julkinentila

Voiko kauppakeskus olla kaupungin sydän?

Joukko kansalaisaktivisteja meikkasi itsensä zombeiksi ja vaelsi kauppakeskus Triplaan. Vartijat ilmaantuivat paikalle välittömästi ja olivat kiukkuisia.

Pasilan juna-aseman päälle noussut Mall of Tripla -kauppakeskus mainostaa olevansa Helsingin uusi sydän. Lupaus on sikäli ongelmallinen, että tätä sydäntä ei ole tarkoitettu kaikille helsinkiläisille.

Meille kerrotaan, että kauppakeskukset ovat kaupunkien sydämiä ja kaupunkilaisten yhteisiä olohuoneita. Kuitenkin sallittujen olemisen tapojen kirjo on näissä keskuksissa hyvin rajattu. Esimerkiksi zombi-kuluttajat eivät välttämättä saa lämmintä vastaanottoa vartijoilta. KUVA: Hanna Linnove

Kauppakeskuksia on 2000-luvulla myös kuvailtu meidän kaikkien yhteisiksi olohuoneiksi, paikoiksi joissa voimme kohdata toisemme vapaasti ja viettää aikaamme. Osana tätä kehitystä voi pitää sitä, että kauppakeskuksiin on alkanut ilmaantua kaupallisten toimijoiden ohella seurakuntien kappeleita, kirjastoja, ja nuorisotiloja. 

Löytyypä Helsingin Kalasatamaan rakennetusta Redistä jopa Kalasataman Vapaakaupunki. Alkujaan tämä vapaakaupunki sijaitsi viereisen Suvilahden käymistilassa olevan kulttuurikeskittymän yhteydessä ja oli jatkoa alueella itseohjautuvasti syntyneiden Konttiaukion ja Sompasauna kaltaisille tiloille. 

On tietenkin hienoa, että näitä ei-kaupallisia palveluita tarjotaan ihmisille siellä, missä ihmiset ovat. Monet meistä epäilemättä myös kokevat kauppakeskukset julkiseksi tilaksi, mutta näin asia ei kuitenkaan ole. Kauppakeskus ei ole julkista tilaa ja siellä oleskellaan keskuksen omistavan yhtiön luvalla. Näitä tiloja voi nimittää kuvaavasti puolijulkisiksi. 

Oleilu puolijulkisissa tiloissa on ongelmatonta niin kauan kun kuluttajakansalaiset käyttäytyvät juuri sillä tavalla, kuin mitä tilan omistajat haluavat. Illuusio vapaasta tilasta kuitenkin murtuu hyvin helposti, mikäli käyttäytymisnormeja rikotaan tai esimerkiksi henkilö poikkeaa ulkomuodoltaan tietyistä standardeista (vaikkapa pukeutumalla zombiksi). Nuorisoakin on häädetty kauppakeskuksista sillä perusteella että se mökää eikä osta riittävästi. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että nuorisolle ei ole tarjolla kunnollisia tiloja, tai sitten ne on rakennettu kauppakeskuksen yhteyteen.

Kukapa sitä ei toisinaan turvautuisi infotauluihin hämmentävässä tilanteessa. KUVA: Hanna Linnove

Eettisen kaupan puolesta -järjestön tempaus teki tämän vapauden illuusion näkyväksi. Joukko aktivisteja meikkasi itsensä zombeiksi ja lähti vaeltelemaan Triplaan keskellä joulusesonkia. Tarkoituksena oli kommentoida kulutuskulttuurin kestämättömyyttä ja kannustaa kuluttajia miettimään omia kulutustottumuksiaan: Olemmeko aivottomia shoppailijoita ja vai ihmisiä?

Tarkoitetun kulutuskriittisen viestin ohella zombiaktivistit osoittivat myös mitä tapahtuu, mikäli kuluttajat saapuvat näihin kulutuksen temppeleihin ilman tarkoitusta kuluttaa. Zombiporukan astuttua kauppakeskukseen Pasilan juna-aseman puolelta ei mennyt minuuttiakaan, kun ensimmäisen vartijat saapuivat paikalle. Pian porukan ympärillä oli lähemmäs kymmenen vartijaa, jotka tivasivat tiukasti sitä, mitä he oikein luulivat tekevänsä ja koska he aikoivat poistua tiloista. Näiden kansalaisten liikkumista kauppakeskuksessa rajattiin voimakkaasti.

Koko tempauksen ajan läsnä oli jatkuva uhka siitä, että vartijat poistavat aktivistit paikalta, vaikka missään vaiheessa zombit eivät ottaneet suoraa kontaktia kauppakeskuksen asiakkaisiin. Mahdollisesti tilanteseen  vaikutti toimittajan ja kuvaajan läsnäolo. Edellisenä päivänä samassa paikassa vieraillut kuluttamisen autuudesta saarnaava Massias ja hänen Kultaisen ostoskärryn seurakuntansa poistettiin kauppakeskuksesta hyvin nopeasti ja määrätietoisesti – ja tuolloin ei toimittajaa ollut mukana.

Siinä, missä kaduilla ja toreilla järjestystä valvoo poliisi, kauppakeskuksessa järjestyksestä huolehtivat vartijat. Poliisi valvoo tapahtumia demokraattisesti valitun eduskunnan säätämien lakien perusteella, kun taas vartijoiden ohjeistus tulee omistajilta. 

Mennäänpäs mokoman kauppakeskuksen halki, että heilahtaa. KUVA: Hanna Linnove

Kauppakeskuksia on rakennettu viime vuosina varsin vimmaisesti. 1980-luvun alussa Suomessa oli yksi kauppakeskus ja nyt niitä on jo toista sataa. Kauppakeskusten asema on noussut keskeiseksi uutta kaupunkia rakennettaessa. 

Avarien ja lämmitettyjen sisätilojen houkutus on tietenkin ymmärrettävää maassa, jossa puolet vuodesta on pimeää ja räntää sataa jopa kesällä. On kuitenkin ongelmallista, jos kaupunkeja suunnitellaan niin, että palvelut ja yleiset (tai sellaisiksi koetut) tilat ovat näitä ostostelupalatseja, joissa oleilun tavat ovat hyvin tarkasti rajattuja. Kansalaisten vapaa tila kutistuu kauppakeskus kerrallaan ja hyvää kaupunkia ei kauppakeskuksista löydy. Ulkoa päin nämä ostoskeskukset ovat poikkeuksetta massiivisia laatikoita, jotka jakavat ihmiset sisällä ja ulkona oleviin.

Myöskin kestämätöntä on se, että kaupungin pitkäikäisiä rakenteita suunnitellaan sellaisten tilojen varaan ja ympärille, jotka linkittyvät erottamattomasti kestämättömään kulutuskulttuuriin. Jos me ihmislajina ja sivilisaationa onnistumme olemaan tuhoamatta itsemme, jää meidän riesaksi nämä massiiviset rakennelmat, joiden käyttötarkoitusta ei helpolla muuteta. 

Jäävätkö nämä monoliitit keskelle kaupunkeja muistuttamaan ajasta, jolloin kuluttaminen oli ajanvietettä ja usein se ostettu tuote oli ensisijaisesti väline, jonka avulla haluttu ostotapahtuma kyettiin toteuttamaan?

Triplan zombi-vaellus kuvattiin ja aineistosta tehtiin kuvitteellisen Shop till you Drop Dead -leffan traileri. Vaikutteita ja teema haettiin klassikkoelokuvasta.

”George A. Romero mullisti zombileffat vuonna 1968 ilmestyneellä Night of the Living Dead -teoksellaan ja palasi genren pariin vuosikymmentä myöhemmin. Vuonna 1978 ilmestyneen, pääosin kauppakeskuksessa kuvatun Dawn of the Dead -elokuvan innoittajana toimi ohjaajan vierailu Monroeville Mall -kauppakeskuksessa, joka tuolloin oli yksi alansa isoimmista koko maailmassa. Romeron elokuvassa eläviä kuolleita ajaa kauppakeskukseen pakonomainen tarve palata eläessä merkitykselliseksi koettuun paikkaan.

Romeron viestiksi voi lukea esimerkiksi sen, että samoin, kuin aivojen syöminen ei anna mielettömille mieltä, ei shoppailu tuo eläville täyttymystä. Tämä sama ajatus kaikui myös vuoden 2019 zombikävelyiden sarjassa.”

Lisää zombeilun kulutuskriittisestä viestistä ja zombi-elokuvista artikkelissa Kuluttaja-zombit keskuudessamme.

Kaikki yhes koos. KUVA: Hanna Linnove
Jaa tämä:

Kuluttaja-zombit keskuudessamme

Kauppakeskuksissa vaeltaneet zombit muistuttivat kulutuskulttuurin tyhjyydestä. Krääsän ostaminen ei tuo kuluttajalle täyttymystä sen enempää kuin aivojen syöminen zombeille.

Elokuvissa zombit hakeutuvat luonnostaan niihin paikkoihin, joita kohtaan ovat kokeneet vetoa vielä eläessään. Tämä asetelma toisinnettiin marraskuussa performanssien sarjassa, joka toi zombikuvaston kuluttamisen temppeleihin. Zombit valtasivat kauppakeskuksia ja -katuja Helsingissä, Joensuussa, Rovaniemellä, Tampereella ja Turussa.

Elävät kuolleet vaeltavat taruissa paikkoihin, jotka ovat olleet haille merkityksellisiä eläessä. On siis ihan sopivaa, että zombiet löysivät tiensä kauppakeskukseen.
Kaikki eivät tästä tosin pitäneet ja vartijat saapuivat ripeästi paikalle häätämään zombeja pois jouluostoksiaan suorittavia kuluttajia häiritsemästä. KUVA: Hanna Linnove

Kampanjan tavoitteena oli herätellä meitä kuluttajia ja kansalaisia pohtimaan suhdettamme kuluttamiseen ja sitä, mitä ja miten me kulutamme. Käytännössä siis joukko huolestuneita kansalaisia veti päälleen zombi­meikit ja kanavoi kuluttajuuden keskeistä olemusta.

”Olemme shoppailleet aivomme pilalle jo vuosien ajan”, toteaa tempauksen suunnitteluun osallistunut Liisa Lahti.

Tempauksen järjesti Eettisen kaupan puolesta -järjestö Eetti, joka edistää vastuullisempaa maailmankauppaa ja kuluttamista.

”Vaatteen tuotantoketju raaka-aineiden viljelystä kankaan kudontaan, värjäykseen, ompeluun ja myyntiin vaatii valtavasti energiaa ja työtä ympäri maailman. Ar­violta kymmenen prosenttia maailman ilmastopäästöistä tulee vaateteollisuudesta, eivätkä alan työntekijöiden palkat ole vielä elämiseen riittäviä”, Lahti toteaa. 

Zombitempaukset liittyvät Eetin Lempivaatteeni-kampan­jaan.

”Pikamuodissa raaka-aineet, työ ja energia menevät hukkaan, sillä arviolta yli puolet pikamuotivaatteista hävitetään vuoden sisällä valmistamisesta. Siksi oman lempivaatteen arvostaminen ja pitkäikäisyys on ilmastoteko”, Lahti jatkaa.

Tripla-kauppakeskuksen Zombi-kävelyssä kuvatusta aineistosta tuotettiin kuvitteellisen Shop till you Drop Dead -elokuvan juliste ja traileri (joka löytyy alempana)

Karnevalistisen toteutuksen takana on vakavia tavoitteita, korostaa Eeva Kemppainen, joka myös osallistui tapahtumien järjestelyihin.

”Tämä ei liity pelkästään tuotteisiin, joita ostamme, niiden elinkaariin ja päästöihin. Tämä liittyy myös siihen, millaisia kuluttamisen paikkoja rakennamme ja miten niistä uutisoidaan, niissä tiloissa olemiseen ja siihen, millaisia tunteita ne tilat herättävät”, Kemppainen toteaa.

Zombiaktivistit korostavat, että heidän kritiikkinsä kohdistuu rakenteisiin ja siihen, miten yksilöitä ohjataan järjettömään kuluttamiseen. Lahden mukaan yksittäisen ihmisen pitää olla jo aikamoinen supersankari vastustaakseen niitä viestejä, joilla meitä pommitetaan jatkuvasti.

Tämän kaiken alleen hukuttavan kuluttamisen lupailema palkinto epäilyttää Kemppaista.

”Haemme tyydytystä ja merkitystä ostamisella. Mutta voisimme oikeasti miettiä, saisimmeko saman tunteen siitä, mitä meillä jo on. Se vaatii vähän työstämistä, mutta ehkä nämä performanssit ja kampanjat voivat tyrkätä meidät uudelle raiteelle.”

Kemppainen näkee, että tempausten – tai häiriöiden – myötä tekijöiden ohella uusille raiteille voi päästä myös paikalle sattunut yleisö. Hän myös pitää paradoksaalisena sitä, että kuluttamisella tavoitellaan yksilöllisyyttä, vaikka ostopäätökset lopulta kuitenkin sanelee massa.

”Eihän se erityinen minuus kauppakeskuksesta löydy”, Kemppainen toteaa. 

”Uutuustuote on vain jotain sellaista, joka laitetaan minuuden päälle. Kulutuksen tilat, trendit, mainokset ja mallistot lähinnä harhauttavat sinua siitä mitä olet. Itse olen nähnyt tärkeänä, että tutkimusten ja raporttien ohella pitää tarjota myös joku kehollinen ja draamallinen tapa käsitellä näitä kysymyksiä.”

Meille kerrotaan, että kauppakeskukset ovat kaupunkien sydämiä ja kaupunkilaisten yhteisiä olohuoneita. Kuitenkin sallittujen olemisen tapojen kirjo on näissä keskuksissa hyvin rajattu. Esimerkiksi zombikuluttajat eivät välttämättä saa lämmintä vastaanottoa vartijoilta, kuten Voiko kauppakeskus olla kaupungin sydän? -bloggauksessa kerrotaan. KUVA: Hanna Linnove

Niin kauan kuin emme muuta yhdessä maakuoppaan juuria syömään, niin meidän elämämme ovat väistämättä sidoksissa kuluttamiseen ja olemme kaikki kuluttajia. Mitä vaihtoehtoja nykyiselle menolle zombikuvastolla leikkivät aktivistit sitten tarjoavat?

”Meidän pitäisi miettiä mittasuhteita”, Lahti ilmoittaa. ”Tarvitsemme kyllä esimerkiksi vaatteita ja ruokaa, mutta olemme vetäneet kuluttamisen ihan överiksi.”

Pikamuodin kritisoiminen ei siis tarkoita, että kaikkien pitäisi pukeutua juuttisäkkeihin tai että oman tyylin hakeminen olisi väärin. Päinvastoin, Lahti kannustaa miettimään omaa tyyliään ja tapaansa olla.

Monien kuluttajien suhteessa ostamiseen näyttäisi tapahtuneen merkittävä muutos. Ostaminen on alkujaan ollut tapahtuma, jossa hankitaan itselle jotain tarpeellista, mutta nykyään tuo tuote on muuttunut jopa toissijaiseksi. Nyt tuote on monesti ainoastaan väline, jonka avulla saadaan aikaiseksi ostoskokemus – ja hetkellinen dopamiiniaalto. Myös tarpeettomat tuotteet pitää kuitenkin tuottaa, joten lopulta niihin investoidut raaka-aineet ja energia menevät hukkaan.

Jos ostaminen on ollut aiemmin välttämätön paha, niin nyt siitä on tullut tavoite.

Onnistuneen shoppailureissun jälkeen kelpaan vertailla saalista kaverien kanssa, repiä kassit ja syödä paita. KUVA: Hanna Linnove

Yksi kulutuskriittisen keskustelun sekä halpatuotantoa ja -lentoja kritisoivien puheenvuorojen vakiovastaväite on liittynyt vähävaraisten oikeuteen kuluttaa. Halvan krääsän tuottaminen ei kuitenkaan ole paras tapa tasoittaa tuloeroja ja tuottaa hyvinvointia. Köyhien oikeuksilla perusteltu halpatuotannon puolustaminen ei huomioi niitä köyhiä, jotka valmistavat halvat tuotteet. Heille maksetut palkat, osaltaan mahdollistavat tuotteiden matalat hinnat. Näin halpatuotanto ylläpitää köyhyyttä. 

”Niin, niille ihmisillehän ei toisiaan muuta työtä voisikaan keksiä kuin­ ­pikamuodin valmistamista hirvittävällä tahdilla”, Eeva Kemppainen tuhahtaa.

Vaikka zombiperformanssissa mielettömänä vaeltavien roolit olikin varattu kuluttajia symboloiville hahmoille, niin kritiikki ei oikeastaan kohdistu yksittäisiin kuluttajiin vaan niihin kuluttamisen tapoihin, joihin meidät on ehdollistettu. Me kuluttajat kuitenkin toimimme siinä ympäristössä, joka meille on annettu ja käyskentelemme niissä kulutuksen temppeleissä, jotka meille on rakennettu. Muutos voi lähteä yksilöistä, mutta se ei yksilöön kulminoidu.  

ZOMBIGURU NÄKI MEIDÄT ZOMBEINA

Zombielokuvillaan kauhu-genren -uudistanut George A. Romero toi tavalliset ihmiset osaksi kauhukerrontaa. Meistä itsestämme tuli hirviö, jota pelätä. Kauhu ei enää löytynytkään jostain ylimaallisesta tai mytologioista. Romeron viesti on, että meidän tulisi pelätä itseämme.

Romero mullisti zombileffat vuonna 1968 ilmestyneellä Night of the Living Dead -teoksellaan ja palasi genren pariin vuosikymmentä myöhemmin. Vuonna 1978 ilmestyneen, pääosin kauppakeskuksessa kuvatun Dawn of the Dead -elokuvan innoittajana toimi ohjaajan vierailu Monroeville Mall -kauppakeskuksessa, joka tuolloin oli yksi alansa isoimmista koko maailmassa. Romeron elokuvassa eläviä kuolleita ajaa kauppakeskukseen pakonomainen tarve palata eläessä merkitykselliseksi koettuun paikkaan.

Romeron viestiksi voi lukea esimerkiksi sen, että samoin, kuin aivojen syöminen ei anna mielettömille mieltä, ei shoppailu tuo eläville täyttymystä. Tämä sama ajatus kaikui myös vuoden 2019 zombikävelyiden sarjassa.

Romeron tuotannossa selviytymiskamppailua käyvät ihmiset kääntyvät zombi-apokalypsin keskelläkin toisiaan vastaan ahneuksissaan ja näin tuomitsevat itsensä kuolemaan. Tätä ajatusta vasten voi tarkastella aikaamme, jossa ilmasto-katastrofi ja tuotannossa tapahtuvat ihmisoikeus-loukkaukset kohtaavat vimmaisen shoppailukulttuurin, pikamuodin ja tarpeettoman krääsän haalimisen.

Meidän zombivideon jälkeen kelpaa katsella aitoa ja alkuperäistä. Yllä yksi George A. Romeron Dawn of the Dead -elokuvan moninaisista versioista.

Kauppakeskuksista julkisina tiloina ja zombien saamasta vastaanotosta lisää Voiko kauppakeskus olla kaupungin sydän? -bloggauksessa.

Jaa tämä:

Kapitalistinen spektaakkeli 
omii kaiken

Kerta toisensa jälkeen kapitalistinen yhteiskunta on osoittanut kykynsä kääntää kaiken itseensä kohdistuneen kritiikin taloudelliseksi voitoksi. Ilmiö näkyy myös mainoksissa, kun ala- ja vastakulttuurit nousevat yksi toisensa jälkeen osaksi myynninedistämiskuvastoa.

Spektaakkeli on modernin kapitalismin järjestys ja sen kiiltävä julkisivu, julisti avantgardistinen taiteilijaryhmä Kansainväliset situationistit 1960-luvulla. Tämä spektaakkeli sekä vaatii että tuottaa passiivista asennetta puhuttelemalla ihmisiä aktiivisten kansalaisten sijaan lakonisina yleisöinä ja kuluttajina. Julkisivun kiiltävyyden takaa sen oma keskeytymätön puhe itsestään. Sen ”itseään ylistävä yksinpuhelu” on tauotonta.

Mainokset ovat spektaakkelin yksi ilmenemismuoto. Ne ovat yksisuuntaista kommunikaatiota, joka ei edellytä osallistumista. Mainokset eivät myy pelkästään esittämäänsä tuotetta vaan myös kuluttamiseen perustuvaa elämäntapaa. Tämä yksinpuhelu täyttää nyky-yhteiskunnassa sekä median että julkisen tilan – sekä ihmisten väliset viestintäkanavat.

Miltä mainokset näyttäisivät, mikäli ne olisivat rehellisiä? Kertoisivatko mainostajat luovansa ne tarpeet, joita tyydyttääksemme ostamme vimmaisesti heidän tuotteitaan? Käytännössähän mainonnan tavoitteena on usein luoda kysyntää ja (tunnetta) tarpeesta sinnekin, missä sitä ei ole. Olisiko maailma huonompi paikka, mikäli turhan tavaran ja krääsän ostaminen hidastuisi ja rauhoittuisi hetkeksi?
Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei tietenkään ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.”

Tätä autoritääristä monologia mahdollistaa osaltaan situationistien ­rekuperaatioksi nimittämä ilmiö. Tällä he tarkoittivat kapitalistisen yhteiskunnan kykyä kesyttää kritiikki ja sitä kohtaan kohdistetut hyökkäykset ja vastarinnan muodot sulauttamalla ne itseensä, omimalla ja tuotteistamalla ne hyödyttämään sen omaa järjestystä.

Vastakulttuurien tuotteistaminen osaksi markkinoita ja niiden estetiikan omiminen mainonnan kieleksi on osa tätä ilmiötä.

Omimisen kulttuuri näkyi jo 1960-luvulla. Yhdysvaltalainen historioitsija Thomas Frank nostaa esiin The Conquest of Cool -teoksessaan 1960-luvun amerikkalaisen vastakulttuurin ja markkinoiden ja mainosmaailman epäpyhän liiton. Tuossa liitossa molempia ajoi pyrkimys korvata 1950-luvun yhdenmukaisuuden tavoite yksilöllisyydellä ja erottautumisen imperatiivilla.

1960-luvun kulttuurinen järjestelmänvastaisuus heijasteli arvomaailman murrosta. Tuolloin nuoriso teki näkyvästi eroa vanhempiensa sukupolveen yhteiskunnallisilla arvoillaan ja vaatimuksillaan sekä elämäntavallaan, pukeutumisellaan ja taiteellaan. Mainonta ja markkinat omivat nopeasti vastakulttuurin ulkoiset merkit – symbolit, estetiikan, musiikin ja muodin. Nuo merkit tuotteistettiin ja tarjottiin kulutettavaksi kaikille, jotka halusivat tuntea ja näyttää olevansa osa ajan henkeä kevyessä kulutusmuodossa.

1960-luvun vastakulttuuri vauhditti monia yhteiskunnallisesti edistyksellisiä ajatuksia, liikkeitä ja ilmiöitä, mutta myös amerikkalaista kulutuskulttuuria ja taloutta. Ilmiötä kuvaavan lauseen ”from counterculture to over-the-counter-culture” voisi kääntää muotoon ”vastakulttuurista kulutuskulttuuriksi”.

Luovuus, vapaus, ja yksilöllisyys nousivat iskusanoiksi ”systeemin” molemmin puolin, kun vastakulttuurin eetosta sulautettiin myös osaksi tehokkaamman liikkeenjohdon oppeja. Ranskalaisten sosiologien Luc ­Boltanskin ja Eve Chiapellon mukaan nykyään vaikuttava ”kapitalismin uusi henki” heijastelee suuresti 1960-luvun lopun antikapitalistisen vastakulttuurin vaatimuksia autonomiasta, luovuudesta, yksilöllisyydestä ja itsensä kehittämisestä.

Mainokset vaikuttavat julkisen tilan estetiikkaan voimakkaasti ja käytännössä kukaan ei kykene välttymään niiltä. Samalla, kun mainokset muovaavat elinympäristöämme, ne imevät sisäänsä vaikutteita ympäröivästä yhteiskunnasta, eivätkä edes ala- ja vastakulttuurit välty tältä. Hyödynsimme graffiti-estetiikkaa kuvallistaaksemme ilmiön. Häiriköt-päämaja kävi maalaamassa geneeristä spray-maalisuihketta kokeneen graffiti-maalarin kanssa. Yli 30 vuotta graffiteja maalannut Acton on nähnyt muutokset yhteiskunnan asenteissa ja pistänyt itsekin merkille graffiti-estetiikan päätymisen esimerkiksi mainoksiin.
Acton on viime vuosina tutkinut taideteoksissaan graffitin tehokeinoja yhdistämällä ne neutraaliin Helvetica-fonttiin. Helvetica on monin tavoin graffitin runsaan tyylin antiteesi ja sikäli sopi myös vastamainokseen symboloimaan mainoksissa alakulttuurin kuvaston päälle liimattua myyntiviestiä.

Kapitalismin ylivoimaiseen selviytymiskykyyn saattaa vaikuttaa se, että se sisältää myös kapinahengen itsessään.

Tutkijat Joseph Heath ja Andrew Potter Kanadasta ovatkin huomauttaneet, että kapina on kapitalismille oikeastaan vain markkinasegmentti. Vastakulttuurinen vastarinta on kapitalismille erityisen helppo maali, koska enemmän kuin poliittisesta ja taloudellisesta haasteesta, siinä on kyse kulttuurisesta transgressiosta eli normien haastamisesta identiteet­tien, eleiden ja estetiikan tasolla. Yleisiä normeja rikkova estetiikka saattoi vielä jokunen vuosikymmen sitten olla jotain, josta kaupalliset intressit halusivat pitää itsensä käsivarren mitan päässä, mutta nyt se on kuin arvokas mineraali, jota markkinat haluavat louhia käyttöönsä.

Ilmiö näkyy tuhansia euroja maksavissa nahkaisissa niittitakeissa, jotka siirtävät tee-se-itse-henkisen punk-­estetiikan osaksi huippumuodin ekslusiivista maailmaa. Se näkyy aktivismikuvastoa tulvivassa Pepsi-mainoksessa, jossa Kendall Jenner marssii mielenosoituksessa poliisirivistön eteen Revolution Chic -univormussa. Samoin se näkyy rap-muusikon ottamassa selfiessä, jossa hän on parkkeerannut sponsorinsa auton graffitiseinän eteen ja näin pyrkii siirtämään jotain alkuvoimaista vastakulttuurin perinnöstä osaksi keskiluokkaista perheautoa.

Tältä se näyttää, kun limujätti palkkaa Kardashianin klaaniin kuuluvan Kendall Jennerin esittämään mielensosoitusta. Kuvauksessa ei ole jäljellä tippaakaan kansalaisaktivismin tavoitteista tai sitä eteen päin ajavista motiiveista, ainoastaan tyhjä kuori. Mainostajan kannalta tämä sisällön puute on vain positiivista, sillä näin brändiin ei vanhingossakaan tartu mitään ei-toivottuja merkityksiä.

Niinkin keskiluokkainen ja porvarillinen vaatemerkki kuin Burberry on tuottanut punk-estetiikan varaan rakentuvia mallistoja. Punk ei välttämättä ole kuollut, mutta kyllä se hieman horjuu näiden edessä.

Reuna-alueiden valtaa haastavat ja kumoavat kulttuurit ja identiteetit ovat itsessään markkinointikoneistojen kipeästi kaipaaman ”coolin” tyyssijoita. ”Cool” on alkuperältään autenttista, eikä sitä voi luoda tyhjästä vaan se pitää löytää – ja sen jälkeen tuotteistaa tai päälleliimaata sen estetiikkaa olemassa oleviin tuotteisiin toivoen, että jotain sen hohdosta tarttuu kiinni.

Koska ”coolin” olemukseen kuuluu autenttisuuden aura, se on luonteeltaan haurasta. Tästä syystä markkinoinnissa voidaan pyrkiä säilyttämään ainakin näennäinen etäisyys koneistoon. Esimerkiksi viraaliset kampanjat ja sissimarkkinointi tuovat oikeanlaista kuhinaa ja spontaaniuden illuusiota, ikään kuin tuote nousisi omaehtoisesti suoraan kaduilta. Samoin sosiaalisen median vaikuttajille lähetetyt tuotteet ja tuotesijoittelu ohjelmissa, elokuvissa sekä musiikissa ovat mainontaa, joka yrittää olla näyttämättä mainonnalta ja näin pyrkii säilyttämään illuusion aitoudesta.

Laiton graffiti oli syntyjään katujen tuote, joka haastoi järjestystä pelkällä olemassaolollaan. Se oli autenttisen urbaanin kulttuurin ilmaisua, joka katutilassa loi keskeytyksiä kaupallisen estetiikan kaikkialle tunkeutuvalle läsnäololle. Ei olekaan ihme, että graffiti on ollut houkutteleva kohde lainauksille.

Ulkopuolisuuden status on kuitenkin karissut valtavirtaistuvasta graffitista viimeistään 2000-luvulle tultaessa. Samalla sekä taide- että mainosmaailma innostuivat sen kuvastosta.

Alkujaan mainostajien graffitilainoista saattoi puhua varauksetta omimisena, mutta sittemmin tilanne on muuttunut – graffitimaalaajien joukosta löytyy myös kaupallisen graffitin tekijöitä ja suoranaisia graffitimainostoimistoja. Graffiti on muuttunut ala- ja jopa vastakulttuurin sisäisestä viestinnästä laajemman yleisön tunnistamaksi ja arvostamaksi estetiikaksi. Siinä missä graffiti joskus koet­tiin uhkaavana, se on nyt alettu nähdä mahdollisuutena: maailmalla tunnetaan runsaasti tapauksia, joissa graffiti- ja katutaide ovat nostaneet kiinteistöjen hintoja merkittävästi ja muuttaneet entisiä varjoisia kujia arvoalueiksi.

Samalla kun graffitin estetiikka on omittu kapitalismin työkaluksi, siihen liittyvät merkitykset ovat jääneet siirtymättä. Graffitteja käyttävät ­mainokset tyhjentävät monistamaansa kulttuuria niistä alkuperäisistä merkityksistä, jotka juuri tekivät graffitista kiinnostavaa. Tulevien sukupolvien tehtäväksi jää löytää uusia vastakulttuurin ääniä – jotka puolestaan jälleen vuorollaan ovat tuomittuja muuttumaan mainonnan raaka-aineiksi.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän tutkii taiteen poliittista käyttöä, taiteenmuotoista aktivismia ja luovaa vastarintaa erityisesti kulutuskriittisessä kontekstissa.

Jaa tämä:

Viihtyvätkö raha ja vapaus samassa kaupunkitilassa?

Uutta kauppakeskusta mainostetaan itseohjautuvalla kulttuurilla. Samalla kauppakeskus vie tilan itseohjautuvalta kulttuurilta.

Metron syöksyessä Sörnäisten kohdalla tunnelista päivänvaloon avautuu molemmille puolille rataa näkymä valtavasta Kalasataman työmaasta nostokurkineen.

Kalasataman alue oli vielä muutama vuosi sitten pelkkää joutomaata ja sen vuoksi siellä oli tilaa järjestää kaikkea mielenkiintoista keikoista kissavideofestivaaliin. Alueen toimintaa määritti pitkälti tee-se-itse-kulttuuri jossa kaikki oli ilmaista. Tila oli epäkaupallista ja aikaa saattoi kuluttaa kuluttamatta rahaa. Aluetta reunustavat lailliset graffitiaidat, Sompasauna ja Konttiaukio muodostivat eräänlaisen keskittymän kantakaupungin laitamille josta moni saattoi löytää itsensä viimeistään illan päätteeksi.

Bermuda Helsinki -yhdistys pyöritti useamman vuoden ajan Konttiaukion kulttuuritilaa jossa kuka tahansa sai järjestää tapahtumia. Kontteihin oli varastoitu tapahtumajärjestämiseen tarvittavaa kalustoa kuten äänentoistolaitteet ja teltat.

Sompasaaren rakennustyömaan laajentuessa tila kuitenkin kaventui vuosi vuodelta. Ensin kaatui suurin osa graffitiaidasta työkoneiden tieltä ja Konttiaukio jäi rakennuskannan alle vuonna 2014. Sompasauna on säilynyt pisimpään, eikä vielä ole selvää milloin siellä heitetään viimeiset löylyt.

Kas näin. Korjasimme Redin mainoksen hieman rehellisempään muotoon.
Kas näin. Korjasimme Redin mainoksen hieman rehellisempään muotoon.

Kalasataman alueella tapahtunut vapaamuotoinen toiminta sai jatkua suhteellisen pitkään jos vertaa hieman vastaavanlaisen toimintalogiikan ympärille syntyneitä sosiaalikeskuksia 2000-luvun alussa. Sosiaalikeskukset olivat valtaamalla käyttöön otettuja tyhjillään olleita tiloja, joita virkavalta hääti kymmenen vuotta sitten samaa tahtia kuin niitä vallattiin.

Miksi Kalasataman alueella oli sallittua ja jopa suotavaa järjestää toimintaa varsin löyhällä kontrollilla, kun taas vallatut talot olivat ongelma? Vastaus on pöhinä – siinä merkityksessä miten siitä markkinointikielessä puhutaan. Kalasataman rakentamisessa on ollut alusta alkaen selvää, että mitä enemmän alueella järjestetään mielenkiintoisia kulttuuritapahtumia ennen asuntojen, tornitalojen ja ostoskeskuksen rakentamista niin sitä persoonallisemmaksi alueen identiteetti saadaan muovattua. Eli saadaan luotua sitä kuuluisaa pöhinää, jolla luodaan alueesta houkuttelevampi tulevien asukkaiden ja yritysten silmissä.


Kauppakeskus Redin mainonta nojaa vahvasti vapaaseen ja omaehtoiseen urbaanin meininkiin

Paradoksaalista on se, että Kalasataman aluetta ja erityisesti sinne avautuvaa kauppakeskus Rediä Dressman-myymälöineen mainostetaan vapaan kaupunkitilan ja kulttuurin kuvastolla, jotka joutuivat väistymään tilalle nousseen kaupunginosan tieltä.

Kalasataman kohdalla oli tietysti selvää alusta asti, että itseohjautuva kulttuuritoiminta oli mahdollista, koska alueelle ei löytynyt ennen rakennusvaihetta muutakaan käyttöä. Voisiko kuitenkin vastaavanlaista ei-kaupallista ja avointa kulttuuritoimintaa rakentaa tulevaisuudessa jatkuvalle pohjalle? Voisiko se olla vaihtoehto kulutuskeskeiselle elämäntavalle vai kehittyisikö siitä ajan myötä vain uusi kaupallinen toimija bisnes-ajattelun puristuksissa.

ps. Rehellisyyden nimissä on mainittava, että Redin kauppakeskus poikkeaa hieman muista vastaavista siinä, että vaikka siellä on kaikki samat H&M:t, Carlingsit ja muut liikkeet kuin muissakin suomalaisissa kauppakeskuksissa niin joukosta löytyy ilahduttavasti muutama persoonallisempi toimija kuten WeFoodin hävikkiruokakauppa.

Jaa tämä:

Rakenteet näkyviksi ja tila haltuun

Taide paljastaa kaupunkitiloihin liittyviä odotuksia normaaliudesta, kaupallisuudesta ja valtasuhteista.

Soukkalaisuus. Jos pitäisi nimetä, mikä itseäni määrittelee ja mikä on vaikuttanut eniten siihen, mitä teen ja mihin olen päätynyt, se olisi varmasti uteliaisuuden lisäksi lähiö, josta olen kotoisin: Espoon Soukka.

Tutkimuksessani ja taiteellisessa työskentelyssä tilaan ja valtaan liittyvät kysymykset ovat keskeisiä ja kumpuavat osittain siitä, miten ihmisyys tuntuu tiivistyvän lähiöissä – niistä puuttuu maaseudun tila ja suhde luontoon ja toisaalta kaupunkien historia. Ne on rakennettu jäsennettyä ja toimivaa yhteiskuntaa ajatellen ja sitä tuottamaan.

Julkiset tilat ovat vallankäytön paikkoja, joissa normaaliutta ja toiseutta tuotetaan: tilat ovat esimerkiksi voimakkaasti sukupuolittuneita. Häiriöt ja normirikkomukset tulevat selkeästi strukturoiduissa lähiöissä räikeästi esille.

Olen kiinnostunut tällaisista häi­riöistä ja niihin johtavista syistä. Usein taustalla on eriarvoisuus, jolle olen aina ollut allerginen. Kun opin kirjoittamaan, piirsin ja kirjoitin tarroja, joissa luki: ”maailman kaikia köyhöjä pitä auttaa.”

Heinäkuussa 2015 Porin kulttuurisäätö järjesti kaikkien aikojen ensimmäisen Porin Maailmannäyttelyn. Porin Maailmannäyttelyn 2015 teemana oli maailman näkyväksi tuleminen ja tekeminen. Erityisenä tarkastelun kohteena oli teoksen ja sanojen suhdetta: miten teos kääntyy sanoiksi ja mitä tapahtuu teokselle ja sen tarinalle kun se kuvaillaan yhä uudestaan ja uudestaan. Näyttely tutki myös Porin kaupunkitilaa ja monumentaalisen taiteen mahdollisuuksia Pori Jazzien ja SuomiAreenan telttameren rinnalla.
Heinäkuussa 2015 Porin kulttuurisäätö järjesti kaikkien aikojen ensimmäisen Porin Maailmannäyttelyn. Porin Maailmannäyttelyn 2015 teemana oli maailman näkyväksi tuleminen ja tekeminen. Erityisenä tarkastelun kohteena oli teoksen ja sanojen suhdetta: miten teos kääntyy sanoiksi ja mitä tapahtuu teokselle ja sen tarinalle kun se kuvaillaan yhä uudestaan ja uudestaan. Näyttely tutki myös Porin kaupunkitilaa ja monumentaalisen taiteen mahdollisuuksia Pori Jazzien ja SuomiAreenan telttameren rinnalla.

Lapsuuden tarroissa näkyy yhä tekemisiini vaikuttava, mahdollisesti ­naiivikin usko siihen, että taiteen avulla voi muuttaa maailmaa. Sen avulla voi tehdä piiloon jääviä rakenteita näkyväksi, kohdata ihmisiä, synnyttää uudenlaista ajattelua ja lopulta toivottavasti aikaansaada vallankumouksen.

Samasta syystä pidän taiteen demo­kraattisuutta tärkeänä. On tär­keää, että se viedään paikkoihin, missä ihmiset sen helposti kohtaavat, myös ne, jotka kokevat museot ja galleriat ­elitistisiksi ja itselleen vieraiksi paikoiksi.

Idealismi ja allergisuus kaikenlaiselle sorrolle tekevät työskentelystä välillä hankalaa. Aloitin nuorena kuvataiteilijana Helsingissä aikana, jolloin taiteilijavetoisia ja ilmaisia ­gallerioita ei juurikaan ollut, galleristit eivät ­kokeneet nuoria taiteilijoita työpanoksen arvoisiksi ja kenttää päsmäröivät varttuneet miestaiteilijat ja taiteen ­ostajat, jotka kokivat kauppaan kuuluvan luvan epämiellyttävään fyysiseen läheisyyteen ja huonoihin vitseihin.

Totuus Suomesta -näyttelyn avajaisissa taiteilijat ja vieraat pääsivät yhdessä toteuttamaan suomalaisuutta juomalla keskiolutta. Olutpullot oli aseteltu Suomen lipun malliin. "Näyttelyiden nimi on ironinen, eikä ryhmä oikeasti usko yhteen totuuteen. ”Tarkoituksena on tuoda esille Suomi-kuvan rakenne ja mekanismit, joilla sitä on rakennettu. Olimme aluksi mukana Suomi 100 -hankkeen virallisessa ohjelmassa, mutta en tunnistanut saunoista, villasukista ja auringonlaskumaisemista sitä Suomea, jossa itse olen kasvanut ja elänyt”, Jensen kertoi Voiman haastattelussa.
Porin kulttuurisäädön Totuus Suomesta -näyttelyn avajaisissa taiteilijat ja vieraat pääsivät yhdessä toteuttamaan suomalaisuutta juomalla keskiolutta. Olutpullot oli aseteltu Suomen lipun malliin.
Näyttelyn nimi oli ironinen, eikä ryhmä oikeasti usko yhteen totuuteen.
”Tarkoituksena on tuoda esille Suomi-kuvan rakenne ja mekanismit, joilla sitä on rakennettu. Olimme aluksi mukana Suomi 100 -hankkeen virallisessa ohjelmassa, mutta en tunnistanut saunoista, villasukista ja auringonlaskumaisemista sitä Suomea, jossa itse olen kasvanut ja elänyt”, Jensen kertoi Voiman haastattelussa.

Nämä ovat myös syitä, miksi koen kuraattorina toimimisen mielekkääksi. Kuratoinnissa pystyn yhdistämään tutkimuksen, tiedon tuottamisen ja sen näkyväksi tekemisen.

”Cura” on latinaa ja tarkoittaa huolehtimista. Kuratointiin ja huolehtimiseen liittyy idea välittämisestä: niin maailmasta ja ihmisistä välittämisen ajatus kuin tiedon ja kokemusten välittäminen. Välittäminen on myös vaikuttamista, rakenteiden purkamista, oli kysymys sitten sosiaalisista rakenteista tai taiteen esittämisen tapoihin liittyvistä rakenteista.

Toisaalta koen kuratoinnin toisinaan myös ongelmalliseksi juuri välittämiseen liittyvien kysymysten vuoksi. Hyvät tarkoitukset ja hyvä ajattelu eivät aina johda toimintaan, ja riskinä on, että taide muuttuu pelkästään puheeksi. Toimijat lentelevät ympäri maailmaa puhumaan kestävästä kehityksestä, tasa-arvosta ja ekologiasta pahvimukeista juodun kahvin äärellä, mutta välittyykö tieto kuplan ulkopuolelle?

Sama koskee taiteeseen, kulttuuriin ja tieteeseen liittyvän prekaariuden käsittelemistä: jatkuva epävarmuus tulevaisuuden suhteen, pätkätyöt ja yleinen työn näkymättömyys ovat kentällä tunnustettuja ongelmia, mutta jäävät usein niin sanotulta suurelta yleisöltä piiloon, kun toiminta on valmiiksi yhteiskunnan marginaalissa.

Politiikka on ollut tämän asian suhteen yllättävä, positiivinen käänne. Olin pitkään kaivannut Suomeen feminististä puoluetta, ja puolueessa mukana olo oli oikeastaan itsestään selvää. Vaikka vallankumous on toivelistallani edelleen ykkösenä, on poliittisen vallan kaappaaminen ja politiikan haltuun ottaminen seuraavana listalla.

Erno-Erik Raitasen installaatio Kuoleman puutarha nähtiin vuonna 2016 Saatanan kesänäyttelyssä. Teoksen raaka-aineina käytettiin muun muassa kompostoitua biojätettä ja ulostetta, kastematoja, pääasiassa löydettyjä kasveja.
Erno-Erik Raitasen installaatio Kuoleman puutarha nähtiin vuonna 2016 Saatanan kesänäyttelyssä. Teoksen raaka-aineina käytettiin muun muassa kompostoitua biojätettä ja ulostetta, kastematoja, pääasiassa löydettyjä kasveja.

Myös taiteessa pidän tärkeänä valtasuhteiden ja vaihtoehtoisten todellisuuksien pohtimista. Sekä Porin kulttuurisäätö -kollektiivin että ­Eliisa Suvannon kanssa vetämäni ­Space ­Invaders -projektien keskiössä on vallitsevien rakenteiden kyseenalaistaminen ja vaihtoehtojen esittäminen. Space­ ­Invaders ottaa vuosittain haltuun tyhjillään olevia tiloja monitieteisille ja -taiteisille, lyhytaikaisille projekteille, jotka ottavat kantaa julkisesta tilasta ja valtasuhteista käytyyn keskusteluun.

Taiteen tuominen kaupunkitilaan, julkisiin ja puolijulkisiin tiloihin, tekee siitä saavutettavampaa. Toisaalta se myös pakottaa arvioimaan uudelleen ympäristöä, johon taide on asettunut.

Toimintamme on epäkaupallista, ja epäkaupalliset teot julkisessa tilassa hämmentävät. Tämä hämmennys toimii usein avauksena mitä moninaisimmille keskusteluille. Kun käyttäjäkuntaa ei pyritä määrittelemään vaan tavoitteena on avoin ja ei-hierarkkinen toiminta, ei myöskään vastaanottoa voi määritellä. Ja vaikka tekijät voi yleensä valita, ei itse tekeminenkään aina ole kontrolloitavissa.

Vastikään julkaistuTaina Rajantin ja Denise Zieglerin kanssa kirjoittamani kirja Interventio kaupunkitilaan [lue kirja Issuu-palvelussa] esittelee kaupunkitilaan toteutettuja projekteja ja käsittelee interventiotaidetta, julkista tilaa ja taiteen potentiaalia sosiaalisen väliintulon välineenä ja paikkana.

Maakunnissa on valtavasti vahvaa kulttuuriosaamista ja tekemistä, jonka potentiaalia ei aina osata hyödyntää. Kun huolehditaan alueiden autioitumisesta ja Suomen eriarvoistumisesta ja mietitään keinoja tämän kehityksen pysäyttämiseksi, voisi ympäristöä kuormittavan raskaan teollisuuden ja kestämättömään riistoon perustuvan turkistarhauksen sijaan miettiä vaihtoehtona alueen omaan identiteettiin perustuvan kulttuurin hyödyntämistä.

Projektit ja työskentelyni tutkijana Aalto-yliopiston kokeellisia taideprojekteja ja kaupunkitutkimusta yhdistävässä Elävä Pori -hankkeessa ovat myös tutustuttaneet valitettavan hyvin kaupunkien toimintatapoihin. Mitä suurempi kaupunki, sen hankalampaa on löytää oikeita ihmisiä ja usein myös tahtoa saada projekteja toteutettua. Kaupungeilla on toinen toistaan hienompia strategiapapereita koskien taidetta, kulttuuria ja tilapolitiikkaa, mutta kauniilla sanoilla ei ole juuri mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Vaikka olemme itse olleet luomassa väliaikaisen tilankäytön toimintakulttuuria, pidän sitä myös ongelmallisena: lyhytkestoisten projektien tukeminen toimii hyvänä keinona kiillottaa kaupunkibrändiä ja peitellä ongelmia, kun kaupunkien pitäisi sitoutua tukemaan taidetta ja kulttuuria pitkäjänteisesti. Usein ilmaiseksi työskentelevät tekijät nostavat toiminnallaan alueiden arvoa tyytyväisinä siitä, että on tila, missä työskennellä.

TaM, FM Anna Jensen (1978) on kuvataiteilija, kuraattori, tutkija, taidekriitikko ja feministi, jonka väitöstutkimus käsittelee tilan, vallan, kummastuttavan, yhteisön ja yksilön maailmassa olemisen kysymyksiä.
Lue myös Anna Jensenin, Eliisa Suvannon ja Anni Venäläisen Totuus Suomesta -teemainen haastattelu täältä

Jaa tämä:

Väkivallan maskuliininen representaatio

Kuvaaja taltioi mielenosoituksia, mutta keskittyi ainoastaan poliiseihin.

Viimeisen parin vuoden aikana Helsingissä mielenosoituksiin osallistuneet ja niitä seuraamaan saapuneet ovat saattaneet kiinnittää huomiota yhteen kuvaajaan, joka on ollut paikalla lähes poikkeuksetta silloin, kun poliisi on paikalla niin sanotusti hulinavarustuksessa. Taiteilija Annika Rauhala on taltioinut mielenosoituksissa nimenomaan poliisin toimintaa ja rajannut mielenosoittajat tarkoituksella kuvien ulkopuolelle.

Taltio Jouha-videoinstallaatiosta, joka oli esillä Helsingin Kaapelitehtaalla toukokuussa järjestetyssä Art Fair -tapahtumassa.

Vaikka Suomessa puretaan ja yksityistetään hyvinvointivaltiota, on kansa pysynyt melko säyseänä. Mielenosoitukset eivät houkuttele suuria joukkoja ja yleensäkin poliittinen protestointi on vaimeaa. Ei meillä ole mellakkaa koskaan nähtykään, silti mellakkavarusteisiin sonnustautunut poliisi on alati arkisempi näky kaduilla.

Moni suomalainen on tottunut ajattelemaan, että yhteiskunnan väkivaltakoneiston ja kansalaisten vastakkaisasettelu tapahtuu jossain muualla – ei täällä lintukodossa. Suomi on muuttunut sitten vuonna 2006 järjestetyn, mellakkapoliisin piiritykseksi/harjoitukseksi muuttuneen Smash ASEM -mielenosoituksen ja enää poliisin joukkojen hallinta joukot (”jouha”) eivät ole odottamaton lisä mielenosoituksessa.

Poliisi ampuu ja poliisi kuvaa. Poliisi on kuitenkin vaatinut oikeutta poistaa itse kuvaamansa materiaalin, mikäli se todistaa omat ylilyönnit ja asiattomuudet.
Poliisi ampuu ja poliisi kuvaa. Poliisi on kuitenkin vaatinut oikeutta poistaa itse kuvaamansa materiaalin, mikäli se todistaa omat ylilyönnit ja asiattomuudet.

Ristiriita näiden ”ei-tappavilla” aseilla varustautuneiden kyborgijoukkojen ja niiden eteen polvistuneen, kameransa kanssa rauhallisesti puuhastelevan ”hennon naiskuvaajan” (taiteilijan oma määritelmä, toim.huom.) välillä on jyrkkä.

Sukupuolitetut stereotypiat ovat osa yhteiskuntaamme: feminiinisyyteen yhdistetään avuttomuus ja pelokkuus ja maskuliinisuuteen yhdistetään voima ja uho. Vaikka stereotypiat ovat ongelmallisia, näyttäytyy mellakkapoliisien ja naisvalokuvaajan kohtaaminen kiinnostavalta niiden valossa.

Joukkojenhallintapoliisi on äärimaskuliinisuuden stereotypia. Visiirien, lasien ja huppujen taakse katseilta piiloutuen hivellään avoimesti pamppuja, pyssyjä ja käyttäydytään uhkaavasti. Yksilö katoaa, etäämmältä näkyy vain koneisto. Konttaavan ja maan rajasta tapahtumia tarkastelevan kuvaajan perspektiivistä militarisoitunutta poliisia voi tarkastella yhteiskunnallisen näkökulman lisäksi psykologis-seksuaalisesta näkökulmasta.

Poliisi on ystävä aina silloin kun poliisi ei ole ystävä.
Poliisi on ystävä aina silloin kun poliisi ei ole ystävä.

Tämä turvallisuusjoukkojen arkipäiväistyminen on osa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä. Kari Telaranta kirjoitti Politiikasta-lehteen kasvaneen turvattomuuden tunteen seurauksista yhteiskunnassamme:

”Turvallisuus liittyy vahvasti tunteisiin, ja meille on tärkeää tuntea olevamme turvassa. Turvallisuuden tunteen vastakohta on pelko. Terrori-iskujen ja sodan uhka aiheuttaa meissä pelkoa, joten meille on helppo ’myydä’ tarve luopua yksityisyydestämme näiden uhkakuvien torjumiseksi, vaikka uusien keinojen tehokkuus voidaan perustellusti kyseenalaistaa.

Onko viestin luottamuksellisuuden rikkominen välttämätöntä ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden?

Kun tilastoja tarkastelee Euroopan tasolla, pelkästään vuonna 2013 Euroopan unionin alueella kuoli erilaisten tapaturmien johdosta noin 150 000 henkilöä. Länsi-Euroopassa kuoli samana vuonna terrori-iskuissa muutama henkilö.”

Smash ASEMin alla terrorismin vastaisen sodan kiimaan ajama sisäministeri Kari Rajamäki ohjeisti ja poliisi toimi. Tuolloin poliisi loi omalla toiminnallaan moninkertaisen haitan ja vaaran yleiselle järjestykselle verrattuna siihen, mitä mielenosoittajat olisivat kuunaan saaneet aikaan. Samalla poliisi loi täysin uusia käytänteitä ja mellakkapoliisit olivat kytiksellä jopa paria päivää myöhemmin järjestetyn Hamppumarssin laitamilla, vaikka kyseinen mielenosoitus on tunnettu varsin letkeästä menosta.

Poliisin toiminnassa tapahtuneen selvän muutoksen laajemmista merkityksistä olisi varmaan ihan hyvä käydä laajempaakin julkista keskustelua. Eikä pidä heittäytyä hysteeriseksi Hampurin G20-mielenosoitusuutisoinnin takia.

Jaa tämä:

Lisää mainoksia Helsinkiin?

Ihan kaikkialle ei tarvitsisi tunkea mainoksia, vaikka kulttuurilaitokset ovatkin rahakusessa.

Stadin rakennuslautakunta sai käsiteltäväkseen lupahakemuksen, jonka myötä Musiikkitalon seinään ripustettaisiin suuri valaistu mainosnäyttö. 3/4 mainoksista liittyisi Musiikkitalon toimintaan ja 1/4 olisi sitten mitä sattuu. Suurnäyttöön liittyen raksalautakuntaan on jätetty myös tukku varsin kielteisiä lausuntoja ja hyvä niin. Rakennuslautakunta hylkäsi hakemuksen.

Pois se minusta, että vaatisin nollatoleranssia mainoksille julkisessa tilassa. Vaikkapa nyt tuo kuvassa näkyvä kauppakeskus Forumin nurkka on ihan passeli paikka mainoksille (tässä kuvassa kritisoisin  seksististä mainoskuvastoa, jossa naiset ovat biksuissa ja miehet puvut päällä).

Seksismi elää ja voi hyvin mainoksissa. Vaikka mainossaasteen lisääntyminen on ongelma, näkisin vielä suurempana ongelmana mainosten sisällön.
Seksismi elää ja voi hyvin mainoksissa. Vaikka mainossaasteen lisääntyminen on ongelma, näkisin vielä suurempana ongelmana mainosten sisällön.

Mutta onhan se nyt helvetti, jos pari vuotta sitten valmistuneen merkkirakennuksen seinään joku jumbotelkkari halutaan. Vaikka Musiikkitalo onkin arkkitehtuuriltaan harmillisen tylsä (olisi saanut olla ufo eikä prisma), niin olisi se ihan soveliasta arvostaa arkkitehtuuria sen verran, että ei sitä valomainoksin tarvitse häpäistä.

Muutenkin soisin, että julkisen tilan visuaalisesta stimulaatiosta vastaisi enemmän arkkitehtuuri ja vähemmän mainokset.

Hieman hullua on myös se, että muuta vuosi valmistumisensa jälkeen Musiikkitalo on tilanteessa, jossa toiminnan rahoittamiseen tarvittaisiin valomainokset vilkkumaan seinälle. Että rakennetaan seiniä tässä tapauksessa 160 miljoonalla eurolla ja sitten pihtaillaan käyttökustannusten kanssa. Eikö tehtyjä investointeja osata hyödyntää? Vai onko kyse siitä, että niitä ei tajuta hyödyntää?

Musatalo goes Mu$abiznes? Ihan näin kilaria menoa eivät kaavailleet, mutta suunta oli ollut sama.
Musatalo goes Mu$abiznes? Ihan näin kilaria menoa eivät kaavailleet, mutta suunta oli ollut sama.

Koska tässäkin tapauksessa käyttökustannusten paikkaamiseen tarvittavat rahat (mainostulot siis) eivät olisi olleet missään suhdassa rakennuksen kokonaiskustannusten kanssa päädyttäisiin tilanteeseen, jossa erittäin arvokas verovaroin rakennettu rakennus myydään halvalla mainosalustaksi. Mainostajat tietenkin hyötyisivät arvorakennuksen tuomasta prestiisistä. Olisi hienoa, mikäli kunnalliset ja valtiolliset tahot eivät myisi meidän yhteistä omaisuuttamme alihintaan – silloin kun myyvät on kyse verosubventoiduista mainoksista, eivätkä sellaiset kuulu markkinatalouteen.

Tämä halvalla myyminenhän nousi esille hiljattain Helsingin kaupunkipyörien myötä. Stadi on myynyt mainostoimistolle edelleenmyyntioikeuden mainostilan diilaamiseen ja mainostoimisto on diilannut. Stadin virkamiehet eivät kuitenkaan (ilmeisesti) osanneet määritellä rajoja myytävälle mainostilalle ja sen seurauksena kaupunkipyörät ovat kauttaaltaan Alepan mainoksia. No, ehkä virkamiehet oppivat jotain tästä seuranneesta älämölöstä.

Myös muutaman Musiikkitaloa lähellä sijaitsevan kulttuuri-instituution, Kiasman ja  Ateneumin, seinissä komeilee isot mainokset, mutta ne sentään liittyvät nimenomaan talojen näyttelyihin. Eivät nekään mainoslakanat varsinaisesti tue rakennusten arkkitehtuuria, mutta eivät myöskään mene kaupallisten ilmoittajien myynninedistämiseen.

Ylen artikkelissa siteerattu kaupunkikuvaneuvottelukunta viittaa Musiikkitalon seinään haviteltuun mainostauluun liittyviin ongelmiin ja mainostaulun suhteesta viereiseen Kansalaistoriin. Lausunnon mukaan ”taulu ei vaikuttaisi pelkästään Musiikkitaloon vaan se määrittäisi pitkälle koko aukion luonnetta” ja asettaisi katseen vangitsijana ”suosituksi oleskelupaikaksi muotoutuneen aukion käyttäjän passiiviseksi katsojaksi”.

Enpä olisi itse osannut tuota paremmin laittaa.

Jaa tämä:

Vartijat ja julkinen tila

Samalla, kun julkinen tila kaventuu, vartijoiden määrä ja valta kasvaa. Muistaako kukaan vartioida vartijoita?

Vantaan Myyrmäen juna-aseman ja Myyrmanni-kauppakeskuksen edustalla kuvattu video muistutti kahdesta ajankohtaisesta aiheesta: rasismista suomalaisessa yhteiskunnasta ja vartijoiden asemasta muuttuvassa yhteiskunnasta.

Videolla valkoihoinen mies haukkuu, kiroilee ja pahoinpitelee tummaihoista miestä bussipysäkillä. Sivullisen kuvaamalla videolla näemme, kuinka (haalareista päätellen) Turvatiimin järjestyksenvalvojat saapuvat paikalle – ja poistavat pahoinpitelyn uhrin paikalta. Samalla humalainen pahoinpitelijä jatkaa uhrinsa haukkumista.

Olisin kiinnostunut kuulemaan Turvatiimin kommentin tapahtuneesta. Videon perusteella emme voi arvioida, kuinka tilanne alkoi tai päätyi, mutta ainakin ensitöikseen vartijat nappasivat kiinni uhrista, eivätkä mitenkään kommentoineet pahoinpitelijän olemista.

Abderraouf Rouabehin kuvaama video julkaistiin RASMUS-verkoston Facebook-seinällä.

Kirjoitin vartijaväkivallasta vuonna 2011 haastateltuani vartijoita aiheesta muutamaan otteeseen. Haastatellut olivat työssään todistaneet vartijoiden väkivaltaista käytöstä – ja myös itse käyttäytyneet tarpeettoman väkivaltaisesti. Haastattelussa nousivat esiin myös vartijakunnassa(kin) esiintyvät rasistiset asenteet.

Vartijoiden käytöksen seuraaminen ja siihen puuttuminen ei ole mitenkään merkityksetöntä. Suomessa on väkimäärään suhteutettuna melko vähän poliiseja ja vartijoiden määrää on lisätty poliisien määrän supistuessa. Viime vuosina on myös tehty avauksia joidenkin poliisin toimien siirtämisestä vartijoiden vastuulle.

Poliisin tehtäviä vartiointiliikkeille siirrettäessä olisi hyvä muistaa, että poliisien kontrolli on tarkempaa ja poliisit toimivat virkavastuulla. Ja kyllä poliisinkin toiminnasta kritisoitavaa löytyy.

Haastattelin artikkelia varten myös Timo Kerttulaa, joka on väitellyt vartijoista ja järjestyksenvalvojista julkisen vallan käyttäjinä. Tuolloin Kerttula toimi Securitaksen hallintopäällikkönä ja sittemmin hän on siirtynyt sisäasiainministeriön palvelukseen. Kerttula totesi yhteiskunnan muutoksesta seuraavaa:

”Muutos johtuu kaupunkitilan kehittymisestä, ei niinkään halusta siirtää poliisin tehtäviä vartijoille. Suomessa oli 1980-luvun alussa yksi kauppakeskus, ja nyt niitä on 70. Ihmisten vapaa-ajanvietto on siirtynyt tilaan, joka perinteisesti on ollut vartijoiden pelikenttää. Sen pelikentän koko on nyt kasvanut huimasti.”

Samalla, kun kaupunkeihin rakennetaan kauppakeskuksia, julkinen tila muuttuu puolijulkiseksi. Vartioimisliikkeet eivät tästä kehityksestä ole vastuussa, mutta yhteiskunnan olisi hyvä käydä keskustelua kehityksen muassaan tuolista muutoksista. Ja pohtia hartaasti, kuinka tehtävistään suoriutuvat henkilöt, joiden vastuulle järjestyksen valvominen annetaan. Ja kuinka puututaan epäonnistumisiin, jollaisena videolla näkyvät tapaus näyttäytyy.

”Alkujaan järjestyksenvalvojat ovat olleet tiloissa, joihin ihmiset menevät vapaaehtoisesti, vaikka työväentalon tansseihin. On yhteiskunnallisesti ihan eri juttu, kun rupeamme pistämään järjestyksenvalvojia tiloihin, joissa ihmiset viettävät aikaansa ja asioivat päivittäin,” Kerttula jatkoi.

Steissillä sattuu ja tapahtuu.
Steissillä sattuu ja tapahtuu.

Muun muassa VR:n Rautatieasemalla työskennellyt vartija kertoi osallistuneensa itsekin kiinnotettujen pahoinpitelyihin.

”Rautatieaseman Elielinaukion puoleisella seinustalla on tila, jossa on hakattu paljon kiinniotettuja. Myös minä olen osallistunut tähän.”

Se, että pahoinpitelyjä on tapahtunut, ei ole kovinkaan usein johtanut tuomioihin. Tai edes tutkimuksiin.

”Näin tapahtumat myöhemmin videolta. Vartija löi maassa makaavaa miestä TKP:llä [teleskooppipampulla] yksitoista kertaa oikein olan takaa. Siinä se mies sitten makasi paskat ja kuset housuissa piestynä. Video on toimitettu poliisille, mutta ei siitä mitään tutkimuksia tullut.”

Ovatko sivullisten kuvaamat videot ja niiden jakaminen sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa ainoa tapa puuttua vartijoiden perseilyyn?

On jotenkin sopivaa (jos toki myös surullista), että tuoreella videolla näkyvät vartijat edustava Turvatiimi Oyj:tä. Turvatiimiin on sulautettu entinen FPS Security Oy (entinen Finnish Protection Service Oy), joka vastasi muun muassa Helsingin Stop töhryille -kampanjaan liittyvästä vartioinnista ja yhtiön työntekijöiden väkivaltaisesta käytöksestä uutisoitiin tasaisin väliajoin.

Ei sillä, että niitä tuomioita liikaa olisi tuolloinkaan tullut. Tästäkin puhuin taannoin haastattelemieni vartijoiden kanssa. Marraskuussa 2006 YouTubeen ilmestyi video, jolla kaksi FPS: n vartijaa näyttää pahoinpitelevän maassa makaavaa nuorta miestä.

”Kontula-videolla esiintyneet vartijat joutuivat vastaamaan tekemisistään oikeudessa. Helsingin käräjäoikeuden mukaan toinen vartijoista syyllistyi pahoinpitelyyn. Hän ei kuitenkaan saanut rangaistusta. Syyttömäksi todettu vartija jatkoi FPS:n palveluksessa ja toimii nykyään esimiestehtävissä.”

Jaa tämä: