Aaltola

lihan syömisestä ja sensuurista

Eläinsuhteemme on mitä erikoisin ja siitä puhuminen on usein vaikeata. Veikkaus oy päätti reagoida keskusteluun sensuurilla. 

Lasten tekemässä nukketeatterissa oli sankareina kolme urheaa pikkupossua. Iso paha susi puolestaan halusi syödä sankaripossut. 

Voima kommentoi Animalian mainosten poistamista katukuvasta tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa. Tämä ja muut Voiman vastikset osoitteesta: http://uusi.voima.fi/vastamainokset
Mainosyhtiö JCDecaux poisti taannoin Animalian eläintuotantoon liittyvät julisteet telineistään. Moni epäili syynä olleen se, että Animalian julisteet saivat vieressä mököttäneet Mäkkärin ja Saarioisten mainokset näyttämään huonoilta.  Voima kommentoi tapahtunutta  tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa

Sekä esityksen tehneet lapset, että me yleisössä istuneet aikuiset samaistuimme urheisiin possuihin ja toivoimme epäonnea sudelle. Pian esityksen jälkeen monet esiintyjistä ja katsojista mutustelivat itse possua.

Harvoin on yhteiskuntamme ristiriitaisuus ja pähkähulluus ollut näin ilmeistä. 

Empatiaa ja eläinsuhdettamme tutkinut Elisa Aaltola puhui tästä ristiriidasta Veikkauksen Inhimillisiä uutisia -julkaisulle. Tuo artikkeli sensuroitiin ex-kansanedustaja Mikko Kärnän vaatimuksesta. Kuten tunnettua, internet ei unohda ja tuo sensuroitu artikkeli löytyy täältä. 

Palataan kuitenkin tähän sensuuriin sen jälkeen, kun olemme katsoneet, mitä sanottavaa Aaltolalla oli.

”’Ihmisellä on taipumus olla näkemättä ikäviä asioita ja totuuksia, jotka sotivat omia etuja tai jo opittuja ajatusmalleja vastaan. Suhteemme eläimiin on juuri tällaisen käyttäytymisen ristipaineessa.’

Tuottajissa on myös eläinrakkaita ihmisiä, vaikka tutkimuksen valossa he harvinaisuus ovatkin.’”

Aaltola puhuu haastattelussa myös lihaparadoksista. Paradoksi rakentuu sen varaan, että me samanaikaisesti ilmoitamme rakastavamme eläimiä, mutta myös hyväksymme tuotantoeläinten oikeuksien tallaamisen ja syömme niitä satujen sankaripossuja. Aaltola muistuttaa lisäksi lajien välisistä eroista. 

 ”Lajit ovat eriarvoisessa asemassa. Toisinaan lemmikin rakastamisen ajatellaan, tiedostamattomasti, olevan jo riittävä osoitus eläinrakkaudesta, mitä puolestaan pidetään yleisesti hyväksyttävänä piirteenä. Lemmikit saattavat olla eräänlaisia toteemieläimiä, niiden rooli on olla symbolina sille, että kyllä minä eläimiä kunnioitan”.

Ateria, innovaatio, ruokainnovaatio, leikkele, Suomi100,
Miten suhtautuisimme uutuustuotteeseen leikkelehyllyllä, mikäli paketin kyljessä meitä katselisikin kissa? Olisiko joulukissasta joulukinkun kilpailijaksi? Jos ei, niin miksi? Näitäkin kysymyksiä pyörittelimme Innovaatioleikkeleet-vastamainosten avulla.

Ehkä ex-kansanedustaja Kärnä tietää paremmin. Samalla, kun hän kertoo tietonsa, niin ehkäpä hän voisi selittää myös sen, mistä hänen hinkunsa sensuuria kohtaan kumpuaa.

En tosin pidättele hengitystäni.

Aaltola itse kertoi saamastaan palautteesta blogissaan, jossa hän myös listaa tutkimuksia, joiden tuloksiin hän Veikkauksen sensuroimassa artikkelissa viittasi. 

”Veikkauksen johtaja kertoi minulle, että päätös ei johtunut jutun sisällöstä vaan siitä, että se oli herättänyt voimakkaan reaktion.”

"Rahalla saa ja hevosesta piisaa." Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki? Lisää hevosen elintarvikepotentiaalista täällä.
”Rahalla saa ja hevosesta piisaa.” Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki?

Kun huomasin uutisen tästä sensuroimispäätöksestä Elisa Aaltolan Facebook-seinällä, kävi mielessä myös median kriisi. Veikkauksen Inhimillisiä uutisiahan ei ole journalistisesti toimiva media, vaan se on osa Veikkauksen yritysviestintää. Ja yritysviestinnässä noudatetaan hieman erilaisia sääntöjä, kuin journalismissa. Esimerkiksi tiukassa poliittisessa ohjauksessa oleva, uhkapelimonopolia pyörittävä yhtiö voi kuunnella poliitikkojen ajatuksia hieman tarpeettomankin herkällä korvalla. 

2000-luvulla riehaantunut median kriisi on myllännyt alaa monin tavoin ja esimerkiksi teknologinen kehitys on liittynyt kriisiin oleellisesti. Perinteinen media ei enää hallitse jakelukanavia ja tietysti tämän myötä resurssit, eli raha, jakautuu uusilla tavoilla. Kun journalismin resurssit ovat huvenneet, ovat esimerkiksi viestintätoimistot tahoillaan palkanneet niitä osaavimpia toimittajia riveihinsä. Tämä ei ole pelkästään hyvä asia ja Salla Vuorikoski avasikin tätä ongelmaa sekä journalismin ja kaupallisen sisällöntuotannon välistä eroa ansiokkaasti Suomen kuvalehdessä. 

”Keskeinen ero journalismissa ja kaupallisissa sisällöissä liittyy riippumattomuuteen. Jälkimmäisessä sisällöt määrää lopulta tiukassa tilanteessa maksaja, jonka lauluja sisällöntuottaja laulaa. Tarvittaessa epäsopiva sisältö vaikka poistetaan, mutta tyypillistä on, että sellaisia ei lähtökohtaisesti edes lähdetä tekemään.

Journalismissa ensisijaista on rahoittajasta riippumaton pyrkimys totuuteen ja aiheiden monipuoliseen käsittelyyn. Aina siinä ei onnistuta, mutta näitä tavoitteita vasten journalismin onnistumista voi joka tapauksessa arvioida.”

Journalismi on tietenkin aina ihmisten tekemää ja sikäli altis virheille. Ja esimerkiksi tuore skandaali, kun paljastui, että Der Spiegelin toimittaja oli tekaissut haastatteluja järjestelmällisesti muistuttaa siitä, että inhimillisiä prosesseja pitää seurata valppaasti. Journalismiin sisältyy tämä sisäinen korjausmekanismi, yritysviestintään ei.

Ex-kansanedustaja Kärnän ja Veikkauksen toiminta muistuttavat meitä kaikkia siitä, että tarvitsemme journalismia, joka ei nöyristele poliitikkojen edessä ja joka ei toimi pelkästään edustamansa yhtiön mainoskanavana. Ehkä tästä muikkarista voimme Kärnää kiittää, muilta osin hävetköön. 

 

Jaa tämä:

Rahat tai henki

Maailma on piinan areena. Kulttuuriset ja poliittiset tekijät vaikuttavat siihen, kuinka paljon ja ketä kohtaan tunnemme empatiaa.

Toisinaan empatiaa vältetään henkilökohtaisista syistä. Nähdessään häkissä ahdistuneina makaavia kettuja tai teurasjonossa kulkevia lehmiä, moni kavahtaa. Neurotutkija Jean Decetyn tutkimuksissa on havaittu, että empatia voi herättää voimakasta ahdistusta, ja tällöin yksi reitti hädästä ulos on empatiasta irtisanoutuminen. Kovuus voi olla opeteltua.

Maailma on piinan areena, ja empatian välitön kohdistaminen kaikkiin kärsiviin olisi musertavaa. Usein empatiaväsymykseen vajotaan silloin, kun yksilö kokee, ettei mitään ole tehtävissä. Pallomme lainehtii kärsimystä, kaikkia ei voi pelastaa, joten eikö parasta ole vain katsoa pois? Aiheesta kirjoittanut mediatutkija Susan  Moeller on väittänyt, että empatiaväsymys on seurausta ajasta, jossa media muistuttaa meitä alati hädästä mutta yksilö kokee itsensä voimattomaksi.

Pitäisikö kärsimyksestä siis puhua vähemmän? Yksi näkökulma on, että toivottomuuden sijaan tulisi lisätä toivoa positiivisten tarinoiden kautta. Kuvat onnellisista yksilöistä voivat toisinaan havahduttaa enemmän empatiaa kuin pohjaton hätä. Asiaan liittyy myös väite, että hädänalaisia ei tulisi kuvata passiivisina kärsijöinä vaan aktiivisina yksilöinä, jotka viimeiseen saakka yrittävät pysyä elossa. Passiivisiin, hiljaisiin olentoihin on vaikeampi samastua kuin aktiivisiin toimijoihin.

Tämä pätee ihmisten ohella myös muihin eläimiin. Aina kuoleman kuvat eivät ole tehokkain keino muistuttaa siitä, että eläinkin on mielen omaava yksilö. Eräs keino punoa esille toivoa on tarjota tarinoita, jotka koskettavat luonnonvaraisia tai teollisuudelta pelastettuja eläimiä – niitä, jotka voivat toteuttaa mieltään vapaammin kuin häkki sallii.

Silti kärsimyskin on kohdattava, hätää ei saa silotella pois. Kulttuurintutkija Susan Sontag on sanonut, että meillä on velvollisuus katsoa hätää, joka on poliittisesti aiheutettua ja jonka poistamiseen me itse voisimme vaikuttaa. Sairaiksi jalostettuja superkettuja on kuvattava ja katsottava, positiivisten tarinoiden rinnalla tulee kuljettaa muistutuksia siitä kauhusta ja kivusta, joita kulttuuriset oletukset ja taloudelliset intressit voivat aiheuttaa. Yksi tapa nivoa toivoa myös kauhun esiintuloihin on muistuttaa vastaanottajaa siitä, että hän itse voi tehdä jotakin. Aktiivisuuteen kannustaminen ja toimintakanavien tarjoaminen ovat empatian kannalta elinehto. Passiivisuus taas tuhoaa tunnetta.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.

Kaikki on suhteellista. Se, mikä on liian ”epämukavaa”, riippuu siitä, mihin olemme tottuneet. Keskiluokkainen, hyvinvoiva suomalainen saattaa kokea, että jo pienikin vilahdus hätää on liikaa. He saattavat vaatia rauhaa epämiellyttävältä tiedolta samalla, kun kuluttavat eläintuotteita tai kantavat turkista. Empatiaväsymys voi olla ylenmääräistä hedonismia. Tämä tarkoittaa, että se on myös yhteiskunnallista.

Mediatutkija Lilie Chouliaraki esittää, että median tapa kuvata kärsimystä johtaa usein empatiakatoon. Yksi median yleinen metodi on kärsimyksen luonnollistaminen: tiettyjä ryhmiä kuvataan luontaisina kärsijöinä. Chouliaraki käyttää esimerkkinä afrikkalaisten luonnollistettua kärsimystä, mutta samoin eläimiä kuvatessa luonnollistetaan se, että niitä ahdetaan häkkeihin tai sähkötetään hengiltä turkisreuhkan nimissä. Luonnollistaminen häivyttää kärsimyksen poliittisia taustoja eli sitä, että kärsimys on seurausta epäoikeudenmukaisista hierarkioista tai vallankäytöstä. Se myös poistaa mahdollisuuksia ja ylipäätään halukkuutta tehdä mitään asian hyväksi.

Lopulta myös empatiasta tulee turhaa. Miksi itkeä täysin luonnollisen hädän edessä? Empatian ylläpito vaatiikin ”luonnollisuuksien” purkamista. Ehkä se piina, joka seuraa eläinten sullomisesta tuotantolaitoksiin kymmenien miljardien vuositahtia, onkin ideologisen tehokkuusajattelun eikä ”luonnollisuuden” määrittämää.

Sosiologi Stanley Cohenin mukaan empatiaväsymyksessä on lopulta kyse mediaväsymyksestä. Media ei käsittele kärsimystä tavalla, joka nostattaisi empatiaa. Yksilöitä kuvataan lukumäärinä, jotka puolestaan sidotaan taloussuhdanteisiin, ja lopulta juuri talous määrittää kärsimyskuvastoa.

Eläinteollisuus hahmotetaan taloudellisen hyödyn kautta, ja jopa eläinsuojelulaki keskittyy siihen. Kun me luulemme olevamme uupuneita empatiaan, meidät on itse asiassa pyörryttänyt sellainen yhteiskunta, joka keskittyy talouteen ennen yksilöitä.

Lopulta vastassa on kollektiivinen kovettuminen. Cohenin mukaan nykyiset markkinajohteiset yhteiskunnat leimaavat moraalisen huolen ja myötäelämisen liian pehmeiksi. Erityisen selkeästi tämä näkyy eläinasenteissa. Niiden kohdalla on usein oletuksena, että empatia ei ole realismia. Mutta mikä on realistisen eläinsuhteen kriteeri – se, että keskitymme eläinten taloudelliseen tuottavuuteen, vai se, että otamme lukuun myös sikojen ja kettujen yksilöyden sekä mielen?

Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa. KUVA & MEEMI: OE
Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa.
KUVA & MEEMI: OE

Empatian vaimentaminen on poliittista. Ihmiset osaavat sammuttaa empatiansa eri tilanteissa, kuten sodankäynnissä, ja yhteiskunta voi tehdä tästä tavan suhteessa tietynlaisiin ryhmiin. Kun toinen määritetään ennen kaikkea kilpailijaksi, haitaksi, resurssiksi tai ruoaksi, katoaa tämän yksilöys ja samalla empatian mahdollisuus kaventuu. Mikäli maailmankuvan kes kiössä on ihmisen etuoikeus, on absurdia pohtia empatiaa kettua tai sikaa kohtaan.

Edessä on kaksi mahdollisuutta: tehdä politiikastamme ja kulttuurisista uskomuksistamme sellaisia, että ne mukailevat empatian tarjoamia näkökulmia muihin ryhmiin, tai vaimentaa empatiaa. Moraalin kannalta valinta on selvä: mikäli haluamme huomioida myös muut kuin itsemme ja itsellemme mieleiset ryhmät, empatia tarvitaan kulttuuristen ja poliittisten arvojen keskiöön.

Cohenin mukaan tärkeintä on keskittyä niiden asenteiden ja instituutioiden muokkaamiseen, jotka aliarvioivat empatian merkitystä moraalisena navigaattorina. Jos kulutusta korostava talousyhteiskunta saa meidät uskomaan, että luvut ovat yksilöitä oleellisempia, on tuota yhteiskuntaa muutettava. Sama pätee eläinsuhteeseen. Mikäli yhteiskunnalliset oletukset ja instituutiot ohjaavat meitä ajattelemaan, että kettu on mielellisen olennon sijaan turkissomiste, on aika muuttaa oletuksia.

On aika kyseenalaistaa talous ja mainonta, jotka kuvaavat muita eläimiä pelkkinä ruumiinkappaleina, joita laittaa pannulle ja ripustaa kaulaan. Niiden vastapainoksi muut eläimet pitäisi tuoda esiin omanlaisensa mielen omaavina otuksina. Nämä uudet kuvat ja sanat voivat raapia rikki kärsimystä piilottavaa rahan politiikkaa.

Kirjoittaja on filosofi ja tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Aaltola on juuri julkaissut Sami Kedon kanssa kirjan Empatia – Myötäelämisen tiede (Into).

Lue myös Tampereen yliopistot tutkijoiden Eija Vinnarin ja Matias Laineen artikkeli Pehmitettyjä totuuksia. He ovat analysoineet eläinoikeusaktivistien salaa tuotantoeläimistä ottamia kuvia ja niiden esittämistä varjoraporttien viitekehyksessä.

Jaa tämä: