Kulttuurihäirintä

Reilu meno alustataloudessa?

Alustatalous mullistaa markkinat, pöhinä on kova ja sijoittajat kilpailevat siitä, kuka saa kaataa eniten rahaa start-upeille. Monet alustatalousfirmat kuitenkin rakentavat toimintansa työntekijöiden aseman kurjistamisella.

Kotimainen ruokalähettifirma Wolt lupasi, että ensi vuoden aikana se rupeaa maksamaan lähettiensä tapaturmavakuutukset. Tämä saattaa kuulostaa hassulta lupaukselta, sillä yritykset tosiaan ovat velvoitettuja vakuuttamaan työntekijänsä. Wolt on kuitenkin ns. alustatalousyritys, eivätkä sen lähetit ole sen työntekijöitä.

Lähetit ovat yhteistyökumppaneita eivätkä normaalit työntekijöiden oikeudet koske heitä. Jos kolaroit auton tai telot itsesi roudatessasi salaattia asiakkaalle, niin se on voi-voi ja oma vika.

 Woltin perustaja Miki Kuusi kertoi kesällä, että firma kerännyt 110 miljoonaa euroa uutta ”kasvurahoitusta”. Yhtiön arvoksi on arvioitu jopa 500 miljoonaa euroa ja pöhinä sen ympärillä on ollut melkoista. Toiminta on laajentunut jo moniin maihin ja tuo 110 miljoonaa on korvamerkitty tuota turpoamista ruokkivaksi superhiivaksi. 

Woltin idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan hoitaa ravintoloiden ruoka-annoksia asiakkaille. Yhtiö on rakentanut netissä alustan, jolla ravintolat voivat tarjota tuotteitaan ja jonka kautta asiakkaat voivat sitä safkaa sitten tilata.

Sen varsinaisen ruuan noutamisen ja toimittamisen asiakkaille hoitavat lähetit joko autoilla tai polkupyörillä. Nämä lähetit eivät kuitenkaan ole Woltin työntekijöitä, sillä se ruuan roudaaminen ei oikeastaan ole osa yrityksen toimintaa. Tuskin sitä 110 miljoonana kasvurahoitusta saisi sillä, että olisi tosi hyvä pizzataksi. Wolt tarjoaa vain ja juurikin sen alustan (mistä termi alustatalous) jossa ruuan valmistajat ja lähetit kohtaavat. Alustatalouden logiikkaan kuuluu se, että lähetit ovat itsenäisiä yrittäjiä, vaikka käytännössä yritykset sanelevatkin heidän työnteon reunaehdot ja sen, missä ja milloin töitä tehdään.

Eli samalla, kun lähetit määritellään yrittäjiksi, heiltä puuttuu yrittäjyyden vapaus ja he kantavat käytännössä työnantajansa yritysriskin vaikkapa siitä, että asiakkaat eivät osta palveluita tai siitä työaikana tapahtuneesta kolarista.

Alustatalouden piirissä toimivista ja kohutuista yrityksistä monet tekevät isoja tappioita, mutta sen katsotaan liittyvän uusien markkinoiden luomiseen ja markkinoiden valtaamiseen. Myös Wolt on kasvanut vauhdilla ja samalla se on ollut komeasti tappiollinen. Sama on huomattu esimerkiksi taksi-alaa mullistaneesta Uberista.

Maailma muuttuu ja niin muuttuvat työmarkkinatkin. Muuttuvien markkinoiden uusia muotoja pohtiessa pitäisi kuitenkin pitää mielessä se, että Suomen kaltainen vakaa hyvinvointivaltio on mahdollista ainoastaan olosuhteissa, joissa kaikkia kohdellaan jokseenkin reilusti. Mikäli rakennamme työmarkkinat, joilla työntekijöiden asema on sietämätön, seuraa siitä epäilemättä monenlaista tyytymättömyyttä.
Nyt onkin ihan kaikkien etujen mukaista, että kovalla pöhinällä rakennettavan alustatalouden pelisäännöt saadaan oikeille raiteille heti kättelyssä. Niiden kerran vinoon menneiden raiteiden kääntäminen kun on tunnetusti vaikeaa puuhaa.
KUVA: Justice for Couriers

Alustatalouteen ja työntekijöiden oikeuksiin sen piirissä liittyy paljon erilaisia epäselvyyksiä ja monien on vaikea hahmottaa sitä, kuinka omituisessa asemassa nämä ei-työntekijät ovatkaan. Viime viikolla Ilta-Sanomat uutisoi, kuinka Woltin lähetti tienaa parhaimmillaan 4000 euroa kuussa. Uutinen kuulosti liian hyvältä ja sitä se olikin.

Todellisuudessa lähetti oli laskeskellut, että ehkä teoreettisesti työskenetelemällä keskeytyksettä voisi kuukauden aikana kerätä tuon verran palkkioita. Ja nyt seuraa tärkeä mutta: läheteille maksetaan palkkioita, ei palkkaa. Tuosta palkkiosta he joutuvat itse maksamaan esimerkiksi lakisääteiset maksut ja vastaavat itse kuluista, jotka työn teosta syntyy.

Myöhemmin Ilta-Sanomat oikaisi uutistaan sen todellisen palkkion kohdalta. Toteutuneet palkkiot ovat haastatellulla lähetillä olleet noin 2000 euroa kuukaudessa. Lähettien oikeuksia ajava Justice for Couriers -kampanjan mukaan tuo kaksi tonnia on jopa poikkeuksellisen korkea kuukausipalkkio. Kampanja myöskin laski tuosta tarkemmin todellisen palkkatason.

Ensinnäkin lähetillä menee työajoihin polttoainetta omien laskujensa mukaan jopa 400 eurolla kuukaudessa. Lisäksi tuosta 2000 eurosta pitää maksaa yel-maksuja vajaa 500 euroa. Tämän jälkeen palkkiosta pitää maksaa vielä verot. Myös se välttämätön työväline, auto, pitää ostaa, huoltaa ja vakuuttaa omilla rahoilla.

Justice for Couriers -kampanja kertoo edelleen, että jopa työskentely ilman vapaapäiviä ei ole tuonut kaikille läheteille tuota 2000 euron palkkiota kuukaudessa.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Työn tekijöiden (ei siis työntekijöiden) epäselvä ja vaikea asema ei tietenkään ole ongelma, joka koskisi vain Woltin lähettejä. Olemme aikaisemmin kiinnittäneet huomiota Foodoran lähettien asemaan, mutta oikeasti kyse on verrattomasti näitä kahta ruuanvälitysfirmaa laajempi.

Olemme myös saaneet lukea nuorista Uber-kuskeista, jotka ajelevat pokia ympäriinsä vanhempiensa autoilla. Eli vanhemmat käytännössä maksavat lastensa työntekemisen kustannukset työnantajan puolesta. Puhetta on ollut myös nuorista, jotka hankkivat lisätienistejä vanhempiensa työsuhdeautoilla, jolloin sen työn tekemisen kustannuksia siirretään toisten yritysten maksettavaksi. Tämän kuvion saaminen kannattavaksi ja kestäväksi on yksi alan suurista haasteista.

Ongelma ei ole yksittäisissä yrityksissä vaan rakenteissa.

Voima-lehti järjesti keskustelutilaisuuden, jossa ääneen pääsi Justice for Couriers -kampanjan Miran Haimidulla sekä Kalevi Sorsa -säätiön hankevastaava Maija Mattila, joka on tutkinut työntekijöiden asemaa alustataloudessa.

Mattila kirjoitti aikaisemmin alustataloudesta Häiriköille:

”Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.”

 

 

 

 

Jaa tämä:

Asekauppa kannattaa

Suomi välittää rauhaa ja myy aseita sotaa käyviin maihin ja diktaattoreille. Tätä kauppaa säätelevät säännöt ovat joustavia ja täynnä porsaanreikiä.

Suomi vei vuonna 2018 aseita maailmalle yli 200 miljoonan euron edestä. Tästä noin 128 miljoonaa tuli sotatuotteista ja siviiliaseita myytiin noin 77 miljoonan euron edestä. Aseviennin arvo on noussut 2000-luvulla. Vaikka Euroopan unioni on suurin markkina-alue, Lähi-itä on noussut vientialueista toiseksi tärkeimmäksi.

Suomen viime vuosien suurimmista yksittäisistä asekauppakumppaneista nousevat esiin Arabiemiirikunnat ja Turkki. Arabiemiirikuntiin valtionyhtiö Patria on myynyt panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja, jotka ovat päätyneet Jemenin sisällissodan keskelle. Lapua on puolestaan myynyt ammuksia Turkin erikoisjoukkojen käyttöön. Lapua on osa vuonna 1998 perustettua pohjoismaista Nammo-konsernia, josta valtionyhtiö Patria omistaa puolet.

Vuonna 2009 ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) kertoi haliavansa Suomesta rauhanvälittämisen suurvallan. Samaa ovat toivoneet monet muutkin, ja presidentti Ahtisaaren työtä tykätään tietenkin ylistää.
Rauhantyö kuitenkin vaatii resursseja – joskin paljon vähemmän kuin sotiminen – ja määrätietoisuutta. Myös johdonmukaisuus tukisi sitä. Johdonmukaisuuden puutetta osoittaa, että viime vuosina rauhanjärjestöjen tukia on leikattu toistuvasti.
Timo Soinin (ps./sin.) alaisuudessa ulkoministeriö leikkasi rauhaa ja turvallisuutta tutkivan ajatushautomo SaferGloben yleisrahoituksen kokonaan. Leikattuaan SaferGloben rahat Soini ilmoitti, että Suomi ja Turkki jakavat yhteiset demokraattiset arvot.
Vielä syksyllä 2019 Antti Rinteen (sdp.) hallitus myönsi aseidenvientiluvan Turkkiin. Pian tämän jälkeen Turkki hyökkäsi kurdiväestön kimppuun Pohjois-Syyriassa.Kenellekään kansainvälistä politiikkaa edes pintapuolisesti seuraavalle Turkin kurdeihin kohdistama aggressio ei ole voinut tulla yllätyksenä.
On vaikea olla näkemättä ristiriitaa siinä, että Suomi samalla juhlii itse itseään rauhan suurvaltana ja leikkaa rauhantyön resursseja. Vielä räikeämmäksi ristiriidan tekee se, että Suomen valtion merkittäviltä osin omistamien Patrian ja Lapuan kaltaiset asekauppiaat myyvät aseita konfliktialueille ja hallituksille, jotka viis veisaavat ihmisoikeuksista.

Suomalaista asekauppaa seuraa SaferGlobe, suomalainen vuonna 2010 perustettu itsenäinen ja puolueeton rauhan ja turvallisuuden ajatushautomo. SaferGlobe tuottaa selvityksiä ja tutkimusta sekä kerää yhteen viranomaisten tilastoja suomalaisesta asekaupasta.

”Kaikki asevientiä koskevat tilastomme tulevat julkisista lähteistä. Sen lisäksi, että tuomme tiedon paremmin tarjolle, kirjoitamme asekauppaan ja asevalvontaan liittyviä taustoittavia tekstejä”, SaferGloben toiminnan­johtajan sijainen Kari Paasonen kertoo.

Kun media uutisoi Suomen asekaupoista, niin usein se turvautuu juuri SaferGloben tuottamaan materiaaliin.

Asekaupoista puhuttaessa tarkoitetaan muutakin kuin pelkkiä ampuma-aseita tai ammuksia. Niihin liittyvät lisäksi esimerkiksi panssarointiin käytettävä teräs ja sotilaskäyttöön kehitetyt lämpökamerat, valonvahvistimet ja etäisyysmittarit.

Myös asiakkaita on moneen lähtöön armeijoista ja poliisiviranomaisista YK:n rauhanturvaoperaatioihin. Silti asekaupoista usein uutisoidaan silloin, kun suomalaisia aseita on päätynyt konfliktien keskelle.

Viimeisin julkinen keskustelu liittyi Turkkiin myytyihin aseisiin maan hyökättyä kurdiväestön kimppuun Pohjois-Syyriassa.

”Jos asekauppaa katsoo pelkästään rauhanrakentamisen ja ihmisoikeuk­sien näkökulmasta, vienti vaikka Turkkiin voi näyttäytyä melko mielenkiintoisena”, Paasonen toteaa.

Paasonen muistuttaa kuitenkin, että moneen asiaan liittyvään kysymykseen ei välttämättä ole löydettävissä yksinkertaisia vastauksia. Aste-eroja on kuitenkin helppo löytää.

”Suomi on vienyt Turkin, Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien kaltaisiin maihin patruunoita, tarkkuus­kiväärejä ja kranaatinheittimiä. Ne ovat tiukimmankin määritelmän mukaan aseita. Jos puolestaan viedään suojaterästä Ruotsiin, niin ero on aika iso.”

Asekauppa vaatii Suomessa aina luvan. Turkin aloitettua hyökkäyksen Pohjois-Syyriaan hallitus linjasi, että uusia aseidenvientilupia Turkkiin ei enää myönnetä. Aikaisemmin myönnettyjä lupia ei kuitenkaan peruttu.

”Suomen laki sanoo, että lupa voidaan perua, jos tilanne muuttuu merkittävästi. Näin ei kuitenkaan oikeastaan tehdä. Jos katsotaan asiaa konfliktin jatkumisen ja ihmisoikeuksien näkökulmasta, myös tämä voi vaikuttaa kummalliselta.”

Toisin sanoen: kun konflikti leimahtaa, ja uusien lupien myöntäminen päätetään lopettaa, vienti jatkuu edelleen, koska vanhat sopimukset ovat voimassa.

”Jos uudet luvat jätetään myöntämättä siksi, että ei haluta viedä sotatuotteita sotaa käyvään maahan, niin silloin tuntuisi loogiselta, että jo myönnetyt luvat peruttaisiin. Ilmeinen syy olla perumatta lupia on, että aseteollisuus vastustaa tätä.”

Ikuisesti nämä myönnetyt luvat eivät kuitenkaan ole voimassa. Paasonen kertoo, että suurin osa luvista on voimassa muutaman vuoden tai sitä lyhyemmän ajan. Eli mikäli päätös olla myöntämättä uusia aseidenvienti­lupia jatkuu useamman vuoden, se vaikuttaa Turkin kanssa käytyyn asekauppaan ja lopulta tyrehdyttää sen.

”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.

Suomalaista asevientiä säätelee laki puolustustarvikkeiden viennistä.

”Suomalainen laki perustuu EU:n muodostamaan, niin sanottuun yhteiseen kantaan asekaupasta. Kyseessä on ensimmäinen Suomen toimiin vaikuttanut kansainvälinen asekauppaan liittyvä instrumentti. Se on ollut voimassa 1990-luvulta alkaen. Vuonna 2013 sitten syntyi YK:n kansainvälinen asekauppasopimus”, Amnestyn Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson kertoo.

YK:n asekauppasopimuksessa määritellään se, milloin kauppa on ehdottomasti kiellettyä ja milloin se on sallittua. Näiden välistä löytyy sitten harmaa alue.

”EU-järjestelmä perustuu siihen, että maat raportoivat minne ovat vieneet ja minne ovat kieltäytyneet viemästä. Yhteisen kannan vastaista kauppaa ei kuitenkaan ole sanktioitu ja sen rikkomisesta seuraa ehkä pään pudistelua tai sormen heristelyä muilta jäsenmailta.”

Johanssonin mukaan ongelma on se, että meiltä puuttuu mekanismi, jossa maat voitaisiin sanktioida vastuuttomuuksista. Vaikka EU:n yhteinen kanta on periaatteessa sitova, Suomen omassa lainsäädännössä todetaan, että aseiden vientilupa myönnetään kokonaisharkinnan perusteella. Toisin sanoen EU:n linjaus on vain osa tuota harkintaa.

Porsaanreiät ja harmaa alue eivät tietenkään ole silkka vahinko tai poikkeus.

”Sopimukset syntyvät aina neuvottelun kautta ja ovat kompromisseja. Asekauppaneuvotteluissa toiset maat halusivat tiukempia säädöksiä, toiset taas eivät ja osa puolestaan pyrkii jopa sabotoimaan lopputulosta. Amnestyn näkemys on, että ongelmineenkin nämä sopimukset ovat silti tärkeitä ja niihin voidaan vedota silloin, kun aseita on päätynyt vääriin paikkoihin.”

Jos sopimusten syntyä edeltää poliittinen prosessi, myös niiden tulkinta on pitkälti politiikkaa ja lukuisat allekirjoittajamaat toimivat tietoisesti siellä harmaalla alueella. ­Mikäli Johansson saisi päättää, jatkossa tehtyjä sopimuksia noudatettaisiin kirjaimellisesti. Samalla noudatettaisiin varovaisuusperiaatetta – eli ­epäselvissä tilanteissa mieluummin jätettäisiin myymättä kuin myytäisiin.

Suomi on tietenkin pieni maa ja melko pieni toimija. Toisaalta Suomi on myös osa EU:ta, joka puolestaan on jo merkittävä toimija. 20 suurimman asekauppaa käyvän maan joukossa on kahdeksan EU-maata. Frank Johanssonin mukaan Suomen toimia kannattaisikin tarkastella tässä kontekstissa.

”Osana yhteisöä tulisi pyrkiä vaikuttamaan sääntöihin ja puuttua muiden toimintaan. Mutta samalla myös omaa toimintaa tulisi tarkastella kriittisesti.”

Jaa tämä:

H&M:n toimitusjohtaja: ”Kestävä kuluttaminen haittaa pikamuotialaa.”

Kuinka pikamuotijätti voi samalla mainostaa ympäristöystävällistä mallistoa ja valittaa, että tiedostavat kuluttajat haittaavat yritystoimintaa? Siksi, että me hyväksymme täysin pähkähullut puheet yrityksiltä.

Elämme muuten kiinnostavia aikoja. Myöskin hulluja aikoja.

Pari viikkoa sitten pikamuotia myyvä H&M mainosti pitkin mediaa ja kadunvarsia ympäristöystävälliseksi luvattua Conscious-kokoelmaansa. Ja nyt H&M:n toimitusjohtaja Karl-Johan Persson huolehti siitä, että ympäristötietoisuuden lisääntyminen haittaa pikamuotiteollisuutta. Ristiriita mainosviestin ja toimitusjohtajan puheiden välillä on melkoinen.

Tai oikeastaan Persson kuvaili viime aikoina kasvaneen kuluttajien ympäristötietoisuuden uhkaavan jopa yhteiskunnan sosiaalisia rakenteita.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä. Tämä H&V-teos on nähtävillä osana Piiloöljy-näyttelyä Mikkelin valokuvakeskuksessa marraskuussa 2019.

Persson ei tyydy puhumaan Bloombergin haastattelussa ainoastaan muotialasta, vaan huolehtii myös lentomatkustamisen – ja sen päästöjen – osakseen saamasta kritiikistä. Toimitusjohtaja Perssonin mukaan viimeaikaiset aiheen ympärillä nähtyihin protesteihin osallistuneet – ja Greta Thurnberg erikseen –  ovat esittäneet vaatimuksia ”lopettaa asioiden tekeminen, lopettaa kuluttaminen, lopettaa lentäminen”. 

”Kyllä, tämä saattaa vaikuttaa ympäristöön hieman, mutta sillä on karmaisevat yhteiskunnalliset seuraukset.”

Persson kyllä myöntää, että on äärimmäisen tärkeää puuttua ilmastokriisiin, mutta samalla ”vähintään yhtä tärkeää on poistaa köyhyys”.

Ilmeisesti Perssonin mielestä hänen johtamansa yhtiö ja markkinat eivät kykene tuottamaan maailman ihmisille mitään muuta työtä kuin tuottaa halpoja rytkyjä ja krääsää viisveisaamatta tuotannon ympäristövaikutuksista.

Tämä toimitusjohtaja Perssonin lausunto on melkoisen pahassa ristiriidassa hänen oman yhtiön markkinoinnin kanssa. Ehkä tämän ristiriidan ymmärtää paremmin, mikäli hahmottaa yritysten halukkuuden markkinoida omia brändejä joidenkin hyväksi koettujen ominaisuuksien kautta, vaikka nämä ominaisuudet eivät yrityksen toimintaa laajemmin määrittäisikään.

Hyvinä esimerkkeinä voisi johtaa S-ryhmän innokkuuden rakentaa brändiä toistuvilla Suomen suurin luomu-kauppa -kampanjoilla samalla, kun valtaosa ryhmän päivittäistavarakaupasta on kaikkea muuta kuin luomua. Samoin Valio on vuosien varrella mainostanut luomua verrattomasti enemmän kuin mitä se on luomua myynyt. 

Myös H&M:n toistuvat ekologiseen tiedostavuuteen perustuvat mallistot näyttäytyvät tässä yhteydessä hieman epäilyttävinä. Varmasti siellä firmassa moni kokee tuon hyväksi työksi ja iloitsee vastuullisuuden lisääntymisestä. Mutta jos toisaalta valtaosa yhtiön tuotannosta on jotain ihan muuta ja jos noilla vastuulliseksi mainostetuilla tuotteilla houkutellaan asiakkaita liikeeseen ja jos kuluttajat päätyvät ostamaan sitä ihan tavallista pikamuotia, niin silloin kyllä menetetään pahasti metsään vastuullisuuden kanssa. 

Myös lentomatkailun kritisoiminen ja pyrkimyksen sen tuottamien päästöjen vähentämiseen olivan H&M:n toimitusjohtaja Prssonin mielestä vastuutonta.
Oheisessa vastamainoksessa pyrimme konkretisoimaan ongelmaa: Edestakaisen Helsinki-New York -lennon hiilidioksidipäästöt ovat Finnairin päästölaskurin mukaan 884 kiloa yhtä matkustajaa kohden. Arviot kuitenkin vaihtelevat ja niihin vaikuttavat muun muassa reitti, välilaskut, konetyyppi ja se, mitä kaikkea yleensäkään lasketaan mukaan lennon päästöihin. Esimerkiksi MyClimate-palvelun mukaan saman matkan hiilidioksidipäästöt ovat 2500 kiloa.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja valtioneuvoston keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. Pariisin ilmastosopimuksessa asetetun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja ympäristöministeriö keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. auttamaan meitä Pariisin ilmastosopimuksessa asetettun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.

Ei Persson ja H&M tietenkään ole yksin näitä vaateteollisuuden saasteita luomassa. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta ja pikamuoti muuttuu alati pikaisemmaksi. Jos joskus taannoin vaatefirmalla saattoi olla kaksi mallistoa vuodessa – kesä ja talvi – niin tällä hetkellä mallisto saattaa vaihtua kahden viikon välein. 

Nopeasti vaihtuvat mallistot lisäävät hävikkiä ja samalla en vasta äsken uudet vaatteet muuttuvat nopeasti vanhoiksi. 

Suomen ympäristökeskus SYKEn arvion mukaan vuonna 2015 tuotimme 70 000 kiloa tekstiilijätettä vuodessa. Se on 13 kiloa per suomalainen. Sittemmin jätevuoria analysoimalla on päädytty arvioon, että tuo määrä on vain lisääntynyt. Eikä meidän jätteet kerro koko totuutta, sillä vaateteollisuudessa syntyy hukkaa jo valmistusvaiheessa. 

Sitran vastuullisen kulutuskäyttäytymisen ja vaateteollisuuden asiantuntija Anniina Nurmi kommentoi asiaa Ina <3 Suomi -sarjan Äiti Maa rulez -jaksossa.

”Nykyinen tapamme kaavoittaa vaatteet syntyy noin 15 prosenttia leikkuujätettä jokaisesta tuotteesta.”

Nurmen mukaan vuosittain syntyy arvioiden mukaan noin 60 miljardia neliömetriä leikkuujätettä ja tämä leikkuujäte tietenkin liittyy niihin meidänkin ostamiin tekstiileihin, vaikka emme noita jätteitä ikinä näe, eikä niitä ikinä Suomeen rahdata.

Leikkuujätteen lisäksi vaateteollisuuteen liittyy myös näkymättömiin jäävä piiloöljy ja piilovesi.

Jaa tämä:

Median vastuu ja mitä sillä voi pyyhkiä

Miten päin olla, kun Hesari julkaisee Kiinan propagandaa ja Iltalehti vääristelee haastateltavan sanoja klikkien toivossa? Entä pitäisikö Maaseudun Tulevaisuuden huolehtia kommenttipalstastaan?

Laadukas journalismi ja monipuolinen media ovat asioita, jotka kuuluvat erottamattomasti avoimeen yhteiskuntaan. Ilman niitä me emme oikeastaan pärjää. Hommat kuitenkin menevät usein pieleen. Ihminen on erehtyväinen siinä missä lehmä on märehtiväinen ja meillä on tapana mokailla vähän kaikessa. Aina välillä, parhaissa tapauksissa, niistä mokista sitten opitaan myös jotain.

Viime viikolla minulla tuli vastaan kolme kiinnostavaa esimerkkiä siitä, kuinka mielestäni media ei toiminut vastuullisesti sen enempää journalismin kuin ilmoitusmateriaalinkaan suhteen. Näitä kaikkia tapauksia yhdistää myös se, että alan omilla vahtikoirilla ei taida olla halaistua sanaa sanottavana näiden suhteen.

Mutta aloitetaan noista vahtikoirista, eli itsesääntelyelimistä.

Samalla, kun Hongkongissa poliisi pamputti mielenosoittajia ja ampui kyynelkaasua päälle kertoi aluehallinto Hesarin sivuilla, että kaikki on ihan kunnossa. Hesarin päätoimittajan mielestä tämä oli ihan totaalisen ookoo. Hesarin päätös julkaista tämä propagandapläjäys oli tietysti sikälikin kiinnostava, että vasta hetki sitten lehti kieltäytyi julkaisemasta meidän Oikeutta eläimille -järjestölle tekemää mainosta, jossa sentään olivat faktat kohdillaan.
Ehkä meidän kannaltamme on jotenkin lohdullista se, että kiinalaiset viranomaiset ovat ilmeisen huonoja tässä ulkomaihin kohdistuneessa propagandassa. Onneksi kukaan ei ole keksinyt ehdottaa heille esimeriksi turvekampanjoissa ansioituneen mainostoimiston palvelusten ostamista.

Journalismia ja sen vastuullisuutta määritellään Journalistin ohjeissa. Ohjeet ovat Julkisen sanan neuvoston (JSN), eli alan itsesääntelyelimen pyrkimys ohjata mediaa oikeille jäljille ja välttää pahimmat mokat. Ja mokien tapahduttua JSN:n julkiset nuhteet sitten toivottavasti opettavat kaikkia toimimaan paremmin. Journalistin ohjeissa muistutetaan muun muassa, että journalisti on vastuussa lukijoilleen ja että asemaa ei saa käyttää väärin.

Itsesääntelyelin on mieluinen työkalu alalle kuin alalle sillä sen avulla ehkä vältytään siltä, että valtiovalta rupeaa säätelemään toimintaa lainsäädännöllä. Lainsäädäntö on aina kovasti jykevämpi työkalu. Onpa Julkisen sanan neuvosto keksinyt sellaisen söpön Vastuullista journalismia -merkinkin, joka ei oikeastaan tarkoita mitään, mutta sen voi painaa halutessaaan lehden sivulille.

Mediaan liittyy erottamattomana osana myös kaupallinen ulottuvuus ja mainokset. Koska myöskään mainosala ei toivo valtiovallan säätelyn lisäämistä, on ala perustanut oman itsevalvontaelimen. Mainonnan eettinen neuvosto (MEN) antaa pyydettäessä lausuntoja vaikkapa siitä, onko joku mainos ollut hyvän tavan vastainen. Tämmöinen alan itse itseensä kohdistama kriittinen katse on tietenkin mahtava homma.

Harmillisesti MEN on rajannut oman toimivaltansa erinomaisen tehokkaasti: Neuvosto ilmoittaa, että sen toimivaltaa ei kuuluu esimerkiksi se, onko markkinointi harhaanjohtavaa tai totuudenvastaista. Myöskään hyvän maun vastaisuus taikka tuotesijoittelu eivät kuulu tämän Keskuskauppakammarin alaisuudessa toimivan elimen rooteliin. Ja poliittiseen ilmoitteluun ei puututa ollenkaan.

Herääkin helposti kysymys, että onko tämän neuvoston ainoa tehtävä pitää lainsäätäjä etäällä. Ei se ainakaan ongelmalliseen mainontaan kovinkaan tehokkaasti pysty – saati sitten halua – puuttua.

Mutta palataanpas nyt niihin tuoreisiin esimerkkitapauksiin. Haluan alleviivata, että nämä ovat varsin satunnaisesti viikon aikana vastaan tulleita esimerkkejä. Ne eivät myöskään ole hirvittävän poikkeuksellisia tapauksia.

Vasemmistonuoret julkaisivat hieman korjaillun ja samalla rehellisemmän version kiinalaishallinnon mainoksesta. Kuten asiaan kuuluu, tämä vastamainos on selvästi parodia, mutta samalla se kertoo maailmasta jotain sellaista, jota mainostaja itse ei tietenkään halua kertoa.

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 29.9. koko sivun ilmoituksen, jossa ”Kiinana kansantasavallan Hongkongin erityishallintoalue” kertoi, että tilanne Hongkongissa on ihan rauhallinen. Samalla, kun tämän erityishallintoalueen hallitsijat päättivät kertoa Hesarin lukijoille, että tilanteeseen haetan rauhanomaista, järkevää ja kohtuullista ratkaisua, pamputtivat poliisit ihmisiä Hongkongin kaduilla ja ampuivat kyynelkaasua päälle.

Tämmöisen ihmisoikeuksista piittaamattoman diktatuurin propagandan päätyminen maamme suurimman päivälehden sivuille oli vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen mukaan harkittu päätös. Epäilemättä on harkittu ainakin sitä, voisiko noille myydä toisenkin ison mainoksen samoin kuin turvelobbylle sekä turkistarhaajille myytiin.

Tästä propagandistisesta ilmoituksesta seurasi tietenkin älämölö netissä. Journalistin ohjeita tässä ei kuitenkaan rikottu, sillä tämä ilmoitus on mainos, ei journalismia. Mutta ei siihen puutu myöskään Mainonnan eettinen neuvosto, koska niihin valheellisiin väittämiin puuttuminen ei heidän hommiinsa kuulu. Ja varmasti tämä erityishallintoalueen ilmoitus on tulkittavissa poliittiseksi ja senkin puolesta MEN:n toimivallan ulkopuolella.

Onneksi sentään Vasemmistonuoret tekivät hienon ja hieman korjatun version tuosta (ks. kuva).

Tästä se alkoi. Haastateltava ei koe ajavansa raatokuvia lihapakkauksiin, vaikka otsikosta voisi moista päätellä. 
Tämä tarve nostaa otsikkoon räväköitä huomioita on tietenkin ymmärrettävää, mutta toisaalta niitä räväköitä huomioita olisi kyllä löytynyt helposti Auvisen ihan avoimestikin ajamista tavoitteista. 

Siinä, missä Hesarin toiminta liittyi lehden rahoitukseen ja mainokseen, heräsi Iltalehden otsikoinnista someraivo. Lehti haastatteli Lihan loppu -kirjan julkaissutta Suvi Auvista, mutta ilmeisesti räväköillä lausunnoilla tutuksi tulleen Auvisen haastatteluvastaukset eivät olleet riittävän radikaaleja. Auvisen mukaan toimittaja soitti hänelle haastattelun jälkeen ja kertoi, että toimituksessa oli fundeerattu, että lihapakkauksiin voisi laittaa sellaisia tupakka-askeista tuttuja varoitustarroja raatokuvilla. Siinä sitten kyselivät kommenttia, että olisiko hyvä idea. Auvinen kertoo vastanneensa kysymykseen, että kuulostaapa tyhmältä idealta, mutta ehkä joskus tuollaisiakin tulee.

Seuraavaksi Iltalehdessä nostettiin otsikkoon väite, jonka saattoi helposti ymmärtää niin, että Auvinen vaatimalla vaatii näitä varoitustarroja lihapakkauksiin. Hän loukkaantui tästä harhaanjohtavaksi kokemastaan otsikoinnista ja kirjoitti aiheesta kommentin, jossa ilmaisi närkästyksensä Iltalehden toiminnasta. Auvinen kokee, että Iltalehden toimituksessa syntynyt idea esitetään nyt hänen omana ideanaan.

Otsikosta nousi kohu, eikä kestänyt kauaa, kun sähköpostiin kilahti tiedote, jossa kansanedustaja Kärnä (kesk./trol.) tuomitsi tyrmistyneenä Auvisen vaatimukset. Tietenkin Auvinen on saanut oman osansa palautteesta myös ihan suoraan.

Kolmas esimerkkini liittyy sosiaaliseen mediaan ja median vastuuseen siellä. Maaseudun Tulevaisuus mainosti minulle Facebookissa artikkelia, jossa kerrottiin (maataloustuottajien oman) Pellervon taloustutkimuksen uudesta arviosta. PTT:n mukaan lihansyönti on kääntynyt laskuun tänä vuonna ja että sama kehitys jatkunee myös ensi vuonna.

Koska aihe kiinnosti tarkastin jutun ja samalla lukaisin läpi päivityksen alle kertyneet kommentit. Kommentit vastasivat melko hyvin odotuksia ja ne voisi luokitella karrikoidusti seuraaviin luokkiin: ”Minä syön nytten kyllä lisää lihaa!”, ”Ei ihminen selviä hengissä ilman lihaa.” ja ”Vihreiden/vasemmiston/kaupan salaliitto, köyhän kuuluu saada halpaa lihaa”. Nämä kaikki väitteet olisivat hyvinkin helposti kumottavissa ihan tutkimustulokseen perustuen, mutta eipä näkynyt tälläkään kertaan toimituksen kommentteja keskustelussa ja väärinkäsitykset jäivät oikomatta.

Ymmärrän kyllä hyvin, että näkyvyys sosiaalisessa mediassa on tärkeää, sillä siellähän on pöhinää ja klikkauksia tulee. Karsastan kuitenkin sitä, että mediatalot luovat näitä kaikukoppia, jossa kansan syvät rivit voivat vahvistaa toinen toistensa vääriä käsityksiä ilman, että esimerkiksi seinän ylläpitäjä millään tavoin osallistuisi keskusteluun. En kuitenkaan oikein jaksa uskoa, että Julkisen sanan neuvosto puuttuisi siihen, että mediat eivät osallistu tähän allaan käytyyn keskusteluun. Vastuulliseksi tuota median toimintaa ei mielestäni voi kuvailla.

Mitä tälle vastuuttomalle medialle sitten pitäisi tehdä? Paha sanoa. En minä ainakaan usko, että raskas ja kankea juridiikka olisi vastaus ongelmaan.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että erilaisten faktabaarien ja valheenpaljastajien rinnalle kaivattaisiin hieman konkreettisempia toimia. Kun porkkana ei tunnu maistuvan ja silloin olisi hyvä muistuttaa siitä kepistäkin. Pitäisikö proaktiivinen itsesääntely ottaa osaksi alan koulutusta? Yliopistojen ja korkeakoulujen journalismiopintojen osana voisi järjestää kursseja, joiden puitteissa seurataan näitä vastuuttomuuksia ja myös tehdään järjestelmällisesti perusteltuja valituksia itsesääntelyelimiin. Epäilemättä tämmöinen synnyttäisi voimakasta harmistumista siellä Julkisen sanan neuvoston ja Mainonnan eettisen neuvoston suunnalla, mutta ehkä tämä harmistus myös johtaisi joihinkin korjausliikkeisiin.

Mikäli meno kuitenkin jatkuu entisenlaisena, voi niillä vastuullisen journalismin merkeillä pyyhkiä jatkossakin takamuksensa.

Niin internet vastaa kuin sinne huutaa. En tiedä kuka tämän sosiaalisessa mediassa pyörivän kuvan teki, mutta tässä tiivistyy jotain todella keskeistä. On helppo olla ylväs ja ylhäinen kun kritisoi presidentti Trumpia. Siihen ei kauhean kummoista selkärankaa tarvitse toisin kuin Kiinan propagandarahoista kieltäytymiseen.

 

EDIT: Blogitekstiä on muokattu 1.10. klo 18.34 & 2.10.2019 klo 9.28 Iltalehden yhteydenoton jälkeen. Lehden uutispäätoimittaja Perttu Kauppinen avasi Auvisen haastattelun työprosessia ja jakoi osan litteroitua haastattelunauhaa toimittajan ja Auvisen välisestä keskustelusta. Auvisen sivulause näyttäisi antavan tarvittaessa tukea lehden valitsemalle kärkevälle otsikoinnille.  

Jaa tämä:

Valtionyhtiöt vallan välineiksi?

Entiset valtion laitokset kompuroivat markkinoilla yrittäessään tuottaa voittoa osittain taloudellisesti kannattamattomilla palveluilla. Valtionyhtiöiden poliittisen ohjauksen avulla voitaisiin toteuttaa esimerkiksi ilmastokatastrofin estämisen edellyttämiä yhteiskunnallisia muutoksia. 

Valtionyhtiöt ovat outolintuja valtion virkakoneiston ja markkinoiden välissä. Ne jaotellaan karkeasti kolmeen ryhmään sen mukaan, mitä niiltä halutaan: peruspalveluita, strategista osaamista vai osinkoja valtion kassaan.

Monet valtionyhtiöt ovat entisiä valtion laitoksia. Esimerkiksi Posti- ja telelaitos yhtiöitettiin vuonna 1993. Tämän seurauksena syntynyt Sonera haki kasvua muun muassa ostamalla yli neljällä miljardilla arvottomaksi osoittautuneita umts-lupia Saksasta. Vuonna 2003 se fuusioitui ruotsalaisen Telian kanssa.

Postin jakaminen puolestaan siirtyi Posti Oyj:n, nykynimeltään Posti Groupin­ hoidettavaksi. Yritys on tehnyt satojen miljoonien tappioita esimerkiksi ostaessaan ulkomaisia logistiikka­yrityksiä. Yrityskauppojen tappioita ja kotimaan yritystoiminnan huonoa kannattavuutta on viime aikoina yritetty paikkailla irtisanomalla työntekijöitä sekä heikentämällä jäljelle jääneiden työehtoja.

Posti ei kulje, jos Kusti ei polje. Ja paha on Kustin polkea, jos koko Posti on kaaoksen tilassa ja pomot piilottelevat työntekijöiden lisäksi medialta. Ketjut poikki ja irtisanottuna jää peruspalvelut retuperälle.

Yhtiöittäminen ja markkinaehtoisuus saattavat ajaa valtionyhtiön oman edun ja valtion edut vastakkain. Posti- ja telelaitoksen tapauksessa on yhtiöittämisen jälkeen käynyt juuri näin, Aalto-yliopiston ja Jyväskylän yliopiston yhteinen tutkijaryhmä toteaa.

”Jos poliittiset tavoitteet ovat ristiriidassa valtionyhtiön omien tavoitteiden kanssa, seurauksena on usein kohuja ja heikentynyt toimintakyky”, kommentoi tutkimusryhmään kuuluva Zeerim Cheung Aalto-yliopistolta.

”Valtion putiikeilla on välillä jonkinlainen palvelutehtävä. Esimerkiksi Postilta ihan lakisääteisesti odotetaan markkinakannattavuutta laajempaa palvelun kattavuutta”, toteaa puolestaan yhteiskuntapolitiikan sekä filosofian dosentti Teppo Eskelinen.

Eskelisen mukaan on paikallaan kysyä mitä peruspalveluita tuottavilta yhtiöiltä pitää yleensäkään vaatia näiden peruspalveluiden lisäksi.

”Yhtiömalliin sisältyy oletus, että sieltä tulee myös tulosta. Kun valtionyhtiö kohtaa markkinat, aletaan helposti toimia muiden suuryritysten tapaan, esimerkiksi kehittämään kasvustrategioita ja uusia aluevaltauksia.”

 

Huhtikuussa 2019 Posti- ja logistiikka-alan unioni PAU käynnisti kampanjan, jossa vastustettiin Postin päätöstä heikentää työntekijöiden asemaa ns. tyehtoshoppailun kautta. Kampanjoinnissa kohdattiin sikäli odottamattomia ongelmia, että esimerkiksi tämä mainos kelpasi Hesarille vasta, kun siitä poistettiin suora viittaus työnantajien perustamiin ”ammattiliittoihin”. Tämä vaatimus oli sikäli hassu, että viittauksessa ei ollut mitään asiavirheitä.

Palveluiden tarjoaminen koko maahan on usein kallista. Taloudellisesti kannattamattomia palveluita rahoitetaan usein taloudellisesti kannattavien palveluiden tuotoilla.

Esimerkiksi postinjakelun ja junaliikenteen kaltaisten peruspalveluiden kilpailulle avaamisesta seuraisi, että valtion niskaan jäisivät vastuut ja kannattamattomat palvelut samalla kun kannattavat reitit  – ja voitot – menisivät yksityisille yrityksille.

Eskelisen mukaan tällaisten valtionyhtiöiden palveluja ei kuitenkaan voi suunnitella pelkän taloudellisen kannattavuuden näkökulmasta.

”Näitä yhtiöitä ja palveluita pitäisi ajatella osana isompaa poliittista kuvaa, jossa valtio ohjaa muun muassa infra- ja verotusratkaisuilla esimerkiksi liikennejärjestelmää.”

Pitäisikin kysyä, miten valtio-omisteisuutta voisi käyttää haluttuun muutokseen.

”Yksityistämiskeskustelu pyörii välillä tällaisen ikuisen nykyisyyden näkökulman ympärillä. Lähtökohtana pitäisi olla haluttu yhteiskunnallinen muutos – tässä tapauksessa esimerkiksi hiilettömämpi liikenne – ja se, miten yksityistäminen vaikuttaa siihen tavoitteeseen.”

 

Valtionyhtiö on määritelmällisesti sellainen yhtiö, josta valtio omistaa vähintään 50,1 prosenttia, joka puolestaan takaa enemmistömääräysvallan yhtiössä. Tähän määräysvaltaan liittyy kuitenkin ongelma: kuka lopulta johtaa näiden yhtiöiden toimintaa.

Osakeyhtiössä operatiivinen johto toimii osakkeenomistajien siunauksella. Valtion omistamissa yhtiöissä poliitikkojen pyrkimykset ohjata yrityksen toimintaa otetaan kuitenkin vastaan hyvin ristiriitaisesti. Esimerkiksi kehitysministeri Heidi Hautala painostettiin eroamaan vuonna 2013 hänen varoitettua Suomen jäänmurtajakaluston omistanutta ja arktisen alueen öljynporauksesta lisäansioita tavoitellutta valtionyhtiö Arctia Shippingiä tulevasta yhteenotosta ympäristöjärjestöjen kanssa. Jälkikäteen tarkasteltuna imagoriskin voi todeta realisoituneen ja arktisilla alueilla operoiminen osoittautui varoitusten mukaisesti taloudellisesti kannattamattomaksi.

Valtio omistaa energiayhtiö Fortumista 50,76 prosenttia ja sen myötä valtiolla on yhtiössä määräysvalta. Vuonna 2017 tämä valtionyhtiö osti Saksasta lähes neljällä miljardilla eurolla puolet energiayhtiö Uniperista, joka tuottaa sähköä pääasiassa fossiilisista polttoaineista. Kuluttajille Fortum mainostaa tietysti uusiutuvaa energiaa. Onhan tässä pieni ristiriita.

”Omistajaohjaushan tarkoittaa juuri sitä, että valtio-omisteisuus mahdollistaa poliittisen ohjauksen. Mutta kun sitä käytetään, niin se koetaan sietämättömäksi yhtiön asioihin puuttumiseksi. On ihan poliittisesta tahdosta ja ideologiasta kiinni, miten aktiivisesti ja minkälaisiin tarkoituksiin ohjausvaltaa käytetään. Viime aikoina on ollut vallalla sellainen markkina-ajattelu, että valtion ei tule ’puuttua’ omistamien yritystensä toimintaan”, Eskelinen toteaa.

”En sano tätä sillä, etteikö omistajan mikromanageeraus voisi olla oikeasti ongelmallistakin, mutta on eri asia omistetaanko ohjaus- vai sijoitusmielessä”, Eskelinen jatkaa.

Valtion perustoimintojen yhtiöittämisen ja yksityistämisen voi nähdä osana prosessia, jossa  valtion roolia hivutetaan hiljakseen sivuun yhteiskunnan perustehtävien hoitamisesta.

”Hiljainen vallankumous tapahtui jo 1990-luvulla. Silloin valtionvarainministeriön valta kasvoi ja otettiin käyttöön markkina-ajattelu valtionyhtiöiden osalta, uudet johtamisopit ja kehysbudjetointi. 2000-luvun puolella seurasi puolestaan valtion tuottavuusohjelma. Kokonaan valtio ei toki yritykseksi muutu, mutta Juha Sipilän hallitus yritti keskittää valtaa yritysten tapaan.”

Samalla on herännyt keskustelua valtion roolista ylipäätään.

”Markkinat hoitavat oman tonttinsa, mutta onko valtio enemmän kuin markkinat? Valtionyhtiöillä on aikoinaan haettu nopeampaa teollistumista kuin mihin markkinat olisivat pystyneet, tasattu alueiden välisiä elintasoeroja ja pidetty huolta investointiasteesta ja sitä kautta työllisyysasteesta. Nämä kaikki ovat markkinoille vähän työläitä tavoitteita”, Eskelinen avaa.

Valtionyhtiöt ovat siis olleet teollistuvan, aluepolitiikkatietoisesti kehittyvän hyvinvointivaltion poliittisia välineitä.

”Jos kysytään, onko valtion ’järkevää’ omistaa yhtiöitä, niin se ’järki’ ei liity kykyyn hoitaa markkinoiden hommia vaan siihen, mitä markkinat eivät hoida. Laajasti siis poliittiseen visioon. Valtionyhtiöt on yksi väline tällaisen vision tavoittelussa.”

Lähitulevaisuuden Suomessa Eskelinen näkee valtion tavoitteiden liittyvän edelleen investointiasteen ylläpitämiseen, mutta ennen kaikkea yhteiskunnan muutokseen.

”Ekologinen kriisi vaatii taloudessa enemmän suunnittelua, niin pahalta kuin tuo sana voi joihinkin korviin kuulostaa.”

Tähän tarpeeseen valtionyhtiöt voivat olla hyviä työkaluja, jos niitä vaan maltetaan käyttää.

Jaa tämä:

Eläköityneiden poliitikkojen loppusijoituksesta

Sitra on palkkaamassa itselleen uuden yliasiamiehen. Jälleen kerran valinta näyttäisi kohdistuvan eläköityneeseen porvaripoliitikkoon.

Nähdäkseni viisi vuotta sitten olisi pitänyt käydä laajaa keskustelua siitä, millainen vastuutehtävä pääministeriys on ja siitä, voiko tuosta vastuusta irtisanoutua kevyin perustein. Pääministerinä vuosina 2011-2014 toiminut Jyrki Katainen näet livisti vastuusta varsin vähäisen julkisen keskustelun saattelemana.

Menestysteologiaa on tosi hauska levittää sillain rennon tyylikkäästi silloin, kun menee hyvin. Sitten kun on hankalampaa, niin on iisimpää väistää vastuu. Jyrki Kataisen livistettyä pääministerin vastuusta tilalle nostettiin Alexander Stubb. Näinköhän Stubb ymmärsi istahtaneensa kuljettajan penkille tilanteessa, jossa oli tarjolla vain kylmää kyytiä.

Tätä keskustelua pääministerin vastuusta olisi pitänyt käydä laajalla pohjalla ja valtakunallisella tasolla – olihan kyseessä meidän kaikkien yhteinen pääministeri. Samoin olisin arvostanut tähän vastuunpakoiluun liittyviä kommentteja kokoomukselta.

Pääministeripuolue kokoomus olisi tosiaan voinut kantaa hieman vastuuta ja selittää avoimesti, että mitäs touhua tämä tämmöinen. Erityisen kiinnostavaa tämä kokoomuksen kommentointi olisi ollut senkin puolesta, että puolue oli ollut tiiviisti mukana politiikan kärkikahinoissa jo pidempään, mutta silti Kataista ennen oli 20 vuoden kuiva kausi pääministeriydestä. Ja sitten, kun siihen vallan kahvaan päästään kiinni, niin otetaan loparit, kun näyttää hankalalta hommalta. Tätäkö on vastuullisuus?

Toki ymmärrän yksilötason valinnan olla ottamatta tulevassa olevaa paskaa käteen ja mieluummin lähteä päivän politiikasta (ja äänestäjistä) etäällä olevaan tosi hyväliksaiseen hommaan. Mutta kyllä tuo päätös oli totaalisen sopimatonta pääministerille.

Ja nyt tuon ulkomaan komennuksen päätyttyä on kiva tulla fiilistelemään ja juomaan Sitran kahveja. Kyllä minä hieman kiukkuinen olen tämmöisestä.

Ainahan sitä toivoo, että hommat muuttuisivat paremmiksi. Toisaalta, ainahan sitä saa myös pettyä.

Populismia tutkinut dosentti Emilia Palonen muuten pitää Kataista poikkeuksellisen taitavana populistina:

”2000-luvulla Suomen politiikan tunnetuimpana populistina ei suinkaan tulisi pitää perussuomalaisten Timo Soinia vaan kokoomuksen Jyrki Kataista. Määritelmällisesti populismi hakee tyhjiä merkitsijöitä ja luo poliittisia rajoja. Kaikkein tehokkainta on omia itselleen termejä vastapuolelta ja samalla lisätä erilaisia poliittisia vaatimuksia omaan listaansa. Ikään kuin neutralisoida politiikkaa ja politisoida sitä samaan aikaan.

Juuri kun politiikasta oli tullut likaista ja epäilyttävää tai pelkät tikapuut vallan paikoille, kokoomus onnistui tuomaan feelgoodia politiikkaan. Hyvän mielen kampanjoissa ei tarvinnut niinkään ajaa omia vaatimuksia tai politiikkoja. Kunhan loi ’meitä’ eli ryhmää, johon muut tahtoivat kuulua.”

Saatan minä myös ymmärtää Sitran päässä olevaa ajattelua tässä yhteydessä. Katainen kuitenkin on mitä ilmeisimmin erittäin pätevä poliitikko ja epäilemättä hän on erinomaisen verkostoitunut. Itse tietenkin toivoisin, että hän voisi tuoda (mahdollisen) Sitra-komennuksen myötä jotain muutakin kuin teflon-pinnan ja tavan livistää tiukan paikan tullen.

Lisäksi toivoisin vilpittömästi, että kiinnostavia tutkimuksia ja keskustelunavauksia viime aikoina tehtaillut Sitra ei profiloituisi eläköityneiden poliitikkojen loppusijoituspaikkana. Sitra ja me ansaitsemme parempaa.

Jaa tämä:

Poliisi & rosvo

Suomalaiset luottavat poliisiin, eikä luottamusta rapauta edes poliisin rötöstelyt. Luottamus kertoo virkavallan ohella myös yhteiskunnasta ja onnistuneesta pr-työstä.

Poliisit-tositelevisiosarjassa virkavalta kohtaa ongelmia, jotka monet meistä tunnistavat. On humalassa koheltavaa väkeä, eksyneitä ihmisiä ja yleistä sekoilua. Sitten on järjestys, perusjämäkkä konstaapeli hässäkän keskiössä. Sarja näyttää poliisin työnsä touhussa, mutta samalla se rakentaa toivottua kuvaa viranomaisesta. Tätä voi kutsua pr-työksi, mutta yhtä lailla propagandaksi.

Miltä näyttäisi tositelevisio, joka kuvaisi poliiseja, jotka rikkovat sääntöjä, kolhivat epäiltyjä tarpeetoman kovasti tai pyörittävät huumekauppaa? Se näyttäisi varsin erilaiselta kuin se, mitä näemme televisiossa. Silti nuo poliisin toimintaan liittyvät ongelmatkin ovat osa todellisuutta, niistä on vain mukavampi vaieta. Silti on tärkeä muistaa – ja muistuttaa – että valta tuo vastuuta.
Poliisin virkavelvollisuuteen ja virkavastuuseen kuuluu, että julkisen vallan käytössä on noudatettava tarkoin lakia. Tämä on erityisen tärkeää, koska poliisilla on väkivaltamonopoli maan rajojen sisäpuolella. Poikkeuksellinen valta tuo poikkeuksellista vastuuta.
Yhteiskunnan järjestystä valvovaan poliisiin kohdistunut väkivalta voidaan katsoa väkivallaksi koko yhteiskuntaa kohtaan. Samoin poliisin väkivalta ja muu asiaton käytös tulisi nähdä yhteiskunnan väkivaltana kansalaista kohtaan.

Suomalaisten luottamus poliisiin on tutkimusten perusteella huomattavan korkea. Ilmiö ei selity pelkästään koulu­vierailuilla tai televisiosarjoilla. Vakaata luottamusta ei heiluta edes massiivisen rikosvyyhdin pääarkkitehti ja Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö, Jari Aarnio. Eikä se, että samaan aikaan Aarnion kanssa toisessa oikeussalissa istui merkittävä osa poliisin ylimmästä johdosta epäiltynä virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Eikä kyse ole pelkästään poliisijohdon rötösherrojen ja pamppujen tekemisistä. Myös rivipoliisit ovat lukeneet luvattomasti vävykokelaiden tai kuolleen hiihtäjän tietoja, turvautuneet tarpeettoman herkästi väkivaltaan ja sortuneet etniseen profilointiin ilman kannatuslukujen kyykkäystä.

Miten tämä on mahdollista?

Tutkimusjohtaja Juha Kääriäinen Helsingin yliopistolta on tutkinut kansalaisten luottamusta poliisiin reilun 15 vuoden ajan. Hän kuvailee kudelman, jonka varaan poliisin imago rakentuu.

”Kansainväliset tutkimukset – esimerkiksi European Social Survey – osoittavat toistuvasti, että Suomessa ja Pohjoismaissa kansalaisten luottamus poliisiin on korkea verrattuna muihin eurooppalaisiin valtioihin. Se luottamus ei voi olla sattumaa.”

Kääriäisen mukaan tähän luottamukseen vaikuttaa kaksi toisiaan tukevaa tekijää.

”Ensinnäkin se, että poliisin menettelytavat ovat reiluja ja tasapuolisia eli ihmiset kokevat poliisin toimivan lainmukaisesti. Toisekseen poliisin koetaan toimivan tehokkaasti ja näin turvaavan yhteiskunnan rauhaa.”

Kääriäinen tarjoaa lisäargumentin esittämäänsä oletukseen: ”Voi olla, että suomalainen poliisi on poikkeuksellisen reilu, puolueeton ja tehokas, mutta meillä ei ole kunnollista näyttöä tai tutkimusta tästä. Vertailevaa tutkimustietoa ei ole.”

Tutkimusta siis tarvitaan lisää.

”Jos voisimme verrata toimintaa eri maissa toisiaan vastaavissa tilanteissa, voisimme arvioida poliisin toimintaa paremmin. Voi tietenkin olla, että tilanteita vertailevan tutkimuksen myötä tulisimme samaan tulokseen, että suomalainen poliisi on poikkeuksellisen luotettava.”

Poliisille itselleen tämä luottamus on tärkeää, sillä se parantaa poliisin toimintakykyä. Luottavaiset kansalaiset ovat yhteistyökykyisiä.

Taiteilija Harro Koskisen Sikapoliisivaakuna-teos herätti aikanaan puhetta ja paheksuntaa. Ohessa on Häiriköiden versio samasta aiheesta: Kyttämerkki.
Poliisin virkamerkki muistuttaa meitä poliisin asemasta. Merkkiin Suomen vaakunasta lainattu kruunupäinen leijona kertoo siitä, että poliisi edustaa toimiessaan Suomen valtiota. Miekka puolestaan muistuttaa siitä, että poliisi toteuttaa valtion väkivaltamonopolia ja saa ihan luvalla käyttää voimakeinoja työtehtäviensä suorittamiseen.
Kyttämerkki esittää kuvallisen pohdinnan siitä, miltä virkamerkki näyttäisi, jos se suunniteltaisiin esimerkiksi poliisijohtaja Jari Aarnion toimien perusteella. Merkissä on tuttuna elementtinä leijona, mutta kruunu on vaihtunut nyrkkiraudaksi. Samoin miekka on vaihtunut ja tilalle on tullut huumeruisku.

Poliisin luotettavuutta selvittäneet tutkimukset kertovat kokemusten sijaan mielikuvista. Mielikuvat rakentuvat esimerkiksi median välityksellä tai kaverin, tai kaverin kaverin kertoman perusteella. Usein vastaajilla ei ole henkilökohtaista kokemusta poliisin toiminnasta.

Oikeusministeriö on huomauttanut, että kansalaisten luottamus poliisiin näyttäisi heikkenevän, mikäli he itse ovat olleet tekemisissä poliisin kanssa esimerkiksi rikoksen uhrina. Kansalaisten luottamus poliisiin on siis enemmänkin luottamusta abstraktiin instituutioon ja ajatukseen poliisista.

Kääriäinen muistuttaa, että luottamuksen taustalla voi olla laajempia yhteiskunnallisia selityksiä.

”Meillä on suhteellisesti tarkasteltuna tulonjakoon ja koulutukseen liittyvä tasa-arvo. Ylipäätään hyvinvointiin liittyvät kysymykset ovat paremmalla tolalla kuin monessa muussa maassa. Siten tilanteet, joihin poliisi joutuu puuttumaan ovat meillä hyvin erilaisia kuin vaikka Britanniassa, puhumattakaan Yhdysvalloista.”

Suomessa ei ole niin paljon ristiriitoja, joita poliisin pitäisi ratkoa tai joita sen toiminta synnyttäisi. Turvallinen yhteiskunta luo vähemmän painetta poliisia kohtaan kuin turvaton.

”Esimerkiksi katurikollisuus synnyttää turvattomuutta ja samalla tyytymättömyyttä, joka kohdistetaan poliisiin. Jos taas saamme kulkea kadulla turvallisin mielin, tyytymättömyyttä on vähemmän. Tämä turvallisuus kuitenkin selittyy laajemmilla yhteiskunnallisilla tekijöillä, ei poliisin toimilla, mutta poliisi saa siitä kuitenkin kun­niaa”, Kääriäinen jatkaa.

 

Toista maailmansotaa pidetään vedenjakajana nykyaikaisen propagandan kehityksessä. Sen aikana propagandaelokuvat kypsyivät, ja sodan jälkeen propaganda ja viihde ovatkin olleet tiukasti toisiinsa sulautuneita. Tätä kehitystä johtaa Yhdysvallat Holly­woodin voimalla, mutta myös Suomi tekee osansa.

Väitöstutkimusta propagandasta tekevä Silja Pitkänen ja kirjailija Ville-Juhani Sutinen kirjoittavat teoksessaan Propagandan historia näin:

”Ei kenties voida sanoa, että elokuva olisi lähtökohtaisesti propagandistinen media, mutta selvää on, että sillä on monia piirteitä, jotka sopivat hyvin propagandan käyttöön. Elokuva, ainakin mukaansatempaava tarinallinen elokuva, vetoaa voimakkaammin tunteisiin kuin järkeen ja tarjoaa kokonaisvaltaisesti mukaansatempaavan elämyksen. Lisäksi elokuva antaa valokuvallisen realismin tukemana ymmärtää ilmentävänsä todellisuutta silloinkin, kun se kertoo fiktiivistä tarinaa.”

Suomessa puolustusvoimat on osallistunut Tuntemattoman sotilaan tuotantoon, ja intistä on tehty tosi­tele­visiotakin. Samoin poliisi on edesauttanut poliisisarjojen tuottamista ja poliisin toimintaa on kuvattu esimerkiksi Poliisit-tositelevisiosarjassa.

Poliisien maailmassa on myös otettu avoimesti askelia dokumentaarisuudesta kohti fiktiivisyyttä: Poliisit – Kotihälytys on näytelty sarja, jossa esitetään dramatisoituna tapahtumia, joita ei ole näytetty Poliisit-sarjassa. Raja toden ja tarinan välillä muuttuu entistäkin häilyvämmäksi. Kutsutaanko näiden sarjojen tuotantoon osallistumista pr-työksi vai propagandaksi on lopultakin semantiikkaa.

”Propaganda-sanalla on hieman negatiivinen kaiku”, Kääriäinen toteaa ja jatkaa: ”Valloillaan on ehkä ajatus, että propaganda pitää sisällään tarkoitushakuista ja johdattelevaa sisältöä. Ja sen, että valta ohjailee kansan mielipiteitä. Mutta sitähän tehdään koko ajan joka puolella, se on selvä asia mainonnasta lähtien. Kaikki, jotka haluavat yhteiskunnallista valtaa, pyrkivät mielipiteisiin vaikuttamaan. Keinot vaihtelevat ja on sanojasta kiinni kutsutaanko sitä propagandaksi vai joksikin muuksi mielipidevaikuttamiseksi.”

Kääriäinen pitää todennäköisenä sitä, että poliisin toimintaa kuvaavat tositelevisiosarjat Suomessa ja muualla ovat näyteltyjä – ainakin johonkin mittaan saakka.

”Varmasti poliisi pyrkii luomaan itsestään positiivista imagoa. He tekevät yhteistyötä tuotantoyhtiöiden kanssa, koska hyötyvät siitä. Voidaan miettiä, että rakennetaanko sitä kuvaa rehellisesti. Ja onko esimerkiksi televisiosarjojen avulla luotu kuva todenmukainen”, hän jatkaa.

 

Propagandan vaikuttavuus on vaikeasti mitattavissa ja riippuu monista tekijöistä. Osallistumalla televisiosarjojen tuottamiseen poliisi voi kuitenkin huolehtia vähintään siitä, että esillä pysyvät sen kannalta mieluisat seikat.

Samalla tutkimusjohtaja Kääriäinen muistuttaa, että terve epäilys viran­omaisia kohtaan on ihan kaikkien etu. Vallan käyttäjät tarvitsevat myös kriittisen katseen ja vahtikoirat.

Jaa tämä:

Öljytty yhteiskunta tarvitsee energiakäänteen

Öljy on mainio aine, jonka käytön on loputtava. Tämän tekee vaikeaksi se, että öljy pyörittää yhteiskuntaamme.

Ympäristötutkijoiden viesti on selvä ja pelottava: öljyn polttamisen pitää loppua pikaisesti, jos haluamme välttää ilmastonmuutoksesta johtuvan yhteiskuntien romahduksen tulevaisuudessa. Suurin ongelma on poltossa syntyvä hiilidioksidi, joka voimistaa ilmaston lämpenemistä.

Suomalaiset käyttävät osuutensa Maapallon vuosittain tuottamista resursseista noin kolmessa kuukaudessa ja koko ihmiskunta kykenee tähän samaan joka vuosi heinäkuun loppuun mennessä. Ja samalla me kuitenkin roudaamme turhaa tavaraa edes-takas ja poltamme öljyä tätä tehdessämme. Ehkä hyvä elämä olisi saavutettavissa hieman vähemmälläkin.

Öljyn ongelmallisuus kumpuaa sen oivallisuudesta. Öljy pitää yhteiskunnan liikkeellä, voitelee taloutta ja rakentaa hyvinvointiamme. Se on erinomainen energialähde, jota on ollut runsaasti saatavilla ja jota on helppoa kuljettaa, jalostaa ja varastoida. Öljyn energiasisältö on suuri, eli polttamalla pieni määrä öljyä saadaan paljon lämpöä tai voidaan liikkua pitkä matka nopeasti. Eikä öljy ole pelkkä energialähde, vaan myös tärkeä raaka-aine ja sitä on kaikkialla ympärillämme: meikkinä poskellasi, maalina seinällä, asfalttina kadulla ja muovina sielläkin missä ei pitäisi.

Öljyriippuvuudesta eroon pyristely onkin yhteiskunnalle yhtä vaikeaa kuin huumevieroitus yksilölle. Olisi paljon houkuttelevampaa jatkaa vielä vähän aikaa kuin lopettaa heti.

Jotkut eivät myönnä öljyriippuvuutta ollenkaan ongelmaksi ja monet arvioivat öljyn käytön nopean lopettamisen mahdottomaksi urakaksi ainakin globaalilla tasolla. Vaihtoehtoisia energialähteitä ei pidetä vielä riittävän halpoina tai niitä ei uskota olevan riittävästi saatavilla. Varsinkin liikenteessä öljystä eroon pääsyn on koettu olevan vaikeaa, vaikka esimerkiksi sähköllä kulkevia autoja oli liikenteessä jo vuosisata sitten.

Aina voi myös vedota siihen, että kaikkiin muihinkin energiantuotannon tapoihin liittyy ympäristöhaittoja tai riskejä. Ydinvoimalat voivat räjähtää, tuulivoimalat meluavat ja aurinkopaneeleihin tarvittavien metallien louhiminen tuhoaa luontoa. Vaihtoehtojen ei kuitenkaan tarvitse olla riskittömiä ollakseen parempia.

Elämäntapamme perustuu halpaan öljyyn, jota tuntuu olevan tarjolla loputtomasti. Harmillisesti Maapallon elinkelpoisena pysymisen rajat tulevat vastaan ennen kuin öljyvarantojen riittävyys. Lentomatkustamisen ohella esimerkiksi ruokatuotanto perustuu tuohon mustaan eliksiiriin.
”Öljy on ylellisyyshuume, jota moderni länsimainen – nyttemmin planetaarinen – sivilisaatio kuosaa menemään huolimattomasti, öky­narkomaanin välinpitämättömyydellä. Öljyn läsnäolevuus lähentelee absoluuttisuutta pienimmissäkin arkisissa yksityiskohdissa: muoveista lannoitteisiin, pinnoitteista kantaviin rakenteisiin, ilmassa leijuvista partikkeleista maaperän mikromuoviin. On vaikea kuvitella asiaa, joka ei tavalla tai toisella olisi öljyperäisen tuotantomuodon piirissä”, toteaa filo­sofi, runoilija Antti Salminen.

Öljyn osuus maailman energiankulutuksesta on yli kolmannes. Se on kivihiilen ja maakaasun ohella eniten käytetty fossiilinen polttoaine. Fossiilisuus tarkoittaa sitä, että uutta öljyä ei tuoteta missään, vaan olemassa olevia varantoja vain poistetaan vanhoista maankuoren varastoista. Alun perin öljy on syntynyt kasvien jäänteistä muhimalla miljoonien vuosien ajan kovassa paineessa maan uumenissa.

Vaikeinta öljyriippuvuuden haittojen tunnustaminen on heille, jotka nykyisin saavat elantonsa öljystä. Heitä ei lohduta se, että uudet energiamuodot voivat parhaimmillaan työllistää paljon enemmän ihmisiä kuin öljyn käyttö energiaksi. Yksittäisten ihmisten ja yritysten etu ei välttämättä ole koko yhteiskunnan etu. Pitkällä aikavälillä ilmastonmuutos kuitenkin uhkaa murentaa olemassaolon edellytykset myös niiltä toimijoilta, jotka tällä hetkellä eniten hyötyvät öljypohjaisesta taloudesta.

Talouspuheessa usein pelätty öljyn loppuminen ei tosiasiassa ole kovin suuri murhe, sillä kehittyvän tekniikan avulla voidaan etsiä ja ottaa käyttöön aiemmin rauhaan jääneitä öljyesiintymiä. Pulmana on, että kun helpoimmin hyödynnettävät lähteet ovat ehtyneet, pitää öljyä hakea yhä hankalammista paikoista tai siirtyä käyttämään epäpuhtaita varantoja. Esimerkiksi Arktisen alueen esiintymien hyödyntäminen altistaa herkän pohjoisen luonnon öljyvahingoille, kun öljyä joudutaan poraamaan ääriolosuhteissa syvältä merenpohjasta ja kuljettamaan pitkiä matkoja.

Toinen keskeinen pulma on, että heikkolaatuisia öljylähteitä hyödynnettäessä energiasuhde, eli EROEI (energy returned on energy invested) heikkenee. Jokaista käyttöön saatua öljylitraa kohden joudutaan kuluttamaan entistä enemmän energiaa raaka­öljyn keräämiseen, epäpuhtauksien poistoon, jalostukseen ja kuljetuksiin. Yhdysvaltain energiantuotannolle tärkeä vesisärötys on esimerkki paljon energiaa kuluttavasta ja valtavia paikallisia ympäristötuhoja tuottavasta öljyn hankintatavasta.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä.

Ympäristöhaitat ovatkin öljyn loppumista suurempi huolenaihe. Haitoissa on pohjimmiltaan kyse ulkoisvaikutuksista, eli siitä että nykyinen talousjärjestelmä ei kykene siirtämään erilaisia haittojen kustannuksia täysimittaisesti öljyn hintaan.

Deepwater Horizon -öljynporauslautan tuho Meksikonlahdella vuonna 2010 oli viimeisin maailmanlaajuista huomiota herättänyt suuri öljyonnettomuus. Pienempiä vuotoja kuitenkin sattuu koko ajan, eivätkä ne juuri herätä huomiota, vaikka luontoon tihkuva öljymäärä on todennäköisesti moninkertainen suuriin onnettomuuksiin verrattuna.

Lisäksi öljytuotteita poltettaessa ilmaan pääsee ilmaston lämpenemistä kiihdyttävän hiilidioksidin ohella myös nokea ja muita hiukkasia, haitallisia hiilivetyjä sekä happamoittavia rikki- ja typpiyhdisteitä.

Suuria kansainvälisiä öljy-yhtiöitä on oikeutetusti syytetty ilmastotutkimusten vääristelystä ja ilmastonmuutoksen vakavuuden vähättelystä. Kun luotettavan tutkimustieto on lisääntynyt, ihmistoiminnan aiheuttaman ilmastonmuutoksen olemassaolon suoranainen kieltäminen eli ilmastodenialismi on käynyt entistä vaikeammaksi. Pitkän aikavälin seurantatiedot esimerkiksi jäätiköiden sulamisesta, ilmakehässä olevien kasvihuonekaasujen pitoisuuksien kasvusta, merien ja ilmakehän lämpenemisestä ja jäätiköiden sulamisesta osoittavat ilmaston lämpenemisen etenevän.

Pelkona on, että lämpeneminen kiihtyy kuumenemiseksi, jonka seu­rauksilta Suomikaan ei ole turvassa.

Tarvitsemme energiakäänteen. Määrätietoisen ja pontevan energiapolitiikan avulla Suomessa voidaan siirtyä öljystä muihin energialähteisiin jo lähivuosikymmeninä – jos ei kokonaan niin ainakin valtaosin. Halutessaan Suomi voi ryhtyä globaaliksi suunnannäyttäjäksi. Yhdessä muiden maiden ilmastopolitiikan onnistumisten kanssa tämä voi riittää ilmastonmuutoksen pahimpien seurausten välttämiseen.

Energiakäänne ei onnistu helposti, mutta se on mahdollinen ja kansainvälisesti vertaillen Suomessa on hyvät mahdollisuudet sen onnistumiselle. Tarvitaan vähäpäästöisten vaihtoehtojen tutkimusta, investointeja uusiin energiamuotoihin ja ennen kaikkea enemmän huomiota energian säästämiseen. Näiden edellytys on koko yhteiskuntaan vaikuttava vahva energiapolitiikka.

Poliitikot taas tarvitsevat tuekseen riittävän määrän yksittäisiä ihmisiä, jotka ymmärtävät nopeiden toimien tarpeellisuuden.

Kirjoittaja on erikoistutkija Suomen ympäristökeskuksessa.

”AINA ILMAINEN TOIMITUS JA PALAUTUS”
Teksti: Jari Tamminen

Öljy on liian halpaa. Meille Suomeen tuodaan katukiviä Kiinasta, koska niiden kuljettaminen tänne ei maksa juuri mitään. Se ei maksa juuri mitään sen takia, että savua puskevat rahtilaivat tai paketteja kiidättävät lentokoneet saavat saastuttaa yhteistä palloamme ilmaiseksi. Saasteet sosialisoidaan koko elonkehälle.

Tämä todellisia kustannuksia halvempi rahti näkyy siinä, että turhaakin krääsää roudataan pitkin poikin palloa. Tämän voi havaita esimerkiksi vierailemalla missä tahansa Suomen rahtikeskuksessa sopivana päivänä. Siellä silmien eteen avautuu näennäisen loputon Zalando-laatikoiden ulappa. Ja pian noin puolet paketeista palaa lähettäjälle. Koska rahdin tai valmistuksen päästöistä ei tarvitse juurikaan maksaa, niin iso osa noista tarpeettomina tai sopimattomina palautetuista hyödykkeistä päätyy suoraan kaatopaikalle.

On kuvaavaa, että Zalando mainostaa itseään sloganilla ”Aina ilmainen toimitus ja palautus”.

Jokainen voi kysyä itseltään, laskisiko elintasomme, mikäli malttaisimme luopua turhasta tavaroiden roudaamisesta edestakaisin. Ehkä turhasta tavarastakin voisi luopua ilman, että elämän laatu romahtaisi

Jaa tämä:

Kampanjointi kannatti: S-ryhmä luopuu häkkikananmunista

Oikeutta eläimille on vaatinut S-ryhmää luopumaan kaikista surkeimmissa olosuhteissa tuotetuista kananmunista – eli häkkikananmunista. Nyt tähän vaatimukseen on vastattu.

Oikeutta eläimille -järjestö on kampanjoinut viime syksystä alkaen häkkikananmunien käytön lopettamiseksi. Kampanjan kärki on kohdistunut S-ryhmään, jota on kannustettu luopumaan kilpailijoidensa tavoin häkkikananmunista. Nyt viesti on kuultu. S-ryhmä ilmoitti luopuvansa häkkikananmunista asteittain vuoteen 2026 mennessä.

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille.
Tämä Hesarin haluttomuus julkaista logoparodioita ei tietenkään täysin yllätä. Hieman yllättävää on se, lehdelle ei kelvannut edes kuva, jossa asiakas katselee geneerisen ruokakaupan lihahyllyä, joka on korvattu häkkikanalalla. Lehden mukaan teos rikkoo hyvää mairkkinointitapaa. Voittoa tavoittelemattomalle ja siten markkinalogiikkaa rikkovalle järjestölle ainoa hyväksyttävä tapa viestiä näyttäisi olevan avoin kirje ja tiukan dokumentaariset kuvat. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että mainonnassa on yleisesti hyväksyttyä irvailla kilpailijalle ja viitata sen tuotteisiin, kuten näimme esimerkiksi hiljattain Pepsin kampanjassa, jossa oli myös ilmiselvä Cokis-tölkki. Eivätkä kaupalliset mainostajat ole ainoita: Hesari nosti itsekin Kuukausiliitteen kanteen parodian jääkiekkojoukkue Jokereiden logosta.
Mainosten ja kaupallisten motiivien määrittelemässä yhteiskunnassa on vaikea hyödyntää mainonnan kieltä ja kanavia, mikäli ei ole myymässä mitään. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Olisi tietenkin hienoa, mikäli parannukset tapahtuisivat välittömästi, mutta on ymmärrettävää, että iso laiva kääntyy hitaasti ja rakenteiden muuttaminen ottaa aikansa. Siinä, missä päivittäistavarakauppaketjuista Lidl on jo tyystin luopunut häkkikananmunista on Kesko ilmoittanut aikaisemmin aikataulukseen sen, että luopuminen tapahtuu vuoteen 2025 mennessä.

Nyt S-ryhmä siis seuraan Keskon esimerkkiä pienellä viiveellä.

“Olemme erittäin iloisia. S-ryhmä on tunnettu vastuullisuudestaan, ja nyt se astuu etulinjaan myös eläinkysymyksissä”, Oikeutta eläimille -järjestön kampanjapäällikkö Juhis Ranta kommentoi uutta linjausta.

Sikäli kyseessä on S-ryhmää isompi asia, että sen kaltaisten ketjujen linjaukset ovat myös signaaleja tuottajajärjestöille ja poliitikoille. Seuraavalla vaalikaudella tullaan muun muassa säätämään uusi eläinten pitoa ja eläintein oikeuksia määrittävä laki. Eläinten oikeudet tulevat siis pysymään työpöydillä myös Arkadianmäellä. Häkkikananmunien kulutuskysynnän väheneminen kannustaa myös tuottajia vähitellen lopettamaan niiden tuotannon.

S-ryhmän luopuminen häkkikananmunista tulee tapahtumaan vaiheittaisesti niin, että ryhmän hotellit ja ravintolat luopuvat häkkikananmunista vuonna 2021, Kotimaista-tuotesarja vuonna 2023. Kaikkiaan häkkikananmunat poistuvat ketjun valikoimasta vuoteen 2026 mennessä.

Myös Häiriköt-päämaja osallistui menestyksekkään kampanjan toteutukseen. Häiriköt tekivät OE:n pyynnöstä aiheeseen liittyvän teoksen, joka oli tarkoitus julkaista mainospaikalla Helsingin Sanomissa. Hesari kuitenkin kieltäytyi julkaisemasta Häiriköiden tekemää kuvaa.

Sittemmin kuva päätyi yleisön näkyville muun muassa sosiaalisessa mediassa ja julkisessa tilassa.

Kuva julkaistiin myös Voima-lehdessä vastamainospaikalla. Teoksessa käytetyn alkuperäisen häkkikanalakuvan ottanut Kristo Muurimaa kommentoi kampanjan taustoja , viiteten ajatukseen, että mikäli ihmiset tietäisivät, mitä tuotannossa tapahtuu, se johtaisi muutokseen.

Kiitos sinne, minne se kuuluu. S-ryhmä on tehnyt oikean valinnan ja tästä on hyvä jatkaa.

”Ihmiset eivät tiedä, miltä eläintuotanto näyttää. Ja jos he tietävät, usein he haluavat sulkea silmänsä ja olla uskomatta”, Muurimaa sanoo.

Suomen suurin häkkikanala -vastamainos yhdistää tuotantoeläinten ja kuluttajien arkiset kokemukset tavalla, johon media ei ole kyennyt aikaisemmin. Kymmenen vuotta jatkunut keskustelu eläintiloilla kuvattujen kuvien ympärillä ei ole tuonut poissa ihmisten silmistä tapahtuvia ongelmia ihmisten omien kokemusten piiriin. Tässä kuvassa nämä tyystin erilaiset arjet kohtaavat hetken aikaa.

Vuoden 2026 jälkeen häkkikanojen ja kuluttajien arjet eivät tule kohtaamaan S-ryhmän liikkeissä tai ravintoloissa. Tämä on askel oikeaan suuntaan, mutta eihän maailma valmis ole. Seuraavat askeleet odottavat ottajaansa.

Jaa tämä:

Hätälasku päästöille

Vaikka lentoliikenteen päästöt pitäisi saada laskemaan, ne kasvavat jatkuvasti. Lennettyjen kilometrien lisääntyessä panostukset ympäristöystävälliseen tekniikkaan eivät yksin riitä.

YK:n alainen Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö ICAO vaatii, että kansainvälisen lentoliikenteen kasvun pitää olla vuoden 2020 jälkeen hiilineutraalia. Eli päästöt eivät saa kasvaa, vaikka lentokilometrien määrä kasvaisikin. Nykyisellään lennetyt kilometrit lisääntyvät päästöineen kolme kertaa nopeammin kuin mitä parantunut energiatehokkuus leikkaa päästöjä.

Edestakaisen Helsinki-New York -lennon hiilidioksidipäästöt ovat Finnairin päästölaskurin mukaan 884 kiloa yhtä matkustajaa kohden. Arviot kuitenkin vaihtelevat ja niihin vaikuttavat muun muassa reitti, välilaskut, konetyyppi ja se, mitä kaikkea yleensäkään lasketaan mukaan lennon päästöihin. Esimerkiksi MyClimate-palvelun mukaan saman matkan hiilidioksidipäästöt ovat 2500 kiloa.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja valtioneuvoston keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. Pariisin ilmastosopimuksessa asetetun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.

Ilmailualan kokonaispäästöt jäävät jälkeen esimerkiksi ruuantuotannon tai tekstiilialan päästöistä, mutta siinä missä kaikki syövät ja käyttävät vaatteita, on lentäminen globaalisti melko harvojen ja varakkaiden huvia. Suomalaiset lentävät jopa poikkeuksellisen paljon. 

”Lentoliikenteen määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä rajusti. Alan päästöjä tulisi vähentää, mutta ennusteiden mukaan lentoliikenne jatkaa kasvuaan myös tulevaisuudessa”, toteaa erikoistutkija Johanna Niemistö Suomen ympäristökeskus SYKE:stä.

Niemistö on yksi SYKE:n ja Sitran julkaiseman  Lentomatkustuksen päästöt -raportin kirjoittajista. Hän muistuttaa, että yhteisvaikutuksiltaan lentoliikenteen päästöt yläilmakehässä vaikuttavat ilmastonmuutokseen enemmän kuin vastaavat päästöt maan pinnalla.

Lentämisen suosioon vaikuttaa matkustusnopeuden ohella myös hinta. Lentopolttoaineesta ei peritä veroa ja kansainvälisten lentojen liput on vapautettu arvonlisäverosta. Kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen verottomista polttoaineista on sovittu jo vuonna 1944 niin sanotun Chicagon yleissopimuksen myötä. Nykyisellään ilmailualan ei myöskään tarvitse maksaa aiheuttamiensa päästöjen todellista hintaa, vaan se siirretään koko planeetan hartioille ilmastonmuutoksen myötä.

”Kahdenvälisillä sopimuksilla valtiot kyllä voisivat verottaa kansainvälisillä lennoilla käytettyä polttoainetta, mutta tällaisia erillisiä sopimuksia ei ole ryhdytty tekemään.”

Polttoaine muodostaa nykyisellään noin kolmanneksen lentoyhtiöiden operointikuluista. Verot ovat perinteisesti olleet tehokas keino hillitä haitallista toimintaa. Esimerkiksi Ruotsissa lentoveron käyttöönoton jälkeen lentomatkustamisen määrä kääntyi laskuun. Myös monet suomalaiset kannattavat lentoveroa ja sitä vaativaan kansalaisaloitteeseen kerätäänkin parhaillaan allekirjoituksia. Näin siitä huolimatta, että vielä ei tiedetä missä määrin lentoliikenteen määrän lasku Ruotsissa on seurausta verosta. 

Vaikka veron tavoitteet ovat kannatettavia, ei sen toimivuus ole Niemistön mukaan itsestään selvää. 

”Verotulot ohjautuvat yleensä valtion kassaan eikä niitä voida ohjata suoraan vaikka lentoalan päästöjen tai hiilidioksidin vähentämistoimiin. Lisäksi, jos veron määrä perustuu pelkästään lentomatkan pituuteen, se ei kannusta lentoyhtiöitä vähentämään päästöjään esimerkiksi lentokaluston uusimisen tai uusiutuvien lentopolttoaineiden käytön kautta.”

Suomessa lentoveroa – kuten muitakin päästöihin perustuvia veroja – on myös kritisoitu siitä, että se kohdistuisi kovimmin pienituloisiin ja perheellisiin. Lisäksi Suomen lentomatkustajista suuri osa on ulkomaalaisia, jotka saattaisivat veron myötä vain vaihtaa reittinsä kulkemaan toista kautta tai valita toisen matkakohteen. 

”Valtaosa lentoliikenteestä on kansainvälistä, joten laajemmat, vähintään EU-tason kattavat sopimukset olisivat todennäköisesti vaikuttavampia verrattuna yksittäisten valtioiden päätöksiin”, Niemistö toteaakin.

Kansainväliseen kehitykseen yhden maan sisäisen päätökset eivät siis helposti vaikuta. Toisaalta olemme tilanteessa, jossa myös maan sisäiset matkat ovat usein edullisempia lentämällä kuin junalla. Esimerkiksi kotimaan matkailun siirtyminen lentoliikenteestä maata pitkin kulkevaksi vaikuttaisi merkittävästi suomalaisten päästöihin. Junaliikenteen suosiminen kotimaanmatkoissa olisi sikälikin ongelmatonta, että Jyväskylän yliopiston julkaiseman tuoreen Replacing short-haul flights with land-based transportation modes to reduce greenhouse gas emissions -tutkimuksen mukaan alle 400 kilometrin matkoilla kokonaismatka-aika ei veny lentämisestä luopumisen myötä. 

Niemistö huomauttaa tämän siirtymän tosin edellyttävän investointeja. Hänen mukaansa ”junamatkustamisen houkuttelevuutta voitaisiin lisätä vuorotarjontaa lisäämällä ja kehittämällä”.

Ajatus siitä, että lentoyhtiö voisi olla erityisen vastuullinen ja ympäristöystävällinen on hyvin ristiriitainen. Koko toimiala perustuu liikkumistapaan ja liikkumisen volyymin kasvuun, jotka eivät yksinkertaisesti ole toteutettavissa ympäristöystävällisesti.

ICAO:n tavoite pysäyttää alan kokonaispäästöjen kasvu ei siis riitä. Lentoliikenteen päästöt on saatava laskemaan absoluuttisesti ja Niemistön mukaan lentokilometrien vähentäminen on nopein keino tämän saavuttamiseksi. 

Pitkällä tähtäimellä energiatehokkuuden parantaminen on tärkeää, mutta kuluttajien valinnoilla siihen on vaikeaa vaikuttaa. Myös uusiutuville polttoaineille asetetut tavoitteet ovat vaikeasti saavutettavia.

”Lentoalan järjestön ATAG:in arvion mukaan vuonna 2025 olisi mahdollista kattaa vaihtoehtoisilla lentopolttoaineilla kaksi prosenttia alan kokonaispolttoainetarpeesta.”

Raaka-aineiden niukkuuden ohella myös hinta hidastaa uusiutuviin polttoaineisiin siirtymistä. Samoin sähkökäyttöisistä lentokoneista toivotaan helpotusta alan päästöihin, mutta niissäkin kehitystyö on vielä pahasti kesken ja esimerkiksi nykyisen akkuteknologian ja suurten matkustaja­koneiden yhdistäminen on ainakin toistaiseksi mahdotonta.

Yksi tapa kuluttajalle kohdata lentämisen päästöt on maksaa vapaa­ehtoista kompensaatiota. Oikean hintatason määrittäminen on kuitenkin vaikeaa. Esimerkiksi Finnair on määritellyt tasoksi euron kotimaan lennolta, kaksi Euroopan lennolta ja kuusi euroa mannerten väliseltä lennolta. Toisaalla sopiva korvaustaso on arvioitu jopa yli kymmenkertaiseksi tuosta.

”Eroja laskelmien välille syntyy esimerkiksi siitä, huomioidaanko vain hiilidioksidipäästöt vai myös muita vaikutuksia, mikä on hiilidioksidipäästöjen yksikköhinta ja toisaalta valitun kompensaatiohankkeen hinta päästöyksikköä kohti. Jos kompensaatio on alimitoitettu ja kuluttajat olettavat vaikutukset todellisuutta pienemmiksi, se voi ohjata käyttäytymistä väärällä tavalla”, Niemistö toteaa. Hän kuitenkin muistuttaa, että alimitoitettukin kompensaatio on parempi kuin ei kompensaatiota ollenkaan.

”Paras tilanne olisi kuitenkin se, ettei päästöä synny lainkaan.”

Ongelmineenkin vapaaehtoisuuteen perustuva kompensaatiojärjestelmä saattaa Niemistön mukaan kuitenkin olla hyvä tapa päästä liikkeelle. Siitä voi sitten kehittää järjestelmiä edelleen ja pyrkiä mahdollisesti myös kohti pakollisia kompensaatioita. 

Lentoalan ennustetaan kasvavan erityisesti kehittyvissä maissa, ja näiden valtioiden saattaa olla vaikea pystyä maksamaan päästöjen vähentämisestä riittävästi. 

”On myös tasa-arvokysymys, että voiko kehittyviltä mailta vaatia heti kalliimpia teknologioita käyttöön, kun muualla maailmassa liikkuminen on voitu aloittaa aikanaan ilman nykyisen­kaltaisia päästörajoitteita?”, Niemistö toteaa. 

Kansainvälinen matkailuelin­keino on myös vahvasti kytköksissä lentämiseen ja matkailuala tuo tuloja matkakohteisiin. Tämänkin johdosta monet valtiot suhtautuvat penseästi lentoliikenteen – ja sen myötä turismin – määrän vähentämiseen. Tähän ongelmaan voisi tietenkin vastata kehittämällä muita liikkumismuotoja turistiystävällisemmiksi.

Elämäntapamme perustuu halpaan öljyyn, jota tuntuu olevan tarjolla loputtomasti. Harmillisesti Maapallon elinkelpoisena pysymisen rajat tulevat vastaan ennen kuin öljyvarantojen riittävyys. Lentomatkustamisen ohella esimerkiksi ruokatuotanto perustuu tuohon mustaan eliksiiriin.
”Öljy on ylellisyyshuume, jota moderni länsimainen – nyttemmin planetaarinen – sivilisaatio kuosaa menemään huolimattomasti, öky­narkomaanin välinpitämättömyydellä. Öljyn läsnäolevuus lähentelee absoluuttisuutta pienimmissäkin arkisissa yksityiskohdissa: muoveista lannoitteisiin, pinnoitteista kantaviin rakenteisiin, ilmassa leijuvista partikkeleista maaperän mikromuoviin. On vaikea kuvitella asiaa, joka ei tavalla tai toisella olisi öljyperäisen tuotantomuodon piirissä”, julistaa filosofi, runoilija Antti Salminen.

 

 

 

 

Jaa tämä: