Kulttuurihäirintä

Illuusio vastuullisuudesta rakennetaan markkinoinnilla

On lystikästä, että Häiriköt ovat tehneet vastamainokset yrityksistä, jotka juuri julistettiin Suomen vastuullisimmiksi. Jotain tämä sattumus kertoo myös Sustainable Brand Index -kilpailusta.

Sustainable Brand Index on jälleen julistanut Suomen vastuullisimmat yritykset. Tai oikeastaan vastuullisimmiksi koetut yritykset. Oikeastihan kyse on enemmänkin siitä, minkälaisia mielikuvia yritykset ovat onnistuneet markkinointiviestinnän avulla brändeihinsä kiinnittämään.

Valio, vastamainos, kulttuurihäirintä
Periaatteessa markkinointi kouluissa on kiellettyä, mutta esimerkiksi maidon mainostamista kouluissa jopa edellytetään vastineeksi koulumaitotuesta. Sen lisäksi, että maitoa mainostetaan kouluissa sen tuotantoa tuetaan runsaskätisesti ja lehmiä saa yhä edelleen pitää kahlittuina parsiin suuren osan elämistään.

SBI-tutkimusta ei ole tehty analysoimalla yritysten toimintaan liittyvä tilastoja tai prosesseja, vaan kyselemällä kuluttajien mielikuvia yrityksistä ja brändeistä. Kuten tiedämme, kuluttajien mielikuvat syntyvät pitkälti markkinoinnin myötä ja yritykset harvemmin kertovat niitä toimintaansa liittyviä ongelmia mainoksissa.

Ehkä kertoo jotain jostain, että olemme tuottaneet vastamainokset vuoden 2019 vastuullisimmiksi (koettujen) yritysten listan koko kärkikolmikosta. Ruotsalaisen SB Insight AB:n tuottaman listan kärkipaikat jaettiin tänä vuonna seuraavasti.

1. Valio
2. Fazer
3. S-Market

Ja listan nelonen, Prisma, sisältyy kolmoseen, sillä molemmat ovat osa S-ryhmää.

Huomattavaa on myös, että kärkipaikkaa pitävä Valio voitti jo kuudennen kerran putkeen. Tämän kaltaiset tulokset kertovat ehkä lopultakin enemmän valintaprosessista, kuin itse voittajasta. Mikäli tutkimus tuottaa toistuvasti saman voittajan, kannattaisi tutkimuksen tekijöiden pohtia ongelmia prosessissa.

Toisaalta, tämä kertoo myös varsin paljon siitä, kuinka markkinat toimivat ja siitä, että näiden vastuulliseksikin miellettyjen yritysten toiminnasta löytyy kritisoitavaa.

”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.

Valion toimintaa kehutaan SBI-raportissa muun muassa ympäristöystävällisten pakkausmateriaalien käytöstä. Ympäristöystävälliset pakkausmateriaalit ovat tietenkin hieno ja kannustettava asia, mutta pakkauksen merkitys elintarvikkeen kokonaispäästöistä on häviävän pieni – ja maitotuotteiden tuottaminen on itsessään niin saastuttavaa, että maitotuotteiden kasviskorvikkeet voidaan paketoida oikeastaan ihan miten tahansa ilman, että kasvistuotteiden kokonaispäästöt pääsisivät edes lähelle nautakarjan tuottamia verrokkeja.

Fazer on viime vuosina tehnyt avauksia kasvisperäisten elintarvikkeiden saralla ja tämä on tietenkin ympäristönäkökulmasta tarkasteltuna erittäin tervetullutta. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Fazerin tuotteen eivät ole alkuperäsertifioituja ja tämä on ongelma ihmisoikeuksien kantilta tarkasteltuna. Esimerkiksi Fazerin hyvinkin mahdollisesti ikonisin tuote, Sininen suklaalevy, perustuu kaakaoon, jonka alkuperän reiluudesta meillä on vain ja ainoastaan Fazerin oma sana. Fazer tuskin ainakaan itse nostaa esiin tuotantoon liittyviä epäkohtia, joten meille kuluttajille välittyy ainoastaan siloteltu kuva tuotannosta ja sen silotellun kuvan perusteella en uskaltaisi yhtiötä erityisen vastuulliseksi julistaa.

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Listan kolmonen, S-market – sekä nelospaikalta löytyvä Prisma –  ovat molemmat osa S-ryhmää. S-market mainostaa itseään näkyvästi ”Suomen suurimpana luomukauppana” ja oletettavasti suurin päivittäistavara-alan toimija sitä voi volyymin puolesta ollakin. Mutta siinä, missä S-market kehuu luomuisuuttaan, se ei erityisesti muistuta siitä, että S-ryhmä on myös päivittäistavara-alan kolmesta suuresta toimijasta ainoa, joka ei ole luopunut tai luopumassa häkkikananmunista. Koska esimerkiksi tätä häkkikananmuniin liittyvää ongelmaa ei ketjun omassa mainonnassa kerrota, ei tämä epäkohta näy kyselyyn vastanneiden kuluttajien asenteissa.

Ajatus siitä, että lentoyhtiö voisi olla erityisen vastuullinen ja ympäristöystävällinen on oikeastaan täysin pähkähullu. Koko toimiala perustuu liikkumistapaan ja liikkumisen volyymin kasvuun, jotka eivät yksinkertaisesti ole toteutettavissa ympäristöystävällisesti.

Kärkikolmikon ohella erityistä huomiota voidaan kiinnittää huomiota ilmailualan voittajaan, Finnairiin. Voiko lentoyhtiötä pitää erityisen vastuullisena toimijana samalla, kun IPCC:n raportti kertoo meille vastaansanomattomasti, että lentomatkustamista pitäisi vähentää määrätietoisesti? Finnairin mainoskampanja, jossa matkustajat voivat keventää syntitaakkaansa maksamalla muutaman euron kompensaation lentelyn aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä näyttäytyy lähinnä ainoastaan viherpesuna, mutta mahdollisesti tämäkin kampanja on vaikuttanut kuluttajien mielikuviin lentoyhtiöstä.

Samoin huomio kiinnittyy polttoainekategorian voittajaksi julistettuun Nesteeseen, jonka palmuöljybisneksiä käsittelimme peräti oman erikoislehden verran.

On olemassa harha, että voisimme polttoainetta muuttamalla tehdä liikenteestä nollapäästöisen – kuten meidän pitää tehdä. Maapallon resurssit eivät ikinä riittäisi siihen, että pitäisimme liikenteen entisenlaisena ja ainoastaan korvaisimme fossiiliset polttoaineet biopolttoaineilla. Kestävät biopolttoaineen raaka-aineet, jätteet ja tähteet, riittävät korvaamaan vain muutaman prosentin ­nykyisestä polttoaineen kulu­tuksesta”, linjasi Greenpeacen Sini Harkki viitaten Nesteen biopolttoainetuotantoon

Tutkimuksen metodologia sinänsä esitellään vakuuttavasti. Suomessa tutkimukseen on haastateltu yli 10 000 henkilöä, ja vastaajien jakauma on painotettu sekä iän, sukupuolen että maantieteen puolesta. Mutta maailman paraskaan kyselytutkimus ei poista sitä faktaa, että vastaukset perustuvat kuluttajakansalaisten fiiliksiin ja mielikuviin yritysten toiminnasta – ja nuo fiilikset ja mielikuvat on rakennettu mainoksin. Eli tässä on mitattu enemmänkin sitä, kuinka hyvin suuryritykset ovat suoriutuneet markkinointiponnisteluistaan. Tämäkin on kiinnostavaa, mutta hieman eri asia kuin julistettu vastuullisuus.

Kaiken valittamisen ohella Sustainable Brand Index -raportista voi nostaa esiin yhden erityisen ilahduttavan huomion. Raportin toteuttajat ja kasaajat kertovat lukijoille, että Suomessa kuluttajien tietoisuus ympäristökysymyksistä on kasvanut ja että kuluttajat ovat entistä halukkaampia huomioimaan ympäristökysymykset kulutusvalintoja tehdessään.

Seuraavaksi olisikin tärkeää saada kuluttajille entistä paremmin tietoa vastuullisten kulutuspäätösten tueksi ja lisätä ymmärrystä mainosten välittämän kuvan vääristyneisyydestä.

 

 

Jaa tämä:

Mustan kullan kirous

Öljy on ollut ihmiskunnalle sekä siunaus että kirous. Öljy on myös määrittänyt ihmisen eloa jo yli 150 vuoden ajan, mutta pian sen aikakausi tulee päättymään.

Öljy on tuonut lähes rajattoman energiavarannon­ ihmiskunnan sormien ulottuville. Tätä varantoa onkin hyödynnetty surutta ja rajoituksetta siitä alkaen, kun öljyn massamittainen tuotanto pääsi vauhtiin 1860-luvulla. Nyt olemme tilanteessa, jossa planeettamme asettaa rajat öljyn polttamiselle, ja meidän on ravisteltava itsemme irti riippuvuudesta.

Öljyn aikakauden alkaminen toi mukanaan valtavia muutoksia järjestelmiimme. Myös kyseisen aikakauden loppu tuo väistämättömiä muutoksia. Filo­sofi, runoilija Antti Salminen on filosofi Tere Vadénin kanssa tutkinut öljyn luonnetta ja suhdettamme siihen yli kymmenen vuoden ajan yhdessä.

Maailman Luonnon Säätiö WWF:n mukaan ruuantuotanto muodostaa noin viidenneksen ihmisten hiilijalanjäljestä ja on näin yksi ihmiskunnan suurimmista päästölähteistä. Säätiön johtava ruoka-asiantuntija Annukka Valkeapää toteaa, että luonnon kannalta kestävässä ruokavaliossa punaista lihaa saisi syödä korkeintaan kerran viikossa. Vähempikin passaa. Samalla lihan kulutus on kasvanut Suomessa läpi 2000-luvun ja maataloustuin tuotettua lihaa halpuutetaan ohjeista piittaamatta.
Suomen ympristökeskuksen, Aalto yliopiston ja Ilmatieteenlaitoksen Ilmasto-oppaassa on vertailtu muutamien ruoka-aineiden ilmastopäästöjä:
”Naudanlihan ilmastovaikutus vastaa noin 15 kilon hiilidioksidipäästöjä (lihakiloa kohti CO2-ekvivalentteina), kun taas sianlihan ilmastovaikutus on 5 kg CO2/lihakilo ja broilerin 4 kg CO2/lihakilo. Juuston ilmastovaikutus on lähes yhtä suuri kuin naudanlihan (13 kg CO2/lihakilo). Vastaavasti esimerkiksi soijan ilmastopäästö on vain noin 1 kg CO2/soijapapukilo.”

Aloittakaamme alusta, eli 1800-­luvun jälkipuoliskolta.

”Energiaympäristö ei muuttunut kerralla, mutta tuolloin Texasissa, ja pian myös muualla tämän mustan sampanjapullon korkki paukahti auki. Riippuvuutemme öljystä ei ole absoluuttista, mutta addiktion laatu on poikkeuksellista”, Salminen toteaa.

”Öljy on ylellisyyshuume, jota moderni länsimainen – nyttemmin planetaarinen – sivilisaatio kuosaa menemään huolimattomasti, öky­narkomaanin välinpitämättömyydellä. Öljyn läsnäolevuus lähentelee absoluuttisuutta pienimmissäkin arkisissa yksityiskohdissa: muoveista lannoitteisiin, pinnoitteista kantaviin rakenteisiin, ilmassa leijuvista partikkeleista maaperän mikromuoviin. On vaikea kuvitella asiaa, joka ei tavalla tai toisella olisi öljyperäisen tuotantomuodon piirissä”, Salminen jatkaa.

Elintarvikkeet kasvatetaan ja prosessoidaan öljyn voimalla, ja kuluttaja voi vaikuttaa ainoastaan siihen, onko tuotteen valmistamiseen käytetty enemmän vai vähemmän öljyä.

Sen lisäksi, että syömme öljyn voimin kasvatettua ruokaa, sivelemme öljyä myös itseemme. Kosmetiikan kemikaalipitoisuuksia seuraavan CosmEthics-­yhtiön keräämien tietojen perusteella lähes puolet EU:n alueella myytävistä kosmetiikkatuotteista sisältävät jotain öljy- ja muovijalosteita. Samoin verhoamme itsemme tekstiileihin, jotka on valmistettu öljystä tai vähintään öljyä käyttämällä.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä.

Saksan puolustusvoimien, Bundeswehrin teettämän tutkimuksen mukaan arviolta jopa 95 prosenttia ihmiskunnan kaikesta teollisesta tuotannosta kytkeytyy tavalla tai toisella öljyyn. Vuosimiljoonien mittaan öljyyn kerääntyneen ja varastoituneen energian syöminen on kuitenkin tulossa loppuunsa.

Öljy-yhteiskunnan kehityskaareen kuuluu kolme merkittävää katkosta eli shokkia: laajamittainen käyttöönotto, tuotannon tasaantuminen ja tuotannon lasku. Olemme parhaillamme matkalla kohti tuota kolmatta shokkia.

Energiayltäkylläisyys on osaltaan vapauttanut ihmisiä raskaasta ruumiillisesta työstä ja vapauttanut aikaa kulttuurille ja ajattelulle. Öljyn sisältämä energia tekee koko ajan työtä moninkertaisesti verrattuna ihmisten tekemään ruumiilliseen työhön. Tämä on osaltaan mahdollistanut ajatusten vaihdon planetaarisella tasolla ja kulttuurisen kehityksen loikan seuraavalle portaalle. Salminen ei kuitenkaan näe tätä energiayltäkylläisyyden vauhdittamaa kehitystä pelkästään hyvänä.

”Ihmiskunta on kasvattanut pallejaan sielunsa kustannuksella. Ne, jotka ovat syntyneet ja eläneet maantieteellisesti suotuisissa paikoissa, ovat epäilemättä hyötyneet tietyillä jälkimodernin globaalin pohjoisen liki yleisesti hyväksymillä mittareilla.”

Laskennallinen, eli materiaalinen tai bkt:lla mitattava elintaso, on parantunut. Samalla akuutti kärsimys on monissa paikoissa vähentynyt, muttei kaikkialla.

”Ihmiset ovat oppineet haluamaan kosolti lisää. On myös opittu perustelemaan, että he todella tarvitsevat haluamansa. Tai ainakin kokevat halua­vansa, ja olettavat että se minkä he haluavat myös kuuluu nimenomaan heille.”

”Globaalin fossiiliporvariston potentiaalit, mahdollisuudet ja vaihtoehdot ovat lisääntyneet reilun 150 vuoden aikana räjähdysmäisesti. On ihan ok elää kuin faarao. Kukapa ei ­haluaisi asua karkkikaupassa”, Salminen summaa.

Tuon karkkikaupan vastakappaleena voi nähdä ilmiön, jota kutsutaan myös öljyn kiroukseksi. Maa-alueet, joista öljyä on löytynyt eivät – harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ole asukkaineen hyötyneet niistä valtavista rikkauksista, joita maan povesta on pumpattu. Paikallisille on jäänyt turmeltu ympäristö ja kuiviin imetty maa, vauraus ja hyvinvointi on valunut muualle.

Vaikka tiedostamme ihmisen osuuden ilmastonmuutoksessa ja ympäristötuhoissa, emme kykene riistämään itseämme öljyn kyydistä. Otetaan esimerkiksi Trinidadin ja Tobagon saaret Karibian­merellä. Saarivaltio on akuutissa vaarassa jäädä nousevan merenpinnan alle ja silti se jatkaa öljyn pumppaamista ja myymistä poltettavaksi – mikä puolestaan edistää merenpinnan nousua. Salmisen mukaan meidän tulisi ”aikuistua sivilisaatiotason itse­tuhoisuudesta”.

”Ja kuten aina ennenkin, tarvitaan vallankumouksia, jotka ovat runouden palveluksessa. Niistä ei ole yhtäkään esimerkkiä.”

Ilman määrätietoista vallankumoustakin suhteemme öljyyn tulee muuttumaan. Me voimme vaikuttaa korkeintaan siihen, kuinka ja koska kohtaamme tuon muutoksen.

”Mitä pidempään irtautumista lykätään, sen vaikeampaa se todennäköisesti on. Mitä ikinä skenaariot energiatulevaisuudesta ovat, ne kannattaisi jo viisaan varovaisesti rakentaa laskevan nettoenergian oletuksella. Se merkitsee useimmiten keskitettyjen järjestelmien hajauttamista paikallisen omavaraistumisen kustannuksella.”

Runsaus ja käytännössä loputon öljy on kuitenkin oman yhteiskuntamme ja kaikkien muidenkin nykyaikaisten yhteiskuntamallien perusta. Ajatus jatkuvasta kasvusta, johon talousjärjestelmämme perustuu tulee katoamaan omaan mahdottomuuteensa. Korjausliikkeistä tulee dramaattisia eivätkä nekään välttämättä ole mahdollisia nykyisten järjestelmien sisällä.

”Modernit valtaideologiat totta vieköön ovat massiivisten energiaylijäämien sokaisemia”, Salminen toteaa.

”Eroa vasemmistoon tai oikeistoon ei tällä tasolla piirry. Voi olla, että kapitalistiset ja kommunistiset ideo­logiat yhtä kaikki ovat siinä määrin moderneista energiaunelmista rakentuneita, että ne eivät kykene riittäviin muodon­muutoksiin riittävillä nopeuksilla ennen kuin on jokseenkin sietämätöntä olla ylimalkaan elossa.”

Vaikka epävarmuus tulevasta vallitsee, niin yksi asia on varmaa: öljyn aikakausi lähenee vääjäämättömästi loppuaan haluistamme riippumatta, eikä paluuta vanhaan normaaliin ole.

Jaa tämä:

Tutkimusmatkoja normaaliin

Eläinoikeusaktivistit ovat kuvanneet reilun vuosikymmenen ajan tuotantoeläinten oloja salaa. Nyt kuvat päättyivät myös vastamainokseen.

Vierailu ruokakaupassa on arkisista rutiineista se arkisin. Kierros hyllyjen välissä tuttua reittiä seuraillen ja tuttujen tuotteiden lapioiminen ostoskoriin tai -kärryyn ei herätä suuria tunteita. Tilanne kuitenkin muuttuu, mikäli tuohon kokemukseen yhdistyy tieto siitä, minkälaisien prosessien kautta elintarvikkeet ovat kaupan hyllyille päätyneet.

Tuottajat ja kauppiaat eivät tosin tätä yhdistämistä kernaasti tee ja mediakin on ollut yllättävän varovainen näiden pisteiden yhdistelemisessä.

Vuonna 2006 joukko eläinoikeusaktivisteja astui salaa broilerihalliin kuvaamaan. Tavoitteena oli dokumentoida tuotantoeläinten elämä juuri sellaisena kuin se on. Aktivistit eivät odottanut löytävänsä mitään erityisen järkyttävää, eikä kuvillekaan ollut kovinkaan tarkasti mietitty käyttöä. Yhtä kaikki, aktivistit kävivät useilla tiloilla, kuvasivat ja poistuivat paikalta jättämättä jälkiä. Juuri kukaan ei tiennyt tästä pienen porukan tekemästä työstä yhtään mitään.

Lopulta videot julkaistiin Yleisradion A-Studiossa marraskuussa 2007.

Seurasi yli kymmenen vuotta jatkunut julkinen keskustelu tuotantoeläinten oikeuksista, eikä keskustelulle näy loppua. Samalla kun aihetta käsitelleet toimittajat ovat olleet aidosti ja avoimesti järkyttyneitä näkemästään, media on kuitenkin jatkanut vanhoilla raiteilla: kuvia käsitellään lehdissä, joissa samoja eläimiä mainostetaan kuluttajille tyhjiöpakkauksissa, ja videoita esitellään kanavilla, joiden kokkiohjelmissa pihvi paistuu tuttuun tapaan.

Yhteiskuntamme suhdetta lihaan voisi kuvailla pähkähulluksi.
(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.)

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille.
Tämä Hesarin haluttomuus julkaista logoparodioita ei tietenkään täysin yllätä. Hieman yllättävää on se, lehdelle ei kelvannut edes kuva, jossa asiakas katselee geneerisen ruokakaupan lihahyllyä, joka on korvattu häkkikanalalla. Lehden mukaan teos rikkoo hyvää mairkkinointitapaa. Voittoa tavoittelemattomalle ja siten markkinalogiikkaa rikkovalle järjestölle ainoa hyväksyttävä tapa viestiä näyttäisi olevan avoin kirje ja tiukan dokumentaariset kuvat. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että mainonnassa on yleisesti hyväksyttyä irvailla kilpailijalle ja viitata sen tuotteisiin, kuten näimme esimerkiksi hiljattain Pepsin kampanjassa, jossa oli myös ilmiselvä Cokis-tölkki. Eivätkä kaupalliset mainostajat ole ainoita: Hesari nosti itsekin Kuukausiliitteen kanteen parodian jääkiekkojoukkue Jokereiden logosta.
Mainosten ja kaupallisten motiivien määrittelemässä yhteiskunnassa on vaikea hyödyntää mainonnan kieltä ja kanavia, mikäli ei ole myymässä mitään. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Vuodesta 1996 eläinoikeusaktivismissa mukana ollut Kristo Muurimaa, yksi broilerihallin kuvaajista, perustelee salakuvauksia ihmisten oikeudella tietoon.

”Eläinliikkeessä on aina ollut ajatus, että mikäli ihmiset tietäisivät, mitä tuotannossa tapahtuu, se johtaisi muutokseen.”

Tai kuten Paul McCartneyn nimiin laitettu toteamus kuuluu: ”Jos teurastamoissa olisi lasiseinät, kaikki olisivat vegaaneja.”

”Ihmiset eivät tiedä, miltä eläintuotanto näyttää. Ja jos he tietävät, usein he haluavat sulkea silmänsä ja olla uskomatta”, Muurimaa sanoo.

Hänen mukaansa eläinoikeusliikkeellä oli ulkomailta peräisin olevaa kuvamateriaalia tuotantolaitoksilta. Se ei kuitenkaan tehonnut toivotulla tavalla. Yksi keino sulkea silmät oli väittää, että tällaista ei tapahdu Suomessa.

“Sen halusimme osoittaa vääräksi. Halusimme kuvamateriaalia, joka vakuuttaa yleisön siitä, että tilanne on täällä sama kuin muuallakin.”

Aktivistien piireissä oli tiedetty jo pitkään, että kuville on tilausta. Sen täyttäminen mahdollistui muun muassa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä tarpeeksi edullisen tekniikan ansiosta.

”Siedettävän hyvä laatuisista digikameroista oli tullut niin edullisia, että pystyimme ostamaan niitä opiskelijabudjetilla. Eivät ne kamerat hyviä olleet, mutta niillä kykenimme tekemään kampanjan.”

Samaan aikaan, kun Hesarin painokoneet pyörivät ja avoin kirje S-ryhmälle painautui paperille, heräteltiin keskustelua myös toisilla rintamilla. Näitä tarroja saattaa tulla vastaan siellä tai täällä. Avoin kirje S-ryhmälle luettavissa täällä.

Eläinoikeusaktivistit joutuvat tasapainottelemaan viestinnässään: liian karut kuvat voivat ajaa pois ahdistuneen yleisön ja siloiteltu kuvasto puolestaan menettää iskevyyttään. Tämän ohessa pitää miettiä, että kuuluuko vakava asia viestiä aina vakavasti, vai kannattaako ajoittain turvautua myös huumoriin.

”Olemme pitkään käyttäneet parodiaa. Parodialliset viestit eivät suoranaisesti viesti eläinten kärsimyksestä, vaan enemmänkin siitä, mikä siihen kärsimykseen johtaa ja ketkä sitä tekevät. Esitämme yritysten vastuuseen ja ihmisten kulutustottumuksiin liittyviä huomioita”, Muurimaa kertoo ja jatkaa: ”En varsinaisesti pidä ongelmana sitäkään, että eläinten kärsimyksistä viestitään tavalla, joka hyödyntää mustaa huumoria yksinkertaisesti siitä syystä, että aiheet saattavat olla niin vaikeita, että niitä käsiteltäessä huumori voi olla keino vapauttaa keskustelua.”

Esimerkkinä tästä mainittakoon vuonna 2007 tehty tarra, jossa näkyy karsinaan jätetty kuollut sika, jotta sen lajitoverit kannibalisoivat. Tarran tekstissä luki ”Hei kaverit. Musta tuntuu, että Masalla on jotain hätänä”. Muurimaan mielestä mustan huumorin kautta voi pikemminkin alleviivata tilanteen traagisuutta kuin nauraa itse tilanteelle.

”Parodia saattaa puhutella tavalla, joka läpäisee sen suojamuurin, jonka ihminen nostaa kohdatessaan ahdistavaa ja asiapitoista viestintää. Uskon, että siinä saattaa olla sellainen mahdollisuus, jonka hyödyntäminen on aika olennaista vakavistakin asioista puhuttaessa.”

Toisinaan myös se, että normaalisti piilossa pysyvät kuvat yhdistetään arkisiin kokemuksiin tavalla, joka tekee niiden keskinäisen riippuvuussuhteen näkyväksi voi tarjota katsojalle uusia tapoja hahmottaa maailmaa. Kuten nyt vaikka sen, että ne pienissä kopperoissa koko elämänsä viettävät kanat ja kaupan hyllyltä löytyvät kananmunat ihan oikeasti liittyvät toisiinsa.

Tämä kelpasi Hesarille. Ehkä hieman kiinnostavasti eläinoikeusjärjestö saa tehdä lehteen maksullisen ilmoituksen, joka näyttää journalismilta, mutta ei ilmoitusta, joka hyödyntäisi mainonnan kuvakieltä.
Nämä advertoriaalit – eli journalismin estetiikkaa lainaavat mainokset – ovat melkoisen peruskauraa myös Helsingin Sanomissa. Nauttiiko mainonnan muoto suurempaa suojaa yhteiskunnassamme kuin journalismin estetiikka?

Kansakuntaa järkyttäneet kuvat on otettu paikoissa, joissa tuhannet ihmiset työskentelevät arkisten rutiinien parissa. Ne eivät esitä mitään poikkeuksellista vaan pääosin laillista eläintenpitoa. Kysymys on siitä, miten mikäkin normalisoituu ihmisille. On helpompaa kohdata kärsimys, joka on normalisoitunut.

”Tuottajillen kohdalla on kyse siitä, miten he eläimen näkevät. Jos eläimen ymmärtää tuotantovälineenä tai olentona, jonka kuuluukin elää niin, ei siinä tietenkään näe mitään erikoista. He menevät töihin samaan paikkaan, johon minä menen järkyttymään. Se on valtavan mielenkiintoinen asetelma”, Muurimaa toteaa ja sanoo tehneensä “tutkimusmatkoja normaaliin”.

Jatkossa yhteiskunnan pitää päättää, miten se suhtautuu tähän normaaliin ja kuinka toimia, jos haluaa muuttaa sen, mitä koemme normaaliksi.

Yhteiskunnan voi jakaa kolmeen tasoon, jossa päätöksiä tehdään: yksilö, kauppa ja tuotanto sekä valtionhallinto.

”Helpointa – ja samalla myös ehkä vaikeinta – on muuttaa omaa toimintaa. Seuraava askel on tuotanto ja kauppa. Moni raivostuu näille tuottajille, mutta raivo yksittäisiä ihmisiä kohtaan ei ole hedelmällistä. Pitäisi suunnata raivo siihen järjestelmään, joka mahdollistaa ja kannustaa tähän. Kolmas askel on se, että meidän pitää muuttaa lait ja normit. Tähtäimen pitää olla ylempänä kuin yksilössä.”

Ei kannata kiinnittää liikaa huomiota yksittäisiin mätiin omeniin, jos korista on noussut jo pidemmän aikaa pelkästään mätiä omenia. Silloin kannattaa hylätä koko kori. Tällä hetkellä muutosta tapahtuu yksilöiden ja kaupan tasolla, mutta Muurimaan mukaan ei politiikassa. Yksikään puolue ei ole vielä valmis esimerkiksi asettamaan eläinten oikeuksia kynnyskysymykseksi hallitusneuvotteluissa.

”Kuvauskampanjoiden keskeinen tavoite on nostaa tämä aihe uudestaan ja uudestaan keskusteluun, jotta sen merkittävyys kasvaisi. Eikä ole mikään pikkukysymys, kuinka yhteiskunnan ruoka tuotetaan. Mikäpä olisi keskeisempää.”

Jaa tämä:

Kuinka pyöräyttää yhteiskunnallinen kampanja tyhjästä

Kuvat mainostauluihin luvatta liisteröidyistä brexit-kriittisistä julisteista levisivät Twitterissä ja pian aktivisteilla oli enemmän rahaa kuin mille he keksivät käyttöä.

Brexit lähestyy ja Iso-Britannia on monipuolisen sekavassa tilassa. Poliitikot koheltavat ja yritykset hermoilevat. Kansalaiset ovat eriasteisissa epätietoisuuden ja -toivon tiloissa.

Konservatiivipääministeri David Cameron johdatti Iso-Britannian brexit-kaaokseen. Sisäpoliittisista ja puolueen sisäisiin valtakamppailuihin liittyvistä syistä hän toi brexit-äänestyksen pöydälle ja loppu on historiaa. Hänen lausuntonsa ja tviittaukset aiheesta ovat jättäneet toivomisen varaa.

Kaoottista tilannetta kuvatakseen ja kommentoidakseen, neljä englantilaista heppua päätyivät suunnittelemaan neljä suuren ilmoitustaulun kokoista julistetta, jotka he kävivät liisteröimässä mainostauluihin omin luvin. Liisteröidyt julisteet olivat lainanneet sisältönsä brexitiä ajavien poliitikkojen päättömistä tviittauksista ja lausunnoista.

Yksi hepuista, ”Richard”, on sitä mieltä, että tämä luvaton mainostaulujen valtaaminen ei ole moraalisesti tuomittava tapa puhutella yleisöä.

”Lainasimme mainostilaa väliaikaisesti yhtiöltä, jolla on kyllä varaa lainata se meille. Emme ehkä pyytäneet lupaa sille, mutta kyse on julkisesta palveluksesta ja sen myötä toimintamme on täysin perusteltua.”

Tämä innovaatio mainostilan omaehtoisesta käyttöön ottamisesta ei tietenkään ole uusi tai ennenkuulumaton. Samaa luvattomasti toteutettua juliste-liisteri-mainostaulu-yhdistelmää ovat hyödyntäneet esimerkiksi yhdysvaltalaistaiteilija Ron English sekä nykkiläisaktivisti-taiteilija Jordan Seiler. Iso-Britanniassa valaistuja mainostauluja on puolestaan kaapattu parempaan käyttöön Brandalism ja Special Patrol Group -ryhmät.

Konservatiivipuolueen edustaja Liam Fox osoitti kykyä huomattavan positiiviseen ajatteluun ennustamalla tulevista kauppaneuvotteluista helppoja.

Nyt tähän mainioon joukkoon liittyi siis Led By Donkeys -nimeään esiintyvä ryhmä. Nämä ”aasien johtama” tyypit ovat sitä mieltä, että paras brexit-kritiikki löytyy euroeroa ajavien poliitikkojen omista puheista.

Esimerkiksi pääministeri Theresa Mayn huomio siitä, että olisi selvästi Britannian kansallisten etujen mukaista pysyä Euroopan unionissa päätyi kansan katsottavaksi ja pohdittavaksi tilanteessa, jossa May ajaa ja johtaa EU:sta eroamista. Samoin yleisön huomio kiinnitettiin Boris Johnsonin linjaukseen siitä, että Britannia ei tarvitse suunnitelmaa brexit-sopimusneuvotteluihin, sillä se tulee saamaan loistavan sopimuksen.

”Richard” rinnasti Britannian tilanteen keski-iänkriisiin.

”Britannia on keskellä postimperialistista, keski-iän tai ehkä vanhuuden kriisissä, jossa kansakunta ei ole ihan varma siitä, mitä se on tekemässä. Se on juuri käynyt ostamassa moottoripyörän ja mustan nahkatakin.”

Ensimmäisten luvattomien julisteiden päädyttyä ilmoitustauluihin, Led By Donkeys -nelikko laittoi kuvat niistä Twitteriin ja suuntasi kulkunsa pubiin. Pian kuvat alkoivat leviämään kulovalkean tavoin ja kävi ilmeiseksi, että samalla olisi lisää kysyntää. Aktivistit olivat toistaiseksi käyttäneet omaa rahaa hankkeeseen noin 500 puntaa ja päivätöiden ja perhe-elämän keskellä toteutetut ninjaoperaatiot eivät vaikuttaneet kestävältä ratkaisulta.

Kuten niin usein tänä päivänä, apuun tuli joukkorahoitus. Tosin kukaan ei voinut kuvitella menestystä etukäteen. Kolme tuntia joukkorahoituskampanjan aloittamisesta ryhmä oli saanut 10 000 puntaa ja pian lahjoitussumma oli 50 000 puntaa.

Koska tässä kohdassa rahaa oli kasassa jo enemmän kuin mille nelikko keksi äkkiseltään käyttöä, he laittoivat keräyksen toistaiseksi kiinni. Rahan keruuta voidaan jatkaa sitten, kun jo saadut rahat on käytetty suunniteltuun tarkoitukseen. Suunnitellun tarkoituksen ollessa se, että nyt idean takana olevat henkilöt pystyivät maksamaan ammattilaisille siitä, että julisteet liisteröidään paikoilleen kunnolla ja vuokratuissa mainostauluissa brexit-julisteet myös pysyvät pidempään.

Parhaillaan julisteita on noin 30 mainostaulussa ja reilu 60 taulua on jo varattu samaan käyttöön.

Oppositiojohtaja Corbynin brexit-kannanotot ja -linjaukset ovat jääneet monien mielestä vaisuiksi ja ryhtiliikettä kaivataan. Yleisö kutsuttiin koristelemaan tämä tyhjä tila niillä viesteillä, joita kansalaiset olisivat halunneet kuulla Corbynin suusta.

 

Jaa tämä:

Oikeuden päätös: Ruokalähetit ovat työntekijöitä

Hollantilainen tuomioistuin linjasi, etteivät ruokalähettipalvelun lähetit ole yksityisyrittäjiä.

Amsterdamilainen tuomioistuin on päättänyt tammikuussa, että ruokalähettipalvelu Deliveroon työntekijät eivät ole yrittäjiä. Yhtiö on aiemmin noudattanut linjaa, jonka mukaan lähetit määritellään työnantajan näkökulmasta yksityisyrittäjiksi. Oikeuden mukaan työn luonne ja osapuolten sopimus eivät anna perusteita väitteelle.

Foodoran omistaa saksalainen Delivery Hero -niminen yhtiö. Foodora lopetti hiljattain toimintansa Australiassa. Yhtiön vetäytymiseen markkinoilta vaikuttivat todennäköisesti sitä vastaan nostetut syytteet liittyen työntekijöiden kohteluun. Foodora on perustettu vuonna 2014, ja yritys toimii tällä hetkellä yhdeksässä eri maassa. Yritys kertoo verkkosivuillaan toimivansa Suomessa Helsingin lisäksi Espoossa, Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä.

Oikeustapauksen pani vireille hollantilainen ammattiliitto FNV. Liiton edustajan Willem Dijkhuizen mukaan oikeuden päätöksen myötä lähetit voivat vaatia takautuvasti työsopimuksia Deliveroolta. Yhtiö oli irtisanonut kaikki lähettien työsopimukset alkuvuodesta 2018.

Hollantilaisoikeuden päätös antaa suuntaa liittyen alustatalousmallien työntekijän ja työnantajan suhteeseen. Alustatalous on nettisovellusten ympärillä toimivaa liiketoimintaa, joka perustuu joko olemassa olevien resurssien jakamiseen tai työpanoksen myymiseen.

Näyttääkö tämä viestiltä, joka olisi lähetetty itsenäiselle yrittäjälle? KUVA: Justice for Couriers

Suomessa työntekijän oikeuksia ovat viime aikoina vaatineet muun muassa Foodoran ja Woltin ruokalähetit. Yritysten lähetit työskentelevät vailla yrittäjän vapautta, mutta toisaalta heillä ei ole työntekijän aseman mukanaan tuomaa turvaa.

”Ei tässä työssä itsessään ole mitään vikaa. Pidän pyöräilystä, mutta näillä työehdoilla ja nykyisellä sopimuksella tämä ei ole reilua. Esimerkiksi jos freelancerina joudut työvuorolla onnettomuuteen, yrityksen ei tarvitse ottaa mitään vastuuta. Et ole minkäänlaisen työvakuutuksen piirissä”, Foodoran pyörälähetti Marcus Nicolson kertoi.

Työturvan, oikeuksien ja yrittäjän vapauden puuttumisesta kertoo paljon myös Foodoran vastaus ruokalähetille, jonka auto oli hautautunut lumeen alkuvuodesta 2019. Se, että autoa saanut lumihangesta liikkeelle ei estänyt sitä, etteikö kuskille olisi tullut merkintä tietoihin siitä, että hän ei ollut hoitanut osoitettua työvuoroa. Merkinnät heikentävät lähetin asemaa suhteessa toisiin lähetteihin ja johtaa siihen, että rankingissa pudonnut lähetti pääsee valitsemaan itselleen huonompia työvuoroja.

Foodora edelleen ilmoitti suoraan, että se ei vastaa siitä, jos kuljettajan (oma) auto vaurioituu kolarissa tai joku loukkaantuu jakelutehtävän aikaisessa kolarissa tai mikäli auto tosiaan jää jumiin lumeen.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Työntekijöiden aseman määrittely on sikäli merkittävä kysymys, että alustatalouden mallit tulevat vaikuttamaan työmarkkinoiden kehitykseen, kuten Kalevi Sorsa -säätiön projektitutkija Maija Mattila kuvaili.

”Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.”

Maija Mattilan artikkeli Jakamistalous, alustatalous ja sääntely täällä.
Marcus Nicolsonin haastattelu ja artikkeli lähettien kampanjoinnista täällä.

EDIT: Lisätty 5.2. Foodoran vastaus lumeen jämähtäneelle jakeluyhteistyökumppanille.

Jaa tämä:

Ostosmessu ostostemppelissä

Mainokset kannustavat kulutushysteriaan, mutta missä kohdassa homma muuttuu parodiaksi ja kannustus kritiikiksi? Kultaisen ostoskärryn seurakunta ottaa tästä selvää.

”Julistamme kulutuksen kansalle kuinka he ovat uutuuden hylänneet! Markkinat ovat meitä ostosparatiisilla siunanneet, mutta kulutuksessa heikot ovat sulkeneet korvansa jingleltä ja silmänsä led-tauluilta!”

Kultaisen ostoskärryn seurakunnan jäljiltä shoppailijoiden taskuista – ja kauppakeskuksen lattialta – löytyy vihkosia.
Kultaisen ostoskärryn seurakunnan jäljiltä shoppailijoiden taskuista – ja kauppakeskuksen lattialta – löytyy  ehkä hieman kulmista  rypistyneitä vihkosia.

Näin avaa Massias, Kultaisen ostoskärryn seurakunnan hengellinen johtaja.

Kultaisen ostoskärryn seurakunta on kokoontunut jo vuodesta 2008 kauppakeskuksissa ja ostosparatiiseissa, joita seurakunta pitää temppeleinään. Ja temppeleissä tietenkin toimitaan, kuten temppeleissä on tapana toimia – eli rukoillaan, veisataan, puhutaan kielillä ja koetaan valaistumisen hetkiä. Usein Massiaksen porukan henkistyminen on tapahtunut joulun alla, onhan silloin käsillä vuoden suurin ostosjuhla.

”Suuren kulutusjuhlan sesonkina on tärkeää osoittaa markkinan ja mainonnan voimille uskollisuutensa. Kaupungin temppelit ovat avoinna aina kaupan sulkemisaikaan asti. Huutakaa ’Ostan!’ jos olette mukana!”, Massias jatkaa.

Messuamisen ohella seurakuntalaiset jakavat Massiaksen johdolla ohikulkijoille ja kaukaakin paikalle vaeltaneille vihkosia, joissa on rukouksia ja virsiä. Näin seurakunta putoaa hyvinkin sulavasti hurmosherätyksellisten seurakuntien jatkumoon.

Tuote meidän, joka olet mainonnassa,
Pyhitetty olkoon sinun brändisi.
Tulkoon sinun markkinaherruutesi.
Toteutukoon sinun mainoslauseesi,
Niin kotona kuin kaupassa.
Anna meille tänä päivänä meidän minäkuvamme.
Ja anna meille meidän tarpeemme ja halumme,
Niin kuin mekin haluja ja tarpeita
luomme läheisillemme.
Äläkä saata meitä kierrätykseen,
vaan päästä meidät rahasta.
Sillä sinun on kassa
ja käteinen ja kuluttaja iänkaikkisesti.
Ostan sen.

Joulukuun alussa Kultaisen ostoskärryn seurakunta jalkautui Helsingin uusimpaan kauppakeskukseen, REDIiin. Kuvausryhmä oli paikalla.

Tarkkaavainen lukija on varmasti tässä vaiheessa jo ymmärtänyt, että kyseessä on kulutuskriittinen parodia hurmoshenkisestä uskonnollisesta kultista. Itse tutustuin Massiakseen vuonna 2009, hänen – ja monien muiden seurakuntalaisten – osallistuttua yhdysvaltalaisen Reverend Billyn Suomen vierailun ohjelmaan. Reverend Billy ja Massias ovatkin monin tavoin likellä toisiaan, vaikka pintapuolisesti heidän viestinsä ovat täysin vastakkaiset.

Massias seurakuntineen kannustaa ihmisiä ostamaan hysteerisesti ja ostamisen ilosta, ja samalla tekee elämäntapaamme kiinteästi kuuluvan kulutusjuhlan päättömyyden näkyväksi. Reverend Billy puolestaan julistaa shoppailun johtavan Shopocalypsiin, eli maailmaloppuunmyyntiin.

Haastatellessani tv-evankelistapastorilta habituksensa lainannutta Reverend Billyä ja puolisoaan Savitri Durkeeta vuonna 2009 meno oli yhtä korkealentoista kuin Massiaksellakin.

”Paholaisen logot pakottavat itsensä teidän kaikkien elämään. Shopocalypse, kulutushysterian maailmanloppu häämöttää jo kulman takana. Aamen! Myöskään Jeesus ei ollut kristitty. Aamen! Jeesus-vauvan takamuksessa ei hehkunut logoa”, pastori paasasi.

Pariskunta kertoi, että heidän The Church of Stop Shopping käännyttää kansaa kristinuskon näyttämöllä olematta tippaakaan kristitty. He kuitenkin vannoivat rakastavansa Jeesusta syvästi – olihan hän suuri vasemmistolainen ja kansanmies. Ja kyllähän me kaikki muistamme, mitä mieltä Jeesus oli ahneista rahanlainaajista.

Reverend Billy on pitänyt viikottaisia messujaan New Yorkissa ja tehnyt kiertueita (muun muassa Disneylandiin). Myöskään kauppakeskukset eivät ole vieraita hänelle.

Pian haastattelun jälkeen Billy ja Savitri johdattivat suomalaista seurakuntaa Helsingin Foorumin ja Kampin kauppakeskuksissa. Hetkellisesti hurmoksellinen veisaus keskeytti jopa Idols-promootiokeikan, jossa playback-esityksiä vetävät kilpailivat myivät ohjelmaformaattia. Lopulta vartijat kuitenkin taluttivat koko porukan ulos.

Tämä pois paikalta taluttaminen ei olekaan yllättävä osuus kummankaan seurakunnan hartauksissa. Samalla, kun kaupunkitila täyttyy kauppakeskuksilla ja ostospalatseilla, kutistuu julkinen tila. Näissä kaupallisissa puolijulkisissa tiloissa saa olla vapaasti kunhan vaan muistaa ostaa ja olla nätisti. Siinä, missä Messias on toistuvasti joutunut tekemisiin vartijoiden kanssa, on Rev. Billy myös tullut pidätetyksi kymmeniä kertoja.

Moni satunnainen ohikulkija saattaisi tulkita seurakuntien toiminnan rienaavaksi. Tämä ei ehkä kuitenkaan ole hedelmällinen lähtökohta niiden toiminnan arvioimiselle.

Koskisen vuonna 1969 Taidehallissa esitelty Sikamessias ei ollut pyrkimys uskonnolliseen pilkkaan. Teos oli  osa sarjaa, jossa suomalaiset esitettiin sikoina ja on vain loogista, että sikojen messiaskin on sika. No, sakothan siitä napsahtivat ja Kekkonenkaan ei voinut taiteilijaa armahtamaan, koska taiteilija ei suostunut tunnustamaan rikosta (joka oli armahduksen ehto). Maksettavaksi jääneet sakot olivat nykyrahaksi muutettuna reilu 20 000 euroa.
Koskisen vuonna 1969 Taidehallissa esitelty Sikamessias ei ollut pyrkimys uskonnolliseen pilkkaan. Teos oli osa sarjaa, jossa suomalaiset esitettiin sikoina ja on vain loogista, että sikojen messiaskin on sika. No, sakothan siitä napsahtivat ja Kekkonenkaan ei voinut taiteilijaa armahtamaan, koska taiteilija ei suostunut tunnustamaan rikosta (joka oli armahduksen ehto). Maksettavaksi jääneet sakot olivat nykyrahaksi muutettuna reilu 20 000 euroa.

Uskonnollisen identiteetin ja brändiuskollisuuden välinen ero ei ole välttämättä ollenkaan niin suuri, kuin mitä voisi äkkiseltään kuvitella. Molemmat kutittelevat samoja identiteetin rakentamiseen linkittyviä aivonystyröitä. Maallistuneessa yhteiskunnassa yksilön asema voi hyvinkin määrittyä enemmän kuluttajaprofiilin kuin seurakunnan jäsenyyden kautta.

Tämähän on huomattu monissa paikoissa ja nykyään ei ole ollenkaan tavatonta, että seurakunnat jalkautuvat kauppakeskuksiin. Moniin kauppakeskuksiin niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin on jopa rakennettu omat hartaustilat. Eikö ole näppärää, kun voi shoppailla ja hiljentyä pyhän äärellä samalla reissulla?

Kaupallisen ja henkisen identiteetinrakentamisen yhtäläisyyksiä pohti myös taiteilija Harro Koskinen haastattelussani. Koskinen sai 1960-70-lukujen taitteessa tuomion taideteoksesta, jossa oli ristiinnauluttu sika. Sikamessias katsottiin jumalanpilkaksi. Samaan aikaan Koskisen teokset, joissa oli parodioitu yritysten logoja ei herättänyt närää. Sittemmin tilanne on muuttunut ja yritykset voivat hyvinkin närkästyä parodioista. Perusasiat ovat silti pysyneet samoina, eikä mikään ole pohjimmiltaan muuttunut.

“Markkinatalous on nykyään se jumala”, Koskinen summasi.

Jaa tämä:

lihan syömisestä ja sensuurista

Eläinsuhteemme on mitä erikoisin ja siitä puhuminen on usein vaikeata. Veikkaus oy päätti reagoida keskusteluun sensuurilla. 

Lasten tekemässä nukketeatterissa oli sankareina kolme urheaa pikkupossua. Iso paha susi puolestaan halusi syödä sankaripossut. 

Voima kommentoi Animalian mainosten poistamista katukuvasta tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa. Tämä ja muut Voiman vastikset osoitteesta: http://uusi.voima.fi/vastamainokset
Mainosyhtiö JCDecaux poisti taannoin Animalian eläintuotantoon liittyvät julisteet telineistään. Moni epäili syynä olleen se, että Animalian julisteet saivat vieressä mököttäneet Mäkkärin ja Saarioisten mainokset näyttämään huonoilta.  Voima kommentoi tapahtunutta  tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa

Sekä esityksen tehneet lapset, että me yleisössä istuneet aikuiset samaistuimme urheisiin possuihin ja toivoimme epäonnea sudelle. Pian esityksen jälkeen monet esiintyjistä ja katsojista mutustelivat itse possua.

Harvoin on yhteiskuntamme ristiriitaisuus ja pähkähulluus ollut näin ilmeistä. 

Empatiaa ja eläinsuhdettamme tutkinut Elisa Aaltola puhui tästä ristiriidasta Veikkauksen Inhimillisiä uutisia -julkaisulle. Tuo artikkeli sensuroitiin ex-kansanedustaja Mikko Kärnän vaatimuksesta. Kuten tunnettua, internet ei unohda ja tuo sensuroitu artikkeli löytyy täältä. 

Palataan kuitenkin tähän sensuuriin sen jälkeen, kun olemme katsoneet, mitä sanottavaa Aaltolalla oli.

”’Ihmisellä on taipumus olla näkemättä ikäviä asioita ja totuuksia, jotka sotivat omia etuja tai jo opittuja ajatusmalleja vastaan. Suhteemme eläimiin on juuri tällaisen käyttäytymisen ristipaineessa.’

Tuottajissa on myös eläinrakkaita ihmisiä, vaikka tutkimuksen valossa he harvinaisuus ovatkin.’”

Aaltola puhuu haastattelussa myös lihaparadoksista. Paradoksi rakentuu sen varaan, että me samanaikaisesti ilmoitamme rakastavamme eläimiä, mutta myös hyväksymme tuotantoeläinten oikeuksien tallaamisen ja syömme niitä satujen sankaripossuja. Aaltola muistuttaa lisäksi lajien välisistä eroista. 

 ”Lajit ovat eriarvoisessa asemassa. Toisinaan lemmikin rakastamisen ajatellaan, tiedostamattomasti, olevan jo riittävä osoitus eläinrakkaudesta, mitä puolestaan pidetään yleisesti hyväksyttävänä piirteenä. Lemmikit saattavat olla eräänlaisia toteemieläimiä, niiden rooli on olla symbolina sille, että kyllä minä eläimiä kunnioitan”.

Ateria, innovaatio, ruokainnovaatio, leikkele, Suomi100,
Miten suhtautuisimme uutuustuotteeseen leikkelehyllyllä, mikäli paketin kyljessä meitä katselisikin kissa? Olisiko joulukissasta joulukinkun kilpailijaksi? Jos ei, niin miksi? Näitäkin kysymyksiä pyörittelimme Innovaatioleikkeleet-vastamainosten avulla.

Ehkä ex-kansanedustaja Kärnä tietää paremmin. Samalla, kun hän kertoo tietonsa, niin ehkäpä hän voisi selittää myös sen, mistä hänen hinkunsa sensuuria kohtaan kumpuaa.

En tosin pidättele hengitystäni.

Aaltola itse kertoi saamastaan palautteesta blogissaan, jossa hän myös listaa tutkimuksia, joiden tuloksiin hän Veikkauksen sensuroimassa artikkelissa viittasi. 

”Veikkauksen johtaja kertoi minulle, että päätös ei johtunut jutun sisällöstä vaan siitä, että se oli herättänyt voimakkaan reaktion.”

"Rahalla saa ja hevosesta piisaa." Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki? Lisää hevosen elintarvikepotentiaalista täällä.
”Rahalla saa ja hevosesta piisaa.” Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki?

Kun huomasin uutisen tästä sensuroimispäätöksestä Elisa Aaltolan Facebook-seinällä, kävi mielessä myös median kriisi. Veikkauksen Inhimillisiä uutisiahan ei ole journalistisesti toimiva media, vaan se on osa Veikkauksen yritysviestintää. Ja yritysviestinnässä noudatetaan hieman erilaisia sääntöjä, kuin journalismissa. Esimerkiksi tiukassa poliittisessa ohjauksessa oleva, uhkapelimonopolia pyörittävä yhtiö voi kuunnella poliitikkojen ajatuksia hieman tarpeettomankin herkällä korvalla. 

2000-luvulla riehaantunut median kriisi on myllännyt alaa monin tavoin ja esimerkiksi teknologinen kehitys on liittynyt kriisiin oleellisesti. Perinteinen media ei enää hallitse jakelukanavia ja tietysti tämän myötä resurssit, eli raha, jakautuu uusilla tavoilla. Kun journalismin resurssit ovat huvenneet, ovat esimerkiksi viestintätoimistot tahoillaan palkanneet niitä osaavimpia toimittajia riveihinsä. Tämä ei ole pelkästään hyvä asia ja Salla Vuorikoski avasikin tätä ongelmaa sekä journalismin ja kaupallisen sisällöntuotannon välistä eroa ansiokkaasti Suomen kuvalehdessä. 

”Keskeinen ero journalismissa ja kaupallisissa sisällöissä liittyy riippumattomuuteen. Jälkimmäisessä sisällöt määrää lopulta tiukassa tilanteessa maksaja, jonka lauluja sisällöntuottaja laulaa. Tarvittaessa epäsopiva sisältö vaikka poistetaan, mutta tyypillistä on, että sellaisia ei lähtökohtaisesti edes lähdetä tekemään.

Journalismissa ensisijaista on rahoittajasta riippumaton pyrkimys totuuteen ja aiheiden monipuoliseen käsittelyyn. Aina siinä ei onnistuta, mutta näitä tavoitteita vasten journalismin onnistumista voi joka tapauksessa arvioida.”

Journalismi on tietenkin aina ihmisten tekemää ja sikäli altis virheille. Ja esimerkiksi tuore skandaali, kun paljastui, että Der Spiegelin toimittaja oli tekaissut haastatteluja järjestelmällisesti muistuttaa siitä, että inhimillisiä prosesseja pitää seurata valppaasti. Journalismiin sisältyy tämä sisäinen korjausmekanismi, yritysviestintään ei.

Ex-kansanedustaja Kärnän ja Veikkauksen toiminta muistuttavat meitä kaikkia siitä, että tarvitsemme journalismia, joka ei nöyristele poliitikkojen edessä ja joka ei toimi pelkästään edustamansa yhtiön mainoskanavana. Ehkä tästä muikkarista voimme Kärnää kiittää, muilta osin hävetköön. 

 

Jaa tämä:

Laput silmille vai yhdessä kaduille?

Ilmastonmuutos on mittakaavaltaan niin valtava, että se houkuttaa yksilöä sulkemaan silmänsä. Ehkä yhdessä olisimme vahvempia senkin ongelman taklaamisessa.

Carmen Baltzarin dokumenttielokuva Maailman onnellisin maa kuvaa kolmea henkilöä, jotka purkavat ilmastoahdistustaan terapeutin penkillä. Henkilö­kohtaiset kokemukset horisontissa vaanivasta kriisistä ovat intiimejä ja samalla universaaleja.

Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.
Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää.  Ongelmien kieltäminen ei kuitenkaan niitä poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.

”Todella pitkään aikaan en keksinyt mitään järkevää tapaa käsitellä tätä. Ja kokemukseni mukaan aihetta käsitellään mediassa tavalla, joka ei edistä ongelman ratkaisua”, Baltzar toteaa.

”Kyse on rakenteellisesta ongelmasta, ja samalla meillä on hyvin yksilökeskeinen kulttuuri länsimaissa. Meidät on opetettu hahmottamaan maailma niin yksilökeskeisesti, että on vaikea löytää tapaa toimia kollektiivisesti – ja juuri sitä me tarvitsisimme.”

Lopulta Baltzarille syntyi ajatus kuvata ihmisiä puhumassa omasta henkilökohtaisesta ahdistuksestaan, vaikka samalla maailma ympärillä on liekeissä.

”Yksilöterapia on äärimmäisen yksilökeskeinen ratkaisu. Halusin yhdistää sen rakenteelliseen ilmastonmuutoksen tuomaan ongelmaan.”

Ihmiskunnan mittakaavassa ongelma on valtava, yksilön tasolla abstrakti.

Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n lokakuussa 2018 julkaistu kuudes ilmastoraportti Global Warming of 1,5 °C maalaa lohduttoman kuvan ilmastomme tilasta ja tulevasta. Maailman tiedeyhteisö kertoo raportissaan siitä, kuinka ilmasto on muuttunut, mikä on ihmisen rooli muutoksessa ja mitä tämä muutos tarkoittaa.

Ilmatieteenlaitoksen tutkija, Kimmo Ruosteenoja, kuvaili tilannetta toimittajille järjestetyllä kurssilla.

”200 vuotta sitten, ennen teollistumista ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli 280ppm. Tällä hetkellä se on reilu 440ppm, ja nousutahti on noin 2ppm vuodessa.”

Mittayksikkö ppm tarkoittaa miljoonasosaa. Hiilidioksidi puolestaan on elämälle välttämätön kasvihuonekaasu, joka liiallisissa määrin lämmittää planeettaamme liikaakin.

”Kasvihuonekaasut ovat pitkäikäisiä. Arvioid­en mukaan 15–40 prosenttia nykyisistä ilmakehässä olevista kasvihuonekaasuista on jäljellä siellä vielä tuhannen vuoden päästäkin”, Ruosteenoja sanoo.

IPCC:n mukaan ihmiskunnalla on noin vuosikymmen aikaa vaihtaa suuntaa ja kääntää päästöt laskuun. Vaikka tekisimme mitä, ongelma ei poistu, mutta toimimattomuuden myötä ongelma pahenee ja kumuloituu.

Yksi inhimillinen tapa reagoida ongelmaan on kieltää se. Varsinkin, jos ongelmaan ei tarjota mitään ratkaisuehdotusta tai ratkaisuehdotukset sotivat omia arvoja vastaan. Sopivan ratkaisun tarjoaminen voi helpottaa ongelman hyväksymistä.

Psykologiassa käytetään termiä motivoitu päättely. Tällä tarkoitetaan tapaa valita argumentit ja painottaa faktoja vinoutuneesti, jotta voi päätyä mieleiseensä lopputulokseen, kertoo psykologi ja kirjailija Jussi Valtonen.

”Yhdysvalloissa professori Aaron Kayn tutkimusryhmä Duken yliopistosta on osoittanut, että ratkaisut, joilla ihmiset arvelevat ilmastonmuutosta torjuttavan, vaikuttavat siihen, kuinka taipuvaisia he ovat uskomaan IPCC:n faktoja. Republikaanit kielsivät ongelman helpommin, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan ympäristöveroilla, jotka eivät sovi republikaanien poliittiseen ideologiaan. He sen sijaan pitivät IPCC:n faktoja selvästi uskottavampina, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan yritystoimintaa vapauttamalla, joka taas kuuluu republikaanien poliittisiin tavoitteisiin. Eron koetilanteissa ajatellaan johtuvan siitä, että on helpompi muuttaa käsitystään IPCC:n faktoista kuin järjestää koko poliittinen uskomusjärjestelmänsä uusiksi.”

Valtosen mukaan se, että olemme vuosien ja vuosikymmenten jälkeenkin ilmastonmuutoskeskustelussa näennäisen samassa pisteessä, on helposti lannistavaa.

”Koska haaste on niin suuri, se koskee koko tapaa, jolla olemme yhteiskuntamme ja elämänmuotomme järjestäneet. Ja koska ratkaisujen pitäisi olla globaaleja, haaste tuntuu yksilötasolla tietenkin ylivoimaiselta. Tämä polttavan huolen ja täydellisen voimattomuuden kokemuksen yhdistelmä tuottaa ahdistusta, mikä on tietenkin tervettä.”

Myös Valtosen mukaan meidän täytyy päästä eroon yksilökeskeisten ratkaisujen hakemisesta.

”Olemme tottuneet ajattelemaan, että ratkaisut ovat muotoa ’valitse A-margariinin sijasta B-margariini’, mikä vain lisää ahdistusta, jos yhtään ymmärtää ongelman luonnetta ja mittaluokkaa. Seuraamme yhä uusia epäonnistuneita ilmastokokouksia ja yritämme yhä kiivaammin valita margariinimme paremmin. Jos sen sijaan olisimme tottuneet toimimaan yhdessä, painumaan kadulle ja painostamaan niitä, joilla on valtaa – siis nimenomaan yhdessä – kokisimme nyt ehkä yhteenkuuluvuuden tunnetta, iloa ja ylpeyttä sen sijaan, että seisoisimme yksin ahdistuneena margariinihyllyn luona.”

Yksilöön kohdistuu myös ristiriitaisia viestejä. Samalla kun media uutisoi ilmastonmuutokseen liittyvistä ongelmista, meille mainostetaan täysin päinvastaista elämäntapaa: hiilidioksidipäästöjen vähentämistä vaativalta lehtiartikkelilta vie kummasti tehoja, jos sitä seuraavat sivut ovat täynnä mainoksia edullisista lihatuotteista ja lähes ilmaisista äkkilähdöistä etelän lämpöön.

Journalismin ja mainonnan välisen ristiriidan ohella ongelma paikallistuu mediassa myös siihen, että usein ilmastokysymykset on lokeroitu omiksi ­artikkeleikseen, eivätkä ne näy talousuutisten tai poliittisten analyysien puolella.

”Kollektiivisen tiedostuksen taso on pysynyt vähäisenä, koska ihmiset pystyvät eristämään ympäristökysymykset ajatuksissaan erilliseen lohkoon. Meidän on pakko sitoa nämä aiheet yhdeksi kokonaisuudeksi. Yleisöä pitäisi auttaa siinä”, Baltzar summaa.

Mutta mitä yksilö voi sitten tehdä? Moni pohtii sitä, kuinka kohdata ongelma. Carmen Baltzarin mukaan meidän tulisi hyväksyä, että on joitain asioita, joihin pystymme vaikuttamaan, ja olla ”ahdistumatta hysteerisesti niistä, joihin emme kykene vaikuttamaan”.

”Minulle tuli dokumentin ohjaamisen myötä – varmasti täysin harhainen – tunne, että nyt teen jotain ongelmalle. Ei minulla ole kuvitelmia siitä, että taide voisi vaikuttaa, mutta aiheen käsitteleminen helpottaa sen kohtaamista.”

Jokaisen pitäisikin miettiä itselleen sopiva tapa tai ryhmä, jossa taklata ongelmaa. Silmien ja korvien sulkeminen ei auta sen enempää yksilöä, yhteisöä kuin planeettaakaan.

Jaa tämä:

Fazer ja rasistiset suklaalevyt

Jälleen olemme saaneet huomata, että interaktiiviset mainoskampanjat ovat vaikeita. Myös Häiriköt-päämaja pääsi apajille.

Tuntuisiko ajatus rasistista sontaa julistavasta Fazerin suklaalevystä hieman omituiselta? Kuvia moisista olemmekin nähneet sosiaalisessa mediassa viime viikkoina. Näiden välillä hauskojen ja välillä asiattomienkin levyjen takana on Fazerin mainoskampanja, jossa kuluttajille on tarjottu mahdollisuus tehdä oma räätälöity suklaalevy 15 euron hintaan.

Kampanja perustuu Fasun edellisiin kamppiksiin, joissa yhtiö on leikitellyt levyjensä teksteillä. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien aikaan meille kerrottiin, että Fazerin Sininen on ”Pieni pala Suomea”. Tänä vuonne tuo levy on puolestaan ollut ”Pieni pala Rakkautta”.

Viimeisin ulostulo tässä kampanjassa on tosiaan se, että yleisö päästettiin tilaamaa suklaalevyjä itse tehdyillä teksteillä. Kuluttaja sai siis itse kirjoittaa haluamansa viestin palveluun, joka muutti tekstin Karl Fazerin signeerausta mukailevaksi.

Tietenkin internet ilahtui mahdollisuudesta. Muistatteko #raatokuutio-tapauksen, jossa Atria pyysi internetiltä ideoita uuden einesruokansa lempinimeksi? Sekin meni vähän kimurantiksi.

Ei sitä joka päivä pääse teettämään kritisoimallaan yhtiöllä ihan virallista versiota omasta vastamainoksestaan. Nyt kuitenkin kävi näin. Ja mielestämme tämä suklaalevyn teksti ei ole millään tavoin asiaton, vaan ihan normaali osa keskustelua, jota avoimessa yhteiskunnassa tulee käydä esimerkiksi yritystoimintaan liittyen. Ja koska mainonta on valittu siksi tavaksi kommunikoida kuluttajakansalaisille, on vaan soveliasta, että kuluttajakansalaisetkin saavat osallistua keskusteluun mainonnan kielellä.
Ei sitä joka päivä pääse teettämään kritisoimallaan yhtiöllä ihan virallista versiota omasta vastamainoksestaan. Nyt kuitenkin kävi näin. Ja mielestämme tämä suklaalevyn teksti ei ole millään tavoin asiaton, vaan ihan normaali osa keskustelua, jota avoimessa yhteiskunnassa tulee käydä esimerkiksi yritystoimintaan liittyen. Ja koska mainonta on valittu tavaksi kommunikoida kuluttajakansalaisille, on vaan soveliasta, että kuluttajakansalaisetkin saavat osallistua keskusteluun mainonnan kielellä.

Koska me täällä Häiriköissä olemme erityisen kiinnostuneita erilaisista logoparodioista ja olemme myös tehneet vastamainoksen juurikin tuosta Fazerin ”Pieni pala Suomea” -kampanjasta, en kyennyt vastustamaan mahdollisuutta tilata ihan oikeaa suklaalevyä omalla tekstilläni. Hieman epäilin, että tokkopa suostuvat tekemään ja postittamaan minulle levyä, joka samalla kyseenalaistaa hyvinkin perustavalla tavalla yhtiön toimintaan. Mutta istu ja pala, niin vaan levyt kolahtivat postilaatikkoon tovi sitten.

Tätä (myös) Fazerin toimintaan liittyvää kolonialismin viipyilevää jälkimakua olemmekin käsitelleet muutaman artikkelin verran. Suklaabisnekseen liittyy siis se ongelma, että kaakaota tuotetaan varsin huonoissa olosuhteissa ja parhaimmillaankin työntekijöille maksetaan järkyttävän alhaista palkkaa – suklaan tuotanto perustuu siis järjestelmään, jossa me rikkaat länsimaat imemme halvat raaka-aineet globaalista Etelästä. Mikäli lähdemme ajatuksesta, että suklaalevy on pieni pala Suomea, niin silloin hyväksymme myös käänteisesti sen, että kolonialismi on pieni pala Suomea.

Finnwatchin tutkija Anu Kultalahden mukaan vielä 2010-luvun alussa näytti siltä, että vastuullisuussertifioitu suklaa saisi jalansijaa suomalaisilla markkinoilla, mutta sittemmin kehitys on ottanut takapakkia.

Vuonna 2015 Maraboun omistava yritysjätti Mondelēz International kuitenkin vaihtoi Rainforest Alliancen sammakkomerkin omaan Cocoa Life -logoonsa. Kotimainen Fazer on vahvistanut, ettei se halua valita yhtä sertifiointijärjestelmää ylitse muiden, ja nyt sen tuotepakkauksissa lukee vain slogan ’Fazer for Better Cocoa’.”

Ulkopuolisten sertifioijien puuttuessa meillä kuluttajilla on ainoastaan yritysten oma sana siitä, että meno on reilua ja rehtiä. Vaikka tämä lupaus pitäisi paikkansa, niin se ei edelleenkään poista sitä absoluuttista markkinavääristymää, jossa köyhien maiden työläisten oikeudet ovat lähinnä eri planeetalta kuin vaikkapa suomalaisten työläisten oikeudet.

"Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille", kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut. Tämän alkuperäisen vastamainoksen teimme aivan omin kätösin.

Mutta me emme tosiaan olleet ainoita Fazerin kustomointipalvelun huomanneita. Monet palvelusta innostuneet kuitenkin hyödynsivät palvelua merkittävästi luiskaotsaisemmin ja tekivät kuvia suklaalevyistä, joissa luki rasistista sontaa. Tämä on tietenkin hinta, joka meidän on maksettava internetistä eikä ensimmäinen kerta, kun rasistit löytävät Fazerin. Jätän esimerkit julkaisematta, sillä me kaikki tiedämme muutenkin, millaista rasistista ja misogyynistä sontaa netistä löytyy. Iltalehti tarttui aiheeseen ja nimesi varsin iltalehtimäisesti rasistiset versiot ”vihakääreiksi”.

Fazer Makeisten viestintäjohtaja Liisa Eerola kertoo, että sosiaalisessa mediassa on levinnyt kuvakaappauksia nettisivulla tehdyistä suklaakäärehahmotelmista. Eerola kertoo edelleen, että yhtiö tarkastaa kaikki tilatut erikoiskääreet ja asiattomia kääreitä ei valmisteta ja suklaalevyjä ei asiakkaalle postiteta. Tästä voisi tietysti vetää johtopäätöksen, että Fazerin mielestä meidän huomio kaakaobisneksen sisäänrakennetusta kolonialistisesta ominaisuudesta on asiallinen ja oikea.

On aina hienoa olla samaa mieltä kritisoimansa yhtiön kanssa ja se on tietenkin hyvä kohta jatkaa keskustelua. Epäilemättä keskustelu maailmankaupan vääristymistä jatkuu vielä tovin ja valmista ei tule tällä tai ensi viikolla.

Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion: "Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on 'Pieni pala suomalaisuutta'. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin. Näitä raaka-aineita on rahdattu meille muun muassa entisistä siirtomaista ehdoilla, jotka eivät täytä määritelmää 'reilu' millään muotoa." Lisää aiheesta täällä.
Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion:
”Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on ’Pieni pala suomalaisuutta’. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin. Näitä raaka-aineita on rahdattu meille muun muassa entisistä siirtomaista ehdoilla, jotka eivät täytä määritelmää ’reilu’ millään muotoa.”
Jaa tämä:

Sademetsän tuho on elämäntavan tuho

Suurten toimijoiden saapuminen Indonesian suosademetsäalueille on vaarantanut niin alueen ekologian kuin paikallisten viljelijöiden elinkeinon.

TEKSTI Anu Lounela

Vuonna 2015 syyskuisena päivänä Alisa (nimi muutettu) oli tekemässä ruokaa kotonaan Kahayan-­joen varrella, kun hänen puhelimensa soi. Langan päässä sisko kertoi, että perheen kumipuutarhassa oli syttynyt tulipalo ja että Alisan pitäisi nopeasti lähteä ostamaan sammutukseen tarvittavaa vesiletkua lähikaupungista. Alisa lähti matkaan pienellä moottoripyörällään. Hän sai ostettua letkun muutaman kymmenen kilometrin päästä ja lähti ajamaan takaisin kylään. Kotona Alisa veti kumisaappaat jalkaansa ja jatkoi moottoripyörällään kumipuutarhan laitamille.

”Liekit hipoivat jalkapohjia, kun ajoin moottoripyörällä metsän reunaa. Isäni oli jo sadekaudella tehnyt puutarhaan kuopan, johon oli kerätty vettä pressun päälle, ja sieltä vettä nyt yritettiin käyttää palojen sammutukseen. Se oli kamalin kokemus ikinä”, Alisa kertoi.

Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.
Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.

Keski-Kalimantanilla, Indonesian puoleisella Borneon saarella, dajakkiyhteisöt asuttavat suurten jokien varsia ja niiden ympärille leviäviä laajoja suosademetsäalueita. Dajakeja sanotaan alueen alkuperäisasukkaiksi, mutta monissa yhteisöissä asuu myös muualta saapuneita siirtolaisia. He ovat muokanneet Kalimantanin suosademetsäalueita pienimuotoisesti jo pitkään. Dajakit ovat toimineet riisin kaskiviljelijöinä ja keränneet luonnonkumia, hedelmiä ja metsän antimia. Omavaraistaloudessa eläminen on kietoutunut ajatukseen autonomiasta, liikkuvuudesta ja siitä, että yhteisö säilyy ja pysyy koossa, kun luonnon antimia jaetaan ja vaihdetaan.

Omavaraistalouden lisäksi dajakit ovat jo satojen vuosien ajan kaupanneet metsästä kerättyä rottinkia, luonnonkumia ja muita luonnontuotteita Jaavan kuningaskunnille ja ulkomaille pienimuotoisesti ainakin 1300-luvusta lähtien, mutta Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian ja Alankomaiden siirtomaavallan aikana (noin 1600–1945) rahatalous levisi yhä intensiivisemmin alueelle.

Suot ovat vaikeakulkuisia, mutta dajakit ovat kaivaneet kapeita vesiväyliä jokivarsilta syvemmälle metsiin ja liikkuneet niissä pienillä veneillä tai kävellen sade- ja kuivakausien mukaan. Suosademetsien ekologia ja dajakkien kulttuuri ovat muodostaneet kokonaisuuden, joka on viime vuosikymmeninä osoittautunut äärimmäisen haavoittu­vaiseksi.

Aiemmin vain maltillisia ihmisten tekemiä muutoksia kohdannut alue tunnetaan nyt laajoista maastopaloista, jotka johtuvat soiden kuivatuksesta ja metsien hakkaamisesta. Nämä taas johtuvat yhä isom­pien toimijoiden saapumisesta alueelle.

Dajakit ovat kaivaneet perinteisesti matalia kanavia, joiden avulla he ovat kyenneet liikkumaan lähes läpipääsemättömän viidakon läpi. Suopohjaisen viidakon raivaamisen ja kuivaamisen myötä kanavatkin kuivuvat.
Dajakit ovat kaivaneet perinteisesti matalia kanavia, joiden avulla he ovat kyenneet liikkumaan lähes läpipääsemättömän viidakon läpi. Suopohjaisen viidakon raivaamisen ja kuivaamisen myötä kanavatkin kuivuvat.

Kalimantanin suosademetsäalueet kokivat suhteellisen vähän muutoksia ennen Indonesian lopullista itsenäistymistä 1949 (itsenäistymisjulistus annettiin vuonna 1945). Alueen suosademetsät alkoivat menettää metsäpeittoaan 1960-luvulta lähtien, kun laajat valtion hyväksymät hakkuut etenivät alueille. Metsätuhojen tahti kiihtyi uudestaan 1990-luvulla presidentti ­Suharton masinoiman 1,1 miljoonan hehtaarin Mega Rice -riisinviljelyprojektin takia.

Myös puu- ja plantaasiyrittäjät rynnivät alueelle­ sankoin joukoin. Öljypalmuplantaasit alkoivat pian jo muodostaa metsätuhojen suurimman syyn, palojen lisäksi. Viljelyyn kuivatetun turpeen nopea hajoaminen ja palot tekevät alueesta nyt yhden merkittävimmistä hiilidioksidipäästöjen lähteistä maailman­laajuisesti.

Maankäytön muutosta lisäsivät muualta Indone­siasta tulevien siirtolaisten asuttaminen: heille jaettiin perhekohtaisesti noin kaksi hehtaaria maata viljely- ja asumiskäyttöön. Vaikeissa ja uusissa olosuhteissa köyhät siirtolaiset saattoivat raivata maata lisää. He olivat myös kysyttyä työvoimaa plantaaseille.

Maankäytön muutos – eli tehostunut maanviljely tai suosademetsien muuttaminen plantaaseiksi – vaikuttaa laajemmin kuin paikallisesti, koska suoalueet ovat olleet laajalle levittäytyviä ekologisia kokonaisuuksia. Erityisen kipeitä ovat kuitenkin paikalliset muutokset.

Ennakoimattomat tulipalot ja tulvat ovat seurausta suo­alueiden kuivattamisesta, kanavien rakentamisesta, uusien lajikkeiden tehokasvatuksesta ja metsien hakkaamisesta.

Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.
Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosiasiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.

Kahayan-joen varrella sijaitsevan kylän 2 700 asukasta olivat kokeneet paloja ­alueella jo vuodesta 1997 läh­tien, mutta vuoden 2015 palot tuntuivat kaikkein pelottavimmilta. Liekit löivät korkealle, ja kipinät ja tulipesäkkeet levisivät maan alla ja pusikoissa ennalta-arvaamattomasti.

Palojen sammutus saattoi onnistua, jos vierekkäisten maa-alueiden omistajat tekivät jatkuvaa yhteistyötä. Monet joutuivat nukkumaan paloalueiden läheisyydessä vahdissa kuukausikaupalla, ja onnettomuuksia sattui. Kytevä palo painui välillä syvälle turpeen sisään, ja toisinaan maaperä saattoi pettää jalkojen alta niin, että kumisaappaat tulivat täyteen hehkuvaa hiiltä.

Ihmiset yrittivät saada pumpuilla ja letkuilla vettä turvemaata halkovista kanavista ja vesiväylistä, jotka olivat kuitenkin jo kuivuneet pitkän ja erittäin kuivan kauden aikana. Pahimmillaan näkyvyys oli savun takia vain muutamia metrejä.

Kun maastopalot olivat riehuneet viikkoja, hallitus päätti puuttua asiaan lähettämällä alueelle sammutushelikopterin. Kopteri nosti vettä joesta, kuljetti sen metsäalueen ylle ja kumautti veden alas. Kyläläisten mukaan tämä pahensi tilannetta, sillä helikoptereiden aiheuttama tuulenpyörre levitti paloja puiden latvuksissa ja vesipommit sinkauttivat kipinät laajoille alueille. ­Alueen asukkaat jätettiin yksin tai tilannetta vain pahennettiin väärillä keinoilla.

Antropologi pääsi dajankien kera venematkalle.
Antropologi pääsi dajankien kera venematkalle.

Kyläläiset olivat yhdessä muiden tahojen kanssa jo aiemmin saaneet laillistettua noin 7 000 hehtaarin kylämetsäalueen, josta ei saa kaataa puuta ja jonka käyttö on rajoitettua. Tämä metsä paloi suurelta osin vuonna 2015.

Palojen jälkeen ihmiset miettivät kuumeisesti, mitä viljellä asutuksen ja kylämetsän väliin jääneelle turvemaa-alueelle. Kaskiviljely oli kiellettyä palovaaran takia. Kumipuut puolestaan eivät ehtisi tuottaa kumia ennen uusien palojen leviämistä.

Jotkut keksivät kasvattaa nopeasti kasvavia puulajeja teollisuuskäyttöön. Ajatuksena oli, että vaikka palot alkaisivat jälleen viiden vuoden päästä, puut ehdittäisiin hakata ennen sitä. Hallitus ehdotti osalle turvemaista pysyviä riisipeltoja ja toi koneet niitä raivaamaan.

Paikalliset ihmiset ajattelivat toisaalta, että suoalueita täytyy palauttaa metsä­alueiksi niin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi kuin maastopalojen estämiseksi. Kyläläiset ehdottivat, että he voisivat muodostaa omia ”metsäryhmiä”. Jos he saisivat toiminnasta edes osan toimeentulostaan, he voisivat laittaa työhön aikaa ja energiaa. Jotkut olivat innostuneita myös drone-koptereista, joiden avulla voisi seurata ylhäältä laajojakin alueita ja näin huomata tulipalot.

Ongelmaksi jää edelleen, kuka sammuttaa palot ja millä resursseilla. Kuka ottaa niistä vastuuta? Maastopalojen ehkäisemiseen tarvitaan myös viranomaisten ja alueilla toimivien yritysten panosta.

Suosademetsien palauttaminen vaatisi sen, että moni­syiset sosiokulttuuriset, yhteis­kunta­poliittiset, ja luonnontieteelliset seikat otettaisiin samanaikaisesti huo­mioon ja ongelmakohtiin todella puututtaisiin.

Anu Lounela on antropologi ja yliopistotutkija valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Helsingin yliopistossa. Teksti on julkaistu alkujaan Voiman 10/2018 välissä julkaistussa Neste Spoil -parodialehdessä. Lehti luettavissa myös sähköisenä alla.

Lue myös Sini Harkin haastattelu sekä artikkeli Suot ja sademetsät savuksi.

 

Jaa tämä: