Blogi

Dr. Dre ja kapina joka kuoli

Kulttuuri voi tarjota väylän luoda uutta ja romuttaa vanhaa – kapinoida. Usein se kapina kuitenkin kuihtuu ennemmin tai myöhemmin. 

Los Angelesin piirikuntaan kuuluvasta Comptonista ponnistavan N.W.A.-yhtyeen vuonna 1988 julkaistu levy Straight Outta Compton oli melkoisen dramaattinen kokemus: siinä piisasi vaaraa ja kapinaa. Ja ennen kaikkea, musiikillisesti levy oli uraauurtava tavalla, jota harvemmin kohtaa.

N.W.A.:n (eli Niggaz Wit Attitude) jäbät myivät – ainakin legendan mukaan – alkuperäisiä kassuja auton takakontista ja katkaistut haulikothan niillä on ollut mukana vessaan mennessäkin. Funkista ammentava levy oli gangsta-vihellyksineen merkittävässä osassa kokonaisen musiikkigenren syntymässä.

Musiikillisen uraa uurtavuuden ohessa N.W.A. rakensi itselleen varsin vahvan brändin gangsteriudesta. Vaikka yhtyeen jätkät saattoivat hyvinkin olla alkujaan melkoisia gangtereita, niin moni heitä seurannut muusikko on rakentanut varsin keinotekoisesti samaa imagoa itselleen.

1990-luvun alussa keskiverto yläastelaiselle N.W.A.:n sanoitusten ja ulkomusiikillisten elementtien yhteiskunnalliset ulottuvuudet eivät välttämättä avautuneet ihan täysin, koska kulttuurilliset kiintopisteet puuttuivat ja internetiä ei ollut olemassa. Mutta kyllähän se auktoriteettien kyseenalaistaminen oli ilmeistä. Poliittisesti varsin epäkorrekti touhu oli myös yksiselitteinen reaktio ympäröivän yhteiskunnan epäkohdille.

Oheinen kuvapari palautti mieleen nuo muinaiset muistot ja linkittävät ne sopivasti tuoreisiin yrityskauppauutisiin. Tekstit lisäsin kuvaan ihan itse.

Dr. Dre & kotipojat – ennen ja nyt.
Dr. Dre & kotipojat – ennen ja nyt.

Toden totta, ennen oli ennen ja nyt on nyt. N.W.A. on hajonnut, joku sen jäsenistä tekee yhä musiikkia, joku näyttelee ja joku ohjaa pornoleffoja, yksi on kuollut. Dr. Dre on viime vuosina ollut eniten näkyvissä Beats by Dre -kuulokkeiden mainosmiehenä. Hiljattain Dre ja yhtiökumppaninsa kuitenkin ilmoittivat myyvänsä kuulokefirman Applelle reilulla kolmella miljardilla dollarilla (joo, 3 000 000 000 dollaria. Ei mitään järkeä).

Tämä kauppa on tekemässä elämän koulusta valmistuneesta tohtori Drestä maailman rikkaimman hiphop-artistin – vaikka musiikkia hän ei ole toviin hirveästi tuottanutkaan. Miehen kolmas soololevy, Detox, on ilmoitettu julkaistavaksi jo vuosia sitten, mutta ei ole kuulunut. On jopa esitetty epäilyjä, että levyä ei ole julkaistu, koska on olemassa mahdollisuus että se floppaisi ja näin saattaisi haitata kuulokkeiden myyntiä. Totta tai ei, niin melkoinen ajankuva.

Mikäli Beats By Dre -kuulokkeiden aika eksoottinen tarina kiinnostaa, niin ei kannata jättää lukematta Gizmondon vuoden takaista artikkelia siitä, kuinka kuulokkeet kehittäneet yrittäjät lähestyivät tohtori Dretä ja hänen levy-yhtiömoguliaan. Ja siitä, kuinka nämä kuulokkeet suunnitellet audiofiilit jäivät rannalle siinä vaiheessa, kun isoja rahoja ruvettiin jakamaan.

Kuulokeidean Drelle esitellyt yrittäjä Noel Lee tarjosi teknistä osaamistaan yhteisponnistukseen, Dre ja kumppanit tarjosivat nimensä ja suhteensa. Leen autotallissa toimintansa aloittanut Monster kehitti kuulokkeet, mutta suhteellisen ankean sopimuksen seurauksena kaikki Monsterin kehittämä tekniikka ja patentit siirtyivät Dren ja kumppaneidensa Beatsille. Kun taiwanilainen HTC osti vuonna 2011 reilulla 300 miljoonalla dollarilla 50,1 prosenttia Beatsista, Lee ja Monster heivattiin laidan yli. Tuoreen Apple-kaupan kynnyksellä Monsteria ei tarvinnut enää edes heittää yli laidan.

Mutta se N.W.A. ja kapina. Kapina taisi kuihtua samalla kun pankkitilit turposivat, ja jotenkin se vaara katosi matkalla.

Tämä meidän kuluttajakapitalismi on kerta toisensa jälkeen osoittanut kykynsä imaista itseensä kohdistuneen kapinan sisäänsä. Punk oli taannoin villiä kapinaa, mutta pari vuotta sitten New Yorkissa käydessäni huomasin, että paikallinen tavaratalosuuruus Macy’s oli somistanut näyteikkunansa ja sisätilansa Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks -levyn grafiikoilla. Punk’s dead for sure. Vähän samoin on käynyt räpillekin.

Mutta onko siirtymä kapinallisesta liikemieheksi sitten väärin? Ja onko asiallista kritisoida yksilöitä, jotka tarttuvat heille tarjottuihin mahdollisuuksiin kivuta pois köyhyydestä? Niin tai näin, aina väärinpäin.

Tästä se lähti. Poliisien mielivalta ja väkivaltaisuus olivat N.W.A.:n kestoteema. Samoin pysyvää oli mustat kledjut ja lippikset. Los Angeles Raiders ja LA Kings -lippikset olivat vakiokalustoa, mutta tässä levy-yhtiön Youtubeen lataamassa versiossa nuo joukkueiden logot on blurrattu mistä lie tavaramerkkiteknisistä syistä – ihan huvittava yksityiskohta.

 

Jaa tämä:

Andy Warhol, tekijänoikeudet & kopiot

Teksti Häirikkö

Nykytaide tuskin olisi nykyisensä ilman Warholia, vaikkei nykymaailma aina taivu hänen ideaaleihinsa.

Pakko myöntää: Andy Warholin teokset ovat välillä tuntuneet tyhjiin imetyiltä ja kliseisiltä.

Todellisuudessa kyseiset teokset eivät suinkaan ole merkityksiltään latteita, eivätkä ne kliseitäkään ole. Niitä on toki kopioitu loputtomasti ja niiden teemoilla on leikitelty, mutta mahdollinen latteus löytyy sieltä kopioiden puolelta. Oikeastaan Warholin teokset muuttuvat merkityksellisemmiksi jokaisen kopion myötä. Taiteilija itsekin puhui kuvien kierrätettävyyden puolesta.

Kaikki Warholin teokset perustuvat valokuviin, joten ne ovat jo lähtökohtaisesti aikakautensa kuvia. Warhol itse kielsi teostensa poliittisuuden, hän ei kokenut olevansa kantaa ottava kommentaattori, vaan enemmänkin peili. Kuitenkin peili, joka peilaa ympäröivää yhteiskuntaa ja pakottaa yhteiskunnan katsomaan itseään. Kuvat ympäröivästä todellisuudesta sitten provosoivat ja välillä suututtivatkin, mutta mikäli katsoja ei ole näkemäänsä tyytyväinen, on turha syyttää peiliä.

Sitaatti taiteilijalta kuvastaa hyvin hänen suhdetta esineisiin, joita hän teoksissaan kuvasi: ”Kuvani esittävät niitä brutaalin persoonattomia tuotteita ja meluisan materialistisia esineitä, jotka ovat nykyisen Amerikan perusta”.

Death of Andy Warhol, hiekkapuhallus, lehtikulta ja -hopea graniitille (Leinonen, 2012). Koska kansainväliset ja kimurantit tekijänoikeuskuviot estävät käyttämästä tässä yhteydessä kuvaa Sara Hildénin taidemuseon näyttelyssä olevista Warholin Brillo-bokseista, joudumme käyttämään kuvaa teoksen kopiosta. Kuvassa siis on Jani Leinosen tuottama kopio, joka on saanut hautakiven muodon. Alkuperäisen Brillo Boxes -sarja pakotti, taiteen nimissä, yleisön tuijottamaan mainoksin rakennetun kapitalismin tyhjyyttä ja merkityksettömyyttä.

Sara Hildénin taidemuseon kattavassa Warhol-näyttelyssä tuli jälleen mieleen, että monet kiinnostavista nykytaiteilijoista tekisivät perin erilaista taidetta ilman Warholin panosta. Kaupallisen kuvaston kopioiminen ja taiteeksi muuttaminen, monistettavuus, serigrafiavedokset sun muut ovat nykyään jokapäiväisiä tuttavuuksia taiteessa. Näin ei aina suinkaan ole ollut.

Tulipa näyttelyssä sellainen henkilökohtainen bon voyage -kokemuskin: näyttelyn pysäyttävin teos oli signeerattu Campbell’s-tölkki. Ja tuossa teoksessahan ei ole kyse pelkästään siitä, että taiteilija olisi vaan raapustanut nimmarinsa satunnaisen tölkin kylkeen. Tölkki toi mieleen sen, kuinka signeerautin melko spontaanisti Jani Leinosella Helsingin käräjäoikeuden hänelle langettaman tuomion.

Leinonen on muuten lainannut paljon Warholilta ja sen auliisti myöntää.

Harmillisesti en pysty näyttämään kuvaa Warholin signeeraamasta tölkistä kansainvälisten ja kimuranttien tekijänoikeushulluuksien takia. Tämä tekijänoikeudellinen sekamelska, joka estää kuvien julkaisun, on sikälikin kiinnostava ja surkuhupaisa, että Warholin tuotanto perustui perustui suurelta osin juurikin tekijänoikeuksien rajojen koetteluun ja kopioimisen jalostamiseen. Tämä teoskuvien käyttöoikeuden rajoittaminen ei oikein sovi taiteilijan näkemyksiin kuvien kierrätettävyydestä ja hän kierinee parhaillaan haudassaan villisti.

Readymade Copyright Madness, säilyketölkki ja tussi (Tamminen, 2014). Koska tekijänoikeudelliset kiemurat estävät meitä käyttämästä tässä yhteydessä kuvaa alkuperäisestä Warholin signeeraamasta Campbell’s-tölkistä, joutui kirjoittaja tuottamaan reproduktion kyseisestä teoksesta. Paljon tapahtui ennen kuin oltiin pisteessä, että Warholin nimmari tölkin kyljessä on merkityksellinen taideteos: vuonna 1974 signeerattu tölkki kuvastaa kaikkea sitä mitä Warhol oli Campbell’sille tehnyt ennen signeeraushetkeä. Oheisen kuvan tölkki kuvastaa vaikkapa kaikkea sitä hulluutta, mitä tekijänoikeusmaailmaan kuuluu tällä hetkellä.

Mutta se käräjäoikeuden tuomio ja henkilökohtainen bon voyageni. Tuomio annettiin kirjallisena ja ihan itse kävin sen hakemaan Helsingin oikeustalolta kesällä 2012. Samassa oikeustalossa oli käyty aiemmin kesällä oikeudenistunto, jossa Leinosta tosiaan syytettiin petoksesta ja väärennöksestä. Syytteet liittyivät Leinosen varastamaan/lainaamaan Ronald McDonald -muovipatsaaseen. Tuo patsas sitten uhattiin mestata, mikäli Mäkkäri ei paranna tapojaan. Naamioitunut taiteilija ystävineen esitti vaatimukset videolla, joka oli kopioinut muotonsa terroristien lunnasvaatimusvideoilta.

Videota seurasi lähinnä absurdi mediamylläkkä, jonka tuoksinassa käytiin myös keskustelua epäkohdista Mäkkärin toiminnassa. Lopulta taiteilija jäi kiinni ja sai tuomionsakin. Istuessani käräjäoikeuden salissa tajusin kuitenkin, että mediaperformanssi jatkui yhä ja kiukkuinen tuomarikin osallistui haluamattaan siihen.

Tuo hakemani oikeuden tuomio on siis performanssien sarjan huipentuma. Se, jonka saavuttaakseen taiteilija ja media ovat tehneet kovasti töitä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että taiteilija raapustaa nimensä paperin nurkkaan, vaan enemmänkin siitä, että mitä kaikkea on pitänyt tapahtua, jotta taiteilijan nimi siinä paperin nurkassa on täynnä merkityksiä.

Aivan samasta on kyse siinä Warholin signeeraamassa Campbell’s-tölkissä. Kaikki se, mitä Warhol oli tehnyt niille Campbell’sin tölkeille tiivistyi siihen että hän pystyi lopulta pelkästään signeeraamalla säilyketölkin tuottamaan taideteoksen.

Oikeus on voittanut taas, mustavalkotuloste (Leinonen, 2012). Tuskin tästä koskaan erityisen arvokasta teideartefaktia tulee, mutta onhan tämä hauska muisto siitä kerrasta kun käräjäoikeuden tuomari vedettiin mukaan performanssiin. Löysin unohtamani paperinivaskan kirjahyllystä tässä hiljattain ja annoin sen kehystäjälle ohjeella ”Mäkkärin väreissä ja mahdollisimman muovinen” – ja sellainen kehys kanssa tuli.

Harmillisesti Sara Hildénin Warhol-näyttelyn teoksilla on kiire jatkaa matkaansa maailmalle, eikä näyttely jatku kesän yli. Kiireesti siis Tampereelle. Onneksi kesällä kuitenkin tarjoutuu mahdollisuus tutustua Warholin teoksiin puolestaan Mäntässä. Serlachius museon Superpop!-näyttelyssä mestari saa rinnalleen myös niitä seuraajia, esimerkiksi Leinosen.

Andy Warhol – An American Story 29.5. asti Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella.

Superpop! Serlachiuksen museossa Mäntässä 14.6.–28.9.

Andy Warhol – An American Story. Sara Hildénin taidemuseo 2014. 244 sivua.

Jani Leinonen: Book no. 1. Jani Leinonen 2012. 200 sivua.

Jari Tamminen: Häiriköt – Kulttuurihäirinnan aakkoset. Into 2013. 208 sivua.

Jaa tämä:

Sampsa, suomalainen terroristi

Teksti Häirikkö

Katutaiteilija Sampsa sai terrorististatuksen Egyptissä, vaikkei edes käynyt maassa.

Maaliskuun yhdeksäntenä Egyptin televisiossa Sampsaa, suomalaista taiteilijaa syytettiin Muslimiveljeskunnan terroristiksi. Sampsa ei ollut yksin syytettynä – hänen kokoon haalima kansainvälinen taiteilijaporukka leimattiin kokonaisuudessaan Muslimiveljeskunnan äänitorveksi. Muslimiveljeskunta on määritelty Egyptissä terroristijärjestöksi, ja sen jäseniksi syytettyjä on tuomittu kuolemaan näytösoikeudenkäynneissä. Taiteilijoita kohtaan esitetyt syytökset eivät ole mitenkään kevyitä.

Syytösten takana ovat teokset, jotka kritisoivat Abdel Fattah el-Sisiä. El-Sisi pyrkii Egyptin presidentiksi – ja on ennakkosuosikki – toukokuun lopussa järjestettävissä vaaleissa. Teokset ovat osa #sisiwarcrimes-kampanjaa, jonka siemen kylvettiin Helsingissä viime kesänä, kun Sampsa tapasi egyptiläisen katutaiteilija Ganzeerin. Tuolloin Ganzeer asui Helsingissä HIAPin taiteilijaresidenssissä. Katutaiteilijat pohtivat, kuinka hyödyntää taidetta työkaluna – voiko sillä oikeasti auttaa vallankumousta tai yleensäkään saada aikaiseksi muutosta politiikassa ja yhteiskunnassa.

Yhteiseksi kohteeksi kritiikille löytyi kenraali el-Sisi, joka Sampsan mukaan muun muassa ”tapatti viime vuonna joukoittain ihmisiä Rabaa al-Adawiya -aukiolla ja on nyt kävelemässä suoraan presidentin kansliaan”.

Aukiolla poliisi käytti rynnäkössä rauhanomaisia mielenosoittajia vastaan kyynelkaasua, kumi- ja tavallisia luoteja, puskutraktoreita sekä sotilasajoneuvoja. Pienimmät arviot kuolonuhreista ovat sadoissa, suurimmat tuhansissa.

Sampsa tuli tutuksi suuremmalle yleisölle Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloitteen alullepanijana. Monet ovat toki sitä mieltä, että tekijänoikeuksista puhuminen on pahasta, mutta tekijänoikeuslain kritisoiminen ei kuitenkaan riitä terroristisyytösten saamiseen.

Sampsan ensimmäinen #sisiwarcrimes-teoksen hahmo on lainattu Youtubessa levinneestä videosta, jossa sotilaat ampuvat lähietäisyydeltä mielenosoittajan, jonka kädet ovat ilmassa ja joka näyttää sotilaille rauhanmerkkiä. Kuva: Anni Maarit.

Ganzeer on noussut maailman maineeseen maalaamalla ja liisteröimällä kotimaansa valtaapitäviä kritisoivia teoksiaan Kairon katukuvaan Arabikevään kuohunnan keskellä ja sen jälkeenkin. Arabikevään vallankumousaallon saavutettua Egyptin, aiemmin graafikkona työskennelleen Ganzeerin arvot menivät uusiksi:

”Vallankumouksen myötä maailmani muuttui mustavalkoiseksi: graafinen suunnittelu menetti merkityksensä. Haluan käyttää loppuelämäni tehden jotain, jolla on merkitystä”, Ganzeer kertoi Voimalle antamassaan haastattelussa viime kesänä.

Lue lisää Ganzeerin teoksesta Tankki täynnä toivoa -artikkelista.

Ganzeerin kohteena oli aluksi presidentti Mubarakin hallitus, sitten Mubarakin väistyttyä valtaan noussut Muslimiveljeskunta. Muslimiveljeskunnan tultua kammetuksi vallasta kohdisti Ganzeer kritiikkinsä seuraavaan vallankahvaan pyrkivään, kenraali el-Sisiin.

Vaikka hänen teokset olivat alusta alkaen kriittisiä valtaa pitäviä kohtaan ei Ganzeer, oikealta nimeltään Mohamed Fahmy, kokenut tarvetta salailla identiteettiään.

”Hallituksella taitaa olla käsissään suurempia ongelmia, ei heillä riitä energiaa katutaiteilijoiden jahtaamiseen. Taide on usein rauhanomaisin tapa protestoida”, Ganzeer rauhoitteli vielä vuosi sitten.

Nyt jokin on muuttunut.

Ganzeerin teoksesta Army Above All nähtiin versio myös Helsingissä järjestetyssä Back to (the) Square 1 –näyttelyssä. Kuva: Abdelrahman Zin Eldin.

Sampan ja Ganzeerin juonimiset johtivat kansainväliseen kampanjaan. Mukaan lähtivät nopeasti Molly Crabapple Yhdysvalloista, Levalet Ranskasta, El Seed Tunisiasta, Dot Dot Dot Norjasta sekä Captain Borderline Saksasta.

Osallistujien mukana tuli myös mediahuomiota. Taiteilijoita haastateltiin ja kampanjasta kirjoittivat muun muassa The Guardian, VICE ja Huffington Post.

Ja sen jälkeen räjähti.

The Guardianin artikkelin ilmestyttyä egyptiläisessä Al Raees Wel Nas (”Presidentti ja kansa”) -televisio-ohjelmassa toimittaja Osama Kamal uutisoi #sisiwarcrimes-kampanjan takana olevien taiteilijoiden, mukana myös Sampsa, olevan Muslimiveljeskunnan maksamia terroristeja. Ohjelma lähetettiin Al Kahera Wel Nas -televisiokanavalla, jonka omistaa mainos- ja mediamoguli Tarek Nour, joka keräsi massiivisen omaisuutensa Arabikevään hulinoissa syrjäytetyn presidentti Mubarakin hallinnon valtakaudella.

Tästä voivat arabiantaitoiset kuunnella syytteet.

Terrorististatuksesta voisi tietenkin olla ylpeä, mikäli kyseessä ei olisi oikeasti vaarallinen tilanne. Ulkomaalaiset taiteilijat ovat turvassa, mutta egyptiläinen Ganzeer katosi maan alle välittömästi.

Viikko televisioidun terrorismisyytöksen jälkeen Ganzeer kuitenkin julkaisi kotisivullaan vastineen syytöksille.

”Kaikki mitä Tarek Nourin kanavalla sanotaan on voimakkaasti Sisiä tukevaa. Sisi on virastaan näennäisesti eronnut puolustusministeri ja entinen armeijan tiedustelupalvelun varajohtaja, joka parhaillaan pyrkii presidentin virkaan. On ilmiselvää, että herra Sisi ei ole muuta kuin jatke Mubarakin hallinnolle”, Ganzeer kirjoittaa.

”Näin ollen ei ole ollenkaan yllättävää, että taiteilijat, jotka ovat osallistuneet Egyptin vallankumoukseen ja jotka ovat kriittisiä Sisiä kohtaa eivät nauti Osama Kamalin kaltaisten suosiosta.”

Tämä hallinnon epäsuosiossa oleminen ei Ganzeeria yllätä tai häiritse. Muslimiveljeskuntaan linkittäminen ja terroristiksi syyttäminen sen sijaan häiritsevät. Se syytös on hengenvaarallinen.

#sisiwarcrimesin lähtölaukaus kajahti New Yorkissa ja Pariisissa.

Samaan aikaan kuin Ganzeer lymyili maan alla, Sampsa pohti Helsingissä seuraavaa siirtoaan. On helppo tehdä radikaalia taidetta turvallisessa ympäristössä. Miten syytöksiin tulisi reagoida, mikäli samalla saattaa aiheuttaa lisää harmeja kaverille, joka on piilottelee viranomaisia?

Pitäisikö Sampsan pyrkiä oikeusteitse vaatimaan toimittaja Osama Kamalia ja televisiokanavan omistavaa Tarek Nouria joko esittämään todisteita väitteilleen tai sitten esittämään julkinen pahoittelu perättömistä syytteistä? Auttaisiko tämä Ganzeeria vai altistaisiko entistä suuremmalle vaaralle ja olisiko niillä pahoitteluilla mitään arvoa, mikäli Ganzeer niiden siivittämänä katoaisi jonnekin vankityrmän pohjalle?

Norjalaisen Dot Dot Dotin #sisiwarcrimes-teos.

Ganzeerin on tarkoitus palata Helsinkiin ensi kesänä. Nyt jää nähtäväksi, pääseekö hän Helsinkiin tai yleensäkään poistumaan Egyptistä.

Kiinnostuksella voimme myös seurata, mitä HIAP – Helsinki International Artist Programme tekee edesauttaakseen residenssitaiteilijansa sanan- ja liikkumisen vapautta. Kiinnostavaa on myös, mitä kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen tekee, jotta Suomeen kutsuttu taiteilija myös pääsee perille.

Jaa tämä:

Kaapattu Riiko Sakkinen

Muiden brändeillä ja logoilla ratsastamaan tottunut taiteilija joutui itse vastaanottajan rooliin – kahdesti.

Riiko Sakkinen on tullut yleisölle tutuksi provosoivilla teoksilla, joissa hän suomii kapitalistista yhteiskuntarakennetta räikeän propagandan ja kaupallisen kuvaston kautta. Sakkinen ei suinkaan ole pyytänyt lupia niiltä, joiden kuvastoa hän on teoksiinsa lainannut – useimmiten kohteina on ollut yritykset logoineen. Hiljattain roolit ovat kuitenkin kääntyneet päälaelleen oikein kahteen kertaan.

Maaliskuussa Riiko Sakkinen maalasi itsensä nurkkaan -näyttelyn avajaisissa Korjaamo Galleriassa mystillinen mieshenkilö rupesi pitämään puhetta pyytämättä ja yllätyksenä. Hän ilmoitti yleisön edessä ”Euroopan komission nykytaiteen keskuskollegion ja Yleiseurooppalaisen taideasiain komissariaatin” nimissä Sakkiselle myönnetystä 1,25 miljoonan euron tuesta. Osa avajaisväestä tunnisti puhujan, Love Recordsin logon suunnittelijanakin tunnetun Harri Mannerin.

Manner lähetti myöhemmin Voimaan selostuksen tapahtuneesta. Ohessa katkelma siitä:

Kapitalismi-kritiikistä ja kommunistisista vallankumousutopioista ponnistava Riikko Sakkinen haluaa tulla suureksi taiteilijaksi.

Sakkisella on riittänyt leikkisyyttä jaettavaksi yleisölle. Juuri ketään hänen juttunsa eivät ole naurattaneet. Sakkinen haluaakin omien sanojensa mukaan olla Suomen vihatuin taiteilija. Hullua olisi, jos vihan sijasta silloin saisi osakseen naurua.

Sakkinen haluaa myös miljonääriksi. Hän on kehittänyt mediastrategisesti viritellyn taidemasiinan, jonka toimintaperiaatteena Sakkisen uran alusta lähtien on ollut herättää huomiota ja huomiota herättämällä saavuttaa kuuluisuutta ja kuuluisuuden avulla saada menestystä ja rahaa.

Selostuksen perusteella voitanee tulkita, että Manner ei lukeudu Sakkisen suuriin ihailijoihin. Silti tämän odottamattoman performanssin voi myös lukea saavutukseksi Sakkiselle, joka julistaa ampuvansa joka suuntaan ja on muutenkin aktiivinen provosoija.

Sakkinen itse oli tosin hieman hämmentynyt tapahtuneen jälkeen, hän pohti, että: ”Jännää, että vanha patu teki tämän. Nuorten taideopiskelijoidenhan pitäisi kyseenalaistaa minut.”

Mutta näin se menee maailmassa, ei provokaattori pysty itse määrittämään sitä kuka provosoituu. Tämä kontrollin puute tietenkin toimii molempiin suuntiin ja osuu myös myös Mannerin nilkkaan: Sakkinen harmitteli myöskin, että suuri yleisö todennäköisesti luulee kyseessä olevan hänen oma jekkunsa.

En ole tutustunut Mannerin kirjalliseen tuotantoon, mutta tämän jälkeen harkitsen vakavasti hänen Suuri performanssi -teoksensa lukemista. Siinä hän ”sättii modernin jälkeiset taideteoriat, käsitetaiteen, performanssit, nykytanssin ja poikkitaiteelliset installaatiot pelottavan asiallisesti ja aiheellisesti”. Tätä performanssikritiikkiä vasten Mannerin oma performanssi on tietysti entistä kiinnostavampi hommeli. Ihan jännittää.

Teosnäyte "kapitalismi-kritiikistä ja kommunistisista vallankumousutopioista ponnistavan" taiteilijan tuotannosta. Teoksessa esitetty väittämä "Ilman tissejä ei ole kapitalismia" saattaa hyvinkin pitää paikkansa.
Teosnäyte ”kapitalismi-kritiikistä ja kommunistisista vallankumousutopioista ponnistavan” taiteilijan tuotannosta. Teoksessa esitetty väittämä ”Ilman tissejä ei ole kapitalismia” saattaa hyvinkin pitää paikkansa.

Mutta, kuten sanottua, tämä näytelmä avajaisissa ei suinkaan ollut ainoa kaappaus, jonka uhriksi Sakkinen on tänä vuonna joutunut.

Sakkinen osallistui teossarjalla 57 Varieties viime vuonna investointipankki Carnegien ylläpitämään Carnegie Art Award -taidekilpailuun. Skaban pääpalkintona oli miljoona kruunua ja kunniaa sitäkin enemmän. Samalla taiteilijat tietenkin luovuttivat taiteensa ja minänsä investointipankin mainosviestinnän välillisiksi työkaluiksi, mutta näin se tässä maailmassa vaan tuppaa menemään.

Voitto meni tällä kertaa sivu suun, aina ei voi voittaa. Sivu suun meni myös kilpailua seuraavaksi kaavailtu näyttelykierros.

Carnegie-ehdokasteosten piti lähteä näytille Pohjoismaiden pääkaupunkeihin, mutta rahavarantojensa vähäisyyteen vedoten pankki ilmoitti pistävänsä pillit pussiin ja vetäytyvänsä näyttelykiertueesta. Tämä viime hetken vetäytyminen johti siihen toiseen kaappaukseen, jonka kohteeksi Sakkinen joutui: ilman näyttelyä jääneet museot tarvitsivat täytettä ripeällä aikataululla ja kööpenhaminalainen Den Frie Centre of Conpemporary Art päätyi kutsumaan Carnegie-kilpailussa kolmanneksi tulleen tanskalaisen taiteilijaryhmä A Kassenin täyttämään tyhjiötä.

A Kassenin tapa kommentoida Carnegien päätöstä vetäytyä näyttelykiertueesta oli täyttää Den Frie Center kopioilla teoksista, jotka sinne alkujaan oli tulossa. Tyystin ilman lupaa näyttelyä varten kopioitujen teosten joukossa oli myös Sakkisen 57 Varietes -sarja. Kopiot teetettiin Kiinassa valokuvien pohjalta.

Varo halpoja kopioita. Tässä on A Kassenin kopio Carnegie-kilpailuun osallistuneesta teossarjasta.
Varo halpoja kopioita. Tässä on A Kassenin kopio Carnegie-kilpailuun osallistuneesta teossarjasta.

Kopioiduksi tulleet taiteilijat eivät välttämättä ole pelkästään tyytyväisiä kaapatuksi tulemisesta, mutta kyllä tässä ”paikkasidonnaisiin” ja ”performatiivisiin” teoksiin keskittyvän taiteilijaryhmän näyttelyssä jotain on. Jos ei muuta, niin ainakin se puree komeasti juuri sitä ruokkinutta kättä.

Aito ja alkuperäinen, Puna-Riikon 57 Varieties. Tässä lista punaisen eri sävyistä – ne voi myös käydä tarkastamassa näyttelyssä tai ostaa ihan itselleen (32 000 euroa veroineen): Blood, Camicie rosse, Campari, Cherry, Chili, China, Coca-Cola, Communism, Daredevil, Donald Duck’s Car, Ferrari, Fire Brigade, Johnnie Walker, Ketchup, Khmer Rouge, Lightning McQueen, Lipstick, The Little Red Book, Little Red Riding Hood, London Bus, Love, Manchester United, Marlboro, Mars, Meat, Moulin Rouge, Muleta, Ocean Spray, Republican Party, Red Alert, Red Army Faction, Red Baron, Red Bull, Red Card, Red Carpet, Red Cross, Red Herring, Red Lantern, Red Light District, Red Nose, Red Sea, Red Square, Red Star Belgrade, Redneck, Redskin, Ruby, Santa Claus, Snow White’s Apple, Social Democracy, Socialism, Soviet Union, Spanish Football Team, Strawberry, The Thin Red Line, Three Colors: Red, Tomate Frito, Wine.
Aito ja alkuperäinen, Puna-Riikon 57 Varieties. Tässä lista punaisen eri sävyistä – ne voi myös käydä tarkastamassa näyttelyssä tai ostaa ihan itselleen (32 000 euroa veroineen): Blood, Camicie rosse, Campari, Cherry, Chili, China, Coca-Cola, Communism, Daredevil, Donald Duck’s Car, Ferrari, Fire Brigade, Johnnie Walker, Ketchup, Khmer Rouge, Lightning McQueen, Lipstick, The Little Red Book, Little Red Riding Hood, London Bus, Love, Manchester United, Marlboro, Mars, Meat, Moulin Rouge, Muleta, Ocean Spray, Republican Party, Red Alert, Red Army Faction, Red Baron, Red Bull, Red Card, Red Carpet, Red Cross, Red Herring, Red Lantern, Red Light District, Red Nose, Red Sea, Red Square, Red Star Belgrade, Redneck, Redskin, Ruby, Santa Claus, Snow White’s Apple, Social Democracy, Socialism, Soviet Union, Spanish Football Team, Strawberry, The Thin Red Line, Three Colors: Red, Tomate Frito, Wine.

Ja kun tässä on tapahtunut kaksi kaappausta, niin on ihan pakko mainita myös kaksi muuta hassua sattumusta. Jotain lystikästä nimittäin on myös siinä, että Carnegie Art Award 2014 jää näillä näkymin viimeiseksi kerraksi, kun maineikas taidekilpailu järjestetään. Investointipankki Carnegie on ilmoittanut lopettavansa koko homman.

Riiko Sakkinen maalasi itsensä nurkkaan -näyttelyn avajaisista Sakkinen puolestaan lähti Jari Sarasvuon suoraan televisio-ohjelmaan. Ohjelmassa Sakkinen tivasi Sarasvuolta mistä kumpuaa toimitusjohtaja/guru/profeetan kuvitelma omasta hyvyydestä. Muutama päivä ohjelman jälkeen Nelonen ilmoitti että Sarasvuon ohjelma lopetetaan välittömästi.

Joku voisi epäillä, että Sakkisen kanssa työskentelyssä on huono karma – ehkä tämä karman huonous koskee ainoastaan kapitalisteja.

Riiko Sakkinen maalasi itsensä nurkkaan Helsingin Korjaamo Galleriassa 13.4. saakka.

 

Jaa tämä:

Juuriltaan revitty Banksy ja muita epäselvyyksiä

Teksti Häirikkö

Tukholmassa järjestettiin Banksy-suurnäyttely. Ehkä.

Ei ole helppoa olla Banksy-fani: koskaan ei voi tietää, ovatko teokset aitoja ja mitä yleensäkään on tekeillä. Tukholmassa kohistiin hiljattain tiedotetta, jossa Banksyksi esittäytyvä henkilö julisti järjestävänsä kaupungissa taidetempauksen sunnuntaina 23. maaliskuuta. ”Lähellä olevat tahot” vakuuttivat homman olevan totta – paitsi että taiteilijan virallinen edustaja tuomitsi näyttelyn valheeksi. Tuota kieltoa voidaan tietysti tulkita monin tavoin, eikä se välttämättä tarkoita yhtään mitään.

Banksy-näyttelyä mainostettiin ihan JCDecauxin valotauluissakin.

Vaikka tapahtuman aitoutta Banksy-projektina epäiltiin, houkutteli vain kolmen tunnin ajan avoinna ollut näyttely paikalle runsaasti väkeä. Muutaman tuhannen osallistujan joukossa oli ulkomailtakin varta vasten saapuneita kiinnostuneita. Tasan kello 13 paikalle kokoontunut yleisö ohjattiin viereiseen teollisuushalliin, jossa oli taideteoksia, jotka leikittelivät Banksyn aikaisemmista töistä tutuilla teemoilla.

Kuka tämän takana olikaan, on hän varmaan tyytyväinen projektin saamasta huomiosta. Selviääköhän meille koskaan, kuka se taustahahmo lopulta oli – muutama veijari tosin ilmoittautui jo järjestäjiksi.

Hajanaista kuva- ja videomateriaalia kolmetuntisesta näyttelystä/installaatiosta/performanssista.

Samalla kun yleisö valmistautui Banksyn näyttelyyn Tukholmassa, oli internetissä käynnissä pieni skandaalin poikanen, johon Banksy myöskin liittyi.

Newyorkilaistaiteilija BNE ilmoitti suunnitelleensa yhteistyössä Banksyn kanssa t-paidan, joita myytiin 80 dollarin kappalehintaan YK:n alaisen UN Water Day -kampanjan hyväksi.

Muutaman päivän netissä kierrettyä uutinen julistettiin ankaksi. Saman kampanjan osana myytiin myös esimerkiksi Shepard Faireyn ja Invaderin suunnittelemia paitoja, mutta lopulta Banksyn edustajat kielsivät kategorisesti hänen osallisuutensa. Vedätyksen paljastuttua BNE ilmoitti kyseessä olleen hänen oma sosiaalinen kokeensa ja hän lupasi myös tilittää myyntitulot World Water Daylle. Järjestö ei kuitenkaan ole tyytyväinen vedätetyksi joutumisesta ja uhkaa taiteilijaa oikeustoimilla.

Juuriltaan revitty teos miamilaisessa taidehuutokaupassa. Huutokaupan järjestäjä ei tehnyt suurempaa numeroa siitä, että teos on oikeastaan uudelleen maalattu kopio alkuperäisestä. Ihailkaa kuitenkin kuvaa, koska todennäköisesti teos katoaa nimettömänä pitäytyneen ostajan yksityiskokoelmien uumeniin eikä kukaan muu enää ikinä sitä näe.

Fine Art Auction Miami -huutokaupassa puolestaan oli helmikuun lopulla myytävänä muutama seinästä irrotettu Banksyn taideteos ja yksi auton ovi melkoisen kovaan hintaan. Tai ei niitä töitä oikeastaan oltu irrotettu seinistä, vaan ihan kokonaisia osia seinistä on irrotettu, jotta työt on saatu myyntikuntoon.

Kerta ei ollut ensimmäinen, vaikka Banksy itse on toistuvasti ilmoittanut paheksuvansa tätä teosten poistamista paikoiltaan. Aina niiden seinien ja porttien omistajiltakaan ei ole pyydetty lupaa ennen irrottamista ja edelleen myymistä.

Moni on sitä mieltä, että taiteellisesti nuo teokset ovat relevantteja ainoastaan niillä paikoilla, jonne ne on alkujaan maalattu ja niiden siirtäminen on lähinnä pyhäinhäväistys. Ilman alkuperäistä paikkaa ne menettävät aitoutensa.

Silti näitä juuriltaan revittyjä teoksia myydään kovaan hintaan maailman taidehuutokaupoissa ja tuotot valuvat poikkeuksetta taskuihin, jotka eivät ainakaan ole taiteilijan tai sen yleisön, jolta teokset on riistetty. Viimeisimpään huutokauppaan liittyy kuitenkin jännittävä lisäkäänne.

Huutokaupassa myytiin Banksy kuuluisimpien teosten joukkoon kuuluva Kissing Coppers, jossa kaksi brittiläistä miespuolista poliisia suutelee toisiaan. Teoksesta maksettiin 575 000 dollaria. Teoksen autenttisuuden kanssa on kuitenkin vähän niin ja näin.

Banksy kyllä maalasi vuonna 2004 kyseisen teoksen brightonilaisen Prince Albert -pubin seinään, josta se lopulta huutokauppaan päätyi. Vuosien varrella teosta on kuitenkin vandalisoitu mittavasti ja yhdessä vaiheessa se jopa maalattiin tyystin peittoon. Pubin henkilökunta on restauroinut teosta tarpeen mukaan, baarimikko Jez on käytännössä maalannut teoksen uudestaan.

Nyt tämä Jezin maalaama teos myytiin ehtana banksynä, eikä sen enempää alkuperäinen taiteilija kuin Jezkään saa myyntituloista penninjeniä.

Korvauksia kiinnostavampi kysymys kuitenkin lienee se, onko kyseessä yhä Banksyn teos, kun se on toisen henkilön uudelleen maalaama ja alkuperäisestä paikastaan siirretty? Mitä alkuperäisestä teoksesta on jäljellä ja mistä keräilijä oikein maksoi?

Nyt on auton ovella hintaa. Banksyn New Yorkissa viettämän taiteilijaresidenssin satoa oli sekin maalattu auto, jonka ovi on nyt löytänyt tiensä huutokauppaan. Crazy Horse Car Door -teoksen lähtöhintana oli parisataatuhatta dollaria, mutta se jäi tällä kertaa vielä myymättä. Eihän tällä oikeastaan ole mitään tekemistä alkuperäisen teoksen kanssa, mutta kai potentiaaliset ostajat tietävät mitä ovat tekemässä. Taidekeräilijöiden maailmassa taiteelliset arvot jäävät toisinaan oletetun arvonnousun jalkoihin.

Jaa tämä:

Räjähtävä nollapiste

Teksti Häirikkö

Helsingin Back to (the) Square 1 -taidenäyttelyssä seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Osa vuonna 2011 koetun niin sanotun arabikevään antia oli vallankumouksellinen taide, joka oli yhtä aikaa sekä taidetta että aktivismia. Arabikevät levisi kattamaan useita maita Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Yleisöllä on vielä hetken aikaa mahdollisuus tutustua tuon hulinan keskipisteessä olevien taiteilijoiden teoksiin Helsingissä galleria Forum Boxissa.

Back to (the) Square 1 siirtää vallankumouksen tunnelman turvalliseen galleriaympäristöön, kuitenkaan sitä täysin latistamatta. Tunnelma ja merkitykset välittyvätkin taiteen keinoin jopa tehokkaammin kuin lehtiartikkelien tai videoklippien välityksellä, joiden kautta tietomme yleensä saamme.

Teräsvaijerista, pumpulista ja kyynelkaasukanistereista saa aikaiseksi vaikuttavan installaation.

Forum Boxin näyttelyn lisäksi yleisölle tarjoutuu myös mahdollisuus nähdä Kino Engelissä torstaina 27.3. dokumenttielokuva The Square, joka kuvaa Egyptin diktatuurin kaatumista mielenosoittajien sitkeyden edessä. Dokumentti seuraa muutamia aktivisteja, jotka osallistuvat Kairon keskustassa sijaitsevan Tahrir-aukion valtaamiseen ja heidän kauttaan kuvaa Egyptin vallankumouksen vellomista puoleen ja toiseen. Tahrir-aukio toimi Egyptin vallankumouksen nollapisteenä, jonka tapahtumat heijastuivat koko yhteiskuntaan dramaattisin seurauksin.

Kansannousun alkuhetkien epäusko siitä, että olisi ylipäätään mahdollista nousta maata vuosikymmeniä hallinnutta diktatuuria vastaan muuttuu lopulta euforiaksi Hosni Mubarakin erottua presidentin virasta. Euforiaa kuitenkin seuraa tuskastuminen ja pettymys vallankumouksen ainoan organisoidun ryhmän – Muslimiveljeskunnan – kaapattua vallankumouksen itselleen. Tuokin pyrkimys kahmia valtaa tosin kuivui lopulta kasaan.

The Squarea voi perustellusti moittia turhan henkilökeskeiseksi, mutta samalla se on myös elokuvan vahvuus. Vaikka dokkarin perusteella on mahdotonta arvioida seurattujen henkilöiden todellista merkitystä Tahrir-aukion tapahtumien kulkuun, tapahtumat tulevat iholle yksilötasolla tapahtuvan tarkastelun kautta. Valloittamalla yhden aukion nämä yksilöt valtaavat itselleen ensimmäistä kertaa elämässään omaksi kokemansa tilan.

Vaikka Muslimiveljeskunnan rooli vallankumouksessa on ristiriitainen, eikä se edusta selvästikään ohjaaja Jehane Noujaimin maailmankatsomusta, tuo hän myös veljeskuntalaisen näkemyksiä hyvin esille. Yksi dokumentin keskushahmoista, veljeskuntalainen Magdi Ashour, on joutunut useita kertoja Mubarakin hallinnon kaappaamaksi ja kiduttamaksi. Hän toteaa toisaalta vieroksuvansa Veljeskunnan ratkaisua anastaa vallankumous itselleen, mutta samalla kuitenkin kannattavansa sitä. Ashourin perustelut ovat ymmärrettäviä. Hän haluaa elää yhteiskunnassa, jossa hänen ei tarvitse pelätä pidätetyksi tulemista – Veljeskunnan valta olisi taannut hänen turvallisuutensa.

Nähtyäni elokuvan pressinäytöksessä maanantaina tarkastin viimeisimmät uutiset puhelimestani päästyäni sporan kyytiin Senaatintorin laidalla. Ensimmäisenä vastaan tuli uutinen siitä, kuinka 529 vallasta syöstyn Muslimiveljeskunnan kannattajaa on saanut kuolemantuomion Egyptissä. Ashourin pelot osoittautuivat oikeiksi. Samoin oikeiksi osoittautuvat elokuvan toisen keskushahmon, Khalid Abdallan, ennustus siitä, että vallankumouksen onnistumista voi arvioida vasta vuosikymmenten päästä.

Taiteilija pääsi pidätysselliinkin näiden teostensa ansiosta.

Dokumenttielokuvan katsottuani kävin Forum Boxin näyttelyssä vielä uudemman kerran, ja näyttelykokemus täydentyi merkittävästi dokkarin tukemana. Näyttelyn ripustus on runsaudessaan ylitsepursuava ja näyttelykokemus klaustrofobinen. Tila henkii samaa tunnelmaa, joka välittyi dokumentista – kaoottinen sekamelska on juuri oikea tapa tarkastella taideteoksia, jotka olivat osa vallankumousta ja jotka sitä kuvastavat.

Näyttelytilan halki lentävät kyynelkaasukranaatit tuovat kauhun iholle ja aktivistitaiteilija Ganzeerin Kairon seinille liisteröimät julisteet muistuttavat aktivistien viestineen toisilleen ja kaupungin muille asukkaille kaikin käytettävissä ollein keinoin. Viime kesänä tekemäni Ganzeerin haastattelun voitte lukea täältä.

Yleisö on saanut osana näyttelyä siirrellä kuutioita haluamallaan tavalla ja rakentaa mielensä mukaan muureja.

Hamdy Redan styroksiset ”betonikuutiot” katkaisevat näyttelytilan samoin kuin hallintokoneiston oikeat betonikuution katkaisivat Kairon asukkaiden etenemisen.

Gallerian seiniä taas peittävät värikkäät ja katutaiteelta muotonsa lainaavat maalaukset, jotka hyökyvät päälle vallankumouksen vääjäämättömyydellä. Niiden keskellä on hyvä syventyä näyttelyn lukuisiin videoteoksiin, joissa on dokumentoituna tapahtumien kulkua.

Ammart Abo Bakrin teoksessa Zim Zala Bim iloiset värit ja väkivaltainen kuvasto luovat ristiriitaa kerrakseen.

Egyptiläistaiteilijoiden joukossa on mukana myös palestiinalainen Khaled Jarrar, joka muistuttaa osaltaan ongelmien liittyvän muihinkin maihin kuin Egyptiin. Samojen eristetyksi tulemisen ongelmien ja itsemääräämisoikeuden vaatimusten viesti kulkee läpi Jarrarin tuotannon. Kheled Jarraria olen haastatellut kahdesti, nuo haastattelut löydät löytyvät täältä: Muuri murtukoon ja Leima hanuriin.

Khaled Jarrarin teos Nälkämuuri levitti näyttelyn gallerian seinien ulkopuolelle ja katkaisi Helsingin keskustan läpi kulkevan pyörätie Baanan hetkeksi. Täysin sattumanvaraiselta ja perusteettomalta tuntunut performanssi sai monet raivon valtaan. Muutaman minuutin kestänyt katkos liikkumisen vapaudessa muistutti, että toisaalla nämä liikkumisen rajoitukset ovat merkittävän paljon pidempiä: taiteilijan kotimaassa palestiinalaisalueita halkova ja eristävä muuri on kovin pysyvä rakennelma.

Back to (the) Square 1, 30.3. asti Helsingin Forum Boxissa.

The Square -dokumenttielokuva Kino Engelissä 27.3. kello 17. Näytös on maksuton. Elokuva on nähtävissä myös Netflixissä.

Checkpoint Helsinki tuo elokuussa osana Juhlaviikkojen ohjelmaa näyttelyyn osallistuvien taiteilijoiden uusia installaatioita Helsinkiin.

Jaa tämä:

Ollaan kaikki suomalaisia

Teksti Häirikkö

Kansalaisten version Olen suomalaisesta rikkoo stereotypioita, sotkee ja häiriköi.

Viime päivät internet on ollut täynnä Kansalaiset feat. Medborgaren Olen suomalainen -videota. Se on tosi hyvä ja ottaa tilanteen haltuun aika suvereenisti. Biisin esittää ”kaksitoista ihmistä, joilla on Suomen kansalaisuus, mutta joiden juuret ovat joka puolella maailmaa”.

Ihan sattumalta Olen suomalainen -kappale pyöri meidän toimistolla tiuhaan myös olympialaisten aikaan. Aina kun kollegat mölysivät lätkän tahtiin, minä soitin Leijonat 2012 -kokoelmalevyä, joka on aika hirveä.

Sillä levyllä on toinen toistaan kiusallisempia kappaleita, jotka ovat kansallispaatosta pursuavia ja toiseuden poissulkevia. Yksi joukon hurjimmista on Klamydian Vesku Jokisen tulkinta Olen suomalaisesta. Siinä, missä edellä mainittu uusi versio kappaleesta on positiivinen ja kaikki mukaan kutsuva, koen Jokisen tulkinnan aggressiivisen sulkeutuneeksi. Ei se puhuttele minua suomalaisena tai muutenkaan.

Tämä poissulkeva kansallismielisyys on tietysti sinänsä hassua, koska kyseinen biisi on käännösversio italialaisesta iskelmästä. Muutenkin tuolla lätkäkokoelmalla toistuva kansallispaatos on höpsöä, kuten levyn Voimaan arvostellessanikin totesin: ”jotenkin lämmittää ajatus monikansallisen panimojätin kaljaa ryystävästä miehestä, joka on pukeutunut intialaisesta puuvillasta Malesiassa ommeltuihin vaatteisiin ja jonka kaulassa roikkuu perulaisesta kullasta valmistettu, Ruotsin hovilta lainattu vaakunaeläin – leijona – ja joka yhdysvaltalaisia apinoiden pitää lapasta sydämellään kuunnellessaan suomenruotsalaisen sanoittamaa, saksalaisen säveltämää Maamme-laulua ja joka matsin päätyttyä hoilaa japanilaisen karaoke-perinteen riivaamana italialaista käännössävelmää Olen suomalainen.”

Itse olen parhaan tietoni mukaan totaalisen härmäläinen, jossain Suomineidon korpien syvyyksissä torpan nurkissa kärvistelleiden esivanhempien vaaleatukkainen vesa. Umpisuomalainen siis. Mutta mitä ihmettä suomalaisuus tai kansallisvaltio ovat ja miten ne ovat syntyneet?

Mielikuvamarkkinointia ja brändin rakentamistahan se kaikki oli ja on edelleenkin. Suomalaisuus on oikeastaan ruotsinkielisen akateemisen älymystön 1800-luvulla kunnolla käyntiin polkaisema umpipoliittinen projekti, fennomaniana tunnettu. Ja fennomaanien tavoitteena oli luoda itsenäinen kansakunta kielipolitiikan avustamana. Tähän tarkoitukseen valjastettiin myös taide ja kulttuuri – ulkomaanvahvistuksia unohtamatta – ja niitä hyödynnettiin häpeilemättä. Eiväthän kaikki asianomaiset edes suomea kunnolla osanneet, mutta silti he Suomea määrittelivät ihan perustellusti. Projekti kantoi hedelmää ja Suomi nousi kansakunnaksi muiden kansakuntien joukkoon.

Noin ajatuksena ”suomalaisuuden” juuret ovat melko etäällä Jokisen videolla esiintyvistä kliseistä, joissa jotkut nahkatukat juovat kaljaa löylykiuluista (tietenkin) ja yksi hakkaa tietään läpi harmaan kallionlohkareen (mitäpä sitä muutakaan tekisi vapaa-ajallaan).

Tämä Kansalaisten version Olen suomalaisesta rikkoo stereotypioita, sotkee ja häiriköi. Samalla se on loputtomasti enemmän itseäni lähellä. Ei kaikkia mainoksia tarvitse uskoa ja aina ne kannattaa haastaa. Minun puolestani kuka tahansa, joka kokee olonsa suomalaiseksi saa suomalaiseksi myös julistautua.

Ollaan kaikki suomalaisia, mitä ikinä se onkaan.

Jaa tämä:

Smash-vitun-ASEM, yhä

Teksti Häirikkö

Oliko poliisi epäpätevä vai opportunistinen?

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätti eilen 4. helmikuuta, että oli ihan ookoo, että poliisi pidätti toimittajia Smash ASEMin yhteydessä. Pidätetyksi ja tuomituksi tullut Suomen Kuvalehden valokuvaaja Markus Pentikäinen on vääntänyt asiasta kaikissa kotimaisissa oikeusasteissa ja nyt sitten EIT:kin on läpikäytynä.

Päätöksellä voi olla tai olla olematta merkitystä sille, miten toimittajia kohdellaan jatkossa erilaisten hässäköiden yhteydessä. Tämän ohella EIT:n päätös palautti mieleen kysymyksen siitä, toimiko poliisi todella näin typerästi silkkaa tyhmyyttään, vai oliko kyse sittenkin jostain muusta.

Lauantaina 9. syyskuuta 2006 poliisi siis piiritti ja eristi suhteellisen ronskein ottein Smash ASEM -mielenosoituksen, jonka julkilausuttuna tarkoituksena oli osoittaa mieltä Aasian ja Euroopan maiden huippukokousta (ASEM) vastaa. Olin paikalla toimittajana Smash ASEM -mielenosoittajien ennakkoviestinnän innoittamana, se nimittäin oli melkoisen provosoivaa ja railakasta tee-se-itse-julisteineen. Ilmeisesti poliisikin oli hieman ennakkotiedustellut näitä julisteita ja nähnyt tässä mahdollisuuden vallankumoukselle ja maailman palolle.

Ennakko-odotuksia poliisin lauantaisesta läsnäolosta minulla olikin jo olemassa edellispäiväisen Tampereen-vierailun ansiosta. Koko perjantaiaamuisen matkan Helsingistä Tampereelle kolmostiellä tuli vastaan mustamaijoja auton parin joukko-osastoina. Ilmeisesti noin kaikki Jyväskylän eteläpuoliset poliisilaitokset tyhjennettiin reinikaisista. Tästä minulla ei tosin ole tarkempaa tietoa.

Paikan päällä Kiasman vieressä tilanne oli lauantaina alkuiltapäivästä mielenosoituksen alkamisajan lähestyessä varsin rauhallinen ja odottava. Muutamat mielenosoittajat joivat pussikaljaa ja yleisöä oli paikalla merkittävästi enemmän – yleisön joukossa toimittajien lisäksi myös lapsia, mummoja ja turisteja. Juttelin niitä näitä satunnaisten läsnäolijoiden kanssa, pari sanaan vaihdoin jonkun poliisinkin kanssa. Ilman kummempia ennakkoilmoituksia joukko mellakkavarusteisia poliiseja kuitenkin pian sumputti kaikki paikalla olleet.

Seuraavien tuntien aikana minä ja lukuisat muut tiedustelimme toistuvasti ja varsin rauhallisesti poliiseilta että kuinkas paikalta pääsisi pois – alkoi tulla kylmä ja nälkäkin oli. Ei päässyt. Ei kukaan eikä mitenkään.

SKn Pentikäinen kirjoitti eilen, että saamansa EIT:n ”[p]äätöksen perusteluissa korostuu poliisin osoittaman kuvauspaikan merkitys. Tuomioistuimen perustelujen mukaan tein tietoisen valinnan jättää tämä mahdollisuus käyttämättä ja halusin välttämättä pysyä tapahtumien keskellä, missä olin ollut jo ennen mielenosoituksen alkua. Missään vaiheessa mielenosoituksen aikana minulle ei kerrottu tästä mahdollisuudesta.”

Tovin meitä piiritettyään poliisit myös (hyvin oppikirjamaisesti) tyhjensivät oman selustansa puskemalla kaikki Postitalon ja Sokoksen välissä olleet ihmettelijät ja ohikulkijat poliisirivistön lävitse saman sumppuun. Taas paikalle sattui täysin satunnaista väkeä. Erityisesti mieleeni on jäänyt hyväntuulinen keski-ikäinen espoolaismies, joka oli ollut matkalla Sokoksen S-Marketiin ostamaan alennusbroilereita. Tämä hieman pyylevä herra nappaili laukussaan sattumalla olleella pokkarikameralla matkamuistokuva ja surkutteli alennusbroiskujen menemistä sivusuun, kun kaupan sulkemisaika lähestyi.

Ei tietenkään ole yllättävää, että osa sumputetusta väestä turhautui ja alkoi parhaansa mukaan provosoimaan poliisia. Aika rauhallista meno kuitenkin tuolla myrskyn silmässä oli. Samaan aikaan piiritysrenkaan ulkopuolella kuulemma kuitenkin oli enemmän hulinaa, koska oli lauantai ja paikalle kertyi myös humalaisia.

Myös Voiman silloinen valokuvaaja Klaus Welp oli Smash ASEMissa paikalla. Voiman verkkosivuille tehtiin ekstrapaketti kuvista ja muiden lehtien otsikoista.

Mitään tästä ei olisi tapahtunut, mikäli poliisin operaatio ei olisi ollut naurettavan ylimitoitettu ja pelisilmä hukassa. Poliisi itse loi vaaratilanteen kaikille Kiasma-Steissi-Vanha ylioppilastalo-akselilla liikkuneille – jopa ASEM-vieraille, joita kuljetettiin hotellilta kokouspaikalle tuon spektaakkelin vierestä Simonkadun kautta.

En ole keksinyt mitään muuta selitystä poliisin toiminnalle kuin sen, että käsillä oli mitä mainioin mahdollisuus harjoitella joukkojenhallintaa suuren maailman tyyliin. Koska poliisi muuten pääsisi larppaamaan mellakkaa Suomessa? Kun tilaisuus tarjoutuu, niin sitä mellakkaa leikitään vaikka väkisin ja tarvittaessa se voidaan synnyttää.

Ja kun myös tiedämme, että huonon tiedustelun ja ennakoinnin takia maakuntia oli tyhjennetty poliiseista tämän uhkakuvan perusteella, olisi ollut perin noloa jättää joukkoja käyttämättä. Siinä operaatiossa paloi rahaa ja paljon. Siinä olisi ollut poliisijohdolla ja sisäministeri Rajamäellä selittämistä, jos tuo raha olisi mennyt hukkaan.

Sisäministeri Rajamäki suorastaan räjäytti lian kaduilta.

Edellä kirjoittamaani ei kannata tulkita kannanotoksi väkivaltaisten mellakoiden puolesta. Totta kai se alkuperäinen kourallinen anarkisteja olisi voinut rikkoa liikkeelle lähdettyä Mäkkärin ikkunan, mutta sittenhän heidät olisi voitu ottaa kiinni. Mielenosoittajat eivät olisi ikinä saaneet Helsingin keskustaa sekasorron valtaan tunneiksi kuten nyt poliisi sai.

Jotain poliisin epäonnistumisesta ennakkotiedustelussa ja operatiivisissa toimissa kertoo myös se, keitä se nappasi talteen. Voiman toimittajanakin tutuksi tullut Jukka Vuorio oli yksi mielenosoituksen järjestäjistä ja uhitteli poliiseille toistuvasti miekkarin aikana. Häntä ei pidätetty, mutta toimittajia ja kansanedustajia sen sijaan talteen otettiin. Kuten Vuorio sen muotoili, ”jotenkin ne kytät mokasivat”.

Anarkistijohtaja Vuorion sijaan säppiin jäi siis reilun sadan kohtalotoverin ohella valokuvaaja Pentikäinen, vaikka hän teki tiettäväksi olevansa valokuvatoimittaja juttukeikalla:

”Pidin koko Smash Asem -mielenosoituksen eristysvaiheen ajan kaulassani Journalistiliiton lehdistökorttia. Samaisella kortilla pääsee muun muassa eduskuntaan ja muihin valtion rakennuksiin ilman muuta henkilöllisyystodistusta. Poliisit ovat väittäneet todistajanlausunnoissaan, että eivät tunnistaneet minua lehtimieheksi lehdistökortista ja tuhansien eurojen ammattikalustosta huolimatta. Minusta otettiin jopa poliisin rekisteriin pidätyskuva samainen pressikortti kaulassa.”

Itse en koko piiritystilanteen aikana kertaakaan vilauttanut omaa toimittajakorttiani ja pääsin tilanteen lauettua yöllä kotiin kaikessa rauhassa. Ilmeisesti päätökset siitä, kuka pidätettiin ja kuka pääsi kotiin tehtiin kolikkoa heittämällä.

Poliisin tötöilyä suurempi huolen aihe on kuitenkin EIT:n päätös. Jos työssä olevia toimittajia voi heittää putkaan poliisityön häiritsemisen nimissä EU:n sisällä, kuinka voimme EU:n nimissä moittia lehdistön vapauteen kajoamiseen EU:n ulkopuolella? Mitä mieltä olemme Ukrainassa ja Egyptissä hiljattain tapahtuneista toimittajien pidätyksistä? Ovatko ne ihan jees?

Jos poliisi olisi käskyttänyt toimittajia poistumaan paikalta (ei tosin käskyttänyt), tilanne olisi ollut ongelmallinen poliisin toiminnan moitteettomuuden seuraamisen kannalta. Avoimessa demokratiassa myös poliisin tekemisiä pitää pystyä seuraamaan ja todistamaan. Poliisi, kotimaiset oikeusasteet ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin eivät kuitenkaan ilmeisesti pidä tätä tärkeänä. Kun suhteuttaa tämän näkemyksen viimeaikaisiin paljastuksiin poliisien sotkeutumisesta huumekauppaan, prostituutioon ja muihin hassuihin tapahtumiin, ei voi kuin ihmetellä.

Jaa tämä:

Mainonnan raadollisuus paljastui

Teksti Häirikkö

Mainonta ei oikein voi olla dialogia, koska mainostava yritys kuitenkin kontrolloi sitä, mistä saa puhua.

Mainonta on aikansa peili, se kuvastaa yhteiskuntaa, joka sen on tuottanut. Ei kuitenkaan kannata olettaa mainonnan olevan dialogia tai avointa keskustelua. Viimeisin osoitus tästä on lihatalo Atrian päätös sensuroida avointa kilpailuaan.

Sain sunnuntai-iltana vinkin Atrian Anna lempinimi aterialle -kilpailusta. Turkulainen Janne oli ehdottanut Chicken Jalfrezi -mikroaterian lempinimeksi Raatokuutiota.

Ensimmäinen kommenttini oli, että kyllä joku Atrialla kiroilee aamulla toimistolle päästyään. Taisi kiroilla ja sensuuri iski samantein. Raatokuutio katosi maanantaina aamupäivällä kunniataulukosta, jonka kärkipaikkaa se tuossa vaiheessa piti yli kaksinkertaisella äänimäärällä kakkosena tulleeseen kilpakumppaniin nähden. Onneksi internet ei unohda.

Samoin listalta katosi Kuolleen kanan kirous ja muutama muukin ehdotus.

Kilpailun/kampanjan toteuttamiseen osallistunut brändi-/mainostoimisto Nitro ID kommunikoi sosiaalisessa mediassa kohderyhmän kanssa nuorison omalla kielellä: ”Mitä jäbä duunaa? Täällä voit kreaa huikeit idiksii Atrian itämaisille aterioille yhdessä PackageMedian kanssa duunamallamme ideointikilpailulla: www.kilpailu.kokkaamo.fi Maistuvaa viikonloppua!”

Kilpailun säännöissä tietenkin todetaan, että ehdotusten tulisi olla ”hyvän tavan mukaisia lempinimiä”. Atrian edustaja totesikin maanantaina 3.2. Facebookissa Raatokuutiosta, että ”sääntöjen vastaisiksi tulkitut nimet poistetaan” sekä ”raatosanan käyttö ruoasta puhuttaessa on tulkittu hyvän tavan vastaiseksi”.

Ilmeisesti ”Tipi-tii” ja ”Burn, baby, burn” ovat soveliaita lempinimiä ja kuvastavat paremmin ateriakokonaisuutta sekä sen tuotantoprosessia. Tiedä häntä.

Einesyhtiön toiminta ei ole missään määrin yllättävää, mutta toimii hyvänä muistutuksena siitä että mainonta on yksisuuntaisesta viestinnästä, jossa kaiken toiminnan tavoitteena on lopulta saada meidät – kuluttajat – ostamaan. Nämä sensuroinnit onneksi poistavat viimeisetkin rippeet tasavertaisten keskustelukumppanien illuusiosta.

Atria ei myöskään ole ensimmäinen firma, joka on polkaissut käyntiin tämänkaltaisen ”interaktiivisen” ja ”osallistavan” mainoskampanjan. Vastaavia on nähty ennenkin ja vastaavasti aiempienkin kampanjoiden kanssa on ajoittain hassuteltu. Tuotteliain suomalainen mainoskampanjoiden väärinkäyttäjä lienee taiteilija Riiko Sakkinen.

Hän muun muassa tilasi Yhdysvalloissa käydessään Heinz-ketsuppia Mustard Gas -etiketillä ja osti Espanjasta itselleen Moët & Chandon -samppanjapullon, jonka kylkeen oli tilauksesta kirjailtu sana MOLOTOV Swarovski-kristallein. Molemmat etikettihassuttelut tuotteet syntyivät virallisten mainoskampanjoiden puitteissa.

Sakkinen tilasi myös Nutella-suklaalevitettä kommunistijohtajien/vapaustaistelijoiden/terroristien (valitse mieluinen) nimillä. Tämä meni sukkana läpi Nutellalla.

Aina eivät kuitenkaan ole hommat menneet Sakkisellakaan putkeen: Sakkisen ehdotus McDonald’sin kampanjan yhteydessä ei läpäissyt seulaa. Hän esitti Mäkkärin MyBurger-kilpailussa suunnittelemansa hampurilaisen nimeksi Spicy Hot Capitalism. Tämä ehdotus hylättiin, koska siinä oli ”sopimatonta kieltä”.

Ilmeisesti myös Mäkkärilläkin ollaan sitä mieltä, että kapitalismi on kirosana ja murhaa. Hyvä.

Tämä hampurilainen ei edusta kapitalismia.

Mutta eivät ole Atria tai Mäkkäri ainoita, jotka eivät salli kilpailuun osallistuville aitoa vapautta ehdotustensa kanssa. Hiljattain Coca-Cola joutui kansainvälisen huomion keskipisteeseen, kun yhtiön eteläafrikkalainen haarakonttori sensuroi Share a Coke -sivustolla kuluttajien ehdotuksia. AmericaBlog-sivusto uutisoi tammikuun lopussa, että Coca-Cola kokee Gay-nimisten tilaukset sopimattomiksi.

Tämä siitäkin huolimatta, että Gay on ihan virallinen miehen nimi – joskaan ei välttämättä yleisin ja täysin vailla kaksoismerkityksiä. Wikipedian mukaan se oli vuonna 1990 Yhdysvaltain 795:ksi suosituin miehen nimi.

Cokis kuitenkin hyväksyi samassa yhteydessä nimeksi tölkin kylkeen sanan ”straight”, joka ei käsittääkseni ole virallinen nimi yhtään missään. Oheinen video näyttää melko vastaansanomattomasti missä Cokis seisoo homo-hetero-akselilla:

Tämän Gay-Straight-hässäkän ajoitus on sikäli nolo, että Coca-Cola on myös yksi Kansainvälisen olympiakomitean tärkeimmistä yhteistyökumppaneista ja rahoittaa Sotšin talviolympialaisia, joiden yhteydessä on keskusteltu kovasti homojen asemasta Venäjällä.

Mitä näistä vuorovaikutteisista mainoskampanjoista ja yritysten toiminnasta on sitten opittavissa? Ainakin se, että yritykset ovat perin herkkiä toimiinsa liittyvän kritiikin suhteen. Nämä tapaukset myöskin muistuttavat siitä, että yritysten toiminnan kritisoiminen parodian kautta on suhteellisen helppoa niin kauan yritysten toiminta ei kestä päivänvaloa. Tuoreet todisteen tästä on luettavissa Atrian Facebook-seinältä, jossa kannattaa käydä lukemassa muiden sinne postaamia kommentteja.

Harmillisesti nähtävissä olevassa tulevaisuudessa tuo kritisoiminen ei taida olla muuttumassa tippaakaan vaikeammaksi.

Jaa tämä:

Kohusensuuritaidetta, katso kuvat!

Teksti Häirikkö

Katutaiteilija Sampsan näyttelyssä voi pohtia, onko sensuuri tehokas tapa vaientaa kritiikki.

Joulukuun lopussa Venäjän Omskissa takavarikoitiin taideteoksia suoraan museon seiniltä. Viranomaiset kävivät noukkimassa talteen Katujen ääni -näyttelystä kaikki taideteokset, joissa esiintyi presidentti Putin. Yksi takavarikoiduista teoksista oli suomalaisen katutaiteilija Sampsan Pikkuveli valvoo.

Henkilökunta asetti takavarikoitujen teosten paikalle loppunäyttelyn ajaksi ”Putin oli täällä” -kyltit.

Takavarikointien takana oli Yhtenäinen Venäjä sekä Oikeudenmukainen Venäjä -puolueiden paikallisia jäseniä. Tietenkään takavarikointi ei poista ensimmäistäkään noista teoksista maailmasta eikä se edes vaienna niiden viestiä. Päinvastoin. Samalla sapluunalla tehty Sampsan teos on nähtävissä Lönnrotinkadulla galleria Contempon ikkunassa, osana hänen Culture Jamming – Part 1 -näyttelyä.

Alamaisiaan valvova Pikkuveli ei ole näyttelyn ainoa viittaus Venäjällä viime aikoina takavarikoituun taiteeseen. Lady Putin -teos on vastaus Venäjän viranomaisten päätökselle takavarikoida Konstantit Altuninin teoksia pietarilaisesta galleriasta elokuussa 2013. Tuolloin viranomaisten pinna kärähti maalauksesta, jossa naisten alusasuun pukeutunut presidentti Putin harjasi samoin pukeutuneen pääministeri Medvedevin hiuksia – teos viittasi prosessiin, jossa Medvedevistä leivottiin yhden kauden presidentti Putinin tilalle.

Konstantin Altunin nousi takavarikon seurauksena kansainvälisiin parrasvaloihin. Hän pakeni Venäjältä Pariisiin poliisin pidätettyä takavarikon yhteydessä myös gallerian johtajan ja uhkailtua tälle pitkän tuomion odottavan taiteilijaa.

Samaan aikaan Pariisissa ollut Sampsa maalasi Lady Putin -teoksen pikavauhdilla pariisilaiseen seinään, ja samalla sapluunalla tehty teos on nyt nähtävissä myös Helsingissä ensimmäistä kertaa.

Mutta ei Sampsa pelkästään Venäjän menoa kommentoi teoksissaan. Osansa saa myös esimerkiksi kulutuselektroniikkateollisuus ja erityisesti suuri ja mahtava Apple. Puhelimien ja tietokoneiden valmistaminen johtaa jatkuvaan mineraalivirtaan, joka tuppaa suuntautumaan ensin kolmansissa maissa sijaitsevista kaivoksista halpatuotantomaissa oleviin tehtaisiin, josta elektroniikan matka jatkuu meidän kuluttajien hyppysten kautta usein takaisin kolmansien maiden kaatopaikoille saastuttamaan pohjavedet ja elinympäristöt.

Teos Obsolete Jobs asettaa rinnakkain kännyköiden ja tietokoneiden tarvitsemia mineraaleja henkensä kaupalla tuottavat skidit ja lähes messiaanisen (ja edesmenneen) Steve Jobsin. Teos on suora viittaus Indonesian Bangkan saareen, jossa louhitaan iso siivu maailman tinasta, jota ilman elektroniikkaa ei tuoteta.

Apple ja Jobs eivät tietenkään ole ainoita – tai edes suurimpia – roistoja, joita maailma on päällään kuunaan kantanut. Silti markkinajohtajan asema on aina toimia suunnannäyttäjänä, ja Applen viitoittama tie johtaa yhä uusiin uhreihin. Vaatimuksillaan tuotantoketjun tehostamisesta ja kulujen suitsimisesta Applen johtaja Jobs piti osaltaan huolen siitä, että jokaisen iPhonen ja MacBookin matka raaka-aineesta kuluttajalle on täynnä uhreja. Myös sen puhelimen, jolla näitä kuvia napsin ja sen läppärin, jolla tämä blogin kirjoitin.

Teoksen nimen voi yhdistää myös ”suunniteltuna vanhenemisena” (planned obsolence) tunnettuun ilmiöön, jossa tuotteet suunnitellaan tarkoituksellisesti lyhytikäisiksi, jotta kassakone laulaisi hoosiannaa myös seuraavalla tilikaudella – ja sitä seuraavalla. Voipa nimen myös tulkita tarkoittavan kenties sitä, että Steve Jobsin rakentama imperiumi on tuomittu vanhenemaan ja katoamaan rakentajansa tavoin. Yhtä lailla sen voisi tulkita tarkoittavan sitä, että nykyisen kaltainen orjatyövoiman käyttö tulee päätepisteeseensä pian.

Kukin katsoja varmasti löytää itsekin uusia merkityksiä teoksesta niin halutessaan.

Mutta onko tällä kiukuttelulla mitään väliä? Voiko taiteella vaikuttaa yhtään mihinkään? Sampsan ensimmäinen näyttely, reilu vuosi sitten Jätkäsaaressa järjestetty 49 999 käynnisti Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloitekampanjan. Tästä teemasta uudessa näyttelyssä muistuttaa teos TTVK Apinat. TTVK eli Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus ry tunnetaan ajoittain melko reippaista otteista tekijänoikeusrikkomuksien valvonnan yhteydessä.

Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanja onnistui keräämään tarvittavan 50 000 allekirjoitusta, ja tekijänoikeusaloite on ansioineen sekä puutteineen parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä. Riippumatta eduskuntakäsittelyn lopputuloksesta aloitteen aikaansaama julkinen keskustelu on jo hyvä saavutus. Samoin aloite näyttää kannustaneen saamattomuudesta moitittuja alan toimijoita tekemään omia avauksiaan tekijänoikeuslain epäkohtien korjaamiseksi. Olisikohan esimerkiksi tämä jäänyt tekemättä ilman pientä kannustusta?

Päämäärätietoisuus vaikuttaa olevan keskeinen elementti Sampsan töissä. Hän käyttää taidetta työkaluna, ja sisältö on aina muotoa tärkeämpää. Kaikki teosten aiheet ovat potentiaalisia kampanjan aihioita ja kysymys kuuluu: mikä on seuraava kampanja ja milloin? Taiteilija itse kannustaa yleisöään nousemaan barrikadeille kanssaan:

”Kaupan keskusliikkeet sopivat ruuan hinnoista keskenään ja poliitikot trokaavat maamme kaivosyhtiöille. Meidän kansalaisten tehtävä on osoittaa ongelmia sormella ja vaatia vastauksia. Me emme halua seuraavaa talvivaaraa, tule jammailemaan kanssamme kulttuurilla – häiriköimään.”

Tähän loppuun sopii kuva, jonka Sampsa maalasi ranskalaiselle Join Da Tease -yhtyeelle heidän pian ilmestyvän Premiere Sommation -levynsä kannessa käytettäväksi. Yhtyeen solisti oli törmännyt Sampsan Pariisissa tekemään katutaiteeseen ja innostunut siitä. Sampsan duunit liittyivät paikalliseen tekijänoikeuskeskusteluun ja yhtyeen levytettyä juuri kappale aiheesta, oli yhteys syntynyt. Mutta käsitellään tuota levyä tarkemmin jahka se ensin ilmestyy. Ohessa kuitenkin teos näyttelystä, jossa poseeraa yksi levynkanteen päätyneistä malleista.

”Kuvassa lapsi osoittaa syyttävällä sormella yhteiskunnan epäkohtiin ja samalla tietä kohti valoisampaa tulevaisuutta. Matkalla hän ei arkaile tarvittaessa huutaa näkemiään epäkohtia mikrofoniin.”

Nyt kaikki mukaan huutamaan.

Sampsa: Culture Jamming – Part 1, 2.2. asti Helsingin galleria Contempo, Lönnrotinkatu 23.

Jaa tämä: