eläinoikeudet

Liha on itsemurhaa

Tuotantoeläimistä ja pyydetyistä villieläimistä siirtyy sairauksia ihmisiin. Olemmeko tosiaan valmiita hyväksymään pandemiat, jotta saisimme syödä lihaa?

Olemme jo pitkään tienneet, että tuotantoeläimet ja villieläinten läheisyys altistavat meidän erilaisille muista eläimistä ihmisiin siirtyville taudeille ja sairauksille – eli zoonooseille. Tämä on ollut se hinta, jonka olemme olleet valmiita maksamaan lihasta.

Tuotantoeläimet kärsivät monenlaisista vaivoista ja sairauksista. Jotkut fyysiset vaivat, kuten sorkkatulehdukset voivat olla seurausta olosuhteista. Sarvien polttamisen – eli nupouttamisen – tuottama kipu on seurausta ihmisen tarkoituksellisesta
toiminnasta.
Tuotantoeläimillä on myös lukuisia sairauksia, joista osa tarttuu toisiin tuotantoeläimiin ja osa voi tarttua myös ihmisiin. Tiiviiseen tilaan ahdetussa eläinpopulaatiossa riski sairauksien tarttumisesta on korkeampi ja tuotantoeläimet nostavat myös ihmisiin siirtyvien sairausten – ns. zoonoosien – todennäköisyyttä. Zoonoosit ovat hyvä muistutus siitä, että tuotantoeläimet eivät ole ainoita, jotka maksavat terveydellään hinnan eläintuotannosta – esimerkiksi hullun lehmän tauti ja antibioottiresistenssit bakteerit ovat kylväneet kuolemaa myös ihmispopulaatiossa.

Nykyään tätä hintaa ei tietenkään olisi pakko maksaa, koska vaihtoehtojakin on.

Vuonna 2020 monilla on epäilemättä päällimmäisenä mielessä korona ja sen myötä joku ehkä hieman epämääräinen ajatus kiinalaisista villieläintoreista. Itse olen tietenkin sitä mieltä, että moiset torit olisi pitänyt sulkea jo aikaa sitten, mutta eivät nämä ongelmat liity pelkästään kiinalaisten tekemisiin.

Ongelma on Kiinaa isompi. Ennen koronaa 2000-luvulla on ehditty jännittää esimerkiksi sika- ja lintuinfluenssoja ja kukapa ei muistaisi esimerkiksi ruttoa tai tuberkuloosia. Myös salmonellan kaltainen sitkeä vitsaus hyötyy lihanhimostamme. Käyn itse säännöllisesti verenluovutuksessa ja aina sinne mennessä kysellään että oletkos käynyt Iso Britanniassa silloin ja silloin – koska hullun lehmän tauti. Ja Hollannissahan turkistarhoilla havaittiin koronaa minkeissä, eli saattaa Pohjanmaallakin jännittää jossain vaiheessa tämä.

Myös eurooppalainen – sivistyneenä pidetty – tapa tuottaa lihaa ruokapöytiin näyttäisi osaltaan liittyvän siihen, että korona niittää väkeä täällä. Esimerkiksi Italiassa ja Espanjassa koronan kourissa ovat kärvistelleet alueet, joissa on paljon lihantuotantoa ja joissa syötetään eläimille mittavasti antibiootteja. Runsas antibioottien käyttö johtaa puolestaan bakteerikantoihin, jotka ovat vastustuskykyisiä antibiooteille ja sitten nämä antibioottiresistenssit bakteerit riehuvat koronan heikentäneiden ihmisten keskuudessa (toki myös muulloinkin). Tuotantoeläimille antibiootteja syötetään, jotta he selviäisivät tuotanto-olosuhteista hengissä kunnes heidät tapetaan.

Sen lisäksi, että tuotantoeläimistä siirtyy sairauksia ihmisiin, on niiden tuotannon ympäristövaikutukset merkittäviä. Myös eläinten kärsimys on erottamaton osa prosessia. Esimerkiksi joulukinkun takana on aina emo, jolta on riistetty jälkikasvu ja maitolitra syntyy vain lehmältä kielletyn äitiyden myötä.

Tämä eläinten ja zoonoosien välinen kohtalonyhteys ei tietenkään ole mikään uusi ilmiö. Ylellä oli kiinnostava artikkeli, jossa todettiin, että Amerikan mantereella 80-90 prosenttia alkuperäisväestöstä kuoli puolessatoista vuosisadassa tauteihin siksi, että tuotantoeläinten kanssa jo pidempään puljanneet eurooppalaiset toivat mukanaan zoonooseja, jotka olivat niittäneet väkeä Euroopassa jo aikaisemmin ja valloittajilla oli kehittynyt vastustuskyky niille.

Eli ensin tuotantoeläimiltä saadut taudit olivat tappaneet väkeä Euroopassa ja sitten ne tekivät saman Etelä- ja Pohjois-Amerikassa. Ehkä tätä voi pitää eläinten kostona ja moisesta kannattasi tietenkin ottaa opikseen.

Lääketieteen historian dosentti Heikki Vuorinen kommentoi Ylelle, että Pohjois-Amerikassa oli ennen Kolumbusta seuranneita valloittajia vähemmän vaarallisia tauteja, koska alkuperäisväestön elämäntapa ei tukeutunut niin paljoa eläinten kesyttämiseen. Saivat sitten tuta tämän eurooppalaisen elämäntavan seuraukset ja tietenkään he eivät koskaan päässeet tokenemaan tuosta turboahdetusta tauticocktailista, koska eurooppalaiset valloittajat tallasivat parhaansa mukaan maihin ne, jotka taudeista selvisivät.

Kun suuri osa maailmasta on nyt pistetty hätäjarrutuksella seis, tulee yksi koronapandemian perintö olemaan raunioitunut globaali talous. Jo maaliskuussa YK esitti arvion, että koronapandemia tulisi maksamaan ainakin biljoona (siis 1 000 000 000 000) dollaria. Oikeasti näitä asioita on lähes mahdotonta arvioida, mutta lienee kaikki olemme samaa mieltä, että kalliiksi tämä tulee ja että entiset puheet kestävyysvajeista tulevat olemaan pientä.

Rahaahan saa tietysti sillä että sitä tehdään ja uutta luodaankin kaksin käsin. Mutta kyllä tässä lihapullille muodostuu sitä hintaa jo melkoisesti.

Länsimaissa on päässyt kehittymään ajatus ja kulttuuri, joka perustuu jatkuvasti halpuutettavaan lihaan. Lihaa syövät heterot eivät keskustelujen perusteella selviä edes yhtä ateriaväliä ilman lihaa, vaikka lihan mussuttamisen haitalliset terveysvaikutukset ovat hyvin tiedossa. Ja kun kouluissa on esitetty kasvisruokapäiviä, ovat fanaattisimmat lihaanit pakanneet lastensa reppuihin lihaeväitä, etteivät lapset riudu ja kuole moiseen heitteillejättöön.

Tämä video taitaa olla ajankohtainen vielä pitkään. 

Tätä länsimaista vaurautta ja elämäntapaa on sitten kopioitu muualla. Harmillisesti yksi seuraus tästä on ollut lihankulutuksen lisääntyminen muuallakin. Että hyvä legacy, Eurooppa.

Kun siis istut karanteenissa ja murehdit oman ja läheistesi terveyden sekä oman ja läheistesi talouden puolesta, niin muista, että tätä kriisiä ei olisi ilman sitä pakottavaksi koettua tarvetta syödä lihaa. Toisinkin olisi voinut mennä.

Itse toivoisin, että kun jatkossa puhumme lihan hinnasta muistaisimme myös vuoden 2020 (ja väistämättä edessä olevat seuraavat) pandemiat. Tämä ajatus asettaa halpuutuskampanjat hieman toiseen valoon.

Jaa tämä:

Äidit jotka menettävät lapsensa

Empatia tunnistaa toisen kärsimyksen, mutta tuon kärsimyksen kohtaaminen on myös tuskallista. Usein kuluttajat valitsevat olla kohtaamatta käsimystä, joka saattaisi asettaa omat kulutustottumukset kyseenalaisiksi. Suomessa lukitaan vuosittain kymmeniä tuhansia emakoita kääntymisen estäviin häkkeihin.

Anu Silfverbergin novellissa Emakkohäkki kahdeksannella kuulla raskaana oleva Anni näkee lehdessä kuvan emakosta emakkohäkissä. Näky ei jätä häntä rauhaan. Tunne vie Annin sikalaan ja sikalassa häkkiin, jossa emakko seisoo paikallaan, pystymättä kääntymään.

”Anni lukee: Emakkojen elinkaari on kolmen porsimisen mittainen ja ne teurastetaan keskimäärin kahden vuoden iässä. Niitä voi pitää kääntymisen estävissä häkeissä myös tiineinä; tällöin ne seisovat koko tuotantokautensa paikoillaan.

Tuotantokausi. Anni muodostaa sanan huulillaan. Lapsi muljahtaa hänen sisällään. Jokin ruumiinosa siirtyy aivan hänen katseensa alla, mutta hän ei voi tietää, mikä.

Samalla jossain kaukana on sian vaaleanpunainen iho ja hento karva, tuonkin ihon alla liikkeet. Ja iho painuu kaidetta vasten, raskas kylki; ruhon sisällä vavahtaa uudestaan liike jota ei voi pysäyttää. On kuunneltava sitä ja ihmeteltävä sitä. Kaksi vuotta kova teräs ihon päällä, ja silti liike jatkuu aina vain ihon ja haavaumien alla, kaikki se toiveikas elämä.”

Samuuden tunnistaminen vieraassa on avain empatiaan. Empatia tunnistaa toisen kärsimyksen. Vaikka tuo on toinen, siinä on jotain olennaisesti samaa kuin minussa. Anni on poikastaan vatsassaan kantava nisäkäs. Emakko on poikasiaan vatsassaan kantava nisäkäs. Joka ei pysty kävelemään, käymään makuulle pehmeälle alustalle, kääntymään. Ei vaihtamaan paikkaa, ei valitsemaan valoa tai varjoa, ei hakeutumaan lähelle toista olentoa, tai kauemmas siitä.

Moni ensimmäisen lapsensa synnyttänyt nainen puhuu kokemuksesta osin eläimellisenä: kipu, kontrollin menettäminen, fyysisten tarpeiden musertava voima, elossa pysymisen halu, elämän suojelemisen raivokas voima. Monet eivät ole varmoja kykenevätkö eläimet abstraktiin ajatteluun, mutta synnytystuskissa kiemurtelu, huohotus ja vastasyntyneen puolustaminen tuntuvat sen sijaan jaetuilta. Synnytys on jotain niin perustavan fyysis-emotionaalista, että yhteys muihin nisäkkäisiin tuntuu vahvalta. Kaikki eivät halua käyttää muiden eläinten kohdalla sellaisia sanoja kuin ystävyys tai äidinrakkaus, mutta harva kiistää monilla eläimillä ilmenevää tarvetta rakentaa itselleen pesää, tai emon tarvetta hoivata vastasyntynyttä jälkeläistään.

Tästä huolimatta suljemme yleisimmän tuotantoeläinnisäkkään naaraat kääntymisen estäviin häkkeihin niin siementämisen, synnytyksen kuin porsaiden hoidon ajaksi ja osaksi sen tiineyden, raskauden kestoa. Suurin osa Suomessa elävistä noin sadastatuhannesta emakosta viettää vuosittain kuukausia kääntymisen estävässä häkissä, jossa ne voivat ottaa muutaman askeleen eteen ja taakse. Emakkoa saa tällä hetkellä maassamme pitää kääntymisen estävässä häkissä noin yhdeksän viikkoa jokaisen porsimisen yhteydessä, josta noin neljä viikkoa tiineytyksen yhteydessä ja neljä–viisi viikkoa emakon imettäessä poikasiaan.

Oikeutta eläimille -järjestön Kristo Muurimaa totesi, että: ”Eläinliikkeessä on aina ollut ajatus, että mikäli ihmiset tietäisivät, mitä tuotannossa tapahtuu, se johtaisi muutokseen.”
Halpuutuskampanjoilla kilpailevat ruokakaupat eivät kuitenkaan ole erityisen kiinnostuneita lisäämään kuluttajien tietämystä tuotantoeläinten oloista. Samalla, kun kaupan ala vetoaa kuluttajien valinnanvapauteen jättävät monet kuluttajat eettiset valinnat kauppiaan harteille ja luottavat kaikkien tarjolla olevien tuotteiden olevan ongelmattomia. Eli lopulta kukaan ei näennäisesti tee eettisiä valintoja, vaan ne häviävät järjestelmään.

Kuuluisaksi tulleeksi haastattelussa Yhdysvaltain siantuottajien yhdistyksen edustaja Dave Warner totesi, että emakoiden pitämistä kääntymisen estävissä häkeissä kovasti kritisoidaan, mutta että hän ei tiedä, ”kuka siltä emakolta on kysynyt, haluaako se kääntyä ympäri”.

Kun julkisessa keskustelussa kritisoidaan muiden eläinten antropomorfisointia, ihmisen kaltaistamista, voi osa ihmisistä ajatella, ettei meillä ole perusteita päätellä muiden eläinten, edes nisäkkäiden, jakavan kanssamme mitään muita ominaisuuksia, kuin tarpeen syödä ja juoda. Ehkä eläimet eivät halua edes kävellä, tai oikoa jäseniään, tai asettua valitsemaansa asentoon makuulle?

Oikeasti emme ole empatian emmekä päättelyn, emme edes perimätiedon varassa. Sioilta on kysytty. Nykyaikaisella eläinten hyvinvointitutkimuksella on paljon keinoja selvittää, mitä eläin haluaisi tehdä, mitä se tekisi mikäli sillä olisi mahdollisuus ja kuinka paljon se esimerkiksi tekisi töitä saadakseen kyseisen mahdollisuuden. Voidaan myös tutkia, miten paljon eläinyksilö stressaantuu, mikäli tietty käytös estetään, tai pysyykö eläin esimerkiksi terveempänä, jos sillä on enemmän mahdollisuuksia liikkua, tai vaikkapa erilainen lattiamateriaali ja kuivikkeita.

Koska näistä asioita voidaan selvittää tieteellisesti ja meillä on tuotantoeläinten keskeisimmistä käyttäytymistarpeista jo varsin hyvä kuva.

Ruotsi, Norja ja Sveitsi ovat kieltäneet emakkohäkkien käytön, niin tiineytys- kuin porsimishäkitkin. Käytännössä häkkiä saa käyttää vain ensimmäisinä päivinä porsimisen jälkeen. Moni muu valtio on rajoittanut häkkien käyttöä. Euroopan suurin siantuottajamaa Saksa kielsi viime vuonna emakkohäkkien käytön lähes kokonaan 15 vuoden siirtymäajalla. Tämän jälkeen emakkoa saa pitää häkissä vain pari päivää poikimisen yhteydessä.

Suomen eläinsuojeluasiamies toivoi vuonna 2015 ripeää puuttumista porsimis- ja tiineytyshäkkeihin ja vaati niiden korvaamista karsinoilla. Tuolloinen pääministeri Juha Sipilän hallitus lakkautti eläinsuojeluasiamiehen viran samana vuonna.

Osa yrityksistä ja yrittäjistä on ennakoinut tulevia vaatimuksia ja siirtynyt vapaaehtoisesti vapaaporsitukseen. Jotkut harvat siankasvattajat eivät ole koskaan edes ottaneet kääntymisen estäviä häkkejä käyttöön. Mutta heitä on äärimmäisen vähän. Emakkohäkit helpottavat tuottajien työtä ja säästävät lattiapinta-alaa, jolloin samaan tilaan mahtuu enemmän emakoita. Aiemmin tyypillisellä suomalaisella tilalla oli pari sikaa. Nykyisin emakoita on keskimäärin 57 tilaa kohden. Suomalaisen siantuotannon nykymalli perustuu emakoiden häkittämiseen.

Tätä nykyä melko harva sika-alan edustajakaan käyttäisi Dave Warnerin ”emme tiedä haluaako sika kääntyä” -argumenttia. Tarvetta liikkua pidetään erittäin keskeisenä lajityypillisenä käyttäytymistarpeena. Liha-ala tietää, että kuluttajat ajattelevat, että eläinten kuuluisi saada liikkua. Nykyisin eläintuottajien edustajat toteavat, että häkkejä käytetään vain emakoiden itsensä ja pikkuporsaiden suojelemiseksi, etteivät porsaat kuole tallautuen tai litistyen emonsa alle. Tästä huolimatta valmisteilla olevaan eläinsuojelulakiin oltiin tekemässä vain tiineytyshäkkien kieltoa ja sitäkin erittäin pitkällä, 15 vuoden siirtymäajalla.

Tällä hetkellä kiellon ja koko lain kohtalo on epäselvä. Lakia valmisteltiin poikkeuksellisen pitkään ja satunnaiset edistykselliset kirjaukset tai lupaukset lain sisällössä katosivat lähes poikkeuksetta lain myöhemmistä luonnoksista.

Lopulta lain käsittely keskeytyi Sipilän hallituksen eroon.

Tuotantoeläimet kärsivät monenlaisista vaivoista. Tuotantoeläimillä on myös lukuisia sairauksia, joista osa tarttuu toisiin tuotantoeläimiin ja osa voi tarttua myös ihmisiin. Tiiviiseen tilaan ahdetussa eläinpopulaatiossa riski sairauksien tarttumisesta on korkeampi ja tuotantoeläimet nostavat myös ihmisiin siirtyvien sairausten – ns. zoonoosien – todennäköisyyttä. Zoonoosit ovat hyvä muistutus siitä, että tuotantoeläimet eivät ole ainoita, jotka maksavat terveydellään hinnan eläintuotannosta. Tuotantoeläimille syötetyt antibiootit ovat myös edesauttaneet antibioottiresistenssien bakteerikantojen kehittymistä ja nämä bakteerit ovat puolestaan kylväneet kuolemaa myös ihmispopulaatiossa.

Porsimiskäyttäytyminen on tuotantoeläinsialla samanlaista kuin villisialla, jos olosuhteet sen sallivat. Luonnossa tai luontaisen kaltaisissa olosuhteissa emakko eristäytyy muista sioista ennen porsimista. Se voi vaeltaa useiden kilometrien päähän ja rakentaa itselleen ja poikasilleen pesän. Tämän käyttäytymisen laukaisee oksitosiinitason nousu emakon veressä. Emakko siis yrittää rakentaa pesän riippumatta siitä, onko sillä siihen mahdollisuutta. Emakko porsaineen käyttää pesää runsaan viikon ennen palaamista laumaan.

Porsimishäkeissä emakolle annetaan vähän olkia, mikäli sikalan pohjarakenne sen sallii. Näitä olkia paikalleen pakotettu sika voi herkällä kärsällään työnnellä lattialla edestakaisin. Joskus emakoiden lähelle ripustetaan köysiä, joita ne voivat turhautuneina kiskoa, kun eivät kykene toimimaan tavalla, mihin niiden käyttäytymistaipumukset ja hormonit niitä ohjaavat.

Luonnossa emakot eivät tallaa omia porsaitaan kuoliaaksi. Häkki sen sijaan muokkaa emakkoa välinpitämättömäksi ja vaikeuttaa sen mahdollisuuksia varoa poikasiaan. Luonnossa tai vastaavissa olosuhteissa ”imettävä emakko lähestyy pesäänsä varovasti, se pitää jokaisella askeleella jalkaa hetken ilmassa ennen maahan laskemista. Pesän suulla emakko pudottautuu etupolvilleen, ja ryömii hitaasti sisälle koko ajan tutkien alustaa kärsällään. Emo käyttää makuulle laskeutumiseen jopa puoli minuuttia: se siirtelee sorkkiaan varovasti, kyykistyy ja laskeutuu lopulta”, kuvaa sikoihin erikoistunut tutkija-eläinlääkäri Camilla Munsterhjelm.

Emakkohäkissä emakko rojahtaa maahan muutamassa sekunnissa. Emakot ovat stressaantuneita, sillä lajityypillisten, sisäsyntyisten tarpeiden estyminen aiheuttaa emakoille turhautumista. Stressi lisää myös maitokuumetta ja vihaisuutta, jotka aiheuttavat porsaiden tappamista. Emakoiden jalat ovat myös usein huonossa kunnossa ja lihaksisto heikko. Emakoiden on saatava elää aivan toisin, jotta ne voivat suojella poikasiaan normaalilla tavalla.

”Kun eläimet kärsivät ankaraa tuskaa, ne yleensä vääntelehtivät hurjissa kouristuksissa, ja ne jotka yleensäkin käyttävät ääntään, päästävät teräviä kiljaisuja tai karjuntaa. Melkein jokainen lihas joutuu rajuun toimintaan. Ihmisen huulet voivat painua tiiviisti yhteen tai vetäytyä taaksepäin, niin, että hampaat paljastuvat irvistykseen tai kiristelyyn. Helvetissä sanotaan vallitsevan ’hampaiden kiristyksen’, ja olen kerran kuullut suolistotulehduksesta kärsineen lehmän hankaavan äänekkäästi poskihampaitaan yhteen. Lontoon virtaheponaaras kärsi kovia kipuja synnyttäessään porsaitaan, ja se kulki jatkuvasti ympäriinsä tai kieriskeli kyljeltä toiselle, avasi ja sulki leukojaan ja kirskutti hampaitaan yhteen.”

Charles Darwin näki jo lähes 150 vuotta sitten selkeästi sellaisen eläinten kyvyn ja tavan kärsiä, jota monien tämän päivän siankasvattajien ja poliittisten päättäjien on ilmeisen mahdotonta ymmärtää. Nämä tahot taistelevat kääntymisen estävien emakkohäkkien puolesta ja vaativat emakoiden elävän koko elämänsä tiineytys–porsimis-kierteessä, jossa niiden on käytävä jokainen synnytys ja porsaiden kanssa eläminen läpi siten, että ne eivät voi edes kääntyä ympäri, lukittuna paikalleen, vailla mahdollisuutta hoitaa syntyneitä porsaitaan tai muuttaa asentoaan normaalisti kipujen keskellä.

Tietämyksemme kasvaessa olemme samalla aktiivisesti nujertaneet kykymme myötätuntoon ja myötäelämiseen.

Vaikka ajateltaisiin yksinkertaistavimmalla, mahdollisella tavalla, että eläimillä on vain vaistoja, että ne ovat etukäteen ohjelmoituja automaatteja – silti emakkohäkki olisi hirvittävintä mitä voimme kuvitella niille tehtävän.

Törmään sosiaalisessa mediassa videoon, jossa koiransa synnytystä valvova mies elvyttää elottoman tuntuisena syntyvää pentua. Vaikka terveitä pentuja makaa emon kyljessä pitkä rivi, mies puhaltaa pennun suuhun ilmaa kerta toisensa jälkeen ja hieroo pennun pikkuista kehoa. Lopulta pentu alkaa yskähdellä. Mies jatkaa elvytystä ja pennun oma hengitys käynnistyy. Hoitotoimenpiteiden jälkeen pentu voidaan siirtää emon vierelle ja se imee maitoa ahnaasti muiden pentujen keskellä. En voi olla miettimättä videoita heikoista, muita pienemmistä porsaista, jotka lyödään kuoliaaksi sikalan lattiaa vasten.

Alle viiden kilon painoiset porsaat saa lopettaa iskulla päähän. Noin viidennes porsaista kuolee joko syntymän yhteydessä, sitä ennen tai ennen vieroitusta. Muita heikommat neuvotaan tappamaan.

Valtaosa Suomen sioista, eli porsasvaiheesta hengissä selviävät lihasiat, teurastetaan noin puolen vuoden ikäisinä. Emakot ”poistetaan”, eli teurastetaan keskimäärin alle kolmevuotiaina. Toisin kuin useimmat poikasensa, ne siis saavat elää täysi-ikäisiksi – tosin sika voisi elää jopa 20-vuotiaaksi. Ennen teurastusta siat tainnutetaan hiilidioksidilla [varoitus, video ahdistava]. Kyseessä on ärsytystä aiheuttava kaasu, joka saa aikaan tukehtumisen tuntiin. Tainnutuskammioon laskettavat siat huutavat, kouristelevat ja kiipeilevät tuskissaan toistensa päälle. 

Useimmat sikoja syövistä ihmisistä eivät tunne sian lajityypillistä elämää sen paremmin kuin niiden olosuhteita nykyisessä tehotuotannossakaan. Sen sijaan monet seuraavat koiriensa synnytystä ja emon elämää poikastensa kanssa. Lähes jokainen tuntee tänä päivänä vertauksen siitä, että siat ovat koiraakin älykkäämpiä, sosiaalisia eläimiä. Internetissä ihmisiä viihdyttävät videot, joissa siat etsivät ruokakätköjä labyrintissä ja oppivat pian huijaamaan eleillään tovereitaan, jotta pääsevät nauttimaan itse parhaat herkut kaikessa rauhassa. Videot, joissa pienet vaaleanpunaiset porsaat viilettävät kokolattiamatoilla ja nukkuvat koiraystäviensä kanssa koirissa. Porsaat ovat hellyttäviä, puhtaita ja uteliaita. Vanhempieni ikäiset ihmiset kertovat muistoja siitä, miten saivat heiveröisiä pikkupossuja viereensä sänkyyn nukkumaan ja sisälle leikkimään.

”Söpö kuin possu pienenä!” Niin meillä sanottiin, kun olin pieni. Tiedämme porsaiden ihanuuden. Tunnemme sikojen älykkyyden. Olemme selvillä molempien tuntoisuudesta. Miksi emme kuuntele tietoamme? Koska olemme tottuneet arkeemme, sen nyhtöporsaaseen, jauhelihaan ja grillitassuihin, sekä siihen, ettei meidän tarvitse aktiivisesti tietää, miten ja mistä tuo ruoka kauppaan tuli. Yhä harvempi meistä tuntee yhtäkään sikaa. Emme tiedä millaisia olentoja ne ovat, vaikka olemme syöneet heitä kymmenittäin. Sen on aika muuttua. Nykyinen eläintuotanto ei ole kestävää, mistään näkökulmasta tarkasteltuna.

Kirjoittaja on sosiologi, yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija, joka on väittellyt sosiologian eläinkäsitysten historiasta.

Jaa tämä:

PARSINAVETTA JA KIELLETTY VANHEMMUUS

Onko vain ihmisen vanhemmuudella väliä? Tutkija Elisa Aaltola muistuttaa, että korkeimman hinnan maidosta maksavat lehmät, joiden vanhemmuus kielletään.

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun lapsi kasvaa sisälläsi? Oletko koskaan kokenut sitä rakkauden biologista kohinaa, joka sitoo sinut jälkikasvuusi ja upottaa teidät esiaikaiseen lämpöön ja lempeyteen? Oletko koskaan pitänyt käsivarsillasi juuri synnyttämääsi lasta haluten suojella ja hoivata sitä jokaisella solullasi?

Entä voitko kuvitella, miltä tuntuisi, jos sinut kiinnitettäisiin kaulasta metallitankoon samalla, kun kohtusi pakotettaisiin raskaaksi kerran vuodessa, ja jälkikasvu vietäisiin sinulta heti tai pian syntymän jälkeen? Voitko kuvitella, mitä on huutaa tuon jälkikasvun perään toivoen, että juuri syntynyt palaisi äärellesi? Osaatko ajatella, mitä on käydä läpi raskauden säryt ja keholliset muutokset sekä synnytyksen monituntiset tukaluudet vain, jotta lapsesi voitaisiin riistää sinulta? Pystytkö ajattelemaan, mitä on olla biologinen olento, jonka miljoonien vuosien saatossa kehittynyt DNA ja sen viestit kehottavat hoivaamaan juuri syntynyttä, mutta jonka poikanen otetaan pois, uudestaan ja uudestaan?

Ja sitten vaikein kysymys. Osaatteko kuvitella, mitä on olla aivan pieni poikanen, joka ei koskaan tule saamaan emonsa hoivaa? Mitä on huutaa yksinäisyydessä emonsa perään ilman, että kukaan tulee luo?

Parsinavetalla tarkoitetaan navettaa, jossa eläimet on kytketty päästään kiinni ja niiden liikkuminen on näin estetty. Parsinavetta on toinen navetan kahdesta päätyypistä ja Suomessa noin 40 prosenttia lypsylehmistä elää parsinavetassa. Parsinavetat on kielletty Alankomaissa, Itävallassa ja Tanskassa. Norjassa vanhoja parsinavetoita saa vielä siirtymäajan puitteissa käyttää ja Ruotsissa uusien parsinavetoiden rakentaminen on ollut vuodesta 2007 kiellettyä.
Kaikkien parsinavetassa elävien lehmien on lain mukaan päästävä kesäisin ulos vähintään 60 päiväksi, mutta lakia rikotaan yleisesti. Itä-Suomen aluehallintoviraston vuonna 2017 teettämän valvontakampanjan mukaan jopa 45 prosentissa parsinavetoista lehmät eivät päässeet laiduntamaan lainkaan. 21 prosentissa parsinavettoja lehmät pääsivät laiduntamaan, mutta vähemmän kuin laki määrää.

Ehkä synkin osa ihmiskeskeistä elämäntapaa on oletus siitä, että vain ihmisten vanhemmuudella ja erityisesti äitiydellä on merkitystä. Vain Homo sapiensin äitiys on pyhää. Muiden lajien vanhemmuus ja äitiys – ne rutistetaan pois näkyvistä sekä korvataan tiedottomalla, tunteettomalla biologialla, josta käytetään teknisiä termejä kuten ”tiineys” tai ”maidontuotanto”. Kun lehmä on raskaana tai nuolee juuri syntynyttä vasikkaansa, ei juuri kukaan puhu siitä, että aivan kuten ihmisen, myös sen keho kuhisee kiintymyksen välittäjäaineita, jotka valmistavat sitä jälkikasvusta huolehtimiseen. Ennen kaikkea harva jää miettimään, mitä tapahtuu, kun lehmä on synnyttänyt vasikkansa.

Varsinkin tuotannossa käytettyjen eläinten vanhemmuus piilotetaan, sillä se on äärimmäisen epämukava aihe. Sadattuhannet emot, joiden poikaset on otettu pois, tuottavat supermarkettien maito- ja jäätelölitrat. Maito tulee eläimistä, joiden jälkikasvu riistetään heti tai pian syntymän jälkeen ja viedään lihankasvatukseen. Eläimistä, jotka on ruokinnalla ja jalostuksella pakotettu tuottamaan luonnottoman suuria maitomääriä luonnottomaksi kasvaneissa utareissaan, kunnes niiden särkyisät nivelet ja utareet tulehtuvat ja kehot väsyvät. Eläimistä, joiden elämä kuluu raskauskierteessä, kunnes niiden maidontuotanto hivenen hiipuu ja kiitoksena kaikesta ne raahataan teurastettavaksi niiden ollessa lehmien mittapuulla vasta nuoria aikuisia.

Ymmärrettekö te, mitä tämä tarkoittaa?

Tarinan kulku on seuraava: eläin pakotetaan elämään päästä parteen sidottuna tai ahtaasti pihatossa, saatetaan toistuvasti raskaaksi, ja sen jälkikasvu viedään siltä pian syntymän jälkeen pois, jotta sen maidon voi juoda tuon poikasen sijaan ihminen – sama ihminen, joka syö myös varastetun poikasen ja lopulta tappaa sen emon, jonka maitolitrat ja jälkikasvun hän vuosien ajan varasti. Tätä on maitoteollisuuden todellisuus. Tätä on elämän ja eläimen arvon irvokas sivuuttaminen.

Suomessa elää 270 000 lypsylehmää, joista jokainen poikii kerran vuodessa. Tämä tarkoittaa edellisen tarinan toistumista joka vuosi 270 000 kertaa. 270 000 surun tarinaa, joista jokainen on liikaa.

Silti monet elävät kuin kaikki olisi mallikkaasti.

Keskellä arjen tottumuksia maitoteollisuuden sysisynkkiä sävyjä ei huomata ja nautaeläimistä saatua kahvikermaa pidetään itsestäänselvyytenä. Syy löytyy markkinoinnista. Maitoteollisuus rakensi toisen maailmansodan aikoihin uuden idean siitä, että maitoa tulee juoda mahdollisimman paljon. Äkisti ihmiset myös kaupungeissa alkoivat kuluttaa maitotuotteita huimasti enemmän. Markkinointi synnytti fiktiivisen ajatuksen maidon luonnollisuudesta ja samalla pyyhki mielestämme sen, että jotain perin kummallista on meneillään, jos aikuiset olennot juovat toisen lajin poikasille tarkoitettuja nisäeritteitä. Ihminen ei tarvitse maitoa ja itse asiassa lajimme on juonut sitä historiaansa nähden vasta verrattain vähän aikaa.

Jotta epämukavat kysymykset eivät ponnahtelisi mieleen, monet haluavat samalla uskoa, etteivät eläinemot osaa kaivata poikasiaan tai poikaset emojaan. ”Inhimillistämistä!”, jotkut saattavat sihistä tätäkin kirjoitusta lukiessaan – varsinkin, jos heillä on maitotila tai jääkaappi täynnä meijerijuustoja. ”Vain ihminen osaa kaivata tai tuntea kiintymystä!”

Nämä väitteet kuitenkin sotivat räikeästi biologiaa ja evoluutiota vastaan.

Vanhempien ja jälkeläisten välinen kiintymyssuhde palvelee evolutiivista funktiota, eli selviytymistä. Kun emo kaipaa poikastaan ja poikanen emoaan, saa poikanen todennäköisemmin turvaa ja hoivaa, ja jää siten henkiin.

On erittäin todennäköistä, että kaikkien sosiaalisten eläinlajien keskuudessa on vanhempi-jälkikasvu –kiintymyssuhteita. Tutkimuksen mukaan erilaiset kiintymystä edesauttavat välittäjäaineet, kuten oksitosiini ja dopamiini, ovatkin sosiaalisilla eläimillä yleisiä. Tämä kaikki pätee myös tuotannossa käytettyihin eläimiin. Jos lehmä ei piittaisi vasikasta tai vasikka emosta tuon taivaallista, johtaisi tämä koko lajin kuolemaan. Jos lehmä taas haluaa kipeästi olla vasikan luona, nuolla, tuuppia ja hoivata tätä, tarjota tälle maitoaan, suojella tätä vaaroilta, toteutuu evoluution perusehto: elämän jatkuminen.

Lehmät kaipaavatkin vasikoitaan kipeästi. Ne huutavat näiden perään jopa useiden päivien ajan ja ovat fyysisesti levottomia kuten kuka tahansa lapsensa luo haluava emo. Niille on tehty pahin, niiden juuri synnyttämät olennot on viety niiden ääreltä. Myös vasikat kärsivät vieroituksesta rajusti ja jopa emoja enemmän. Ne huutavat emojensa luo, saattavat kieltäytyä ruoasta ja osoittavat voimakasta stressikäyttäytymistä. Ne myös osoittavat pessimismin ja ahdistuksen merkkejä – emonsa menettäneet yksinkertaisesti synkistyvät. Varhainen vieroitus jättääkin syviä psyykkisiä haavoja: varhain erotetut vasikat ovat tutkimuksen perusteella epävarmempia, sosiaalisesti taidottomampia ja stressiherkempiä. Pahimmillaan seurauksena on henkisesti rikottuja olentoja, sillä luonnon säännöt on sivuutettu.

Tuotantoeläimet kärsivät monenlaisista vaivoista ja sairauksista. Jotkut fyysiset vaivat, kuten sorkkatulehdukset voivat olla seurausta olosuhteista. Sarvien polttamisen – eli nupouttamisen – tuottama kipu on seurausta ihmisen tarkoituksellisesta
toiminnasta.
Tuotantoeläimillä on myös lukuisia sairauksia, joista osa tarttuu toisiin tuotantoeläimiin ja osa voi tarttua myös ihmisiin. Tiiviiseen tilaan ahdetussa eläinpopulaatiossa riski sairauksien tarttumisesta on korkeampi ja tuotantoeläimet nostavat myös ihmisiin siirtyvien sairausten – ns. zoonoosien – todennäköisyyttä. Zoonoosit ovat hyvä muistutus siitä, että tuotantoeläimet eivät ole ainoita, jotka maksavat terveydellään hinnan eläintuotannosta – esimerkiksi hullun lehmän tauti ja antibioottiresistenssit bakteerit ovat kylväneet kuolemaa myös ihmispopulaatiossa.

Varhaista vieroitusta on koetettu puoltaa eläinten terveydellä, mutta tutkimus paljastaa, että päinvastoin, emon kanssa kasvaminen lisää sekä emojen että vasikoiden terveyttä ja elinvoimaisuutta (vähentäen esimerkiksi muutoin maitoteollisuudessa kovin yleisiä utaretulehduksia). Jotkut puolestaan puolustavat heti syntymän jälkeen tapahtuvaa vieroitusta sillä, että tällöin kiintymystä ei pääse muodostumaan. Tämä on kuitenkin toiveajattelua. Toki kiintymyksen biologiset alkusävelet ovat emossa jo ennen syntymää, ja toki vastasyntynyt aina kaipaa emoaan.

Ennen aikojaan tapahtuva vieroitus aiheuttaa eläimille väistämättä hätää ja stressiä, oli tarkempi ajankohta mikä hyvänsä. Hätä voi olla aivan alussa lievempää, mutta silti se on olemassaolevaa.

On myös surullista ajatella teollisuuden muotoa, joka systemaattisesti pyrkii estämään yhden kauneimmista elämän ainesosista – emon ja poikasen välisen rakkauden – vain saadakseen poikaselle tarkoitetun maidon ihmisen nieluun. Muistakaa: lehmä saatetaan raskaaksi, jotta se tuottaisi maitoa ja vasikka viedään emolta vain, jotta tuottaja saisi maidon itselleen (tämä siitäkin huolimatta, että tutkimuksen perusteella varhainen vieroitus ei pitkällä aikatähtäimellä edistä maidontuotantoa). Voiko kierompaa ja itsekkäämpää kuviota keksiä?

Luontaisesti vieroitus tapahtuisi asteittain 7-14 kuukauden iässä, emon tuottaessa vasikalleen yhä vähemmän maitoa. Maitoteollisuuden toteuttamaa äkillistä, ennen aikojaan tapahtuvaa irtiriuhtaisua voikin pitää paitsi äärimmäisen väkivaltaisena, myös luonnottomana tekona. Ihminen, kuka antoi sinulle oikeuden?

Eläinsuhde on muuttunut viime vuosikymmeninä nopeassa tahdissa. Yhä useampi tiedostaa, että eläimiä ei tule kasvattaa niille täysin luonnottomissa olosuhteissa, eikä kärsimyksessä tai turhautuneisuudessa kasvaneiden eläinten kehonosia tai –eritteitä tarvitse syödä.

Jonain tulevaisuuden päivänä ihmiset alkavat havahtua laajemmin myös maitoteollisuuden katastrofaaliseen surkeuteen. Se, mikä nyt vaikuttaa tuiki tavalliselta – märehtivä lehmä parressa – alkaa viimein näyttäytyä realistisemmin ja havaitsemme raskauksista väsyneen, jo monen vasikan perään huutaneen, päästään kahlitun emon, joka ei koskaan saanut elää lajilleen luontaista elämää ja joka itsekin oli joskus emoaan hätäisesti kutsuva, tästä väkisin erotettu poikanen.

Olen kasvanut maaseudulla. Olen todistanut vieroitusta ja nähnyt sen taistelun, minkä lehmäemo nostaa voidakseen pitää vasikan vierellään.

Olen nähnyt kiroilevan eläintuottajan koettamassa saartaa säikähtynyttä vasikkaa haluttuun suuntaan ja emon pelosta vilkkuvat silmänvalkuaiset.

Olen kuullut eläinten hätäiset huudot niiden yrittäessä epätoivoisesti päästä toistensa luo. Olen kuullut päiviä kestävän haikean ammunnan, joka kiirii lypsynavetan hämärästä ahtaudesta emon kaivatessa varastettua poikastaan. Olen nähnyt eristetyn vasikan yksinään karsinan kolkkoudessa, hamuilemassa apeaan suuhunsa nisän sijaan puisesta laudasta roikkuvaa narua.

Tähän kaikkeen voi tottua ja päättää olla välittämättä. Tämän kaiken voi koettaa sivuuttaa markettien maitohyllyillä, oman lapsen istuessa hymyillen rattaissa. Tai sitten: tästä kaikesta voi sanoutua irti ja päättää yhdessä monien muiden kanssa välittää niin kauan ja niin paljon, ettei tätä tehdä enää ainoallekaan eläimelle.

Kirjoittaja on filosofian erikoistutkija, ympäristö- ja eläinetiikan dosentti Turun yliopistossa.

Jaa tämä:

Antropomorfisten eläinten vallankumous ja olemus

Suomalaisten eläinsuhde perustuu yllättävän paljon mainoksiin, pop-viihteeseen ja Raamattuun. Jonkun verran eläinsuhteessa on mukana myös luonnontiedettä.

Kaikkihan tietävät, että saduissa susi on nilkki ja kotka ylväs. Toisinaan karhu on söpö halinalle ja tiikeri turvallinen unilelu. Raamattu puolestaan opettaa että käärme syöksi meidän syntiin ja että kaikki eläimet on annettu meille ihmisille ravinnoksi.

Eat me please?
Kuinka hullua onkaan se, että meille myydään eläimen kappaleita syötäväksi kuvastolla, jossa inhimillistetyt eläimet ovat mahdollisimman söpöjä. KUVA: Angel Gil

Meille myös myydään kulutushyödykkeitä antropomorfisilla eläimillä, eli eläimillä, joille on annettu inhimillisiä piirteitä. Samalla nuo inhimillistetyt eläimet myös heijastelevat – ja vahvistavat – meidän oletuksia eri eläinlajien ominaisuuksista.

Taitelija Riiko Sakkinen on tullut tunnetuksi teoksista, joihin hän lainaa hahmoja mainoksista, sarjakuvista ja piirretyistä. Sakkinen itse kuvailee suhdettaan näihin hahmoihin hyvin jännitteiseksi:

”Teoksissani on merimiesnuttuihin puettuja ankkoja ja miekkailevia kilpikonnia, koska meitä ympäröivä visuaalinen maailma on niitä täynnä. En kuvaa asioita, joita kannatan tai joista pidän, vaan asioita joita vastustan ja inhoan”, Sakkinen kuvailee.

”Hyperrealistisessa urbaanissa maailmassa ei ole todellisia eläimiä, vaan mainosten kokkihattuisia kannibaalisikoja, jotka grillaavat makkaroita.”

Tavallisesti Sakkisen eläinkuvasto esiintyy taidemuseo- ja galleriaympäristössä. Keväällä se oli kuitenkin kohdattavissa ensikertaa myös Helsingin Luonnontieteellisessä museossa, jossa teoksia on ripustettu kunkin hahmon esikuvana toimineen eläimen elämää kuvaavan dioraaman läheisyyteen.

Luonnontieteelisessä museossa järjestetyn Taxonomy of Anthropomorphic Animals -näyttelyn teokset yhdistivät – näyttelyn nimen mukaisesti – taksonomisia huomioita kuvatuista eläinlajeista. Taiteilija siis tarkasteli kuvitteellisia ja inhimillistettyjä eläimiä luonnontieteelliseen jaottelun keinoin. Teoksiin sisältyi listauksia eläinten ominaisuuksista, jotka saattoivat olla vaikka sellaisia, että minkä nimisiä pandakarhuja fiktiivinen kerronta on meille tuottanut ja minkä valtioiden lipuissa on nähty kotka.

Riiko Sakkinen kertoo saaneensa AALF:n manifestin Mikki Hiireltä. Inhimillistetyt eläimet vaativat itselleen oikeutta olla eläimiä.

Samaan aikaan Luonnontieteellisen museon näyttelyn kanssa aukesi myös Animal Show Business -näyttely Galleria Forsblomissa. Tämä näyttely esitti myös tuttuja maskottielämiä. Tällä kertaa nämä eläimet kuitenkin edustivat Anthropomorphic Animals’ Liberation Front -ryhmää, eli ”Antropomorfisten eläinten vapautusrintamaa”.

Nämä logo- ja viihde-eläimet vaativat vapautusta inhimillisenä esiintymisestä, meidän viihdyttämisestä sekä myyntityöstä.

Eläinoikeusaktivismi näyttää keskittyvän eläinten oikeuteen elää fyysisesti vapaana. Voisivatko käsitteellisemmät oikeudet olla yhtä tärkeitä? Oikeus siihen ettei eläimistä tehdä lutusia hahmoja kulttuurin ja talouden käyttöön? Oikeus siihen ettei eläimiä käytetä saduissa symboloimaan ihmisten hyveitä ja syntejä?”, Sakkinen linjaa.

Näyttelyyn kuului myös tarina siitä, kuinka Disneylandissa käydessään taiteilija olisi saanut Mikki Hiireltä ryppyisen kirjeen, jossa oli tämän vapautusrintaman manifesti. Sakkinen julisti ”omistavansa uuden näyttely AALD:n aktivisteille ja kaikille maailman luonnonvastaisesti antropomorfisoiduille eläimille.”

Ravintoketjun huipulta löytyvä, valtavilla kynsillä ja torahampailla varustettu tiikeri poikkeaa näennäisesti höpsöstä piirroshahmosta. Riiko Sakkisen piirrustus kuitenkin muistuttaa siitä, että myös dioramasa esitetty kuvaelma tiikeristä on vahvasti inhimillisten valintojen värittämä. KUVA: Salla Mehtälä / Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus

Vaikka Sakkisen teokset esittävät näennäisesti eläimiä, saattavat nämä absurdit kuvat kertoa enemmän meistä ihmisistä. Luonnontieteellisen museon johtaja Leif Schulmanin mukaan ne kertovat myös suhteestamme eläimiin.

”Ne varmaan kertovat kahta tarinaa. Jos haluaa nähdä teokset myönteisessä valossa, ne kertovat eläinten olevan meille tärkeitä ja että niistä voi tehdä rakastettavia karikatyyrejä. Riikon tapa pakata nämä eläimet tuo kuitenkin esiin myös negatiivisemman, pervertoituneemman puolen.”

Jos antropomorfisten eläinten luonnetta miettii, päätyy helposti myös miettimään sitä, miksi me projisoimme inhimillisiä ominaisuuksia eläimiin. Ja samalla pääsee miettimään myös niitä lukuisia stereotypioita, joita eläinlajeihin ja niiden ominaisuuksiin liittyy.

”Riikon työt kuvastavat eläinsuhdettamme sekä myönteisestä että kielteisesti kulmasta. Ajatellaan vaikka Mikki Hiirtä: Hahmon voi nähdä myönteisenä, sillä se kuvaa hiiren ominaisuuksia tavalla, joka voi saada meidän tykkäämään hiiristä, vaikka oikeat hiiret usein saavat vihaa osakseen syötyään komerosta ruokia. Onko tämä inhimillistäminen sitten positiivista vai negatiivista?”

Eläinlajeihin liittyvät stereotypiat ovatkin tiukassa ja niitä joudutaan ottamaan huomioon myös luonnontieteellisissä piireissä.

”Esimerkiksi suden imago on sellainen, että sitä on väännetty taiteella koko ajan hyvin kielteiseen suuntaan. Näemme ihan käytännössä sen, että tämä vaikeuttaa lajin suojelemista jota on vaikea perustella. Negatiivinen tunnesuhde suteen on niin vahva.”

Sen lisäksi, että Schulman pitää näiden stereotypioiden syntyä kiinnostavana, hän myös huomauttaa, että ne ylläpitävät itse itseään.

”Taide ja populaarikulttuuri ratsastavat yksinkertaistettujen käsitteiden varassa. Jos halutaan kuvata jotain ominaisuutta, on se hyvä tehdä tunnetun symbolin kautta. Jos haluan kuvata jonkun hahmon ylväänä, minun on vaikea tehdä sitä vaikka etanan avulla. Taiteilijana valitsen sen kotkan, koska minulla on paremmat mahdollisuudet onnistua viestin välittämisessä.”

Ja näin stereotypiat samalla vahvistuvat.

Englanninkielinen sanonta ”Elephant in the room” viittaa ongelmaan, joka on kaikkien nähtävillä mutta samalla niin kiusallinen, ettei kukaan haluaisi puhua siitä.

Ristiriita Sakkisen söpöjen ja hauskojen eläinten ja museon kokoelmiin kuuluvien oikeiden eläinten välillä on ilmeinen. Siinä, missä toiset leikittelevät sadunomaisella kuvastolla, toiset nojaavat tiukasti luonnontieteelliseen maailmankuvaan. Vaikka se ei heti ole ilmeistä, on myös niissä realistisesti kuvatuissa eläimissä läsnä inhimillinen katse: niin Sakkisen kuvissa kuin museossa näytillä olevissa eläimissäkin korostuvat nisäkkäät.

Schulmanin mukaan tämä on ymmärrettävää.

”Tottakai meidän luontosuhteemme rakentuu erityisesti niiden eliöiden kautta, joissa näemme itseämme ja nisäkkäisiin kiinnitetään siksi usein enemmän huomiota. Esimerkiksi kasvit saattavat sitten olla vain vihreä tausta.”

Ystävyys on taikaa ja sen tietää niin Pinkie Pie kuin Jolly Jumperkin. Salla Mehtälä / Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus

Samalla, kun hullut piirroskuvat kutsuvat avoimesti katsojaa miettimään suhdettaan eläimiin, kannustavat ne katsojaa tarkastelemaan myös dioraamoja samalla kriittisellä katseella. Samalla katsoja voi myös miettiä luonnontieteessä melko yleistä tapaa rajata ihminen muiden eläinten muodostaman ryhmän ulkopuolelle. Tämä rajaus on enemmän perua Raamatusta kuin tieteestä: jo Mooseksen kirjassa kerrotaan että ”teidän ravintonanne olkoon kaikki olennot, jotka elävät ja liikkuvat”, joka viestii melko vahvasta jaottelusta.

”Ei jako ihmisiin ja muihin eläimiin olekaan luonnontieteellisesti perusteltavissa. Kyseessä on eettis-moraalinen kysymys, ei se ole luonnontiedettä”, Schulman toteaa ja jatkaa ajatusleikillä: ”Jos rinnastaisimme eläimet ihmisiin, tekisimmekö dioraaman jossa olisi sohvalla istuva täytetty ukkeli katselemassa telkkaria.”

Ihmisen läsnäoloa on kuitenkin pyritty tuomaan museossa näkyviin näyttelyllä, joka käsittelee ilmastonmuutosta. Siinäkään ihminen ei itse näy kuin kuvina, mutta kädenjälkemme näkyy.

”Muissa näyttelyissä on esillä liiankin ihannekuvilta näyttäviä dioraamoja. Ne näyttävät luonnon sellaisena kuin me haluaisimme sen olevan, mutta millainen se ei ole. Suomen luonto -näyttelyssä näkyy hieman maaseutuympäristöä, mutta ei sielläkään keskustella siitä, kuinka maatalous ja metsätalous köyhdyttävät ja raiskaavat luontoa.”

Monet museon dioraamoista päin vastoin häivyttävät ihmisen olemassa olon. Mikäli resurssit antaisivat myöten, kiinnostaisi Schulmania miettiä täysin uudenlaisia lähestymistapoja hahmottaa meidän ja muiden eläinten kohtaamisia.

”Esimerkiksi vieretysten voisi olla se ihannekuva tiikeristä ja kaatopaikoilta ruokansa hakeva city-tiikeri.”

Minä en halua
”En halua että ihmiset huijaavat minua”, ”En halua Symboloida mitään”, ”En halua olla iso ja paha”, ”En halua pitää laseja”, ”En halua syödä prosessoitua ruokaa”, ”En halua hymyillä”, ”Ena halua olla hauska”, ”En halua olla naurunalainen”, ”En halua olla maskotti”, ”En halua pukeutua vaatteisiin”, En halua nimeä”, ”En halua mennä lastentarhaan”, En halua naurattaa sinua”, En halua olla ihana ja söpö”, ”En halua olla karismaatinen suureläin”, ”En halua ihmisten pelastavan minua”, ”En halua olla kapitalismin orjuuttama”, En ole kiinnostunut apinoinnista”, ”En halua mainostaa muroja”, ”En halua yritysten riistävän minua”, ”En halua elää Disneylandissa”, ”En halua olla sinun lemmikkisi”, ”En halua olla hunajapupusi”, En halua olla söpö”, ”En halua olla popkulttuuria”, ”En halua olla luonnoton”, ”En halua olla safarisi”, ”En halua viihdyttää sinua”, ”En halua olla pellesi”, ”En halua jauhaa ihmisten paskapuheita”, ”En halua tehdä telinevoimistelua”, ”En halua olla kyttä”, ”En halua myydä sinulle tätä tuotetta”, ”En halua sinun nöyryyttävän minua”, ”En halua olla antropomorfinen”, ”En halua elää supermarketissa”, ”En halua uutta ilmettä”.
Jaa tämä:

Kampanjointi kannatti: S-ryhmä luopuu häkkikananmunista

Oikeutta eläimille on vaatinut S-ryhmää luopumaan kaikista surkeimmissa olosuhteissa tuotetuista kananmunista – eli häkkikananmunista. Nyt tähän vaatimukseen on vastattu.

Oikeutta eläimille -järjestö on kampanjoinut viime syksystä alkaen häkkikananmunien käytön lopettamiseksi. Kampanjan kärki on kohdistunut S-ryhmään, jota on kannustettu luopumaan kilpailijoidensa tavoin häkkikananmunista. Nyt viesti on kuultu. S-ryhmä ilmoitti luopuvansa häkkikananmunista asteittain vuoteen 2026 mennessä.

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille.
Tämä Hesarin haluttomuus julkaista logoparodioita ei tietenkään täysin yllätä. Hieman yllättävää on se, lehdelle ei kelvannut edes kuva, jossa asiakas katselee geneerisen ruokakaupan lihahyllyä, joka on korvattu häkkikanalalla. Lehden mukaan teos rikkoo hyvää mairkkinointitapaa. Voittoa tavoittelemattomalle ja siten markkinalogiikkaa rikkovalle järjestölle ainoa hyväksyttävä tapa viestiä näyttäisi olevan avoin kirje ja tiukan dokumentaariset kuvat. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että mainonnassa on yleisesti hyväksyttyä irvailla kilpailijalle ja viitata sen tuotteisiin, kuten näimme esimerkiksi hiljattain Pepsin kampanjassa, jossa oli myös ilmiselvä Cokis-tölkki. Eivätkä kaupalliset mainostajat ole ainoita: Hesari nosti itsekin Kuukausiliitteen kanteen parodian jääkiekkojoukkue Jokereiden logosta.
Mainosten ja kaupallisten motiivien määrittelemässä yhteiskunnassa on vaikea hyödyntää mainonnan kieltä ja kanavia, mikäli ei ole myymässä mitään. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Olisi tietenkin hienoa, mikäli parannukset tapahtuisivat välittömästi, mutta on ymmärrettävää, että iso laiva kääntyy hitaasti ja rakenteiden muuttaminen ottaa aikansa. Siinä, missä päivittäistavarakauppaketjuista Lidl on jo tyystin luopunut häkkikananmunista on Kesko ilmoittanut aikaisemmin aikataulukseen sen, että luopuminen tapahtuu vuoteen 2025 mennessä.

Nyt S-ryhmä siis seuraan Keskon esimerkkiä pienellä viiveellä.

“Olemme erittäin iloisia. S-ryhmä on tunnettu vastuullisuudestaan, ja nyt se astuu etulinjaan myös eläinkysymyksissä”, Oikeutta eläimille -järjestön kampanjapäällikkö Juhis Ranta kommentoi uutta linjausta.

Sikäli kyseessä on S-ryhmää isompi asia, että sen kaltaisten ketjujen linjaukset ovat myös signaaleja tuottajajärjestöille ja poliitikoille. Seuraavalla vaalikaudella tullaan muun muassa säätämään uusi eläinten pitoa ja eläintein oikeuksia määrittävä laki. Eläinten oikeudet tulevat siis pysymään työpöydillä myös Arkadianmäellä. Häkkikananmunien kulutuskysynnän väheneminen kannustaa myös tuottajia vähitellen lopettamaan niiden tuotannon.

S-ryhmän luopuminen häkkikananmunista tulee tapahtumaan vaiheittaisesti niin, että ryhmän hotellit ja ravintolat luopuvat häkkikananmunista vuonna 2021, Kotimaista-tuotesarja vuonna 2023. Kaikkiaan häkkikananmunat poistuvat ketjun valikoimasta vuoteen 2026 mennessä.

Myös Häiriköt-päämaja osallistui menestyksekkään kampanjan toteutukseen. Häiriköt tekivät OE:n pyynnöstä aiheeseen liittyvän teoksen, joka oli tarkoitus julkaista mainospaikalla Helsingin Sanomissa. Hesari kuitenkin kieltäytyi julkaisemasta Häiriköiden tekemää kuvaa.

Sittemmin kuva päätyi yleisön näkyville muun muassa sosiaalisessa mediassa ja julkisessa tilassa.

Kuva julkaistiin myös Voima-lehdessä vastamainospaikalla. Teoksessa käytetyn alkuperäisen häkkikanalakuvan ottanut Kristo Muurimaa kommentoi kampanjan taustoja , viiteten ajatukseen, että mikäli ihmiset tietäisivät, mitä tuotannossa tapahtuu, se johtaisi muutokseen.

Kiitos sinne, minne se kuuluu. S-ryhmä on tehnyt oikean valinnan ja tästä on hyvä jatkaa.

”Ihmiset eivät tiedä, miltä eläintuotanto näyttää. Ja jos he tietävät, usein he haluavat sulkea silmänsä ja olla uskomatta”, Muurimaa sanoo.

Suomen suurin häkkikanala -vastamainos yhdistää tuotantoeläinten ja kuluttajien arkiset kokemukset tavalla, johon media ei ole kyennyt aikaisemmin. Kymmenen vuotta jatkunut keskustelu eläintiloilla kuvattujen kuvien ympärillä ei ole tuonut poissa ihmisten silmistä tapahtuvia ongelmia ihmisten omien kokemusten piiriin. Tässä kuvassa nämä tyystin erilaiset arjet kohtaavat hetken aikaa.

Vuoden 2026 jälkeen häkkikanojen ja kuluttajien arjet eivät tule kohtaamaan S-ryhmän liikkeissä tai ravintoloissa. Tämä on askel oikeaan suuntaan, mutta eihän maailma valmis ole. Seuraavat askeleet odottavat ottajaansa.

Jaa tämä:

Eläinsuhteemme murros

Uutta eläinlakia pukkaa ja jatkossakin possua saa kohdella kovin eri tavoin kuin kissaa. Suhteemme eläimiin on kuitenkin muuttumassa.

”Lihateollisuuden tuotantoketjujen ja niihin liittyvän julmuuden avaaminen on saanut monet harkitsemaan kahdesti lihan syömistä – hyvin perustein. Jos kanoihin, lehmiin ja sikoihin suhtauduttaisiin samalla tavalla kuin kissoihin ja koiriin, niitä ei syötäisi. Kissat ja koirat kuitenkin kelpaisivat ihmisravinnoksi siinä missä muukin liha – ja tiedämme, että eräissä kulttuureissa ne myös päätyvät ruoaksi.. ..Yhteisön suhteet ympäristöönsä kuvaavat myös yhteisön sisäisiä suhteita. Kääntäen, se miten kapitalismissa kohtelemme tuotantoeläimiä kuvastaa sitä miten me kohtelemme toisiamme”, kirjoitti antropologi Tuomas Tammisto, joka tekee väitöstutkimustaan Helsingin yliopistolla.

Muistatteko sen kerran, kun lihaa mainostettiin vegeillä? Hesburger päätti yhdistää Apulanta-yhtyeestä kertovaan elokuvaan triplapekonihampurilaisen – siis hampurilaisen, jota Toni, Sipe tai Tuukka eivät itse missään tapauksessa söisi. Miksi näin? On täysin mahdollista, että Hese ei halua nostaa vegevaihtoehdon profiilia. Kasvishampurilaisen olemassa olo ja sen mainostaminen kuitenkin väistämättä muistuttaa kaikkia kuluttajia myös siitä, että firman ydintuotteeseen – teollisesti tuotettuun lihaan – liittyy moraalinen dilemma, jota ei voi pyyhkäistä pois huolettomalla käden heilautuksella.
Muistatteko sen kerran, kun lihaa mainostettiin vegeillä? Hesburger päätti yhdistää Apulanta-yhtyeestä kertovaan elokuvaan triplapekonihampurilaisen – siis hampurilaisen, jota Toni, Sipe tai Tuukka eivät itse missään tapauksessa söisi. Miksi näin? On täysin mahdollista, että Hese ei halua nostaa vegevaihtoehdon profiilia. Kasvishampurilaisen olemassa olo ja sen mainostaminen kuitenkin väistämättä muistuttaa kaikkia kuluttajia myös siitä, että firman ydintuotteeseen – teollisesti tuotettuun lihaan – liittyy moraalinen dilemma, jota ei voi pyyhkäistä pois huolettomalla käden heilautuksella. Lisää tästä täällä.

Tämä Tammiston pohdinta on ajankohtaista monellakin tavoin. Ensinnäkin olemme saamassa uuden eläinlain – joka on ongelmallinen – ja samalla lihan syönti laskee nuorten keskuudessa voimakkaasti.

Vaikka kasvisruoka on kasvattanut suosiotaan läpi 2000-luvun ja tämä näkyy myös kauppojen hyllyillä alati kasvavana vegevalikoimana, ei lihan kulutus ole kääntynyt vastaavaan laskuun. Tätä on esitetty todisteeksi siitä, että koko kasvisruokabuumi on pelkkää humputtelua ja haihattelua. Tämä selitys ei kuitenkaan ota huomioon sitä, miten eri ikäisten kulutustottumukset eroavat toisistaan. Iäkkäät kansalaiset mussuttavat lihaa entiseen tahtiin – ja jopa innokkaammin kaikkien halpuutuskampanjoiden myötä – mutta esimerkiksi 17-24-vuotiaista lähes viidesosa on luopunut lihan syömisestä (tai ei ole sitä koskaan aloittanutkaan).

Mikäli olisin hommissa MTK:ssa tai maa- ja metsätalousministeriössä, korjaisin tässä kohdassa asentoani ja rupeisin miettimään seuraavien vuosikymmenten myötä eteen tulevia muutoksia. Ja ei, en kerjäisi lisää tukia possunkasvattajille ja hakisi EU:lta jälleen uutta rahoitusta sille, että saisimme mainostaa lihaa koululaisille. Mikäli olisin asiasta vastaava ministeri, en juhlisi sitä, että olemme onnistuneet myymään verovaroin tuettua sianlihaa Kiinaan hinnalla, joka ei vastaa edes tuotantokustannuksia. Sen sijaan miettisin, miten maatalouden rakenteita ja elintarviketeollisuuden kannustimia voisi muokata vastaamaan väistämättä edessä olevaa muutosta.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Eläinsuhteemme omituisista kiemuroista voi lukea täältä.

Mutta mitä tekee maamme hallitus? Juha Sipilän hallitus ja maa- ja metsätalousministeriö esittää syksyllä uutta lakia eläinten hyvinvoinnista, eikä tuotantoeläimiä jatkossakaan silitetä kuin lemmikkiä.  Esimerkiksi parsinavetoita, porsitushäkkejä eikä turkistarhausta olla kieltämässä, vaikka lain valmistelun yhteydessä näitä on esitetty toistuvasti. Turkiseläimille ei haluta taata edes jatkuvaa juomaveden saatavuutta.

”Nämä ovat niitä suurimpia hyvinvointiparannuksia, joita sekä eläinjärjestöt, asiantuntijat että lukuisat tutkimukset ovat puoltaneet. Sen sijaan, että tehtäisiin kerralla kunnollinen laki, hallitus tuo nyt esiin parannuksia, jotka eivät riitä näin ison ja pitkän lakiuudistustyön lopputulokseksi”, linjaa eläinoikeusjärjestö Animalian toiminnanjohtaja Mai Kivelä.

”Parsissa elävien lypsylehmien jaloittelu voisi hallituksen linjauksen mukaan tapahtua myös talviaikaan. Ulkoilun lisääminen talvisin on lähtökohtaisesti hyvä asia. Kirjaus kesäajan laiduntamisesta ja jaloittelusta jäisi kuitenkin kokonaan pois, mikä vaikeuttaa ulkoilun valvontaa ja saattaa vähentää nautojen varsinaista laidunnusta. Lisäksi sikojen tiineyshäkkien kieltoon tulisi edelleen liian pitkä 15 vuoden siirtymäaika ja kaiken lisäksi häkin käyttö olisi kuitenkin sallittu 8 vuorokauden ajan tiineytyksen yhteydessä edellisen luonnoksen 4 vuorokauden sijaan. Eli sen lisäksi, että kiellolle olisi edelleen pitkä siirtymäaika, tiineytyshäkkejä koskevaa kohtaa on eläinten näkökulmasta heikennetty”,  Veikka Lahtinen, myöskin Animaliasta, jatkaa.

Eikä kyse ole pelkästään eläinten oikeuksista. Muistakaamme, että lihan hiilijalanjälki jättää verrattomasti kaloreitaan isomman painauman. Science-lehden julkaiseman tutkimuksen mukaan ”siirtyminen pois lehmänmaidosta ja lihansyönnistä mahdollistaisi maataloudessa käytettävän pinta-alan vähentämisen jopa 76 prosentilla”. Karjan kasvattaminen vie yli 80 prosenttia maatalouden käytössä olevasta maasta ja samalla tuottaa ainoastaan 18 prosenttia ruokamme kaloreista. Jos ikinä olen nähnyt huonon hyötysuhteen, niin tämä on sellainen.

WWF:n mukaan myös sademetsät joutuvat sahan alle lihanhimon tyydyttämiseksi – viime vuosina tuhotuista sademetsäalueista jopa 80 prosenttia on laidunmaana ja loput pitkälti karjalle kasvatettavan rehun viljelymaana. Ja sitä brasilialaista lihaa sitten kannetaan suomalaisten grilleihin (ja ne soijat menevät pääosin rehuksi, eli eipä taas aloiteta sitä jorinaa sademetsät tofun syönnillä tuhoavista vegaaneista).

Ehkä Sipilän kabinetissa sekä maa- ja metsätalousministeriössä ei ole vielä kuultu käynnistyneestä megatrendistä tai havahduttu ilmastonmuutokseen (vaikka sexihelteitä on piisannut ja piisaa jatkossakin). Haluan uskoa näin, sillä ajatus siitä, että nämä Suomen maatalouden suuntaa määrittävät tahot jarruttaisivat kehitystä vasten parempaa tietoaan tuntuisi ehkä liian masentavalta.

Jaa tämä:

Lihaa ilman kuolemaa

Mark Post haluaa mullistaa ruuan tuotannon. Hänen työryhmänsä valmisti hampurilaispihvin laboratoriossa, ja se oli vasta alkua.

”Rakastan lihaa”, aloittaa hollantilainen tutkija Mark Post puheensa Helsingissä järjestetyillä Vegemessuilla. Tuskin kukaan on aikaisemmin aloittanut puhettaan samalla tavoin tälle yleisölle, mutta Postia ei kivitetä lavalta.

”Lisäkseni myös noin 95 prosenttia maailman väestöstä rakastaa lihaa”, Post jatkaa.

Meidän on löydettävä uusia tapoja tyydyttää ihmisten lihanhimoa tai planeetta loppuu kesken – ja oikeastaan planeetta onkin jo loppunut kesken. Mark Postin ratkaisu ongelmaan on in vitro -liha eli laboratoriossa kantasoluista kasvatettu liha. 

Kun Postin johtama tutkimusryhmä tuotti ensimmäisen hampurilaispihvin vuonna 2013, pihvin hinnaksi arvioitiin 400000 dollaria. ­Pian pihvit ovat saatavilla merkittävästi kuluttajaystävällisempään hintaan. Tieteisfantasia on jo tiedettä.

Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi.  Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.
Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi. Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.

Postin mielestä tutkijan tehtäviin kuuluu maailman muuttaminen.

”Olen tehnyt akateemista tutkimusta 30 vuoden ajan. Mielestäni tutkimuksen tulee aina palvella jotain tarkoitusta – joko parantaa elämän laatua tai sitten hyödyttää yhteiskuntaa. Mikä ohjasi minua nykyisen tutkimukseni pariin oli juurikin yhteiskuntaa hyödyttävä vaikutus. Pelkkä kiinnostus tutkimusta kohtaan harvemmin riittää tutkijalle.”

Post kertoo, etteivät kaikki kollegat kuitenkaan koe hänen työryhmänsä tutkimusta lääketieteellisen tutkimuksen veroisena vaan pelkkänä massan kasvattamisena. 

”Minut tunnetaan yliopistollani hampurilaisprofessorina”, hän nauraa.

Tämä ei vaikuta vaivaavan tutkijaa, joka huomauttaa, että hänen tutkimuksensa merkitys ihmiskunnan ruokkimisen kannalta on mullistava. Kasvatetun lihan ympäristövaikutus on murto-osa verrattuna perinteiseen teollisesti tuotettuun lihaan sekä ­tarvittavan maa-alan, veden että energian suhteen. Eikä prosessissa tarvitse tappaa eläimiä. 

Sen lisäksi, että kasvatettu liha on ekologisesti ja eettisesti tarkasteltuna parempi vaihtoehto, sillä voi olla myös yllättäviä terveysvaikutuksia. Punainen liha on yhdistetty muun muassa erilaisiin suolistosyöpiin, mutta laboratorioympäristössä lihan ominaisuuksiin voidaan vaikuttaa paljonkin: siitä voidaan esimerkiksi poistaa haitallisia ominaisuuksia sitä mukaa, kun niitä tunnistetaan. 

Post toteaa, että he pystyvät jo säätelemään lopputuotteen rasvakoostumusta ja lisäämään vaikka omega3-rasvahappoja. Samalla kasvuhormonit ja antibiootit jäävät menneisyyteen.

Vallankumouksen kasvot? Mark Post vaikuttaa ulkoiselta olemukseltaan mitä tavallisimmalta yliopistotutkijalta, mutta hänen tutkimuksensa on kaikkea muuta kuin tavanomaista. Post saattaa hyvinkin jäädä historiaan henkilönä, joka mullisti ruokatuotannon.
Vallankumouksen kasvot? Mark Post vaikuttaa ulkoiselta olemukseltaan mitä tavallisimmalta yliopistotutkijalta, mutta hänen tutkimuksensa on kaikkea muuta kuin tavanomaista. Post saattaa hyvinkin jäädä historiaan henkilönä, joka mullisti ruokatuotannon.

Post arvioi, että kasvatetut pihvit saapuvat ravintoloihin ja erikoisliikkeisiin kolmen–neljän vuoden päästä. Supermarkettivalikoimasta tuote löytyisi muutamaa vuotta myöhemmin. Edessä on kuitenkin haasteita, yksi näistä tuotannon skaalaaminen. Post ei pidä tätä ongelmana.

”Olemme saaneet prosessin hyvin vakaaksi ja ennakoitavaksi. Lisäksi markkinoilla on tarjolla 25000 litran bioreaktoreita, joista kullakin voisi tuottaa lihaa noin 10000 eurooppalaisen vuotuiseen tarpeeseen.”

Skaalaamisen lisäksi pitää myös saada elintarvikeviranomaisten hyväksyntä. Myös markkinoiden rakenne itsessään asettaa esteitä. Esimerkiksi EU:n budjetista noin puolet on maataloustukia, ja on epäselvää, voisiko kasvatettu liha päästä osingoille tuossa tukiruletissa.

”Tämä markkinoille pääsy on asia, johon en ole oikeastaan hirveästi keskittynyt. En pysty juurikaan vaikuttamaan siihen, se on jonkun muun tehtävä. Itse olen kiinnostuneempi tämän tuotantoprosessiin hiomisesta.”

Markkinoiden kehittymisen kannalta ei ole ollenkaan merkityksetöntä, että myös liha-alan suuret toimijat ovat osoittaneet kiinnostusta laboratoriolihaa kohtaan ja investoineet kehitystyöhön.

”Mielestäni siihen, että lihateollisuus rahoittaa tätä tutkimusta, sisältyy kaksi merkittävää hyötyä ja yksi huoli. Etuna on se, että tuote saa uskottavuutta asiakkaiden ja viranomaisten keskuudessa, sekä se, että mikäli he ovat puolellamme, he tuskin vastustavat meitä. Huolena puolestaan on se, että tästä voi muodostua suuryhtiöiden bisnes. Yhteiskunnan kannalta se saattaa olla haitallista.”

Suuryhtiöiden valta-asema markkinoilla tietenkin on vakiintunut asiantila myös elintarvikealalla, mutta onneksi yksikään yhtiö ei voi patentoida sitä, kuinka solut jakautuvat ja kasvavat. 

”Lopulta markkinat toimivat niin kuin markkinat toimivat. Minulle tärkeintä on, että pääsemme eroon tuotantoeläinten kasvattamisesta nykyisessä mittakaavassa. Jatkossa tarvitisisimme nykyisen 1,5 miljardin lehmän sijaan 30000 lehmää kantasoluluovuttajiksi.”

Ja suuryhtiöiden rahat vaikuttavat jo nykyisellään Postin työskentelyyn. Post jatkaa yliopistossa aloittamaansa kehitystyötä perustamansa ­MosaMeat-yhtiön kautta, ja yhtiötä rahoittaa muun muassa Googlen perustajana tunnetuksi tullut miljardööri Sergei Brin.

”Opetan edelleen lääketieteen opiskelijoita ja olen tiedekuntani johtaja Maastrichtin yliopistossa, mutta tutkimustyön teen pääosin yhtiöni puitteissa.”

Tämä kahden maailman välillä tasapainoilu ei ole täysin vaivatonta.

”Mietin jatkuvasti työskentelyni integriteettiä. Olen pohjimmiltani yliopistoihminen, ja yliopisto on minulle luontainen toimintaympäristö, mutta olen ollut perustamassa yhtiötä, joka saattaa potentiaalisesti hyötyä kaikesta, mitä teen. Joudun tiedostamaan ja tiedottamaan sen kaikissa yhteyk­sissä.”

Rakenteellisiin muutoksiin liittyy markkinoiden ja tukipolitiikan ohella myös aina ihmisiä. 

Maatalous on edelleen merkittävä työllistäjä myös länsimaissa, vaikka koneistuminen ja automaatio ovat vähentäneen työvoimatarvetta. Suuret muutokset eivät tapahdu hetkessä, mutta Postin mielestä olisi järkevää valmistautua niihin. Huoli työpaikoista on perusteltu. 

Tuotantomenetelmien ja tuotteiden vaihtuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jonkun pitäisi jatkossakin tuottaa ruokaa. Post viittaa omaan naapurinsa, joka oli aikaisemmin sikatilallinen, mutta kun se ei lyönyt leiville, vaihtoi hän perunan viljelyyn. 

”Nyt hän rakastaa pottujaan kuin possujaan aikanaan”, Post toteaa.

Yksi kasvatetun lihan yleistymisen este on sitä kohtaan tunnettu vierastus. Labralihan normalisoiminen onkin yksi edessä olevista tavoitteista. Tieto lisää hyväksyntää, ja arkipäiväisyys muuttaa asenteita.

”Meidän ideamme on, että asuin­alueilla voisi myös olla omia eläintiloja, joissa elää muutamia tuotantoeläimiä. Nuo eläimet olisivat kantasolunluovuttajia, ja lihan tuotanto tapahtuisi paikallisesti navetassa. Lapset ja muut asukkaat voisivat käydä taputtelemassa eläimiä ja tutustumassa prosessiin. Tämä myös poistaisi epäilyksiä.”

Edessä on myös työtä luutuneiden asenteiden kanssa. Liha nähdään edelleen ”metsästäjämiehen” valintana. Tästäkin Postilla on hieno esimerkki.

”Hollannissa pyöri televisiossa mainos, jossa Sylvester Stallone auttaa ­ei-niin-ronskia hollantilaista näyttelijää läpi toimintakohtausten. Toiminnan tauottua Stallone tarjoaa oppilaalleen lautasellisen lihaa ja toteaa, että ’Jos haluat tapella kuin mies, sinun pitää syödä kuin mies’.”

Tulevaisuus on jo yllättävän lähellä. Seuraava askel on viranomaishyväksynnän hakeminen sekä tuotteelle että tuotantoprosessille.

”Lupaprosessi kestään noin 18 kuukautta. Aloitamme tämän prosessin seuraavan parin kuukauden aikana saatuamme rahoitusjärjestelymme kuntoon.”

Kun EU:n viranomaiset ovat hyväksyneet tuotteen, se on hyväksytty periaatteessa kaikissa EU-maissa, ellei yksittäisten maiden viranomaiset sitten astu poikkiteloin poliittisista tai ideologisista syistä. Tässä kohdassa isojen liha-alan toimijoiden osallistuminen prosessiin todennäköisesti sujuvoittaa prosessia. 

Liha-alan yritysten investointihalukkuus laboratoriossa kasvatetun lihan tuottamiseen saattaa tuntua yllättävältä, mutta on myös loogista.

”Tämä on kasvava ala, ja olisi hullua jättäytyä sen ulkopuolelle. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kasviperäiset maitokorvikkeet muodostavat jo kymmeneksen maitomarkkinoista”, Post perustelee.

Suomessakin moni hörppäsi loppuvuodesta juomat väärään kurkkuun, kun Valio ilmoitti tuovansa markkinoille oman kauramaidokkeen. Valio on sentään maidontuottajaosuuskuntien omistama yhtiö ja monille maidon synonyymi. 

Näin elintarvikealan rakenteet muuttuvat vähitellen. Vallankumous ei tule ryminällä vaan pihvi ja maitotölkki kerrallaan.

Lue myös Mark Postin artikkeli laboratoriolihasta täällä.

Jaa tämä:

Ken on heistä kaikkein kauhein?

Hyvistä teoista on hyvä palkita, mutta välillä pitää kuitenkin myös muistaa pahoja tehneitä. Tällä kertaa Anti Animalia -palkinto muistaa turkistuottajia ja -kauppiaita.

Eläinoikeusjärjestö Animalia jakaa vuosittain Pro Animalia -palkinnon eläinten hyvinvoinnin edistämisessä ansioituneelle taholle. Palkinnon ovat pokanneet muun muassa epätervettä vegaanista ruokaa juhlistava Sipsikaljavegaanit-ryhmä (2016) ja Jenni Haukio (2014).

Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa. KUVA & MEEMI: OE
Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa.
KUVA & MEEMI: OE

Samalla kun Animalia on muistanut hyviä, on se jakanut myös Anti Animalia -palkintoja, ”mikäli vuoden aikana on noussut esiin jokin eläimille erityisen negatiivinen ilmiö”. Viime vuosina on noussut.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Lisää teemasta täällä, täällä ja täällä.

Tänä vuonna Animalia ulottaa ensimmäistä kertaa demokratian Anti Animalia -palkinnon valintaprosessiin, eli yleisö pääsee äänestämään pahinta eläinoikeuksien polkijaa. Esiraati on valinnut vuoden 2017 teemaksi turkikset ja niitä vaatteissa käyttävät yritykset. Turkistuotannon epäeettisyys kun on ratkaisematon ongelma.

Turkisten käyttö vaatetuksessa herättää aina aika ajoin laajempaakin keskustelua. Kukapa olisi unohtanut Miss Suomen lahjaturkiksiin liittyvät keskustelut ja sen kerran, kun kaksi kokoomuksen kansaedustajaa siirtyi turkislobbareiksi pudottuaan eduskunnasta. Toisaalta lukuisat muotitalot ovat viime vuosina ilmoittaneet luopuvansa turkisten käytöstä, viimeisimpänä Gucci.

Anti Animalia -äänestäjät pääsevät valitsemaan kuudesta Suomessa vaikuttavasta yhtiöstä. Kilpailijoiden listalle ovat valikoituneet Halonen, Kekäle, Luhta, Partioaitta, Scandinavian Outdoor ja Stockmann. Ehdokkaita yhdistää se, että ne valmistavat itse tai myyvät vaatteita ja asusteita, joissa käytetään turkiksia – usein jopa niin, että asiakas ei tiedosta ostavansa aitoa turkista.

Taustatukea kaikki kilpailijat saavat alan lobbaus- ja myyntijärjestöiltä ja -yhtiöiltä. Esimerkiksi Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.

Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.

Animalia tarjoaa kaikille kilpailuun valikoiduille yhtiöille mahdollisuuden pudottautua pois kisasta. Riittää, että yhtiö luopuu turkista sisältävien tuotteiden valmistamisesta ja/tai myymisestä.

Sen lisäksi, että maa - ja metsätalousministeri Sirkka - Liisa Anttila raivasi tiensä Anti Animalia -kilpailun kärkeen vuonna 2009, hän pääsi tähdittämään Voiman vastamainosta.
Sen lisäksi, että maa – ja metsätalousministeri Sirkka – Liisa Anttila raivasi tiensä Anti Animalia -kilpailun kärkeen vuonna 2009, hän pääsi tähdittämään Voiman vastamainosta.

Viime vuonna Anti Animalia -palkinto meni Atrian ja HKScanin koululaisille suunnatulle Lihasta-hankkeelle, jonka toteutuksesta vastasi viestintätoimisto Tekir.

Lisäksi palkittuja ovat muun  muassa Suomen hallitus (2015, 2008) ja ministereistä erikseen maa- ja metsätalousministerit Jari Koskinen (2013) ja Sirkka-Liisa Anttila (2009), pääministeri Mari Kiviniemi (2010) ja kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen.

Palkinnon on saanut myös Särkänniemen delfinaarion toiminnan hyväksynyt Tampereen kaupunki (2014).

Anti Animalia -äänestys 23.11. asti osoitteessa antianimalia.fi. Äänestys keskeytetään aikaisemmin, mikäli kaikki kilpailijat luopuvat turkisten myymisestä.

Jaa tämä:

Pehmiteltyjä totuuksia

Epämiellyttävistä asioista uutisoidessa suoraviivaisuus ei ole aina tehokkainta. Vaihtoehtojen tarjoaminen lisää halukkuutta muuttaa omaa toimintaa.

Miten saadaan  aikaan yhteiskunnallinen muutos? Ajat, tavat ja uskomukset muuttuvat, mutta peruskysymys pysyy. Nykypäivän eläinoikeusaktivistit pohtivat, kuinka rekrytoida informaatiotulvassa kahlaava kuluttaja-kansalainen taisteluun institutionalisoitunutta eläinten hyväksikäyttöä vastaan.

Aktivistien keinovalikoima onkin laajentunut viime vuosina. Infopöydillä päivystämisen ja suoran toiminnan rinnalle on noussut Vegaanihaasteen ja Lihattoman lokakuun kaltaisia lähestymistapoja. Siitä huolimatta erityisen näkyvä rooli kampanjoinnissa on salaa kuvatuilla eläintilavideoilla, joita on mahdollista katsella muun muassa aktivistien omilla nettisivuilla.

Salakuvauksista on käyty julkista keskustelua niin sanomalehdissä kuin A-studion kaltaisissa ajankohtaisohjelmissakin.

Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut vuosien ajan salaa eläintiloilla otettuja valokuvia tuotantoeläimistä. Tänä vuonna kuvien kohteiksi valikoituivat ylisuuriksi jalostetut, niin sanotut superketut. Kuvat ylisuuren nahan ja karvoituksen alle hukkuvista siniketuista levisivät suomalaisen median lisäksi myös maailmalle.
Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut vuosien ajan salaa eläintiloilla otettuja valokuvia tuotantoeläimistä. Tänä vuonna kuvien kohteiksi valikoituivat ylisuuriksi jalostetut, niin sanotut superketut. Kuvat ylisuuren nahan ja karvoituksen alle hukkuvista siniketuista levisivät suomalaisen median lisäksi myös maailmalle. Kuvakaappaus Daily Mailin sivulta: Oikeutta eläimille

Olemme Tampereen yliopistolla tutkineet eläintiloilla salaa kuvattuja videoita ja eläinaktivismia. Eläintilavideot voidaan  mieltää varjoraporteiksi, jotka toimivat vastineena liha- ja turkisalan yhteiskuntavastuuviestinnän luomalle kuvalle eläintuotannosta. Varjoraportilla tarkoitetaan ulkopuolisen toimijan tuottamaa tutkimusta, joka haastaa esimerkiksi yritysten ja etujärjestöjen oman tiedotuksen linjan.

Eläinaktivistien varjoraporttien taustalla on sama toive kuin humanitaaristen järjestöjen kuvissa luonnonkatastrofin, nälänhädän tai sodan riivaamilta alueilta: että uhrien kärsimyksen näkeminen herättäisi katsojassa halun tehdä jotakin tilanteen parantamiseksi.

Sosiologi Luc Boltanskin mukaan humanitaarisen viestinnän vaikuttavuus riippuu viime kädessä katsojan tunteiden ja moraaliaistin aktivoinnista. Hänen mukaansa fyysisesti tai henkisesti etäisten yksilöiden kärsimys tulee esittää niin, että katsoja alkaa pitää sitä paitsi objektiivisena totuutena myös moraalisena epäkohtana. Jotta passiivisesta katsojasta siis sukeutuisi aktiivinen eläinoikeustoimija, varjoraporttien tulisi herättää hänessä sekä empatiaa kärsiviä yksilöitä kohtaan että suuttumusta epäoikeudenmukaisia olosuhteita kohtaan.

Varjoraportit

Moraalisen suhteen luominen katsojan ja kärsivien yksilöiden välille on tekniikkalaji. Mediatutkija Lilie  Chouliaraki on havainnollistanut, miten esimerkiksi kamera-ajot, kuvakulmat, äänimaisemat ja insertit yhdessä sanallisen kerronnan kanssa antavat kuvaruudulla näkyvälle kärsimykselle merkityksen. Empatian heräämiselle erityisen tärkeä edellytys on kärsivän yksilön kuvaaminen katsojan kaltaisena, täysivaltaisena toimijana.

Eläinaktivismin tapauksessa avainkysymykseksi nousee, esittävätkö aktivistien varjoraportit kärsivät tuotanto eläimet tuntevina, kommunikoivina yksilöinä vai identtisenä massana.

Broilerihalli Isossakyrössä, toukokuu 2014. KUVA: OE
Broilerihalli Isossakyrössä, toukokuu 2014.
KUVA: OE

Käytetyistä kuvallisista, sanallisista ja kamerateknisistä menetelmistä riippuen kärsimyksen tärkeys ja sen vaatimat toimenpiteet voivat näyttäytyä useassa eri valossa. Ei ole ihme, että eläinaktivistien varjoraportit kampanjasivustoilla luovat erilaisen kuvan eläintuotannosta kuin aihetta käsitelleet A-studion jaksot. Yllättävää sen sijaan on, että A-studion välittämä viesti on monessa suhteessa yksiselitteisempi, johdonmukaisempi ja näin ollen ehkä myös vaikuttavampi.

Aktivistien nettisivuilla olevissa eläintilavideoissa ei ole taustaselostusta, vaan niillä kuuluu ainoastaan ilmastointilaitteiden huminaa ja eläinten ääntelyä. Videoiden sisältöä kuvataan muutamalla melko lakonisella virkkeellä ruudussa pyörivän kuvan alla. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tuotantoeläimet eivät näyttäydy videoilla kommunikoivina, tuntevina ja henkisesti pahoinvoivina yksilöinä vaan epämääräisesti ääntelevänä kasvottomana massana, jonka fyysinen kärsimys on seurausta ahtaista, likaisista tiloista ja huonosta hoidosta. Katsojan empatiakynnys ei välttämättä ylity, sillä hän ei ymmärrä eläinten keskinäistä viestintää, erota niitä toisistaan tai saa käsitystä niiden tietoisuuden tasosta.

Varjoraporteista huokuu usko kuvan todistusvoimaan ja siihen, että katsoja osaa rationaalisen pohdinnan jälkeen vetää tuotantoeläinten olosuhteista omat johtopäätöksensä. Toki nettisivustojen muissa osissa on tekstiä, jossa korostetaan eläintuotannon epäoikeudenmukaisuutta ja vedetään yhtäläisyysmerkkejä ihmisten ja muiden eläinten välille. Ei kuitenkaan ole mitään takuuta, että satunnainen klikkailija jaksaisi videon katsottuaan perehtyä teksteihin. Ja vaikka joku ne lukisikin, hän ei välttämättä saisi selkoa siitä, kuka on syypää ruudulla näkyvään kärsimykseen. Teksteissä viitataan niin tuottajiin, kinkunsyönnin kaltaisiin kulttuuriperinteisiin kuin eläinperäisiä tuotteita kuluttaviin katsojiinkin. Oman osallisuuden tiedostaminen ja hyväksyminen on henkisesti epämukavaa, joten katsoja voi suuttua syyllistämisyrityksistä tai valita närkästyksensä kohteeksi eläintilalliset ja ohittaa sivustojen ehdotukset kokeilla kasvissyöntiä.

A-studion eläintilakuvauksia käsitelleet jaksot puolestaan ovat teknisesti monipuolisia. Studiokuvan lomassa on inserttejä ja pätkiä aktivistien videoista taustaselostuksella höystettynä. Esimerkiksi vuoden 2007 jaksossa insertti alkaa kuvalla kesäisellä laitumella käyskentelevistä lehmistä, ja taustalla soi 1960-lukuun viittaava kappale maalaiselämän autuudesta. Toimittaja aloittaa: ”Näinhän sen pitäisi olla [– –] Suomessa myös maatalouseläimet elävät hyvän ja onnellisen  elämän.”

Katsojalle väännetään rautalangasta, että eläintuotanto on eettisesti hyväksyttävää, kunhan eläimet ovat ”onnellisia” kuten takavuosien pien tila idyllissä.

Katsojille annetaan jonkin verran tietoa tuotantoeläimistä mutta kuitenkin korostaen ihmisen ylivaltaa suhteessa niihin. Kun asiantuntija tuomitsee ruudulla näkyvät tapahtumat, moraalisena ohjenuorana ja vertailukohtana on aina voimassa oleva lainsäädäntö. Yksiselitteinen viesti katsojille on, että tuotantoeläinten kärsimys ansaitsee moraalista huomiota, mutta vain siinä määrin kun se rikkoo lakeja ja asetuksia.

A-studion jaksot eivät myöskään jätä arvailujen varaan, kuka eläinten kärsimyksestä on vastuussa. Syyttävä sormi kääntyy vääjäämättä tilallisiin, välinpitämättömiin valvontaviranomaisiin ja viime kädessä poliitikkoihin, jotka eivät ole osoittaneet valvontaan tarpeeksi resursseja.

Kukaan ei ehdota, että katsojalla olisi osallisuutta eläinten kärsimykseen tai että hänen pitäisi ryhtyä toimen piteisiin sen johdosta.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Lue myös Elisa Aaltolan kirjoitus empatiasta.

Ajankohtaisohjelma siis luo yksiselitteisen ja johdonmukaisen kuvan tuotantoeläinten kärsimyksestä hyvinvointikysymyksenä.

Eläinoikeusaktivistien varjoraporttien vaikuttavuudelle voisi olla eduksi, mikäli ne yhdistyisivät verkkosivustoilla selkeämmin positiivisiin tulevaisuuskuviin, mahdollisuuksiin ja visioihin yhteiskunnallisesta muutoksesta.

Kuvallisen viestinnän tullessa yhä merkittävämmäksi tiedonvälityksen muodoksi eläintilavideoilla on perusteltu rooli osana aktivistien keino valikoimaa. Parhaimmillaan tällaiset varjoraportit toimivat yhtenä  eettisen valistuksen muotona auttamalla katsojaa samaistumaan kärsiviin yksilöihin. Ne myös kertovat, kuinka tär keää juuri tämä kärsimys on, kenen pitäisi tehdä asialle jotakin ja millä keinoin.

Ehkä varjoraporttien avulla saavutamme tulevaisuuden, jossa välitämme muista eläimistä juuri sen takia, että he ovat erilaisia kuin me.

Eija Vinnari toimii professorina Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Hänen tutkimusaloihinsa kuuluvat varjoraportoinnin ja aktivismin lisäksi julkinen talousjohtaminen, sosiaalinen ja ympäristölaskentatoimi sekä kestävä kehitys. 

Matias Laine toimii akatemiatutkijana Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Tutkimustyössään hän tarkastelee yritysten, yhteiskunnan ja luonnon välisiä suhteita erityisesti laskentatoimen ja yritysvastuuraportoinnin näkökulmista. 

Kirjoitus perustuu Vinnarin ja Laineen Accounting, Organizations and Society -lehdessä julkaistuun tieteelliseen artikkeliin. Aihepiiriin liittyy myös Accounting, Auditing and Accountability -lehdessä julkaistu artikkeli ja tekeillä oleva kolmas artikkeli.

Lue myös Itä-Suomen yliopiston tutkija Elisa Aaltolan Rahat tai henki -artikkeli empatiasta.

Jaa tämä:

Rahat tai henki

Maailma on piinan areena. Kulttuuriset ja poliittiset tekijät vaikuttavat siihen, kuinka paljon ja ketä kohtaan tunnemme empatiaa.

Toisinaan empatiaa vältetään henkilökohtaisista syistä. Nähdessään häkissä ahdistuneina makaavia kettuja tai teurasjonossa kulkevia lehmiä, moni kavahtaa. Neurotutkija Jean Decetyn tutkimuksissa on havaittu, että empatia voi herättää voimakasta ahdistusta, ja tällöin yksi reitti hädästä ulos on empatiasta irtisanoutuminen. Kovuus voi olla opeteltua.

Maailma on piinan areena, ja empatian välitön kohdistaminen kaikkiin kärsiviin olisi musertavaa. Usein empatiaväsymykseen vajotaan silloin, kun yksilö kokee, ettei mitään ole tehtävissä. Pallomme lainehtii kärsimystä, kaikkia ei voi pelastaa, joten eikö parasta ole vain katsoa pois? Aiheesta kirjoittanut mediatutkija Susan  Moeller on väittänyt, että empatiaväsymys on seurausta ajasta, jossa media muistuttaa meitä alati hädästä mutta yksilö kokee itsensä voimattomaksi.

Pitäisikö kärsimyksestä siis puhua vähemmän? Yksi näkökulma on, että toivottomuuden sijaan tulisi lisätä toivoa positiivisten tarinoiden kautta. Kuvat onnellisista yksilöistä voivat toisinaan havahduttaa enemmän empatiaa kuin pohjaton hätä. Asiaan liittyy myös väite, että hädänalaisia ei tulisi kuvata passiivisina kärsijöinä vaan aktiivisina yksilöinä, jotka viimeiseen saakka yrittävät pysyä elossa. Passiivisiin, hiljaisiin olentoihin on vaikeampi samastua kuin aktiivisiin toimijoihin.

Tämä pätee ihmisten ohella myös muihin eläimiin. Aina kuoleman kuvat eivät ole tehokkain keino muistuttaa siitä, että eläinkin on mielen omaava yksilö. Eräs keino punoa esille toivoa on tarjota tarinoita, jotka koskettavat luonnonvaraisia tai teollisuudelta pelastettuja eläimiä – niitä, jotka voivat toteuttaa mieltään vapaammin kuin häkki sallii.

Silti kärsimyskin on kohdattava, hätää ei saa silotella pois. Kulttuurintutkija Susan Sontag on sanonut, että meillä on velvollisuus katsoa hätää, joka on poliittisesti aiheutettua ja jonka poistamiseen me itse voisimme vaikuttaa. Sairaiksi jalostettuja superkettuja on kuvattava ja katsottava, positiivisten tarinoiden rinnalla tulee kuljettaa muistutuksia siitä kauhusta ja kivusta, joita kulttuuriset oletukset ja taloudelliset intressit voivat aiheuttaa. Yksi tapa nivoa toivoa myös kauhun esiintuloihin on muistuttaa vastaanottajaa siitä, että hän itse voi tehdä jotakin. Aktiivisuuteen kannustaminen ja toimintakanavien tarjoaminen ovat empatian kannalta elinehto. Passiivisuus taas tuhoaa tunnetta.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.

Kaikki on suhteellista. Se, mikä on liian ”epämukavaa”, riippuu siitä, mihin olemme tottuneet. Keskiluokkainen, hyvinvoiva suomalainen saattaa kokea, että jo pienikin vilahdus hätää on liikaa. He saattavat vaatia rauhaa epämiellyttävältä tiedolta samalla, kun kuluttavat eläintuotteita tai kantavat turkista. Empatiaväsymys voi olla ylenmääräistä hedonismia. Tämä tarkoittaa, että se on myös yhteiskunnallista.

Mediatutkija Lilie Chouliaraki esittää, että median tapa kuvata kärsimystä johtaa usein empatiakatoon. Yksi median yleinen metodi on kärsimyksen luonnollistaminen: tiettyjä ryhmiä kuvataan luontaisina kärsijöinä. Chouliaraki käyttää esimerkkinä afrikkalaisten luonnollistettua kärsimystä, mutta samoin eläimiä kuvatessa luonnollistetaan se, että niitä ahdetaan häkkeihin tai sähkötetään hengiltä turkisreuhkan nimissä. Luonnollistaminen häivyttää kärsimyksen poliittisia taustoja eli sitä, että kärsimys on seurausta epäoikeudenmukaisista hierarkioista tai vallankäytöstä. Se myös poistaa mahdollisuuksia ja ylipäätään halukkuutta tehdä mitään asian hyväksi.

Lopulta myös empatiasta tulee turhaa. Miksi itkeä täysin luonnollisen hädän edessä? Empatian ylläpito vaatiikin ”luonnollisuuksien” purkamista. Ehkä se piina, joka seuraa eläinten sullomisesta tuotantolaitoksiin kymmenien miljardien vuositahtia, onkin ideologisen tehokkuusajattelun eikä ”luonnollisuuden” määrittämää.

Sosiologi Stanley Cohenin mukaan empatiaväsymyksessä on lopulta kyse mediaväsymyksestä. Media ei käsittele kärsimystä tavalla, joka nostattaisi empatiaa. Yksilöitä kuvataan lukumäärinä, jotka puolestaan sidotaan taloussuhdanteisiin, ja lopulta juuri talous määrittää kärsimyskuvastoa.

Eläinteollisuus hahmotetaan taloudellisen hyödyn kautta, ja jopa eläinsuojelulaki keskittyy siihen. Kun me luulemme olevamme uupuneita empatiaan, meidät on itse asiassa pyörryttänyt sellainen yhteiskunta, joka keskittyy talouteen ennen yksilöitä.

Lopulta vastassa on kollektiivinen kovettuminen. Cohenin mukaan nykyiset markkinajohteiset yhteiskunnat leimaavat moraalisen huolen ja myötäelämisen liian pehmeiksi. Erityisen selkeästi tämä näkyy eläinasenteissa. Niiden kohdalla on usein oletuksena, että empatia ei ole realismia. Mutta mikä on realistisen eläinsuhteen kriteeri – se, että keskitymme eläinten taloudelliseen tuottavuuteen, vai se, että otamme lukuun myös sikojen ja kettujen yksilöyden sekä mielen?

Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa. KUVA & MEEMI: OE
Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa.
KUVA & MEEMI: OE

Empatian vaimentaminen on poliittista. Ihmiset osaavat sammuttaa empatiansa eri tilanteissa, kuten sodankäynnissä, ja yhteiskunta voi tehdä tästä tavan suhteessa tietynlaisiin ryhmiin. Kun toinen määritetään ennen kaikkea kilpailijaksi, haitaksi, resurssiksi tai ruoaksi, katoaa tämän yksilöys ja samalla empatian mahdollisuus kaventuu. Mikäli maailmankuvan kes kiössä on ihmisen etuoikeus, on absurdia pohtia empatiaa kettua tai sikaa kohtaan.

Edessä on kaksi mahdollisuutta: tehdä politiikastamme ja kulttuurisista uskomuksistamme sellaisia, että ne mukailevat empatian tarjoamia näkökulmia muihin ryhmiin, tai vaimentaa empatiaa. Moraalin kannalta valinta on selvä: mikäli haluamme huomioida myös muut kuin itsemme ja itsellemme mieleiset ryhmät, empatia tarvitaan kulttuuristen ja poliittisten arvojen keskiöön.

Cohenin mukaan tärkeintä on keskittyä niiden asenteiden ja instituutioiden muokkaamiseen, jotka aliarvioivat empatian merkitystä moraalisena navigaattorina. Jos kulutusta korostava talousyhteiskunta saa meidät uskomaan, että luvut ovat yksilöitä oleellisempia, on tuota yhteiskuntaa muutettava. Sama pätee eläinsuhteeseen. Mikäli yhteiskunnalliset oletukset ja instituutiot ohjaavat meitä ajattelemaan, että kettu on mielellisen olennon sijaan turkissomiste, on aika muuttaa oletuksia.

On aika kyseenalaistaa talous ja mainonta, jotka kuvaavat muita eläimiä pelkkinä ruumiinkappaleina, joita laittaa pannulle ja ripustaa kaulaan. Niiden vastapainoksi muut eläimet pitäisi tuoda esiin omanlaisensa mielen omaavina otuksina. Nämä uudet kuvat ja sanat voivat raapia rikki kärsimystä piilottavaa rahan politiikkaa.

Kirjoittaja on filosofi ja tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Aaltola on juuri julkaissut Sami Kedon kanssa kirjan Empatia – Myötäelämisen tiede (Into).

Lue myös Tampereen yliopistot tutkijoiden Eija Vinnarin ja Matias Laineen artikkeli Pehmitettyjä totuuksia. He ovat analysoineet eläinoikeusaktivistien salaa tuotantoeläimistä ottamia kuvia ja niiden esittämistä varjoraporttien viitekehyksessä.

Jaa tämä: