Aktivismi

Polkupyörähäiriköt parantavat maailman

Viime viikolla Helsingissä kuoli pyöräilijä autoilijan perseiltyä ja bussi lanasi kuolonkolaria seuranneen muistokulkueen. Tilanne on kestämätön.

Vastakkainasettelun aika on täällä, tämä on tosiasia Helsingissä Herran vuonna 2015. Tuskin mikään alleviivaa tätä karmaisevammin kuin tapaus, jossa autoilija ilmeisen tahallisesti ajoi pyöräilijän kumoon kohtaloikkain seurauksin. Polkupyöräily on viime vuosina kasvattanyt suosiotaan ja samalla pyöräilyä kohtaan esitetty kritiikkikin lisääntyy.

Miten saisimme laukaistuksi tämän pyöräilijöiden ja muun liikenteen välisen jännitteen? Toisinaan epäkohtien esiintuominen kansalaisaktivismin keinoin on hyvä ratkaisu – sitten kun epäkohdat ovat näkyvillä voidaan niihin myös puuttua.

Mielenosoitukset ovat hyvä tapa tuoda ongelmia esiin. Sunnuntaina 16. 8. polkupyöräilijät halusivat muistaa mielenosoituksella menehtynyttä pyöräilijää, mutta tuo tapahtuma onnistui entuudestaan lisäämään jännitteitä. Aikataulussa pysymisestä huolestunut bussikuljettaja päätti kurvata keskelle kulkuetta ja lanasi samalla pyöräilijöitä kumoon. Tuskin kukaan toivoi kulkueen osoittavan ongelmia näin konkreettisesti.

Myös taiteenmuotoiset performanssit voivat tehdä ongelmakohtia näkyviksi. Viime vuonna Let’s Bike It! -järjestö havainnollisti Latviassa performatiivisen mielenosoituksen avulla kuinka pyöräilyt tukeminen hyödyttää ruuhkassa istuvia autoilijoita: Auto vie verrattomasti pyörää enemmän tilaa ja jokainen pyörä tarkoittaa käytännössä väljempiä katuja autoilijoille. Polkupyöräilyn helpottaminen ja mukavoittaminen siirtää yhä useamman pyörän selkään ja samalla vähentää autoja liikenteestä sekä vapauttaa joukkoliikenteen kapasiteettia. Myös ei-pyöräilijöiden kannattaisi ymmärtää että pyöräilyinfran parantaminen kaupungissa olisi kaikkien etu. Siis ihan kaikkien.

Esimerkiksi Helsingissä menehtynyttä pyöräilijää muistaneet 850 pyöräilijää olisivat vieneet verrattomasti enemmän tilaa, mikäli jokainen pyöräilijä olisi ottanut tilaa auton verran.
Kuva Riiassa järjestetystä Let’s Bike It -performanssista/mielenosoituksesta. Esimerkiksi Helsingissä menehtynyttä pyöräilijää muistaneet 850 pyöräilijää olisivat vieneet verrattomasti enemmän tilaa, mikäli jokainen pyöräilijä olisi ottanut tilaa auton verran.

Vaikka jokainen pyöräilijä hyödyttää jokaista autoilijaa, niin ei sitä rakkautta liikaa ole herunut. Itse olen ajanut Hämeentietä henkeni uhalla, kun autot ohittavat senttien päästä kiirehtiessään seuraaviin punaisiin valoihin. Meitä pyöräilijöitä kuitenkin syytetään toistuvasti öykkäröinnistä liikenteessä. Ilmeisesti kuolonkolariakin edelsi se, että pyöräilijä ohitti punaisissa seisseen autojonon ja lähti vihreissä porukan keulilta. Tämä ei ole ollenkaan harvinaista, koska usein niiden autojen puristuksissa ajaminen on hieman riskaabelia. Tämä on viranomaistenkin tiedossa ja muutamissa paikoissa Helsingissäkin siihen autojen ja suojatien väliin on jopa maalattu oma tasku pyöräilijöille – paalupaikka niin sanotusti.

Yksi tapa tuoda esiin pyöräilyn kannalta ongelmallisia paikkoja kaupungista, on viedä pyörät joukolla sinne ongelmapaikkoihin. Helsingin polkupyöräilijöiden Kriittinen pyöräretki -tempaukset tekevät tätä kerran kuussa. Kriittisten pyöräretkien tarkoituksena on edetä ongelmalliseksi katsotulla reitillä halki Helsingin ja kiinnittää huomiota tähän etenemisen vaikeuteen. Varmasti me pyöräilijät noin joukkona olemme harmistusta herättäneet, mutta ehkä jotain paremman maailman siemeniäkin on kylvetty. Hämeentien pyöräkaistan vimmattu vaatiminen on osaltaan vaikuttanut siihen, että vaihtoehdosta on alettu käymään ihan oikeata keskustelua.

Aivan varmasti meidän pyöräilijöidenkin puolella on urpoja ja huonosti käyttäytyviä yksilöitä. Järkevällä liikennesuunnittelulla öykkäröintiä kuitenkin saisi minimoitua. Harmillisesti kotikaupunkini pyöräliikenteen suunnittelusta ei sitä järkeä ole liikaa löytynyt – yksi Baana ei vielä poista vuosikymmenten töpeksimisiä. Helsingissä on liikennesuunnittelupuolella näyttänyt olevan vallalla suunnittelufilosofia, jossa ensin piirretään autoille suorin reitti paikasta a paikkaan b, ja pyörät sekä jalankulkijat sitten roiskitaan sinne laidoille jos muistetaan.

Tämä huono suunnittelu vuorostaan johtaa niihin jalkakäytävään päättyviin pyöräteihin ja muihin päättömyyksiin, jotka ruokkivat eri tavoin liikkuvien välistä kränää.

Sen sijaan, että me kaupungilla liikkuvat kiroilemme toisillemme, pitäisi meidän ehkä painostaa päättäjiä ja virkamiehiä pontevammin. Kriittiset pyöräretket ja muut kansalaisaktivismin, -tottelemattomuuden sekä taiteen keinot ovat usein hyvä tapa tähän. Joten rakkaat autoilijat, mikäli jäät jumiin meidän kulkueemme perään älkää hermostuko: Me siinä vaadimme parempaa kaupunkia sinullekin.

Kuva viime kesänä Hämeentiellä ajetulta Kriittiseltä pyöräretkeltä. Tuolla retkellä muiden joukossa polki myös Hollannin suurlähettiläs, joka puolestaan kannusti Helsinkiä panostamaan pyöräilyn edistämiseen.
Kuva viime kesänä Hämeentiellä ajetulta Kriittiseltä pyöräretkeltä. Tuolla retkellä muiden joukossa polki myös Hollannin suurlähettiläs, joka puolestaan kannusti Helsinkiä panostamaan pyöräilyn edistämiseen.

Jaa tämä:

Piikkiä kodittomille ja muille ei-toivotuille

Mitä kaikkea kiinteistöjen omistajat ovatkaan valmiita tekemään poistaakseen ei-toivotun aineksen tiluksiltaan, ja kuka kaupungissa oikeastaan saa olla ja elää?

”Kuole ojaan” on se oppi joka tulee mieleen, kun ajattelen monia kodittomiin kohdistettuja häätötoimenpiteitä. Sen sijaan, että kodittomuus ratkaistaisiin järjestämällä kaikille katto pään päälle, tyytyvät monet siihen, että ne kodittomat siivotaan pois näkyvistä.

Nähdäkseni tähän toimintaa ajaa halu määrittää se, kuka saa kaupungissa olla ja elää.

Aiheesta nousi melkoinen haloo pari vuotta sitten, kun Lontoossa asuinrakennusten ja kauppojen edustoille asennettiin oikein joukolla piikkejä, joilla haluttiin estää kodittomien nukkuminen talojen syvennyksissä. Aihe palautui mieleen hiljattain törmättyäni jälleen uuteen tapaan sabotoida kodittomien haitaksi asennettuja piikkejä.

Taiteilija-aktivistiryhmä Anti Anti-Homeless Spikes muunsi piikeillä peitetyn ikkunanalusen mikromakuuhuoneeksi kirjahyllyineen ja sänkyineen. Installaation nimi oli Space, Not Spikes (”Tilaa ei piikkejä”). Tekijät itsekään tuskin olettavat installaation säilyvän paikoillaan pitkään, mutta kyllä se lähettää selkeän viestin. Tämä viesti on luettavissa myös ryhmän nettisivuilla:

”Asuessamme kaupungissa poukkoilemme paikasta toiseen tiukasti määriteltyjä reittejä. Meille kerrotaan missä saa kävellä ja missä saa istua, mihin olemme tervetulleita – mutta ainoastaan mikäli meillä on rahaa ja käytämme sitä.. ..Mikään ei sano ’Pääsy kielletty’ yhtä tehokkaasti kuin rivi teroitettuja anustappeja jotka estävät meitä käyttämästä julkista tilaa. Space, Not Spikes kumpuaa vihasta, joka syntyy julkisen/yksityisen tilan jaon epätasa-arvoisuudesta.”

Anti Anti-Homeless Spikes: Space, Not Spikes.

Anti Anti-Homeless Spikes: Space, Not Spikes.

Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun taiteilija-aktivistit ovat puuttuneet näihin piikkeihin. Pari vuotta sitten, kohun velloessa vimmatusti, The Accidental Anarchist -sivu julkaisi hyvän tavan torpata piikit: pikasementti. Sivulla neuvotaan oikein kädestä pitäen, mitä sementtiä hankkia ja mistä sekä miten sitä tulisi käyttää.

Sivulla myös huomautetaan, että ratkaisuksi on ehdotettu myös uretaanin kaltaisia kovettuvia vaahtoja. Näitä kuitenkin pidetään liian helposti poistettavina. Sementtiä sen olla pitää.

Idea oli hyvä, eikä kestänyt aikaakaan kun sitä päästiin soveltamaan. Kodittomuuspiikkejä toden totta peitettiin sementillä Lontoossa. London Black Revolutionaries -niminen ryhmä ilmoitti olleensa asialla, kun Tesco-ruokakaupan ikkunalipat oli tukotettu sementillä.

Ennen kuin kukaan huutaa, että merkityksetöntä vandalismia, niin huomautettakoon, että Tesco ilmoitti pikaisesti sementoinnin päälle, että se hankkiutuu eroon piikeistä. Voitto ihmisyydelle.

Jaakko Leeve: Free As A Bird.
Jaakko Leeve: Free As A Bird.

Vähemmän aktivismin ja enemmän taiteen tontille menevät myös teokset, jotka puuttuvat vähemmän sääntöjä rikkovasti näiden piikkien ja makaamisesteillä varustettujen penkkien ideologiaan.

Vuosi sitten ArtHelsinki-nykytaidemessuilla oli esillä Jaakko Leeven taideteos Free As A Bird, joka yhdisti puiston penkin ja lintujen karkottamiseen tarkoitetut piikit.

Teos kiinnitti huomiota syrjivänä muotoilunakin tunnettuun ilmiöön, jossa pyritään rajoittamaan esimerkiksi puistokalusteiden käyttötapoja. Helsingissä puistojen penkkejä on alettu tilaamaan yhden istuttavina ja leveämpien penkkien keskelle on asennettu ylimääräisiä käsinojia, jotta niillä ei pystyisi nukkumaan. Ei niillä myöskään oikein pysty istumaan yhdessä oman kullan kanssa, mutta se on ilmeisesti pieni hinta maksettavaksi siitä, että pulsuille näytetään niiden paikka.

Samaan ilmiöön ja julkisen tilan kaupallistumiseen kiinnitti huomiota saksalaisen Fabian Brusingin videoteos Pay & Sit vuodelta 2008

Fabian Brusing: Pay & Sit.

Muutamissa valituissa paikoissa Helsingin keskustassa on myös soitettu klassista musiikkia kaiuttimista, jotta nuoriso ei norkoilisi siellä. Ja siis nämä paikat, joista nuorisoa häädettiin, ovat julkisia.

Kauppakeskuksistakin nuorisoa on hätistelty esimerkiksi poistamalla penkit (Kamppi). Tämä on sikäli yllättävää, että luulisi tulevien asiakkaiden sitouttamisen kannattavan, enkä itse ainakaan hirveän lämmöllä muistaisi kauppakeskusta joka on kyykyttänyt minua. Vaikka kauppakeskuksen voittomarginaali ei kiinnostaisikaan ovat nämä oleskelua rajaavat siirrot kiinnostavia laajemmallekin yleisölle, koska kauppakeskuksille raivataan koko ajan lisää tilaa – tämän myötä julkinen tila muuttuu puolijulkiseksi.

Tämä katkelma elokuvasta What Would Jesus Buy? näyttää kuinka aktivistitaiteilija Reverend Billy seurakuntineen kaappasi hetkeksi Mall of America -kauppakeskuksen. Samaa menoa koettiin taannoin myös Helsingissä, kun Rev. Billy saapui Lens Politica -festivaalin vieraaksi ja suoritti vastaavan tempauksen Forumin ja Kampin kauppakeskuksissa.

Näitä koditonpiikkejä, pätkittyjä penkkejä sekä vienoa klasaria yhdistää melko armoton arvomaailma. Toki ymmärrän, että toisinaan jotkut ihmiset voivat ärsyttää, mutta sellaista se elo yhteiskunnassa vaan on. Jos kodittomuus häiritsee, ei ongelma poistu piikkiä jakamalla. Ja jos junnuilta puuttuvat paikat norkoilla, he sellaiset kyllä valtaavat.

Ehkä me kaipaisimme hieman inhimillisyyttä yhteiskuntaamme. Ja sitten sitä tilaa voisi myös vaatia takaisin kansalaisille.

Jaa tämä:

Suomi-brändi vessasta alas?

Viime viikolla natsit ja valtio vetivät Suomen nimen lokaan jopa latinaksi.

Vuonna 2008  ulkoministeri Stubb asetti arvovaltaisen valtuuskunnan miettimään Suomen maabrändiä. Onhan se tietysti ihan järkevää pohtia näitä asioita hieman teoreettisemminkin. Välillä kuitenkin tuntuu siltä, että on hieman turha kauhoa vettä pois veneestä, jos samalla porataan reikiä saman veneen pohjaan.

Viime viikolla uutisvirtaani dominoi kaksi tapahtumaa, jotka molemmat liittyivät Suomeen ja levisivät maailmalle. Toinen näistä tapahtumista oli valtion omaa tekoa, toinen puolestaan sai lisäpontta muuan kansanedustajan ja vallankumouksellisten kansallissosialistien veljeilyn myötä.

Miten meni noin niinku omasta mielestä?
Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Ensimmäinen Suomi-uutinen on tietenkin natsien mielenosoitus Jyväskylässä, jonka päätteeksi nämä oman elämänsä patriootit pahoinpitelivät sivullisia. Tuon tapauksen ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä kenellekään, mutta näinpä vaan tuli. Poliisiylijohtaja Kolehmainen ilmoitti yllättyneensä ja samaa ovat toistelleet monet muutkin.

Tämä yllättyneisyys ei olisi niin yllättävää, mikäli sama ryhmä ei olisi viimeisen parin vuoden aikana syyllistynyt muun muassa Pride-kulkueeseen kohdistuneeseen kaasuiskuun (88 uhria), puukotukseen, pahoinpitelyihin ja öykkäröintiin kokoomuksen vaaliteltassa sekä kirkkopäivillä.

KUVA 2
Tämä herätti hilpeyttä sosiaalisessa mediassa (http://on.fb.me/1HkQXvo)

Sen lisäksi että tuo riehuminen on totaalisen perseestä, se sai huomiota maailmalla. Normaalin uutisoinnin lisäksi esimerkiksi liikematkoihin ja kokous- sekä tapahtumajärjestelyihin keskittynyt kansainvälinen (ja ilmeisen suuri) CWT-matkatoimisto lähetti Suomessa oleville tai tänne aikoville asiakkailleen varoituksen natsien väkivallasta. Tämä samalla, kun liike- ja kongressimatkalaisia paksuine lompakkoineen yritetään haalia tänne kaksin käsin.

Maan poliittinen johto on ollut perin hiljainen näiden tapahtumien edessä. Ulkoministeri Soini lähti Kuninkuusraveihin kyttäämään hevosia ja syömään possua.

Onneksi saamattomien ja sanattomien poliitikkojen vastapainoksi saimme Meillä on unelma -tapahtuman, joka levisi maailman medioihin verrattoman tehokkaasti (mm. Washington Post, New York Times). Vapaaehtoisvoimin toteutettu tapahtuma taisi tuoda parempaa peeärrää kuin maabrändityöryhmän fantastinen unelmahöttö luomusta ja merellisyydestä.

Toinen viime viikon Suomi-uutinen liittyi valtion omistamaan monitoimimurtaja Fennicaan, jonka korjaukset saatiin valmiiksi. Fennica vaurioitui aikaisemmin kesällä seikkailtuaan pohjoisilla merialueilla osana Shellin öljynetsintäoperaatiota ja joutui nilkuttamaan korjattavaksi Portlandiin.

Tapaus sai runsaasti huomiota maailmalla, seurataanhan Shellin tekemisiä hyvinkin tarkasti. Ehkä meidän suomalaisten pitäisi olla tyytyväisiä siitä, että tuon selkkauksen kohdalla valokeilassa on lähinnä Shell. Ja samoin me voimme ehkä olla tyytyväisiä siitä, että Suomen latinankielinen nimi, Fennia, ei ole erityisen tunnettu maailmalla. Olisihan se perin noloa, jos tuo nyt parjatun monitoimimurtajan nimi olisikin johdettu maamme englanninkielisestä nimestä.

Maabrändityöryhmä epäilemättä muistaa kiittää laivan nimeämistoimikuntaa joka ei läiskännyt laivalle nimeä The Finn tai jotain vastaavaa.

Tässä sitä Suomi-kuvaa rakennetaan.
Tässä sitä Suomi-kuvaa rakennetaan.

Korjausten valmistuttua viime viikolla, Fennican oli määrä suunnata suorinta tietä takaisin öljynetsintään. Greenpeacen aktivistit kuitenkin estivät sen etenemisen roikkumalla valjaiden varassa sillalta, joka ali aluksen oli kuljettava. Aktivistit onnistuivat viivyttämään laivan etenemistä noin 40 tunnin ajan, kunnes kapteeni päätti alittaa sillan henkilövahinkojen riskeistä huolimatta.

Tätä suomalaisten murtajien vuokraamista öljynetsintäoperaatioihin on arvosteltu hyvinkin voimakkaasti jo pidempään muutamastakin ihan perustellusta syystä. Ensinnäkin on ihan perusteltuja syitä jättää arktisilla merialueilla olevat fossiiliset polttoaineet rauhaan ympäristösyistä – ilmastonmuutos jyllää näet. Myöskin porausolosuhteet alueella ovat niin riskaabelit (kuten Fennican vaurioituminenkin osoittaa), että vahinkojen mahdollisuus on hävyttömän suuri ja vahingontorjunta lähinnä mahdotonta. Se, että meidän suomalaisten veronmaksajien omistamaa alusta käytetään noissa operaatioissa on perin raivostuttavaa. Mahdollista suuronnettomuutta seuraavien korvausvastuiden ulottuminen valtion kirstulle on pohdittu, mutta liekö siitäkään riskianalyysiä tehty – tai ainakaan julkistettu.

En ole onnistunut löytämään mistään Fennican omistavan Arctia Shippingin ja Shellin välistä sopparia. Tuskinpa se julkinen onkaan. Ilmastonmuutoksesta ja ympäristöstä huolestuneiden kukkahattutätien lisäksi muitakin veronmaksajia luulisi kiinnostavan noiden projektien tuotot. Onko tullut hyvät hillot? Riittävätkö nämä keikat maksamaan monitoimimurtajien tavallisia murtajia kalliimman hankintahinnan? Kuka maksaa öljynetsinnässä tulleet vauriot, jääkö Arktia Shipping ollenkaan voitolle tästä reissusta? Kannattiko?

Mitä näistä uutisista pitäisi sitten olla mieltä? Vaikka valtion edustajat eivät välittäisi ympäristökysymyksistä tai rasistien natsilarppaamisesta, niin pitäisikö heidän pohtia edes maamme imagosta?

Sunnuntain Hesarissa oli monen sivun juttu siitä, kuinka Tukholma ja Kööpenhamina imevät turisteja ja Helsingille jää vain murusia. Viime viikon uutiset eivät välttämättä auttaneet tässä kamppailussa.

Jaa tämä:

Vastarinnan kesä

Heinäkuun alussa marssitaan valtionyhtiön öljynporaushanketta vastaan. Kesä onkin hyvää aikaa osoittaa mieltään.

Me suomalaiset usein ylpeilemme puhtoisella menneisyydellämme. Ei ole taakkana siirtomaahistoriaa tai orjaplantaaseja. Me emme kyykytä pieniä, olemmehan itsekin sellaisia.

Hanna Nikkasen mainio tietoteos Viaton imperiumi (Into Kustannus 2010) esitteli kuitenkin joukon suomalaisyrityksiä, joiden meno ei ole ollut ihan niin puhtoista. Nokia rakensi televalvontaverkkoa Iranin hallitukselle ja metsäteollisuus lanasi sademetsät.

Nikkasen listalta puuttui monen muun ansaitsevan ohella Arctia Shipping. Suomen valtion omistama firma pyörittää maamme jäänmurtajalaivastoa ja on katsonut asiakseen osallistua arktisten alueiden öljynporauksen edistämiseen. Monitoimimurtajat Nordica ja Fennica ovat jo Yhdysvalloissa valmiina Shellin erittäin riskialtista porausoperaatiota varten.

Edellisellä yrityksellä, vuonna 2012 Shellin öljynporauslautta irtosi hinauksesta siirtymävaiheessa kovan tuulen takia ja ajautui rantakivikkoon. Mikäli alueella tapahtuisi onnettomuus josta seuraisi öljyvahinkoja, olisi vahingontorjunta käytännössä täysin mahdotonta.

Tässä kohdassa monet tietysti sanovat, että ”jos emme me, niin sitten jotkut muut”. Arktisilla alueilla operoimiseen kykeneviä murtajia ei maailmassa kuitenkaan ole liikaa. Esimerkiksi ruotsalainen Oden ei ole omistajansa tekemän arvovalinnan takia käytettävissä arktisessa öljynporauksessa.

Seatlessa järjestettiin kesäkuussa mielenosoitus, jossa haitattiin pohjoiseen matkalla olleen öljynporauslautta Polar Pioneerin etenemistä kajakkirintamalla. Ele oli tietenkin vahvasti symbolinen: Polar Pioneerin uppouma on noin 40 000 tonnia, normaali retkikajakki painaa ilman melojaa parikymmentä kiloa.

SHELL NO. Samalla, kun huoli esimerkiksi valtiollisen Arctia Shippingin touhuista pohjoisilla merialueilla kasvaa, perusporvarihallitus päätti leikata Finnwatchin rahoitusta. Finnwatch on ainoa suomalaisten yritysten toimia kansainvälisesti seuraava tutkimusorganisaatio.  Kuvassa Audrey Siegel, musqueam-intiaaniaktivisti, joka vastusti Polar Pioneerin etenemistä kumiveneen kyydistä kesäkuussa.

Mukana tuota symbolista elettä tekemässä oli myös suomalaisaktivisti Olli Vuokko.

SHELL NO. Samalla, kun huoli esimerkiksi valtiollisen Arctia Shippingin touhuista pohjoisilla merialueilla kasvaa, perusporvarihallitus päätti leikata Finnwatchin rahoitusta. Finnwatch on ainoa suomalaisten yritysten toimia kansainvälisesti seuraava tutkimusorganisaatio.  Kuvassa Audrey Siegel, musqueam-intiaaniaktivisti, joka vastusti Polar Pioneerin etenemistä kumiveneen kyydistä kesäkuussa.

Suomessa ei ole tarjolla öljynporauslauttaa blokattavaksi, mutta Greenpeace on jo järjestänyt kajakkikurssitusta kiinnostuneille. Perjantaina 3. heinäkuuta järjestettävään Pelasta Arktis –suurmielenosoitukseen voi kuitenkin osallistua myös kuivin jaloin. Kulkue siirtyy jalkaisin kohti Katajanokkaa ja Arctia Shippingin konttoria. Samalla kelluva mielenosoitus saartaa konttorin meren puolelta.

Pelasta Arktis – Meidän murtajat irti ilmastotuhosta! –mielenosoitus 3.7. klo 14.30 alkaen. 

Kokoontuminen Helsingin Kansalaistorilla Eduskuntataloa vastapäätä. 

Jaa tämä:

Kaikkihan rakastavat kunnon graffitia

Onko Helsinkiin tulossa katutaiteelle omistettu kaupunginosa ja jatkuuko katutaideintoilu ikuisesti? Saas nähdä ja tuskin.

Kun graffiti saapui Suomeen 80-luvulla noin kaikki olivat innoissaan. Sitten tuli vastareaktio paheksunnan ja nollatoleranssin muodossa. Maalaamisen kerrottiin johtavan huumekierteeseen ja kuolemaan. Helsingissä alkoi nollatoleranssi kaikkea katutaidetta kohtaan ja myös olemassa olevat luvalliset teokset maalattiin piiloon pois vandaalinalkuja inspiroimasta. Vartiointiliikkeiden miehet alkoivat pamputtamaan junnuja ja otteet kovenivat molemmin puolin.

Viima vuosina tilanne on kuitenkin lientynyt ja nyt lähes kaikki tuntuvat intoilevat katutaiteen perään. Lupaseiniä on pystytetty runsaasti ja kun Jukka Hakanen maalasi Arabiassa 8-kerroksisen talon päätyyn komean muraalin sitä käsiteltiin ja ylistettiin mediassa ja laajasti.

Vasemmistoliiton kunnanvaltuutettu Petra Malin jopa ehdotti kokonaista katutaidekaupunginosaa. Tämä kaikki on kertakaikkisen hienoa. En voi kuin iloita, mikäli saamme Helsinkiä hieman värikkäämmäksi ja eloisammaksi paikaksi elää ja olla.

Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri lausui avajaissanat kun tätä juhlistettiin.
Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri lausui avajaissanat kun tätä juhlistettiin.

Jukka Hakanen maalasi teoksensa osana Arabian katufestivaalia. Samassa tapahtumassa järjestettiin myös kaksi paneelikeskustelua suomalaisesta katutaiteesta nyt ja tulevaisuudessa. Mukana oli (itseni lisäksi) myös varsin virallista väkeä: keskustelun avaustervehdys saatiin Helsingin kaupungin kulttuurijohtaja Stuba Nikulalta ja mukana keskustelemassa oli myös apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri.

Virkamiehet suhtautuivat katutaiteeseen varsin myönteisesti, vaikka eivät ymmärrettävästi vandalismiin kannustakaan. Koko keskustelun voi katsoa täältä, jos sellainen kiinnostaa.

Myönteistä suhtautumista epäilemättä tarvitaankin, tai tuosta Petra Malinin ehdottamasta katutaidekaupunginosa ei varmaan tule mitään. Kaupungin aktiivista osallistumista tarvitaan jo sen takia, että rahan kerääminen asunto-osakeyhtiöiden osakkailta ei ole pelkästään vaivatonta. Voin kuvitella (vuosia taloyhtiön hallituksessa istuneena) vastaanoton, kun hallitus esittää ylimääräistä yhtiövastiketta, jotta ”saataisiin snadisti katutaidetta tohon talon seinään”.

Ei se mahdotonta ole, mutta ei myöskään helppoa eikä sen varaan voi rakentaa katutaidekaupunginosaa.

Kaupungin osallisuus kuitenkin toisi epäilemättä mukana kankeutta ja byrokratiaa. Esimerkiksi vuosia Helsingin virkamieskoneiston kanssa vääntänyt Viva Granlund on kohdannut monia yllättäviä hankaluuksia [http://uusi.voima.fi/artikkeli/2012/hieman-outsider/] hakiessaan lupia suurikokoisille seinämaalauksilleen.

Granlundilla meni pitkään, ennen kuin hän sai luvan maalata betonille. Vuosien ajan hän joutui maalaamaan vanerilevyille, jotka sitten pultattiin seinään. Suoraan betoniin maalaamisen pelättiin kannustavan graffitimaalareita. Vuosien yrittämisen jälkeen kesällä 2012 heltisi ensimmäistä kertaa lupa maalata suoraan betonille. Tänä vuonna sitkeys palkittiin jälleen kerran ja hän pääsi maalaamaan Helsingin halkaisevan Baanan seinään. Teemaksi valikoitui monimuotoisuus ja siirtymät (kuvassa teos vielä keskeneräinen).
Granlundilla meni pitkään, ennen kuin hän sai luvan maalata betonille. Vuosien ajan hän joutui maalaamaan vanerilevyille, jotka sitten pultattiin seinään. Suoraan betoniin maalaamisen pelättiin kannustavan graffitimaalareita. Vuosien yrittämisen jälkeen kesällä 2012 heltisi ensimmäistä kertaa lupa maalata suoraan betonille. Tänä vuonna sitkeys palkittiin jälleen kerran ja hän pääsi maalaamaan Helsingin halkaisevan Baanan seinään. Teemaksi valikoitui monimuotoisuus ja siirtymät (kuvassa teos vielä keskeneräinen).

Granlund on myös joutunut allekirjoittamaan sopimuksia, joissa varmistetaan että Helsingin kaupungilla (ja sen taidemuseolla) ei ole mitään velvoitteita taiteilijaa kohtaan. On sinänsä ymmärrettävää, että kaupunki haluaa turvata selustansa ja varmistaa, että sille ei synny esimerkiksi odottamattomia korjaus- ja huoltovelvoitteita teoksien myötä. Nähtäväksi jää, miten miten näiden kanssa sitten menee, jos kaupunki rupeaa aktiivinen osapuoli katutaidekaupunginosan luomisessa?

Samoin JussiTwoSeveniltä meni vuosia saada lupa maalata isoa kuvaa kotikaupunkinsa Espoon betonille. Nyt, apurahan ja ehkä myös viime kesän Salmelan taiteilijaresidenssin sekä Galleria Heinon myötä tulleen huomion myötä ääni muuttui kellossa. Lupa heltisi ja Jussi pääsi maalaamaan ensimmäisen sovituista alikulkutunneleista tänä keväänä.

Vastaanotto Espoossa (joka laskettakoon tässä yhteydessä Helsingin lähiöksi) oli varsin positiivista. Itsekin pääsin paikalla käydessäni juttelemaan ohi menneen lenkkeilijän kanssa ja innostus oli käsinkosketeltavaa.
Vastaanotto Espoossa (joka laskettakoon tässä yhteydessä Helsingin lähiöksi) oli varsin positiivista. Itsekin pääsin paikalla käydessäni juttelemaan ohi menneen lenkkeilijän kanssa ja innostus oli käsinkosketeltavaa.

Ei taidekentän ja virranomaisten laajempi yhteistyö siis ihan mahdoton ajatus Suomessakaan ole. Ehkä pisimmälle tässä on päästy Vantaalla, jossa Myyrmäen kaupunginosaliike ja kaupungin taidemuseo ovat yhteistyössä tilanneet kaupunginosaan katutaideteoksia. Viimeisin lisäys valikoimaan on chileläisen Un Kolor Distinto -taiteilijakaksikon juuri valmistunut teoskokonaisuus, joka peittää Myyrmäen juna-aseman ulkoseinät.

Myyrmäki-liikkeen puuhamies Petteri Niskanen pohti teoksen julkistamistilaisuudessa, että Helsinkihän on jo saanut Myrtsistä ensimmäisen katutaidekaupunginosansa. Hän näkee Vantaan tosiasiallisesti osana Helsinkiä.

Samoihin aikoihin muutama Myrtsin juna-aseman sisäseiniä koristellut taiteilija kutsuttiin maalaamaan myös viereisen Myyrmanni-kauppakeskuksen sisäpuolelle. Kauppakeskuksia pyörittävä Citycon on ennenkin yrittänyt integroida taiteen ja kauppakeskuksen eikä aina ole mennyt putkeen, mutta tällä kertaa homma näyttää menevän paremmin putkeen.

 

Un Kolor Distinton maalaukset käärivät Myyrmäen juna-aseman somaan pakettiin. Näissä suurissa projekteissa on tietysti kyse asuinympäristön viihtyvyydestä, mutta kyllähän ajatukset monilla kiertävät myös rahaan. Maailmalla on paljon esimerkkejä siitä, että alakulttuurien (kuten katutaide) ympärille on onnistuttu kasvattamaan työpaikkoja. Monissa kaupungeissa katutaiteen ja katutaideteemaisten kaupunkikävelyiden ympärille on kasvanut kokonaisia turistiklustereita, jotka työllistävät taiteilijoita ja taiteesta kiinnostuneita.

Itsekin olen taapertanut monessa kaupungissa moisilla kävelyretkillä. Kiinnostavaa on ollut ja rahani olen oppaille sekä paikallisille yrittäjille jättänyt.

Arabian katutaideseminaarissa oli mukana myös Sara Kärpänen, joka vaikuttaa galleriatoimintaa ja kaupunkikävelyitä pyörittävässä Street Art Londonissa. Puhuttaessa mahdollisista kaupunkikävelyistä ja vastaavista Helsingissä hän huomautti, että Lontoossa katutaiteen ympärillä tapahtuva toiminta on alkanut saamaan liiankin kaupallisia piirteitä.

Kärpäsen (ja monen muun) mielestä taide kärsii, jos mennään raha edellä ja viimeistään siinä vaiheessa, kun katutaideteokset jyrätään graffitin muotoisilla mainoksilla alkaa kyräily. Vaikeampaa on sitten sanoa, mihin raja kaupallisen ja ei-kaupallisen välillä sitten pitäisi vetää mutta tämä ei ole vielä näköpiirissä oleva huolen aihe Stadissa.

Tämä on mainos. Tämä sattui kohdalle Lontoossa taannoin ja osa paikallisista oli nyreissään siitä, että alle oli jäänyt asiallisia teoksia. Ei sillä, että katutaide olisi ikuista, mutta mainoksen alle jääminen on vähän eri asia kuin taiteen alle jääminen.
Tämä on mainos. Tämä sattui kohdalle Lontoossa taannoin ja osa paikallisista oli nyreissään siitä, että alle oli jäänyt asiallisia teoksia. Ei sillä, että katutaide olisi ikuista, mutta mainoksen alle jääminen on vähän eri asia kuin taiteen alle jääminen.

Tämä on mainos. Tämä sattui kohdalle Lontoossa taannoin ja osa paikallisista oli nyreissään siitä, että alle oli jäänyt asiallisia teoksia. Ei sillä, että katutaide olisi ikuista, mutta mainoksen alle jääminen on vähän eri asia kuin taiteen alle jääminen.

Tarkoittaako tämä katutaidebuumi pysyvää muutosta ja ikuista onnea? Olen puhunut aiheesta yhden jos toisenkin tekijän kanssa ja monet heistä ovat pohtineet, että suhtautuminen katutaiteeseen menee heiluriliikkeenä. Ennemmin tai myöhemmin se vääjäämättä kääntyy toiseen suuntaan – nyt intoillaan ja kohta taas dumataan.

Ehkä tässä voi kuitenkin laittaa toivon sen varaan, että tällä kertaa virkamiehistössä ja poliitikkojen joukossa on useita itse katutaiteen parissa kasvaneita, jotka kykenevät rauhoittamaan sitä vastaliikettä. Tarpeettomat ylilyönnit ehkä vältetään. Samoin harrastajat eivät ole enää yksinomaan teinejä – aikuiset ja paikkansa elämässä löytäneet eivät niin herkästi ovat vastaan sellaista kyykyttämistä, mitä Stop töhryille -kamppiksen aikaan harjoitettiin.

Samoin muutos asenteissa näkyy kaupunkikulttuurin muutoksena laajemminkin. Ravintolapäivät, block partyt, katukirppikset ja muut itseohjautuvat yhteisölliset tapahtumat kielivät paremmasta huomisesta. Sitä kohti kelpaa talsia.

Jaa tämä:

Totuus Legon ja Shellin yhteistyöstä

Teksti Häirikkö

Mukana myös sensuroitu kohuvideo.

Viime viikolla saimme hyviä uutisia: Lego Group lopettaa yhteistyönsä öljy-yhtiö Shellin kanssa. Yhteistyö on ollut luonteeltaan sellaista, että Shell on antanut Legolle kuorma-autoittain rahaa, jotta kaupassa myytäviin Lego-autoihin liimattaisiin Shell-logoja. Samalla Shell-teemaisia Lego-autoja on tyrkytetty Shellin huoltoasemilla.

Yhteistyön päättymisen syynä oli ympäristöjärjestö Greenpeacen kampanjointi, joka kohdistui sekä Shelliin että Legoon. Kampanjoinnin syynä oli Shellin määrätietoinen pyrkimys hyödyntää arktisten alueiden öljyesiintymiä, vaikka työskentely alueella on äärimmäisen riskialtista ja mahdollisten öljytuhojen siivoaminen lähinnä mahdotonta. Shell itse ei ole lotkauttanut korvaansa kritiikille.

Lego-elokuvan tunnari saa uusia ulottuvuuksia, kun sävellaji vaihtuu ja Lego-leikki jää öljytuhon jalkoihin.

Koska öljyjätti on ollut välinpitämätön kansalaisyhteiskunnan vaikuttamisyrityksiä kohtaan, Greenpeace päätti kohdistaa kampanjointinsa Shellin yhteistyökumppaniin Legoon. Vaikka Legolla ei ole osaa tai arpaa öljynporaamisessa, se altisti itsensä kritiikille tekemällä markkinointiyhteistyötä eettisesti arveluttavan yhtiön kanssa.

Tästä huolimatta Lego Groupin toimitusjohtaja Jørgen Vig Knudstorp pahoitti mielensä yhtiöönsä kohdistuneesta kritiikistä. Vaikka Knudstropin harmistus on sinänsä ymmärrettävää, hänen perustelunsa eivät oikein kanna. Virallista lausuntoa on vaikea tulkita muuten, kuin että hänen mielestään Lego on tehnyt yhteistyötä Shellin kanssa täysin pyyteettömästi nälkäiset ja avun tarpeessa olevat lapset mielessä.

Ihan oikeasti. Nää ihmiset ajattelee näin joka päivä.

”Lapset ovat yrityksellemme ensisijaisen tärkeitä ja yrityksemme keskeisin kohderyhmä. Pyrimme vaikuttamaan myönteisesti paitsi yhteiskuntaan myös koko planeettaan. Inspiroimme lapsia eri puolilla maailmaa ja autamme heitä kehittymään luovan leikin keinoin”, Knudstorp listasi tiedotteessa.

”Greenpeacen kampanja kohdistuu Shelliin, ja kampanjassa käytetään LEGO-brändiä. Kuten aiemmin olemme todenneet, Greenpeacen kannattaisi olla suoraan yhteydessä Shelliin. LEGO-brändin ja kaikkien luovan leikin ystävien ei pitäisi joutua Greenpeacen ja Shellin välisen kiistan osapuoleksi.”

Sori, Jørgen, ei se nyt ihan noin mene. Lego toi ihan itse ympäristökatastrofin osaksi Lego-leikkejä heittäytymällä yhteistyöhön Shellin kanssa. Harvoin olen kuullut yhtä urpoa lausuntoa suuryhtiön johtoportaalta, vaikka toki ymmärrän halun vältellä vastuuta.

Myös implisiittinen väite siitä, että tässä nyt kiusattaisiin lapsia on naurettava. Tulee mieleen Kimmo Sasin samansuuntaiset perustelut turkistarhauskeskustelun yhteydessä. Legon ja Shellin yhteistyössä ei todellakaan ole ollut kyse maailman leikkivistä lapsista, vaan 116 miljoonan dollarin markkinointidiilistä. Ja tietenkin öljy-yhtiön menestyksestä.

On jotenkin riemastuttavaa, että Shellin oma (sittemmin sensuroitu) yritysviestintä vetää maton Knudstorpin alta ja pahasti.

Video on Shellin pr-toimiston tuottama ylistys sille, kuinka hyvin kauppa on käynyt Lego-yhteistyön jälkeen. Video poistettiin netistä sen jälkeen, kun Greenpeace kirjoitti siitä. Onneksi internet on internet ja mikään ei koskaan katoa.

Legon ja Shellin yhteistyö ei ole sinänsä mitenkään uusi hommeli. Ensimmäinen legoista tehty Shell-huoltis tankkiautoineen tuli myyntiin jo vuonna 1966. Jo vuotta aiemmin markkinoille saatiin vastaavanlainen tankkiauto osana Legon autosarjaa.

Viime vuosina  yhteistyö on kuitenkin ollut merkillepantavan laajamittaista. Tiiviin yhteistyön saavutuksia listataan yllä olevalla videolla.

Sanottakoon nyt vielä avoimuuden nimissä, että pidän legoista. Olen leikkinyt niillä skidinä loputtomasti, ja omat muksunikin ovat niistä innostuneet. Tänäänkin keräsin noita pieniä muovin palasia lipaston alta ja ehkä juuri siksi olen niin loukkaantunut toimitusjohtaja Knudstorpin lausunnosta. Tietenkään Lego ei ole mikään pyyteetön hyväntekijä, jonka ainoa tavoite olisi lasten onnelliseksi tekeminen. Kyseessä on yritys, joka pyrkii myymään tuotteitaan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman hyvään hintaan.

Hiljattain Lego muuten kasvoi maailman isoimmaksi leluyhtiöksi ja tämän kasvuspurtin takana on juurikin onnistunut yhteistyö eri yritysten kanssa. Yhteistyökumppaneista ja niiden brändeistä kenties merkittävin on Star Warsin (Disney). Näistä yhteistyökuvioista ja legojen militarisoitumisesta kirjoitin Voimaan jo vuonna 2009.

Viimeisimmän kohun keskellä on jäänyt vähemmälle huomiolle, että tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Greenpeacen toimet vaikuttavat Lego Groupin toimiin. Vuonna 2011 järjestö kohdisti kampanjointinsa leluvalmistaja Matteliin, joka käytti – monen muun yhtiön tavoin – pakkausmateriaalinaan pahvia, jonka puuaines oli peräisin sademetsistä.

Greenpeacen kampanja rakentui Mattelin lippulaivan, Barbie-nuken, ympärille. Barbien ikiheila, Ken, jätti Barbien koska ”ei halunnut styylata sademetsiä hakkaavan mimmin kanssa”. Välirikko levisi Twitterin ja Facebookin kautta suurelle yleisölle, ja kävivätpä aktivistit ripustamassa jättimäisen lakanan Mattelin päämajan seinällekin. Los Angelesin keskustassa ajeli Barbie-blondi vaaleanpunaisella pikkutraktorilla.

Katso, miten Ken reagoi, kun hänelle paljastuu Barbin sekaantuneen orankien ja tiikerien lahtaamiseen ja sademetsän tuhoamiseen.

Lopulta Mattel myöntyi käyttämään jatkossa ekologisesti kestävämmin tuotettua puuainesta pakkauksissaan. Ennen Mattelin ilmoitusta myös muun muassa Lego Group ilmoitti pyytämättä ja yllätyksenä luopuvansa kiistanalaisesta sademetsäpahvista. Yrityksen motiivina oli epäilemättä halu turvata oma selustansa. Tätä sademetsien kannalta verrattoman hyvää siirtoa olisi tuskin tehty ilman kansalaisjärjestön kannustavaa panosta.

Niin kauan, kun yritysten toiminnasta löytyy kritisoitavaa, riittää kansalaisyhteiskunnalla puuhaa. Tällä hetkellä ei suinkaan ole nähtävissä mitään merkkejä siitä, että kritisoimisen tarvetta ei löytyisi jatkossakin. On kertakaikkisen loistavaa, että perinteisen aktivismin rinnalle on noussut myös muita vaikuttamisen keinoja. Sosiaalisen median hyödyntäminen ja ketterä toiminta mahdollistavat menestyksekkään kampanjoinnin pienemmilläkin resursseilla. Nykyään yhä useammat järjestöt ovat myös havahtuneet siihen, että firmoja kannattaa lyödä sinne, minne sattuu – brändiin.

Jaa tämä:

Smash-vitun-ASEM, yhä

Teksti Häirikkö

Oliko poliisi epäpätevä vai opportunistinen?

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätti eilen 4. helmikuuta, että oli ihan ookoo, että poliisi pidätti toimittajia Smash ASEMin yhteydessä. Pidätetyksi ja tuomituksi tullut Suomen Kuvalehden valokuvaaja Markus Pentikäinen on vääntänyt asiasta kaikissa kotimaisissa oikeusasteissa ja nyt sitten EIT:kin on läpikäytynä.

Päätöksellä voi olla tai olla olematta merkitystä sille, miten toimittajia kohdellaan jatkossa erilaisten hässäköiden yhteydessä. Tämän ohella EIT:n päätös palautti mieleen kysymyksen siitä, toimiko poliisi todella näin typerästi silkkaa tyhmyyttään, vai oliko kyse sittenkin jostain muusta.

Lauantaina 9. syyskuuta 2006 poliisi siis piiritti ja eristi suhteellisen ronskein ottein Smash ASEM -mielenosoituksen, jonka julkilausuttuna tarkoituksena oli osoittaa mieltä Aasian ja Euroopan maiden huippukokousta (ASEM) vastaa. Olin paikalla toimittajana Smash ASEM -mielenosoittajien ennakkoviestinnän innoittamana, se nimittäin oli melkoisen provosoivaa ja railakasta tee-se-itse-julisteineen. Ilmeisesti poliisikin oli hieman ennakkotiedustellut näitä julisteita ja nähnyt tässä mahdollisuuden vallankumoukselle ja maailman palolle.

Ennakko-odotuksia poliisin lauantaisesta läsnäolosta minulla olikin jo olemassa edellispäiväisen Tampereen-vierailun ansiosta. Koko perjantaiaamuisen matkan Helsingistä Tampereelle kolmostiellä tuli vastaan mustamaijoja auton parin joukko-osastoina. Ilmeisesti noin kaikki Jyväskylän eteläpuoliset poliisilaitokset tyhjennettiin reinikaisista. Tästä minulla ei tosin ole tarkempaa tietoa.

Paikan päällä Kiasman vieressä tilanne oli lauantaina alkuiltapäivästä mielenosoituksen alkamisajan lähestyessä varsin rauhallinen ja odottava. Muutamat mielenosoittajat joivat pussikaljaa ja yleisöä oli paikalla merkittävästi enemmän – yleisön joukossa toimittajien lisäksi myös lapsia, mummoja ja turisteja. Juttelin niitä näitä satunnaisten läsnäolijoiden kanssa, pari sanaan vaihdoin jonkun poliisinkin kanssa. Ilman kummempia ennakkoilmoituksia joukko mellakkavarusteisia poliiseja kuitenkin pian sumputti kaikki paikalla olleet.

Seuraavien tuntien aikana minä ja lukuisat muut tiedustelimme toistuvasti ja varsin rauhallisesti poliiseilta että kuinkas paikalta pääsisi pois – alkoi tulla kylmä ja nälkäkin oli. Ei päässyt. Ei kukaan eikä mitenkään.

SKn Pentikäinen kirjoitti eilen, että saamansa EIT:n ”[p]äätöksen perusteluissa korostuu poliisin osoittaman kuvauspaikan merkitys. Tuomioistuimen perustelujen mukaan tein tietoisen valinnan jättää tämä mahdollisuus käyttämättä ja halusin välttämättä pysyä tapahtumien keskellä, missä olin ollut jo ennen mielenosoituksen alkua. Missään vaiheessa mielenosoituksen aikana minulle ei kerrottu tästä mahdollisuudesta.”

Tovin meitä piiritettyään poliisit myös (hyvin oppikirjamaisesti) tyhjensivät oman selustansa puskemalla kaikki Postitalon ja Sokoksen välissä olleet ihmettelijät ja ohikulkijat poliisirivistön lävitse saman sumppuun. Taas paikalle sattui täysin satunnaista väkeä. Erityisesti mieleeni on jäänyt hyväntuulinen keski-ikäinen espoolaismies, joka oli ollut matkalla Sokoksen S-Marketiin ostamaan alennusbroilereita. Tämä hieman pyylevä herra nappaili laukussaan sattumalla olleella pokkarikameralla matkamuistokuva ja surkutteli alennusbroiskujen menemistä sivusuun, kun kaupan sulkemisaika lähestyi.

Ei tietenkään ole yllättävää, että osa sumputetusta väestä turhautui ja alkoi parhaansa mukaan provosoimaan poliisia. Aika rauhallista meno kuitenkin tuolla myrskyn silmässä oli. Samaan aikaan piiritysrenkaan ulkopuolella kuulemma kuitenkin oli enemmän hulinaa, koska oli lauantai ja paikalle kertyi myös humalaisia.

Myös Voiman silloinen valokuvaaja Klaus Welp oli Smash ASEMissa paikalla. Voiman verkkosivuille tehtiin ekstrapaketti kuvista ja muiden lehtien otsikoista.

Mitään tästä ei olisi tapahtunut, mikäli poliisin operaatio ei olisi ollut naurettavan ylimitoitettu ja pelisilmä hukassa. Poliisi itse loi vaaratilanteen kaikille Kiasma-Steissi-Vanha ylioppilastalo-akselilla liikkuneille – jopa ASEM-vieraille, joita kuljetettiin hotellilta kokouspaikalle tuon spektaakkelin vierestä Simonkadun kautta.

En ole keksinyt mitään muuta selitystä poliisin toiminnalle kuin sen, että käsillä oli mitä mainioin mahdollisuus harjoitella joukkojenhallintaa suuren maailman tyyliin. Koska poliisi muuten pääsisi larppaamaan mellakkaa Suomessa? Kun tilaisuus tarjoutuu, niin sitä mellakkaa leikitään vaikka väkisin ja tarvittaessa se voidaan synnyttää.

Ja kun myös tiedämme, että huonon tiedustelun ja ennakoinnin takia maakuntia oli tyhjennetty poliiseista tämän uhkakuvan perusteella, olisi ollut perin noloa jättää joukkoja käyttämättä. Siinä operaatiossa paloi rahaa ja paljon. Siinä olisi ollut poliisijohdolla ja sisäministeri Rajamäellä selittämistä, jos tuo raha olisi mennyt hukkaan.

Sisäministeri Rajamäki suorastaan räjäytti lian kaduilta.

Edellä kirjoittamaani ei kannata tulkita kannanotoksi väkivaltaisten mellakoiden puolesta. Totta kai se alkuperäinen kourallinen anarkisteja olisi voinut rikkoa liikkeelle lähdettyä Mäkkärin ikkunan, mutta sittenhän heidät olisi voitu ottaa kiinni. Mielenosoittajat eivät olisi ikinä saaneet Helsingin keskustaa sekasorron valtaan tunneiksi kuten nyt poliisi sai.

Jotain poliisin epäonnistumisesta ennakkotiedustelussa ja operatiivisissa toimissa kertoo myös se, keitä se nappasi talteen. Voiman toimittajanakin tutuksi tullut Jukka Vuorio oli yksi mielenosoituksen järjestäjistä ja uhitteli poliiseille toistuvasti miekkarin aikana. Häntä ei pidätetty, mutta toimittajia ja kansanedustajia sen sijaan talteen otettiin. Kuten Vuorio sen muotoili, ”jotenkin ne kytät mokasivat”.

Anarkistijohtaja Vuorion sijaan säppiin jäi siis reilun sadan kohtalotoverin ohella valokuvaaja Pentikäinen, vaikka hän teki tiettäväksi olevansa valokuvatoimittaja juttukeikalla:

”Pidin koko Smash Asem -mielenosoituksen eristysvaiheen ajan kaulassani Journalistiliiton lehdistökorttia. Samaisella kortilla pääsee muun muassa eduskuntaan ja muihin valtion rakennuksiin ilman muuta henkilöllisyystodistusta. Poliisit ovat väittäneet todistajanlausunnoissaan, että eivät tunnistaneet minua lehtimieheksi lehdistökortista ja tuhansien eurojen ammattikalustosta huolimatta. Minusta otettiin jopa poliisin rekisteriin pidätyskuva samainen pressikortti kaulassa.”

Itse en koko piiritystilanteen aikana kertaakaan vilauttanut omaa toimittajakorttiani ja pääsin tilanteen lauettua yöllä kotiin kaikessa rauhassa. Ilmeisesti päätökset siitä, kuka pidätettiin ja kuka pääsi kotiin tehtiin kolikkoa heittämällä.

Poliisin tötöilyä suurempi huolen aihe on kuitenkin EIT:n päätös. Jos työssä olevia toimittajia voi heittää putkaan poliisityön häiritsemisen nimissä EU:n sisällä, kuinka voimme EU:n nimissä moittia lehdistön vapauteen kajoamiseen EU:n ulkopuolella? Mitä mieltä olemme Ukrainassa ja Egyptissä hiljattain tapahtuneista toimittajien pidätyksistä? Ovatko ne ihan jees?

Jos poliisi olisi käskyttänyt toimittajia poistumaan paikalta (ei tosin käskyttänyt), tilanne olisi ollut ongelmallinen poliisin toiminnan moitteettomuuden seuraamisen kannalta. Avoimessa demokratiassa myös poliisin tekemisiä pitää pystyä seuraamaan ja todistamaan. Poliisi, kotimaiset oikeusasteet ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin eivät kuitenkaan ilmeisesti pidä tätä tärkeänä. Kun suhteuttaa tämän näkemyksen viimeaikaisiin paljastuksiin poliisien sotkeutumisesta huumekauppaan, prostituutioon ja muihin hassuihin tapahtumiin, ei voi kuin ihmetellä.

Jaa tämä: