Eetti

Voiko kauppakeskus olla kaupungin sydän?

Joukko kansalaisaktivisteja meikkasi itsensä zombeiksi ja vaelsi kauppakeskus Triplaan. Vartijat ilmaantuivat paikalle välittömästi ja olivat kiukkuisia.

Pasilan juna-aseman päälle noussut Mall of Tripla -kauppakeskus mainostaa olevansa Helsingin uusi sydän. Lupaus on sikäli ongelmallinen, että tätä sydäntä ei ole tarkoitettu kaikille helsinkiläisille.

Meille kerrotaan, että kauppakeskukset ovat kaupunkien sydämiä ja kaupunkilaisten yhteisiä olohuoneita. Kuitenkin sallittujen olemisen tapojen kirjo on näissä keskuksissa hyvin rajattu. Esimerkiksi zombi-kuluttajat eivät välttämättä saa lämmintä vastaanottoa vartijoilta. KUVA: Hanna Linnove

Kauppakeskuksia on 2000-luvulla myös kuvailtu meidän kaikkien yhteisiksi olohuoneiksi, paikoiksi joissa voimme kohdata toisemme vapaasti ja viettää aikaamme. Osana tätä kehitystä voi pitää sitä, että kauppakeskuksiin on alkanut ilmaantua kaupallisten toimijoiden ohella seurakuntien kappeleita, kirjastoja, ja nuorisotiloja. 

Löytyypä Helsingin Kalasatamaan rakennetusta Redistä jopa Kalasataman Vapaakaupunki. Alkujaan tämä vapaakaupunki sijaitsi viereisen Suvilahden käymistilassa olevan kulttuurikeskittymän yhteydessä ja oli jatkoa alueella itseohjautuvasti syntyneiden Konttiaukion ja Sompasauna kaltaisille tiloille. 

On tietenkin hienoa, että näitä ei-kaupallisia palveluita tarjotaan ihmisille siellä, missä ihmiset ovat. Monet meistä epäilemättä myös kokevat kauppakeskukset julkiseksi tilaksi, mutta näin asia ei kuitenkaan ole. Kauppakeskus ei ole julkista tilaa ja siellä oleskellaan keskuksen omistavan yhtiön luvalla. Näitä tiloja voi nimittää kuvaavasti puolijulkisiksi. 

Oleilu puolijulkisissa tiloissa on ongelmatonta niin kauan kun kuluttajakansalaiset käyttäytyvät juuri sillä tavalla, kuin mitä tilan omistajat haluavat. Illuusio vapaasta tilasta kuitenkin murtuu hyvin helposti, mikäli käyttäytymisnormeja rikotaan tai esimerkiksi henkilö poikkeaa ulkomuodoltaan tietyistä standardeista (vaikkapa pukeutumalla zombiksi). Nuorisoakin on häädetty kauppakeskuksista sillä perusteella että se mökää eikä osta riittävästi. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että nuorisolle ei ole tarjolla kunnollisia tiloja, tai sitten ne on rakennettu kauppakeskuksen yhteyteen.

Kukapa sitä ei toisinaan turvautuisi infotauluihin hämmentävässä tilanteessa. KUVA: Hanna Linnove

Eettisen kaupan puolesta -järjestön tempaus teki tämän vapauden illuusion näkyväksi. Joukko aktivisteja meikkasi itsensä zombeiksi ja lähti vaeltelemaan Triplaan keskellä joulusesonkia. Tarkoituksena oli kommentoida kulutuskulttuurin kestämättömyyttä ja kannustaa kuluttajia miettimään omia kulutustottumuksiaan: Olemmeko aivottomia shoppailijoita ja vai ihmisiä?

Tarkoitetun kulutuskriittisen viestin ohella zombiaktivistit osoittivat myös mitä tapahtuu, mikäli kuluttajat saapuvat näihin kulutuksen temppeleihin ilman tarkoitusta kuluttaa. Zombiporukan astuttua kauppakeskukseen Pasilan juna-aseman puolelta ei mennyt minuuttiakaan, kun ensimmäisen vartijat saapuivat paikalle. Pian porukan ympärillä oli lähemmäs kymmenen vartijaa, jotka tivasivat tiukasti sitä, mitä he oikein luulivat tekevänsä ja koska he aikoivat poistua tiloista. Näiden kansalaisten liikkumista kauppakeskuksessa rajattiin voimakkaasti.

Koko tempauksen ajan läsnä oli jatkuva uhka siitä, että vartijat poistavat aktivistit paikalta, vaikka missään vaiheessa zombit eivät ottaneet suoraa kontaktia kauppakeskuksen asiakkaisiin. Mahdollisesti tilanteseen  vaikutti toimittajan ja kuvaajan läsnäolo. Edellisenä päivänä samassa paikassa vieraillut kuluttamisen autuudesta saarnaava Massias ja hänen Kultaisen ostoskärryn seurakuntansa poistettiin kauppakeskuksesta hyvin nopeasti ja määrätietoisesti – ja tuolloin ei toimittajaa ollut mukana.

Siinä, missä kaduilla ja toreilla järjestystä valvoo poliisi, kauppakeskuksessa järjestyksestä huolehtivat vartijat. Poliisi valvoo tapahtumia demokraattisesti valitun eduskunnan säätämien lakien perusteella, kun taas vartijoiden ohjeistus tulee omistajilta. 

Mennäänpäs mokoman kauppakeskuksen halki, että heilahtaa. KUVA: Hanna Linnove

Kauppakeskuksia on rakennettu viime vuosina varsin vimmaisesti. 1980-luvun alussa Suomessa oli yksi kauppakeskus ja nyt niitä on jo toista sataa. Kauppakeskusten asema on noussut keskeiseksi uutta kaupunkia rakennettaessa. 

Avarien ja lämmitettyjen sisätilojen houkutus on tietenkin ymmärrettävää maassa, jossa puolet vuodesta on pimeää ja räntää sataa jopa kesällä. On kuitenkin ongelmallista, jos kaupunkeja suunnitellaan niin, että palvelut ja yleiset (tai sellaisiksi koetut) tilat ovat näitä ostostelupalatseja, joissa oleilun tavat ovat hyvin tarkasti rajattuja. Kansalaisten vapaa tila kutistuu kauppakeskus kerrallaan ja hyvää kaupunkia ei kauppakeskuksista löydy. Ulkoa päin nämä ostoskeskukset ovat poikkeuksetta massiivisia laatikoita, jotka jakavat ihmiset sisällä ja ulkona oleviin.

Myöskin kestämätöntä on se, että kaupungin pitkäikäisiä rakenteita suunnitellaan sellaisten tilojen varaan ja ympärille, jotka linkittyvät erottamattomasti kestämättömään kulutuskulttuuriin. Jos me ihmislajina ja sivilisaationa onnistumme olemaan tuhoamatta itsemme, jää meidän riesaksi nämä massiiviset rakennelmat, joiden käyttötarkoitusta ei helpolla muuteta. 

Jäävätkö nämä monoliitit keskelle kaupunkeja muistuttamaan ajasta, jolloin kuluttaminen oli ajanvietettä ja usein se ostettu tuote oli ensisijaisesti väline, jonka avulla haluttu ostotapahtuma kyettiin toteuttamaan?

Triplan zombi-vaellus kuvattiin ja aineistosta tehtiin kuvitteellisen Shop till you Drop Dead -leffan traileri. Vaikutteita ja teema haettiin klassikkoelokuvasta.

”George A. Romero mullisti zombileffat vuonna 1968 ilmestyneellä Night of the Living Dead -teoksellaan ja palasi genren pariin vuosikymmentä myöhemmin. Vuonna 1978 ilmestyneen, pääosin kauppakeskuksessa kuvatun Dawn of the Dead -elokuvan innoittajana toimi ohjaajan vierailu Monroeville Mall -kauppakeskuksessa, joka tuolloin oli yksi alansa isoimmista koko maailmassa. Romeron elokuvassa eläviä kuolleita ajaa kauppakeskukseen pakonomainen tarve palata eläessä merkitykselliseksi koettuun paikkaan.

Romeron viestiksi voi lukea esimerkiksi sen, että samoin, kuin aivojen syöminen ei anna mielettömille mieltä, ei shoppailu tuo eläville täyttymystä. Tämä sama ajatus kaikui myös vuoden 2019 zombikävelyiden sarjassa.”

Lisää zombeilun kulutuskriittisestä viestistä ja zombi-elokuvista artikkelissa Kuluttaja-zombit keskuudessamme.

Kaikki yhes koos. KUVA: Hanna Linnove
Jaa tämä:

Kuluttaja-zombit keskuudessamme

Kauppakeskuksissa vaeltaneet zombit muistuttivat kulutuskulttuurin tyhjyydestä. Krääsän ostaminen ei tuo kuluttajalle täyttymystä sen enempää kuin aivojen syöminen zombeille.

Elokuvissa zombit hakeutuvat luonnostaan niihin paikkoihin, joita kohtaan ovat kokeneet vetoa vielä eläessään. Tämä asetelma toisinnettiin marraskuussa performanssien sarjassa, joka toi zombikuvaston kuluttamisen temppeleihin. Zombit valtasivat kauppakeskuksia ja -katuja Helsingissä, Joensuussa, Rovaniemellä, Tampereella ja Turussa.

Elävät kuolleet vaeltavat taruissa paikkoihin, jotka ovat olleet haille merkityksellisiä eläessä. On siis ihan sopivaa, että zombiet löysivät tiensä kauppakeskukseen.
Kaikki eivät tästä tosin pitäneet ja vartijat saapuivat ripeästi paikalle häätämään zombeja pois jouluostoksiaan suorittavia kuluttajia häiritsemästä. KUVA: Hanna Linnove

Kampanjan tavoitteena oli herätellä meitä kuluttajia ja kansalaisia pohtimaan suhdettamme kuluttamiseen ja sitä, mitä ja miten me kulutamme. Käytännössä siis joukko huolestuneita kansalaisia veti päälleen zombi­meikit ja kanavoi kuluttajuuden keskeistä olemusta.

”Olemme shoppailleet aivomme pilalle jo vuosien ajan”, toteaa tempauksen suunnitteluun osallistunut Liisa Lahti.

Tempauksen järjesti Eettisen kaupan puolesta -järjestö Eetti, joka edistää vastuullisempaa maailmankauppaa ja kuluttamista.

”Vaatteen tuotantoketju raaka-aineiden viljelystä kankaan kudontaan, värjäykseen, ompeluun ja myyntiin vaatii valtavasti energiaa ja työtä ympäri maailman. Ar­violta kymmenen prosenttia maailman ilmastopäästöistä tulee vaateteollisuudesta, eivätkä alan työntekijöiden palkat ole vielä elämiseen riittäviä”, Lahti toteaa. 

Zombitempaukset liittyvät Eetin Lempivaatteeni-kampan­jaan.

”Pikamuodissa raaka-aineet, työ ja energia menevät hukkaan, sillä arviolta yli puolet pikamuotivaatteista hävitetään vuoden sisällä valmistamisesta. Siksi oman lempivaatteen arvostaminen ja pitkäikäisyys on ilmastoteko”, Lahti jatkaa.

Tripla-kauppakeskuksen Zombi-kävelyssä kuvatusta aineistosta tuotettiin kuvitteellisen Shop till you Drop Dead -elokuvan juliste ja traileri (joka löytyy alempana)

Karnevalistisen toteutuksen takana on vakavia tavoitteita, korostaa Eeva Kemppainen, joka myös osallistui tapahtumien järjestelyihin.

”Tämä ei liity pelkästään tuotteisiin, joita ostamme, niiden elinkaariin ja päästöihin. Tämä liittyy myös siihen, millaisia kuluttamisen paikkoja rakennamme ja miten niistä uutisoidaan, niissä tiloissa olemiseen ja siihen, millaisia tunteita ne tilat herättävät”, Kemppainen toteaa.

Zombiaktivistit korostavat, että heidän kritiikkinsä kohdistuu rakenteisiin ja siihen, miten yksilöitä ohjataan järjettömään kuluttamiseen. Lahden mukaan yksittäisen ihmisen pitää olla jo aikamoinen supersankari vastustaakseen niitä viestejä, joilla meitä pommitetaan jatkuvasti.

Tämän kaiken alleen hukuttavan kuluttamisen lupailema palkinto epäilyttää Kemppaista.

”Haemme tyydytystä ja merkitystä ostamisella. Mutta voisimme oikeasti miettiä, saisimmeko saman tunteen siitä, mitä meillä jo on. Se vaatii vähän työstämistä, mutta ehkä nämä performanssit ja kampanjat voivat tyrkätä meidät uudelle raiteelle.”

Kemppainen näkee, että tempausten – tai häiriöiden – myötä tekijöiden ohella uusille raiteille voi päästä myös paikalle sattunut yleisö. Hän myös pitää paradoksaalisena sitä, että kuluttamisella tavoitellaan yksilöllisyyttä, vaikka ostopäätökset lopulta kuitenkin sanelee massa.

”Eihän se erityinen minuus kauppakeskuksesta löydy”, Kemppainen toteaa. 

”Uutuustuote on vain jotain sellaista, joka laitetaan minuuden päälle. Kulutuksen tilat, trendit, mainokset ja mallistot lähinnä harhauttavat sinua siitä mitä olet. Itse olen nähnyt tärkeänä, että tutkimusten ja raporttien ohella pitää tarjota myös joku kehollinen ja draamallinen tapa käsitellä näitä kysymyksiä.”

Meille kerrotaan, että kauppakeskukset ovat kaupunkien sydämiä ja kaupunkilaisten yhteisiä olohuoneita. Kuitenkin sallittujen olemisen tapojen kirjo on näissä keskuksissa hyvin rajattu. Esimerkiksi zombikuluttajat eivät välttämättä saa lämmintä vastaanottoa vartijoilta, kuten Voiko kauppakeskus olla kaupungin sydän? -bloggauksessa kerrotaan. KUVA: Hanna Linnove

Niin kauan kuin emme muuta yhdessä maakuoppaan juuria syömään, niin meidän elämämme ovat väistämättä sidoksissa kuluttamiseen ja olemme kaikki kuluttajia. Mitä vaihtoehtoja nykyiselle menolle zombikuvastolla leikkivät aktivistit sitten tarjoavat?

”Meidän pitäisi miettiä mittasuhteita”, Lahti ilmoittaa. ”Tarvitsemme kyllä esimerkiksi vaatteita ja ruokaa, mutta olemme vetäneet kuluttamisen ihan överiksi.”

Pikamuodin kritisoiminen ei siis tarkoita, että kaikkien pitäisi pukeutua juuttisäkkeihin tai että oman tyylin hakeminen olisi väärin. Päinvastoin, Lahti kannustaa miettimään omaa tyyliään ja tapaansa olla.

Monien kuluttajien suhteessa ostamiseen näyttäisi tapahtuneen merkittävä muutos. Ostaminen on alkujaan ollut tapahtuma, jossa hankitaan itselle jotain tarpeellista, mutta nykyään tuo tuote on muuttunut jopa toissijaiseksi. Nyt tuote on monesti ainoastaan väline, jonka avulla saadaan aikaiseksi ostoskokemus – ja hetkellinen dopamiiniaalto. Myös tarpeettomat tuotteet pitää kuitenkin tuottaa, joten lopulta niihin investoidut raaka-aineet ja energia menevät hukkaan.

Jos ostaminen on ollut aiemmin välttämätön paha, niin nyt siitä on tullut tavoite.

Onnistuneen shoppailureissun jälkeen kelpaan vertailla saalista kaverien kanssa, repiä kassit ja syödä paita. KUVA: Hanna Linnove

Yksi kulutuskriittisen keskustelun sekä halpatuotantoa ja -lentoja kritisoivien puheenvuorojen vakiovastaväite on liittynyt vähävaraisten oikeuteen kuluttaa. Halvan krääsän tuottaminen ei kuitenkaan ole paras tapa tasoittaa tuloeroja ja tuottaa hyvinvointia. Köyhien oikeuksilla perusteltu halpatuotannon puolustaminen ei huomioi niitä köyhiä, jotka valmistavat halvat tuotteet. Heille maksetut palkat, osaltaan mahdollistavat tuotteiden matalat hinnat. Näin halpatuotanto ylläpitää köyhyyttä. 

”Niin, niille ihmisillehän ei toisiaan muuta työtä voisikaan keksiä kuin­ ­pikamuodin valmistamista hirvittävällä tahdilla”, Eeva Kemppainen tuhahtaa.

Vaikka zombiperformanssissa mielettömänä vaeltavien roolit olikin varattu kuluttajia symboloiville hahmoille, niin kritiikki ei oikeastaan kohdistu yksittäisiin kuluttajiin vaan niihin kuluttamisen tapoihin, joihin meidät on ehdollistettu. Me kuluttajat kuitenkin toimimme siinä ympäristössä, joka meille on annettu ja käyskentelemme niissä kulutuksen temppeleissä, jotka meille on rakennettu. Muutos voi lähteä yksilöistä, mutta se ei yksilöön kulminoidu.  

ZOMBIGURU NÄKI MEIDÄT ZOMBEINA

Zombielokuvillaan kauhu-genren -uudistanut George A. Romero toi tavalliset ihmiset osaksi kauhukerrontaa. Meistä itsestämme tuli hirviö, jota pelätä. Kauhu ei enää löytynytkään jostain ylimaallisesta tai mytologioista. Romeron viesti on, että meidän tulisi pelätä itseämme.

Romero mullisti zombileffat vuonna 1968 ilmestyneellä Night of the Living Dead -teoksellaan ja palasi genren pariin vuosikymmentä myöhemmin. Vuonna 1978 ilmestyneen, pääosin kauppakeskuksessa kuvatun Dawn of the Dead -elokuvan innoittajana toimi ohjaajan vierailu Monroeville Mall -kauppakeskuksessa, joka tuolloin oli yksi alansa isoimmista koko maailmassa. Romeron elokuvassa eläviä kuolleita ajaa kauppakeskukseen pakonomainen tarve palata eläessä merkitykselliseksi koettuun paikkaan.

Romeron viestiksi voi lukea esimerkiksi sen, että samoin, kuin aivojen syöminen ei anna mielettömille mieltä, ei shoppailu tuo eläville täyttymystä. Tämä sama ajatus kaikui myös vuoden 2019 zombikävelyiden sarjassa.

Romeron tuotannossa selviytymiskamppailua käyvät ihmiset kääntyvät zombi-apokalypsin keskelläkin toisiaan vastaan ahneuksissaan ja näin tuomitsevat itsensä kuolemaan. Tätä ajatusta vasten voi tarkastella aikaamme, jossa ilmasto-katastrofi ja tuotannossa tapahtuvat ihmisoikeus-loukkaukset kohtaavat vimmaisen shoppailukulttuurin, pikamuodin ja tarpeettoman krääsän haalimisen.

Meidän zombivideon jälkeen kelpaa katsella aitoa ja alkuperäistä. Yllä yksi George A. Romeron Dawn of the Dead -elokuvan moninaisista versioista.

Kauppakeskuksista julkisina tiloina ja zombien saamasta vastaanotosta lisää Voiko kauppakeskus olla kaupungin sydän? -bloggauksessa.

Jaa tämä:

Häiriköiden eeppinen vuosi 2018

Vuodessa ehtii tapahtua paljon ja aina välillä on hyvä pysähtyä kertaamaan tapahtunutta.

Vuoteen 2018 sisältyi paljon huikaisevan kiinnostavia haastatteluja, mahtavia artikkeleita ja (ainakin omasta mielestäni) onnistuneita vastamainoksia. Lisäksi pääsin tekemään yhteistyötä hillittömän skarppien tyyppien ja kiinnostavien organisaatioiden kanssa – kiitokset kaikille yhdessä ja erikseen.

Monilta osin vuosi meni enemmän tai vähemmän ennakoidusti, eli vastiksia ja niihin liittyviä artikkeleita pumpsahteli tehtaasta ulos, minkä lisäksi kirjoitin lukuisia kulttuurihäirintään liittyviä artikkeleita ja opetus- sekä luentokeikkoja piisasi. Mutta mahtui mukaan myös hienoja yllätyksiä ja yksi erityisen surullinen sellainen. Alla yhteenveto tapahtuneesta.

"Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille", kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.

Helmikuussa julkaisimme kaksi vastamainosta, joissa kiinnitimme huomiota suklaantuotantoon liittyviin ongelmiin. Vastamainosten malliksi valikoitui Fazerin mainos ja kritiikki kohdistui sekä Fazeriin erityisesti että laajemmin koko maailmankaupan rakenteisiin.

Fazerin toimintaa kommentoi Finnwatchin Anu Kultanen ja Hanken-kauppakorkeakoulun Nikodemus Solitander puolestaan käsitteli yritysvastuuseen liittyviä kysymyksiä yleisemmällä tasolla.  Havaitut ongelmat ovat siis verrattomasti yhtä yritystä suurempia.

”Yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat elämään yrityksen toiminnan seurauksien kanssa. Tämä vaikeuttaa vastuukysymysten arvioimista.

Globaaleissa tuotantoketjuissa yrityksen ja sen tuotannon oheisvaikutuksien välissä on yhä enemmän erilaisia toimijoita. Tämä vaikeuttaa ymmärrystämme siitä, kuka on vastuussa ja kenelle. Tuotantoketjuissa vastuuvelvollisuus onkin kasvavassa määrin ulkoistettu. Ketjujen hallintaa esitellään niin monimutkaisena, että yksittäiset yritykset ja toimijat ovat vain osallisina siinä, eikä kukaan siten ole täysin vastuussa, jos ja kun jotain ei-toivottua tapahtuu. Tätä voidaan kutsua eettisen välimatkan tuotannoksi.” – Nikodemus Solitander

Pyhä Björn Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone. Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.
Pyhä Björn
Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone.
Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.

Lisäksi helmikuussa pohdimme Björn Wahlroosia ja itsekkyyttä. Puheenvuoron sai itsekkyydestä kirjan kirjoittanut Jukka Koskelainen.

”Pidämme itsekkyyttä ennen kaikkea oman aikamme ilmiönä. Olemme ilmeisen taitavia havaitsemaan sitä ympärillämme, muissa ihmisissä, mutta emme yleensä itsessämme. Itsekkyydestä on kuitenkin mitä ilmeisimmin valitettu kautta aikain.

Pitkään meillä oli vain yksi mies, joka paikannettiin uusliberalistiksi ja joka puhui sen puolesta. Björn ”Nalle” Wahlroosia onkin saatu kuulla kohtuullisen taajaan. Hän keksii ärsyttäviä lausuntoja: 80 prosenttia ihmisistä on idiootteja, ainakin mitä tulee rahaan. Köyhien ja rikkinäisten perheiden tukemista ei voi sietää. Kun ­Nordean ruotsalainen pääjohtaja muuttaa luksus­asuntoon, Nalle on jälleen vauhdissa ja lausuu, että pitäähän sitä ihmisen jossakin asua.” – Jukka Koskelainen

Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi. Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.
Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi.
Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.

Maaliskuussa huomiomme kiinnittyi laboratiriossa kasvatettuun keinolihaan. Pääsin haastattelemaan Vegemessuilla hollantilaistutkija Mark Postia, jonka työryhmä on tehnyt pioneerityötä kehittäessään ”lihaa ilman kuolemaa”.  Post on epäilemättä Vegemessujen historia ensimmäinen esiintyjä, joka aloittaa luentonsa ilmoittamalla, että: Rakastan lihaa”

Julkaisimme myös Postin oman kirjoituksen aiheesta.

Mikäli tämä arvio osoittautuu todeksi, tulevat nykyisten maatalousjärjestelmien rajat – saatavilla oleva maa-ala, vesi, energia ja kyky käsitellä kasvihuonepäästöjä – vastaan ennen kuin saavutamme täyden ruokaturvan. Jo nyt 70 prosenttia viljelyskelpoisesta maa-alasta on varattu karjalle eli lihan­tuotantoon.

Voimme tehostaa tuotantoa ottamalla käyttöön lisää maata tai parantamalla nykyisen tuotannon tuloksia. Käytettävän maa-alan lisääminen ­tulee ympäristölle kalliiksi. Esimerkiksi lehmien ja muiden hitaasti pienissä poikueissa lisääntyvien eläinten tuotannon lisääminen on vaikeaa ja aikaa vievää – jos mahdollista lainkaan.

On selvää, että kaikkien ihmisten muuttaminen kasvissyöjiksi ei ole ratkaisu. Meidän on löydettävä keinoja lihanhimomme tyydyttämiseen.

Vuonna 1931 Englannin tuleva pääministeri Winston Churchill kirjoitti esseessä 50 vuotta tästä eteenpäin: ”Viidenkymmenen vuoden päästä pääsemme yli hulluudesta, jonka myötä kasvatamme kokonaisen kanan syödäksemme rintapalan tai siiven, kasvattamalla nämä osat erikseen siihen soveltuvalla menetelmällä.” 

Noin 80 vuotta myöhemmin lihaskohtaisen kantasolun, niin kutsutun satelliittisolun, tunnistaminen teki laboratoriossa kasvatetusta lihasta todellisuutta.”

"Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy." Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.
”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera. Patria&Muerte-vastamainos julkaistiin Kansa Taisteli -lehdessä.

Maaliskuussa päivän valon näki myös Häiriköiden järjestyksessä toinen Kansa Taisteli -lehti, joka julkaistiin Voima-lehden liitteenä. Jatkoimme lehdessä iltapäivälehtien sota-teemaliitteiden kriittistä käsittelyä. Siinä, missä Suomen 100-vuotisjuhlien keskellä julkaistu ensimmäinen Kansa Taisteli käsitteli kansakunnan rakentamiseen liittyvää militarististä eetosta, keskityimme tällä kertaa sadan vuoden takaisen sisällissodan tapahtumiin ja niiden kaikuihin vuoden 2018 Suomessa.

Sisällissotaan suhtaudutaan tunneperäisesti vielä vuonna 2018, sata vuotta kyseisen sodan päätymisen jälkeen. Pitkä varjo kertoo tietenkin siitä, kuinka traumaattisista tapahtumista on kyse. Osansa tässä on myös sillä, että sodan tapahtumia ei päästy aikanaan prosessoimaan syistä, joita tässäkin lehdessä perataan.

Emme ole vieläkään saavuttaneet konsensusta edes siitä, millä nimellä sodasta puhutaan.

Monet meistä asettavat itsensä ainakin jollain epämääräisellä tasolla jommallekummalle puolelle vuoden 1918 jakolinjaa. Tämä siitä huolimatta, että monet tuolloiset kiistat ja sotaan johtaneet tekijät ovat poistuneet pelilaudalta – osan niistä toki pysyessä edelleen yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Monella meistä oli sukulaisia molemmilla puolin rintamalinjoja, ja ainakin sen myötä puolensa voi valita ihan identiteettipoliittisin perustein.” – Jari Tamminen

Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö? Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.
Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö?
Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.

Huhtikuussa aloitin Voiman päätoimittajan roolissa lehtisarjan, jossa kutsuimme vieraileviksi päätoimittajiksi joukon kiinnostavia tiedeviestijöitä sekä yhden taiteilijaryhmän johtajan. Huhtikuun numeron toimitin yhdessä Politiikasta-lehden päätoimittajan, tutkijatohtori Johanna Vuorelman kanssa. Vuorelma päätyi kirjoittamaan myös tuon kuukauden vastamainokseen liittyvän artikkelin.

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet politiikan rakenteelliset ja systeemitasolla vaikuttavat valheet. Uhkaavin näistä on elämisvalhe, joka on kollektiivista itsepetosta. Professori Jukka Paastela kirjoittaa vuonna 1995 ilmestyneessä teoksessaan Valhe ja politiikka: tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä, että elämisvalheen itsepetoksella ’voidaan tarkoittaa vääriä uskomuksia, joita ihminen itse ei huomaa, toiveajattelua, jota yksilö ei välttämättä tiedosta sekä tarkoittamatonta tietämättömyyttä’.

Elämisvalhe on siis kokonaisvaltainen tulkinta todellisuudesta, jossa valheellisen ajattelun omaksunut yhteisö elää.

Ilmastonmuutosta koskevien faktojen sivuuttaminen länsimaisissa yhteiskunnissa täyttää elämisvalheen määritelmät. Ilmastonmuutoksen faktojen ohittaminen on lähimpänä totuudenjälkeisen ajan määritelmää.

Siksi on yllättävää, ettei ilmastonmuutos ole ollut totuudenjälkeisen ajan keskustelun ytimessä.” – Johanna Vuorelma

Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta. Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.
Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta.
Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.

Toukokuussa oli vuorossa yhteistyö Nuorten ääni -hankkeen kanssa ja suunnitelimme yhdessä nuorten kanssa iltapäivälehden lööppiä muistuttavan vastamainoksen. Vastamainoksen kaveriksi kirjoittamassaan artikkelissa Tuomas Rantanen veti linkkejä kohulööppien ja klikkijournalismin välille.

Journalismi ja mainonta törmäävät erityisen tunnistettavalla tavalla nimenomaan lööpeissä ja kansissa, jotka on suunniteltu edistämään lehtien irtonumeroiden myyntiä. Sama faktan ja mielikuva­liioittelun koh­taaminen näyttäytyy nettilehtien sivuille kävijöitä houkuttelevissa klikkiotsikoissa. Kaikissa näissä kyse on yhtä aikaa toimituksen tekemästä journalistisesta sisällöstä ja sen mainonnasta.

Näiden tiedonlajien väliseen jännitteeseen puututaan myös Journalistin ohjeissa: ’Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.’

Tabloidien historiasta tiedetään, että irtonumeromyynnin kannalta lööppiotsikoiden tehokkaimpia koukkuja ovat julkisuuden henkilöiden yllättävät kuolemat, kansallisesti merkittäviksi tulkitut urheiluvoitot sekä yleisön mielissä lähelle sattuviksi koetut suuronnettomuudet ja -tuhotyöt.” – Tuomas Rantanen

Kuhina Häiriköt kylässä -näyttelyn edustalla oli käytännössä jatkuvaa koko toukokuisen viikonlopun ajan.
Kuhina Häiriköt kylässä -näyttelyn edustalla oli käytännössä jatkuvaa koko toukokuisen viikonlopun ajan.

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna järjestetty Maailma kylässä -festivaali pyysi Häiriköiltä näyttelyä ja sellaisen myös järjestimme. Viikonlopun aikana kaikki tapahtuman pääteltassa vierailleet pääsivät tutustumaan suuriin vedoksiin vastamainoksistamme.

Lisäksi järjestimme yritysvastuuseen liittyviä keskusteluja festariviikonlopun aikana. Esimerkiksi Kansallisteatterin Lavaklubilla keskustelimme Eettisen kaupan puolesta ry:n toiminnanjohtaja Lotta Staffansin ja Finnwatchin toiminnanjohtaja Sonja Vartialan kanssa siitä, mikä on kuluttajan rooli ja yritysten vastuu jälkikolonialistisessa maailmankaupassa sekä sitä, voiko yksittäinen kuluttaja arvioida tuotteen vastuullisuutta, ja tarjoaako yhteiskunta yksilölle mahdollisuutta arvioida kulutuspäätöksiin liittyviä taustatekijöitä.

Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.
Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.

Kesäkuussa kurkistimme sukelsimme antropologian kiinnostaviin syövereihin yhdessä AntroBlogin kanssa. Vastamainoksessa tarkastelimme mainosmaailmaan hieman odottamattomasta kulmasta. Tilasimme taiteilija Riiko Sakkisen perustamalta beniniläiseltä Salon de Peinture Grand-Popolta  taideteoksen, joka mukaili muotokieleltään sikäläisiä parturien mainoskylttejä. Teoksen maalasi Louis Houenouden, joka normaalisti maalaa juuri niitä mainoskylttejä, joita tilaamamme teos kommentoi.

”Käsinmaalattujen mainoskylttien kulttuuri on Beninissä elävää. Tutkin ilmiötä etukäteen, mutta sen laajuus yllätti paikan päällä. Pääkaupunki Cotonoussa melkein kaikki mainokset ovat printattuja, mutta syrjäkylillä suurin osa mainoksista on käsin maalattuja. Beninissä lukutaitoprosentti on alhainen, ja mainoskyltit huomioivat sen – kyltit selittävät tuotteen tai palvelun selkeästi kuvin. Esimerkiksi kampaamokauneussalongin kyltissä on kampauksen lisäksi kuva kädestä, jotta kaikki tajuavat, että siellä tehdään myös manikyyrejä” – Riiko Sakkinen

Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.
Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.

Heinäkuussa Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Riihimäen teatterin taiteellinen johtaja Janne Saarakkala vertaili politiikan, median ja taiteen täyttäviä merkityksettömyyden aaltoja.

”Jo 2000-luvun alussa filosofi Slavoj Žižek kiinnitti huomiota leviävään antiessentialistiseen ilmiöön, jossa pyritään esimerkiksi juomaan kahvia ilman kofeiinia, kolaa ilman sokeria, kaljaa ilman alkoholia ja käymään sotaa ilman sotaa (tietokoneen ruudulla tai lähettämällä tunnuksettomia ’vihreitä miehiä’).

Esimerkeissä voi nähdä jonkinlaisen terveyttä palvelevan päämäärän. On saatava kaikki kiihottava mutta ilman epäterveellistä, uhkaavaa tai omaatuntoa häiritsevää sisältöä. Siksi sitä hävitetään myös taiteesta, journalismista ja politiikasta. Žižekin mukaan olemme jo vuosia eläneet post-politiikaksi kutsuttua tyhjäkäynnin aikaa, jossa valtiollisten ja kansainvälisten yhteisten asioiden hoitaminen on redusoitu vain asiantuntijoiden hallitsemaksi yhteiskuntaelämäksi, jossa vaikuttaa tällä hetkellä vain yksi elinvoimainen poikkeus: kansallismielinen konservatismi.

Koska me emme halua luopua mistään. On parempi olla kuulematta, näkemättä ja tietämättä mitään, tekemisestä puhumattakaan. Sellainen myy paremmin.” – Janne Saarakkala

Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaamisen aikaan Helsingin kaduille jalkautui #resistgag-mielenosoitus, jossa nähtiin viimeisillään raskaana olevia Donald Trumpeja ja suukapuloilla vaiennettuja naisia. Epäilemättä Donald Trumpin seksuaalioikeuksiin liittyvä politiikka olisi perin erilaista, mikäli Trump itse saattaisi tulla raskaaksi. Setämiehet eivät kuitenkaan voi itse tulla raskaiksi ja se näkyy myös heidän ajamassa politiikassa.
Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaamisen aikaan Helsingin kaduille jalkautui #resistgag-mielenosoitus, jossa nähtiin viimeisillään raskaana olevia Donald Trumpeja ja suukapuloilla vaiennettuja naisia. Epäilemättä Donald Trumpin seksuaalioikeuksiin liittyvä politiikka olisi perin erilaista, mikäli Trump itse saattaisi tulla raskaaksi.
Setämiehet eivät kuitenkaan voi itse tulla raskaiksi ja se näkyy myös heidän ajamassa politiikassa.

Kesään kuului kärpästen ja helteiden lisäksi myös mielenosoittamista. Näitä kaikkia piisasi, kun presidentit Trump ja Putin saapuivat Helsinkiin. Olin mukana järjestämässä ja toteuttamassa #resistgag-mielenosoitusta, jolla kiinnitettiin huomiota Trumpin kehitysyhteistyöpolitiikan yhteen synkkään puoleen – eli siihen, kuinka naisten oikeudet eivät sen puitteissa toteudu. Aihetta kommentoi meille muun muassa Väestöliiton kansainvälisen kehityksen yksikön johtaja Elina Korhonen.

”Abortin vastainen politiikka toimii juuri toisin, kun sen oletettu tarkoitus on: Abortteja ehkäistään parhaiten tarjoamalla ehkäisypalvelua ja tietoa seksuaalisuudesta. Perhesuunnitteluklinikoiden joutuessa sulkemaan ovensa,  lisääntyvät ei-toivotut raskaudet ja samalla mitätöidään vuosikymmenten edistysaskeleet lisääntymis- ja äitiysterveydessä sekä lasten terveydessä. Kärsijöinä ovat useimmiten kehitysmaiden köyhät tytöt ja naiset, joiden palvelut ovat olleet järjestöjen varassa” – Elina Korhonen

Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017.
Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017.

Syyskuussa aloitimme vuoden 2019 Euroviisuihin valmistautumisen. Israelissa on luvassa maailmanluokan näytös, jossa maan harjoittamalla miehityspolitiikalla ja palestiinalaisilla ei ole sijaa.

”Odottavan aika on tunnetusti pitkä, ja Lähi-itään tosiaan liittyy paljon odotuksia ja odottamista. Yhdet odottavat Jumalan lupaamaa maata ja toiset Messiaan toista tulemista. Myös oikeutta ja kotimaata odotetaan, ja välillä odotetaan lupaa korjata kuoppainen tie. Odotuttaminen voi olla myös alistavan politiikan väline, kuten Tampereen yliopiston tutkija Mikko Joronen esittää artikkelissaan Spaces of waiting.

Joronen esittää tutkimuksessaan, että Israelin tapa hallita palestiinalaisia on tarkasteltavissa teatraalisena performanssina, jonka keskeisenä tavoitteena on ylläpitää palestiinalaisten epävarmaa asemaa. Tämä teatteri tunnustaa seremoniallisesti palestiinalaisten hallinnolliset, juridiset ja turvallisuuteen liittyvät oikeudet, mutta ei tosiasiallisesti tarjoa niitä palestiinalaisille, jotka ovat juuttuneet loputtomaan oikeuksiensa odotuksen kehään.” – Jari Tamminen

Samoin syyskuussa Häiriköt-päämaja jalkautui Saamenmaalle, jossa paikalliset saamelaisaktivistit ja Greenpeace vastustivat Saamenmaan halkovaksi suunniteltua Jäämerenrataa. Mukana Lapissa oli myös kanadalainen cree-kansaan kuuluva Clayton Thomas-Müller.

”Isoja ja vaikutuksiltaan kauas­kantoisia teollisia investointeja ei voi tehdä ilman alkuperäiskansojen lupaa. Viestimme on, että ilman suostumusta ei ole myöskään pääsyä. Tämä on ajatus, johon me Kanadan alkuperäiskansat olemme suhtautuneet hyvin vakavasti.” – Clayton Thomas-Müller

Ympäristönäkökulman ohella ratahanketta on välttämätöntä tarkastella myös saamelaisten, Euroopan unionin alueen ainoan alkuperäiskansan näkökulmasta. Saamelaisten oikeus poronhoidon ja luontaistalouden ympärille rakentuvaan kulttuuriinsa asettaa rajoituksia sille, mitä Suomen valtio voi Saamenmaalla tehdä.

Vuonna 2017-18 yhdessä Biologian ja maantieteen opettajien liiton kanssa järjestetty Global Meal -hanke, jonka puitteissa koulutimme satoja oppilaita ja opettajia vastamainostyöpajoissamme saatiin päätökseen alkukesästä. Onnistuneeksi koetulle hankkeelle haluttiin jatkoa ja tällä kertaa mukaan liittyi myös Äidinkielen opettajien liitto. Ilmastoterveisiä Etelästä yhdistää vastamainokset ja opettajakoulutuksen ilmaston muutokseen liittyviin aiheisiin.

”Pelkillä kulutuskäyttäytymisen muutoksilla ilmastonmuutosta ei kuitenkaan saada riittävästi hidastettua, vaan sen oheen tarvitaan aktiivista yhteiskunnallista osallistumista ja päätöksentekoa. Ilmastojärjestelmässä tapahtuu muutoksia jatkuvasti kaikkialla, mutta suuri osa muutoksista on vähittäisiä eikä päädy uutisiin ainakaan meille Suomeen saakka. Media muovaa aihepiiriin liittyviä ajatuksiamme enemmän kuin ehkä arvaammekaan. Miten median välittämät viestit vaikuttavat siihen miten me hahmotamme ilmastonmuutoksen seurauksineen ja ratkaisumalleineen? Onko kuvamme todellisuuteen perustuva vai valikoimmeko viesteistä tietoisuuteemme kenties vain osan?” – Pinja Sipari

Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan. Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.
Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan.
Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.

Lokakuussa tuotimme ensimmäisen Ilmastoterveisiä Etelästä -hankkeeseen liittyvän vastamainoksen. Thailaakson tehdas käsitteli sitä, kuinka meidän hiilijalanjälkemme pitäisi laskea sen mukaan, mitä kulutamme, eikä sen mukaan, mitä Suomessa tuotetaan. Tästä kuviosta meille väänsi rautalankaa ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa sekä Suomen Ilmastopaneelin jäsen Lassi Linnanen.

”Kaksi kolmasosaa suomalaisten ilmastovaikutuksesta aiheutuu kotitalouksien jokapäiväisistä päätöksistä. Ja näistä aiheuttamistamme päästöistä lähes puolet – 44 prosenttia – syntyvät jossain maailmalla. Mielestäni molemmat luvut ovat varsin merkittäviä.

Iso osa elämäntapamme vaatimasta tuotannosta tapahtuu jossain kaukana meistä. Tämä kaukana tapahtuva saastuttaminen kuitenkin vaikuttaa kaikkien elämään, ja vastuumme ei katoa maantieteellisen siirtymän myötä.

Kiinasta on tullut maailman tehdas. Samalla kun paheksumme Kiinan saastuttavaa tuotantoa, kiinalaiset tuotteet päätyvät usein meidän länsimaisten kuluttajien ostoskoreihin.

Meillä on vastuu: turhia tuotteita ei tuotettaisi, mikäli emme sitä lystiä maksaisi.” – Lassi Linnanen

Thailaakson tehdas, pieniKävimme myös esittelemässä tuotantoamme Kaapelitehtaalla järjestetyssä Lift Helsinki -tapahtumassa, joka toi yhteen taide- ja mediaalojen ammattilaiset ja vaikuttajat.

Näyttelyssä oli vastamainosten sijaan näytillä muun muassa vastamainoksessa kuvana nähty Thailaakson tehdas -muki, kaksi metriä leveä Pieni pala Kolonialismia -suklaalevy ja yhdessä Jani Leinosen kanssa tekemämme Elovana-paketti, jossa Elovena-neidon sijaan poseeraa saamelaisaktivisti Jenni Laiti.  Ylistystä ja kiitosta osakseen saanutta näyttelyä pyydettiin myös vierailuille muihin kaupunkeihin ja suunnitelmat sen suhteen ovat jo käynnissä. Niistä lisää sitten tuonnempana.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.
Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Marraskuussa sukelsimme alusta- ja jakamistalouksien väliseen hetteikköön. Ruokapalvelu Foodoran lähettien kritiikki ja kampanja työnantajaansa yhteistyökumppaniaan kohtaan liittyy yhteen työelämän ajankohtaisimpaan aiheeseen. Tätä aihetta meille selvensi projektitutkija, tohtori Maija Mattila Kalevi Sorsa säätiöstä. Foodora-lähetin työpäivää kävi puolestaan dokumentoimassa meille toimittaja Henri Salonen.

”Jakamistalouden rinnalla esiin on noussut alustatalouden käsite. Siinäkin käytetään hyödyksi teknologiaa. Internetin digitaalisilla alustoilla tarkoitetaan kahden- tai monenkeskisiä markkinapaikkoja, jotka välittävät käyttäjien välisiä transaktioita. Alustoilla siis kohtaavat palveluiden tarvitsijat ja tarjoajat, algoritmien ansiosta kitkattomasti ja nopeasti. Tunnettuja esimerkkejä alustataloudesta ovat esimerkiksi Uber sekä muun muassa ruokalähettipalvelut Deliveroo, Foodora ja Wolt.

Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.” – Maija Mattila

Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.
Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.

Joulukuussa päätimme vuoden pamauksella ja suurponnistuksella. Ilmastoterveisiä Etelästä -hankkeen innoittamina paneuduimme ilmastonmuutosteemaan sekä erillisen liitteen, että yksittäisen vastamainoksen muodossa.

Denial by You&Me -vastamainos kiinnitti huomion siihen, että toisinaan ilmastonmuutoksen kaltaisten ongelmien kieltäminen voi olla tapa hakea suojaa ongelman kohtaamisen tuomalta ahdistukselta. Psykologi ja kirjailija, Jussi Valtonen nosti keskusteluun myös kiinnostavan huomion siitä, kuinka ratkaisuehdotuksiin uskomiseen vaikuttaa se, tukeeko tuo ratkaisu omaa ideologiaa. Puhutaan motivoidusta päättelystä.

”Yhdysvalloissa professori Aaron Kayn tutkimusryhmä Duken yliopistosta on osoittanut, että ratkaisut, joilla ihmiset arvelevat ilmastonmuutosta torjuttavan, vaikuttavat siihen, kuinka taipuvaisia he ovat uskomaan IPCC:n faktoja. Republikaanit kielsivät ongelman helpommin, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan ympäristöveroilla, jotka eivät sovi republikaanien poliittiseen ideologiaan. He sen sijaan pitivät IPCC:n faktoja selvästi uskottavampina, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan yritystoimintaa vapauttamalla, joka taas kuuluu republikaanien poliittisiin tavoitteisiin. Eron koetilanteissa ajatellaan johtuvan siitä, että on helpompi muuttaa käsitystään IPCC:n faktoista kuin järjestää koko poliittinen uskomusjärjestelmänsä uusiksi.” – Jussi Valtonen

Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.
Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.

Ympärostöteemaa piisasi myös Voiman välissä julkaistussa Neste Spoil – Biouutisia -parodialehdessä. Palmuöljyn tuotantoon liittyviä kysymyksiä olivat kommentoimassa sekä Greenpeacen maajohtaja Sini Harkki, että tutkijat Jyrki Jauhiainen, Anu Lounela ja Harri Vasander.

”Hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin eli IPCC:n vuonna 2014 julkaistussa selvityksessä trooppisille turvemaille perustettujen akaasiasellupuu- ja öljypalmuplantaasien arvioitiin siirtävän turvemaan hajoamisen seurauksena ilmakehään vuosittain 15 tonnia hiiltä hehtaarilta hiilidioksidipäästöinä. Turvemaiden käyttömuodoista nämä plantaasit muodostavat kaikista suurimmat päästöt.

Kuivatettu turvemaa on myös paloherkkää etenkin kuivakauden pitkittyessä. Turpeen palaessa voi ilmakehään siirtyä nopeasti useiden satojen vuosien turvekertymien sisältämä hiilimäärä.

Vuoden 1997 suurpaloissa Indonesian turvemailta vapautui ilmakehään muutaman kuukauden aikana 800–2 600 miljoonaa tonnia hiiltä. Määrä vastaa 13–40 prosenttia maapallon fossiilisten polttoaineiden keskimääräisistä vuotuisista hiilipäästöistä.” – Jyrki Jauhiainen & Harri Vasander

Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.
Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.

Jouluun valmistuva kauppakeskus REDI ja sen asiakkaat kokivat yllätyksen, kun Massias ja Kultaisen ostoskärryn seurakunta jalkautuivat jouluostostelijoiden keskuuteen.

”Suuren kulutusjuhlan sesonkina on tärkeää osoittaa markkinan ja mainonnan voimille uskollisuutensa. Kaupungin temppelit ovat avoinna aina kaupan sulkemisaikaan asti. Huutakaa ’Ostan!’ jos olette mukana!” – Massias

Vuonna 2018 olin mukana touhuamassa Perintö – Helsinki Graffiti 1992-2017 -kirjan uutta painosta, jonka Voima Kustannus julkaisi. Sekin oli asiallista.

Otso Kantokorpi reissasi moneen kertaan Virossa yhdessä katutaiteilija EGSin kanssa. He maalasivat graffiteja hylättyihin rakennuksiin ja dokumentoivat tekemisensä. 
EGS maalasi oheisen muistoteoksen Otsolle Helsingin Suvilahteen.
Otso Kantokorpi reissasi moneen kertaan Virossa yhdessä katutaiteilija EGSin kanssa. He maalasivat graffiteja hylättyihin rakennuksiin ja dokumentoivat tekemisensä. 
EGS maalasi oheisen muistoteoksen Otsolle Helsingin Suvilahteen.

Asiallisten ja kivojen tapahtumien ohella vuoteen mahtui tietenkin myös pettymyksiä ja murheita. Näistä henkilökohtaisesti surullisin oli taidekriitikko Otso Kantokorven menehtyminen äkilliseen sairaskohtaukseen. Häiriköiden maailmaan Otson poismeno jätti suuren aukon.

”Toukokuussa menehtynyt taidekriitikko Otso Kantokorpi (1957–2018) ei koskaan suostunut ottamaan taiteilijan viittaa harteilleen. Ei, vaikka hän toisinaan tekikin viiltävän osuvia taideteoksia. Kantokorpi kielsi taiteilijuutensa jopa oman taidenäyttelynsä avajaisissa ja määritteli teoksensa ’taiteen kaltaisiksi interventioiksi’.

Suurempi huoli on se, että Kantokorven kaltaista taidekentän tuulettajaa ei ole näköpiirissä. Kuka nyt arvioi katutaidetta taiteena taiteen joukossa, ja kuka pistää taideruhtinaat koville?” – Jari Tamminen

Häiriköt-päämajan vuosi 2019 starttaa kunnolla tammikuun 10., kun kokoonnumme Kansallisteatterin Lavaklubille Tieteiden yönä. Tuolloin lavalla keskustellaan muun muassa palmuöljyn tuotannosta ja sen soveltuvuudesta biopolttoaineen raaka-aineeksi. Kaikki paikalle, tilaisuus on maksuton ja meno hyvää.

Lavaklubin jälkeen tammikuussa on myös luvassa Kultaisen ostoskärryn seurakunnan seuraava ulostulo. Tammikuun 23. päivä pamahtaa, mutta paikka ilmoitetaan vasta lähempänä h-hetkeä. Pitäkää siis silmät auki ja tuntosarvet kohdistettuina tämän kanavan suuntaan.

Jaa tämä:

Seminaari: Onko eettinen läppäri mahdollista rakentaa?

Yksittäisen kuluttajan mahdollisuus vaikuttaa elektroniikkateollisuuden toimintaan on rajallinen. Yhdessä voimme kuitenkin vaatia vastuullisempaa elektroniikkaa.

Kaikkihan me tiedämme, että kulutuselektroniikkaan liittyy ongelmia alkaen raaka-aineiden louhimisesta kokoonpanoon ja e-jätteen käsittelyyn. Eettisen läppärin jäljillä -hanke pyrkii selvittämään, että onko eettinen läppäri mahdollinen tavoite ja kuinka sen voisi saavuttaa.
”Elektroniikkatuotantoon liittyy valtavia eettisiä ongelmia, lapsityövoimasta Kongon kaivoksissa Foxconnin tehtaiden itsemurha-aaltoihin Kiinassa. Miksi teollisuus ei ole pystynyt vastaamaan näihin järkyttäviin epäkohtiin? Tuomme yhteen eri alojen tutkijoita ja aktivisteja haastamaan vallitsevat globaalin talouden valtarakenteet. He lähtevät (uhka)rohkealle matkalle päämääränään osoittaa, että sinunkin läppärisi voitaisiin tuottaa eettisesti, jos siihen vain löytyisi halua.” 

Huawei kannusti Honor-älypuhelinmainoksissa meitä "Sanomaan sen". No, me sanoimme ja samalla näytimme. Mainoskuvastossa harvemmin esitetään tuotteeseen liittyviä ongelmia, vaikka ne saattavat olla keskeinen osa tuotteen valmistamista. Ajattelimme korjata tämänkin puutteen tässä Honest-vastamainoksessa.
Huawei kannusti Honor-älypuhelinmainoksissa meitä ”Sanomaan sen”. No, me sanoimme ja samalla näytimme. Mainoskuvastossa harvemmin esitetään tuotteeseen liittyviä ongelmia, vaikka ne saattavat olla keskeinen osa tuotteen valmistamista. Ajattelimme korjata tämänkin puutteen tässä Honest-vastamainoksessa.

16.3. aiheesta järjestetään seminaari ja tätä voi suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille. Seminaarin kutsusta:
”Voiko kuluttaja vaikuttaa elektroniikassa käytettyjen mineraalien alkuperään? Tätä kysymystä pohtii kanssamme Eetin hallituksen jäsen Ilari Aula, jonka väitöskirjatutkimus vei hänet viime syksynä muun muassa Kongon kaivoksille. Lisäksi keskustelemme yritysvastuusta ja erityisesti siitä, mitä ihmisoikeuksiin liittyviä velvoitteita yrityksillä tällä hetkellä on. Entä millaista lainsäädäntöä vielä tarvittaisiin, jotta kaikki yritykset toimisivat vastuullisesti eikä meidän tarvitsisi kaupassa enää valita reilun ja hikipajatuotteen välillä?”
Koneen säätiön tiloissa Helsingin Tehtaankadulla järjestettävä tilaisuus on maksuton, mutta edellyttää ennakkoilmoittautumista.

Tämä aihe on tuttu meillekin ja olemme tehneet siitä useammankin vastamainoksen, joiden kylkiäisinä on julkaistu artikkeli jos toinenkin.
Tuo Ilari Aulan tutkimus Kongossa esimerkiksi muistuttaa siitä, kun teimme hieman totuttua rehellisemmän tulkinnan kännykkämainoksesta.

Kongossa, josta tulee noin 60 prosenttia maailman koboltista.
’Mineraali on keskeinen osa älypuhelinten ja kannettavien tietokoneiden akkuja ja sen avulla Applen ja Samsungin kaltaiset suuryritykset tekevät miljardeja. Kuitenkin monet heistä, jotka louhivat raaka-aineen hengenvaarallisissa olosuhteissa saavat palkkaa niinkin vähän kuin 10 senttiä (8p) päivässä.
Koska yrityksien ei edellytetä jäljittävän kobolttinsa alkuperää – ja valtaosa maailman koboltista tulee Kongon demokraattisesta tasavallasta – todennäköisyys on sen puolella, että sinunkin älypuhelimesi akku sisältää keskiafrikkalaisen valtion lasten louhimaa kobolttia.'”

Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.
Muna vai kana? Eettisen kulutuselektroniikan ostamiseen ja tuottamiseen liittyy klassinen dilemma: Kun tuotetta ei ole tarjolla, eivät kuluttajat niitä osta ja koska kuluttajat eivät osta, ei sellaista tuoteta. Markkinoiden näkymätön käsi ei oikein toimi ja jotain tarttis tehdä.

Kuten todettua, niin kuluttajan vaikutusmahdollisuudet ovat rajallisia. Yksi asia, mihin pystymme on se, että  teemme näkemyksemme tiettäväksi. Ja mikäli valmistajat ovat kaukana, niin jälleenmyyjät ovat (usein) lähellä ja ne joutuvat kohtaamaan meidän kuluttajarajapinnassa. Ja kuten tutkija Jukka Rintamäki muistutti:

”Onko yrityksiin kohdistuvasta sosiaalisesta paineesta sitten mitään hyötyä? Joissakin tapauksissa firmoissa tehdään paineen alla ainakin symbolisia muutoksia. Painetta voi myös koittaa suunnata tahoihin, joiden toiminnalla on vaikutusta yrityksen toimintaan. Varmimmin pitkäaikaisia konkreettisia tuloksia saadaan lainsäädännön avulla – painetta tulee siis kohdistaa myös lainsäätäjiä kohtaan.”

Jaa tämä:

Hallitus leikkaa eettisyydestä

Sipilän hallituksen joululahja kansalaisjärjestöille tuli suoraan leikkurista. Yritystoiminnan eettisyys ei kuulu hallituksen prioriteettilistalle.

Joulukuussa moni järjestö sai kylmää kyytiä. Esimerkiksi suomalaisten ulkomailla toimivien yritysten tekemisiä seuraava kansalaisjärjestö Finnwatch sekä
oikeudenmukaista maailmankauppaa, kestäviä tuotantotapoja ja vastuullista kuluttamista edistävä Eettisen kaupan puolesta (Eetti) ilmoittivat, että hallitus on päättänyt leikata niiden tukia merkittävästi.

Molemmat järjestöt tekevät äärimmäisen tärkeätä ulkopuolista valvontaa tilanteessa, jossa valtiot eivät ole oikeasti kyenneet/halunneet hinnoitella yritystoimintaan liittyviä kerrannaisvaikutuksia. Mikäli esimerkiksi ekologisesti tuhoisa raaka-aineiden tuotanto, orjatyövoiman käyttö tai verojen kiertäminen eivät ole tosiasiallisesti sanktioituja tai valvottuja, kannattaa yritysten näitä toimia harjoittaa. Valtaosa kuluttajista ei moisia tekemisiä arvosta, mutta yritysten mainonnassa tai muussa viestinnässä näistä epäkohdista ei tietenkään kerrota.

Tarvitaan ulkopuolisia vahtikoiria haukkumaan ja samalla myös kirittämään yrityksiä eettisempään toimintaan ja kouluttamaan kuluttajia vaatimaan parempaa.

Kännyköiden valmistuksessa tarvittavia mineraleja kaivetaan usein olosuhteissa, jotka eivät täytä mitään minimivaatimuksia työolosuhteiden tai työntekijöiden oikeuden puolesta. Elektroniikkavalmistajat ovat kuitenkin eristäneet itsensä näistä ongelmista verrattoman tehokkaasti ja myyvät kuluttajille kiiltävää ja siloista pintaa menestyneidän ja kauniiden ihmisten poseeratessa mainoksissa.
Kännyköiden valmistuksessa tarvittavia mineraleja kaivetaan usein olosuhteissa, jotka eivät täytä mitään minimivaatimuksia työolosuhteiden tai työntekijöiden oikeuden puolesta. Elektroniikkavalmistajat ovat kuitenkin eristäneet itsensä näistä ongelmista verrattoman tehokkaasti ja myyvät kuluttajille kiiltävää ja siloista pintaa menestyneidän ja kauniiden ihmisten poseeratessa mainoksissa.

Yritysten tekemisien seuraaminen ja kansalaisten valistaminen eivät tietenkään ole kansalaisjärjestöjen ainoita tehtäviä. Myös raportoiminen poliitikkojen suuntaan ja poliitikkojen tekemisten uutisoiminen kuuluvat järjestöjen tehtäväkenttään. Ja välillä uutiset ovat hyviä. Marraskuussa Eetti uutisoi, että jatkossa Euroopan unionin alueelle tuovien yritysten on ”todennettava, ja ulkopuolisen valvonnan avulla varmistettava, ettei tuotannolla rahoiteta aseellisia konflikteja ja ihmisoikeusrikkomuksia.”

Tähän samaan raaka-aineiden alkuperään ja tuotantoon liittyviin ongelmiin viittasimme myös oheisella vastamainoksellamme.

”Päätös on merkittävä, sillä sen ansiosta Eurooppaan ns. 3TG mineraaleja (tinaa, tantaalia, volframia ja kultaa) tuovat yritykset joutuvat varmistamaan hankintaketjunsa vastuullisuuden. Yritysten on kohtuullisin toimin arvioitava ja hallittava mineraalien toimitusketjuun liittyviä ihmisoikeusriskejä sekä raportoitava tämän huolellisuusvelvoitteen noudattamisesta.

Elektroniikkateollisuuteen liittyy valtavasti ongelmia, jotka alkavat raaka-aineista. Kansainvälinen luonnonvarojen kauppa rahoittaa ja ylläpitää raakoja, pitkittyneitä konflikteja eri puolilla maailmaa.”

Nämä ovat niitä päätöksiä, joiden myötä huomaan löytäväni EU:sta mahdollisuuksia maailman epäkohtien parantamiseen. EU on toimijana riittävän iso ja vaatimalla parempaa, se voi myös kannustaa muita vaatimaan (ja tuottamaan) parempaa. EU on maailman toiseksi suurin kännyköiden ja kannettavien tietokoneiden tuoja, ja tänne tuotiin vuonna 2013 pelkästään kännyköiden sisällä 1 584 tonnia tinaa ja 151 tonnia kultaa.

Vaikka välillä uutiset ovat hyviä, niin eihän se suinkaan aina niin mene ja korjattavaa piisaa. Keväällä 2015 Euroopan parlamentti esimerkiksi ehdotti sitovaa sääntelyä, jossa valvonta olisi ulottunut myös konfliktimineraaleja sisältäviin komponentteihin ja laitteisiin, mutta ehdotuksen asteelle jäi.

”On valitettavaa, että kunnianhimoinen tavoite vesittyi viime metreillä ja jätti merkittäviä määriä mineraaleja sääntelyn ulkopuolelle. Toisaalta askel on tärkeä, sillä kyseessä on ensimmäinen kerta, kun yrityksiltä edellytetään huolellisuusvelvoitteen noudattamista, painottaa toiminnanjohtaja Anna Ylä-Anttila Eettisen kaupan puolesta ry:stä.”

Sen lisäksi, että tämän päätöksen osittainen vesittyminen on valitettavaa, niin valitettavaa on myös se, että Suomen hallitus pääministeri Sipilän johdolla pyrkii parhaansa mukaan vesittämään suomalaisen eettiseen yritystoimintaan tähtäävän kansalaisjärjestötoiminnan. Ulkoministeriö ilmoitti jouluaaton alla, että se leikkaa yhdistyksille jaettavaa viestintä- ja globaalikasvatustukea aiemmasta kahdesta miljoonasta eurosta noin 700 000 euroon vuodessa. Tämä reilun miljoonan pudotus on valtion budjetin kannalta merkityksetön, mutta näiden järjestöjen toiminnan kannalta jopa kohtalokas.

On tietenkin mahdollista, että kyse ei pohjimmiltaan ole rahasta vaan arvovalinnoista. Ehkä pienikin raha yritystoiminnan eettisyyden valvontaan nähdään tarpeettomana, jopa haitallisena. Se, että me emme tiedä, mistä ja miten tavaramme tulevat ja että miten suomalaiset firmat toimivat maailmalla epäilemättä johtaa lyhyellä aikavälillä halvempiin tuotteisiin kaupassa ja isompiin osinkoihin. Moraalista viis ja seurauksista myös.

Ehkä markkinoiden näkymättömän käden uskotaan korjaavan kaiken ihan itsekseen. Sitä odotellessa. 

Jaa tämä: