Hesari

Median vastuu ja mitä sillä voi pyyhkiä

Miten päin olla, kun Hesari julkaisee Kiinan propagandaa ja Iltalehti vääristelee haastateltavan sanoja klikkien toivossa? Entä pitäisikö Maaseudun Tulevaisuuden huolehtia kommenttipalstastaan?

Laadukas journalismi ja monipuolinen media ovat asioita, jotka kuuluvat erottamattomasti avoimeen yhteiskuntaan. Ilman niitä me emme oikeastaan pärjää. Hommat kuitenkin menevät usein pieleen. Ihminen on erehtyväinen siinä missä lehmä on märehtiväinen ja meillä on tapana mokailla vähän kaikessa. Aina välillä, parhaissa tapauksissa, niistä mokista sitten opitaan myös jotain.

Viime viikolla minulla tuli vastaan kolme kiinnostavaa esimerkkiä siitä, kuinka mielestäni media ei toiminut vastuullisesti sen enempää journalismin kuin ilmoitusmateriaalinkaan suhteen. Näitä kaikkia tapauksia yhdistää myös se, että alan omilla vahtikoirilla ei taida olla halaistua sanaa sanottavana näiden suhteen.

Mutta aloitetaan noista vahtikoirista, eli itsesääntelyelimistä.

Samalla, kun Hongkongissa poliisi pamputti mielenosoittajia ja ampui kyynelkaasua päälle kertoi aluehallinto Hesarin sivuilla, että kaikki on ihan kunnossa. Hesarin päätoimittajan mielestä tämä oli ihan totaalisen ookoo. Hesarin päätös julkaista tämä propagandapläjäys oli tietysti sikälikin kiinnostava, että vasta hetki sitten lehti kieltäytyi julkaisemasta meidän Oikeutta eläimille -järjestölle tekemää mainosta, jossa sentään olivat faktat kohdillaan.
Ehkä meidän kannaltamme on jotenkin lohdullista se, että kiinalaiset viranomaiset ovat ilmeisen huonoja tässä ulkomaihin kohdistuneessa propagandassa. Onneksi kukaan ei ole keksinyt ehdottaa heille esimeriksi turvekampanjoissa ansioituneen mainostoimiston palvelusten ostamista.

Journalismia ja sen vastuullisuutta määritellään Journalistin ohjeissa. Ohjeet ovat Julkisen sanan neuvoston (JSN), eli alan itsesääntelyelimen pyrkimys ohjata mediaa oikeille jäljille ja välttää pahimmat mokat. Ja mokien tapahduttua JSN:n julkiset nuhteet sitten toivottavasti opettavat kaikkia toimimaan paremmin. Journalistin ohjeissa muistutetaan muun muassa, että journalisti on vastuussa lukijoilleen ja että asemaa ei saa käyttää väärin.

Itsesääntelyelin on mieluinen työkalu alalle kuin alalle sillä sen avulla ehkä vältytään siltä, että valtiovalta rupeaa säätelemään toimintaa lainsäädännöllä. Lainsäädäntö on aina kovasti jykevämpi työkalu. Onpa Julkisen sanan neuvosto keksinyt sellaisen söpön Vastuullista journalismia -merkinkin, joka ei oikeastaan tarkoita mitään, mutta sen voi painaa halutessaaan lehden sivulille.

Mediaan liittyy erottamattomana osana myös kaupallinen ulottuvuus ja mainokset. Koska myöskään mainosala ei toivo valtiovallan säätelyn lisäämistä, on ala perustanut oman itsevalvontaelimen. Mainonnan eettinen neuvosto (MEN) antaa pyydettäessä lausuntoja vaikkapa siitä, onko joku mainos ollut hyvän tavan vastainen. Tämmöinen alan itse itseensä kohdistama kriittinen katse on tietenkin mahtava homma.

Harmillisesti MEN on rajannut oman toimivaltansa erinomaisen tehokkaasti: Neuvosto ilmoittaa, että sen toimivaltaa ei kuuluu esimerkiksi se, onko markkinointi harhaanjohtavaa tai totuudenvastaista. Myöskään hyvän maun vastaisuus taikka tuotesijoittelu eivät kuulu tämän Keskuskauppakammarin alaisuudessa toimivan elimen rooteliin. Ja poliittiseen ilmoitteluun ei puututa ollenkaan.

Herääkin helposti kysymys, että onko tämän neuvoston ainoa tehtävä pitää lainsäätäjä etäällä. Ei se ainakaan ongelmalliseen mainontaan kovinkaan tehokkaasti pysty – saati sitten halua – puuttua.

Mutta palataanpas nyt niihin tuoreisiin esimerkkitapauksiin. Haluan alleviivata, että nämä ovat varsin satunnaisesti viikon aikana vastaan tulleita esimerkkejä. Ne eivät myöskään ole hirvittävän poikkeuksellisia tapauksia.

Vasemmistonuoret julkaisivat hieman korjaillun ja samalla rehellisemmän version kiinalaishallinnon mainoksesta. Kuten asiaan kuuluu, tämä vastamainos on selvästi parodia, mutta samalla se kertoo maailmasta jotain sellaista, jota mainostaja itse ei tietenkään halua kertoa.

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 29.9. koko sivun ilmoituksen, jossa ”Kiinana kansantasavallan Hongkongin erityishallintoalue” kertoi, että tilanne Hongkongissa on ihan rauhallinen. Samalla, kun tämän erityishallintoalueen hallitsijat päättivät kertoa Hesarin lukijoille, että tilanteeseen haetan rauhanomaista, järkevää ja kohtuullista ratkaisua, pamputtivat poliisit ihmisiä Hongkongin kaduilla ja ampuivat kyynelkaasua päälle.

Tämmöisen ihmisoikeuksista piittaamattoman diktatuurin propagandan päätyminen maamme suurimman päivälehden sivuille oli vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen mukaan harkittu päätös. Epäilemättä on harkittu ainakin sitä, voisiko noille myydä toisenkin ison mainoksen samoin kuin turvelobbylle sekä turkistarhaajille myytiin.

Tästä propagandistisesta ilmoituksesta seurasi tietenkin älämölö netissä. Journalistin ohjeita tässä ei kuitenkaan rikottu, sillä tämä ilmoitus on mainos, ei journalismia. Mutta ei siihen puutu myöskään Mainonnan eettinen neuvosto, koska niihin valheellisiin väittämiin puuttuminen ei heidän hommiinsa kuulu. Ja varmasti tämä erityishallintoalueen ilmoitus on tulkittavissa poliittiseksi ja senkin puolesta MEN:n toimivallan ulkopuolella.

Onneksi sentään Vasemmistonuoret tekivät hienon ja hieman korjatun version tuosta (ks. kuva).

Tästä se alkoi. Haastateltava ei koe ajavansa raatokuvia lihapakkauksiin, vaikka otsikosta voisi moista päätellä. 
Tämä tarve nostaa otsikkoon räväköitä huomioita on tietenkin ymmärrettävää, mutta toisaalta niitä räväköitä huomioita olisi kyllä löytynyt helposti Auvisen ihan avoimestikin ajamista tavoitteista. 

Siinä, missä Hesarin toiminta liittyi lehden rahoitukseen ja mainokseen, heräsi Iltalehden otsikoinnista someraivo. Lehti haastatteli Lihan loppu -kirjan julkaissutta Suvi Auvista, mutta ilmeisesti räväköillä lausunnoilla tutuksi tulleen Auvisen haastatteluvastaukset eivät olleet riittävän radikaaleja. Auvisen mukaan toimittaja soitti hänelle haastattelun jälkeen ja kertoi, että toimituksessa oli fundeerattu, että lihapakkauksiin voisi laittaa sellaisia tupakka-askeista tuttuja varoitustarroja raatokuvilla. Siinä sitten kyselivät kommenttia, että olisiko hyvä idea. Auvinen kertoo vastanneensa kysymykseen, että kuulostaapa tyhmältä idealta, mutta ehkä joskus tuollaisiakin tulee.

Seuraavaksi Iltalehdessä nostettiin otsikkoon väite, jonka saattoi helposti ymmärtää niin, että Auvinen vaatimalla vaatii näitä varoitustarroja lihapakkauksiin. Hän loukkaantui tästä harhaanjohtavaksi kokemastaan otsikoinnista ja kirjoitti aiheesta kommentin, jossa ilmaisi närkästyksensä Iltalehden toiminnasta. Auvinen kokee, että Iltalehden toimituksessa syntynyt idea esitetään nyt hänen omana ideanaan.

Otsikosta nousi kohu, eikä kestänyt kauaa, kun sähköpostiin kilahti tiedote, jossa kansanedustaja Kärnä (kesk./trol.) tuomitsi tyrmistyneenä Auvisen vaatimukset. Tietenkin Auvinen on saanut oman osansa palautteesta myös ihan suoraan.

Kolmas esimerkkini liittyy sosiaaliseen mediaan ja median vastuuseen siellä. Maaseudun Tulevaisuus mainosti minulle Facebookissa artikkelia, jossa kerrottiin (maataloustuottajien oman) Pellervon taloustutkimuksen uudesta arviosta. PTT:n mukaan lihansyönti on kääntynyt laskuun tänä vuonna ja että sama kehitys jatkunee myös ensi vuonna.

Koska aihe kiinnosti tarkastin jutun ja samalla lukaisin läpi päivityksen alle kertyneet kommentit. Kommentit vastasivat melko hyvin odotuksia ja ne voisi luokitella karrikoidusti seuraaviin luokkiin: ”Minä syön nytten kyllä lisää lihaa!”, ”Ei ihminen selviä hengissä ilman lihaa.” ja ”Vihreiden/vasemmiston/kaupan salaliitto, köyhän kuuluu saada halpaa lihaa”. Nämä kaikki väitteet olisivat hyvinkin helposti kumottavissa ihan tutkimustulokseen perustuen, mutta eipä näkynyt tälläkään kertaan toimituksen kommentteja keskustelussa ja väärinkäsitykset jäivät oikomatta.

Ymmärrän kyllä hyvin, että näkyvyys sosiaalisessa mediassa on tärkeää, sillä siellähän on pöhinää ja klikkauksia tulee. Karsastan kuitenkin sitä, että mediatalot luovat näitä kaikukoppia, jossa kansan syvät rivit voivat vahvistaa toinen toistensa vääriä käsityksiä ilman, että esimerkiksi seinän ylläpitäjä millään tavoin osallistuisi keskusteluun. En kuitenkaan oikein jaksa uskoa, että Julkisen sanan neuvosto puuttuisi siihen, että mediat eivät osallistu tähän allaan käytyyn keskusteluun. Vastuulliseksi tuota median toimintaa ei mielestäni voi kuvailla.

Mitä tälle vastuuttomalle medialle sitten pitäisi tehdä? Paha sanoa. En minä ainakaan usko, että raskas ja kankea juridiikka olisi vastaus ongelmaan.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että erilaisten faktabaarien ja valheenpaljastajien rinnalle kaivattaisiin hieman konkreettisempia toimia. Kun porkkana ei tunnu maistuvan ja silloin olisi hyvä muistuttaa siitä kepistäkin. Pitäisikö proaktiivinen itsesääntely ottaa osaksi alan koulutusta? Yliopistojen ja korkeakoulujen journalismiopintojen osana voisi järjestää kursseja, joiden puitteissa seurataan näitä vastuuttomuuksia ja myös tehdään järjestelmällisesti perusteltuja valituksia itsesääntelyelimiin. Epäilemättä tämmöinen synnyttäisi voimakasta harmistumista siellä Julkisen sanan neuvoston ja Mainonnan eettisen neuvoston suunnalla, mutta ehkä tämä harmistus myös johtaisi joihinkin korjausliikkeisiin.

Mikäli meno kuitenkin jatkuu entisenlaisena, voi niillä vastuullisen journalismin merkeillä pyyhkiä jatkossakin takamuksensa.

Niin internet vastaa kuin sinne huutaa. En tiedä kuka tämän sosiaalisessa mediassa pyörivän kuvan teki, mutta tässä tiivistyy jotain todella keskeistä. On helppo olla ylväs ja ylhäinen kun kritisoi presidentti Trumpia. Siihen ei kauhean kummoista selkärankaa tarvitse toisin kuin Kiinan propagandarahoista kieltäytymiseen.

 

EDIT: Blogitekstiä on muokattu 1.10. klo 18.34 & 2.10.2019 klo 9.28 Iltalehden yhteydenoton jälkeen. Lehden uutispäätoimittaja Perttu Kauppinen avasi Auvisen haastattelun työprosessia ja jakoi osan litteroitua haastattelunauhaa toimittajan ja Auvisen välisestä keskustelusta. Auvisen sivulause näyttäisi antavan tarvittaessa tukea lehden valitsemalle kärkevälle otsikoinnille.  

Jaa tämä:

Hesari jatkaa yhteiskunnallisten mainosten sensuroimista

Yhä edelleen ei-kaupallisilla toimijoilla on vaikeuksia saada äänensä kuuluviin, vaikka tarjoaisi rahaa mainosalustalle. 

Posti- ja logistiikka-alan unioni PAU käynnisti 7.4. kampanjan niin sanottua työehtoshoppailua vastaan. Työehtoshoppailulla tarkoitettaan toimintaa, jossa työnantaja siirtää työntekijät halvemman työehtosopimuksen piiriin ja näin polkee palkkoja alemmaksi. Itsessään tämä toiminta ei ole laitonta, jos toki saattaakin olla moraalisesti hieman arveluttavaa ja herättää närää monissa.

Osana kampanjaa PAU osti myös mainosaukeaman Helsingin Sanomista. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että Hesari on markkinoiden johtava kaupallinen toimija ja se tavoittaa verrattoman monen kansalaiset sekä erityisesti päättävässä asemassa olevat sellaiset.

Close but no cigar. Tämä aukeaman mainos kelpasi Hesarille vasta, kun siitä poistettiin suora viittaus työnantajien perustamiin ”ammattiliittoihin”. Tämä vaatimus oli sikäli hassu, että viittauksessa ei ollut mitään asiavirheitä.

Hesarille ei kuitenkaan kelvannut mainos, jossa kritiikki kohdistettiin suoraan kritisoitua toimintaa harjoittaneeseen tahoon. Mainoksesta määrättiin poistettavaksi teksti, tai sitä ei olisi suostuttu julkaisemaan. Poistettu teksti kuului kokoneisuudessaan seuraavasti: 

”Räikeimmillään työnantajat ovat myös perustaneet ’ammatti­liiton’ (esim. SME ry) ja neuvotelleet sen kanssa alan palkat sekä työehdot. ’Sovitut’ palkat ovat olleet pienet ja työehdot surkeat. Esimerkiksi Keskisuomalainen Oyj noudattaa mai­nosjakelussa SME ry:n ’työehtosopimusta’.”

Mainoksen kelpaamattomuudesta kertonut PAU toteaa tiedotteessaan, että ”Keskisuomalainen Oyj osti vuodenvaihteessa Suomen Suoramainonnan (SSM) liiketoiminnan ja otti mainosjakelussa käyttöön Suomen Mainosjakajien SME ry:n keltaisen työehtosopimuksen välittämättä hovioikeuden lainvoimaisesta tuomiosta.”

Kyse ei tosiaan ole pelkästään siitä, kuinka AY-väki asiat kokee. Päätöksessään hovioikeus toteaa, ettei SME ry:n ”voitu katsoa edustavan aidosti ja uskottavalla tavalla erillisjakelualalla toimivia henkilöitä”. Silti, lainvoimainen tuomiokaan ei Helsingin Sanomille riitä, eikä tätä asiaa saanut mainoksessa kertoa.

Tämä teksti aiheutti kauhua Sanomatalossa.

Kaikilla medioilla on tietenkin oikeus valita asiakkaansa ja kenelläkään ei ole mitään lakisääteistä oikeutta saada mainostilaa edes rahalla  mistään tietystä mediasta.

Hesarin vastaava päätoimittaja Kaius Niemi linjasi PAU:n ilmoituksen muuttamisesta Twitterissä, että: ”Mainonnan eettinen neuvosto soveltaa kv-kauppakamarin ICC:n markkinointisääntöjä. Sääntöjen 12 artikla toteaa, että ’markkinoinnissa ei saa halventaa tai väheksyä tiettyä henkilöä, ihmisryhmää, yritystä, organisaatiota, elinkeinotoimintaa, ammattia tai tuotetta.’”

On hienoa, että päätoimittaja Niemi huolehtii lehdessään julkaistavien mainosten soveliaisuudesta. Nuo säännöt ovat ihan hyvin laaditut ja alan itsesäätely tärkeää. Jos me nyt sitten katsomme noita ICC:n markkinointisääntöjä, sieltä löytyy hyvin pikaisellakin etsimisellä esimerkiksi seuraava linjaus:

”Markkinoinnin on oltava totuudenmukaista. Markkinointi ei saa olla harhaanjohtavaa. Markkinoinnin ei tule sisältää ilmaisua, väittämää, kuvaa tai ääntä, joka suoraan tai epäsuorasti, vihjailevana, epäselvänä tai liioittelevana, on omiaan johtamaan kuluttajaa harhaan.”

”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.” Ja Hesarissa koettiin, että tämä mainos on ihan jees.

Mikäli Niemi ja lehtensä olisivat johdonmukaisia, he varmaan ottaisivat huomioon tämänkin kohdan ICC:n linjauksista. Ilmeisesti johdonmukaisuus ei kuitenkaan ole valittu linja, sillä vasta hiljattain tämä totuudenmukaisuuden vaade ei koskenut Suomen turkiskasvattajat -yhdistystä, jonka räikeitä asiavirheitä ja asiattomuuksia julkaistiin Helsingin Sanomien kannessa peräti kolmena päivänä.

Ehkäpä mainostoimiston veijarit suhtautuivat tähän kampanjaan sillai sopivan ironisesti. Ei kai kukaan näitä mainoksia muutenkaan usko, niin eihän tästä mitään haittaakaan voi olla, eh? Tätä russofobista leiskaa eivät ole edes turvelobbaajat kehdanneet laittaa omille sivuilleen. Hesariin se toki kelpasi.

Ja sama mainostajan valheiden ymmärtäminen oli väkevää muutama vuosi sitten, kun Helsingin Sanomat auliisti myi sivukaupalla mainostilaa Bioenergia ry:n Turveinfo-kampanjalle joka samoin oli täynnä asiavirheitä ja asiattomuuksia.

Tyystin eri ääni oli kuitenkin kellossa, kun muutama kuukausi sitten Oikeutta eläimille -järjestön mainos ei kelvannut Hesarille. Mainosmaiseksi tehty, ja hyvinkin perustellusti S-ryhmälle suunnattu ilmoitus jäi julkaisematta. Hesarin mukaan ”mikään elementti mainoksesta ei kelvannut” ja lopulta vastaava päätoimittaja Niemi linjasi, että avoimen kirjeen kaltainen ilmoitus on mahdollista julkaista.

Ilmeisesti sen lisäksi, että toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, myös mainostajat luokitellaan eri kategorioihin. Näyttää vähän siltä, että yksien (toki provosoivasti muotoillut mutta oikeelliset) viestit eivät kelpaa samalla, kun toisten valheet kelpaavat. Ja jotenkin hassusti tähän näyttäisi vaikuttavan mainostajan motiivit. Jos on liikkeellä menekinedistämisen hengessä, saa Hesarilta näemmä enemmän piuhaa ja jos taas tavoitteena on esimerkiksi saada markkinoita reilummiksi ja kiikarissa ei ole hoosiannaa laulava ovipumppu, niin linja on tiukempi. 

Helsingin Sanomat on mainio media, joka julkaisee paljon ensiluokkaista (ja välillä vähemmän ensiluokkaista, koska se nyt vaan on inhimillistä) journalismia. Lehti on myös  profiloitunut rohkeana valtarakenteiden haastajana kritisoimalla esimerkiksi Trumpin ja Putinin kaltaisia mörököllejä. Itse soisin lehdellä olevan sen verran rohkeutta, että kriittiset äänet saisivat tilaa (rahaa vastaan) myös sen mainossivuilta. Ehkä Sanomatalossa olisi aika pienelle ryhtiliikkeelle – en kuitenkaan pidättele hengitystäni sitä odotellessa.

Jaa tämä:

Avoin kirje turkiskasvattajille

Aina välillä mainokset tarjoavat väläyksen jostain vieraasta. Silloin kannattaa heittäytyä dialogiin!

Tervehdys, Suomen turkiskasvattajat (ja Sagafurs myös). Kerroitte meille sunnuntain Helsingin Sanomien kannessa, että turkiseläimet voivat häkeissään hyvin ja että meno on rinnastettavissa lemmikkimarsun elämään.  Ajattelin nyt lähestyä teitä ajatusteni kera näin avoimesti ja läpinäkyvästi.

”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.”

Varmasti itsekin ymmärrätte mainoksessa esittämänne väitteet snadisti pöhköksi (voisin tarjota teille viestintä- ja markkinointiapua, mutten taida). Oletteko tietoisia siitä, että ”totuudenvastaisten ja harhaanjohtavien tietojen antaminen” mainoksissa on kiellettyä? Maria Lindqvist Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitosta tiivisti väitteenne virheet sen verran hyvin, että siteeraan häntä:

”Turkiskasvattajat ohittavat kuitenkin sen, että lemmikkikanien ja jyrsijöiden hyvään pitoon kuuluu muun muassa eläimen mahdollisuus liikkua myös häkin ulkopuolella. Lainsäädäntö myös kieltää niiden pitämisen verkkopohjalla, niillä tulee olla kuivikkeita pohjamateriaalina ja niillä tulee olla mahdollisuus piiloutua. Asioita, joita turkiskasvattajat ovat aktiivisesti vastustaneet lisättäväksi turkiseläinten pidon vaatimuksiksi.

Turkiseläimet taas viettävät häkissä koko elämänsä. Tyypillinen turkiseläinhäkki on ahdas, virikkeetön verkkopohjainen ympäristö, josta eläin ei pääse koskaan jaloittelemaan. Elämä turkishäkeissä aiheuttaa eläimille huonoa oloa. Osalla eläimistä se näkyy esimerkiksi pelkona, pentujen tappamisena, stereotyyppisenä käyttäytymisenä, apatiana ja raajojen puremisena.”

Lisäisin tähän listaan myös sen, että lemmikkieläimiä ei ”lopeteta” (eli siis tapeta) työntämällä lyhyeksi jääneen elämän päätteeksi metallisauva eläimen peräsuoleen ja suuhun, ja sitten johtamalla häneen tappava sähköisku. Sekin ero mun mielestä pitäisi ottaa huomioon.

Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton (aka Profur) Olli-Pekka Nissinen pääsi oikein selittelemään teidän touhuja ja meno oli sakeaa: ”Jos verrataan marsun, hamsterin tai kanin elämässään häkissä viettämää aikaa turkiseläimen häkkiaikaan, voidaan saada aika mielenkiintoisia laskutoimituksia.”

Olen toki yhtä mieltä siitä, että nämä laskutoimitukset ovat mielenkiintoisia.

Ja hei,  Ratkaisutoimisto Seedi: Ymmärrättehän, että ammattilaisen tehtävä on joskus ohjata asiakas pois niiden kaikista tyhmimpien ajatusten luota? Ei se riitä, että creaatte sen leiskan pöhisevän asiakkaan ideoista. Tehkää työnne!

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.

Oheisessa kuvassa näette Otto-ketun. Oton käpälät ovat vääntyneet niin, että hän ei pysty juoksemaan ihan hirveän hyvin. Käpälien vääntymisen syynä on se, että Otto kasvoi sellaisessa teidän luksushäkissä, jossa on verkkopohja. Monien turkiseläinten kehot ovat muutenkin rikki Lindqvistin viittaaman stereotyyppisen käyttäytymisen takia. Tuolla termillähän siis tarkoitetaan sitä, että eläin kohtaa hirveät olosuhteet toistamalla jotain tiettyä asiaan loputtomasti – esim. juoksemalla ympyrää – ja näin runtelee kehonsa.

Onneksi Otto pääsi pakoon ja viettää nykyään mukavaa ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Tähän kuvaan hänet houkuttelimme puskasta, jossa tyyppi tuhisi jotain kettuasioita.

Ihan sydämeni pohjasta toivon, että Oton lajitoverit ja muunkin lajiset tyypit voisivat jatkossa elää elämiä, jotka eivät ole tarkoitushakuisen hirveitä. Jos eläimistä tykkäätte tai pidätte eläimen turkin silittelystä (minäkin tykkään), niin hankkikaa vaikka marsuja lemmikeiksi ja pitäkää niistä huolta. Nehän ovat tosi kivoja tyyppejä.

Se eläimien riivaamisen lopettaminen tietty tarkoittaa loppua teidän nykyisille töille. Ymmärrän tämän ajatuksen aiheuttaman tuskan ja kyllähän tämmöinen (1990-luvun) laman lapsi tietää yhtä jos toistakin työmarkkinoiden epävarmuudesta ja siinä epävarmuudessa elämisestä. Ei se ole kivaa, mutta kuten sanovat: it is what it is.

Tästä muutoksesta ei kuitenkaan pidä hätääntyä, koska meillä on tämä maailman parhaiten toimiva hyvinvointivaltio! Toivon ihan vilpittömästi kaikkea parasta Suomen nykyisille turkistuottajille. Teille kaikille kyllä löytyy mielekästä tekemistä, sillä emmehän me valmiissa maailmassa elä ja työt eivät tekemällä lopu. Myös ne valtion teille nykyään maksamat tuetkin voidaan ihan hyvin kohdistaa vaiks sellaisiin rakennemuutoshommeleihin.

Että ei muuta kuin kohti uusia haasteita ja kaikille parempaa tulevaisuutta! Yhdessä me rakennetaan tästä maailmasta entistäkin parempi ja voidaan olla tosi ylpeitä saavutuksistamme.

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille.
Tämä Hesarin haluttomuus julkaista logoparodioita ei tietenkään täysin yllätä. Hieman yllättävää on se, lehdelle ei kelvannut edes kuva, jossa asiakas katselee geneerisen ruokakaupan lihahyllyä, joka on korvattu häkkikanalalla. Lehden mukaan teos rikkoo hyvää mairkkinointitapaa. Voittoa tavoittelemattomalle ja siten markkinalogiikkaa rikkovalle järjestölle ainoa hyväksyttävä tapa viestiä näyttäisi olevan avoin kirje ja tiukan dokumentaariset kuvat. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että mainonnassa on yleisesti hyväksyttyä irvailla kilpailijalle ja viitata sen tuotteisiin, kuten näimme esimerkiksi hiljattain Pepsin kampanjassa, jossa oli myös ilmiselvä Cokis-tölkki. Eivätkä kaupalliset mainostajat ole ainoita: Hesari nosti itsekin Kuukausiliitteen kanteen parodian jääkiekkojoukkue Jokereiden logosta.
Mainosten ja kaupallisten motiivien määrittelemässä yhteiskunnassa on vaikea hyödyntää mainonnan kieltä ja kanavia, mikäli ei ole myymässä mitään. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Ja sitten tähän loppuun viellä sellaista, että hei sielä Hesarilla. Voisitte vähän skarpata.

Muistatteko, kun pari viikkoa sitten ette suostuneet julkaisemaan meidän Oikeutta eläimille -järjestölle tekemää ilmoitusta? Se oli teidän mielestä asiaton ja täysin sopimaton julkaistavaksi. Jopa siinä määrin, että mitkään ilmoituksen kuvaelementeistä eivät kelvanneet missään muodossa käytettäviksi (tästä saavutuksesta olen kyllä hieman ylpeä ja olenkin tällä rehvastellut mainostoimistoissa työskenteleville kavereilleni. #lifegoals). Minun mielestä esimerkiksi valokuva, jossa seisoskelen sillai snadisti hämmentyneen näköisenä geneerisen marketin eineshyllyn edessä ja siinä tilalla onkin häkkikanala kertoo enemmän ruuan tuotannon ja kuluttajien valintojen välisistä kytköksistä kuin mihin te olette kyenneet viime vuosina journalistisilla lihaksillanne. Ja teillä sentään on käytössä ihan Euroopankin tasolla tarkasteltuna aika hel-vet-tin iso mediakonserni resursseineen. Yrittäisitte hieman. 

Vastaava päätoimittajanne, Kaijus Niemi linjasi, että:

”Yhteiskunnallinen mainonta ja mainontaan liittyvä sananvapaus mahdollistaa avoimien kirjeiden tyyppiset ratkaisut. Jos kirje on muotoiltu asiallisesti, eivätkä väittämät ole kohtuuttomia tai totuuden vastaisia, julkaisemista on mahdollista harkita, vaikka se olisi osoitettu esimerkiksi tietylle firmalle.”

Nyt minun on pakko sanoa, että etusivulla julkaisemanne Suomen turkiskasvattajien mainos ei ole miltään osin asiallinen ja siinä esitetyt väitteet ovat kohtuuttomia ja totuuden vastaisia. Miksi tämä oli teidän mielestä ihan kosher?

Vai onko niin, että Suomen turkiskasvattajien mainos ei olekaan Niemen viittaamaa ”yhteiskunnallista mainontaa”? Onko teillä eri säännöt kaupalliseksi katsomallenne mainonnalle? Oikeastaan toivon, että Suomen kani- ja jyrsijäliitto tekee kantelun tästä mainoksesta ja teidän päätöksestänne julkaista se.

Mutta sitä odotellessa hyvää alkukevättä kaikille!

Jaa tämä:

Jokerit uhkailevat Hesaria ja ovat pöhköjä

Jokerien toiminta muistuttaa siitä, että tarvitsemme parodialain. 

Hesarin uuden Kuukausiliitteen kannessa on kuva, jossa Vladimir Putin hymyilee keskellä narrilogoa. Kuvitus on ihan osuva, koska lehdessä on artikkeli, jossa käsitellään jääkiekkojoukkueen kontakteja Putinin lähipiiriin.

Mikäli Jokerien toimistolla ei tykätä moisesta, niin ehkä ei olisi kannattanut myydä joukkuetta Putinin lähipiirille.

44725699-FA92-4B61-852B-B3570A3AB513Mitä sitten tähän uhkailuun tulee, niin sekin on pöhköä. Joukkue on tehnyt toiminnallaan itsestään, no, pellen.

Saamme parhaillaan seurata ns. Streisandin ilmötä toiminnassa. Kyse on siis siitä, kun perusteeton uhkailu kääntyy uhkailijan pr-tappioksi. Jokerit ei tule voittamaan tällä tapauksella mitään, mutta heidät tullaan muistamaan vielä pitkään pikkumaisina nillittäjinä, jotka yrittävät pelotella median hiljaiseksi. Itse en toivoisi moista mainetta joukkueelle ja yhtiölle (joka jo valmiiksi vaikuttaa oligargien hämäräbisnekseltä).

Ihan tulee mieleen se, kun Volvo uhkaili Voima-lehteä koska ei tykännyt temästämme vastamainoksesta. Yhtiö lähestyi meitä asianajotoimistonsa välityksellä ja uhkaili vedoten lakeihin, jotka eivät liittyneet journalismiin millään tavoin. Voiman verkkolehti Fifin päätoimittaja Hanna Nikkanen kommentoi uhkailu tuoreeltaan:

Tästä se Volvo suuttui. Samalla kun yhtiö rakentaa brändiään purjehduskilpailulla, sen valmistamat autot kuitenkin puskevat sontaa ilmakehään. Moista ristiriitaa ei yrityksen viestinnässä kuitenkaan koskaan nähdä ja siitä pitää toisinaan myös muistuttaa
Tästä se Volvo suuttui. Samalla kun yhtiö rakentaa brändiään purjehduskilpailulla, sen valmistamat autot kuitenkin puskevat sontaa ilmakehään. Moista ristiriitaa ei yrityksen viestinnässä kuitenkaan koskaan nähdä ja siitä pitää toisinaan myös muistuttaa

”Saamamme kirje on keskeytyskehotus, cease and desist letter. Sellainen sisältää tavallisesti syytöksen esimerkiksi herjauksesta tai tekijänoikeuden loukkauksesta ja lupaa, että asia voidaan ratkaista ilman käräjöintiä, jos vastaanottaja toimii lähettäjän vaatimusten mukaisesti.

Ja miksi kirjeen lähettäjä ei halua raastupaan? No siksi, että syytökset eivät siellä kestäisi. Lähettäjä kuitenkin tietää, että vastaanottajan on usein helpompi niellä ylpeytensä kuin lähteä puolustamaan oikeuksiaan pitkässä ja mahdollisesti kalliissa oikeusprosessissa.

Kiristystä siis.”

Tällä oikeustoimilla uhkailulla on pitkät perinteet Yhdysvalloissa. Ehkä Venäjälläkin ollaan siirtymässä tähän uhkailun alalajiin.

Tämä tapaus on jälkeen hyvä muistutus siitä, että tarvitsemme suomeen lainsäädännön, joka tunnistaa ja tunnutaa parodian ja sen tarpeellisuuden. Kuten Turre Legalin teknologiaoikeuteen perehtynyt osakas, Herkko Koskinen totesi Häiriköille:

”Parodia on ikiaikainen tapa kritisoida olemassa olevia instituutioita ja valtarakenteita. Se on tapa keskustella valtaapitävien kanssa valtaapitävien omalla kielellä.”

Hietasen mukaan parodia on tärkeä osa nykyistä  viestintäkulttuuria. Samoilla linjoilla on myös  Helsingin yliopiston taidetta, tekijyyttä ja tekijänoikeutta tutkivassa hankkeessa mukana oleva Anette Alén-Savikko:

Parodia on monikerroksinen tyylilaji. Se ei typisty epäkaupalliseen ilmaisuun, kritiikkiin tai komiikkaan. Se mahdollistaa muutoksen. Ivassaan se voi samanaikaisesti ihailla. Hyökätessään se voi samalla valjastaa kohteensa myönteisiin tarkoituksiin.

Parodia luo uusia merkityksiä, toistaa ja uudelleenkirjoittaa: se kartuttaa ja kommentoi kaanonia. Käsittelyssä ja ivattavina voivat olla monenlaiset kulttuuriset instituutiot ja ikonit. Olisi ongelmallista, mikäli parodialle tulisi saada siinä hyödynnetyn teoksen tekijän lupa.”

Ehkä Jokereille tekisi hyvää muistaa, että vaikka se pelaakin Putinin liigassa, niin se toimii edelleen Suomessa. Uhkailu ja pelottelu eivät ole maan tapa — ainakaan toivottavasti


Jatka lukemista Jokerit uhkailevat Hesaria ja ovat pöhköjä

Jaa tämä:

Zombie-brändi

Tunnetusti zombiet ovat lauma, joka ei anna periksi. Guggenheim Helsinki -projekti palaa aina kuin epäkuolleet Romeron leffassa.

”That is not dead which can eternal lie. And with strange aeons even death may die.”

Jotenkin tuntuu sopivalta siteerata kauhukirjailija H.P. Lovecraftia tämän Guggenheim Helsinki -hommelin kanssa. Se vaan aina pompsahtaa esiin kuin vieteriukko – ja toistuvasti patarumpua hakkaa Hesari.

Eilen saimme kuulla, että valtionyhtiö (siis meidän kaikkien yhdessä omistama), lentokenttiä operoiva Finavia lähtee sponsoroimaan tätä museohanketta. Tänään saimme lukea Hesarista Finnairin viestintä- ja yhteiskuntavastuujohtajalle Arja Suomisen ”aasialaisturistilta” saamasta tiedustelusta: ”Olen tulossa kuudeksi tunniksi Helsinkiin, mitä tekemistä suosittelet minulle?”

”Arja Suominen olisi halunnut vastata, että käväise Guggenheim Helsingissä ja neuvonut sitten mukavaan kahvilaan tai ruokapaikkaan. Koska Guggenheimia ei ole, hän ohjeisti lentomatkustajaa katsomaan Ateneumin Rodin-näyttelyä.”

Eli Finnairin viestintä- ja yhteiskuntavastuujohtaja kokee vaikeaksi keksiä vinkkejä turistille, jos ei ole Guggenheimia. Johtaja vaihtoon, sanon minä, jos noin suppea näkemys Stadin tapahtumista. Jos nyt Guggenheimia jollain korvaisit, niin esimerkiksi Kiasman Ernesto Neto -näyttely tai huomenna HAMissa aukeava Rakkaudella Heino -kokoelmanäyttely voisivat toimia (Hesarin jutusta ei selvinnyt koska ”aasialaisturistin” viesti on lähetetty, joten siksi nämä juuri nyt ajankohtaiset esimerkit).

Tai ehkä hänen kannattaisi neuvoa turisti Mäkkäriin. Onhan sekin kansainvälinen brändi.

Hieman masentavaa, että tämä Voiman vastamainos vuodelta 2011 on yhä edelleen ajankohtainen. Painuisi jo unholaan ja historiankirjan sivuille.
Hieman masentavaa, että tämä Voiman vastamainos vuodelta 2011 on yhä edelleen ajankohtainen. Painuisi jo unholaan ja historiankirjan sivuille.

No, on ihan ymmärrettävää, että matkailusta elävät yritykset haluavat lisää vetonauloja. Ehkä Guggenheim tosiaan houkuttelisi uusia turisteja. Ehkä jopa melko monta. En kuitenkaan ole nähnyt erityisen vakuuttavia esityksiä siitä, etteikö vastaava investointi ei-Guggenheim-brändättyyn taiteeseen voisi tuoda vastaavaa hyötyä. Ennustaminen kuitenkin on tunnetusti vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. Tässä siis edetään sillä toiveella, että Guggenheim onnistuu tarjoamaan taikakosketuksellaan niin paljon enemmän vastinetta rahalle, että se perustelee brändin lisensiointimaksut.

Tämä lisenssimaksujen ajattelu palautti mieleen Teemu Mäen taannoiset aatokset aiheesta. Jotkut asiat ovat jo edenneet tuon kirjoituksen julkaisuhetkestä, mutta perusajatus kantaa hyvin.

Guggenheim on nimellisesti non-profit, mutta käytännössä tuottoisa brändi. Silti säätiö on talousvaikeuksissa, sillä se on epäonnistunut pörssisijoituksissaan niin pahasti, että Solomon G:n muinoin kaivosteollisuudella luoma pesämuna on lerpsahtanut. Säätiö on myös tuhlannut viime vuosikymmeninä paljon rahaa, ei niinkään taiteeseen vaan oman organisaationsa palkkioihin ja huikentelevaan tyyliin, jota luksusbrändin julkisivun ylläpito vaatii.

Rahapulan vuoksi G. ei enää juurikaan jaa apurahoja tieteelle ja taiteelle, vaan päinvastoin pyytää lahjoituksia ja yrittää tehdä kokoelmillaan rahaa.

Siksi G. tarvitsee nyt yhteistyökumppaneita, esimerkiksi Helsinkiä.

G:n liiketoimintakonsepti Nykin ulkopuolella on: yhteistyökumppani maksaa G:lle sellaisen museorakennuksen kuin G haluaa ja vuokraa sitten osaamista ja sisältöjä G-säätiöltä. Toiminnan tuotot saa pääasiassa tai kokonaan G.

Liiketoimintariskin kantaa yhteistyökumppani yksin.”

Nytten sitä analyysiä!

Kukapa tietää, ehkä tuo Mäen mainitsema riski kanttaisi. Mutta hieman Gutenbergin galaksia (ks. ed. video) tuhdimpaa lähdettä toivoisin sille. Ja avoimuutta. Meille vakuutetaan, että rahaa kyllä riittää, mutta Finaviakaan ei halua kertoa, millä summalla se on lähdössä tähän peliin. Ja vakuutellaan, että lisenssimaksut eivät ole poissa taiteelta, koska ne tulevat yrityksiltä. Samalla unohdetaan mainita, että ne samat rahat olisi voitu niin halutessa kanavoida kotimaisten taideinstituutioiden  budjetteihin, ei nykkiläisen säätiön fiilistelyihin. Jos siis halutaan investoida turistien houkuttelemiseen ja taide nähdään hyvänä työkaluna siihen.

Väittäisin, että Stadin museokeskittymä (HAM, Kiasma, Ateneum, Taidehalli) on jo nyt aika kova. Amos Rexin myötä se tulee olemaan jopa todella cowa.

Kun Guggenheim Helsinkiä kerran mainostetaan buustina matkailulle, on ymmärrettävää, että Finavian lisäksi myös muun muassa Finnair, Eckerö Line, Tallink Silja, Viking Line ja Helsingin taksit näkevät tämän fantastisena bisnesmahdollisuutena. Niiden vinkkelistä se sitä voi tosiaan ollakin ja ehkä tätä hanketta kannattaisikin käsitellä ihan puhtaasti bisnesmahdollisuutena.  Silloin voitaisiin jättää puhe taiteesta taka-alalle ja tarkastella matkailuinvestointia siihen soveltuvilla mittareilla.

Ehkä Finnairin viestintä- ja yhteiskuntavastuujohtajakin olisi voinut kantaa kortensa kekoon.

Jaa tämä: