Kulttuurihäirintä

Oikeuden päätös: Ruokalähetit ovat työntekijöitä

Hollantilainen tuomioistuin linjasi, etteivät ruokalähettipalvelun lähetit ole yksityisyrittäjiä.

Amsterdamilainen tuomioistuin on päättänyt tammikuussa, että ruokalähettipalvelu Deliveroon työntekijät eivät ole yrittäjiä. Yhtiö on aiemmin noudattanut linjaa, jonka mukaan lähetit määritellään työnantajan näkökulmasta yksityisyrittäjiksi. Oikeuden mukaan työn luonne ja osapuolten sopimus eivät anna perusteita väitteelle.

Foodoran omistaa saksalainen Delivery Hero -niminen yhtiö. Foodora lopetti hiljattain toimintansa Australiassa. Yhtiön vetäytymiseen markkinoilta vaikuttivat todennäköisesti sitä vastaan nostetut syytteet liittyen työntekijöiden kohteluun. Foodora on perustettu vuonna 2014, ja yritys toimii tällä hetkellä yhdeksässä eri maassa. Yritys kertoo verkkosivuillaan toimivansa Suomessa Helsingin lisäksi Espoossa, Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä.

Oikeustapauksen pani vireille hollantilainen ammattiliitto FNV. Liiton edustajan Willem Dijkhuizen mukaan oikeuden päätöksen myötä lähetit voivat vaatia takautuvasti työsopimuksia Deliveroolta. Yhtiö oli irtisanonut kaikki lähettien työsopimukset alkuvuodesta 2018.

Hollantilaisoikeuden päätös antaa suuntaa liittyen alustatalousmallien työntekijän ja työnantajan suhteeseen. Alustatalous on nettisovellusten ympärillä toimivaa liiketoimintaa, joka perustuu joko olemassa olevien resurssien jakamiseen tai työpanoksen myymiseen.

Näyttääkö tämä viestiltä, joka olisi lähetetty itsenäiselle yrittäjälle? KUVA: Justice for Couriers

Suomessa työntekijän oikeuksia ovat viime aikoina vaatineet muun muassa Foodoran ja Woltin ruokalähetit. Yritysten lähetit työskentelevät vailla yrittäjän vapautta, mutta toisaalta heillä ei ole työntekijän aseman mukanaan tuomaa turvaa.

”Ei tässä työssä itsessään ole mitään vikaa. Pidän pyöräilystä, mutta näillä työehdoilla ja nykyisellä sopimuksella tämä ei ole reilua. Esimerkiksi jos freelancerina joudut työvuorolla onnettomuuteen, yrityksen ei tarvitse ottaa mitään vastuuta. Et ole minkäänlaisen työvakuutuksen piirissä”, Foodoran pyörälähetti Marcus Nicolson kertoi.

Työturvan, oikeuksien ja yrittäjän vapauden puuttumisesta kertoo paljon myös Foodoran vastaus ruokalähetille, jonka auto oli hautautunut lumeen alkuvuodesta 2019. Se, että autoa saanut lumihangesta liikkeelle ei estänyt sitä, etteikö kuskille olisi tullut merkintä tietoihin siitä, että hän ei ollut hoitanut osoitettua työvuoroa. Merkinnät heikentävät lähetin asemaa suhteessa toisiin lähetteihin ja johtaa siihen, että rankingissa pudonnut lähetti pääsee valitsemaan itselleen huonompia työvuoroja.

Foodora edelleen ilmoitti suoraan, että se ei vastaa siitä, jos kuljettajan (oma) auto vaurioituu kolarissa tai joku loukkaantuu jakelutehtävän aikaisessa kolarissa tai mikäli auto tosiaan jää jumiin lumeen.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Työntekijöiden aseman määrittely on sikäli merkittävä kysymys, että alustatalouden mallit tulevat vaikuttamaan työmarkkinoiden kehitykseen, kuten Kalevi Sorsa -säätiön projektitutkija Maija Mattila kuvaili.

”Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.”

Maija Mattilan artikkeli Jakamistalous, alustatalous ja sääntely täällä.
Marcus Nicolsonin haastattelu ja artikkeli lähettien kampanjoinnista täällä.

EDIT: Lisätty 5.2. Foodoran vastaus lumeen jämähtäneelle jakeluyhteistyökumppanille.

Jaa tämä:

Ostosmessu ostostemppelissä

Mainokset kannustavat kulutushysteriaan, mutta missä kohdassa homma muuttuu parodiaksi ja kannustus kritiikiksi? Kultaisen ostoskärryn seurakunta ottaa tästä selvää.

”Julistamme kulutuksen kansalle kuinka he ovat uutuuden hylänneet! Markkinat ovat meitä ostosparatiisilla siunanneet, mutta kulutuksessa heikot ovat sulkeneet korvansa jingleltä ja silmänsä led-tauluilta!”

Kultaisen ostoskärryn seurakunnan jäljiltä shoppailijoiden taskuista – ja kauppakeskuksen lattialta – löytyy vihkosia.
Kultaisen ostoskärryn seurakunnan jäljiltä shoppailijoiden taskuista – ja kauppakeskuksen lattialta – löytyy  ehkä hieman kulmista  rypistyneitä vihkosia.

Näin avaa Massias, Kultaisen ostoskärryn seurakunnan hengellinen johtaja.

Kultaisen ostoskärryn seurakunta on kokoontunut jo vuodesta 2008 kauppakeskuksissa ja ostosparatiiseissa, joita seurakunta pitää temppeleinään. Ja temppeleissä tietenkin toimitaan, kuten temppeleissä on tapana toimia – eli rukoillaan, veisataan, puhutaan kielillä ja koetaan valaistumisen hetkiä. Usein Massiaksen porukan henkistyminen on tapahtunut joulun alla, onhan silloin käsillä vuoden suurin ostosjuhla.

”Suuren kulutusjuhlan sesonkina on tärkeää osoittaa markkinan ja mainonnan voimille uskollisuutensa. Kaupungin temppelit ovat avoinna aina kaupan sulkemisaikaan asti. Huutakaa ’Ostan!’ jos olette mukana!”, Massias jatkaa.

Messuamisen ohella seurakuntalaiset jakavat Massiaksen johdolla ohikulkijoille ja kaukaakin paikalle vaeltaneille vihkosia, joissa on rukouksia ja virsiä. Näin seurakunta putoaa hyvinkin sulavasti hurmosherätyksellisten seurakuntien jatkumoon.

Tuote meidän, joka olet mainonnassa,
Pyhitetty olkoon sinun brändisi.
Tulkoon sinun markkinaherruutesi.
Toteutukoon sinun mainoslauseesi,
Niin kotona kuin kaupassa.
Anna meille tänä päivänä meidän minäkuvamme.
Ja anna meille meidän tarpeemme ja halumme,
Niin kuin mekin haluja ja tarpeita
luomme läheisillemme.
Äläkä saata meitä kierrätykseen,
vaan päästä meidät rahasta.
Sillä sinun on kassa
ja käteinen ja kuluttaja iänkaikkisesti.
Ostan sen.

Joulukuun alussa Kultaisen ostoskärryn seurakunta jalkautui Helsingin uusimpaan kauppakeskukseen, REDIiin. Kuvausryhmä oli paikalla.

Tarkkaavainen lukija on varmasti tässä vaiheessa jo ymmärtänyt, että kyseessä on kulutuskriittinen parodia hurmoshenkisestä uskonnollisesta kultista. Itse tutustuin Massiakseen vuonna 2009, hänen – ja monien muiden seurakuntalaisten – osallistuttua yhdysvaltalaisen Reverend Billyn Suomen vierailun ohjelmaan. Reverend Billy ja Massias ovatkin monin tavoin likellä toisiaan, vaikka pintapuolisesti heidän viestinsä ovat täysin vastakkaiset.

Massias seurakuntineen kannustaa ihmisiä ostamaan hysteerisesti ja ostamisen ilosta, ja samalla tekee elämäntapaamme kiinteästi kuuluvan kulutusjuhlan päättömyyden näkyväksi. Reverend Billy puolestaan julistaa shoppailun johtavan Shopocalypsiin, eli maailmaloppuunmyyntiin.

Haastatellessani tv-evankelistapastorilta habituksensa lainannutta Reverend Billyä ja puolisoaan Savitri Durkeeta vuonna 2009 meno oli yhtä korkealentoista kuin Massiaksellakin.

”Paholaisen logot pakottavat itsensä teidän kaikkien elämään. Shopocalypse, kulutushysterian maailmanloppu häämöttää jo kulman takana. Aamen! Myöskään Jeesus ei ollut kristitty. Aamen! Jeesus-vauvan takamuksessa ei hehkunut logoa”, pastori paasasi.

Pariskunta kertoi, että heidän The Church of Stop Shopping käännyttää kansaa kristinuskon näyttämöllä olematta tippaakaan kristitty. He kuitenkin vannoivat rakastavansa Jeesusta syvästi – olihan hän suuri vasemmistolainen ja kansanmies. Ja kyllähän me kaikki muistamme, mitä mieltä Jeesus oli ahneista rahanlainaajista.

Reverend Billy on pitänyt viikottaisia messujaan New Yorkissa ja tehnyt kiertueita (muun muassa Disneylandiin). Myöskään kauppakeskukset eivät ole vieraita hänelle.

Pian haastattelun jälkeen Billy ja Savitri johdattivat suomalaista seurakuntaa Helsingin Foorumin ja Kampin kauppakeskuksissa. Hetkellisesti hurmoksellinen veisaus keskeytti jopa Idols-promootiokeikan, jossa playback-esityksiä vetävät kilpailivat myivät ohjelmaformaattia. Lopulta vartijat kuitenkin taluttivat koko porukan ulos.

Tämä pois paikalta taluttaminen ei olekaan yllättävä osuus kummankaan seurakunnan hartauksissa. Samalla, kun kaupunkitila täyttyy kauppakeskuksilla ja ostospalatseilla, kutistuu julkinen tila. Näissä kaupallisissa puolijulkisissa tiloissa saa olla vapaasti kunhan vaan muistaa ostaa ja olla nätisti. Siinä, missä Messias on toistuvasti joutunut tekemisiin vartijoiden kanssa, on Rev. Billy myös tullut pidätetyksi kymmeniä kertoja.

Moni satunnainen ohikulkija saattaisi tulkita seurakuntien toiminnan rienaavaksi. Tämä ei ehkä kuitenkaan ole hedelmällinen lähtökohta niiden toiminnan arvioimiselle.

Koskisen vuonna 1969 Taidehallissa esitelty Sikamessias ei ollut pyrkimys uskonnolliseen pilkkaan. Teos oli  osa sarjaa, jossa suomalaiset esitettiin sikoina ja on vain loogista, että sikojen messiaskin on sika. No, sakothan siitä napsahtivat ja Kekkonenkaan ei voinut taiteilijaa armahtamaan, koska taiteilija ei suostunut tunnustamaan rikosta (joka oli armahduksen ehto). Maksettavaksi jääneet sakot olivat nykyrahaksi muutettuna reilu 20 000 euroa.
Koskisen vuonna 1969 Taidehallissa esitelty Sikamessias ei ollut pyrkimys uskonnolliseen pilkkaan. Teos oli osa sarjaa, jossa suomalaiset esitettiin sikoina ja on vain loogista, että sikojen messiaskin on sika. No, sakothan siitä napsahtivat ja Kekkonenkaan ei voinut taiteilijaa armahtamaan, koska taiteilija ei suostunut tunnustamaan rikosta (joka oli armahduksen ehto). Maksettavaksi jääneet sakot olivat nykyrahaksi muutettuna reilu 20 000 euroa.

Uskonnollisen identiteetin ja brändiuskollisuuden välinen ero ei ole välttämättä ollenkaan niin suuri, kuin mitä voisi äkkiseltään kuvitella. Molemmat kutittelevat samoja identiteetin rakentamiseen linkittyviä aivonystyröitä. Maallistuneessa yhteiskunnassa yksilön asema voi hyvinkin määrittyä enemmän kuluttajaprofiilin kuin seurakunnan jäsenyyden kautta.

Tämähän on huomattu monissa paikoissa ja nykyään ei ole ollenkaan tavatonta, että seurakunnat jalkautuvat kauppakeskuksiin. Moniin kauppakeskuksiin niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin on jopa rakennettu omat hartaustilat. Eikö ole näppärää, kun voi shoppailla ja hiljentyä pyhän äärellä samalla reissulla?

Kaupallisen ja henkisen identiteetinrakentamisen yhtäläisyyksiä pohti myös taiteilija Harro Koskinen haastattelussani. Koskinen sai 1960-70-lukujen taitteessa tuomion taideteoksesta, jossa oli ristiinnauluttu sika. Sikamessias katsottiin jumalanpilkaksi. Samaan aikaan Koskisen teokset, joissa oli parodioitu yritysten logoja ei herättänyt närää. Sittemmin tilanne on muuttunut ja yritykset voivat hyvinkin närkästyä parodioista. Perusasiat ovat silti pysyneet samoina, eikä mikään ole pohjimmiltaan muuttunut.

“Markkinatalous on nykyään se jumala”, Koskinen summasi.

Jaa tämä:

lihan syömisestä ja sensuurista

Eläinsuhteemme on mitä erikoisin ja siitä puhuminen on usein vaikeata. Veikkaus oy päätti reagoida keskusteluun sensuurilla. 

Lasten tekemässä nukketeatterissa oli sankareina kolme urheaa pikkupossua. Iso paha susi puolestaan halusi syödä sankaripossut. 

Voima kommentoi Animalian mainosten poistamista katukuvasta tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa. Tämä ja muut Voiman vastikset osoitteesta: http://uusi.voima.fi/vastamainokset
Mainosyhtiö JCDecaux poisti taannoin Animalian eläintuotantoon liittyvät julisteet telineistään. Moni epäili syynä olleen se, että Animalian julisteet saivat vieressä mököttäneet Mäkkärin ja Saarioisten mainokset näyttämään huonoilta.  Voima kommentoi tapahtunutta  tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa

Sekä esityksen tehneet lapset, että me yleisössä istuneet aikuiset samaistuimme urheisiin possuihin ja toivoimme epäonnea sudelle. Pian esityksen jälkeen monet esiintyjistä ja katsojista mutustelivat itse possua.

Harvoin on yhteiskuntamme ristiriitaisuus ja pähkähulluus ollut näin ilmeistä. 

Empatiaa ja eläinsuhdettamme tutkinut Elisa Aaltola puhui tästä ristiriidasta Veikkauksen Inhimillisiä uutisia -julkaisulle. Tuo artikkeli sensuroitiin ex-kansanedustaja Mikko Kärnän vaatimuksesta. Kuten tunnettua, internet ei unohda ja tuo sensuroitu artikkeli löytyy täältä. 

Palataan kuitenkin tähän sensuuriin sen jälkeen, kun olemme katsoneet, mitä sanottavaa Aaltolalla oli.

”’Ihmisellä on taipumus olla näkemättä ikäviä asioita ja totuuksia, jotka sotivat omia etuja tai jo opittuja ajatusmalleja vastaan. Suhteemme eläimiin on juuri tällaisen käyttäytymisen ristipaineessa.’

Tuottajissa on myös eläinrakkaita ihmisiä, vaikka tutkimuksen valossa he harvinaisuus ovatkin.’”

Aaltola puhuu haastattelussa myös lihaparadoksista. Paradoksi rakentuu sen varaan, että me samanaikaisesti ilmoitamme rakastavamme eläimiä, mutta myös hyväksymme tuotantoeläinten oikeuksien tallaamisen ja syömme niitä satujen sankaripossuja. Aaltola muistuttaa lisäksi lajien välisistä eroista. 

 ”Lajit ovat eriarvoisessa asemassa. Toisinaan lemmikin rakastamisen ajatellaan, tiedostamattomasti, olevan jo riittävä osoitus eläinrakkaudesta, mitä puolestaan pidetään yleisesti hyväksyttävänä piirteenä. Lemmikit saattavat olla eräänlaisia toteemieläimiä, niiden rooli on olla symbolina sille, että kyllä minä eläimiä kunnioitan”.

Ateria, innovaatio, ruokainnovaatio, leikkele, Suomi100,
Miten suhtautuisimme uutuustuotteeseen leikkelehyllyllä, mikäli paketin kyljessä meitä katselisikin kissa? Olisiko joulukissasta joulukinkun kilpailijaksi? Jos ei, niin miksi? Näitäkin kysymyksiä pyörittelimme Innovaatioleikkeleet-vastamainosten avulla.

Ehkä ex-kansanedustaja Kärnä tietää paremmin. Samalla, kun hän kertoo tietonsa, niin ehkäpä hän voisi selittää myös sen, mistä hänen hinkunsa sensuuria kohtaan kumpuaa.

En tosin pidättele hengitystäni.

Aaltola itse kertoi saamastaan palautteesta blogissaan, jossa hän myös listaa tutkimuksia, joiden tuloksiin hän Veikkauksen sensuroimassa artikkelissa viittasi. 

”Veikkauksen johtaja kertoi minulle, että päätös ei johtunut jutun sisällöstä vaan siitä, että se oli herättänyt voimakkaan reaktion.”

"Rahalla saa ja hevosesta piisaa." Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki? Lisää hevosen elintarvikepotentiaalista täällä.
”Rahalla saa ja hevosesta piisaa.” Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki?

Kun huomasin uutisen tästä sensuroimispäätöksestä Elisa Aaltolan Facebook-seinällä, kävi mielessä myös median kriisi. Veikkauksen Inhimillisiä uutisiahan ei ole journalistisesti toimiva media, vaan se on osa Veikkauksen yritysviestintää. Ja yritysviestinnässä noudatetaan hieman erilaisia sääntöjä, kuin journalismissa. Esimerkiksi tiukassa poliittisessa ohjauksessa oleva, uhkapelimonopolia pyörittävä yhtiö voi kuunnella poliitikkojen ajatuksia hieman tarpeettomankin herkällä korvalla. 

2000-luvulla riehaantunut median kriisi on myllännyt alaa monin tavoin ja esimerkiksi teknologinen kehitys on liittynyt kriisiin oleellisesti. Perinteinen media ei enää hallitse jakelukanavia ja tietysti tämän myötä resurssit, eli raha, jakautuu uusilla tavoilla. Kun journalismin resurssit ovat huvenneet, ovat esimerkiksi viestintätoimistot tahoillaan palkanneet niitä osaavimpia toimittajia riveihinsä. Tämä ei ole pelkästään hyvä asia ja Salla Vuorikoski avasikin tätä ongelmaa sekä journalismin ja kaupallisen sisällöntuotannon välistä eroa ansiokkaasti Suomen kuvalehdessä. 

”Keskeinen ero journalismissa ja kaupallisissa sisällöissä liittyy riippumattomuuteen. Jälkimmäisessä sisällöt määrää lopulta tiukassa tilanteessa maksaja, jonka lauluja sisällöntuottaja laulaa. Tarvittaessa epäsopiva sisältö vaikka poistetaan, mutta tyypillistä on, että sellaisia ei lähtökohtaisesti edes lähdetä tekemään.

Journalismissa ensisijaista on rahoittajasta riippumaton pyrkimys totuuteen ja aiheiden monipuoliseen käsittelyyn. Aina siinä ei onnistuta, mutta näitä tavoitteita vasten journalismin onnistumista voi joka tapauksessa arvioida.”

Journalismi on tietenkin aina ihmisten tekemää ja sikäli altis virheille. Ja esimerkiksi tuore skandaali, kun paljastui, että Der Spiegelin toimittaja oli tekaissut haastatteluja järjestelmällisesti muistuttaa siitä, että inhimillisiä prosesseja pitää seurata valppaasti. Journalismiin sisältyy tämä sisäinen korjausmekanismi, yritysviestintään ei.

Ex-kansanedustaja Kärnän ja Veikkauksen toiminta muistuttavat meitä kaikkia siitä, että tarvitsemme journalismia, joka ei nöyristele poliitikkojen edessä ja joka ei toimi pelkästään edustamansa yhtiön mainoskanavana. Ehkä tästä muikkarista voimme Kärnää kiittää, muilta osin hävetköön. 

 

Jaa tämä:

Laput silmille vai yhdessä kaduille?

Ilmastonmuutos on mittakaavaltaan niin valtava, että se houkuttaa yksilöä sulkemaan silmänsä. Ehkä yhdessä olisimme vahvempia senkin ongelman taklaamisessa.

Carmen Baltzarin dokumenttielokuva Maailman onnellisin maa kuvaa kolmea henkilöä, jotka purkavat ilmastoahdistustaan terapeutin penkillä. Henkilö­kohtaiset kokemukset horisontissa vaanivasta kriisistä ovat intiimejä ja samalla universaaleja.

Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.
Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää.  Ongelmien kieltäminen ei kuitenkaan niitä poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.

”Todella pitkään aikaan en keksinyt mitään järkevää tapaa käsitellä tätä. Ja kokemukseni mukaan aihetta käsitellään mediassa tavalla, joka ei edistä ongelman ratkaisua”, Baltzar toteaa.

”Kyse on rakenteellisesta ongelmasta, ja samalla meillä on hyvin yksilökeskeinen kulttuuri länsimaissa. Meidät on opetettu hahmottamaan maailma niin yksilökeskeisesti, että on vaikea löytää tapaa toimia kollektiivisesti – ja juuri sitä me tarvitsisimme.”

Lopulta Baltzarille syntyi ajatus kuvata ihmisiä puhumassa omasta henkilökohtaisesta ahdistuksestaan, vaikka samalla maailma ympärillä on liekeissä.

”Yksilöterapia on äärimmäisen yksilökeskeinen ratkaisu. Halusin yhdistää sen rakenteelliseen ilmastonmuutoksen tuomaan ongelmaan.”

Ihmiskunnan mittakaavassa ongelma on valtava, yksilön tasolla abstrakti.

Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n lokakuussa 2018 julkaistu kuudes ilmastoraportti Global Warming of 1,5 °C maalaa lohduttoman kuvan ilmastomme tilasta ja tulevasta. Maailman tiedeyhteisö kertoo raportissaan siitä, kuinka ilmasto on muuttunut, mikä on ihmisen rooli muutoksessa ja mitä tämä muutos tarkoittaa.

Ilmatieteenlaitoksen tutkija, Kimmo Ruosteenoja, kuvaili tilannetta toimittajille järjestetyllä kurssilla.

”200 vuotta sitten, ennen teollistumista ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli 280ppm. Tällä hetkellä se on reilu 440ppm, ja nousutahti on noin 2ppm vuodessa.”

Mittayksikkö ppm tarkoittaa miljoonasosaa. Hiilidioksidi puolestaan on elämälle välttämätön kasvihuonekaasu, joka liiallisissa määrin lämmittää planeettaamme liikaakin.

”Kasvihuonekaasut ovat pitkäikäisiä. Arvioid­en mukaan 15–40 prosenttia nykyisistä ilmakehässä olevista kasvihuonekaasuista on jäljellä siellä vielä tuhannen vuoden päästäkin”, Ruosteenoja sanoo.

IPCC:n mukaan ihmiskunnalla on noin vuosikymmen aikaa vaihtaa suuntaa ja kääntää päästöt laskuun. Vaikka tekisimme mitä, ongelma ei poistu, mutta toimimattomuuden myötä ongelma pahenee ja kumuloituu.

Yksi inhimillinen tapa reagoida ongelmaan on kieltää se. Varsinkin, jos ongelmaan ei tarjota mitään ratkaisuehdotusta tai ratkaisuehdotukset sotivat omia arvoja vastaan. Sopivan ratkaisun tarjoaminen voi helpottaa ongelman hyväksymistä.

Psykologiassa käytetään termiä motivoitu päättely. Tällä tarkoitetaan tapaa valita argumentit ja painottaa faktoja vinoutuneesti, jotta voi päätyä mieleiseensä lopputulokseen, kertoo psykologi ja kirjailija Jussi Valtonen.

”Yhdysvalloissa professori Aaron Kayn tutkimusryhmä Duken yliopistosta on osoittanut, että ratkaisut, joilla ihmiset arvelevat ilmastonmuutosta torjuttavan, vaikuttavat siihen, kuinka taipuvaisia he ovat uskomaan IPCC:n faktoja. Republikaanit kielsivät ongelman helpommin, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan ympäristöveroilla, jotka eivät sovi republikaanien poliittiseen ideologiaan. He sen sijaan pitivät IPCC:n faktoja selvästi uskottavampina, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan yritystoimintaa vapauttamalla, joka taas kuuluu republikaanien poliittisiin tavoitteisiin. Eron koetilanteissa ajatellaan johtuvan siitä, että on helpompi muuttaa käsitystään IPCC:n faktoista kuin järjestää koko poliittinen uskomusjärjestelmänsä uusiksi.”

Valtosen mukaan se, että olemme vuosien ja vuosikymmenten jälkeenkin ilmastonmuutoskeskustelussa näennäisen samassa pisteessä, on helposti lannistavaa.

”Koska haaste on niin suuri, se koskee koko tapaa, jolla olemme yhteiskuntamme ja elämänmuotomme järjestäneet. Ja koska ratkaisujen pitäisi olla globaaleja, haaste tuntuu yksilötasolla tietenkin ylivoimaiselta. Tämä polttavan huolen ja täydellisen voimattomuuden kokemuksen yhdistelmä tuottaa ahdistusta, mikä on tietenkin tervettä.”

Myös Valtosen mukaan meidän täytyy päästä eroon yksilökeskeisten ratkaisujen hakemisesta.

”Olemme tottuneet ajattelemaan, että ratkaisut ovat muotoa ’valitse A-margariinin sijasta B-margariini’, mikä vain lisää ahdistusta, jos yhtään ymmärtää ongelman luonnetta ja mittaluokkaa. Seuraamme yhä uusia epäonnistuneita ilmastokokouksia ja yritämme yhä kiivaammin valita margariinimme paremmin. Jos sen sijaan olisimme tottuneet toimimaan yhdessä, painumaan kadulle ja painostamaan niitä, joilla on valtaa – siis nimenomaan yhdessä – kokisimme nyt ehkä yhteenkuuluvuuden tunnetta, iloa ja ylpeyttä sen sijaan, että seisoisimme yksin ahdistuneena margariinihyllyn luona.”

Yksilöön kohdistuu myös ristiriitaisia viestejä. Samalla kun media uutisoi ilmastonmuutokseen liittyvistä ongelmista, meille mainostetaan täysin päinvastaista elämäntapaa: hiilidioksidipäästöjen vähentämistä vaativalta lehtiartikkelilta vie kummasti tehoja, jos sitä seuraavat sivut ovat täynnä mainoksia edullisista lihatuotteista ja lähes ilmaisista äkkilähdöistä etelän lämpöön.

Journalismin ja mainonnan välisen ristiriidan ohella ongelma paikallistuu mediassa myös siihen, että usein ilmastokysymykset on lokeroitu omiksi ­artikkeleikseen, eivätkä ne näy talousuutisten tai poliittisten analyysien puolella.

”Kollektiivisen tiedostuksen taso on pysynyt vähäisenä, koska ihmiset pystyvät eristämään ympäristökysymykset ajatuksissaan erilliseen lohkoon. Meidän on pakko sitoa nämä aiheet yhdeksi kokonaisuudeksi. Yleisöä pitäisi auttaa siinä”, Baltzar summaa.

Mutta mitä yksilö voi sitten tehdä? Moni pohtii sitä, kuinka kohdata ongelma. Carmen Baltzarin mukaan meidän tulisi hyväksyä, että on joitain asioita, joihin pystymme vaikuttamaan, ja olla ”ahdistumatta hysteerisesti niistä, joihin emme kykene vaikuttamaan”.

”Minulle tuli dokumentin ohjaamisen myötä – varmasti täysin harhainen – tunne, että nyt teen jotain ongelmalle. Ei minulla ole kuvitelmia siitä, että taide voisi vaikuttaa, mutta aiheen käsitteleminen helpottaa sen kohtaamista.”

Jokaisen pitäisikin miettiä itselleen sopiva tapa tai ryhmä, jossa taklata ongelmaa. Silmien ja korvien sulkeminen ei auta sen enempää yksilöä, yhteisöä kuin planeettaakaan.

Jaa tämä:

Fazer ja rasistiset suklaalevyt

Jälleen olemme saaneet huomata, että interaktiiviset mainoskampanjat ovat vaikeita. Myös Häiriköt-päämaja pääsi apajille.

Tuntuisiko ajatus rasistista sontaa julistavasta Fazerin suklaalevystä hieman omituiselta? Kuvia moisista olemmekin nähneet sosiaalisessa mediassa viime viikkoina. Näiden välillä hauskojen ja välillä asiattomienkin levyjen takana on Fazerin mainoskampanja, jossa kuluttajille on tarjottu mahdollisuus tehdä oma räätälöity suklaalevy 15 euron hintaan.

Kampanja perustuu Fasun edellisiin kamppiksiin, joissa yhtiö on leikitellyt levyjensä teksteillä. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien aikaan meille kerrottiin, että Fazerin Sininen on ”Pieni pala Suomea”. Tänä vuonne tuo levy on puolestaan ollut ”Pieni pala Rakkautta”.

Viimeisin ulostulo tässä kampanjassa on tosiaan se, että yleisö päästettiin tilaamaa suklaalevyjä itse tehdyillä teksteillä. Kuluttaja sai siis itse kirjoittaa haluamansa viestin palveluun, joka muutti tekstin Karl Fazerin signeerausta mukailevaksi.

Tietenkin internet ilahtui mahdollisuudesta. Muistatteko #raatokuutio-tapauksen, jossa Atria pyysi internetiltä ideoita uuden einesruokansa lempinimeksi? Sekin meni vähän kimurantiksi.

Ei sitä joka päivä pääse teettämään kritisoimallaan yhtiöllä ihan virallista versiota omasta vastamainoksestaan. Nyt kuitenkin kävi näin. Ja mielestämme tämä suklaalevyn teksti ei ole millään tavoin asiaton, vaan ihan normaali osa keskustelua, jota avoimessa yhteiskunnassa tulee käydä esimerkiksi yritystoimintaan liittyen. Ja koska mainonta on valittu siksi tavaksi kommunikoida kuluttajakansalaisille, on vaan soveliasta, että kuluttajakansalaisetkin saavat osallistua keskusteluun mainonnan kielellä.
Ei sitä joka päivä pääse teettämään kritisoimallaan yhtiöllä ihan virallista versiota omasta vastamainoksestaan. Nyt kuitenkin kävi näin. Ja mielestämme tämä suklaalevyn teksti ei ole millään tavoin asiaton, vaan ihan normaali osa keskustelua, jota avoimessa yhteiskunnassa tulee käydä esimerkiksi yritystoimintaan liittyen. Ja koska mainonta on valittu tavaksi kommunikoida kuluttajakansalaisille, on vaan soveliasta, että kuluttajakansalaisetkin saavat osallistua keskusteluun mainonnan kielellä.

Koska me täällä Häiriköissä olemme erityisen kiinnostuneita erilaisista logoparodioista ja olemme myös tehneet vastamainoksen juurikin tuosta Fazerin ”Pieni pala Suomea” -kampanjasta, en kyennyt vastustamaan mahdollisuutta tilata ihan oikeaa suklaalevyä omalla tekstilläni. Hieman epäilin, että tokkopa suostuvat tekemään ja postittamaan minulle levyä, joka samalla kyseenalaistaa hyvinkin perustavalla tavalla yhtiön toimintaan. Mutta istu ja pala, niin vaan levyt kolahtivat postilaatikkoon tovi sitten.

Tätä (myös) Fazerin toimintaan liittyvää kolonialismin viipyilevää jälkimakua olemmekin käsitelleet muutaman artikkelin verran. Suklaabisnekseen liittyy siis se ongelma, että kaakaota tuotetaan varsin huonoissa olosuhteissa ja parhaimmillaankin työntekijöille maksetaan järkyttävän alhaista palkkaa – suklaan tuotanto perustuu siis järjestelmään, jossa me rikkaat länsimaat imemme halvat raaka-aineet globaalista Etelästä. Mikäli lähdemme ajatuksesta, että suklaalevy on pieni pala Suomea, niin silloin hyväksymme myös käänteisesti sen, että kolonialismi on pieni pala Suomea.

Finnwatchin tutkija Anu Kultalahden mukaan vielä 2010-luvun alussa näytti siltä, että vastuullisuussertifioitu suklaa saisi jalansijaa suomalaisilla markkinoilla, mutta sittemmin kehitys on ottanut takapakkia.

Vuonna 2015 Maraboun omistava yritysjätti Mondelēz International kuitenkin vaihtoi Rainforest Alliancen sammakkomerkin omaan Cocoa Life -logoonsa. Kotimainen Fazer on vahvistanut, ettei se halua valita yhtä sertifiointijärjestelmää ylitse muiden, ja nyt sen tuotepakkauksissa lukee vain slogan ’Fazer for Better Cocoa’.”

Ulkopuolisten sertifioijien puuttuessa meillä kuluttajilla on ainoastaan yritysten oma sana siitä, että meno on reilua ja rehtiä. Vaikka tämä lupaus pitäisi paikkansa, niin se ei edelleenkään poista sitä absoluuttista markkinavääristymää, jossa köyhien maiden työläisten oikeudet ovat lähinnä eri planeetalta kuin vaikkapa suomalaisten työläisten oikeudet.

"Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille", kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut. Tämän alkuperäisen vastamainoksen teimme aivan omin kätösin.

Mutta me emme tosiaan olleet ainoita Fazerin kustomointipalvelun huomanneita. Monet palvelusta innostuneet kuitenkin hyödynsivät palvelua merkittävästi luiskaotsaisemmin ja tekivät kuvia suklaalevyistä, joissa luki rasistista sontaa. Tämä on tietenkin hinta, joka meidän on maksettava internetistä eikä ensimmäinen kerta, kun rasistit löytävät Fazerin. Jätän esimerkit julkaisematta, sillä me kaikki tiedämme muutenkin, millaista rasistista ja misogyynistä sontaa netistä löytyy. Iltalehti tarttui aiheeseen ja nimesi varsin iltalehtimäisesti rasistiset versiot ”vihakääreiksi”.

Fazer Makeisten viestintäjohtaja Liisa Eerola kertoo, että sosiaalisessa mediassa on levinnyt kuvakaappauksia nettisivulla tehdyistä suklaakäärehahmotelmista. Eerola kertoo edelleen, että yhtiö tarkastaa kaikki tilatut erikoiskääreet ja asiattomia kääreitä ei valmisteta ja suklaalevyjä ei asiakkaalle postiteta. Tästä voisi tietysti vetää johtopäätöksen, että Fazerin mielestä meidän huomio kaakaobisneksen sisäänrakennetusta kolonialistisesta ominaisuudesta on asiallinen ja oikea.

On aina hienoa olla samaa mieltä kritisoimansa yhtiön kanssa ja se on tietenkin hyvä kohta jatkaa keskustelua. Epäilemättä keskustelu maailmankaupan vääristymistä jatkuu vielä tovin ja valmista ei tule tällä tai ensi viikolla.

Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion: "Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on 'Pieni pala suomalaisuutta'. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin. Näitä raaka-aineita on rahdattu meille muun muassa entisistä siirtomaista ehdoilla, jotka eivät täytä määritelmää 'reilu' millään muotoa." Lisää aiheesta täällä.
Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion:
”Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on ’Pieni pala suomalaisuutta’. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin. Näitä raaka-aineita on rahdattu meille muun muassa entisistä siirtomaista ehdoilla, jotka eivät täytä määritelmää ’reilu’ millään muotoa.”
Jaa tämä:

Sademetsän tuho on elämäntavan tuho

Suurten toimijoiden saapuminen Indonesian suosademetsäalueille on vaarantanut niin alueen ekologian kuin paikallisten viljelijöiden elinkeinon.

TEKSTI Anu Lounela

Vuonna 2015 syyskuisena päivänä Alisa (nimi muutettu) oli tekemässä ruokaa kotonaan Kahayan-­joen varrella, kun hänen puhelimensa soi. Langan päässä sisko kertoi, että perheen kumipuutarhassa oli syttynyt tulipalo ja että Alisan pitäisi nopeasti lähteä ostamaan sammutukseen tarvittavaa vesiletkua lähikaupungista. Alisa lähti matkaan pienellä moottoripyörällään. Hän sai ostettua letkun muutaman kymmenen kilometrin päästä ja lähti ajamaan takaisin kylään. Kotona Alisa veti kumisaappaat jalkaansa ja jatkoi moottoripyörällään kumipuutarhan laitamille.

”Liekit hipoivat jalkapohjia, kun ajoin moottoripyörällä metsän reunaa. Isäni oli jo sadekaudella tehnyt puutarhaan kuopan, johon oli kerätty vettä pressun päälle, ja sieltä vettä nyt yritettiin käyttää palojen sammutukseen. Se oli kamalin kokemus ikinä”, Alisa kertoi.

Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.
Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.

Keski-Kalimantanilla, Indonesian puoleisella Borneon saarella, dajakkiyhteisöt asuttavat suurten jokien varsia ja niiden ympärille leviäviä laajoja suosademetsäalueita. Dajakeja sanotaan alueen alkuperäisasukkaiksi, mutta monissa yhteisöissä asuu myös muualta saapuneita siirtolaisia. He ovat muokanneet Kalimantanin suosademetsäalueita pienimuotoisesti jo pitkään. Dajakit ovat toimineet riisin kaskiviljelijöinä ja keränneet luonnonkumia, hedelmiä ja metsän antimia. Omavaraistaloudessa eläminen on kietoutunut ajatukseen autonomiasta, liikkuvuudesta ja siitä, että yhteisö säilyy ja pysyy koossa, kun luonnon antimia jaetaan ja vaihdetaan.

Omavaraistalouden lisäksi dajakit ovat jo satojen vuosien ajan kaupanneet metsästä kerättyä rottinkia, luonnonkumia ja muita luonnontuotteita Jaavan kuningaskunnille ja ulkomaille pienimuotoisesti ainakin 1300-luvusta lähtien, mutta Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian ja Alankomaiden siirtomaavallan aikana (noin 1600–1945) rahatalous levisi yhä intensiivisemmin alueelle.

Suot ovat vaikeakulkuisia, mutta dajakit ovat kaivaneet kapeita vesiväyliä jokivarsilta syvemmälle metsiin ja liikkuneet niissä pienillä veneillä tai kävellen sade- ja kuivakausien mukaan. Suosademetsien ekologia ja dajakkien kulttuuri ovat muodostaneet kokonaisuuden, joka on viime vuosikymmeninä osoittautunut äärimmäisen haavoittu­vaiseksi.

Aiemmin vain maltillisia ihmisten tekemiä muutoksia kohdannut alue tunnetaan nyt laajoista maastopaloista, jotka johtuvat soiden kuivatuksesta ja metsien hakkaamisesta. Nämä taas johtuvat yhä isom­pien toimijoiden saapumisesta alueelle.

Dajakit ovat kaivaneet perinteisesti matalia kanavia, joiden avulla he ovat kyenneet liikkumaan lähes läpipääsemättömän viidakon läpi. Suopohjaisen viidakon raivaamisen ja kuivaamisen myötä kanavatkin kuivuvat.
Dajakit ovat kaivaneet perinteisesti matalia kanavia, joiden avulla he ovat kyenneet liikkumaan lähes läpipääsemättömän viidakon läpi. Suopohjaisen viidakon raivaamisen ja kuivaamisen myötä kanavatkin kuivuvat.

Kalimantanin suosademetsäalueet kokivat suhteellisen vähän muutoksia ennen Indonesian lopullista itsenäistymistä 1949 (itsenäistymisjulistus annettiin vuonna 1945). Alueen suosademetsät alkoivat menettää metsäpeittoaan 1960-luvulta lähtien, kun laajat valtion hyväksymät hakkuut etenivät alueille. Metsätuhojen tahti kiihtyi uudestaan 1990-luvulla presidentti ­Suharton masinoiman 1,1 miljoonan hehtaarin Mega Rice -riisinviljelyprojektin takia.

Myös puu- ja plantaasiyrittäjät rynnivät alueelle­ sankoin joukoin. Öljypalmuplantaasit alkoivat pian jo muodostaa metsätuhojen suurimman syyn, palojen lisäksi. Viljelyyn kuivatetun turpeen nopea hajoaminen ja palot tekevät alueesta nyt yhden merkittävimmistä hiilidioksidipäästöjen lähteistä maailman­laajuisesti.

Maankäytön muutosta lisäsivät muualta Indone­siasta tulevien siirtolaisten asuttaminen: heille jaettiin perhekohtaisesti noin kaksi hehtaaria maata viljely- ja asumiskäyttöön. Vaikeissa ja uusissa olosuhteissa köyhät siirtolaiset saattoivat raivata maata lisää. He olivat myös kysyttyä työvoimaa plantaaseille.

Maankäytön muutos – eli tehostunut maanviljely tai suosademetsien muuttaminen plantaaseiksi – vaikuttaa laajemmin kuin paikallisesti, koska suoalueet ovat olleet laajalle levittäytyviä ekologisia kokonaisuuksia. Erityisen kipeitä ovat kuitenkin paikalliset muutokset.

Ennakoimattomat tulipalot ja tulvat ovat seurausta suo­alueiden kuivattamisesta, kanavien rakentamisesta, uusien lajikkeiden tehokasvatuksesta ja metsien hakkaamisesta.

Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.
Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosiasiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.

Kahayan-joen varrella sijaitsevan kylän 2 700 asukasta olivat kokeneet paloja ­alueella jo vuodesta 1997 läh­tien, mutta vuoden 2015 palot tuntuivat kaikkein pelottavimmilta. Liekit löivät korkealle, ja kipinät ja tulipesäkkeet levisivät maan alla ja pusikoissa ennalta-arvaamattomasti.

Palojen sammutus saattoi onnistua, jos vierekkäisten maa-alueiden omistajat tekivät jatkuvaa yhteistyötä. Monet joutuivat nukkumaan paloalueiden läheisyydessä vahdissa kuukausikaupalla, ja onnettomuuksia sattui. Kytevä palo painui välillä syvälle turpeen sisään, ja toisinaan maaperä saattoi pettää jalkojen alta niin, että kumisaappaat tulivat täyteen hehkuvaa hiiltä.

Ihmiset yrittivät saada pumpuilla ja letkuilla vettä turvemaata halkovista kanavista ja vesiväylistä, jotka olivat kuitenkin jo kuivuneet pitkän ja erittäin kuivan kauden aikana. Pahimmillaan näkyvyys oli savun takia vain muutamia metrejä.

Kun maastopalot olivat riehuneet viikkoja, hallitus päätti puuttua asiaan lähettämällä alueelle sammutushelikopterin. Kopteri nosti vettä joesta, kuljetti sen metsäalueen ylle ja kumautti veden alas. Kyläläisten mukaan tämä pahensi tilannetta, sillä helikoptereiden aiheuttama tuulenpyörre levitti paloja puiden latvuksissa ja vesipommit sinkauttivat kipinät laajoille alueille. ­Alueen asukkaat jätettiin yksin tai tilannetta vain pahennettiin väärillä keinoilla.

Antropologi pääsi dajankien kera venematkalle.
Antropologi pääsi dajankien kera venematkalle.

Kyläläiset olivat yhdessä muiden tahojen kanssa jo aiemmin saaneet laillistettua noin 7 000 hehtaarin kylämetsäalueen, josta ei saa kaataa puuta ja jonka käyttö on rajoitettua. Tämä metsä paloi suurelta osin vuonna 2015.

Palojen jälkeen ihmiset miettivät kuumeisesti, mitä viljellä asutuksen ja kylämetsän väliin jääneelle turvemaa-alueelle. Kaskiviljely oli kiellettyä palovaaran takia. Kumipuut puolestaan eivät ehtisi tuottaa kumia ennen uusien palojen leviämistä.

Jotkut keksivät kasvattaa nopeasti kasvavia puulajeja teollisuuskäyttöön. Ajatuksena oli, että vaikka palot alkaisivat jälleen viiden vuoden päästä, puut ehdittäisiin hakata ennen sitä. Hallitus ehdotti osalle turvemaista pysyviä riisipeltoja ja toi koneet niitä raivaamaan.

Paikalliset ihmiset ajattelivat toisaalta, että suoalueita täytyy palauttaa metsä­alueiksi niin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi kuin maastopalojen estämiseksi. Kyläläiset ehdottivat, että he voisivat muodostaa omia ”metsäryhmiä”. Jos he saisivat toiminnasta edes osan toimeentulostaan, he voisivat laittaa työhön aikaa ja energiaa. Jotkut olivat innostuneita myös drone-koptereista, joiden avulla voisi seurata ylhäältä laajojakin alueita ja näin huomata tulipalot.

Ongelmaksi jää edelleen, kuka sammuttaa palot ja millä resursseilla. Kuka ottaa niistä vastuuta? Maastopalojen ehkäisemiseen tarvitaan myös viranomaisten ja alueilla toimivien yritysten panosta.

Suosademetsien palauttaminen vaatisi sen, että moni­syiset sosiokulttuuriset, yhteis­kunta­poliittiset, ja luonnontieteelliset seikat otettaisiin samanaikaisesti huo­mioon ja ongelmakohtiin todella puututtaisiin.

Anu Lounela on antropologi ja yliopistotutkija valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Helsingin yliopistossa. Teksti on julkaistu alkujaan Voiman 10/2018 välissä julkaistussa Neste Spoil -parodialehdessä. Lehti luettavissa myös sähköisenä alla.

Lue myös Sini Harkin haastattelu sekä artikkeli Suot ja sademetsät savuksi.

 

Jaa tämä:

Suot ja sademetsät savuksi

Palmuöljyn tuotanto ja siihen liittyvät muutokset Kaakkois-Aasian maankäytössä vapauttavat ilmaan jättimäisiä hiilipäästöjä.

Savusumu lamautti Singaporen, Malesian ja Indonesian talousaluetta vuonna 2015. Syynä savusumuun olivat Kaakkois-Aasiassa riehuneet maastopalot. Tapaus ei ollut poikkeuksellinen: vuoden 1997 savusumujen on arvioitu aiheuttaneen talousalueelle yli yhdeksän miljardin dollarin taloudelliset vahingot.

Trooppisten metsien raivaus plantaaseiksi kivennäismailla (kuva) ja soilla on yksi suurimpia metsäkadon syitä. Palmuöljyplantaasi vuonna 2014 maailman kolmanneksi suurimmalla saarella, Borneolla, Keski-Kalimantanin provinssissa. Alue on osa orankien kutistuvaa elinaluetta. 1600-luvulla hollantilaiset ja brittiläiset kilpailivat saaren herruudesta, mutta joutuivat sotimaan saaresta parin sadan vuoden ajan sekä toisiaan, että paikallisia vastaan. Nykyään saari on jaettu kolmen valtion kesken, Indonesian, Malesia ja Brunein.
Trooppisten metsien raivaus plantaaseiksi kivennäismailla (kuva) ja soilla on yksi suurimpia metsäkadon syitä. Palmuöljyplantaasi vuonna 2014 maailman kolmanneksi suurimmalla saarella, Borneolla, Keski-Kalimantanin provinssissa. Alue on osa orankien kutistuvaa elinaluetta. 1600-luvulla hollantilaiset ja brittiläiset kilpailivat saaren herruudesta, mutta joutuivat sotimaan saaresta parin sadan vuoden ajan sekä toisiaan, että paikallisia vastaan. Nykyään saari on jaettu kolmen valtion kesken, Indonesian, Malesia ja Brunein. KUVA: Ulet Ifantasi/GP

Maastopalojen syttymiseen vaikuttavia tekijöitä ovat turpeen syttymäherkkyys ja palopesäkkeiden määrä ja laajuus. Ne kasvavat El Niño -äärivuosina, jolloin sadekausi tulee myöhään ja vesi turpeessa painuu syvälle. Näin tapahtui esimerkiksi vuosina 1997, 2002, 2006, 2009 ja 2015.

Palojen yleisyyteen on vaikuttanut myös suosademetsäalan hakkaaminen ja muuttaminen viljelysmaaksi. Kaakkois-Aasian väestönkasvun tuoma tarve viljelymaalle ja käytettävissä olevan viljelymaan kato esimerkiksi eroosion ja alueiden kaupungistumisen vuoksi ovat 1980-luvulta alkaen asettaneet kasvavaa painetta siirtyä viljelemään suomaita.

Vuodesta 1990 lähtien Malesian niemimaalla sekä Borneon ja Sumatran saarilla noin puolet 15,7 miljoonan hehtaarin (Mha) suosademetsäalasta on kadonnut. Loppuosa on nykyään lähinnä rankasti poimintahakattua metsää tai pusikkoa.

Vuonna 2015 kaksi suurinta maankäyttömuutoksen aiheuttajaa näillä alueilla olivat kaupalliset plantaasit (4,3 Mha) ja pienviljelys (3,5 Mha). Tätä maankäytönmuutosta on seurannut pensaikkomaiden leviäminen yhä laajemmille alueille (1,7 Mha).

Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.
Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.

Otettaessa maaperän kariketta ja turvetta viljelyskäyttöön, ne hajoavat hapekkaissa olosuhteissa myös syvemmältä. Tämä johtaa turpeen vähenemiseen ja siihen, että turpeeseen sidottu hiili siirtyy kasvihuonekaasuina ilmakehään.

Kuivatettuja trooppisia soita on paljon, ja ne ovat syviä. Niiden sisältämä turve onkin merkittävä kasvihuonekaasujen päästölähde. Kaakkois-­Aasian kuivatetut turvemaat pölläyttävät taivaalle arvioiden mukaan vuosittain noin 450 miljoonaa tonnia hiiltä, josta 190 miljoonaa tonnia tulee paloista ja 260 miljoonaa tonnia hajoavasta turpeesta. Tämä vastaa yli 22-kertaisesti Suomen vuotuista hiilipäästömäärää ilmakehään.

Hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin eli IPCC:n vuonna 2014 julkaistussa selvityksessä trooppisille turvemaille perustettujen akaasiasellupuu- ja öljypalmuplantaasien arvioitiin siirtävän turvemaan hajoamisen seurauksena ilmakehään vuosittain 15 tonnia hiiltä hehtaarilta hiilidioksidipäästöinä. Turvemaiden käyttömuodoista nämä plantaasit muodostavat kaikista suurimmat päästöt.

Kuivatettu turvemaa on myös paloherkkää etenkin kuivakauden pitkittyessä. Turpeen palaessa voi ilmakehään siirtyä nopeasti useiden satojen vuosien turvekertymien sisältämä hiilimäärä.

Vuoden 1997 suurpaloissa Indonesian turvemailta vapautui ilmakehään muutaman kuukauden aikana 800–2 600 miljoonaa tonnia hiiltä. Määrä vastaa 13–40 prosenttia maapallon fossiilisten polttoaineiden keskimääräisistä vuotuisista hiilipäästöistä. Samana vuonna mitattiin suurin yksittäinen hiilidioksidipitoisuuden nousu ilmakehässä. Vuoden 2015 tulipalojen päästöjä on arvioitu jopa tuota suuremmiksi.

Palojen ja turpeen nopeasti etenevän hajoamisen seurauksena viljelyskäyttöön otetun turvemaan pinta vajoaa vuosittain jopa kymmeniä senttejä. Lähellä merenrannikkoa olevilla alueil­la turve toimii usein puskurina suolaiselle merivedelle, ja turvemaan pinnan vajotessa alueita muuttuu osaksi vuorovesivyöhykettä. Lisäksi rannikoiden turpeen alla on laajoilla alueilla happamaa sulfaattipitoista maata, jotka paljastuessaan reagoi ilman kanssa, muodostaa rikkihappoa ja vapauttaa raskasmetalleja ympäröivään vesistöön. Tällaisissa vesissä kalat ja katkaravut eivät enää lisäänny.

Palanutta metsää vuonna 2015 Indonesian Länsi-Kalimantanissa. KUVA: Ulet Ifansasti/GP
Palanutta metsää vuonna 2015 Indonesian Länsi-Kalimantanissa. KUVA: Ulet Ifansasti/GP

Kun trooppisia soita halutaan ennallistaa eli palauttaa mahdollisimman lähelle luonnontilaa, keskeistä on pohjavesipinnan nostaminen sekä kasvillisuuden muuttaminen märkää sietäväksi ja runsaasti kariketta tuottavaksi puustoksi, joka muodostaa uutta turvetta. Useat yritykset ovat epäonnistuneet huolimatta niihin laitetuista suurista määristä rahaa, aikaa ja energiaa.

Metsäpeitteen palauttaminen ja kaivettujen kuivatuskanavien patoaminen perustuvat usein joko paikallisten osallistamiseen tai suojelualueiden perustamiseen. Epäonnistumiset ovat johtuneet teknisistä syistä ja siitä, että hankkeissa ei ole huomioitu riittävästi historiallisesti ja paikallisesti muotoutuneita toimintamalleja, jotka voivat olla hyvinkin erilaisia kuin hankkeita johtavien tahojen tuottamat tekniset ennallistamismallit. Ylläpito ja jatkuvuus ovat myös puuttuneet. Projektien loputtua padoista ei huolehdita, ne hajoavat, ja palot pyyhkäisevät jälleen maiseman yli.

Kasvillisuuden ilmakehästä sitoma hiili ja kasvillisuudesta maaperään siirtyvä karike korvaavat hajotuksessa häviävää turvetta, ja siksi kasvillisuus on toinen avaintekijä turpeen säilymisessä. Osa paikallisista puulajeista selviytyy avohakatuilla ja kuivatetuilla soilla ja sietää vuosittain yli metrin vedenpinnanvaihteluja. Toistuvat palot kuitenkin tuhoavat nuoret puut kerta toisensa jälkeen ja muodostavat näin esteen soiden metsittymiselle.

Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.
Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.

Luonnontilainen vanha metsä ei syty eikä pala helposti, koska varjoisan metsän pohjalla ei ole pusikoita ja turve on kosteaa.

Voitaisiinko metsäkatoa muuttaa metsäalan kasvuksi lopettamalla kestämättömät hakkuut ja kasvattamalla metsiä hakatuilta reunoilta ulospäin? Paikallisten puiden siemenistä ei olisi pulaa, ja vesikin valuu metsien uumenista ulospäin. Jos metsien reunamat saataisiin uuteen kasvuun pitkäjänteisellä toiminnalla ja tulipaloja estämällä, myös metsien keskeiset sydänalueet vahvistuisivat.

Paikallisten ihmisten toimeentulon takaavia perinteisiä viljelypuutarhoja voisi kasvaa metsien reunoilla. Ja parhaassa tapauksessa turvemaiden palautuessa suosademetsiksi, ihmiset voisivat jälleen pienimuotoisesti kalastaa ja metsästää osana toimeen­tuloaan.

Jyrki Jauhiainen on tutkija Luonnonvarakeskuksessa ja Helsingin yliopiston kosteikko­ekologian dosentti.
Harri Vasander on suometsätieteen professori Helsingin yliopiston metsätieteiden osastolla.

Artikkeli julkaistiin osana Häiriköt-päämajan Neste Spoil – Biouutisia -parodialehteä. Koko lehti luettavissa Voiman 10/2018 välissä ja Issuussa.

Jaa tämä:

Jakamistalous, alustatalous ja sääntely

Työn teettämisen tavat muuttuvat. Samalla tulee arvioida se, kuinka yhteiskunta mukautuu tähän muutokseen.

Maailman talousfoorumi hahmotteli vuonna 2013 ratkaisuja maailm­an kantokyvyn ongelmiin. Keskeisimmäksi käsitteeksi keskustelussa nousi jakamistalous. Sen kantavana ajatuksena on resurs­sien tehokas käyttö. Toisin sanoen kyse on vajaalla käytöllä olevien tavaroiden jakamisesta ja yhteiskäytöstä ­vertaisten kesken, uuden ostamisen sijaan.

Jakamista on tapahtunut aina, mutta teknologia tekee jakamistaloudesta varteenotettavan taloudellisen toiminnan muodon. Se mahdollistaa jakamisen laajassa mittakaavassa ja myös tuntemattomien kesken.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.
Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Jakamistalouden rinnalla esiin on noussut alustatalouden käsite. Siinäkin käytetään hyödyksi teknologiaa. Internetin digitaalisilla alustoilla tarkoitetaan kahden- tai monenkeskisiä markkinapaikkoja, jotka välittävät käyttäjien välisiä transaktioita. Alustoilla siis kohtaavat palveluiden tarvitsijat ja tarjoajat, algoritmien ansiosta kitkattomasti ja nopeasti. Tunnettuja esimerkkejä alustataloudesta ovat esimerkiksi Uber sekä muun muassa ruokalähettipalvelut Deliveroo, Foodora ja Wolt.

Alustayhtiöiden liiketoimintamalli perustuu suuriin määriin tietoa, jota kerätään, käsitellään ja muokataan. Alustojen keskeinen ominaispiirre on, että alustojen käyttäjilleen tuottama hyöty riippuu siitä, kuinka moni muu käyttää samaa alustaa. Palvelun arvo siis kasvaa käyttäjien lukumäärän kasvaessa.

Jakamis- ja alustataloudesta puhutaan toisinaan synonyymeinä tai muuten epätarkasti. Vaikkapa ­Uberia käytetään usein esimerkkinä milloin jakamistaloudesta, milloin alusta­taloudesta. Osin onkin kyse limittäisistä ilmiöistä, koska digitaalisuutta hyödyntävä jakamistalous on osa alustataloutta. Alustatalous ei kuitenkaan ole välttämättä jakamistaloutta, ellei jakamistaloutta määritellä niin laajasti, että se menettää alkuperäisen, maailman kantokykyyn liittyvän merkityksensä.

Kun puhutaan alustatyöstä, kyse on nimenomaan alustatalouden, ei jakamistalouden työstä. Tämä johtuu siitä, että ihmisen aika ei ole ”vajaalla käytöllä oleva resurssi”, eikä ruokalähettiä ja ravintola-annoksen tilaajaa voi mielekkäällä tavalla pitää vertaisina sen enempää kuin kaupan myyjää ja asiakasta.

Alustatalous organisoi työn maail­man uudella tavalla. Perinteisessä mallissa yritys tuottaa palveluita tai tavaroita asiakkaalle ja ottaa sitä varten tarvitsemansa työvoiman työsuhteeseen. Uudessa mallissa taas digitaaliset alustat välittävät yksittäisiä työtehtäviä ”freelancereille”. ”Freelancerit” ovat periaatteessa vapaita työskentelemään juuri silloin kuin haluavat ja voivat parsia toimeentulonsa kasaan eri alustoilta tai yhdistämällä alustatyötä palkkatyöhön.

Alustatyö voidaan jakaa online- ja offline-työhön. Online-alustatyötä tehdään tietokoneella tai muulla inter­netiin yhdistettävällä laitteella. Se voi olla pieniä mikrotehtäviä, esimerkiksi markkinointikyselyihin vastaamista Clickworkerissä tai luovaa suunnittelutyötä Upworkissä. Työtä voi tehdä missä vain ja milloin vain. Tällaisesta työstä käytetään myös nimitystä crowd work, joukkoistettu työ.

Offline-alustatyö taas on tyypillisesti ruokalähetti-, taksi-, siivous- tai nikkarointipalvelua. Keikat saadaan alustan kautta, ja kun alustalle on kirjauduttu läsnäolevaksi, työtehtävien tekeminen edellyttää olemista tietyssä paikassa tiettyyn aikaan.

Online-työ muistuttaa usein perinteistä freelance-työtä. Sitä tehdään tuskin koskaan työsuhteessa, ja varsinkin erityisosaamista vaativilla alustoilla freelancerit määrittelevät itse oman hintansa. Sen sijaan offline-työ muistuttaa enemmän perinteistä työsuhdetta silloin, kun alusta määrittelee työstä saatavan korvauksen sekä sen, miten työ suoritetaan. Offline-työtä saatetaan tehdä työsuhteessa alustaan tai työn tilaajaan tai ilman työsuhdetta ”free­lancerina”. Esimerkiksi Wolt-läheteillä ja Uber-kuljettajilla ei ole työsuhdetta.

#justice4couriers-tarroja näkyy monissa liikennevalotolpissa ainakin Helsingissä. Useimmiten tarrat esiintyvät juurikin paikoissa, joissa polkupyöräilijät ylittävät autoteitä – ja odottavat vuoroaan valoissa.
#justice4couriers-tarroja näkyy monissa liikennevalotolpissa ainakin Helsingissä. Useimmiten tarrat esiintyvät juurikin paikoissa, joissa polkupyöräilijät ylittävät autoteitä – ja odottavat vuoroaan valoissa.

Freelancereilla ei tyypillisesti ole oikeutta sellaisiin työntekijän oikeuksiin kuin lomiin ja lomarahoihin, sairausajan palkkaan eikä työnantajan maksamiin eläkemaksuihin ja vakuutuksiin. Yrittäjä voi periaatteessa saada ansiosidonnaista työttömyysetuutta, mutta tällöin yritystoiminnan on täytynyt loppua kokonaan. Hajanaisista lähteistä (pieniä) tuloja saavat freelancerit putoavat turvaverkon ulottumattomiin. Freelancereidenhan sosiaaliturvan ongelmat eivät ole suinkaan uusi asia, mutta alustatyö laajentaa ongelman uusille työnteon alueille.

Yksilön kohtaamien ongelmien lisäksi alustatalouden yleistyminen asettaa haasteita hyvinvointivaltion rahoitukselle. Tämä rahoitus on Suomessa järjestetty osittain vakuutusperustaisesti niin, että sekä työntekijät että työnantajat maksavat sosiaaliturva- ja eläkemaksuja ja esimerkiksi ansio­sidonnainen päiväraha on sidottu joko työntekijänä tai yrittäjänä tehtyihin maksuihin. Jos työtä tehdään yhä enemmän ilman työsuhdetta, tällaiselta järjestelmältä putoaa pohja pois.

Alustatyö ja työn joustavoituminen, kuten alustayhtiöt sitä kuvaavat, johtaakin tarpeeseen miettiä työelämän turvaverkkojen rahoitusta uudelleen. Olisiko siinä siirryttävä vakuutus­perustaisuudesta enemmän kohti universalismia?

Nykyisin ehkä puhutuin universalismin ilmentymä on kaikille kansalaisille maksettava perustulo. Yksilön näkökulmasta perustulo on houkutteleva ratkaisu, koska sitä ei ole sidottu työnteon muotoon eikä edes työmarkkinoilla olemiseen. Yhteiskunnan rahoittamisen näkökulmasta ongelmana kuitenkin on, että yhtiöt eivät maksa freelance-työstä työnantajamaksuja. Perustulo saattaisi johtaa myös siihen, että yhteiskunta kompensoi liian matalia palkkoja omasta pussistaan.

Alustayhtiöiden verotuskin on hankalaa, koska alustayhtiöt ovat usein ulko­maisia – eivätkä edes eurooppalaisia vaan useimmiten yhdysvaltalaisia. Tämä korostaa edelleen tarvetta suunnitella myös verotus uudella tavalla. On esimerkiksi ehdotettu digitaalisten palveluiden verotusta.

Olennaisesti alustatyöhön liittyvä kysymys on myös palkanmuodostus. Toistaiseksi monet alustat ovat sanelleet ”freelancereidensa” palkkiot yksipuolisilla palvelusopimuksilla. Mikäli työtä haluaa tehdä tällaisten alustojen kautta, on palvelusopimus yksinkertaisesti hyväksyttävä. Työntekijöiden järjestäytyminen ei kaikkialla välttämättä onnistu samaan tapaan kuin työsuhteissa, koska yksityisiä amma­tinharjoittajia rajoittavat kartelli­säädökset.

Nicolson tiputtaa kampanjan flaijerin mukaan ruoka-annoksen kantokassiin. 
Foodoran lähetit ovat tiputtaneet kampanjan flaijereita mukaan ruoka-annoksen kantokassiin. 

Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja Kalevi Sorsa -säätiön projektitutkija, jonka Alustatalous ei ole jakamistaloutta (välttämättä) – Lähtökohtia alustatalouden sääntelyyn -raportti ilmestyi lokakuussa.

Jaa tämä:

Fazerin vihapuheen vastainen kampanja herätti vihaa

Yrityksiä on helppo kritisoida vastuuttomasta toiminnasta, mutta eivät pyrkimykset hyvään myöskään aina kehuja saa osakseen

Fazer teki Lovebot Blue -nimisen itseoppivan botin, jonka tehtävänä on vastailla netissä ikäviin kommentteihin. Kyseessä ei ole itsekseen netissä rehaavasta tekoälystä, vaan Youtubessa, Twiterissä, Instagramissa ja Suomi24:ssa toimivasta profiilista, joka kommentoi käyttäjän vihapuheeksi kokemaan tekstiin käyttäjän niin toivoessa. 

Luonteeltaan Lovebot Blue on sosiaalisen vastuun projektin ja mainoksen yhdistelmä. Internet reagoi tähän juuri niin kuin saattoi odottaa – eli huonosti.

Siinä vaiheessa kun sananvapautta rajoitetaan vihapuheen varjolla niin ollaan kusessa”, mölisi nimimerkki K K Fazerin Youtube-videon kommenttiraidalla. Nimimerkki Taatelivaras puolestaan sössötti, että: ”’Vihapuhetta’. ’Voi ei, nyt on ihan oikeasti kriisi, joku kritisoi mua internetissä, ja sanoi minulle rumia sanoja waaaaaaaaaaa’, oltekko kuulut yhdestä sosiaalisen median ominaisuus ’block’.”

Tämän videon kommenteissa Suomi muuten näyttää parhaan puolensa.

Meno on kokonaisvaltaisen sakeaa ja tietenkin Bugsneeze saapui paikalle kertomaan, että ”Mikä v***n agressiivinen keskustelukulttuuri? Jumalauta ku ottaa päähän tämä paapominen!”. Bobniuksen neuvo vihapuhetta vastaan oli, että ”Laita netti kiinni”, ikään kuin uhri olisi se, jonka kuuluu väistää ja poistua.  Paskapostaaja on sitä mieltä, että tuo suklaalevy pitäisi myydä nimellä ”Fazerin Punainen”, koska tietenkin ihmisoikeuksien puolustaminen on vasurien hössötystä.

Kaiken kaikkiaan reaktiot videoon, jonka taustalla on huoli esimerkiksi nuorten nettikiusaamisesta ovat häkellyttäviä. Sen arvioiminen, että missä kommenteissa on kyse aidosta tuohtumuksesta ja missä on kyse kyynisestä trollottelusta on mahdotonta. Toisaalta, motiiveilla ei ole loputtoman paljoa väliä tuloksia arvioitaessa (tästä ajatuksesta muuten pian lisää). Välillä sitä huomaa hieman häpeävänsä ihmiskunnan puolesta.


Mikäli minulla olisi pääsy Youtuben analytiikkaan, saattaisin arvata, että monet kommentoijista ovat ryömineet paikalle Ylilaudalta. Ylilaudasta kirjoitti Kaisu Tervonen Voimaan:

Ylilauta on alkujaan erityisesti kuvallisten viestien välittämiseen tarkoitettu anonyymi nettifoorumi, jollaisia on Suomessa ja ulkomailla muitakin. Ylilautaa pidetään yleisesti 15–25-
vuotiaiden valkoisten miesten ­vihanlevitysalustana ja vittuilu­foorumina. Sieltä löytyy kuitenkin myös vertaistukea ja asiallista keskustelua
.”

Riippumatta siitä, onko Fazerin videon kommentoijat Ylilaudalta [sisältövaroitus tuohon edelliseen linkkiin, kypärä päähän ja suojahaalarit päälle] vai jostain muualta, pätee Tervosen aiheeseen liittyvä huomio.

”Onko vika kuitenkin internetissä? Tuoko anonyy­miyden mahdollisuus ja etäisyys muihin esiin pimeimmät puolemme? Tuottaako internet keskustelumuotoja, jotka halveksuvat hyviä tapoja ja ihmisoikeuksia?”

Samoja teemoja käsiteltiin myös Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet -teoksessa. Siihen kannattaa tutustua.

Fazerin Lovebot Blue -videon kommenteissa myöskin kyseenalaistettiin ajatus siitä, että yrityksen yleensäkään pitäisi ottaa kantaa yhtään mihinkään. Tämä on mielenkiintoinen ajatus ja ansaitsee lisäpohdintoja. Pitäisikö yritysten osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun millään tasolla? Mielestäni pitäisi ja tämä on ihan mainio avaus siihen suuntaan. Liisa Eerola Fazerilta kommentoi kampanjaa ja sen nostattamia reaktioita Häiriköille tuoreeltaan.

”Näen tämän osaltaan vastuun kantamisena ja haluamme osallistua osaltamme suurempaan arvokeskusteluun. Haluamme herättää ihmisiä kiinnittämään huomiota esimerkiksi vihapuheeseen ja inhopuheeseen. Tavoitamme digitaalisten kanaviemme kautta miljoonia henkilöitä ja halusimme valjastaa ne kanavat tähän.”

Samaan aikaan Fazer on myös mukana Ykkösketjuun-hankkeessa, jossa kansalaisjärjestöt ja yritykset yhteistuumissa vaativat Suomeen parempaa yritysvastuulakia. Ykkösketjuun kuuluu Fasun ohella muun muassa tuotteissaan ja viestinnässään tasa-arvokysymyksiä esiin nostanut Finnlayson, K-ketju ja S-ryhmä, ammattiliittoja, Eetti ry., sekä Finnwatch.

”On tietenkin ristiriitaista, että yritys lähtee mukaan kampanjaan, jossa vaaditaan regulaatiota”, Eerola toteaa, mutta  jatkaa heti hankkeen eduista: ”Se koaliitio on jo itsessään tuonut mahtavaa keskustelua sisällään ja olemme erittäin tyytyväisiä osallistumisestamme. On meille myös hyötyä tästä, sillä olemme osa arvoketjua ja kun meillä on yhteiset pelisäännöt, on ketjun osana helpompi toimia.”

Kyyninen henkilö tietenkin huomauttaa tässä kohdassa, että eihän tämä kampanjat mitään pyyteetöntä hyvää ole, vaan osa firman viestintää. Eli tarkoituksena on tietenkin myydä suklaata ja rakentaa brändiä. Näin epäilemättä onkin. Siltikin pidän ihan kiinnostavana sitä, että yhä useammat yritykset alkavat ottamaan kantaa moraalisiin kysymyksiin ja päivänpolttaviin aiheisiin, jopa oman välittömän toimintaympäristön ulkopuolelta.

Huomionarvoista on myös se, että öykkärit eivät onnistuneet pelottelemaan firmaa vaikenemaan viestinsä kanssa. Reaktioihin reaktioihin osattiin valmistautua Fazerilla.

”Olimme varautuneita tähän ja meillä on vastaavasta kokemusta ennestään. Muun muassa se, että työllistämme paljon maahanmuuttajia on tuonut tätä samaa palautetta.”

Tästä palautuu mieleen palautuu se, kuinka Felix ei taipunut rasistinen mökän edessä. Pari vuotta sitten sama öyhötys alkoi ketsuppimainoksen rodullistetusta esiintyjästä, mutta Felix selvisi siitä selkeänä voittajana vähintään moraalisesti, sekä todennäköisesti myös myynnin puolella

Ilmeisesti keskustelu tämän videon alla oli sen verran eloisaa, että  kaikki kommentit on poistettu ja kommentointimahdollisuus on estetty. Onko tämä keskustelun mahdottomaksi tekeminen sitten sitä sanam vapautta, jonka perään huudetaan?

Yritysten viestinnässä näkyvä muutos on osa isompaa muutosta. Vastuullisuudesta alkaa tulemaan monien kulutushyödykkeiden kohdalla jo ihan perusvaatimus. Se, saavutetaanko vastuullisuutta tai tavoitellaanko sitä riittävän pontevasti on sitten toinen kysymys – ja aina löytyy tietenkin petrattavaa.

Samoin oma kysymyksensä liittyy siihen, että kuinka meidän pitäisi suhtautua tähän yritysten hyvän tekemiseen. Hyväksymmekö, että toimintaa ei aja täysin pyyteettömät ja altruistiset tavoitteet, jos toiminta itsessään on kuitenkin hyödyllistä. Onko väärin, että esimerkiksi uusiutuvan energian ja ympäristöystävällisen(män) tekniikan saralla monet yritykset tekevät jo hyvää bisnestä, joka puolestaan tuo ympäristöystävällisempiä tuotteita ja ratkaisuja markkinoille. Olisiko maailma parempia paikka ilman tätä kehitystä?

Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion: "Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on 'Pieni pala suomalaisuutta'. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin. Näitä raaka-aineita on rahdattu meille muun muassa entisistä siirtomaista ehdoilla, jotka eivät täytä määritelmää 'reilu' millään muotoa." Lisää aiheesta täällä.
Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion:
”Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on ’Pieni pala suomalaisuutta’. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudummekasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin[…]Ei ole liioittelua sanoa, että nykyaikainen maailmankauppa toteutuu hyvinkin jälkikolonialistisessa rakenteessa, jossa kolonialismi on loppunut vain paperilla.”
Tämä huomio koskee tietenkin lähinnä kaikkia yrityksiä, jotka toimivat markkinoilla ja Fazer nyt vaan sattuu olemaan se markkinajohtaja Suomessa – kukkulan kuningas. Lisää aiheesta täällä.

Tämä yritysten yhteiskunnalliseen keskusteluun heittäytyminen tietenkin avaa oven laajemmalle yritysten toimintaan liittyvälle keskustelulla. Tämä tuo haasteita myös yrityksille itselleen.

Siinä, missä mainonnassa yritykset kykenevät kontrolloimaan viestiä, avoimessa keskustelussa tuo kontrolli on vähemmässä. Kun esimerkiksi Fazer näin ottaa kantaa edellä mainittujen esimerkkien muodossa vihapuheeseen ja yritysvastuuseen, voimme me yleisön edustajat toivoa avointa keskustelua myös sellaisista liiketoimintaan liittyvistä ongelmista, joista yritys ei itse aina välittäisi keskustella.

Itse uskon, että tulevaisuuden menestyjä yritykset ovat niitä, jotka kykenevät kohtaamaan myös itseään koskevat vaikeat kysymykset ja joilla riittää halua aidosti puuttua niihin ja pyrkiä ratkomaan moiset.

Olen tietenkin naiivi idealisti tämän ajatuksen kera, mutta se minulle sallittakoon.

 

 

 

Jaa tämä:

Ilmastonmuutos: onneksi suomalainen turve on puhdasta

Paitsi että ei ole ja meidänkin pitäisi muuttaa elämäntapojamme. Mukana myös huomiota poliitikkojen reaktioihin IPCC:n raporttiin liittyen.

Liha on heikkoa ja tilaisuus tekee varkaan, ja siksi meidän täytyy vaatia mahdottomia sekä poliitikoilta että yrityksiltä. Tämä inhimillistä käytöstä kuvaava, melko universaali huomio pätee myös ilmastonmuutoksen edellyttämiin toimiin ja vaatimuksiin.

Tämä palasi jäälleen mieleen, kun Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi odotetun ja pelätyn raporttinsa. Raportissa käsitelty teema, ilmastonmuutos on siitä hankala ongelma, että se on yhtä aikaa sekä absoluuttisen globaali että absoluuttisen tärkeä ihmiskunnan selviämisen kannalta. Eli jotain tarttis tehdä ja ihan oikeasti sekä ripeästi.

Samana päivänä, kun  IPCC julkaisi raporttinsa, lähestyi Bioenergia ry minua tiedotteella:

Maailman suurimman uusiutuvan energianlähteen rooli on merkittävä IPCC:n 1,5 asteen skenaarioissa. Bioenergian rooli kasvaa tulevina vuosikymmeninä useimmissa skenaarioissa.”

Turve-kampanjan kovia substanssiasioita käsiteltiin parin viikon ajan läpi aika laajalti mediassa ja mielipidepalstoilla. Kampanjan väitteitä kyseenalaistettiin ja suorastaan osoitettiin vääriksi. Kampanjan taustalla olevat tahot eivät kuitenkaan osallistuneet keskusteluun, eikä heillä ole juurikaan preesenssiä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Eli keskustelu oli lopulta sitä, että kriitikot kirjoittelivat lehtiin. Hasan & Partners -mainostoimiston ilmottauduttua kampanjan toteuttajaksi Markkinointi & Mainonta -lehdessä, alkoi toinen vaihe keskustellussa. Päästiin puhumaan paheksuntaa herättäneestä muodosta sen substanssin lisäksi.
Meidän vastamainos kommentoi Bioenergia ry:n Turve-kampanjaa, jonka kovia substanssiasioita käsiteltiin parin viikon ajan läpi aika laajalti mediassa ja mielipidepalstoilla. Kampanjan väitteitä kyseenalaistettiin ja suorastaan osoitettiin vääriksi. Kampanjan taustalla olevat tahot eivät kuitenkaan osallistuneet keskusteluun, eikä heillä ole juurikaan preesenssiä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Eli keskustelu oli lopulta sitä, että kriitikot kirjoittelivat lehtiin.
Hasan & Partners -mainostoimiston ilmoittauduttua kampanjan toteuttajaksi Markkinointi & Mainonta -lehdessä, alkoi toinen vaihe keskustellussa. Päästiin puhumaan paheksuntaa herättäneestä muodosta sen substanssin lisäksi.

Bioenergia ry muuten muistetaan viime vuonna pyörineestä, surullisen kuuluisasta Turveinfo-kampanjasta, jossa yhdistys ylisti tätä bioenergian tuotantomuotoa. Kuten Suomen luonnonsuojeluliiton Otto Bruun muistutti meitä:

”Globaalisti turvemaat ovat maailman suurin hiilivarasto. Ne sisältävät noin kolmasosan kaikesta maaperän hiilestä, vaikka turvemaita on vain kolme prosenttia maailman pinta-alasta. Paksut turvesuot ovat siis hyviä hiilivarastoja ja ne sitovat hiiltä ilmakehästä. Soiden ojittaminen metsätalouden, maatalouden ja turveteollisuuden tarpeisiin johtaa valtaviin päästöihin, jotka kiihdyttävät ilmastonmuutosta.

Polttoturpeella tuotetaan runsas neljä prosenttia Suomen energiasta, mutta turpeen hyödyntämisestä aiheutuu arviolta 10–15 prosenttia Suomen päästöistä. Tilastokeskuksen mukaan tämä arvio on pikemmin liian pieni kuin iso.”

Olin syyskuussa Ilmatieteenlaitoksella ilmastokoulutuksessa ja yksi asia, mitä meille koulutettaville teroitettiin, oli se, että kaikki bioenergia ei suinkaan ole hyväksi. Esimerkiksi turve ja palmuöljy ovat kaikkea muuta kuin hyviä tai kestäviä ratkaisuja.

Häiriköiden paparazzit saivat napattua kuvan pääministerin virka-asunnosta.
Häiriköiden paparazzit saivat napattua kuvan pääministerin virka-asunnosta.

Samana päivänä IPCC:n raportin ja Bioenergia ry:n tiedotteen kanssa ilmestyi Ylen uutinen siitä, että Etelä-Pohjanmaalla ollaan osoittamassa maakuntakaavassa turvetuotannolle 14 000 hehtaaria. Tuolta Pohjanmaan lakeuksilta muuten on kotoisin myös pääministeri Juha Sipilä (kesk), jonka piotalousmantra vaikuttaa vähemmän ja vähemmän uskottavalta kun hallitus nilkuttaa kohti kautensa loppua.

Mutta älkäämme hirttäytykö pelkästään pääministeriin. Ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (myöskin kesk.) kertoi olevansa järkyttynyt ilmastoraportin viestistä: ”Nyt puhutaan ihmiskunnan kohtalon kysymyksistä”, hän selitti. On mielestäni äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että mikäli IPCC:n rapsan viesti ja siihen liittyvät tutkimustulokset tulevat ympäristöministerille puskista ja yllätyksenä, on ministeri todella pihalla omasta hallinnonalastaan. Voikin kysyä, että onko ministeri oikeasti noin pihalla. Taas saa pohtia poliitikon kohdalla, että typerys vai valehtelija.

Tiilikainen myöskin kertoi, että ”Suomi on aktiivisin ja kunnianhimoisin ilmastopolitiikan maa kansainvälisesti”. Hanna Nikkanen huomautti, että näin ilmeisen valheellisia väittämiä olemme tottuneet kuulemaan presidentti Trumpin suusta. Kysymykseensä ”Miksi ympäristöministeri sitten sanoo niin?” Nikkanen vastaa väittämällä, että tuossa ministeri puhui omille kannattajilleen eikä silloin tosiasioilla ole niin väliksi.

Ja kun hallituksemme piotaloudesta puhutaan, niin elinkeinoministeri Mika Lintilä (edelleen kesk.) julistaa, että ”kestävällä pohjalla ollaan” vastauksena IPCC:n raportille. Lintilällä oli pokkaa julistaa näin, vaikka maailman tiedeyhteisö  ilmoitti juuri poikkeuksellisen yksimielisesti, että emme ole kestävällä pohjalla. Ja me suomalaiset olemme erityisen kestämättömällä pohjalla, koska tämä meidän elämäntapamme ja se, kuinka se on järjestetty ovat perustavalla tavalla kestämättömiä. Mutta ehkä nykyään ylös on alas ja kestämätön on kestävää, mistäs näitä voisi aina tietää.

Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö? Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.
Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö?
Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.

Muistakaamme kuitenkin, ettei tämä ole pelkästään keskustan ongelma. Kokoomus edistää yksityisautoilua minkä kykenee, haluaa lisää keskustatunneleita ja vannoo käsi raamatulla ikuisen kasvun varaan. Ikuinen kasvu on tietenkin ajatus, joka on erottamaton osa tätä meidän kapitalistista järjestystä, mutta en pidättelisi hengitystäni systeemikritiikkiä kykypuolueen suunnalta odotellessani.

Vihreät puolestaan eivät hyväksy ydinvoimaa, vaikka kaikessa ongelmallisuudessaan se puskisi vähemmän savua ilmakehään kuin mitä fossiiliset polttoaineet puskevat. Toisaalta eipä ydinvoimateollisuus edes tarvitse vastustamista, koska se ei kykene tuottamaan ensimmäistäkään toimivaa voimalaa.

Persut puolestaan tuntuvat käsittelevän kysymystä lähinnä maahanmuutto-ongelmana ja puheenjohtaja Jussi Halla-aho ehdotti ”sakkoveroja” ”pahimpien saastuttajien” tuotteille. Tiedämme tietenkin kaikki, että mikään ”kiinalle” suunnatu sakkovero ei menisi läpi WTO:ssa, mutta miksi moinen vero pitäisi yleensäkään rajata joidenkin ilkeiden ulkomaalaisten tuotantoon? Hiilivero vaan kaikelle tuotannolle. Tai kaikille maailman ihmisille yhteinen ja saman suuruinen hiilikiintiö, johon voi sitten ostaa lisää piikkiä joltain sellaiselta, joka on omaa kiintiötään valmis myymään. Tätä jälkimmäistä ehdotti ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lassi Linnanen.

Nää ihmiset ajattelevat näin joka päivä.
Nää ihmiset ajattelevat näin joka päivä.

Entäs demarit? Heidän näyttää lähinnä kauhistuttavan ajatus raskaan teollisuuden alas ajamisesta, vaikka sitä tässä oikeasti tarvittaisiin. Ja mitä ihmettä meidän pitäisi miettiä puheenjohtaja Antti Rinteen kolmen vuoden takaisesta lausunnosta?

”Hölmöä miettiä, mikä maan tai maapallon tila on sadan vuoden kuluttua. Meistä kumpikaan ei ole silloin enää elossa.” Ihan oikeasti?

Ehkä meidän ei tule tuudittautua ainakaan siihen ajatukseen, että poliitikot tekisivät järkeviä päätöksiä ihan kannustusta. Kun seuraava pääministeri on todennäköisesti joko Sipilä tai Rinne, niin kyllä tässä tarvitaan mökää kansalaisyhteiskunnalta ja paljon.

Eikä ongelma tietenkään ole pelkästään poliitikoissa tai etujärjestöissä. Kyllä meidän kuluttaja-kansalaisten pitäisi muuttaa tapojamme ihan henkilökohtaisestikin ja tämän sanominen ei ole pelkästään hippien yninää. Tähän loppuun voisi siteerata J.K. Paasikiveä ja todeta, että tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Meidän pitää ymmärtää, että se, mitä pidämme normaalina ja itsestään selvänä ei tule jatkumaan loputtomasti. Me voimme lähinnä vaikuttaa ainoastaan siihen, kuinka kaoottisesti tämä uusi normaali tulee osaksi elämäämme.

Jaa tämä: