Koskinen

Poliisi & rosvo

Suomalaiset luottavat poliisiin, eikä luottamusta rapauta edes poliisin rötöstelyt. Luottamus kertoo virkavallan ohella myös yhteiskunnasta ja onnistuneesta pr-työstä.

Poliisit-tositelevisiosarjassa virkavalta kohtaa ongelmia, jotka monet meistä tunnistavat. On humalassa koheltavaa väkeä, eksyneitä ihmisiä ja yleistä sekoilua. Sitten on järjestys, perusjämäkkä konstaapeli hässäkän keskiössä. Sarja näyttää poliisin työnsä touhussa, mutta samalla se rakentaa toivottua kuvaa viranomaisesta. Tätä voi kutsua pr-työksi, mutta yhtä lailla propagandaksi.

Miltä näyttäisi tositelevisio, joka kuvaisi poliiseja, jotka rikkovat sääntöjä, kolhivat epäiltyjä tarpeetoman kovasti tai pyörittävät huumekauppaa? Se näyttäisi varsin erilaiselta kuin se, mitä näemme televisiossa. Silti nuo poliisin toimintaan liittyvät ongelmatkin ovat osa todellisuutta, niistä on vain mukavampi vaieta. Silti on tärkeä muistaa – ja muistuttaa – että valta tuo vastuuta.
Poliisin virkavelvollisuuteen ja virkavastuuseen kuuluu, että julkisen vallan käytössä on noudatettava tarkoin lakia. Tämä on erityisen tärkeää, koska poliisilla on väkivaltamonopoli maan rajojen sisäpuolella. Poikkeuksellinen valta tuo poikkeuksellista vastuuta.
Yhteiskunnan järjestystä valvovaan poliisiin kohdistunut väkivalta voidaan katsoa väkivallaksi koko yhteiskuntaa kohtaan. Samoin poliisin väkivalta ja muu asiaton käytös tulisi nähdä yhteiskunnan väkivaltana kansalaista kohtaan.

Suomalaisten luottamus poliisiin on tutkimusten perusteella huomattavan korkea. Ilmiö ei selity pelkästään koulu­vierailuilla tai televisiosarjoilla. Vakaata luottamusta ei heiluta edes massiivisen rikosvyyhdin pääarkkitehti ja Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö, Jari Aarnio. Eikä se, että samaan aikaan Aarnion kanssa toisessa oikeussalissa istui merkittävä osa poliisin ylimmästä johdosta epäiltynä virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Eikä kyse ole pelkästään poliisijohdon rötösherrojen ja pamppujen tekemisistä. Myös rivipoliisit ovat lukeneet luvattomasti vävykokelaiden tai kuolleen hiihtäjän tietoja, turvautuneet tarpeettoman herkästi väkivaltaan ja sortuneet etniseen profilointiin ilman kannatuslukujen kyykkäystä.

Miten tämä on mahdollista?

Tutkimusjohtaja Juha Kääriäinen Helsingin yliopistolta on tutkinut kansalaisten luottamusta poliisiin reilun 15 vuoden ajan. Hän kuvailee kudelman, jonka varaan poliisin imago rakentuu.

”Kansainväliset tutkimukset – esimerkiksi European Social Survey – osoittavat toistuvasti, että Suomessa ja Pohjoismaissa kansalaisten luottamus poliisiin on korkea verrattuna muihin eurooppalaisiin valtioihin. Se luottamus ei voi olla sattumaa.”

Kääriäisen mukaan tähän luottamukseen vaikuttaa kaksi toisiaan tukevaa tekijää.

”Ensinnäkin se, että poliisin menettelytavat ovat reiluja ja tasapuolisia eli ihmiset kokevat poliisin toimivan lainmukaisesti. Toisekseen poliisin koetaan toimivan tehokkaasti ja näin turvaavan yhteiskunnan rauhaa.”

Kääriäinen tarjoaa lisäargumentin esittämäänsä oletukseen: ”Voi olla, että suomalainen poliisi on poikkeuksellisen reilu, puolueeton ja tehokas, mutta meillä ei ole kunnollista näyttöä tai tutkimusta tästä. Vertailevaa tutkimustietoa ei ole.”

Tutkimusta siis tarvitaan lisää.

”Jos voisimme verrata toimintaa eri maissa toisiaan vastaavissa tilanteissa, voisimme arvioida poliisin toimintaa paremmin. Voi tietenkin olla, että tilanteita vertailevan tutkimuksen myötä tulisimme samaan tulokseen, että suomalainen poliisi on poikkeuksellisen luotettava.”

Poliisille itselleen tämä luottamus on tärkeää, sillä se parantaa poliisin toimintakykyä. Luottavaiset kansalaiset ovat yhteistyökykyisiä.

Taiteilija Harro Koskisen Sikapoliisivaakuna-teos herätti aikanaan puhetta ja paheksuntaa. Ohessa on Häiriköiden versio samasta aiheesta: Kyttämerkki.
Poliisin virkamerkki muistuttaa meitä poliisin asemasta. Merkkiin Suomen vaakunasta lainattu kruunupäinen leijona kertoo siitä, että poliisi edustaa toimiessaan Suomen valtiota. Miekka puolestaan muistuttaa siitä, että poliisi toteuttaa valtion väkivaltamonopolia ja saa ihan luvalla käyttää voimakeinoja työtehtäviensä suorittamiseen.
Kyttämerkki esittää kuvallisen pohdinnan siitä, miltä virkamerkki näyttäisi, jos se suunniteltaisiin esimerkiksi poliisijohtaja Jari Aarnion toimien perusteella. Merkissä on tuttuna elementtinä leijona, mutta kruunu on vaihtunut nyrkkiraudaksi. Samoin miekka on vaihtunut ja tilalle on tullut huumeruisku.

Poliisin luotettavuutta selvittäneet tutkimukset kertovat kokemusten sijaan mielikuvista. Mielikuvat rakentuvat esimerkiksi median välityksellä tai kaverin, tai kaverin kaverin kertoman perusteella. Usein vastaajilla ei ole henkilökohtaista kokemusta poliisin toiminnasta.

Oikeusministeriö on huomauttanut, että kansalaisten luottamus poliisiin näyttäisi heikkenevän, mikäli he itse ovat olleet tekemisissä poliisin kanssa esimerkiksi rikoksen uhrina. Kansalaisten luottamus poliisiin on siis enemmänkin luottamusta abstraktiin instituutioon ja ajatukseen poliisista.

Kääriäinen muistuttaa, että luottamuksen taustalla voi olla laajempia yhteiskunnallisia selityksiä.

”Meillä on suhteellisesti tarkasteltuna tulonjakoon ja koulutukseen liittyvä tasa-arvo. Ylipäätään hyvinvointiin liittyvät kysymykset ovat paremmalla tolalla kuin monessa muussa maassa. Siten tilanteet, joihin poliisi joutuu puuttumaan ovat meillä hyvin erilaisia kuin vaikka Britanniassa, puhumattakaan Yhdysvalloista.”

Suomessa ei ole niin paljon ristiriitoja, joita poliisin pitäisi ratkoa tai joita sen toiminta synnyttäisi. Turvallinen yhteiskunta luo vähemmän painetta poliisia kohtaan kuin turvaton.

”Esimerkiksi katurikollisuus synnyttää turvattomuutta ja samalla tyytymättömyyttä, joka kohdistetaan poliisiin. Jos taas saamme kulkea kadulla turvallisin mielin, tyytymättömyyttä on vähemmän. Tämä turvallisuus kuitenkin selittyy laajemmilla yhteiskunnallisilla tekijöillä, ei poliisin toimilla, mutta poliisi saa siitä kuitenkin kun­niaa”, Kääriäinen jatkaa.

 

Toista maailmansotaa pidetään vedenjakajana nykyaikaisen propagandan kehityksessä. Sen aikana propagandaelokuvat kypsyivät, ja sodan jälkeen propaganda ja viihde ovatkin olleet tiukasti toisiinsa sulautuneita. Tätä kehitystä johtaa Yhdysvallat Holly­woodin voimalla, mutta myös Suomi tekee osansa.

Väitöstutkimusta propagandasta tekevä Silja Pitkänen ja kirjailija Ville-Juhani Sutinen kirjoittavat teoksessaan Propagandan historia näin:

”Ei kenties voida sanoa, että elokuva olisi lähtökohtaisesti propagandistinen media, mutta selvää on, että sillä on monia piirteitä, jotka sopivat hyvin propagandan käyttöön. Elokuva, ainakin mukaansatempaava tarinallinen elokuva, vetoaa voimakkaammin tunteisiin kuin järkeen ja tarjoaa kokonaisvaltaisesti mukaansatempaavan elämyksen. Lisäksi elokuva antaa valokuvallisen realismin tukemana ymmärtää ilmentävänsä todellisuutta silloinkin, kun se kertoo fiktiivistä tarinaa.”

Suomessa puolustusvoimat on osallistunut Tuntemattoman sotilaan tuotantoon, ja intistä on tehty tosi­tele­visiotakin. Samoin poliisi on edesauttanut poliisisarjojen tuottamista ja poliisin toimintaa on kuvattu esimerkiksi Poliisit-tositelevisiosarjassa.

Poliisien maailmassa on myös otettu avoimesti askelia dokumentaarisuudesta kohti fiktiivisyyttä: Poliisit – Kotihälytys on näytelty sarja, jossa esitetään dramatisoituna tapahtumia, joita ei ole näytetty Poliisit-sarjassa. Raja toden ja tarinan välillä muuttuu entistäkin häilyvämmäksi. Kutsutaanko näiden sarjojen tuotantoon osallistumista pr-työksi vai propagandaksi on lopultakin semantiikkaa.

”Propaganda-sanalla on hieman negatiivinen kaiku”, Kääriäinen toteaa ja jatkaa: ”Valloillaan on ehkä ajatus, että propaganda pitää sisällään tarkoitushakuista ja johdattelevaa sisältöä. Ja sen, että valta ohjailee kansan mielipiteitä. Mutta sitähän tehdään koko ajan joka puolella, se on selvä asia mainonnasta lähtien. Kaikki, jotka haluavat yhteiskunnallista valtaa, pyrkivät mielipiteisiin vaikuttamaan. Keinot vaihtelevat ja on sanojasta kiinni kutsutaanko sitä propagandaksi vai joksikin muuksi mielipidevaikuttamiseksi.”

Kääriäinen pitää todennäköisenä sitä, että poliisin toimintaa kuvaavat tositelevisiosarjat Suomessa ja muualla ovat näyteltyjä – ainakin johonkin mittaan saakka.

”Varmasti poliisi pyrkii luomaan itsestään positiivista imagoa. He tekevät yhteistyötä tuotantoyhtiöiden kanssa, koska hyötyvät siitä. Voidaan miettiä, että rakennetaanko sitä kuvaa rehellisesti. Ja onko esimerkiksi televisiosarjojen avulla luotu kuva todenmukainen”, hän jatkaa.

 

Propagandan vaikuttavuus on vaikeasti mitattavissa ja riippuu monista tekijöistä. Osallistumalla televisiosarjojen tuottamiseen poliisi voi kuitenkin huolehtia vähintään siitä, että esillä pysyvät sen kannalta mieluisat seikat.

Samalla tutkimusjohtaja Kääriäinen muistuttaa, että terve epäilys viran­omaisia kohtaan on ihan kaikkien etu. Vallan käyttäjät tarvitsevat myös kriittisen katseen ja vahtikoirat.

Jaa tämä:

KOUVOLASSA EI PIDÄ JUMAALAA PILKKAAMAN

Joukko huolestuneita kansalaisia vaatii Harro Koskisen Sikamessias-teoksen poistamista museosta. Kyseessä ei ole ensikerta moiselle 

Harro Koskisen vuonna 1969 valmistunut klassikkoteos Sikamessias on kuumentanut tunteita Kouvolassa. Poikilo-museossa esillä olevan teoksen poistamiseksi on kerätty adressi, jossa vaaditaan seuraavaa:

Mikäli olisit tuomari, langettaisitko tämän tekijälle tuomion Jumalan pilkasta?
Mikäli olisit tuomari, langettaisitko tämän tekijälle tuomion Jumalan pilkasta?

”Me allekirjoittaneet kouvolalaiset osoitamme syvän surumme seuraavasta syystä: Taidemuseo Poikilon Suomi 100 näyttelyssä on esillä Sikamessias-teos, joka pilkkaa törkeästi vapahtajaamme Jeesusta Kristusta ja hänen ristinkuolemaansa koko maailman syntien sovittamiseksi. Pyydämme, että ’taideteos’ poistetaan välittömästi häpäisemästä Suomi100-vuotta näyttelyä.”

Huomautettakoon, että ko. adressissa ei ole kuin 27 allekirjoitusta ja museo ilmoitti, ettei sillä ole mitään aikomuksia poistaa teosta näyttelystä. Taiteilija itse piti ajatusta Jumalan pilkkaamisesta absurdina:

”Minulla ei ollut minkäänlaista tarkoitusta pilkata teoksellani Jumalaa. Ihmisen pitää olla vähäjärkinen, jos hän kuvittelee, että Jumalaa edes voisi pilkata. Olin lähes 30 vuotta naimisissa papin kanssa, ja minulla on jonkinlainen käsitys teologiasta”

Koskinen sai teoksensa takia tuomion jumalanpilkasta vuonna 1974. Sakkotuomio oli merkittävä ja nykyrahaksi muutettuna yli 20 000 suuruinen. Koska taiteilija ei tunnustanut tekoa, ei edes tasavallan presidentti, Urko Kekkonen, voinut häntä armahtaa ja sakoista vapauttaa.

Oikeudessa pohdittiin ihan tosissaan, että onko tässä kyseessä lipun häpäisy. 2/5-osan mielestä oli. Onneksi järki voitti ja taiteilija välttyi tuomiolta.
Oikeudessa pohdittiin ihan tosissaan, että onko tässä kyseessä lipun häpäisy. 2/5-osan mielestä oli. Onneksi järki voitti ja taiteilija välttyi tuomiolta.

Sikateosten jälkeen Koskinen tekin myös veistoksia, joissa Suomen lippu mm. repeytyi ja syttyi tuleen ja hän sai Turun raastuvanoikeudessa melkein tuomion myös lipun häpäisemisestä. Tuomio kaatui äänin 3-2.

Eri tavoin tuhoutuvat liput olivat osa Suomalainen elämänmuoto -teossarjaa, joka lainasi nimensä poliittisen oikeiston vuoden 1970-presidentinvaaleissa käyttämältä sloganilta.

Samaan sarjaan kuului myös parodioita yritysten logoista. Yrityksiä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Taiteilija itse kuvaili minulle maailman muutosta siten, että eipä enää 2000-luvulla näistä kriittisistä teoksista suuttuisi kirkko tai valtio, mutta yritykset olisivat ihan eri asia. 

Totta. Tuleehan siitä haisua, kun öljy palaa.
Totta. Tuleehan siitä haisua, kun öljy palaa.

”Markkinatalous on nykyään se jumala.”

Koskisen tuhoutuvia lippuja voi käydä katsastamassa tammikuuhun 2018 saakka Vantaan taidemuseo Artsin Vallaton-näyttelyssä.

 
 
 
Jaa tämä: