AALF

Antropomorfisten eläinten vallankumous ja olemus

Suomalaisten eläinsuhde perustuu yllättävän paljon mainoksiin, pop-viihteeseen ja Raamattuun. Jonkun verran eläinsuhteessa on mukana myös luonnontiedettä.

Kaikkihan tietävät, että saduissa susi on nilkki ja kotka ylväs. Toisinaan karhu on söpö halinalle ja tiikeri turvallinen unilelu. Raamattu puolestaan opettaa että käärme syöksi meidän syntiin ja että kaikki eläimet on annettu meille ihmisille ravinnoksi.

Eat me please?
Kuinka hullua onkaan se, että meille myydään eläimen kappaleita syötäväksi kuvastolla, jossa inhimillistetyt eläimet ovat mahdollisimman söpöjä. KUVA: Angel Gil

Meille myös myydään kulutushyödykkeitä antropomorfisilla eläimillä, eli eläimillä, joille on annettu inhimillisiä piirteitä. Samalla nuo inhimillistetyt eläimet myös heijastelevat – ja vahvistavat – meidän oletuksia eri eläinlajien ominaisuuksista.

Taitelija Riiko Sakkinen on tullut tunnetuksi teoksista, joihin hän lainaa hahmoja mainoksista, sarjakuvista ja piirretyistä. Sakkinen itse kuvailee suhdettaan näihin hahmoihin hyvin jännitteiseksi:

”Teoksissani on merimiesnuttuihin puettuja ankkoja ja miekkailevia kilpikonnia, koska meitä ympäröivä visuaalinen maailma on niitä täynnä. En kuvaa asioita, joita kannatan tai joista pidän, vaan asioita joita vastustan ja inhoan”, Sakkinen kuvailee.

”Hyperrealistisessa urbaanissa maailmassa ei ole todellisia eläimiä, vaan mainosten kokkihattuisia kannibaalisikoja, jotka grillaavat makkaroita.”

Tavallisesti Sakkisen eläinkuvasto esiintyy taidemuseo- ja galleriaympäristössä. Keväällä se oli kuitenkin kohdattavissa ensikertaa myös Helsingin Luonnontieteellisessä museossa, jossa teoksia on ripustettu kunkin hahmon esikuvana toimineen eläimen elämää kuvaavan dioraaman läheisyyteen.

Luonnontieteelisessä museossa järjestetyn Taxonomy of Anthropomorphic Animals -näyttelyn teokset yhdistivät – näyttelyn nimen mukaisesti – taksonomisia huomioita kuvatuista eläinlajeista. Taiteilija siis tarkasteli kuvitteellisia ja inhimillistettyjä eläimiä luonnontieteelliseen jaottelun keinoin. Teoksiin sisältyi listauksia eläinten ominaisuuksista, jotka saattoivat olla vaikka sellaisia, että minkä nimisiä pandakarhuja fiktiivinen kerronta on meille tuottanut ja minkä valtioiden lipuissa on nähty kotka.

Riiko Sakkinen kertoo saaneensa AALF:n manifestin Mikki Hiireltä. Inhimillistetyt eläimet vaativat itselleen oikeutta olla eläimiä.

Samaan aikaan Luonnontieteellisen museon näyttelyn kanssa aukesi myös Animal Show Business -näyttely Galleria Forsblomissa. Tämä näyttely esitti myös tuttuja maskottielämiä. Tällä kertaa nämä eläimet kuitenkin edustivat Anthropomorphic Animals’ Liberation Front -ryhmää, eli ”Antropomorfisten eläinten vapautusrintamaa”.

Nämä logo- ja viihde-eläimet vaativat vapautusta inhimillisenä esiintymisestä, meidän viihdyttämisestä sekä myyntityöstä.

Eläinoikeusaktivismi näyttää keskittyvän eläinten oikeuteen elää fyysisesti vapaana. Voisivatko käsitteellisemmät oikeudet olla yhtä tärkeitä? Oikeus siihen ettei eläimistä tehdä lutusia hahmoja kulttuurin ja talouden käyttöön? Oikeus siihen ettei eläimiä käytetä saduissa symboloimaan ihmisten hyveitä ja syntejä?”, Sakkinen linjaa.

Näyttelyyn kuului myös tarina siitä, kuinka Disneylandissa käydessään taiteilija olisi saanut Mikki Hiireltä ryppyisen kirjeen, jossa oli tämän vapautusrintaman manifesti. Sakkinen julisti ”omistavansa uuden näyttely AALD:n aktivisteille ja kaikille maailman luonnonvastaisesti antropomorfisoiduille eläimille.”

Ravintoketjun huipulta löytyvä, valtavilla kynsillä ja torahampailla varustettu tiikeri poikkeaa näennäisesti höpsöstä piirroshahmosta. Riiko Sakkisen piirrustus kuitenkin muistuttaa siitä, että myös dioramasa esitetty kuvaelma tiikeristä on vahvasti inhimillisten valintojen värittämä. KUVA: Salla Mehtälä / Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus

Vaikka Sakkisen teokset esittävät näennäisesti eläimiä, saattavat nämä absurdit kuvat kertoa enemmän meistä ihmisistä. Luonnontieteellisen museon johtaja Leif Schulmanin mukaan ne kertovat myös suhteestamme eläimiin.

”Ne varmaan kertovat kahta tarinaa. Jos haluaa nähdä teokset myönteisessä valossa, ne kertovat eläinten olevan meille tärkeitä ja että niistä voi tehdä rakastettavia karikatyyrejä. Riikon tapa pakata nämä eläimet tuo kuitenkin esiin myös negatiivisemman, pervertoituneemman puolen.”

Jos antropomorfisten eläinten luonnetta miettii, päätyy helposti myös miettimään sitä, miksi me projisoimme inhimillisiä ominaisuuksia eläimiin. Ja samalla pääsee miettimään myös niitä lukuisia stereotypioita, joita eläinlajeihin ja niiden ominaisuuksiin liittyy.

”Riikon työt kuvastavat eläinsuhdettamme sekä myönteisestä että kielteisesti kulmasta. Ajatellaan vaikka Mikki Hiirtä: Hahmon voi nähdä myönteisenä, sillä se kuvaa hiiren ominaisuuksia tavalla, joka voi saada meidän tykkäämään hiiristä, vaikka oikeat hiiret usein saavat vihaa osakseen syötyään komerosta ruokia. Onko tämä inhimillistäminen sitten positiivista vai negatiivista?”

Eläinlajeihin liittyvät stereotypiat ovatkin tiukassa ja niitä joudutaan ottamaan huomioon myös luonnontieteellisissä piireissä.

”Esimerkiksi suden imago on sellainen, että sitä on väännetty taiteella koko ajan hyvin kielteiseen suuntaan. Näemme ihan käytännössä sen, että tämä vaikeuttaa lajin suojelemista jota on vaikea perustella. Negatiivinen tunnesuhde suteen on niin vahva.”

Sen lisäksi, että Schulman pitää näiden stereotypioiden syntyä kiinnostavana, hän myös huomauttaa, että ne ylläpitävät itse itseään.

”Taide ja populaarikulttuuri ratsastavat yksinkertaistettujen käsitteiden varassa. Jos halutaan kuvata jotain ominaisuutta, on se hyvä tehdä tunnetun symbolin kautta. Jos haluan kuvata jonkun hahmon ylväänä, minun on vaikea tehdä sitä vaikka etanan avulla. Taiteilijana valitsen sen kotkan, koska minulla on paremmat mahdollisuudet onnistua viestin välittämisessä.”

Ja näin stereotypiat samalla vahvistuvat.

Englanninkielinen sanonta ”Elephant in the room” viittaa ongelmaan, joka on kaikkien nähtävillä mutta samalla niin kiusallinen, ettei kukaan haluaisi puhua siitä.

Ristiriita Sakkisen söpöjen ja hauskojen eläinten ja museon kokoelmiin kuuluvien oikeiden eläinten välillä on ilmeinen. Siinä, missä toiset leikittelevät sadunomaisella kuvastolla, toiset nojaavat tiukasti luonnontieteelliseen maailmankuvaan. Vaikka se ei heti ole ilmeistä, on myös niissä realistisesti kuvatuissa eläimissä läsnä inhimillinen katse: niin Sakkisen kuvissa kuin museossa näytillä olevissa eläimissäkin korostuvat nisäkkäät.

Schulmanin mukaan tämä on ymmärrettävää.

”Tottakai meidän luontosuhteemme rakentuu erityisesti niiden eliöiden kautta, joissa näemme itseämme ja nisäkkäisiin kiinnitetään siksi usein enemmän huomiota. Esimerkiksi kasvit saattavat sitten olla vain vihreä tausta.”

Ystävyys on taikaa ja sen tietää niin Pinkie Pie kuin Jolly Jumperkin. Salla Mehtälä / Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus

Samalla, kun hullut piirroskuvat kutsuvat avoimesti katsojaa miettimään suhdettaan eläimiin, kannustavat ne katsojaa tarkastelemaan myös dioraamoja samalla kriittisellä katseella. Samalla katsoja voi myös miettiä luonnontieteessä melko yleistä tapaa rajata ihminen muiden eläinten muodostaman ryhmän ulkopuolelle. Tämä rajaus on enemmän perua Raamatusta kuin tieteestä: jo Mooseksen kirjassa kerrotaan että ”teidän ravintonanne olkoon kaikki olennot, jotka elävät ja liikkuvat”, joka viestii melko vahvasta jaottelusta.

”Ei jako ihmisiin ja muihin eläimiin olekaan luonnontieteellisesti perusteltavissa. Kyseessä on eettis-moraalinen kysymys, ei se ole luonnontiedettä”, Schulman toteaa ja jatkaa ajatusleikillä: ”Jos rinnastaisimme eläimet ihmisiin, tekisimmekö dioraaman jossa olisi sohvalla istuva täytetty ukkeli katselemassa telkkaria.”

Ihmisen läsnäoloa on kuitenkin pyritty tuomaan museossa näkyviin näyttelyllä, joka käsittelee ilmastonmuutosta. Siinäkään ihminen ei itse näy kuin kuvina, mutta kädenjälkemme näkyy.

”Muissa näyttelyissä on esillä liiankin ihannekuvilta näyttäviä dioraamoja. Ne näyttävät luonnon sellaisena kuin me haluaisimme sen olevan, mutta millainen se ei ole. Suomen luonto -näyttelyssä näkyy hieman maaseutuympäristöä, mutta ei sielläkään keskustella siitä, kuinka maatalous ja metsätalous köyhdyttävät ja raiskaavat luontoa.”

Monet museon dioraamoista päin vastoin häivyttävät ihmisen olemassa olon. Mikäli resurssit antaisivat myöten, kiinnostaisi Schulmania miettiä täysin uudenlaisia lähestymistapoja hahmottaa meidän ja muiden eläinten kohtaamisia.

”Esimerkiksi vieretysten voisi olla se ihannekuva tiikeristä ja kaatopaikoilta ruokansa hakeva city-tiikeri.”

Minä en halua
”En halua että ihmiset huijaavat minua”, ”En halua Symboloida mitään”, ”En halua olla iso ja paha”, ”En halua pitää laseja”, ”En halua syödä prosessoitua ruokaa”, ”En halua hymyillä”, ”Ena halua olla hauska”, ”En halua olla naurunalainen”, ”En halua olla maskotti”, ”En halua pukeutua vaatteisiin”, En halua nimeä”, ”En halua mennä lastentarhaan”, En halua naurattaa sinua”, En halua olla ihana ja söpö”, ”En halua olla karismaatinen suureläin”, ”En halua ihmisten pelastavan minua”, ”En halua olla kapitalismin orjuuttama”, En ole kiinnostunut apinoinnista”, ”En halua mainostaa muroja”, ”En halua yritysten riistävän minua”, ”En halua elää Disneylandissa”, ”En halua olla sinun lemmikkisi”, ”En halua olla hunajapupusi”, En halua olla söpö”, ”En halua olla popkulttuuria”, ”En halua olla luonnoton”, ”En halua olla safarisi”, ”En halua viihdyttää sinua”, ”En halua olla pellesi”, ”En halua jauhaa ihmisten paskapuheita”, ”En halua tehdä telinevoimistelua”, ”En halua olla kyttä”, ”En halua myydä sinulle tätä tuotetta”, ”En halua sinun nöyryyttävän minua”, ”En halua olla antropomorfinen”, ”En halua elää supermarketissa”, ”En halua uutta ilmettä”.
Jaa tämä: