisen välimatkan tuotannoksi.” – Nikodemus Solitander

Pyhä Björn Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone. Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.
Pyhä Björn
Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone.
Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.

Lisäksi helmikuussa pohdimme Björn Wahlroosia ja itsekkyyttä. Puheenvuoron sai itsekkyydestä kirjan kirjoittanut Jukka Koskelainen.

”Pidämme itsekkyyttä ennen kaikkea oman aikamme ilmiönä. Olemme ilmeisen taitavia havaitsemaan sitä ympärillämme, muissa ihmisissä, mutta emme yleensä itsessämme. Itsekkyydestä on kuitenkin mitä ilmeisimmin valitettu kautta aikain.

Pitkään meillä oli vain yksi mies, joka paikannettiin uusliberalistiksi ja joka puhui sen puolesta. Björn ”Nalle” Wahlroosia onkin saatu kuulla kohtuullisen taajaan. Hän keksii ärsyttäviä lausuntoja: 80 prosenttia ihmisistä on idiootteja, ainakin mitä tulee rahaan. Köyhien ja rikkinäisten perheiden tukemista ei voi sietää. Kun ­Nordean ruotsalainen pääjohtaja muuttaa luksus­asuntoon, Nalle on jälleen vauhdissa ja lausuu, että pitäähän sitä ihmisen jossakin asua.” – Jukka Koskelainen

Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi. Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.
Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi.
Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.

Maaliskuussa huomiomme kiinnittyi laboratiriossa kasvatettuun keinolihaan. Pääsin haastattelemaan Vegemessuilla hollantilaistutkija Mark Postia, jonka työryhmä on tehnyt pioneerityötä kehittäessään ”lihaa ilman kuolemaa”.  Post on epäilemättä Vegemessujen historia ensimmäinen esiintyjä, joka aloittaa luentonsa ilmoittamalla, että: Rakastan lihaa”

Julkaisimme myös Postin oman kirjoituksen aiheesta.

Mikäli tämä arvio osoittautuu todeksi, tulevat nykyisten maatalousjärjestelmien rajat – saatavilla oleva maa-ala, vesi, energia ja kyky käsitellä kasvihuonepäästöjä – vastaan ennen kuin saavutamme täyden ruokaturvan. Jo nyt 70 prosenttia viljelyskelpoisesta maa-alasta on varattu karjalle eli lihan­tuotantoon.

Voimme tehostaa tuotantoa ottamalla käyttöön lisää maata tai parantamalla nykyisen tuotannon tuloksia. Käytettävän maa-alan lisääminen ­tulee ympäristölle kalliiksi. Esimerkiksi lehmien ja muiden hitaasti pienissä poikueissa lisääntyvien eläinten tuotannon lisääminen on vaikeaa ja aikaa vievää – jos mahdollista lainkaan.

On selvää, että kaikkien ihmisten muuttaminen kasvissyöjiksi ei ole ratkaisu. Meidän on löydettävä keinoja lihanhimomme tyydyttämiseen.

Vuonna 1931 Englannin tuleva pääministeri Winston Churchill kirjoitti esseessä 50 vuotta tästä eteenpäin: ”Viidenkymmenen vuoden päästä pääsemme yli hulluudesta, jonka myötä kasvatamme kokonaisen kanan syödäksemme rintapalan tai siiven, kasvattamalla nämä osat erikseen siihen soveltuvalla menetelmällä.” 

Noin 80 vuotta myöhemmin lihaskohtaisen kantasolun, niin kutsutun satelliittisolun, tunnistaminen teki laboratoriossa kasvatetusta lihasta todellisuutta.”

"Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy." Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.
”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera. Patria&Muerte-vastamainos julkaistiin Kansa Taisteli -lehdessä.

Maaliskuussa päivän valon näki myös Häiriköiden järjestyksessä toinen Kansa Taisteli -lehti, joka julkaistiin Voima-lehden liitteenä. Jatkoimme lehdessä iltapäivälehtien sota-teemaliitteiden kriittistä käsittelyä. Siinä, missä Suomen 100-vuotisjuhlien keskellä julkaistu ensimmäinen Kansa Taisteli käsitteli kansakunnan rakentamiseen liittyvää militarististä eetosta, keskityimme tällä kertaa sadan vuoden takaisen sisällissodan tapahtumiin ja niiden kaikuihin vuoden 2018 Suomessa.

Sisällissotaan suhtaudutaan tunneperäisesti vielä vuonna 2018, sata vuotta kyseisen sodan päätymisen jälkeen. Pitkä varjo kertoo tietenkin siitä, kuinka traumaattisista tapahtumista on kyse. Osansa tässä on myös sillä, että sodan tapahtumia ei päästy aikanaan prosessoimaan syistä, joita tässäkin lehdessä perataan.

Emme ole vieläkään saavuttaneet konsensusta edes siitä, millä nimellä sodasta puhutaan.

Monet meistä asettavat itsensä ainakin jollain epämääräisellä tasolla jommallekummalle puolelle vuoden 1918 jakolinjaa. Tämä siitä huolimatta, että monet tuolloiset kiistat ja sotaan johtaneet tekijät ovat poistuneet pelilaudalta – osan niistä toki pysyessä edelleen yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Monella meistä oli sukulaisia molemmilla puolin rintamalinjoja, ja ainakin sen myötä puolensa voi valita ihan identiteettipoliittisin perustein.” – Jari Tamminen

Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö? Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.
Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö?
Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.

Huhtikuussa aloitin Voiman päätoimittajan roolissa lehtisarjan, jossa kutsuimme vieraileviksi päätoimittajiksi joukon kiinnostavia tiedeviestijöitä sekä yhden taiteilijaryhmän johtajan. Huhtikuun numeron toimitin yhdessä Politiikasta-lehden päätoimittajan, tutkijatohtori Johanna Vuorelman kanssa. Vuorelma päätyi kirjoittamaan myös tuon kuukauden vastamainokseen liittyvän artikkelin.

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet politiikan rakenteelliset ja systeemitasolla vaikuttavat valheet. Uhkaavin näistä on elämisvalhe, joka on kollektiivista itsepetosta. Professori Jukka Paastela kirjoittaa vuonna 1995 ilmestyneessä teoksessaan Valhe ja politiikka: tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä, että elämisvalheen itsepetoksella ’voidaan tarkoittaa vääriä uskomuksia, joita ihminen itse ei huomaa, toiveajattelua, jota yksilö ei välttämättä tiedosta sekä tarkoittamatonta tietämättömyyttä’.

Elämisvalhe on siis kokonaisvaltainen tulkinta todellisuudesta, jossa valheellisen ajattelun omaksunut yhteisö elää.

Ilmastonmuutosta koskevien faktojen sivuuttaminen länsimaisissa yhteiskunnissa täyttää elämisvalheen määritelmät. Ilmastonmuutoksen faktojen ohittaminen on lähimpänä totuudenjälkeisen ajan määritelmää.

Siksi on yllättävää, ettei ilmastonmuutos ole ollut totuudenjälkeisen ajan keskustelun ytimessä.” – Johanna Vuorelma

Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta. Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.
Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta.
Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.

Toukokuussa oli vuorossa yhteistyö Nuorten ääni -hankkeen kanssa ja suunnitelimme yhdessä nuorten kanssa iltapäivälehden lööppiä muistuttavan vastamainoksen. Vastamainoksen kaveriksi kirjoittamassaan artikkelissa Tuomas Rantanen veti linkkejä kohulööppien ja klikkijournalismin välille.

Journalismi ja mainonta törmäävät erityisen tunnistettavalla tavalla nimenomaan lööpeissä ja kansissa, jotka on suunniteltu edistämään lehtien irtonumeroiden myyntiä. Sama faktan ja mielikuva­liioittelun koh­taaminen näyttäytyy nettilehtien sivuille kävijöitä houkuttelevissa klikkiotsikoissa. Kaikissa näissä kyse on yhtä aikaa toimituksen tekemästä journalistisesta sisällöstä ja sen mainonnasta.

Näiden tiedonlajien väliseen jännitteeseen puututaan myös Journalistin ohjeissa: ’Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.’

Tabloidien historiasta tiedetään, että irtonumeromyynnin kannalta lööppiotsikoiden tehokkaimpia koukkuja ovat julkisuuden henkilöiden yllättävät kuolemat, kansallisesti merkittäviksi tulkitut urheiluvoitot sekä yleisön mielissä lähelle sattuviksi koetut suuronnettomuudet ja -tuhotyöt.” – Tuomas Rantanen

Kuhina Häiriköt kylässä -näyttelyn edustalla oli käytännössä jatkuvaa koko toukokuisen viikonlopun ajan.
Kuhina Häiriköt kylässä -näyttelyn edustalla oli käytännössä jatkuvaa koko toukokuisen viikonlopun ajan.

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna järjestetty Maailma kylässä -festivaali pyysi Häiriköiltä näyttelyä ja sellaisen myös järjestimme. Viikonlopun aikana kaikki tapahtuman pääteltassa vierailleet pääsivät tutustumaan suuriin vedoksiin vastamainoksistamme.

Lisäksi järjestimme yritysvastuuseen liittyviä keskusteluja festariviikonlopun aikana. Esimerkiksi Kansallisteatterin Lavaklubilla keskustelimme Eettisen kaupan puolesta ry:n toiminnanjohtaja Lotta Staffansin ja Finnwatchin toiminnanjohtaja Sonja Vartialan kanssa siitä, mikä on kuluttajan rooli ja yritysten vastuu jälkikolonialistisessa maailmankaupassa sekä sitä, voiko yksittäinen kuluttaja arvioida tuotteen vastuullisuutta, ja tarjoaako yhteiskunta yksilölle mahdollisuutta arvioida kulutuspäätöksiin liittyviä taustatekijöitä.

Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.
Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.

Kesäkuussa kurkistimme sukelsimme antropologian kiinnostaviin syövereihin yhdessä AntroBlogin kanssa. Vastamainoksessa tarkastelimme mainosmaailmaan hieman odottamattomasta kulmasta. Tilasimme taiteilija Riiko Sakkisen perustamalta beniniläiseltä Salon de Peinture Grand-Popolta  taideteoksen, joka mukaili muotokieleltään sikäläisiä parturien mainoskylttejä. Teoksen maalasi Louis Houenouden, joka normaalisti maalaa juuri niitä mainoskylttejä, joita tilaamamme teos kommentoi.

”Käsinmaalattujen mainoskylttien kulttuuri on Beninissä elävää. Tutkin ilmiötä etukäteen, mutta sen laajuus yllätti paikan päällä. Pääkaupunki Cotonoussa melkein kaikki mainokset ovat printattuja, mutta syrjäkylillä suurin osa mainoksista on käsin maalattuja. Beninissä lukutaitoprosentti on alhainen, ja mainoskyltit huomioivat sen – kyltit selittävät tuotteen tai palvelun selkeästi kuvin. Esimerkiksi kampaamokauneussalongin kyltissä on kampauksen lisäksi kuva kädestä, jotta kaikki tajuavat, että siellä tehdään myös manikyyrejä” – Riiko Sakkinen

Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.
Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.

Heinäkuussa Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Riihimäen teatterin taiteellinen johtaja Janne Saarakkala vertaili politiikan, median ja taiteen täyttäviä merkityksettömyyden aaltoja.

”Jo 2000-luvun alussa filosofi Slavoj Žižek kiinnitti huomiota leviävään antiessentialistiseen ilmiöön, jossa pyritään esimerkiksi juomaan kahvia ilman kofeiinia, kolaa ilman sokeria, kaljaa ilman alkoholia ja käymään sotaa ilman sotaa (tietokoneen ruudulla tai lähettämällä tunnuksettomia ’vihreitä miehiä’).

Esimerkeissä voi nähdä jonkinlaisen terveyttä palvelevan päämäärän. On saatava kaikki kiihottava mutta ilman epäterveellistä, uhkaavaa tai omaatuntoa häiritsevää sisältöä. Siksi sitä hävitetään myös taiteesta, journalismista ja politiikasta. Žižekin mukaan olemme jo vuosia eläneet post-politiikaksi kutsuttua tyhjäkäynnin aikaa, jossa valtiollisten ja kansainvälisten yhteisten asioiden hoitaminen on redusoitu vain asiantuntijoiden hallitsemaksi yhteiskuntaelämäksi, jossa vaikuttaa tällä hetkellä vain yksi elinvoimainen poikkeus: kansallismielinen konservatismi.

Koska me emme halua luopua mistään. On parempi olla kuulematta, näkemättä ja tietämättä mitään, tekemisestä puhumattakaan. Sellainen myy paremmin.” – Janne Saarakkala

Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaamisen aikaan Helsingin kaduille jalkautui #resistgag-mielenosoitus, jossa nähtiin viimeisillään raskaana olevia Donald Trumpeja ja suukapuloilla vaiennettuja naisia. Epäilemättä Donald Trumpin seksuaalioikeuksiin liittyvä politiikka olisi perin erilaista, mikäli Trump itse saattaisi tulla raskaaksi. Setämiehet eivät kuitenkaan voi itse tulla raskaiksi ja se näkyy myös heidän ajamassa politiikassa.
Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaamisen aikaan Helsingin kaduille jalkautui #resistgag-mielenosoitus, jossa nähtiin viimeisillään raskaana olevia Donald Trumpeja ja suukapuloilla vaiennettuja naisia. Epäilemättä Donald Trumpin seksuaalioikeuksiin liittyvä politiikka olisi perin erilaista, mikäli Trump itse saattaisi tulla raskaaksi.
Setämiehet eivät kuitenkaan voi itse tulla raskaiksi ja se näkyy myös heidän ajamassa politiikassa.

Kesään kuului kärpästen ja helteiden lisäksi myös mielenosoittamista. Näitä kaikkia piisasi, kun presidentit Trump ja Putin saapuivat Helsinkiin. Olin mukana järjestämässä ja toteuttamassa #resistgag-mielenosoitusta, jolla kiinnitettiin huomiota Trumpin kehitysyhteistyöpolitiikan yhteen synkkään puoleen – eli siihen, kuinka naisten oikeudet eivät sen puitteissa toteudu. Aihetta kommentoi meille muun muassa Väestöliiton kansainvälisen kehityksen yksikön johtaja Elina Korhonen.

”Abortin vastainen politiikka toimii juuri toisin, kun sen oletettu tarkoitus on: Abortteja ehkäistään parhaiten tarjoamalla ehkäisypalvelua ja tietoa seksuaalisuudesta. Perhesuunnitteluklinikoiden joutuessa sulkemaan ovensa,  lisääntyvät ei-toivotut raskaudet ja samalla mitätöidään vuosikymmenten edistysaskeleet lisääntymis- ja äitiysterveydessä sekä lasten terveydessä. Kärsijöinä ovat useimmiten kehitysmaiden köyhät tytöt ja naiset, joiden palvelut ovat olleet järjestöjen varassa” – Elina Korhonen

Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017.
Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017.

Syyskuussa aloitimme vuoden 2019 Euroviisuihin valmistautumisen. Israelissa on luvassa maailmanluokan näytös, jossa maan harjoittamalla miehityspolitiikalla ja palestiinalaisilla ei ole sijaa.

”Odottavan aika on tunnetusti pitkä, ja Lähi-itään tosiaan liittyy paljon odotuksia ja odottamista. Yhdet odottavat Jumalan lupaamaa maata ja toiset Messiaan toista tulemista. Myös oikeutta ja kotimaata odotetaan, ja välillä odotetaan lupaa korjata kuoppainen tie. Odotuttaminen voi olla myös alistavan politiikan väline, kuten Tampereen yliopiston tutkija Mikko Joronen esittää artikkelissaan Spaces of waiting.

Joronen esittää tutkimuksessaan, että Israelin tapa hallita palestiinalaisia on tarkasteltavissa teatraalisena performanssina, jonka keskeisenä tavoitteena on ylläpitää palestiinalaisten epävarmaa asemaa. Tämä teatteri tunnustaa seremoniallisesti palestiinalaisten hallinnolliset, juridiset ja turvallisuuteen liittyvät oikeudet, mutta ei tosiasiallisesti tarjoa niitä palestiinalaisille, jotka ovat juuttuneet loputtomaan oikeuksiensa odotuksen kehään.” – Jari Tamminen

Samoin syyskuussa Häiriköt-päämaja jalkautui Saamenmaalle, jossa paikalliset saamelaisaktivistit ja Greenpeace vastustivat Saamenmaan halkovaksi suunniteltua Jäämerenrataa. Mukana Lapissa oli myös kanadalainen cree-kansaan kuuluva Clayton Thomas-Müller.

”Isoja ja vaikutuksiltaan kauas­kantoisia teollisia investointeja ei voi tehdä ilman alkuperäiskansojen lupaa. Viestimme on, että ilman suostumusta ei ole myöskään pääsyä. Tämä on ajatus, johon me Kanadan alkuperäiskansat olemme suhtautuneet hyvin vakavasti.” – Clayton Thomas-Müller

Ympäristönäkökulman ohella ratahanketta on välttämätöntä tarkastella myös saamelaisten, Euroopan unionin alueen ainoan alkuperäiskansan näkökulmasta. Saamelaisten oikeus poronhoidon ja luontaistalouden ympärille rakentuvaan kulttuuriinsa asettaa rajoituksia sille, mitä Suomen valtio voi Saamenmaalla tehdä.

Vuonna 2017-18 yhdessä Biologian ja maantieteen opettajien liiton kanssa järjestetty Global Meal -hanke, jonka puitteissa koulutimme satoja oppilaita ja opettajia vastamainostyöpajoissamme saatiin päätökseen alkukesästä. Onnistuneeksi koetulle hankkeelle haluttiin jatkoa ja tällä kertaa mukaan liittyi myös Äidinkielen opettajien liitto. Ilmastoterveisiä Etelästä yhdistää vastamainokset ja opettajakoulutuksen ilmaston muutokseen liittyviin aiheisiin.

”Pelkillä kulutuskäyttäytymisen muutoksilla ilmastonmuutosta ei kuitenkaan saada riittävästi hidastettua, vaan sen oheen tarvitaan aktiivista yhteiskunnallista osallistumista ja päätöksentekoa. Ilmastojärjestelmässä tapahtuu muutoksia jatkuvasti kaikkialla, mutta suuri osa muutoksista on vähittäisiä eikä päädy uutisiin ainakaan meille Suomeen saakka. Media muovaa aihepiiriin liittyviä ajatuksiamme enemmän kuin ehkä arvaammekaan. Miten median välittämät viestit vaikuttavat siihen miten me hahmotamme ilmastonmuutoksen seurauksineen ja ratkaisumalleineen? Onko kuvamme todellisuuteen perustuva vai valikoimmeko viesteistä tietoisuuteemme kenties vain osan?” – Pinja Sipari

Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan. Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.
Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan.
Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.

Lokakuussa tuotimme ensimmäisen Ilmastoterveisiä Etelästä -hankkeeseen liittyvän vastamainoksen. Thailaakson tehdas käsitteli sitä, kuinka meidän hiilijalanjälkemme pitäisi laskea sen mukaan, mitä kulutamme, eikä sen mukaan, mitä Suomessa tuotetaan. Tästä kuviosta meille väänsi rautalankaa ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa sekä Suomen Ilmastopaneelin jäsen Lassi Linnanen.

”Kaksi kolmasosaa suomalaisten ilmastovaikutuksesta aiheutuu kotitalouksien jokapäiväisistä päätöksistä. Ja näistä aiheuttamistamme päästöistä lähes puolet – 44 prosenttia – syntyvät jossain maailmalla. Mielestäni molemmat luvut ovat varsin merkittäviä.

Iso osa elämäntapamme vaatimasta tuotannosta tapahtuu jossain kaukana meistä. Tämä kaukana tapahtuva saastuttaminen kuitenkin vaikuttaa kaikkien elämään, ja vastuumme ei katoa maantieteellisen siirtymän myötä.

Kiinasta on tullut maailman tehdas. Samalla kun paheksumme Kiinan saastuttavaa tuotantoa, kiinalaiset tuotteet päätyvät usein meidän länsimaisten kuluttajien ostoskoreihin.

Meillä on vastuu: turhia tuotteita ei tuotettaisi, mikäli emme sitä lystiä maksaisi.” – Lassi Linnanen

Thailaakson tehdas, pieniKävimme myös esittelemässä tuotantoamme Kaapelitehtaalla järjestetyssä Lift Helsinki -tapahtumassa, joka toi yhteen taide- ja mediaalojen ammattilaiset ja vaikuttajat.

Näyttelyssä oli vastamainosten sijaan näytillä muun muassa vastamainoksessa kuvana nähty Thailaakson tehdas -muki, kaksi metriä leveä Pieni pala Kolonialismia -suklaalevy ja yhdessä Jani Leinosen kanssa tekemämme Elovana-paketti, jossa Elovena-neidon sijaan poseeraa saamelaisaktivisti Jenni Laiti.  Ylistystä ja kiitosta osakseen saanutta näyttelyä pyydettiin myös vierailuille muihin kaupunkeihin ja suunnitelmat sen suhteen ovat jo käynnissä. Niistä lisää sitten tuonnempana.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.
Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Marraskuussa sukelsimme alusta- ja jakamistalouksien väliseen hetteikköön. Ruokapalvelu Foodoran lähettien kritiikki ja kampanja työnantajaansa yhteistyökumppaniaan kohtaan liittyy yhteen työelämän ajankohtaisimpaan aiheeseen. Tätä aihetta meille selvensi projektitutkija, tohtori Maija Mattila Kalevi Sorsa säätiöstä. Foodora-lähetin työpäivää kävi puolestaan dokumentoimassa meille toimittaja Henri Salonen.

”Jakamistalouden rinnalla esiin on noussut alustatalouden käsite. Siinäkin käytetään hyödyksi teknologiaa. Internetin digitaalisilla alustoilla tarkoitetaan kahden- tai monenkeskisiä markkinapaikkoja, jotka välittävät käyttäjien välisiä transaktioita. Alustoilla siis kohtaavat palveluiden tarvitsijat ja tarjoajat, algoritmien ansiosta kitkattomasti ja nopeasti. Tunnettuja esimerkkejä alustataloudesta ovat esimerkiksi Uber sekä muun muassa ruokalähettipalvelut Deliveroo, Foodora ja Wolt.

Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.” – Maija Mattila

Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.
Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.

Joulukuussa päätimme vuoden pamauksella ja suurponnistuksella. Ilmastoterveisiä Etelästä -hankkeen innoittamina paneuduimme ilmastonmuutosteemaan sekä erillisen liitteen, että yksittäisen vastamainoksen muodossa.

Denial by You&Me -vastamainos kiinnitti huomion siihen, että toisinaan ilmastonmuutoksen kaltaisten ongelmien kieltäminen voi olla tapa hakea suojaa ongelman kohtaamisen tuomalta ahdistukselta. Psykologi ja kirjailija, Jussi Valtonen nosti keskusteluun myös kiinnostavan huomion siitä, kuinka ratkaisuehdotuksiin uskomiseen vaikuttaa se, tukeeko tuo ratkaisu omaa ideologiaa. Puhutaan motivoidusta päättelystä.

”Yhdysvalloissa professori Aaron Kayn tutkimusryhmä Duken yliopistosta on osoittanut, että ratkaisut, joilla ihmiset arvelevat ilmastonmuutosta torjuttavan, vaikuttavat siihen, kuinka taipuvaisia he ovat uskomaan IPCC:n faktoja. Republikaanit kielsivät ongelman helpommin, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan ympäristöveroilla, jotka eivät sovi republikaanien poliittiseen ideologiaan. He sen sijaan pitivät IPCC:n faktoja selvästi uskottavampina, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan yritystoimintaa vapauttamalla, joka taas kuuluu republikaanien poliittisiin tavoitteisiin. Eron koetilanteissa ajatellaan johtuvan siitä, että on helpompi muuttaa käsitystään IPCC:n faktoista kuin järjestää koko poliittinen uskomusjärjestelmänsä uusiksi.” – Jussi Valtonen

Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.
Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.

Ympärostöteemaa piisasi myös Voiman välissä julkaistussa Neste Spoil – Biouutisia -parodialehdessä. Palmuöljyn tuotantoon liittyviä kysymyksiä olivat kommentoimassa sekä Greenpeacen maajohtaja Sini Harkki, että tutkijat Jyrki Jauhiainen, Anu Lounela ja Harri Vasander.

”Hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin eli IPCC:n vuonna 2014 julkaistussa selvityksessä trooppisille turvemaille perustettujen akaasiasellupuu- ja öljypalmuplantaasien arvioitiin siirtävän turvemaan hajoamisen seurauksena ilmakehään vuosittain 15 tonnia hiiltä hehtaarilta hiilidioksidipäästöinä. Turvemaiden käyttömuodoista nämä plantaasit muodostavat kaikista suurimmat päästöt.

Kuivatettu turvemaa on myös paloherkkää etenkin kuivakauden pitkittyessä. Turpeen palaessa voi ilmakehään siirtyä nopeasti useiden satojen vuosien turvekertymien sisältämä hiilimäärä.

Vuoden 1997 suurpaloissa Indonesian turvemailta vapautui ilmakehään muutaman kuukauden aikana 800–2 600 miljoonaa tonnia hiiltä. Määrä vastaa 13–40 prosenttia maapallon fossiilisten polttoaineiden keskimääräisistä vuotuisista hiilipäästöistä.” – Jyrki Jauhiainen & Harri Vasander

Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.
Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.

Jouluun valmistuva kauppakeskus REDI ja sen asiakkaat kokivat yllätyksen, kun Massias ja Kultaisen ostoskärryn seurakunta jalkautuivat jouluostostelijoiden keskuuteen.

”Suuren kulutusjuhlan sesonkina on tärkeää osoittaa markkinan ja mainonnan voimille uskollisuutensa. Kaupungin temppelit ovat avoinna aina kaupan sulkemisaikaan asti. Huutakaa ’Ostan!’ jos olette mukana!” – Massias

Vuonna 2018 olin mukana touhuamassa Perintö – Helsinki Graffiti 1992-2017 -kirjan uutta painosta, jonka Voima Kustannus julkaisi. Sekin oli asiallista.

Otso Kantokorpi reissasi moneen kertaan Virossa yhdessä katutaiteilija EGSin kanssa. He maalasivat graffiteja hylättyihin rakennuksiin ja dokumentoivat tekemisensä. 
EGS maalasi oheisen muistoteoksen Otsolle Helsingin Suvilahteen.
Otso Kantokorpi reissasi moneen kertaan Virossa yhdessä katutaiteilija EGSin kanssa. He maalasivat graffiteja hylättyihin rakennuksiin ja dokumentoivat tekemisensä. 
EGS maalasi oheisen muistoteoksen Otsolle Helsingin Suvilahteen.

Asiallisten ja kivojen tapahtumien ohella vuoteen mahtui tietenkin myös pettymyksiä ja murheita. Näistä henkilökohtaisesti surullisin oli taidekriitikko Otso Kantokorven menehtyminen äkilliseen sairaskohtaukseen. Häiriköiden maailmaan Otson poismeno jätti suuren aukon.

”Toukokuussa menehtynyt taidekriitikko Otso Kantokorpi (1957–2018) ei koskaan suostunut ottamaan taiteilijan viittaa harteilleen. Ei, vaikka hän toisinaan tekikin viiltävän osuvia taideteoksia. Kantokorpi kielsi taiteilijuutensa jopa oman taidenäyttelynsä avajaisissa ja määritteli teoksensa ’taiteen kaltaisiksi interventioiksi’.

Suurempi huoli on se, että Kantokorven kaltaista taidekentän tuulettajaa ei ole näköpiirissä. Kuka nyt arvioi katutaidetta taiteena taiteen joukossa, ja kuka pistää taideruhtinaat koville?” – Jari Tamminen

Häiriköt-päämajan vuosi 2019 starttaa kunnolla tammikuun 10., kun kokoonnumme Kansallisteatterin Lavaklubille Tieteiden yönä. Tuolloin lavalla keskustellaan muun muassa palmuöljyn tuotannosta ja sen soveltuvuudesta biopolttoaineen raaka-aineeksi. Kaikki paikalle, tilaisuus on maksuton ja meno hyvää.

Lavaklubin jälkeen tammikuussa on myös luvassa Kultaisen ostoskärryn seurakunnan seuraava ulostulo. Tammikuun 23. päivä pamahtaa, mutta paikka ilmoitetaan vasta lähempänä h-hetkeä. Pitäkää siis silmät auki ja tuntosarvet kohdistettuina tämän kanavan suuntaan.

Jaa tämä:

Ostosmessu ostostemppelissä

Mainokset kannustavat kulutushysteriaan, mutta missä kohdassa homma muuttuu parodiaksi ja kannustus kritiikiksi? Kultaisen ostoskärryn seurakunta ottaa tästä selvää.

”Julistamme kulutuksen kansalle kuinka he ovat uutuuden hylänneet! Markkinat ovat meitä ostosparatiisilla siunanneet, mutta kulutuksessa heikot ovat sulkeneet korvansa jingleltä ja silmänsä led-tauluilta!”

Kultaisen ostoskärryn seurakunnan jäljiltä shoppailijoiden taskuista – ja kauppakeskuksen lattialta – löytyy vihkosia.
Kultaisen ostoskärryn seurakunnan jäljiltä shoppailijoiden taskuista – ja kauppakeskuksen lattialta – löytyy  ehkä hieman kulmista  rypistyneitä vihkosia.

Näin avaa Massias, Kultaisen ostoskärryn seurakunnan hengellinen johtaja.

Kultaisen ostoskärryn seurakunta on kokoontunut jo vuodesta 2008 kauppakeskuksissa ja ostosparatiiseissa, joita seurakunta pitää temppeleinään. Ja temppeleissä tietenkin toimitaan, kuten temppeleissä on tapana toimia – eli rukoillaan, veisataan, puhutaan kielillä ja koetaan valaistumisen hetkiä. Usein Massiaksen porukan henkistyminen on tapahtunut joulun alla, onhan silloin käsillä vuoden suurin ostosjuhla.

”Suuren kulutusjuhlan sesonkina on tärkeää osoittaa markkinan ja mainonnan voimille uskollisuutensa. Kaupungin temppelit ovat avoinna aina kaupan sulkemisaikaan asti. Huutakaa ’Ostan!’ jos olette mukana!”, Massias jatkaa.

Messuamisen ohella seurakuntalaiset jakavat Massiaksen johdolla ohikulkijoille ja kaukaakin paikalle vaeltaneille vihkosia, joissa on rukouksia ja virsiä. Näin seurakunta putoaa hyvinkin sulavasti hurmosherätyksellisten seurakuntien jatkumoon.

Tuote meidän, joka olet mainonnassa,
Pyhitetty olkoon sinun brändisi.
Tulkoon sinun markkinaherruutesi.
Toteutukoon sinun mainoslauseesi,
Niin kotona kuin kaupassa.
Anna meille tänä päivänä meidän minäkuvamme.
Ja anna meille meidän tarpeemme ja halumme,
Niin kuin mekin haluja ja tarpeita
luomme läheisillemme.
Äläkä saata meitä kierrätykseen,
vaan päästä meidät rahasta.
Sillä sinun on kassa
ja käteinen ja kuluttaja iänkaikkisesti.
Ostan sen.

Joulukuun alussa Kultaisen ostoskärryn seurakunta jalkautui Helsingin uusimpaan kauppakeskukseen, REDIiin. Kuvausryhmä oli paikalla.

Tarkkaavainen lukija on varmasti tässä vaiheessa jo ymmärtänyt, että kyseessä on kulutuskriittinen parodia hurmoshenkisestä uskonnollisesta kultista. Itse tutustuin Massiakseen vuonna 2009, hänen – ja monien muiden seurakuntalaisten – osallistuttua yhdysvaltalaisen Reverend Billyn Suomen vierailun ohjelmaan. Reverend Billy ja Massias ovatkin monin tavoin likellä toisiaan, vaikka pintapuolisesti heidän viestinsä ovat täysin vastakkaiset.

Massias seurakuntineen kannustaa ihmisiä ostamaan hysteerisesti ja ostamisen ilosta, ja samalla tekee elämäntapaamme kiinteästi kuuluvan kulutusjuhlan päättömyyden näkyväksi. Reverend Billy puolestaan julistaa shoppailun johtavan Shopocalypsiin, eli maailmaloppuunmyyntiin.

Haastatellessani tv-evankelistapastorilta habituksensa lainannutta Reverend Billyä ja puolisoaan Savitri Durkeeta vuonna 2009 meno oli yhtä korkealentoista kuin Massiaksellakin.

”Paholaisen logot pakottavat itsensä teidän kaikkien elämään. Shopocalypse, kulutushysterian maailmanloppu häämöttää jo kulman takana. Aamen! Myöskään Jeesus ei ollut kristitty. Aamen! Jeesus-vauvan takamuksessa ei hehkunut logoa”, pastori paasasi.

Pariskunta kertoi, että heidän The Church of Stop Shopping käännyttää kansaa kristinuskon näyttämöllä olematta tippaakaan kristitty. He kuitenkin vannoivat rakastavansa Jeesusta syvästi – olihan hän suuri vasemmistolainen ja kansanmies. Ja kyllähän me kaikki muistamme, mitä mieltä Jeesus oli ahneista rahanlainaajista.

Reverend Billy on pitänyt viikottaisia messujaan New Yorkissa ja tehnyt kiertueita (muun muassa Disneylandiin). Myöskään kauppakeskukset eivät ole vieraita hänelle.

Pian haastattelun jälkeen Billy ja Savitri johdattivat suomalaista seurakuntaa Helsingin Foorumin ja Kampin kauppakeskuksissa. Hetkellisesti hurmoksellinen veisaus keskeytti jopa Idols-promootiokeikan, jossa playback-esityksiä vetävät kilpailivat myivät ohjelmaformaattia. Lopulta vartijat kuitenkin taluttivat koko porukan ulos.

Tämä pois paikalta taluttaminen ei olekaan yllättävä osuus kummankaan seurakunnan hartauksissa. Samalla, kun kaupunkitila täyttyy kauppakeskuksilla ja ostospalatseilla, kutistuu julkinen tila. Näissä kaupallisissa puolijulkisissa tiloissa saa olla vapaasti kunhan vaan muistaa ostaa ja olla nätisti. Siinä, missä Messias on toistuvasti joutunut tekemisiin vartijoiden kanssa, on Rev. Billy myös tullut pidätetyksi kymmeniä kertoja.

Moni satunnainen ohikulkija saattaisi tulkita seurakuntien toiminnan rienaavaksi. Tämä ei ehkä kuitenkaan ole hedelmällinen lähtökohta niiden toiminnan arvioimiselle.

Koskisen vuonna 1969 Taidehallissa esitelty Sikamessias ei ollut pyrkimys uskonnolliseen pilkkaan. Teos oli  osa sarjaa, jossa suomalaiset esitettiin sikoina ja on vain loogista, että sikojen messiaskin on sika. No, sakothan siitä napsahtivat ja Kekkonenkaan ei voinut taiteilijaa armahtamaan, koska taiteilija ei suostunut tunnustamaan rikosta (joka oli armahduksen ehto). Maksettavaksi jääneet sakot olivat nykyrahaksi muutettuna reilu 20 000 euroa.
Koskisen vuonna 1969 Taidehallissa esitelty Sikamessias ei ollut pyrkimys uskonnolliseen pilkkaan. Teos oli osa sarjaa, jossa suomalaiset esitettiin sikoina ja on vain loogista, että sikojen messiaskin on sika. No, sakothan siitä napsahtivat ja Kekkonenkaan ei voinut taiteilijaa armahtamaan, koska taiteilija ei suostunut tunnustamaan rikosta (joka oli armahduksen ehto). Maksettavaksi jääneet sakot olivat nykyrahaksi muutettuna reilu 20 000 euroa.

Uskonnollisen identiteetin ja brändiuskollisuuden välinen ero ei ole välttämättä ollenkaan niin suuri, kuin mitä voisi äkkiseltään kuvitella. Molemmat kutittelevat samoja identiteetin rakentamiseen linkittyviä aivonystyröitä. Maallistuneessa yhteiskunnassa yksilön asema voi hyvinkin määrittyä enemmän kuluttajaprofiilin kuin seurakunnan jäsenyyden kautta.

Tämähän on huomattu monissa paikoissa ja nykyään ei ole ollenkaan tavatonta, että seurakunnat jalkautuvat kauppakeskuksiin. Moniin kauppakeskuksiin niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin on jopa rakennettu omat hartaustilat. Eikö ole näppärää, kun voi shoppailla ja hiljentyä pyhän äärellä samalla reissulla?

Kaupallisen ja henkisen identiteetinrakentamisen yhtäläisyyksiä pohti myös taiteilija Harro Koskinen haastattelussani. Koskinen sai 1960-70-lukujen taitteessa tuomion taideteoksesta, jossa oli ristiinnauluttu sika. Sikamessias katsottiin jumalanpilkaksi. Samaan aikaan Koskisen teokset, joissa oli parodioitu yritysten logoja ei herättänyt närää. Sittemmin tilanne on muuttunut ja yritykset voivat hyvinkin närkästyä parodioista. Perusasiat ovat silti pysyneet samoina, eikä mikään ole pohjimmiltaan muuttunut.

“Markkinatalous on nykyään se jumala”, Koskinen summasi.

Jaa tämä:

lihan syömisestä ja sensuurista

Eläinsuhteemme on mitä erikoisin ja siitä puhuminen on usein vaikeata. Veikkaus oy päätti reagoida keskusteluun sensuurilla. 

Lasten tekemässä nukketeatterissa oli sankareina kolme urheaa pikkupossua. Iso paha susi puolestaan halusi syödä sankaripossut. 

Voima kommentoi Animalian mainosten poistamista katukuvasta tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa. Tämä ja muut Voiman vastikset osoitteesta: http://uusi.voima.fi/vastamainokset
Mainosyhtiö JCDecaux poisti taannoin Animalian eläintuotantoon liittyvät julisteet telineistään. Moni epäili syynä olleen se, että Animalian julisteet saivat vieressä mököttäneet Mäkkärin ja Saarioisten mainokset näyttämään huonoilta.  Voima kommentoi tapahtunutta  tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa

Sekä esityksen tehneet lapset, että me yleisössä istuneet aikuiset samaistuimme urheisiin possuihin ja toivoimme epäonnea sudelle. Pian esityksen jälkeen monet esiintyjistä ja katsojista mutustelivat itse possua.

Harvoin on yhteiskuntamme ristiriitaisuus ja pähkähulluus ollut näin ilmeistä. 

Empatiaa ja eläinsuhdettamme tutkinut Elisa Aaltola puhui tästä ristiriidasta Veikkauksen Inhimillisiä uutisia -julkaisulle. Tuo artikkeli sensuroitiin ex-kansanedustaja Mikko Kärnän vaatimuksesta. Kuten tunnettua, internet ei unohda ja tuo sensuroitu artikkeli löytyy täältä. 

Palataan kuitenkin tähän sensuuriin sen jälkeen, kun olemme katsoneet, mitä sanottavaa Aaltolalla oli.

”’Ihmisellä on taipumus olla näkemättä ikäviä asioita ja totuuksia, jotka sotivat omia etuja tai jo opittuja ajatusmalleja vastaan. Suhteemme eläimiin on juuri tällaisen käyttäytymisen ristipaineessa.’

Tuottajissa on myös eläinrakkaita ihmisiä, vaikka tutkimuksen valossa he harvinaisuus ovatkin.’”

Aaltola puhuu haastattelussa myös lihaparadoksista. Paradoksi rakentuu sen varaan, että me samanaikaisesti ilmoitamme rakastavamme eläimiä, mutta myös hyväksymme tuotantoeläinten oikeuksien tallaamisen ja syömme niitä satujen sankaripossuja. Aaltola muistuttaa lisäksi lajien välisistä eroista. 

 ”Lajit ovat eriarvoisessa asemassa. Toisinaan lemmikin rakastamisen ajatellaan, tiedostamattomasti, olevan jo riittävä osoitus eläinrakkaudesta, mitä puolestaan pidetään yleisesti hyväksyttävänä piirteenä. Lemmikit saattavat olla eräänlaisia toteemieläimiä, niiden rooli on olla symbolina sille, että kyllä minä eläimiä kunnioitan”.

Ateria, innovaatio, ruokainnovaatio, leikkele, Suomi100,
Miten suhtautuisimme uutuustuotteeseen leikkelehyllyllä, mikäli paketin kyljessä meitä katselisikin kissa? Olisiko joulukissasta joulukinkun kilpailijaksi? Jos ei, niin miksi? Näitäkin kysymyksiä pyörittelimme Innovaatioleikkeleet-vastamainosten avulla.

Ehkä ex-kansanedustaja Kärnä tietää paremmin. Samalla, kun hän kertoo tietonsa, niin ehkäpä hän voisi selittää myös sen, mistä hänen hinkunsa sensuuria kohtaan kumpuaa.

En tosin pidättele hengitystäni.

Aaltola itse kertoi saamastaan palautteesta blogissaan, jossa hän myös listaa tutkimuksia, joiden tuloksiin hän Veikkauksen sensuroimassa artikkelissa viittasi. 

”Veikkauksen johtaja kertoi minulle, että päätös ei johtunut jutun sisällöstä vaan siitä, että se oli herättänyt voimakkaan reaktion.”

"Rahalla saa ja hevosesta piisaa." Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki? Lisää hevosen elintarvikepotentiaalista täällä.
”Rahalla saa ja hevosesta piisaa.” Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki?

Kun huomasin uutisen tästä sensuroimispäätöksestä Elisa Aaltolan Facebook-seinällä, kävi mielessä myös median kriisi. Veikkauksen Inhimillisiä uutisiahan ei ole journalistisesti toimiva media, vaan se on osa Veikkauksen yritysviestintää. Ja yritysviestinnässä noudatetaan hieman erilaisia sääntöjä, kuin journalismissa. Esimerkiksi tiukassa poliittisessa ohjauksessa oleva, uhkapelimonopolia pyörittävä yhtiö voi kuunnella poliitikkojen ajatuksia hieman tarpeettomankin herkällä korvalla. 

2000-luvulla riehaantunut median kriisi on myllännyt alaa monin tavoin ja esimerkiksi teknologinen kehitys on liittynyt kriisiin oleellisesti. Perinteinen media ei enää hallitse jakelukanavia ja tietysti tämän myötä resurssit, eli raha, jakautuu uusilla tavoilla. Kun journalismin resurssit ovat huvenneet, ovat esimerkiksi viestintätoimistot tahoillaan palkanneet niitä osaavimpia toimittajia riveihinsä. Tämä ei ole pelkästään hyvä asia ja Salla Vuorikoski avasikin tätä ongelmaa sekä journalismin ja kaupallisen sisällöntuotannon välistä eroa ansiokkaasti Suomen kuvalehdessä. 

”Keskeinen ero journalismissa ja kaupallisissa sisällöissä liittyy riippumattomuuteen. Jälkimmäisessä sisällöt määrää lopulta tiukassa tilanteessa maksaja, jonka lauluja sisällöntuottaja laulaa. Tarvittaessa epäsopiva sisältö vaikka poistetaan, mutta tyypillistä on, että sellaisia ei lähtökohtaisesti edes lähdetä tekemään.

Journalismissa ensisijaista on rahoittajasta riippumaton pyrkimys totuuteen ja aiheiden monipuoliseen käsittelyyn. Aina siinä ei onnistuta, mutta näitä tavoitteita vasten journalismin onnistumista voi joka tapauksessa arvioida.”

Journalismi on tietenkin aina ihmisten tekemää ja sikäli altis virheille. Ja esimerkiksi tuore skandaali, kun paljastui, että Der Spiegelin toimittaja oli tekaissut haastatteluja järjestelmällisesti muistuttaa siitä, että inhimillisiä prosesseja pitää seurata valppaasti. Journalismiin sisältyy tämä sisäinen korjausmekanismi, yritysviestintään ei.

Ex-kansanedustaja Kärnän ja Veikkauksen toiminta muistuttavat meitä kaikkia siitä, että tarvitsemme journalismia, joka ei nöyristele poliitikkojen edessä ja joka ei toimi pelkästään edustamansa yhtiön mainoskanavana. Ehkä tästä muikkarista voimme Kärnää kiittää, muilta osin hävetköön. 

 

Jaa tämä: