Kulttuurihäirintä

Washington Redskins vaihtaa nimeään ja hyvä niin

Yhdysvaltain pääkaupungin fudisjoukkue luopuu rasistisesta nimestään. Pitkään se kestikin. Pääkaupungin käppäukot olisi kiinnostava uusi nimi.

Yhdysvalloissa – ja hieman muuallakin – on jo pitkään keskusteltu Washington DC:n jenkkifudisseuran nimestä eikä ihme. Kansanmurhan suorittaneen valtion pääkaupungin urheiluseura on nimetty ihan faktisesti tuon kansanmurhan (ehkä oikeammin kansojenmurhan) uhrien mukaan niin, että uhreihin viitataan vielä rasistisella termillä. Ja ei, ”punanahat” ei suinkaan ole mikään neutraali termi.

Vanha lähtee, uusi jää. Tosin uudesta ei ole vielä tietoa.

Nyt vuosia jatkuneen keskustelun ja kovaäänistenkin vaatimusten jälkeen seura ilmoitti vaihtavansa nimeään. Uutta nimeä ei ole vielä ilmoitettu.

Ennen kuin kukaan ehtii sanoa, että ”mitään ei saa sanoa”, niin kannattaa huomata, että tosiasiallisesti tämän päätöksen takana on urheiluseuran sponsorien vaatimukset. Siis kukaan poliitikko ei ole vaatinut, tuomioistuin ei ole käskenyt, eikä kansalaisten sanaa ole kuunneltu (tai ainakaan välitetty) seuran toimistolla. Kyse ei siis ole sensuurista. Pepsin ja Niken kaltaiset sponsorit ovat vaan tulleet siihen tulokseen, että tuosta seuran nimestä on tullut kokoaan isompi rasite.

Tovi sitten joukkueen pääsponsori ja joukkueen kotistadionin nimeämisoikeuden omistava FedEx pyysi julkisesti joukkuetta vaihtamaan nimeään. Nike poisti kaikki joukkueen logolla varustetut tuotteet verkkokaupastaan.

Näissä tapauksissa usein jotkut muutosta vastustavat henkilöt ilmoittavat boikotoivansa ko. yhtiöiden tuotteita ja epäilemättä nämä fudisjoukkueen sponsoritkin saavat osansa tästä. Mutta samalla yhtiöissä on epäilemättä tehty laskelmat ja todettu, että nuo kovaääniset huutajat ovat kuitenkin pieni ja vähämerkityksinen osa potentiaalisista asiakkaista ja että tämän linjauksen tuki on vastustusta vahvempaa.

Eli jos muutos harmittaa, voi syyttää markkinataloutta.

Vastaanotto oli raivostunutta. Tämän ei varmaan pitäisi tulla yllätyksenä.

Mutta miten tätä asiaa voisi tarkastella niin, että asetelma pysyisi samana mutta roolit vaihtuisivat?

Viime vuonna yhdysvaltalainen Frederic Joseph teki kokeen. Hän osti ja puki päälleen paidan, jossa Redskinsin logossa esiintyvä mies oli muutettu enemmän valkoihoista muistuttavaksi (eli sulkapäähine oli poistettu ja kampaus haettu Elvikseltä). ”Redskins”-teksti oli muutettu muotoon ”Caucasians”.

Josephin paita herätti raivoa ja häntä uhkailtiin.

Tässä kohdassa on hyvä huomata, että tässä ei ole edes oikeasti vaihdettu rooleja päittäin. Siinä, missä alkuperäiskansat ovat olleet ja ovat edelleenkin alistettuja, ovat kaukaasialaiset – eli siis valkoihoiset – niitä alistajia. Ja toisekseen siinä, missä ”punanahat” on ongelmallinen termi, on ”kaukaasialainen” hyvinkin arvoneutraali. Ja silti tämä herätti raivoa.

Tuo parodiapaita ei pääsisi alkuperäisen tasolle, vaikka siinä lukisi ”käppäukot”, ”kapleanaamat” tai sitten ihan ytimekkäästi ”Crackers”. Tuo ”Crackers” alkaisi olemaan loukkaavuudessan jo aika hyvä, mutta edelleen tässä se alistetun ja alistajan välinen suhde menisi väärin päin.

Eihän tämä Josephin saama kiukkuinen palaute tietenkään ole yllättävää.

Yllättävää ei myöskään ole se, että vuosia monet alkuperäiskansoihin kuulumattomat ovat vakuutelleet joukkueen nimen olevan taatusti ei-ongelmallinen. On muuten ihan mahdollista, että monet joukkueen nimeä puolustelevat ovat liikkeellä ihan vilpittömin ajatuksin. Mutta se, ettei itse ajattele vaikkapa tätä nimeä ja logoa ongelmalliseksi ei tarkoita, etteivätkö ne sitä olisi.

Olisko mahdollista, että ainakin osa raivosta on ollut seurausta siitä, että tämä pakottaa kohtaamaan sen monien ”ihan neutraaliksi ja asialliseksi” puolusteleman joukkueen nimen ja tämä kohtaaminen osoittaa tuon neutraaliksi koetun nimen ongelmat? On aina kiusallista tulla tietoiseksi omista sokeista pisteistään ja silloin voi olla helpompaa kieltää moiset.

Ja voihan tässä tietenkin olla taustalla myös sitä, että  osa etuoikeuksista nauttivista haluaa pitää kiinni em. asemasta. Silloin kaikki muutos näkyy helposti uhkana saavutetuille eduille. Tätä ajatusta voisi pohtia peliteorian ja nollasummapelin kautta. Olisi kuitenkin ihan kaikkien etu jos kuitenkin pääsisimme irti ajatuksista, joissa tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia tarkastellaan pelinä, jossa kaikki saavutukset ovat pois toisilta.

Jaa tämä:

Öljyala yskii – kohta myös yhteiskunta

Ihmiskunta on elänyt öljyn aikaa yli vuosisadan ajan. Koronakevät kuitenkin nosti jälleen esiin merkkejä siitä, että tuo aika on tulossa loppuunsa. Öljyä on myyty jopa negatiivisella hinnalla.

Eräs koronakevään ällistyttävimpiä hetkiä koettiin 20. huhtikuuta, kun West Texas Intermediate -öljyn futuurien hinta laski ensimmäistä kertaa historiassa nollan alapuolelle. Pandemian rajoitustoimenpiteistä johtunut kysynnän romahdus ajoi kesäkuun WTI-öljyfutuurin hinnan hyvän matkaa pakkasen puolelle: peräti -37.63 dollariin barrelilta. Lehdistö repi tilanteesta näyttäviä otsikkoja, jotka kuitenkin unohtuivat pian. Tärkein jäi analysoimatta: mitä odottamaton tilanne tarkoittaa öljystä riippuvaisen globaalin yhteiskunnan tulevaisuudelle?

Vielä muutama vuosi sitten Suomessakin kohkattiin öljyn loppumisesta; oli seminaaria, Suomi öljyn jälkeen -kirjaa, hätääntynyttä spekulaatiota.

Öljyhuipusta on 2000-luvulla puhuttu tasaisesti, mutta lopputulos on ollut kerta toisensa jälkeen pettymys: mitään ei ole vaikuttanut tapahtuvan, ounasteltu öljyntuotannon huippuhetki ei tunnu koittaneen. Vuosituhannen alun Peak Oil -skene on nyttemmin lässähtänyt kuin pullataikina.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö öljyntuotannon hiipumisen ongelma olisi edelleen olemassa. Se ei vain kerää yhtä paljon huomiota kuin ennen. Itse asiassa öljyn tuotantohuippu on akuutimpi kysymys kuin koskaan.

Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Jos olet moista vakavissasi harkinnut, tuskin olet samalla murehtinut sen hiilijalanjäljestä.

Kesäkuun lopulla tutkija-toimittaja Matthieu Auzanneaun johtama ranskalainen Shift-tutkijaryhmä julkaisi raportin öljytalouden tulevaisuudesta eurooppalaisesta näkökulmasta. Otsikko kertoo paljon: ”Euroopan Unioni saa varautua öljyn ehtymiseen vuoteen 2030 mennessä”.

66-sivuista raporttia on esitelty ranskalaisissa medioissa. Tekstiä lukiessa piirtyy esiin näkymä, jonka luulisi kiinnostavan suurinta osaa suomalaisistakin. Nimittäin: öljyntuotanto on maailmanlaajuisesti kääntymässä piakkoin pysyvään laskuun. Erityisesti EU on tilanteessa huomattavan riskialttiissa asemassa.

Raakaöljyn tuotanto 2000-2020. Kuva: Art Berman.

Öljyn edellinen tuotantohuippu sijoittui vuoden 2018 loppupuolelle. Sen jälkeen tuotanto on yksinomaan hiipunut; koronakriisin seurauksena se on lähtenyt huomattavaan alamäkeen.

Ennusteet, joiden mukaan öljyntuotanto toipuu seuraavien vuosien aikana ennalleen, perustuvat optimistisiin arvioihin. Todennäköisesti öljytalous on kohtaamassa historiansa pahimman kriisin.

Huhtikuinen hintapoikkeustila ei kestänyt pitkään: pakkasen puolelle pudonneen WTI-hinnan välittömänä syynä oli varastokapasiteetin väliaikainen loppuminen. Tilanne selvisi suhteellisen pikaisesti ja sittemmin öljyn barrelihinnat ovat kivunneet takaisin noin 40 dollariin. Tämä ei kuitenkaan riitä öljytalouden vakauttamiseksi. Erityisesti niin sanotun epäkonventionaalisen tai epätavanomiasen öljyn tuotanto on nyt vakavissa ongelmissa. Termillä viitataan esimerkiksi öljyhiekasta tai liuskekivestä erotettuun öljyyn sekä biodieseliin.

Runsaasti toistellun sananparren mukaan epäkonventionaalinen öljy ”pelasti” teolliset yhteiskunnat vuosituhannen vaihteessa ennustetulta öljyhuipulta.

Kansainvälinen energiajärjestö IEA on tunnustanut, että konventionaalisen öljyntuotannon huippu saavutettiin vuonna 2008. Tuon vuoden jälkeen öljytuotannon kasvu on perustunut yksinomaan hankalasti hyödynnettävissä olevaan epäkonventionaaliseen öljyyn.

Finanssikriisin jälkeisen epäkonventionaalisen öljyn buumin veturina on toiminut Yhdysvaltain liuskeöljysektori, josta käytetään myös nimitystä Tight oil. Termi viittaa hiekkakivikerrosten väliin puristuneeseen ja huonosti läpäisevään kiviainekseen sitoutuneeseen öljyyn.

Ala on kuitenkin tällä hetkellä vakavissa ongelmissa. Maailmanlaajuisia karanteeneja ja liikkumiseen kohdistuneita rajoituksia seuranneen kysynnän hiipumisen ja hintaromahduksen seurauksena tuotantoa on jouduttu ajamaan radikaalisti alas. Investoinnit ovat tyrehtyneet ja pääomat virtaavat tiehensä. Lukuisat yritykset ovat ajautumassa konkurssiin, viimeisimpänä alan uranuurtaja Chesapeake.

Liuskeöljysektori on jo vuosikaudet kamppaillut tuottavuuskriisissä. Itse asiassa se ei koko historiansa aikana ole tuottanut käytännössä ollenkaan voittoa. Tight oil on pyörinyt velkarahalla, ja nyt rahoittajat ovat epävarmojen tulevaisuusnäkymien säikyttäminä vetäytymässä pois. New York Times ennakoi jo kaksi vuotta sitten, että liuskeöljyn velkakupla tulisi aiheuttamaan seuraavan finanssikriisin.

Liuskeöljytuotannon ongelmia kasaa nykytilanteessa se, että kerran alas ajettujen porausasemien uudelleenkäynnistäminen on kallista ja epävarmaa touhua. Väliaikainenkin tuotantoseisokki voi hajottaa laitteistoja ja aiheuttaa kentille vaikeita teknisiä ongelmia: pumput ruostuvat, suljetut lähteet tukkeutuvat. Tuotannon uudelleenkäynnistäminen ei onnistu käden käänteessä, vaikka markkinatilanne stabiloituisikin. 

Ja vaikka seisokissa oleva liuskeöljytuotanto voitaisiinkin saada jälleen pyörimään, kevään kaaoksen keskellä öljynporausasemien määrä on jo ehtinyt laskea niin alas, ettei nopeasti ehtyvien liuskeöljykenttien tuotantoa ehditä enää korvata uusilla lähteillä. Koronakriisi aiheuttaa liuskeöljyn tuotantoon merkittävän notkahduksen, joka jatkuu pitkälle ensi vuoteen. Omilla jaloillaan ala ei kykene enää seisomaan ja jää nähtäväksi, kuka sen nostaa pystyyn – vai nostaako kukaan.

Liuskeöljyn strateginen merkitys Yhdysvalloille on valtava. Sen ansiosta USA on kyennyt pitämään kiinni ”energiaylivallastaan” (energy dominance), jonka avulla se on viime vuodet voinut sanella ehtoja kauppakumppaneilleen. Nyt tämä asema on vaakalaudalla. On odotettavissa, että USA yrittää tukea romahtavaa öljyntuotantoaan massiivisella liittovaltion velkarahoituksella pitääkseen kiinni strategisista eduistaan. Trumpin hallinnon viime kuukausina suorittamat ympäristölainsäädännön heikennykset on myös osaltaan syytä tulkita yrityksinä parantaa horjuvan öljysektorin asemaa. Yhdysvaltain vasemmistossa on puolestaan väläytelty jopa öljy-yhtiöiden kansallistamista.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä.

Jotta käsillä olevaa energiakriisiä voisi ymmärtää, on huomattava, että öljy ei käyttäydy “normaalin” markkinahyödykkeen tavoin. Tavanomaiseen kysyntä-tarjontamalliin sisäänleivottu oletus on, että tarjonnan hiipuessa ja/tai kysynnän kasvaessa hyödykkeen hinta alkaa nousta, jolloin tuottajien kannattaa alkaa laajentaa tuotantoa. Tällöin tarjonta nousee, kunnes lopulta kysyntä ja tarjonta ovat jälleen tasapainossa. Öljyn kohdalla tämä optimaalisen hinnan teoria ei kuitenkaan toimi. Tämä johtuu siitä, että öljy on nk. “mestariresurssi”, jonka hinta ei voi nousta kovinkaan korkeaksi. Koska nyky-yhteiskunnissa lähes kaikkien tuotteiden ja palvelujen tuottamiseen tarvitaan fossiilisia polttoaineita, liian kallis öljyn hinta säteilee nopeasti koko talouteen ja aiheuttaa taantuman, joka puolestaan laskee hintoja – parantamatta öljyntuotannon kannattavuutta. Kuluttajat eivät liioin voi siirtyä kuluttamaan vaihtoehtoisia tuotteita, koska öljyn käyttö läpäisee käytännössä kaiken hyödyke- ja palvelutuotannon. 

Filosofi Tere Vadén toteaakin öljytalouden olleen historiansa halki pitkälti suunnitelmataloutta, jonka tarkoituksena on ollut pitää hinnat sopivissa puitteissa niin tuottajien kuin kuluttajienkin kannalta.

Viimeisin merkittävä öljyn hinnannousu sijoittui vuosille 2004-2008, jolloin hinnat kipusivat neljässä vuodessa 30 dollarin hujakoilta rivakkaan tahtiin 140 dollariin – historialliseen huippuunsa. Hinnannousu toimi merkittävänä laukaisevana tekijänä vuoden 2008 finanssikriisin käynnistymisessä ja sitä seuranneessa ”suuressa taantumassa”. 

Raakaöljyn hintakehitys 1970-2020. Harmaat alueet edustavat Yhdysvaltain taantumia. Kuva: macrotrends.net

Vuodesta 2004 eteenpäin nousuun lähteneet öljynhinnat saivat Yhdysvaltain keskuspankin nostamaan inflaation pelossa ohjauskorkoaan, mikä puolestaan johti velkakustannusten nousuun; tämä oli puolestaan osasyynä niihin kohonneisiin lainojen maksuvaikeuksiin, jotka kriisiyttivät Yhdysvaltain pankit. Öljyn hinnannousu oli siis ikään kuin piikki, joka puhkaisi velkakuplan. Historiallisesti öljyn hinnannousut ovatkin usein edeltäneet Yhdysvaltain taantumia.

Matalana pysyttelevät öljyn hinnat ovat näennäisesti mannaa öljyntuojamaille, koska ne alentavat hyödykkeiden tuotantokustannuksia ja sitä kautta stimuloivat taloutta. Globaalissa katsannossa ongelma on tällöin kuitenkin päinvastainen: liian alhaiset hinnat alentavat koko öljyalan kannattavuutta, vievät öljy-yhtiöitä konkurssiin ja vähentävät sektorille virtaavia investointeja.

Lisäksi öljynviennistä kokonaisvaltaisesti riippuvaiset maat, kuten esimerkiksi Saudi-Arabia, Venäjä tai Algeria alkavat alhaisten hintojen vallitessa nopeasti kärsiä vientitulojen menetyksistä. Liian matalat hinnat voivat johtaa öljynviejämaissa vakaviin yhteiskunnallisiin kriiseihin kun tulovirtojen ehtyminen syö huterilta vientipohjaisilta kansantalouksilta viimeisetkin voimavarat. Seurauksena voi olla niin rajuja menoleikkauksia, velkakriisejä, työttömyyttä, yhteiskunnallisia levottomuuksia kuin hallitsematonta inflaatiotakin. Öljyn alhaiset maailmanmarkkinahinnat ovat olleet yhteydessä sekä Neuvostoliiton hajoamiseen 1991 että Venezuelan vuodesta 2014 alkaneeseen talousromahdukseen.

Öljyn maailmanmarkkinahintaan kohdistuu siis kahtalainen paine. Yhtäältä sen täytyisi pysytellä riittävän korkealla, jotta poraus kannattaisi, tuotannon ylläpitämiseksi sekä laajentamiseksi tehdyt investoinnit jatkuisivat ja öljynviejämaat pysyisivät vakaina. Toisaalta hinnan pitäisi olla riittävän alhainen, jotta öljyntuonnista riippuvaiset taloudet eivät tikahtuisi. Tämä liikkumavara on 2000-luvun aikana huvennut lähes olemattomiin.

Pohjimmiltaan öljyn problematiikka palautuu sen avainasemaan moderneissa talouksissa: yhteiskuntien pyöriminen on edelleen kokonaisvaltaisesti riippuvaista öljyn riittävän edullisesta saatavuudesta. Ehtyvien öljyvarantojen aikakaudella hupenevan öljyn reaaliset tuotantokustannukset kuitenkin nousevat jatkuvasti, mikä tarkoittaa hintakaton ja -lattian puristumista toisiaan vasten: lopulta optimaalista hintaa talouskasvun ylläpitämiseksi ei ole enää olemassakaan.

Ekonomisti ja öljysektorin puolestapuhuja Mahmoud Salameh on arvioinut öljysektorin kannalta ”kestävän” hinnan olevan n. 100–120 dollaria barrelilta. Tällaisissa lukemissa ei olla oltu sitten vuoden 2008, ja uusi hintojen nousu yli sataan dollariin tarkoittaisi vuorenvarmasti uutta, vakavaa talousshokkia.

Elämäntapamme perustuu halpaan öljyyn, jota tuntuu olevan tarjolla loputtomasti. Harmillisesti Maapallon elinkelpoisena pysymisen rajat tulevat vastaan ennen kuin öljyvarantojen riittävyys. Lentomatkustamisen ohella esimerkiksi ruokatuotanto perustuu tuohon mustaan eliksiiriin. Filo­sofi, runoilija Antti Salminen on tutkinut jo vuosia suhdettamme tuohon mustaan eliksiiriin.
”Öljy on ylellisyyshuume, jota moderni länsimainen – nyttemmin planetaarinen – sivilisaatio kuosaa menemään huolimattomasti, öky­narkomaanin välinpitämättömyydellä. Öljyn läsnäolevuus lähentelee absoluuttisuutta pienimmissäkin arkisissa yksityiskohdissa: muoveista lannoitteisiin, pinnoitteista kantaviin rakenteisiin, ilmassa leijuvista partikkeleista maaperän mikromuoviin. On vaikea kuvitella asiaa, joka ei tavalla tai toisella olisi öljyperäisen tuotantomuodon piirissä.”

Jo pitkään laskusuhdanteessa olleet öljynhinnat ovat luoneet optisen harhan siitä, että öljyä olisi yhä kattavasti saatavilla. Intuitiivisesti ”öljyn lopun” luulisi tarkoittavan hintojen raketinomaista kohoamista. Jos hinnat kerran ovat nyt erittäin alhaalla, eihän ongelmana voi olla fossiilivarantojen ehtyminen?

Tilanne ei ole missään nimessä näin yksinkertainen. Vuoden 2008 jälkeen tapahtunut siirtymä epäkonventionaalisiin, hankalasti ja kalliilla saataviin öljyn lähteisiin on syventänyt yhteiskuntien riippuvuutta paisuvasta ja monimutkaistuvasta fossiilisektorista. Samalla se on tuottanut epäintuitiivisen taloudellisen dynamiikan: tuotanto on kyllä kasvanut, mutta tuotannon hyötysuhteen – eli  niin sanotun EROEI:n – laskiessa yhä suurempi osa resursseista joudutaan suuntaamaan takaisin energian keräämiseen. Tämän myötä öljysektorin voitot pienenevät tai katoavat ja talouskasvun ylläpitämiseen käytettävissä oleva energiaylimäärä kutistuu. Talouden reaalinen taantuma puolestaan johtaa ostovoiman heikkenemiseen, jolloin öljyn markkinahinta painuu yhä alemmas – vastoin useimpia odotuksia.

Öljyn ”loppu” on ilmennyt toisin sanoen mutkan kautta, helposti ja halvalla tuotettavan öljyn hupenemisena, josta vaikeiden ja kalliiden epäkonventionaalisen öljyn lähteiden yhä kiihtyvä käyttöönotto on ollut ilmeinen merkki. Siirtymän seurauksena öljyntuotannon kallistuminen ja hankaloituminen on johtanut saatavuuskriisiin: vaikka öljyä olisikin yllin kyllin jäljellä, sen käyttöönottoon ei ole enää varaa.

Viime vuosina keskustelu onkin siirtynyt tuotantohuipun (peak production) parista kysyntähuipun (peak demand) ennakoimiseen. Nämä ovat kuitenkin saman kolikon kaksi eri puolta. Kysynnän tyrehtyminen ei ole merkki siitä, etteikö öljyn tarve olisi teollistuneissa talouksissa yhä korkealla – siihen on vain yhä vähemmässä määrin varaa.

Fossiilienergiavarantojen biofysikaalisten rajojen vastaantulo tulee siis esiin epäsuorasti: pitkittyneenä taantumana, josta nousemiseksi vaadittavat taloudelliset panostukset kasvavat kasvamistaan. Öljyntuotannon jaloillaan pitäminen on viime vuosina muuttunut yhä vaikeammaksi. Yhdysvalloissa se on onnistunut vain miljardiluokan valtiontuilla ja yksityisen sektorin massiivisella velkarahoituksella – veloilla, joiden takaisinmaksusta ei ole enää minkäänlaisia takeita.

Tästä syystä koronakriisi saattaa merkitä käännekohtaa öljytalouden dynamiikassa.

Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. On harhaa kuvitella, että näiden hirviöiden liikuttamiseen riittäisi myöskään biodieseliä – Maapallolta loppuu yksinkertaisesti tila palmuöljyplantaaseille ennen kuin nykyinen öljynkulutus olisi sillä korvattu. Silti biotalouden toivotaan mahdollistavan entisen menon jatkuminen.  Kuvassa maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.

Koronakriisi vähentää vääjäämättä maailman käytettävissä olevia öljyvaroja. Kiristyvät talousnäkymät tarkoittavat, ettei suuriin investointeihin ole yksinkertaisesti enää rahkeita. Analyytikkofirma Rystad Energyn mukaan kriisin seurauksena 282 miljardia barrelia jää pysyvästi maahan. Yhtiön analyysin mukaan öljyhuippu aikaistuu kriisin seurauksena kolmella vuodella: vuoden 2027 jälkeen öljyn kokonaistuotanto kääntyy väistämättä laskuun.

Tämäkin arvio on optimistinen. Se olettaa, että öljyntuotanto toipuu kriisistä suhteellisen nopeasti ja hintataso vakiintuu tulevina vuosina suhteellisen korkealle. Käynnistymässä oleva talouslama ja mahdolliset finanssi-, velka- ja pankkikriisit antavat kuitenkin olettaa, ettei markkinatilanne stabiloidu vielä pitkään aikaan – jos ollenkaan.

Voikin olla, että öljyn hintakatto ja -lattia ovat jo ohittaneet toisensa. Hintatasoa, joka voisi taata sekä kysyntä- että tarjontapuolen vakauden, ei ole enää olemassa. Loppuvuodesta 2018 saavutettu tähänastinen tuotantomaksimi, vajaa 85 miljoonaa barrelia päivässä, voi jäädä globaalin öljyntuotannon historialliseksi huipuksi.

Olemme kenties siirtyneet tuotantohuipun jälkeiseen kaaoottiseen aikakauteen, jossa kysyntä- ja tarjontavetoiset markkinakriisit vuorottelevat ennakoimattomissa sykleissä. Alhaisia markkinahintoja ja tuotannon hiipumista seuraavat ajoittaiset polttoainepulat, joiden seurauksena hinnat nousevat hetkellisesti pilviin.

Tilanne on volatiili ja vaikeasti ennustettavissa. Sijoituspankki JP Morgan on ennakoinut vuodelle 2025 190 dollarin barrelihintoja; Citigroup puolestaan esittää, etteivät hinnat tule enää koskaan kohoamaan 100 dollarin yläpuolelle.

Koronakriisi on iskenyt ilmailualaan kovaa. Samalla valtiot ovat kuitenkin kiirehtineet pelastamaan lentoyhtiöitä, vaikka planeettamme elinkelpoisena pitäminen edellyttäisi leikkauksia myös lentoliikenteen osalta. Lentämisen suosioon vaikuttaa matkustusnopeuden ohella myös hinta. Lentopolttoaineesta ei peritä veroa ja kansainvälisten lentojen liput on vapautettu arvonlisäverosta. Kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen verottomista polttoaineista on sovittu jo vuonna 1944 niin sanotun Chicagon yleissopimuksen myötä. Nykyisellään ilmailualan ei myöskään tarvitse maksaa aiheuttamiensa päästöjen todellista hintaa, vaan se siirretään koko planeetan hartioille ilmastonmuutoksen myötä.

Ulospääsy tästä tukalasta tilanteesta olisi mahdollista vain siten, että öljystä alettaisiin kattavasti luopua. Talous olisi kyettävä kytkemään irti fossiilisten polttoaineiden käytöstä ennen kuin laskevat tuotantomäärät sekä kysyntä- ja tarjontakriisien tihenevä vuorottelu kuristavat yhteiskuntien toimintakyvyn kokonaan.

Temppu ei onnistu markkinapohjaisesti. Fossiilisesta infrastruktuurista irtautuminen ei ole mahdollista ilman mittavia julkisia investointeja ja resurssien tietoista uudelleensuuntaamista. Matalat ja/tai voimakkaasti heilahtelevat öljyn hinnat pitänevät lähitulevaisuudessa(kin) huolen siitä, ettei raha virtaa aurinko- ja tuulisektoreille “itsestään”.

Markkinatodellisuuden lyhyellä tähtäimellä polttoaineriippuvuuteen takertuminen on osoittautunut aina houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi kuin energiatiheydeltään ja saatavuudeltaan ”kehnompiin” uusiutuviin siirtyminen. Mittavaa energiansäästöä ei liioin saada aikaan ilman velvoittavaa julkista ohjausta ja kannustimia.

Tämän lisäksi on pohjimmiltaan epäselvää, missä määrin öljystä luopuva yhteiskunta kykenee pitämään nykyisenkaltaisia toimintojaan yllä. Green New Dealin kaltaiset mittavat investointiohjelmat voivat kyllä tarjota työtä ja toimeentuloa, mutta ne tuskin voivat palauttaa taloutta takaisin kasvu-uralle klassiseen keynesiläiseen malliin. Edessä on kokonaisvaltainen, syvällekäyvä rakennesiirtymä kohti pysyvästi matalaenergiaisempaa yhteiskuntaa.

Fossilisten tilalle käyttöönotettavien uusiutuvien energianlähteiden EROEI-suhde on raakaöljyn historiallisia huippulukemia kehnompi, minkä lisäksi jakeluun ja varastointiin liittyvät ongelmat lisäävät sopeutumishaasteita. Fossiilivapaat vaihtoehdot eivät voi korvata nykyisiä rakenteita kivuttomasti, eikä energiasiirtymä tapahdu käden käänteessä. Romahtavien talouksien keskellä se muuttuu yhä vaikeammaksi tehtäväksi.

Yhteiskunnilla on käytettävissään ainoastaan viheliäisiä vaihtoehtoja.

Sen lisäksi että poltamme öljyä energiaksi ja lämmöksi, pukeudumme öljyyn, syömme öljyn voimin kasvatettua ruokaa ja sivelemme öljyä myös itseemme. Kosmetiikan kemikaali- pitoisuuksia seuraavan CosmEthics-yhtiön keräämien tietojen perusteella lähes puolet EU:n alueella myytävistä kosmetiikkatuotteista sisältävät öljy- ja muovijalosteita.
Saksan puolustusvoimien eli Bundeswehrin teettämän tutkimuksen mukaan jopa 95 prosenttia ihmiskunnan kaikesta teollisesta tuotannosta kytkeytyy tavalla tai toisella öljyyn.

Edessämme häämöttää öljyntuotannon vääjäämätön hiipuminen. Se asettaa fossiilisista polttoaineista irtautumiselle ehdottoman takarajan – tavallaan välittömämmän ja ehdottomamman kuin esimerkiksi ”pelkkä” ilmastotavoitteissa pysyminen. Kyse ei nimittäin pohjimmiltaan ole ”vapaaehtoisesti” tehtävistä kulutusleikkauksista, vaan koviin resurssirajoihin sopeutumisesta. Mikäli minkäänlaisia mielekkäitä tulevaisuudennäkymiä halutaan ylläpitää, öljyriippuvuudesta on irtauduttava pian, ennen kuin se on lopullisesti myöhäistä.

Shiftin raportin käyttämän metaforan mukaan etenevä öljyn ehtyminen on ”lakaisukone”, joka saapuu vääjäämättä pyyhkäisemään tiehensä taloudet, jotka eivät ole kyenneet alentamaan öljyriippuvuuksiaan riittävällä tahdilla.

Aikataulu on kiirellinen. EU:n – maailman suurimman öljyntuontialueen – kohdalla fossiilisten polttoaineiden kulutuksen vuosittainen vähenentämistahti pitäisi saada 5 prosenttiin, jotta laskeva tuotanto ei ehtisi saada öljypohjaista taloutta kiinni. Tällä hetkellä tahti on n. 0,5 prosenttia vuodessa. Shiftin raportti varoittaakin, että kymmenen vuoden sisään EU:ta kohtaa vakava polttoainepula, mikäli toimiin fossiilisista irtautumiseksi ei ryhdytä heti.

Tämän uutisen luulisi kiinnostavan myös suomalaisia. Suomalainen talous ja yhteiskunta pyörii öljyllä, eikä energiasiirtymä etene täällä(kään) millään muotoa toivotussa aikataulussa.

Riippuvuus venäläisestä tuontiöljystä on taloutemme ikiaikaisia ongelmia. Muuttuvassa maailmantilanteessa siitä voi hyvin äkisti tulla merkittävä riippakivi. Venäjän energiaministeriö ilmoitti vuoden 2019 puolella, että ilman mittavia teknisiä uudistuksia ja verohelpotuksia Venäjän öljyntuotanto voi pudota jopa 40 prosentilla vuoteen 2035 mennessä.

Mikäli kasvava Kiina ja Intia imevät yhä suuremman osan venäläisestä tuotannosta omille markkinoilleen, Eurooppa – ja Suomi siinä mukana – saattaa jäädä suuren tuontitarpeensa kanssa nopeasti yksin.

Ympäristöaktivistit saattavat riemuita kevään mittaan käynnistyneistä öljyalan vaikeuksista; tarkoittavathan laskevat tuotantokäyrät vastaansanomattomasti, että fossiilisten polttoaineiden jälkeinen aikakausi on viimein käsillä.

Tilanne ei kuitenkaan ole yksioikoisen positiivinen. Fossiilienergian käyttö tullee tosiaan tulevina vuosina kääntymään pysyvästi laskusuuntaan, mikä sinällään lienee hyvä uutinen. Laskevien tuotantolukujen todellisuudessa ”kaiken” öljyn polttaminen käy mahdottomaksi. Esimerkiksi IPCC:n raporteissaan esittämä äärimmäinen  business as usual -skenaario tuskin voi enää toteutua – ainakaan mikäli keskitytään vain fossiilisten polttoaineiden käyttöön. Taloudet eivät yksinkertaisesti kykene pumppaamaan maasta kaikkea sitä öljyä (ja maakaasua sekä hiiltä), jota koko vuosisadan ajan jatkuva päästöjen kasvu edellyttäisi.

Öljyn loppuminen ei kuitenkaan ole automaattinen taikasauvan heilautus, joka itsestään vapauttaisi meidät kasvavien hiilidioksidimäärien ikeestä: mikäli lähestyviin polttoainepulaan ei onnistuta valmistautumaan ajoissa, yhteiskuntaromahdukset ja todennäköisesti syttyvät aseelliset konfliktit pitävät huolen siitä, että ympäristökysymykset putoavat yhteiskuntien prioriteettilistoissa pohjimmaiseksi. Tämän takia fossiiliriippuvuudesta irtautuminen on saatava etenemään välittömästi – sekä yksityisellä, yhteisöllisellä että yhteiskunnallisella tasolla.

* * *

Eräs kirjoista, joita yöpöydälläni tällä hetkellä makuutan, on Matthieu Auzanneaun Oil, Power and War: A Dark History. Opus on perusteellinen ja kiehtova öljyntuotannon historia. Samalla se on kuvaus siitä käsittämättömästä mustasta vallasta, jota öljyyn sisältyy; kuinka se on rakentanut koko modernin maailman, kuinka sen hankkiminen on ajanut sotia, imperiumeja, yhteiskunnallisia nousuja ja romahduksia. 

Teoksen lukeminen on lisännyt merkittävässä määrin ymmärrystäni nyt käsillä olevasta historiallisesta taitepisteestä. Vuonna 2018 Auzanneau kirjoitti:

Kuvitellaanpa, että riittävien varantojen puutteessa Yhdysvaltojen öljyntuotanto tai Kiinan hiilentuotanto kääntyy laskuun (mikä on sangen mahdollista). Tällöin joutuisimme – vapaaehtoisesti tai pakon edessä – kohtaamaan valtarakenteita ylläpitävät voimat: energiaa vaativan kasvun, kasvua vaativan energian sekä näistä kahdesta nousevan monimutkaisuuden, joka puolestaan ruokkii molempia. Kyseessä on kierre, joka syvetessään muuttuu yhä myrskyisämmäksi ja väkivaltaisemmaksi. Siitä irtautuminen edellyttäisi perustavaa siirtymää. Mutta selväpäisemmän yhteiskunnan rakentaminen tarkoittaa kestävämmän yhteiskunnan rakentamista.

Kertoo kaiketi suomalaisen median syvenevästä englanninkielistymisestä, ettei ranskalaisen Auzanneaun toimintaa ole huomioitu juuri missään mediassa. Tai sitten syyt ovat syvemmällä; ehkä sitä viestiä, jota Auzanneaun kaltaiset kirjoittajat välittävät, ei yksinkertaisesti haluta kuulla.

Olisiko viimein aika?

Lähteitä

Nafeez Ahmed: Venezuela’s Collapse Is A Window Into How The Oil Age Will Unravel. Insurge Intelligence, 1.2.2019.

https://medium.com/insurge-intelligence/venezuelas-collapse-is-a-window-into-how-the-oil-age-will-unravel-f80aadff7786

Matthieu Auzanneau: Oil, Power and War: A Dark History. Chelsea Green, 2019.

Art Berman: The Party Is Over For U.S. Shale And Energy Dominance. Forbes, 17.6.2020.

https://www.forbes.com/sites/arthurberman/2020/06/17/the-party-is-over-for-shale-and-us-energy-dominance/#3fab2c2a122c

Engineering News: Conventional Oil Peaked in 2008 – IEA. 18.1.2013.

https://m.engineeringnews.co.za/article/conventional-oil-peaked-in-2008-iea-2013-01-18/rep_id:4433

Financial Times: Russia makes its oil reserves work harder as output declines. 11.11.2019.

https://www.ft.com/content/6225ff10-ee9d-11e9-a55a-30afa498db1b

Alexander C. Kaufman: Falling Oil Prices Breathe New Life Into An Old Idea: Nationalize The Industry. Huffington Post, 23.4.2020.

https://www.huffpost.com/entry/oil-prices-nationalize-oil-companies_n_5ea0596ec5b6a486d0828f5b

Bethany McLean: The Next Financial Crisis Lurks Underground. New York Times, 1.9.2018.

https://www.nytimes.com/2018/09/01/opinion/the-next-financial-crisis-lurks-underground.html

Simon Michaux: Oil from a Critical Raw Material Perspective. Geologian tutkimuskeskus, 2019.

https://tupa.gtk.fi/raportti/arkisto/70_2019.pdf

Oil and Gas Journal: Recoverable oil loses 282 billion bbl as COVID-19 hastens peak oil. 17.6.2020.

https://www.ogj.com/general-interest/economics-markets/article/14178049/recoverable-oil-loses-282-billion-bbl-as-covid19-hastens-peak-oil

Douglas B. Reynolds: Soviet Economic Decline: Did An Oil Crisis Cause The Transition In The Soviet Union? The Journal of Energy and Development, Vol. 24, No. 1 (Autumn, 1998), pp. 65-82.

https://www.jstor.org/stable/24808741

The Shift Project: The European Union can expect to suffer oil depletion by 2030 – a prudential prospective analysis. The Shift Project, 2020.

https://theshiftproject.org/wp-content/uploads/2020/06/Study_Risk-supply-Europe_TSP-with-Rystad-Data.pdf

Talouselämä: Öljy-yhtiöiden taloudellinen ahdinko syvenee Yhdysvalloissa – Liusketuotannon pioneeri Chesapeake konkurssivaarassa. 29.6.2020.

https://www.talouselama.fi/uutiset/oljy-yhtioiden-taloudellinen-ahdinko-syvenee-yhdysvalloissa-liusketuotannon-pioneeri-chesapeake-konkurssivaarassa/91bfb38e-173a-40c2-83d5-c956a29caea8

Tero Toivanen: Kuka haluaa takaisin normaaliin? Tutkijaliiton blogi, 6.5.2020.

https://tutkijaliitto.wordpress.com/2020/05/06/kuka-haluaa-takaisin-normaaliin/

Gail Tverberg: Why oil prices can’t rise very high, for very long. Ourfiniteworld.com, 19.4.2019.

https://ourfiniteworld.com/2018/04/19/why-oil-prices-cant-rise-very-high-for-very-long/

Tere Vadén: Öljy koronakriisin ensikuukausina. Politiikasta.fi, 2.7.2020.

https://politiikasta.fi/oljy-koronakriisin-ensikuukausina/

Jaa tämä:

Saako tuotteiden nimiä ja pakkauksia muuttaa?

Maailma muuttuu ja yritysten toimintaympäristö siinä ohessa. On vain normaalia, että tuotemerkkejä päivitetään ajoittain eikä sitä pitäisi pelätä.

Muistatte varmasti Brunbergin perinteiset N******nsuukot, joiden nimestä ja pakkauksesta on käyty keskustelua jo pitkään. Vuonna 2001 yhtiö muutti makeisen nimen ihan vaan Suukoksi ja pakkauksen hahmot hieman vähemmän karikatyyrisiksi. Lopulta tänä vuonna myös pakkausta muutettiin kunnolla ja tämä yli 70 vuotta Porvoossa valmistettu herkku sai pakkaukseensa kuvan – ta-daa! –Porvoon vanhasta kaupungista.

Vuonna 2004 Valio myi jäätelötuotantonsa elintarvikejätti Nestlélle. Siinä meni sekä Pingmiivi että Eskimo samassa kaupassa.
Voima-lehti kommentoi kauppaa tuoreeltaan vastamainoksella. Tuolloin Nestlé oli yhä kansainvälisen vauvanmaitokorvikeskandaalin keskellä: Yhtiön edustajat olivat myyneet korvikepulveria äideille joilla ei ollut puhdasta juomavettä saatavilla ja tämän johdosta vauvoille juotettiin likaiseen veteen sekotettua korviketta. Yhtiö jatkoi toimintaa vuosia, vaikka sen seurauksena lukemattomat lapset sairastuivat ja kuolivat.

Kaikkien näiden muutosten myötä huuto julkisuudessa on ollut melkoista. Kun ”mitään ei saa enää sanoa”, pitäisi monien kommentaattorien mielestä yrityksen oikeutta nimetä tuotteitaan rajoittaa.

Parhaillaan sama keskustelu velloo Eskimo-jäätelön ympärillä. Jotenkin mystisesti vaikuttaa siltä, että kansainvälisen megayhtiön oikeus vaihtaa tuotteensa nimeä liittyy sananvapauteet. Että ei saa sanoa ”eskimo”, vaikka Suomessa sanalla ei ole (monien mielestä) rasistisia konnotaatioita.

Hieman epäilen, että näiden jäätelöiden ja suklaamakeisten nimenmuutoksista kauhistuneiden joukosta löytyy mittavaa päällekäisyyttä.

Ehkäpä kansainvälisillä markkinoilla toimiva Nestlé ja sen puolesta jäätelöt valmistava Froneri Finland ovat vain katsoneet, että nämä mahdollisen kontroversiaalit tuotenimet ovat alttiita kritiikille ja ovat tehneet ihan normaalin arvion tuotemerkistä ja siihen liittyvistä riskeistä.

Käsittääkseni riskianalyysit ja tuotemerkkien uudistaminen ovat molemmat hyvinkin normaaleja osia yritystoimintaa.

Tätä mainosta katsoessa on hyvin vaikea kieltää Aunt Jemima -brändin juuret syvän rasistisessa kulttuurissa. Mikään määrä valkopesua (hitto mikä termi) ei pese tätä historiaa tuotemerkistä ja joskus on vaan parempi siivota vanhat sotkut pois ja aloittaa alusta.

Ihan tässä hetki sitten kuulimme myös, että Uncle Ben’s ja Aunt Jemima -brändejä ollaan päivittämässä Yhdysvalloissa. Monien kommentoijien mukaan nuokin päätökset olivat ihan vääriä. Koska moni suomalainen ei ole erityisesti penerhtynyt kyseisten brändien historiaan, niin kerrataan hieman.

Uncle Ben’s -hahmo on puettu etelävaltioista tuttuun palvelusväen pukuun ja termillä uncle (setä) on viitattu alentavasti tummaihoisiin miehiin. Ben-setä on siis ollut alistajien palvelija. Kun otamme huomioon orjuuden historian Yhdysvalloissa, on lähinnä hämmentävää, kuinka pitkään tätäkin brändiä on pidetty pystyssä, vaikka täällä Suomessa ymmärrettävästi kuvaan ja nimeen sisältyvä rasismi ei olekaan niin ilmeistä.

Meillä Suomessa vähemmän tuttu Aunt Jemima -brändi puolestaan on lainannut nimensä vanhasta rasistisesta Old Aunt Jemima -laulusta. Ensimmäinen Aunt Jemimaa -tuotepakkauksissa esittänyt nainen syntyi orjuudessa eikä ilmeisesti koskaan saanut kohtuullista korvausta tästä(kään) työstä.

Jos paheksumme näiden, syvältä yhdysvaltalaisen rasismin syövereistä ponnistavien brändien uudistamista, niin mitä me oikeastaan paheksumme? Onko parempi olla puuttumatta vanhoihin synteihin kuin myöntää ne, pyytää anteeksi ja yrittää olla parempi jatkossa?

Tarkoittaako tämä Raision päätös poistaa viittaukset kansallispukuun Elovena-tytön vaatteista sitä, että jatkossa emme kykene käymään suomalaisuuteen liittyvää keskustelua sen kautta? Ehkä Leinonen ennakoi tätä jo vuonna 2009 maalaamassaan Loppu-teoksessa.

Tässäkin kohdassa on vielä kertaalleen tärkeää muistaa, että kyse ei ole sananvapaudesta. Edellä mainitut yhtiöt ovat saaneet myydä tuotteitaan ihan rauhassa. Brunbergin toimitusjohtaja jopa kertoi että yhtiön saama palaute nimenmuutoksesta oli ”lähes sataprosenttisesti vastustava”. Rasistisen termin käyttöä vaativan kovaäänisen vähemmistön yrityksistä huolimatta Brunberg kuitenkin toi perinteisen herkkunsa 2000-luvulle. (Seuraavaksi yhtiö voisi kyllä tehdä vegaanisen ja reilun kaupan kaakaosta valmistetun version tuotteesta, kiitos vaan. Se vasta olisikin 2000-lukua.)

Ja jos jo pidempään on käyty keskustelua siitä, edustaako Elovena-tytön (nainenhan siinä pakkauksessa oikeasti kyllä on) hahmo suomalaisuutta, niin jopas nousi huuto siitä, kun yhtiö päivitti hänen (fantasia)kansallispuvun neutraalimmaksi. Tehdystä muutoksesta saa olla minun puolesta mieltä jos toistakin, mutta ei tämäkään taivu sananvapauskysymykseksi tai esimerkiksi siitä, että ”mitään ei saa enää sanoa”.

Mutta ehkä kyse oikeasti ei ole jonkun tasaisin väliajoin vaihtuvan elintarvikkeen nimestä vaan siitä, että joidenkin mielestä asioiden ei vaan pitäisi muuttua. Kaoottinen ja muuttuva maailma, jossa media syyltää ahdistavaa uutista toisen perään saattaa olla pelottava paikka. Ja silloin tuttu ja turvallinen kaurapuuro tai herkku (tai pelkkä ajatus niistä) voivat luoda turvallisuuden tunnetta. Silloin kyse ei olekaan sen yksittäisen tuotemerkin muuttumisen aiheuttamasta pelosta vaan siitä, että laajempi pelko sattuu sopivasti paikallistumaan johonkin melko satunnaiseen elintarvikkeeseen. Ehkä se pelko siitä, että ”mitään ei saa enää sanoa” onkin pelkoa siitä, että jatkossa ei sovi sanoa mitä tahansa. Maailma kuitenkin muuttuu meidän haluista välittämättä ja tuulimyllyjä vastaan taistelemisen sijaan kannattaisi ehkä seurata muutosta ja pyrkiä ymmärtämään sen taustoja.

On tietenkin myös mahdollista, että jonkun tutun ja turvallisen brändin myöntäminen ongelmalliseksi on vaikeaa senkin takia, että silloin pitäisi tunnistaa ja tunnustaa se alkupäräinen ongelma. On ehkä helpompi hakata näppäimistöä raivon vallassa kun karkkia ei enää myydäkään rasistisella nimellä kuin myöntää nimen rasistisuus ja mahdollisesti oma sokeus sille.

Jaa tämä:

Vapaustaistelijoita ja terroristeja

Turkki pommitti jälleen terroristeiksi nimittämiään kurdeja pohjois-Irakissa. Samoja kurdeja on ylistetty taistelusta Saddam Husseinia ja Isisiä vastaan.

Turkin ilmavoimien koneet pommittivat kesäkuun 15. päivänä yhteensä 81 kohdetta pohjoisessa Irakissa. Normaaliin tapaan maan puolustusministeriö  ilmoitti iskujen kohdistuneen ”terroristeihin”.

Vielä hetki sitten näitä kurdeja ylistettiin ympäri maailman siitä, että he olivat tampanneet terroristijärjestö Isisin maan rakoon. Vuosituhannen taitteessa he saivat osakseen suitsustusta ja tukea taistellessaan Saddam Husseini hirmuhallintoa vastaan.

Suomalaiset ovat kouluttaneet aivan viime aikoina näitä samoja kurditaistelijoita Irakissa osana kriisinhallintaoperaatiota.

Irakin lentokieltoalueet ehtivät olla voimassa hieman yli 12 vuoden ajan maaliskuusta 1991 maaliskuuhun 2003.

Ystäväni paikallisti 2000-luvun alussa kurdien tilanteen hulluuden juuri Turkin ja Irakin väliseen rajaan, jonka eteläpuolella ylläpidettiin lentokieltoaluetta Irakin viimeisimpien sotien välillä. Hän totesi, että kurdit ovat ainoa kansa, jota Nato yhtä aikaa suojelee ja pommittaa.

Eli Pohjois-Irakissa kurdit olivat Saddamia vastustavia sankareita ja Naton lentokoneet suojelivat heitä (toki tähän liittyi paljon ongelmia, ei mennä niihin nyt). Samaan aikaan rajan pohjoispuolella Nato-maa Turkin koneet puolestaan pommittivat samoja kurdeja.

Naton vinkkelista kurdit olivat samaan aikaan sekä liittolaisia että vihollisia. Schrödinger much?

Tämä sama hulluus näkyi myös vuonna 2019, kun presidentti Trump päätti yllättäen vetää maansa joukot Syyriasta. Päätöksellään hän jätti kurdiliittolaisensa ilman suojaa ja Turkki hyödynsikin tilanteen aikailematta ja hyökkäsi kurdien kimppuun.

Samalla, kun Turkin joukot taistelevat asein kurdeja vastaan rajojensa sisä- ja ulkopuolella on maassa muuten syösty vallasta kurdipormestareita ja parlamenttiin äänestettyjä kansanedustajia on pidätetty.

Vuonna 2009 ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) kertoi haliavansa Suomesta rauhanvälittämisen suurvallan. Samaa ovat toivoneet monet muutkin, ja presidentti Ahtisaaren työtä tykätään tietenkin ylistää.
Rauhantyö kuitenkin vaatii resursseja – joskin paljon vähemmän kuin sotiminen – ja määrätietoisuutta. Myös johdonmukaisuus tukisi sitä. Johdonmukaisuuden puutetta osoittaa, että viime vuosina rauhanjärjestöjen tukia on leikattu toistuvasti.
Timo Soinin (ps./sin.) alaisuudessa ulkoministeriö leikkasi rauhaa ja turvallisuutta tutkivan ajatushautomo SaferGloben yleisrahoituksen kokonaan. Leikattuaan SaferGloben rahat Soini ilmoitti, että Suomi ja Turkki jakavat yhteiset demokraattiset arvot.
Vielä syksyllä 2019 Anti Rinteen (sdp.) hallitus myönsi aseidenvientiluvan Turkkiin. Pian tämän jälkeen Turkki hyökkäsi kurdiväestön kimppuun Pohjois-Syyriassa.Kenellekään kansainvälistä politiikkaa edes pintapuolisesti seuraavalle Turkin kurdeihin kohdistama aggressio ei ole voinut tulla yllätyksenä.
On vaikea olla näkemättä ristiriitaa siinä, että Suomi samalla juhlii itse itseään rauhan suurvaltana ja leikkaa rauhantyön resursseja. Vielä räikeämmäksi ristiriidan tekee se, että Suomen valtion merkittäviltä osin omistamien Patrian ja Lapuan kaltaiset asekauppiaat myyvät aseita konfliktialueille ja hallituksille, jotka viis veisaavat ihmisoikeuksista.

Meihin tämä kaikki liittyy monella tavalla. Turkki on esimerkiksi ollut merkittävä kauppakumppani suomalaiselle aseteollisuudelle. Maa on ollut viime vuosina Suomen suurin asekauppakumppani yhdessä Arabiemiraattien kanssa.

Turkin hyökättyä Pohjois-Syyriaan vuonna 2019 Suomen hallitus linjasi, että uusia aseidenvientilupia maahan ei enää myönnetä. Tästä huolimatta aseita ja asetarvikkeita on virrannut Suomesta Turkkiin tuon jälkeenkin: aikaisemmin myönnettyjä vientilupia ei näet ole peruttu. Suomalaista asekauppaa seuraavan ja tutkivan SaferGlobe Kari Paasonen kommentoi tätä.

”Suomen laki sanoo, että lupa voidaan perua, jos tilanne muuttuu merkittävästi. Näin ei kuitenkaan oikeastaan tehdä. Jos katsotaan asiaa konfliktin jatkumisen ja ihmisoikeuksien näkökulmasta, myös tämä voi vaikuttaa kummalliselta.”

”Jos uudet luvat jätetään myöntämättä siksi, että ei haluta viedä sotatuotteita sotaa käyvään maahan, niin silloin tuntuisi loogiselta, että jo myönnetyt luvat peruttaisiin. Ilmeinen syy olla perumatta lupia on, että aseteollisuus vastustaa tätä”, Paasonen jatkoi edelleen.

Suomalaisten aseiden ohella myös suomalaiset turistit ovat kelvanneet Turkille. Matkailu onkin yksi maan merkittävimmistä tulonlähteistä ja turistien tuomille rahoille onkin käyttöä koska esimerkiksi sotiminen on tunnetusti kallista puuhaa. 

Toukokuussa Turkin ulkoministeriö lähestyikin kymmeniä maita, myös Suomea, kirjeitse ja ja toivotteli turisteja tervetulleiksi vielä tänä kesänä. Kiirehtiminen on ymmärrettävää, sillä turismi on tuonut maahan arviolta 30 miljardin euron tulot vuosittain ja korona on pistänyt nuo rahahanat kiinni.

Kuluttajille tulee helposti kiusaus olla miettimättä kulutuspäätöksiin liittyviä laajempia kysymyksiä. Onko esimerkiksi hyväksyttävää lomailla sellaisessa maassa, joka polkee ihmisoikeuksia? Turismi on ollut pitkään Turkin valtiolle merkittävä tulonlähde ja niillä tuloilla on osaltaan taas rahoitettu loputonta sotaa kurdeja vastaan.
Mikä on Turkin-lomia varaavien turistien vastuu tässä prosessissa?

Turismiin liittyy paljon ongelmia, joista monista on viime vuosina puhuttu paljonkin. Barcelonan ja Berliinin kaltaisissa kaupungeissa turistit ovat tallanneet paikalliset jalkoihinsa ja ”aitoja” kokemuksia hakevat matkalaiset ovat pumpanneet asumisen hintaa ylös. Toisaalta turismiin liittyvä lentomatkailu ja sen päästöt ovat ylitsepääsemätön ongelma.

Paikalliskulttuurin ja ympäristöongelmien ohella olisi hyvä huomioida myös se, mitä matkoille jätetyt eurot tukevat. Niin kauan, kun Turkilla riittää rahaa lennättää hävittäjiä, nuo hävittäjät myös lentävät, eikä esimerkiksi EU:n protestoinneilla ole ollut kummoistakaan painoarvoa.

Ei ole tyystin väärin sanoa, että kun turistit lentävät, myös hävittäjät lentävät. Mikäli turistit jättäisivät palaamatta Turkkiin ja ilmoittaisivat syyksi haluttomuuden tukea maan sotaisaa politiikkaa, saatettaisiin viestiä jopa kuunnella.

Ja niin, tietenkään Turkki ei ole alkuunkaan ainoa suomalaisten suosima matkakohde, jonka ihmisoikeustilanne on hirvittävä.

Vaatteet on mun aatteet. Pohjois-Syyrian tilannetta on kommentoitu perinteiseen tapaan t-paitojen printeissä. Myös logoparodioita on nähty, ohessa The North Face -brändistä.
Jaa tämä:

Kevytyrittäjät koronakriisin rattaissa

Alustataloutta hyödyntävät yritykset onnistuvat toimintamallinsa ansiosta välttämään lomautukset, mutta mitä se kertoo työtä tekevien asemasta?

Koronakriisi ehti ajaa koko yksityisen sektorin valtaviin ongelmiin ja sai talouden kriisiin vain muutamissa viikoissa. Ihmisten liikkumisvapauksien rajaaminen romahdutti kysynnän ja johti valtaviin määrin lomautuksiin hyvin lyhyen ajan sisällä.

Koronaepidemia on ainutlaatuinen verrattuna aikaisempiin maailmanlaajuisiin talouskriiseihin joista viimeisimpänä muistetaan vuoden 2008 finanssikriisi. Talouden rakenne on muuttunut niin, että etenkin 2000-luvun toisella vuosikymmenellä alustataloutta hyödyntävät yritykset – joista Suomessa tunnetuimmat Foodora, Wolt ja Uber – ovat nousseet yhä tärkeämpään asemaan työllistäjinä ja palveluiden tarjoajina yhteiskunnassa.

”Kaikki työntekijät ovat tasa-arvoisia, mutta toiset työntekijät ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.” Wolt on yksi niistä alustatalousyrityksistä, joka on minimoinut työntekijöiden määrän muuttamalla perinteisen työsuhteet yksittäisten työtä tekevien henkilöiden kanssa tehtäväksi yhteistyöksi. Tässä järjestelyssä työntekijää kutsutaan hieman orwellilaisesti ”lähettikumppaniksi”. Lähettikumpaaneilla ei ole samoja oikeuksia kuin työntekijöille ja he ovat vaarassa pudota hyvinvointivaltion turvaverkon silmien läpi – tai kokonaan ohi verkosta.
Wolt ei tietenkään ole yksin ongelman keskiössä. Kyseessä on enemmänkin rakentellinen vika ja yhteiskunnan turvaverkkoja tulisikin korjata niin, että ne huomioivat uudet tavat teettää työtä.

Vaikka talouskriisi osuukin yhtälailla alustataloutta hyödyntäviin kuin perinteisiinkin yrityksiin niin säästöihin tähtäävät toimenpiteet eroavat merkittävästi toisistaan. Perinteisemmät yritykset ovat joutuneet turvautumaan massalomautuksiin toimintansa turvaamiseksi mutta vastaavaa ei ole vaadittu alustatalouden piirissä operoivilta yrityksiltä. Lomauttaa ei tarvita kun työtä tekevät eivät ole työsuhteessa.

Alustatalous on sen verran uusi tapa teettää työtä ettei yhteiskunnan rakenteita ole saatu vielä synkronoitua sen toimintalogiikkaan. Tavallisesti työntekijän palkasta maksetaan sivukuluja joihin luetaan esimerkiksi työeläke-, sairaus- ja työttömyysvakuutusmaksut. Vaikka alustataloudessa työskentelevä henkilö vaikuttaakin ulkopuolisesti tavalliselta työntekijältä pukeutuessaan yrityksen logoilla varustettuihin työvaatteisiin niin heidät lasketaan kuitenkin niin kutsutuksi kevytyrittäjiksi. Kevytyrittäjille on räätälöity omia laskutuspalveluja joilla hoidetaan ”yrityksen” kirjanpito ja verotus ilman, että joutuu perustamaan esimerkiksi toiminimeä.

Kevytyrittäjä ei ole samalla tavalla automaattisesti oikeutettu työttömyys- tai sairauskorvauksiin kuin palkkatyössä oleva. Yrittäjille on olemassa oma eläkevakuutus-järjestelmänsä eli YEL-vakuutus. Voimassa olevalla YEL-vakuutuksella on mahdollista hakea Kelalta sairauspäivärahaa lääkärin todistuksella. Vakuutus myös kerryttää yrittäjälle eläkettä tulevaisuuden varalta.

Voima haastatteli Woltille ruokalähettinä toimivaa ”Tommia”, joka suostui antamaan haastattelun anonyyminä. Hän on työskennellyt yritykselle Etelä-Suomen alueella vuodesta 2016. Tavoitimme hänet lähettien itsensä aloittaman Justice4Couriers-kampanjan kautta. Kampanjan tarkoituksena on parantaa alustataloudessa työskentelevien ruokälähettien työoloja ja -ehtoja.

”Alkuaikoina tästä työstä tienasi huimasti enemmän kuin nykyisin. Aluksi palkka oli yli 2000 euroa kuussa ja kerran töitä oli niin paljon, että pääsin jopa 3000 euron kuukausiansioon. Nyt lähettejä on enemmän ja palkkioita on alennettu,” Tommi kertoo.

Tommi tienaa tällä hetkellä kuukaudessa bruttona 1400 euroa eli ennen pakollisten verojen ja muiden kulujen vähentämistä. Aikaisemmin hänellä oli voimassa YEL-vakuutus mutta se jäi pois sillä noin 1500 euron vuosittaiset kulut olivat liian suuret nykyiseen palkkatasoon nähden. YEL-maksut osuvat kipeästi pienituloiseen palkansaajiin. Verkosta löytyvien vakuutusyhtiöiden laskurien mukaan keskimääräinen YEL-maksu esimerkiksi 2000 euron kuukausituloilla maksaisi 376 euroa kuukaudessa aloittelevalle yrittäjälle. Neljä vuotta alalla ollut maksaa samoilla tuloilla jo 482 euroa kuukaudessa.

Wolt on Suomessa perustettu kansainvälinen teknologiayritys, joka välittää ravintolaruokaa asiakkaille. Yritykselle työskentelee yli 20 000 lähettiä 22 eri maassa. Lähetit eivät ole työsuhteessa yritykseen vaan he ovat niin sanottuja ”lähettikumppaneita” joista osa tekee töitä täyspäiväisesti, kun osalle se on sivutuloa esimerkiksi muun työn tai opiskelun ohella. Woltin mukaan lähettien keskimääräinen palkkio tunnilta oli noin 14 euroa huhtikuun alkupuolella.

Alustatalouteen perehtynyt yhteiskuntatieteiden tohtori ja Kalevi Sorsa -säätiön hankevastaava Maija Mattila pitää YEL-maksujen suuruutta erityisesti pienituloisille pienyrittäjille ongelmallisena.

”Periaatteessa meillä on olemassa oleva järjestelmä jossa lähetit vakuuttavat itsensä. Niin sanottu alivakuuttaminen on yleinen ongelma yksinyrittäjillä joihin myös esimerkiksi ruokalähetit yleensä kuuluvat. Monella ei tämän seurauksena ole taloudellista mahdollisuutta olla pois töistä. Tämä on leimallisesti alustatalouteen liittyvä piirre,” Mattila sanoo.

Koronakriisi aiheuttaa ymmärrettävästi huolta omasta ja muiden terveydestä. Tämä on saanut aikaan sen, että suhtaudumme entistä varautuneemmin pieneenkin yskäisyyn julkisessa tilassa. Ennen kuin kriisi Euroopassa levisi käsiin ohjeistettiin ihmisiä jäämään hyvin pienellä kynnyksellä pois töistä mikäli tunsivat olonsa vähänkin kipeäksi. Tällä haluttiin ehkäistä sitä, että taudit eivät olisi päässeet leviämään työpaikoilla toisiin ihmisiin.

Koronaviruksen tapainen yhteiskunnan sulkeva epidemia tuo näkyvästi esiin millainen on eri yhteiskunnallisissa asemissa elävien ihmisten kyky ottaa vastaan kriisitilanteen tuomia iskuja. Moni kevytyrittäjä jolla ei välttämättä toimeentulo riitä itsensä vakuuttamiseen joutuukin punnitsemaan vaihtoehtoja sen välillä, että vältteleekö ihmiskontakteja ja menettää tuloja vai ottaako riskin ylläpitääkseen toimeentuloaan.

Wolt on reagoinut lähettiensä mahdollisiin koronan vaikutuksesta johtuviin tulonmenetyksiin käynnistämällä Covid-19 Partner Support Program -nimeä kantavan ohjelman. Ohjelman avulla lähetit ovat oikeutettuja rahalliseen korvaukseen, jonka Wolt maksaa läheteilleen mikäli heillä todetaan koronatartunta tai terveysviranomainen on määrännyt heidät karanteeniin esimerkiksi ulkomailta palattuaan. Ohjelman kautta saatava tuki maksetaan YEL-sairauspäivärahan päälle. Woltin perustaja ja yhtiön kehitysjohtaja Juhani Mykkänen kertoo hakemuksia tulleen alle 10 joista kaikille on myönnetty korvaus.

Pandemia on kuitenkin edennyt siihen pisteeseen, ettei ihmisille voida enää laajamittaisesti tehdä koronatestejä. Tämä ei Mykkäsen mukaan ole myöskään ongelma mikäli lähetillä on vain esittää jonkinlaista lääkärin kirjoittamaa dokumenttia esimerkiksi määrittelemättömästä keuhkosairaudesta vaikka varsinaista diagnoosia ei olisikaan. Pelkkä puhelinsoitto flunssasta ei riitä korvauksen saamiseen.

”Meillä on tämä kyseinen konsepti käytössä 22 maassa ja korvaussumma vaihtelee ansion mukaan. Kun käynnistimme tämän emme osanneet yhtään arvioida sitä kuinka paljon hakijoita tulee ja hakevatko myös ne jotka ovat esimerkiksi viime kesänä tehneet kolme keikkaa meille. YEL:iin liittyvät epäkohdat sairauskorvauksista valitettavasti koskevat kaikkia yrittäjiä,” Mykkänen sanoo.

Tutkija Maija Mattilan mukaan Woltin järjestelmä on kuitenkin tyhjää parempi. Se ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa jos on vaikka vain vähän kipeä.

”Täytyy kuitenkin muistaa, että monissa työpaikoissa voi olla pois töistä omalla ilmoituksella ja etenkin koronan aikana tätä aikaa on pidennetty useissa paikoissa jopa viikkoon. Työsuhde on myös tapa jolla turvataan sosiaaliturva ja annetaan mahdollisuus neuvotella työehdoista. Alustatalousfirmat eivät ota koko pakettia joka tulisi työnantajavelvoitteen mukana,” Mattila sanoo.

Woltin kumppanina – eli ruokalähettinä – työskentelevä Tommi kertoo, että hänen kaltaisten kevytyrittäjien huono sairausturva ajaa siihen, että osa työskentelee sairaana. Ilmiö yleistyy etenkin jos työn tekijä ei ole YEL-vakuutuksen piirissä. Hän kertoo tavanneensa työpäivän aikana joitakin kipeinä työskenteleviä lähettejä joista pahimmin sairas kertoi olleensa 38 asteen kuumeessa.

Lähetin ja Woltin välinen sopimus kieltää kuljettamisen, jos potee tarttuvaa sairautta, mutta käytännössä itsenäisesti työskentelevän ihmisen terveyttä on hyvin vaikea ellei mahdotonta valvoa. Lähettejä ja asiakkaita suojellaan mahdolliselta tartunnalta tällä hetkellä minimoimalla ihmiskontaktien määrä ruokatoimituksessa ja korvaamalla läheteille hygieniatarvikkeita joita Wolt on tilannut reilusti.

Myös ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Kehitysjohtaja Juhani Mykkänen kertoo että Woltilla on aito halu parantaa lähettiensä asemaa. Yritys on vakuuttanut lähetit tapaturmien varalta vaikka se ei olisikaan pakollista. Hän korostaa myös sitä kuinka olennainen osa yrityksen toimintamallia on lähettien vapaus päättää siitä milloin tekee työtä. Tämä vapaus vain on ristiriidassa nykyisen lainsäädännön kanssa jossa vaaditaan esimerkiksi työvuorolistojen olemassaoloa.

Myös Mattila näkee tutkijana tilanteen samalla tavalla kuin Mykkänen eli uudenlaisten työn teettämisen mallien yleistyminen tulee vaatimaan muutoksia niin yhteiskunnilta kuin yrityksiltä. Mattila pitää hyvänä Woltilta aiemmin tullutta tietoa siitä, että yritys selvittää mallia, jossa osa läheteistä voisi säilyä toimeksiantosuhteisina, ja osa työstä järjestettäisi työsuhteessa, kunhan valinta on lähettien itsensä tekemä.

”Se voisi toimia esimerkiksi opiskelijoiden kohdalla, jotka haluavat tehdä joustavasti töitä ja katsoa sopivassa välissä, että tarjoaako sovellus keikkaa. Päätoimiset lähetit taas saisivat työsopimuksen myötä lisäturvaa. Voisiko yksi ratkaisu työvuorolistojen laatimisen vaikeudesta olla, että asian siirtäisi läheteille itselleen ja antaisi heidän suunnitella omat työvuoronsa?” Mattila pohtii.

Ehdot ja tapa joilla alustataloutta hyödyntävät yritykset teettävät töitä poikkeavat hyvin paljon toisistaan. Jo pelkästään Woltin ja sen pääkilpailijan Foodoran välillä on merkittäviä eroja. Foodoran sovelluksen algoritmit esimerkiksi rankaisevat mikäli lähetti ei pysty toimittamaan riittävää määrää lähetyksiä perille ja tarjoaa jatkossa vain huonompia työvuoroja. Lähetit käyvät jopa kauppaa keskenään näistä työvuoroista.

Woltin Mykkänen toivoisi, että alalle määriteltäisiin selkeät ja reilut yhteiset pelisäännöt.

“Tavoitteenamme on, että Suomessa löydettäisiin alustatyöhön malli, jossa yhdistyvät joustava työ ja hyvät turvaverkot. Joko pitää luoda nykyistä joustavampi työsuhdemaailma, tai sitten pitää parantaa turvaa toimeksiantosuhteisille ihmisille, joilla on jo joustavuutta. Alustatyötä tekevän asema ei saa olla kiinni yksittäisten yritysten arvoista,” Mykkänen sanoo.

Suhteellisen tuoreena ilmestyksenä palvelukenttään on ilmestynyt Sanoman ja Helsingin Sanomien oma jakelupalvelu EarlyBird, jossa sanomalehtien aamujakelu on siirretty postin palveluksessa olevilta työntekijöiltä alustatalouden kautta työskenteleville EarlyBird-jakajille. Tutkija Maija Mattilan mukaan EarlyBirdin tapauksessa ei ole kyse enää asiallisesta työn teettämisestä. Yrityksen toimintaa on vaikea perustella valinnanvapaudella jos jakelualueet ja -ajat ovat suhteellisen vakiot.

Yrittäjyyskasvatus on ollut jo pitkään keskeisessä asemassa suomalaisessa peruskouluopetuksessa. Tuoreimman Nuorisobarometrin mukaan yhä suurempi osa nuorista sanoo haluavansa kokeilla yrityistomintaa työuransa aikana. Kolme neljästä vastaajasta uskoo yrittäjyyden yleistyvän tulevaisuudessa ja kaksi kolmesta näkee yrittäjämäiselle asenteelle tarvetta kaikessa työssä.

Yrittäjyys todennäköisesti yleistyy tulevaisuudessa kuten nuoret uskovat, mutta toteutuvatko yrityskasvatuksen päämäärät mikäli ihmiset joutuvat tekemään yrittäjän ehdolla töitä työsuhteen kaltaisissa olosuhteissa? Koronakriisin myötä yksinyrittäjien heikkoon yhteiskunnalliseen asemaan on havahduttu. Pääministeri Sanna Marinin hallituskin reagoi ripeästi vallitsevaan tilanteeseen päättämällä myöntää työttömyysturvan suoraan myös niille yrittäjille joiden yrittäjätulo on romahtanut, eikä ylitä enää kuukaudessa 1089,67 euroa.

Nähtäväksi jää onko askel kohti turvattua yrittäjyyttä pysyvä vai palataanko takaisin vanhaan sitten kun kriisi joskus tulevaisuudessa hellittää.

Jaa tämä:

Hyvästit Stockmannille ja Hulluille Päiville?

Kaatuuko Stockmann koronaan ja pitäisikö meidän harmitella tuon ikonin perään? 

Hullut Päivät ovat muodostuneet jonkun sorttiseksi institutioksi ja ikoniksi. Epäilemättä nuo glorifioidut alennus-/varastomyynnit olleet merkittävä tulonlähde Stockmannille. Hullujen Päivien konseptihan on perustunut siihen, että ”tyyriiksi” ja ”fiiniksi” mielletty tavaratalo täytetään hetkeksi tavaralla, joka on ”edullista” ja ”saavutettavissa”. 

Vuodesta toiseen kansa on parveillut hysteerisenä ostamaan pääasiassa melko normihintaista tavaraa, jota eivät ehkä edes tarvitse. Vuosia talous- ja konseptiongelmien kanssa paininut tavaratalo on epäilemättä odottanut näitä riehoja, jotka ovat tarjonneet helpotusta itseään pala palalta myyneen yhtiön kassakriisille. 5.4.2020 päättyneet Hullikset olivat sikäli poikkeukselliset, että ne järjestettiin koronan takia myös verkossa. Ja verkko on ollut se toiminta-alusta, jota Stocka ei ole oikein missään vaiheessa saanut hallintaansa.

6.4. Stockmann hakeutui yrityssaneeraukseen, kassa on tyhjä.

Klassikot kestävät aikaa. Tämä Voiman vastamainos on tehty vuosia sitten. Erityisen ajankohtainen se on päivänä, jossa juuri Hullut Päivät maaliin saattanut Stocka hakee yrityssaneeraukseen.

On varmaan ihan perusteltua todeta, että Hullut Päivät ovat nojanneet ensisijaisesti kuluttajien joukkopsykoosiin. Väki on lietsottu hysterian partaalle täydessä tavaratalossa maanisten kuulutusten luodessa tunnelmaa. Henkilökunnan ohella hulluuteen lietsomista ovat tehneet myös kuluttajat toiset toisilleen ja liskoaivojen metsästysvaistot on kanavoitu vimmaiseen kilpailuun t-paidasta tai maljakosta.

Oikeastihan niiden muutamien oikeiden alennusten väliin on pakattu loputtomat kasat vartavasten tilattua, usein tarpeetonta ja huonolaatuista ryönää. Ja kuluttajat tappelevat kuuliaisesti nenäliinapaketeista tai kalsareista, vaikka samalla hinnalla saisi vastaavia 365 päivänä vuodesta.

Vaikka Stocka on monella tavalla osa kansallista historiaa ja kulttuuriperimää, en välttämättä itke tämän turhuuksien rovian perään, mikäli se ottaa sammuakseen.

Kaikki eivät tietenkään näe tätä kulutushysteriaa joukkopsykoosina tai millään tavoin ongelmallisena. Päinvastoin. Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n puheenjohtaja Pekka Lundmark kantoi huolta siitä, että kriisin keskellä ostamisen välttely olisi itsessään psykoosi.

”Nyt olisi hirveän tärkeätä, että emme luo joukkopsykoosia, jossa kaikki lopettavat talouden pyörien pyörittämisen. Niiden yritysten ja kuluttajien, joilla suinkin on siihen mahdollisuus, kannattaisi jatkaa kuluttamista.”

En tiedä joukkopsykooseista, mutta itse olen kyllä sitä mieltä, että mikäli nykyaikaisia joukkopsykooseja mietimme, niin kyllä Hullut Päivät edustavat genreä hyvin. Tämä tulkinta ei kuitenkaan taida istua EK:n ja Lundmarkin ajatteluun.

Viime joulun alla kuvasimme kulutuskriittisen Shop till you Drop Dead -zombie-videon uunituoreessa Mall of Tripla -kauppakeskuksessa. Tuon projektin aikana tulimme miettineeksi melko paljonkin sitä, miten suhteemme ostamiseen on muuttunut.

”Monien kuluttajien suhteessa ostamiseen näyttäisi tapahtuneen merkittävä muutos. Ostaminen on alkujaan ollut tapahtuma, jossa hankitaan itselle jotain tarpeellista, mutta nykyään tuo tuote on muuttunut jopa toissijaiseksi. Nyt tuote on monesti ainoastaan väline, jonka avulla saadaan aikaiseksi ostoskokemus – ja hetkellinen dopamiiniaalto. Myös tarpeettomat tuotteet pitää kuitenkin tuottaa, joten lopulta niihin investoidut raaka-aineet ja energia menevät hukkaan.”

Eli siinä missä ostaminen on joskus aikaisemmin ollut välttämätön paha, niin nyt siitä on tullut itsessään tavoite. Ja se, mikä on tavoite on tietenkin myös asia, jonka varaan kuluttajakansalainen rakentaa identiteettiään. Tätä ajatusta pyörittelin puolestani Kymmenen käskyä – Toinen tuleminen -teosta tehdessä.

”Onko kuluttaminen maallistuneessa markkinatalou­dessa elävän kansan identiteetti? Aikanaan oli täysin loogista, että yhteisön moraalinen koodisto saatiin Jumalalta ja yksilön rooli osana yhteisöä on määrittynyt suhteessa seurakuntaan. Nykyään mainokset ja kuluttajuus ovat monin tavoin ottaneet Jumalan ja seurakunnan aseman elämissämme. Markkinoiden vilkkuvat valot voi hyvin mieltää uusiksi jumaliksi.”

Tätä ajatusta kommentoi myös teologian väitöskirjatutkija Heli Yli-Räisänen.

”Vastaako kuluttaminen nyky­-yhteiskunnassa samaan tarpeeseen, johon uskonto on vastannut? Ja onko brändejä ja kulutusta vaikea kritisoida siksi, että kritiikki horjuttaa samalla itseymmärrystämme, kollektiivisella ja yksilöllisellä tasolla? Kulutan, siis olen.”

Raamatussa Jumala antaa Moosekselle kymmenen käskyä, jotka ovat pääpiirteittäin hyvin yleispäteviä. Ne myös kertovat paljon ajastaan ja kertovat kulttuurista, joka ne kirjasi. Pienellä korjailulla nuo käskyt kertovat myös meidän ajasta ja meidän kulttuuristamme.
Jari Tamminen: Kymmenen käskyä – Toinen tuleminen (2019). Musta graniitti, 22 karaatin kulta.

Mutta mitä kriisin jälkeen? Pitääkö meidän murehtia sitä, mitä olemme menettäneet, vai pitääkö meidän rakentaa jotain parempaa? BIOS-tutkimusyksikkö julkaisi mietteitänsä liittyen talouden uuteen järjestykseen.

”Myös keskellä akuuteinta pandemiakriisiä on pidettävä huolta, että poliittiset päätökset luovat vain sellaisia polkuriippuvuuksia, jotka edesauttavat ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamista. Esittelemme kolmivaiheisen taloudellisen hallinnan aloitteen, jonka myötä Suomi voi nousta kriisistä niin, että kaikki kansanosat ovat edelleen toimintakykyisiä ja olemme jo edistyneet ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävästi. Jos yritämme vain palata “normaaliin”, edessä on syvenevien kriisien taival.”

Galina Kallio ja Ilja Lehtinen puolestaan hahmottavat kriisiherkän tehomaatalouden jälkeistä ruokatuotantoa Koronakriisi ja ruoka -trilogiassaan.

Keskitetyn tehotuotannon haitat ovat käymässä akuutimmiksi kuin koskaan. Nyt on viimeistään aika muuttaa suuntaa. Paitsi, että riippuvuutta maailmanlaajuisista markkinoista, toimitusketjuista ja muista riippuvuuksista olisi Suomessa purettava, meidän tulisi ehdottomasti kiinnittää yhä kokonaisvaltaisempaa huomiota siihen, miten ruoantuotanto kohtelee maaperää ja ympäristöä.

Tulevaisuudessa Suomella on entistä vähemmän varaa olla riippuvaisia degeneratiivisesta – rappeuttavasta, omat resurssinsa loppuun kuluttavasta – maataloudesta.

Onneksi vaihtoehtojakin on olemassa.”

 

Jaa tämä:

Uudet jumalat, uudet käskyt

Mainokset ja kuluttajuus ovat monin tavoin ottaneet Jumalan ja seurakunnan aseman elämissämme. Markkinoiden vilkkuvat valot voi hyvin mieltää uusiksi jumaliksi.

”Mainonta kulkee samalla polttoaineella kuin uskonto. Usko­muksia, mielikuvia ja kokemuksia on vaikea ellei mahdoton palauttaa eksaktisti paikkansa pitävään totuuteen. Samoin kuin uskonto, brändi elää niin kauan kuin sillä on kulutta­jia. Mielikuvia on luotava aina uudelleen, jotta kulutta­jat eivät lopu, ja mielikuvien on aina lunastettava paikkansa, oltava jossain linjassa todellisuuden kanssa, jotta niiden uskottavuus säilyy”, linjaa teologian väitöstutkija Heli Yli-Räisänen.

Raamatun kymmenen käskyä syn­tyivät ilmapiirissä, jossa juutalai­nen kansa muodosti itseymmärrys­tään. Käskyt syntyivät osittain tästä muodostuvasta itseymmärryksestä, ja osittain ne itse rakensivat samaa itseymmärrystä. Ne piirsivät yhtei­sölleen rajoja siitä, mikä on sopivaa oman yhteisön identiteetin rajoissa.”

Onko kuluttaminen maallistuneessa markkinatalou­dessa elävän kansan identiteetti? Aikanaan oli täysin loogista, että yhteisön moraalinen koodisto saatiin Jumalalta ja yksilön rooli osana yhteisöä on määrittynyt suhteessa seurakuntaan. Nykyään mainokset ja kuluttajuus ovat monin tavoin ottaneet Jumalan ja seurakunnan aseman elämissämme. Markkinoiden vilkkuvat valot voi hyvin mieltää uusiksi jumaliksi.

”Vastaako kuluttaminen nyky­-yhteiskunnassa samaan tarpeeseen, johon uskonto on vastannut? Ja onko brändejä ja kulutusta vaikea kritisoida siksi, että kritiikki horjuttaa samalla itseymmärrystämme, kollektiivisella ja yksilöllisellä tasolla? Kulutan, siis olen.”

Jari Tamminen: Kymmenen käskyä – Toinen tuleminen (2019). Musta graniitti, 22 karaatin kulta.

Mooseksen kerrotaan saaneen kymmenen käskyä Siinain vuoren huipulla. On vain loogista että markkinoiden uudet jumalat antavat meille uudet kymmenen käskyä kauppakeskuksen katolla, josta pääsee kätevästi alas liukuportailla.

Kymmenen käskyä – Toinen tuleminen -videolla tämä laskeutuminen on kuitenkin loputonta. Siinä, missä Raamatun Jumala lupaa lopulta palkinnon kuoleman jälkeisessä elämässä, luovat mainokset jatkuvasti uusia tarpeita ja tyhjyyden tunnetta kuluttajille: saatuaan tarpeensa tyydytettyä ostamalla, uudet tarpeet odottavat kuluttajaa jo seuraavassa mainoksessa.

Uudet jumalat eivät suo kuluttajalle ikinä helpotusta tai vapautusta.

Vastamainokset horjuttavat kulut­tajan käsitystä itsestään moraalisena ja eettisenä toimijana. Ne horjuttavat myös luottamusta yhteiskuntaan, jonka piti olla turvallinen. Yli-Räisäsen mukaan kulut­taja on odottanut yhteiskunnan yhä pyörivän jonkinlaisten eettis­ten ja moraalisten pyörien päällä, vaikka uskonto ei tuota moraalia enää määritäkään. Vastamainokset ovat keppi, joka työntyy noiden pyörien rattaisiin.

”Vastamainokset häiritsevät val­miin tuotteen ja kuluttajan välissä olevaa ostopäätöstä. Häirintä toi­mii molempiin suuntiin: tuote jää ehkä hyllyyn, ja kuluttaja joutuu pohtimaan itseään moraalisena toi­mijana. Molemmat ovat kriisissä. Samoin systeemi, joka on rakentu­nut tuotteiden kysynnän ja tarjon­nan varaan”, Yli-Räisänen linjaa.

Kymmenen käskyä – Toinen tuleminen -kivitaulut ja -videoteos julkistettiin helmikuussa 2020 Mikkelin taidemuseossa osana Häiriköt-päämajamuseo -näyttelyä. KUVA: Harri Heinonen
Jaa tämä:

Sotalomat Turkissa

Turkki pommittaa kurdeja kotona ja ulkomailla, ja mainostaa itseään mainiona lomakohteena. Ja suomalaiset tarttuvat syöttiin.

Syksyllä 2019 Turkki hyökkäsi kurdien kimppuun Koilis-Syriassa. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin käy. Tällä kertaa hyökkäystä edelsi Yhdysvaltain joukkojen vetäytyminen alueelta, jolloin yhden Nato-maan suojelemista kurdeista tuli hetkessä toisen Nato-maan hyökkäyksen kohteita.

”Turkin ja kurdien välisellä konfliktilla on pitkät juuret, jotka ulottuvat tasavallan syntyyn 1900-luvun alkuun”, aloittaa Johanna Vuorelma Tampereen yliopistolta. ”Turkin tasavalta pyrki vahvistamaan kansallista yhtenäisyyttä, mikä tarkoitti kurdien ja muiden vähemmistöjen kielellisten ja kulttuuristen oikeuksien voimallista tukahduttamista.”

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n määrittelemät rajat kurdien asuttamista alueista vuodelta 1992. Kurdistania ei ole koskaan tunnustettu kansainvälisesti. 1900-luvulla, entisten siirtomaaisäntien piirtäessä Lähi-idän rajoja uusiksi, kurdit jäivät ilman omaa maataan.

Välillä näitä oikeuksia on tavoiteltu rauhanomaisesti ja välillä aseellisesti.

”Rauhanneuvottelut ovat johtaneet aina konfliktin eskaloitumiseen uudelleen, koska kurdien vaatimukset ja valtion poliittinen tahto ovat syvässä ristiriidassa. Kurdien poliittinen osallistuminen parlamentaarisesti on ollut hyvin vaikeaa, koska kurdikysymykseen keskittyneiden puolueiden toimintaa on rajoitettu merkittävästi – usein kieltämällä puolue”, Vuorelma jatkaa.

Vuonna 2012 kurdit perustivat Koilis-Syyrian Rojavan autonomisen alueen. Rojava on osa laajempaa, Turkin, Irakin, Iranin, Syyrian sekä Armenian alueelle levittäytyvää Kurdistania. Yksikään valtio ei ole tunnustanut Kurdistanin itsenäisyyttä ja kurdit ovat yksi maailman suurimmista kansoista ilman omaa valtiota.

Kuluttajille tulee helposti kiusaus olla miettimättä kulutuspäätöksiin liittyviä laajempia kysymyksiä. Onko esimerkiksi hyväksyttävää lomailla sellaisessa maassa, joka polkee ihmisoikeuksia? Turismi on ollut pitkään Turkin valtiolle merkittävä tulonlähde ja niillä tuloilla on osaltaan taas rahoitettu loputonta sotaa kurdeja vastaan.
Mikä on Turkin-lomia varaavien turistien vastuu tässä prosessissa?

Kurdit eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka ovat joutuneet vastatusten Turkin voimapolitiikan kanssa. 2000-luvulla maassa on rajoitettu sanan- ja tieteen vapautta laajasti ja Vuorelman mukaan tälläkin on pitkä historia.

”Turkin poliittista historiaa on määrittänyt kansalaisoikeuksien heikko tila, jota on syventänyt säännölliset vallankaappaukset eri vuosikymmeninä. Nykyinen tila on siis osaltaan jatkumoa varsinkin 1980-luvun poliittiseen tilanteeseen, jolloin vallankaappaus johti kansalaisyhteiskunnan tukahduttamiseen. Presidentti Erdoganin retoriikassa määritellään valtion sisäisiä vihollisia, jotka uhkaavat kansallista yhtenäisyyttä. Näin hän oikeuttaa poliittisen linjansa, jonka ideana on synnyttää uusi, konservatiivisiin arvoihin nojaava valtio.”

EU ja Turkin Nato-kumppanit ovat jättänet puuttumatta Turkin agressioihin. Natolla on omat laajemmat strategiset tarpeet Turkille ja EU puolestaan on ollut kykenemätön hyödyntämään omaa neuvotteluasemaansa maan ihmisoikeusloukkauksien ratkomisessa. Vuorelma näkee EU:n neuvotteluasetelman perustuneen erityisesti neuvotteluihin Turkin EU-jäsennyydestä, mutta jäsennyyden muututtua yhä epätodennäköisemmäksi on neuvotteluasetelmakin heikentynyt.

”EU:n reaktiot ovat olleet jo vuosia enemmän huolipuheen tasolla kuin todellisia toimia, esimerkiksi pakotteita, laajempia kauppapoliittisia sanktioita tai jäsenyysneuvottelujen lopettamista.”

Samalla Turkki on vaatinut – ja saanut – EU:lta rahallista tukea sitä vastaan, että se pitää Eurooppaan pyrkiviä siirtolaisia alueellaan eikä päästä heitä EU:n rajalle. Aika ajoin Turkki on myös laskenut siirtolaisia rajojensa läpi osana laajempaa valtapoliittista peliä.

Vuonna 2009 ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) kertoi haliavansa Suomesta rauhanvälittämisen suurvallan. Samaa ovat toivoneet monet muutkin, ja presidentti Ahtisaaren työtä tykätään tietenkin ylistää.
Rauhantyö kuitenkin vaatii resursseja – joskin paljon vähemmän kuin sotiminen – ja määrätietoisuutta. Myös johdonmukaisuus tukisi sitä. Johdonmukaisuuden puutetta osoittaa, että viime vuosina rauhanjärjestöjen tukia on leikattu toistuvasti.
Timo Soinin (ps./sin.) alaisuudessa ulkoministeriö leikkasi rauhaa ja turvallisuutta tutkivan ajatushautomo SaferGloben yleisrahoituksen kokonaan. Leikattuaan SaferGloben rahat Soini ilmoitti, että Suomi ja Turkki jakavat yhteiset demokraattiset arvot.
Vielä syksyllä 2019 Anti Rinteen (sdp.) hallitus myönsi aseidenvientiluvan Turkkiin. Pian tämän jälkeen Turkki hyökkäsi kurdiväestön kimppuun Pohjois-Syyriassa.Kenellekään kansainvälistä politiikkaa edes pintapuolisesti seuraavalle Turkin kurdeihin kohdistama aggressio ei ole voinut tulla yllätyksenä.
On vaikea olla näkemättä ristiriitaa siinä, että Suomi samalla juhlii itse itseään rauhan suurvaltana ja leikkaa rauhantyön resursseja. Vielä räikeämmäksi ristiriidan tekee se, että Suomen valtion merkittäviltä osin omistamien Patrian ja Lapuan kaltaiset asekauppiaat myyvät aseita konfliktialueille ja hallituksille, jotka viis veisaavat ihmisoikeuksista.

Sen lisäksi, että Turkissa rikotaan ihmisoikeuksia järjestelmällisesti ja se käy hyökkäyssotaa, tunnetaan maa myös lomakohteena. Turkki onkin ollut vuosien ajan ollut yksi suomalaisten suosituimmista matkakohteista. Vuonna 2015 yli 213 000 suomalaista vieraili maassa, mutta pian tämän jälkeen Turkkiin kohdistunut matkailu romahti alueen turvallisuustilanteen heikennyttyä. Määrätietoinen markkinointityö on kuitenkin palauttamassa Turkin jälleen suomalaisten suosimaksi lomakohteeksi ja vuonna 2017 se oli Helsingissä järjestettävien Matka-messujen pääyhteistyökumppani. Maan kulttuuri- ja turismiministeriön mukaan vuonna 2019 lasku oli taittunut kasvuksi ja maassa kävi noin 130 000 suomalaista.

Samalla kun Turkkia mainostetaan sopivan eksoottisena ja mukavana kohteena perheille sekä rentoa rantalomaa kaipaaville, tarjoaa Suomen ulkoministeriö maasta hieman synkemmän arvion: Turkkiin matkustavia kehotetaan noudattamaan ”erityistä varovaisuutta koko maassa kaikissa turistikohteissa, Itä-Turkissa ja suurissa kaupungeissa”.

Omien turvallisuushuolien ohella Turkkiin matkustavan kannattaa pitää mielessä myös, että monien matkailuun liittyvien yritysten omistukset linkittyvät eri tavoin maan hallintoon. Valtion 49 prosenttisesti omistaman Turkish Airlinesin hallituksen puheenjohtaja Mehmet İlker Aycı puolestaan toimi jo 1990-luvulla tuolloin Istanbulin pormestarina työskennelleen Erdoganin poliittisena neuvonantajana. Hänet nostettiin lentoyhtiön hallituksen puheenjohtajaksi vuonna 2015 kun yhtiön johtopaikat täytettiin valtaa pitävän AK-puolueen tukijoilla.

Turismi on muodostunut Turkin taloudelle merkittäväksi ja nykyisellään se tuo maalle vuosittain noin 30 miljardin euron tuotot.

”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.

Perinteisesti Turkki ei ole ollut Suomelle keskeinen kauppakumppani. Vaate- ja tekstiiliteollisuus kuitenkin muodostavat merkittävän poikkeuksen tähän ja lukuisat suomalaiset alan yritykset ovat siirtäneet tuotantoaan sinne. Maassa kustannustasoa painavat alas muun muassa alhaiset palkkakulut sekä rajoitukset työntekijöiden järjestäytymisen vapaudessa – joka katsotaan ihmisoikeudeksi.

Esimerkiksi Finnlaysonin tuotannosta 66 prosenttia ja Nanson tuotannosta 73 prosenttia tapahtuu yritysten oman ilmoituksen mukaan Turkissa.

Samalla kun Turkin hallitus suoritti puhdistuksia yliopistoissa, kouluissa, armeijassa ja tuomioistuimissa, Turkcell mainosti netissä ainakin brittiläisen The Guardianin lukijoille: ”Tänään Turkki on demokratiassaan voimakkaampi.” Teleoperaattori Telian suomalainen tytäryhtiö, Telia Finland Oyj on turkkilaisen Turkcell-operaattorin merkittävä omistaja. Kuvakaappaus vuodelta 2016.

YK:n ihmisoikeusneuvoston periaatteiden mukaan yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Usein tästä vastuusta kuitenkin lipsutaan, koska ihmisoikeuksien valvonta esimerkiksi alkutuotannon parissa koetaan mahdottomaksi. Valvonnan vaikeus ei kuitenkaan vapauta yrityksiä vastuusta.

Toinen merkittävän poikkeuksen Suomen ja Turkin väliseen vähäiseen kaupankäyntiin muodostaa aseteollisuus. Turkki on noussut 2000-luvulla Suomen merkittävimpien asekauppakumppanien joukkoon.

Perinteisten ampumatarvikkeiden ohella Turkkiin on viety esimerkiksi suojausterästä, jota käytettä sotilasajoneuvojen panssaroimiseen. Suomalaista suojaterästä ostaneen BMC Otomotiven panssaroituja Kirpi-miehistönkuljetusvaunuja on käytetty sotatoimissa Rojavassa. Vaikka Suomi on virallisesti linjannut, että se ei myy aseita sotaa käyviin maihin, osoittaa Turkki monien muiden esimerkkien ohella tämän linjauksen häilyvyyden

Vuoden 2019 joulukuussa Suomessa käynnistettiin Turkki boikottiin -kampanja. Myös monissa muissa Euroopan maissa käynnissä olevat boikottikampanjat kehottavat ihmisiä välttämään Turkkiin matkustamista ja jättää maassa valmistetut tuotteet ostamatta. Kampanjat vaativat myös asekaupan lopettamista.

Boikottien puolesta ja niitä vastaan voi esittää perusteltuja argumentteja. Samalla kun ne lisäävät painetta esimerkiksi ongelmalliseksi koettua hallintoa kohtaan, iskevät boikottien vaikutukset usein ensimmäisenä jo valmiiksi heikossa asemassa oleviin. Tämä ruohonjuuritasolla koettu tuska ei ole ainoa ongelma boikoteissa.

Turkin pysyminen auki ulkomaailmaan myös pitää erilaiset yhteiskunnalliset virtaukset maahan liikkeessä”, Vuorelma toteaa. ”Sillä voi olla positiivisia vaikutuksia yhteiskunnalliseen kehitykseen.”

Boikottien taloudelliset vaikutukset voivat silti hyvinkin olla politiikkaa ja diplomatiaa tehokkaampia työkaluja, sillä ne vaikuttavat suoraan valtion rahakirstuun, jonka vaaliminen on usein kärkipaikoilla poliitikkojen tärkeysjärjestyksessä. Mikäli lomamatka Turkkiin kuitenkin on ehdottoman välttämätön, kannattaa se suunnitella sellaiseksi, että se omalta osaltaan tukisi moninaisuutta maassa.

Toisaalta, myös sellaisia matkakohteita löytyy, jotka eivät käy loputonta sotaa omia ja naapurivaltioiden kansalaisia vastaan.

Jaa tämä:

Ihmiskunnan on aika aikuistua

Ihmiset ovat koko lajinsa historian tykitelleet menemään seurauksista piittaamatta. Luonto on asettanut rajat touhulle, mutta enää Äiti Maan voimat eivät siihen riitä. Seuraavaksi meidän on itse otettava vastuu tekemisistämme. 

Jo tässä vaiheessa koronaepidemiaa on selvää, että me emme voi palata entiseen menoon. Meidän tulee haastaa myös ajatus siitä, että yksiselitteisen vahingolliset alat pelastettaisiin ja palautettasiin entiselleen. Suoranaisten kieltojen rinnalla on myös kyse erilaisista tuista ja helpotuksista. Pitääkö haitallista toimintaa tukea taloudellisesti jatkossakin, jotta saisimme esimerkiksi näennäistä kasvua tai voisimme leikkiä, että kaikki on kuin ennenkin?

Maailman hallitukset ovat rientäneet koronapandemian riepottelemien markkinoiden tueksi ja hyvä niin. Markkinat osoittivat jälleen kerran kyvyttömyytensä kohdata kriisejä ja tämä toimii muistutuksena siitä, että (hyvinvointi)valtiota ei sittenkään kannata ajaa alas. Ehkä olisi paikallaan myös kokeilla pientä suunnan muutosta ja ainakin lopettaa totaalisen haitallisten toimintojen tukeminen.

Kun myrsky laantuu, mitä siis pelastamme?

Suomalaiset käyttävät osuutensa Maapallon vuosittain tuottamista resursseista noin kolmessa kuukaudessa ja koko ihmiskunta kykenee tähän samaan joka vuosi kesäkuun loppuun mennessä. Ja samalla me kuitenkin roudaamme turhaa tavaraa edes-takas ja poltamme öljyä tätä tehdessämme. Ehkä hyvä elämä olisi saavutettavissa hieman vähemmälläkin.

Mutta mietitään hetki sitä, että ihmiskunnan olisi aika aikuistua.

Käytännössä koko ihmiskunnan pitkän historian luonto on asettanut meille rajat, joiden puitteissa toimia. Tuossa tilanteessa on tietenkin ollut ihan luonnollista, että lisääntymällä (Olkaa hedelmällisiä ja täyttäkää maa ja niin edespäin) tai kuokan kanssa suota raivaamalla on elämä kukoistanut ja elinolot parantuneet.

Me olemme kuitenkin kasvaneet viimeisen reilun sadan vuoden aikana määrässä ja teknologisessa osaamisessamme niin isoiksi, ettei äiti (tai Äiti Maa) enää kykene pitämään meitä aisoissa. Emme kuitenkaan ole missään vaiheessa oppineet itse asettamaan omia rajojamme. Meillä on ollut liian kiire omassa hybriksessämme, jotta olisimme pysähtyneet oikeasti kuuntelemaan viestejä siltä mainitulta äidiltä.

Jonkinlaiseksi aikuistumisprosessin käännöskohdaksi voisimme asettaa nykyisenkaltaisen fossiilikapitalismin synnyn ja öljyn teollisen pumppaamisen käynnistymisen 1860-luvun tienoilla Pohjois-Amerikassa. Kuten filosofi Antti Salminen tuosta totesi: ”mustan sampanjapullon korkki paukahti auki”.

”Öljy on ylellisyyshuume, jota moderni länsimainen – nyttemmin planetaarinen – sivilisaatio kuosaa menemään huolimattomasti, öky­narkomaanin välinpitämättömyydellä. Öljyn läsnäolevuus lähentelee absoluuttisuutta pienimmissäkin arkisissa yksityiskohdissa: muoveista lannoitteisiin, pinnoitteista kantaviin rakenteisiin, ilmassa leijuvista partikkeleista maaperän mikromuoviin. On vaikea kuvitella asiaa, joka ei tavalla tai toisella olisi öljyperäisen tuotantomuodon piirissä”, Salminen jatkaa.

Saksan puolustusvoimien teettämän tutkimuksen mukaan jopa 95 prosenttia ihmiskunnan kaikesta teollisesta tuotannosta kytkeytyy tavalla tai toisella öljyyn. Vuosimiljoonien mittaan öljyyn kerääntyneen ja varastoituneen energian syöminen on kuitenkin tulossa loppuunsa. Koska markkinat eivät kuitenkaan ole halukkaita rajoittamaan tuottavaa, joskin haitalliseksi tiedettyä toimintaa, niin vähintä mitä voisimme tehdä, olisi se, että lopetamme tuon haitallisen toiminnan tukemisen.

Edestakaisen Helsinki-New York -lennon hiilidioksidipäästöt ovat Finnairin päästölaskurin mukaan 884 kiloa yhtä matkustajaa kohden. Arviot kuitenkin vaihtelevat ja niihin vaikuttavat muun muassa reitti, välilaskut, konetyyppi ja se, mitä kaikkea yleensäkään lasketaan mukaan lennon päästöihin. Esimerkiksi MyClimate-palvelun mukaan saman matkan hiilidioksidipäästöt ovat 2500 kiloa.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja valtioneuvoston keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. Pariisin ilmastosopimuksessa asetetun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.

Koronaepidemian keskellä Suomen hallitus lupasi Finnairille jopa 600 miljoonan euron takausjärjestelyt. Sikäli tämä tuki tulee epäilemättä tarpeeseen, että CAPA (Centre for Aviation) totesi muutamaa päivää aikaisemmin, että valtaosa ilmailualasta tulee menemään konkurssiin toukokuuhun mennessä ilman valtioiden tukia.

Mutta pitääkö meidän pelastaa ilmailuala entiselleen? Meille on muodostunut käsitys, että on ihan ookoo ja normi vaikka kipaista Maapallon toisella puolelle viikonlopuksi ja että mihin tahansa pääsee nopeasti ja halvalla. Samalla ilmailu tuottaa käyttäjämääriin suhteutettuna massiiviset päästöt (joista matkustajat tai yhtiöt eivät maksa). Vaihtoehtoisesti voisimme myös hidastaa ja liikkua maata pitkin aina kun se on mahdollista.

Muistamisen arvoista on myös se, että mittava lentomatkustaminen on osa koronan kaltaisen viruksen räjähdysmäisen leviämisen mahdollistavaa järjestystä. Tätäkään ei ole sisällytetty äkkilähtöjen hintoihin.

YK:n alainen Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö ICAO on vatinut, että kansainvälisen lentoliikenteen kasvun pitää olla vuoden 2020 jälkeen hiilineutraalia. Mutta ei riitä, että kasvu on hiilineutraalia, koko alan päästöt pitäisi saada pysyvästi laskuun.

”Biopolttoaine”, te sanotte? Ei pelasta.

”Lentoalan järjestön ATAG:in arvion mukaan vuonna 2025 olisi mahdollista kattaa vaihtoehtoisilla lentopolttoaineilla kaksi prosenttia alan kokonaispolttoainetarpeesta”, totesi Suomen ympäristökeskus SYKE:n erikoistutkija Johanna Niemistö Häiriköt-päämajalle.

Eivätkä vaihtoehtoisten polttoaineiden, eli siis biopolttoaineiden ongelmat rajoitu riittämättömyyteen. Palmuöljypohjaisen biopolttoaineen hiilijalanjälki on fossiilisen polttoaineen jalanjälkeä suurempi, kun mukaan lasketaan metsien raivaamiset ja muut kerrannaisvaikutukset.

Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.

Palmuöljy on mahtavaa tavaraa. Se taipuu moneksi ja sen tuottaminen on edullista. Palmuöljyn suurin ongelma on kuitenkin siinä, että aineesta hullaantuneet ihmiset tuottavat sitä aivan liikaa ja tuon tuottamisen seurauksena aiheuttaa massiivisia tuhoja ympäristölle.

Palmuöljyn tuotannon ongelmien kohdalla puhutaan usein kasvihuonepäästöistä tai orankien hauraasta elinympäristöstä. Nämä huomiot ovat erittäin aiheellisia, mutta näin pandemian keskellä voi nostaa esiin myös sen, että biodiversiteetin tuhoaminen kohottaa zoonoosien eli eläimistä ihmisiin siirtyvien sairauksien riskiä.

Hakkaamalla metsät siis asetamme itsemme kerta toisensa jälkeen alttiiksi koronan kaltaisille vitsauksille. Eli mikäli maailman pelastaminen ei kiinnostaisikaan, on meillä jokaisella tässä asiassa myös ns. oma lehmä ojassa.

Näitä huomiota vasten ei siis ehkä kannattaisi ilakoida ihan niin paljoa Nesteen lisättyä palmuöljyn varaan tehdyn biodieselin myyntiä. Eikä sinne Nesteen MY-dieseliin mukaan tislatut kananpojatkaan ole ekoteko, jos niiden kananpoikien tuottaminen on jo lähtökohtaisesti epäekologista.

Hese on viime aikoina saanut paljon huomiota vegaanisesta hampurilaisestaan ja linjauksesta, että firma hyvittää hiilijalanjälkeään. Hienoa kehitystä. Parhaillaan firman erikoistarjouksessa on kuitenkin *Tuplapihvipekonihampurilainen*.
Voisi sitä paremminkin vetää. Tämä on vähän kuin pahoinpitelyn uhrille maksettava korvaus kivusta ja särystä, vaikka voisi jättää sen pahoinpitelyn alkujaankin tekemättä.

Kuten käsillä oleva pandemia on osittanut, yksi erinomainen tapa siirtää sairauksia muista eläimistä ihmisiin on ruuantuotanto. Korona on lähtöisin villieläimistä ja sama siirtymä on tapahtunut aikaisemminkin. Mutta ei kyse ole pelkästään villieläinten kanssa kohdatusta ongelmasta. Olisi siis väärin syyttää ainoastaan sen kiinalaisen eläintorin tyyppejä, sillä villieläimistä ihmisiin pompanneiden koronan, sarsin, lintuinfluenssan ohella meillä on myös tuotantoeläinten puolelta leviävien sikainfluensan ja arkisten listerian ja salmonella kaltaisia vitsauksia. Antibioottien pumppaaminen tuotantoeläimiin (jotka eivät muuten kestäisi kasvatusolojaan) on puolestaan tuottanut antibioottiresistentit bakteerit myös ihmisten riesaksi ja yhä edelleen verenluovutuksen yhteydessä kysellään, onko luovuttaja asunut taannoin Isossa-Britanniassa (koska hullun lehmän tauti).

Toisin kuin eläintoreilta ja eläintehtaista, tofutehtaista ei ole pandemioita lähtenyt liikkeelle. Just sayin’.

Eli halvan lihan hintaa ei makseta pelkästään veroista tilitettävinä maataloustukiaisina lihantuotannolle. Sitä hintaa maksetaan myös nyt, kun koko ihmiskunta pistetään seis ja samoin sitä maksetaan silloin kun ihmisiä kuolee antibioottien menetettyä tehonsa. Näitä laskuja ei ikinä koskaan kuitata kaupan kassalla.

Maataloutta tietenkin tarvitaan ja sitä on ehdottoman hyvä olla myös Suomessa. Meidän tulisi kuitenkin miettiä, että olisiko sittenkin järkevämpää tukea sellaista tuotantoa, joka ei olisi aivan suoraviivaisen haitallista planeetalle.

Teollisuuden, energiasektorin ja ruuantuotannon ohella löytyy luonnollisesti lukuisia muitakin inhimillisiä toiminnan aloja, joissa tarvitaan vastuunkantoa. Palataan jälleen siihen aikuistumiseen ja mietitään, miten sen pitäisi näkyä ihmisen sotaisan luonteen hillitsemisessä.

Vuonna 2009 ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) kertoi haliavansa Suomesta rauhanvälittämisen suurvallan. Samaa ovat toivoneet monet muutkin, ja presidentti Ahtisaaren työtä tykätään tietenkin ylistää.
Rauhantyö kuitenkin vaatii resursseja – joskin paljon vähemmän kuin sotiminen – ja määrätietoisuutta. Myös johdonmukaisuus tukisi sitä. Johdonmukaisuuden puutetta osoittaa, että viime vuosina rauhanjärjestöjen tukia on leikattu toistuvasti.
Timo Soinin (ps./sin.) alaisuudessa ulkoministeriö leikkasi rauhaa ja turvallisuutta tutkivan ajatushautomo SaferGloben yleisrahoituksen kokonaan. Leikattuaan SaferGloben rahat Soini ilmoitti, että Suomi ja Turkki jakavat yhteiset demokraattiset arvot.
Vielä syksyllä 2019 Anti Rinteen (sdp.) hallitus myönsi aseidenvientiluvan Turkkiin. Pian tämän jälkeen Turkki hyökkäsi kurdiväestön kimppuun Pohjois-Syyriassa.Kenellekään kansainvälistä politiikkaa edes pintapuolisesti seuraavalle Turkin kurdeihin kohdistama aggressio ei ole voinut tulla yllätyksenä.
On vaikea olla näkemättä ristiriitaa siinä, että Suomi samalla juhlii itse itseään rauhan suurvaltana ja leikkaa rauhantyön resursseja. Vielä räikeämmäksi ristiriidan tekee se, että Suomen valtion merkittäviltä osin omistamien Patrian ja Lapuan kaltaiset asekauppiaat myyvät aseita konfliktialueille ja hallituksille, jotka viis veisaavat ihmisoikeuksista.

Kautta historian, Ihmiset ovat sotineet keskenään. Meno on ollut raakaa lähinnä aina eikä ihmisiä voi moittia kekseliäisyyden puutteesta, mitä tulee tapoihin tappaa toisia ihmisiä. Silti, ennen teollista aikaa mikään mitä ihmiset tekivät sotatantereilla ei oikeasti vaarantanut ihmiskunnan ja koko elonkehän tulevaisuutta. Aleksanteri Suuri, hunni Attila ja muuta suuret sotapäälliköt ovat saaneet mellastaa sielujensa kyllyydestä, valloittaa kaikki tunnetut maat ja kahlata veressä, ja siltikään he eivät ole aiheuttaneet systeemitason uhkaa elämälle.

1900-luku näytti mallia siitä, mitä tapahtuu, kun sodasta tulee motorisoitua ja teollista toimintaa. Viimeistään Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetut atomipommit näyttivät meille, että halkasituamme atomin, olimme päässeet vapaiksi Äiti Maan meille asettamista rajoista.

Olemmeko me sitten kantaneet vastuuta hyvin tuosta saadusta vapaudesta? No emme todellakaan. Ydinaseita on tälläkin hetkellä varastoissa riittävästi hävittämään tuntemamme elämä Maapallolta moneen kertaan. Sota on myös käytännössä viety jo kiertoradalle ja avaruuteen. Tuomiopäiväkello on oikeastaan pysyvästi melkein keskiyössä.

Millä oikeudella olemme valmiita tappamaan kaiken elämän? Olemme kerta toisensa jälkeen osoittaneen olevamme kykenemättömiä kantamaan  vastuuta asemasta, johon olemme itsemme nostaneet.

Eli kysymys, jota nyt pitäisi miettiä kuuluu: Voisimmeko olla palaamatta entiseen koronaepidemian jälkeen?

Jo nyt meillä on näyttöä siitä, että ihmisten kulutustottumukset ja tavat viettää aikaa voivat muuttua hyvinkin nopeasti. Myös ilmanlaatu on parantunut saastuneilla alueilla, kun tehtaita on suljettu. Haluavatko ihmiset palata entiseen? Poikkeustila on osoittanut monin tavoin, että valtiot ja ihmiset ovat kykeneviä toimimaan myös toisin. Me pystymme parempaan, eikä meidän ole pakko hyväksyä entistä menoa.

Voisiko pandemian tuoma katkos tarjota meille vallankumouksen, jota emme osanneet odottaa?

Jani Leinonen: We are sorry for what we’ve done we only wanted to have some fun (2013)
Kaiken ihmiskunnan (itse)ruoskimisen keskellä on hyvä pitää mielessä, että eihän tässä juuri kukaan ole lähtenyt liikkeelle siitä, että ”tänäänpä aiheutan mahdollisimman paljon pahaa”. Ajattelemattomuus ja tietämättömyys ovat verrattomasti pahuutta yleisempiä. Nyt olemme kuitenkin tilanteessa, jossa emme enää voi vedota tietämättömyyteen. Me tiedämme ja seuraavaksi meidän täytyy toimia.
Jaa tämä:

Antropomorfisten eläinten vallankumous ja olemus

Suomalaisten eläinsuhde perustuu yllättävän paljon mainoksiin, pop-viihteeseen ja Raamattuun. Jonkun verran eläinsuhteessa on mukana myös luonnontiedettä.

Kaikkihan tietävät, että saduissa susi on nilkki ja kotka ylväs. Toisinaan karhu on söpö halinalle ja tiikeri turvallinen unilelu. Raamattu puolestaan opettaa että käärme syöksi meidän syntiin ja että kaikki eläimet on annettu meille ihmisille ravinnoksi.

Eat me please?
Kuinka hullua onkaan se, että meille myydään eläimen kappaleita syötäväksi kuvastolla, jossa inhimillistetyt eläimet ovat mahdollisimman söpöjä. KUVA: Angel Gil

Meille myös myydään kulutushyödykkeitä antropomorfisilla eläimillä, eli eläimillä, joille on annettu inhimillisiä piirteitä. Samalla nuo inhimillistetyt eläimet myös heijastelevat – ja vahvistavat – meidän oletuksia eri eläinlajien ominaisuuksista.

Taitelija Riiko Sakkinen on tullut tunnetuksi teoksista, joihin hän lainaa hahmoja mainoksista, sarjakuvista ja piirretyistä. Sakkinen itse kuvailee suhdettaan näihin hahmoihin hyvin jännitteiseksi:

”Teoksissani on merimiesnuttuihin puettuja ankkoja ja miekkailevia kilpikonnia, koska meitä ympäröivä visuaalinen maailma on niitä täynnä. En kuvaa asioita, joita kannatan tai joista pidän, vaan asioita joita vastustan ja inhoan”, Sakkinen kuvailee.

”Hyperrealistisessa urbaanissa maailmassa ei ole todellisia eläimiä, vaan mainosten kokkihattuisia kannibaalisikoja, jotka grillaavat makkaroita.”

Tavallisesti Sakkisen eläinkuvasto esiintyy taidemuseo- ja galleriaympäristössä. Keväällä se oli kuitenkin kohdattavissa ensikertaa myös Helsingin Luonnontieteellisessä museossa, jossa teoksia on ripustettu kunkin hahmon esikuvana toimineen eläimen elämää kuvaavan dioraaman läheisyyteen.

Luonnontieteelisessä museossa järjestetyn Taxonomy of Anthropomorphic Animals -näyttelyn teokset yhdistivät – näyttelyn nimen mukaisesti – taksonomisia huomioita kuvatuista eläinlajeista. Taiteilija siis tarkasteli kuvitteellisia ja inhimillistettyjä eläimiä luonnontieteelliseen jaottelun keinoin. Teoksiin sisältyi listauksia eläinten ominaisuuksista, jotka saattoivat olla vaikka sellaisia, että minkä nimisiä pandakarhuja fiktiivinen kerronta on meille tuottanut ja minkä valtioiden lipuissa on nähty kotka.

Riiko Sakkinen kertoo saaneensa AALF:n manifestin Mikki Hiireltä. Inhimillistetyt eläimet vaativat itselleen oikeutta olla eläimiä.

Samaan aikaan Luonnontieteellisen museon näyttelyn kanssa aukesi myös Animal Show Business -näyttely Galleria Forsblomissa. Tämä näyttely esitti myös tuttuja maskottielämiä. Tällä kertaa nämä eläimet kuitenkin edustivat Anthropomorphic Animals’ Liberation Front -ryhmää, eli ”Antropomorfisten eläinten vapautusrintamaa”.

Nämä logo- ja viihde-eläimet vaativat vapautusta inhimillisenä esiintymisestä, meidän viihdyttämisestä sekä myyntityöstä.

Eläinoikeusaktivismi näyttää keskittyvän eläinten oikeuteen elää fyysisesti vapaana. Voisivatko käsitteellisemmät oikeudet olla yhtä tärkeitä? Oikeus siihen ettei eläimistä tehdä lutusia hahmoja kulttuurin ja talouden käyttöön? Oikeus siihen ettei eläimiä käytetä saduissa symboloimaan ihmisten hyveitä ja syntejä?”, Sakkinen linjaa.

Näyttelyyn kuului myös tarina siitä, kuinka Disneylandissa käydessään taiteilija olisi saanut Mikki Hiireltä ryppyisen kirjeen, jossa oli tämän vapautusrintaman manifesti. Sakkinen julisti ”omistavansa uuden näyttely AALD:n aktivisteille ja kaikille maailman luonnonvastaisesti antropomorfisoiduille eläimille.”

Ravintoketjun huipulta löytyvä, valtavilla kynsillä ja torahampailla varustettu tiikeri poikkeaa näennäisesti höpsöstä piirroshahmosta. Riiko Sakkisen piirrustus kuitenkin muistuttaa siitä, että myös dioramasa esitetty kuvaelma tiikeristä on vahvasti inhimillisten valintojen värittämä. KUVA: Salla Mehtälä / Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus

Vaikka Sakkisen teokset esittävät näennäisesti eläimiä, saattavat nämä absurdit kuvat kertoa enemmän meistä ihmisistä. Luonnontieteellisen museon johtaja Leif Schulmanin mukaan ne kertovat myös suhteestamme eläimiin.

”Ne varmaan kertovat kahta tarinaa. Jos haluaa nähdä teokset myönteisessä valossa, ne kertovat eläinten olevan meille tärkeitä ja että niistä voi tehdä rakastettavia karikatyyrejä. Riikon tapa pakata nämä eläimet tuo kuitenkin esiin myös negatiivisemman, pervertoituneemman puolen.”

Jos antropomorfisten eläinten luonnetta miettii, päätyy helposti myös miettimään sitä, miksi me projisoimme inhimillisiä ominaisuuksia eläimiin. Ja samalla pääsee miettimään myös niitä lukuisia stereotypioita, joita eläinlajeihin ja niiden ominaisuuksiin liittyy.

”Riikon työt kuvastavat eläinsuhdettamme sekä myönteisestä että kielteisesti kulmasta. Ajatellaan vaikka Mikki Hiirtä: Hahmon voi nähdä myönteisenä, sillä se kuvaa hiiren ominaisuuksia tavalla, joka voi saada meidän tykkäämään hiiristä, vaikka oikeat hiiret usein saavat vihaa osakseen syötyään komerosta ruokia. Onko tämä inhimillistäminen sitten positiivista vai negatiivista?”

Eläinlajeihin liittyvät stereotypiat ovatkin tiukassa ja niitä joudutaan ottamaan huomioon myös luonnontieteellisissä piireissä.

”Esimerkiksi suden imago on sellainen, että sitä on väännetty taiteella koko ajan hyvin kielteiseen suuntaan. Näemme ihan käytännössä sen, että tämä vaikeuttaa lajin suojelemista jota on vaikea perustella. Negatiivinen tunnesuhde suteen on niin vahva.”

Sen lisäksi, että Schulman pitää näiden stereotypioiden syntyä kiinnostavana, hän myös huomauttaa, että ne ylläpitävät itse itseään.

”Taide ja populaarikulttuuri ratsastavat yksinkertaistettujen käsitteiden varassa. Jos halutaan kuvata jotain ominaisuutta, on se hyvä tehdä tunnetun symbolin kautta. Jos haluan kuvata jonkun hahmon ylväänä, minun on vaikea tehdä sitä vaikka etanan avulla. Taiteilijana valitsen sen kotkan, koska minulla on paremmat mahdollisuudet onnistua viestin välittämisessä.”

Ja näin stereotypiat samalla vahvistuvat.

Englanninkielinen sanonta ”Elephant in the room” viittaa ongelmaan, joka on kaikkien nähtävillä mutta samalla niin kiusallinen, ettei kukaan haluaisi puhua siitä.

Ristiriita Sakkisen söpöjen ja hauskojen eläinten ja museon kokoelmiin kuuluvien oikeiden eläinten välillä on ilmeinen. Siinä, missä toiset leikittelevät sadunomaisella kuvastolla, toiset nojaavat tiukasti luonnontieteelliseen maailmankuvaan. Vaikka se ei heti ole ilmeistä, on myös niissä realistisesti kuvatuissa eläimissä läsnä inhimillinen katse: niin Sakkisen kuvissa kuin museossa näytillä olevissa eläimissäkin korostuvat nisäkkäät.

Schulmanin mukaan tämä on ymmärrettävää.

”Tottakai meidän luontosuhteemme rakentuu erityisesti niiden eliöiden kautta, joissa näemme itseämme ja nisäkkäisiin kiinnitetään siksi usein enemmän huomiota. Esimerkiksi kasvit saattavat sitten olla vain vihreä tausta.”

Ystävyys on taikaa ja sen tietää niin Pinkie Pie kuin Jolly Jumperkin. Salla Mehtälä / Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus

Samalla, kun hullut piirroskuvat kutsuvat avoimesti katsojaa miettimään suhdettaan eläimiin, kannustavat ne katsojaa tarkastelemaan myös dioraamoja samalla kriittisellä katseella. Samalla katsoja voi myös miettiä luonnontieteessä melko yleistä tapaa rajata ihminen muiden eläinten muodostaman ryhmän ulkopuolelle. Tämä rajaus on enemmän perua Raamatusta kuin tieteestä: jo Mooseksen kirjassa kerrotaan että ”teidän ravintonanne olkoon kaikki olennot, jotka elävät ja liikkuvat”, joka viestii melko vahvasta jaottelusta.

”Ei jako ihmisiin ja muihin eläimiin olekaan luonnontieteellisesti perusteltavissa. Kyseessä on eettis-moraalinen kysymys, ei se ole luonnontiedettä”, Schulman toteaa ja jatkaa ajatusleikillä: ”Jos rinnastaisimme eläimet ihmisiin, tekisimmekö dioraaman jossa olisi sohvalla istuva täytetty ukkeli katselemassa telkkaria.”

Ihmisen läsnäoloa on kuitenkin pyritty tuomaan museossa näkyviin näyttelyllä, joka käsittelee ilmastonmuutosta. Siinäkään ihminen ei itse näy kuin kuvina, mutta kädenjälkemme näkyy.

”Muissa näyttelyissä on esillä liiankin ihannekuvilta näyttäviä dioraamoja. Ne näyttävät luonnon sellaisena kuin me haluaisimme sen olevan, mutta millainen se ei ole. Suomen luonto -näyttelyssä näkyy hieman maaseutuympäristöä, mutta ei sielläkään keskustella siitä, kuinka maatalous ja metsätalous köyhdyttävät ja raiskaavat luontoa.”

Monet museon dioraamoista päin vastoin häivyttävät ihmisen olemassa olon. Mikäli resurssit antaisivat myöten, kiinnostaisi Schulmania miettiä täysin uudenlaisia lähestymistapoja hahmottaa meidän ja muiden eläinten kohtaamisia.

”Esimerkiksi vieretysten voisi olla se ihannekuva tiikeristä ja kaatopaikoilta ruokansa hakeva city-tiikeri.”

Minä en halua
”En halua että ihmiset huijaavat minua”, ”En halua Symboloida mitään”, ”En halua olla iso ja paha”, ”En halua pitää laseja”, ”En halua syödä prosessoitua ruokaa”, ”En halua hymyillä”, ”Ena halua olla hauska”, ”En halua olla naurunalainen”, ”En halua olla maskotti”, ”En halua pukeutua vaatteisiin”, En halua nimeä”, ”En halua mennä lastentarhaan”, En halua naurattaa sinua”, En halua olla ihana ja söpö”, ”En halua olla karismaatinen suureläin”, ”En halua ihmisten pelastavan minua”, ”En halua olla kapitalismin orjuuttama”, En ole kiinnostunut apinoinnista”, ”En halua mainostaa muroja”, ”En halua yritysten riistävän minua”, ”En halua elää Disneylandissa”, ”En halua olla sinun lemmikkisi”, ”En halua olla hunajapupusi”, En halua olla söpö”, ”En halua olla popkulttuuria”, ”En halua olla luonnoton”, ”En halua olla safarisi”, ”En halua viihdyttää sinua”, ”En halua olla pellesi”, ”En halua jauhaa ihmisten paskapuheita”, ”En halua tehdä telinevoimistelua”, ”En halua olla kyttä”, ”En halua myydä sinulle tätä tuotetta”, ”En halua sinun nöyryyttävän minua”, ”En halua olla antropomorfinen”, ”En halua elää supermarketissa”, ”En halua uutta ilmettä”.
Jaa tämä: