Kulttuurihäirintä

Pieni pala Kolonialismia

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

Me suomalaiset koemme usein olevamme ulkopuo­lisia kolonialismin historiassa, syyttömiä moiseen toimintaan. Ehkä korkeintaan uhreja. Tämä ajatus saattaa olla monelle mieluinen, mutta se ei vastaa vallitsevaa todellisuutta. 

Suomen juhliessa satavuotista itsenäisyyttään vuonna 2017 Fazer ilmoitti sinisten suklaalevyjensä kääreissä levyjen olevan ”Pieni pala Suomea”. Tämä linjaus oli röyhkeä mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisim­mista suomalaisista tuotteista. 

Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalai­suuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialis­min kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakao­papuja. Tuo suomalaisuuden pienen palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, kovan työmoraalin ja vii­saan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka­-aineisiin. 

Ei ole liioittelua sanoa, että nykyaikainen maailmankauppa toteutuu ympäristössä, jossa kolonialismi on loppunut vain paperilla. 

Koska maailman markkinoihin liittyy moraalisesti ongel­mallisia elementtejä, ovat yritykset kehittäneet tapoja rea­goida näihin. Ongelmia häivytetään, ja niitä silotellaan. Toisinaan niitä pyritään myös korjaamaan. Puhutaan yritys­vastuusta. Yritysvastuu on kuitenkin itsessään epämääräinen käsite, ja sen toteutumisen arvioiminen on usein vaikeata, jopa mahdotonta.

”Yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat elämään yrityksen toi­minnan seurauksien kanssa. Tämä vaikeuttaa vastuukysymys­ten arvioimista”, määrittelee tuotantoketjuihin ja sosiaaliseen vastuuseen erikoistunut tutkijatohtori Nikodemus Solitander Hanken­-kauppakorkeakoulusta. 

”Globaaleissa tuotantoketjuissa yrityksen ja sen tuotan­non oheisvaikutuksien välissä on yhä enemmän erilaisia toi­mijoita. Tämä vaikeuttaa ymmärrystämme siitä, kuka on vas­tuussa ja kenelle. Tuotantoketjuissa vastuuvelvollisuus onkin kasvavassa määrin ulkoistettu. Ketjujen hallintaa esitellään niin monimutkaisena, että yksittäiset yritykset ja toimijat ovat vain osallisina siinä, eikä kukaan siten ole täysin vas­tuussa, jos ja kun jotain ei­-toivottua tapahtuu. Tätä voidaan kutsua eettisen välimatkan tuotannoksi.” 

Yritysvastuun kantaminen – tai ainakin puhe siitä – on kui­tenkin muuttunut hyvin arkiseksi osaksi yritystoimintaa. Tämän voi Solitanderin mukaan nähdä reaktiona yhtiöihin kohdistuneeseen kritiikkiin ja pyrkimyk­senä rajoittaa valtioiden puuttumista yritystoimintaan. 

”Ongelmana on, että yritysvastuujärjestelmät eivät suora­naisesti pyri muutokseen vaan ylläpitämään ja vahvistamaan olemassa olevia valtasuhteita.” 

Yhtiöiden oma yritysvastuuraportointi avaa laajemman kes­kustelun yritystoimintaan liittyvistä ongelmista ja vastuuky­symyksistä. Sertifikaateista saattaa kuitenkin tulla eettisen mielikuvituksemme raja ja ne voi­vat johtaa siihen, että yritysten työntekijät ja kuluttajat eivät lopulta osaa muuta kuin seurata sertifikaatteja. 

”Myönteisyys yritysvastuun ideaa kohtaan on helppo ymmärtää. Se ei haasta markkinalogiikkaa millään tavalla, ja sen perustana toimii ajatus siitä, että markkinoiden kautta voidaan korjata vakavien ihmisoikeusloukkausten ja ympä­ristöhaittojen kaltaisia ’markkinahäiriöitä’.” 

Markkinatoimijat ja yritykset näkevät Solitanderin mukaan itsensä loogisina ja amoraalisina toimijoina – toimi­joina moraalisen määrittelyn ulkopuolella. Moraalinen vastuu ja eettiset peruskysymykset lankeavat kuluttajalle. 

”Tämän ajatuksen mukaan maailma muuttuu parem­maksi ostos kerrallaan, kunhan kuluttajalla on riittävästi tie­toa siitä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu. Tämä on moder­nin kapitalismin perusajatuksia. Ongelmana on tietysti, että monikansalliset yritykset eivät itsekään hallitse tai tiedä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu, koska vastuu on ulkoistettu.” 

Olisi väärin kaataa kaikkea vastuuta maailman markkinoi­hin liittyvistä rakenteellisista ongelmista yksittäisten yhtiöi­den harteille. Esimerkiksi kaakaon tuotantoon liittyy paljon elementtejä, jotka ovat verrattomasti yksittäistä yhtiötä – jopa suuryhtiötä – suurempia. Silti yhtiöillä on vastuu kunnioit­taa ihmisoikeuksia toiminnassaan, kuten Finnwatchin tutkija Anu Kultalahti muistuttaa. 

”Kansainväliset, riippumattoman kolmannen osapuolen vastuullisuusserti­fioinnit ovat olleet keskeinen keino, jolla yritykset ovat voi­neet hallita ihmisoikeusriskejä monimutkaisissa globaaleissa toimitusketjuissa.” 

Kultalahden mukaan monet kansainväliset suuryhtiöt ovat kuitenkin lähteneet viime vuosina vesittämään riip­pumattomia sertifiointijärjestelmiä. Yhtiöt ovat luoneet ja ottaneet käyttöön omia vastuullisuusohjelmiaan ja näin saa­neet toimintaan liittyvän valvonnan ja määräysvallan omiin käsiinsä. Kehitys on ollut nähtävissä esimerkiksi kansainväli­sillä tee­, kahvi­ ja kaakaomarkkinoilla. 

Kultalahti kertoo esimerkin suklaasta. Vielä 2010­-luvun alussa näytti siltä, että vastuullisuussertifioidusta suklaasta voisi tulla Suomessa valtavirtaa. Kauppojen hyllyiltä löytyi laaja valikoima Maraboun Rainforest Alliance ­-sertifioituja suklaatuotteita, ja Fazer aloitti UTZ-­sertifioidun kaakaon ostot. 

Sittemmin sekä Maraboun omistava Mondelēz Interna­tional että Fazer ovat luopuneet ulkopuolisista sertifiointi­järjestelmistä. Yhtiöt pyytävät kuluttajia luottamaan toimin­tansa vastuullisuuteen. Ulkopuolisten tekemien sertifiointien puuttuessa kuluttajakansalaiset joutuvat pohtimaan, onko pukki luotettava kaalimaan vartija.

Jaa tämä:

Suomen suurin häkkikanala

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

Vierailu ruokakaupassa on arkirutiineista ehkä se arkisin. Kierros hyllyjen välissä tuttua reittiä seuraillen ja tuttujen tuotteiden lapioiminen ostoskoriin tai -kärryyn ei herätä suuria tunteita. Tilanne kuitenkin muuttuu, mikäli tuohon kokemukseen yhdistyy tieto siitä, minkälaisien prosessien kautta elintarvikkeet ovat kaupan hyllyille päätyneet.

Tuottajat ja kauppiaat eivät tosin tätä yhdistämistä kernaasti tee ja mediakin on ollut yllättävän varovainen näiden pisteiden yhdistelemisessä.

Vuonna 2006 joukko eläinoikeusaktivisteja astui kameroineen salaa broilerihalliin kuvaamaan. Aktivistit eivät odottanut löytävänsä mitään erityisen järkyttävää, eikä kuvillekaan ollut kovinkaan tarkasti mietitty käyttöä. Juuri kukaan ei tiennyt tästä pienen porukan tekemästä työstä yhtään mitään.

Lopulta kuvatut videot julkaistiin Yleisradion A-Studiossa marraskuussa 2007.

Seurasi yli kymmenen vuotta jatkunut julkinen keskustelu tuotantoeläinten oikeuksista, eikä keskustelulle näy loppua. Samalla kun aihetta käsitelleet toimittajat ovat olleet aidosti ja avoimesti järkyttyneitä näkemästään, media on kuitenkin jatkanut vanhoilla raiteilla: kuvia käsitellään lehdissä, joissa samoja eläimiä mainostetaan kuluttajille tyhjiöpakkauksissa, ja videoita esitellään kanavilla, joiden kokkiohjelmissa pihvi paistuu tuttuun tapaan.

Kristo Muurimaa, yksi broilerihallin kuvaajista, perustelee salakuvauksia ihmisten oikeudella tietoon.

”Eläinliikkeessä on aina ollut ajatus, että mikäli ihmiset tietäisivät, mitä tuotannossa tapahtuu, se johtaisi muutokseen. Ihmiset eivät tiedä, miltä eläintuotanto näyttää. Ja jos he tietävät, usein he haluavat sulkea silmänsä ja olla uskomatta”, Muurimaa sanoo.

Hänen mukaansa eläinoikeusliikkeellä oli ulkomailta peräisin olevaa kuvamateriaalia tuotantolaitoksilta. Se ei kuitenkaan tehonnut toivotulla tavalla. Yksi keino sulkea silmät oli väittää, että tällaista ei tapahdu Suomessa.

“Sen halusimme osoittaa vääräksi.”

Eläinoikeusaktivistit joutuvat tasapainottelemaan viestinnässään: liian karut kuvat voivat ajaa pois ahdistuneen yleisön ja siloiteltu kuvasto puolestaan menettää iskevyyttään. Tämän ohessa pitää miettiä, että kuuluuko vakava asia viestiä aina vakavasti, vai kannattaako ajoittain turvautua myös huumoriin.

”Olemme pitkään käyttäneet parodiaa. Parodialliset viestit eivät suoranaisesti viesti eläinten kärsimyksestä, vaan enemmänkin siitä, mikä siihen kärsimykseen johtaa ja ketkä sitä tekevät”, Muurimaa kertoo ja jatkaa: ”En varsinaisesti pidä ongelmana sitäkään, että eläinten kärsimyksistä viestitään tavalla, joka hyödyntää mustaa huumoria yksinkertaisesti siitä syystä, että aiheet saattavat olla niin vaikeita, että niitä käsiteltäessä huumori voi olla keino vapauttaa keskustelua.”

”Parodia saattaa puhutella tavalla, joka läpäisee sen suojamuurin, jonka ihminen nostaa kohdatessaan ahdistavaa ja asiapitoista viestintää.”

Toisinaan myös se, että normaalisti piilossa pysyvät kuvat yhdistetään arkisiin kokemuksiin tavalla, joka tekee niiden keskinäisen riippuvuussuhteen näkyväksi voi tarjota katsojalle uusia tapoja hahmottaa maailmaa. Kuten nyt vaikka sen, että ne pienissä kopperoissa koko elämänsä viettävät kanat ja kaupan hyllyltä löytyvät kananmunat ihan oikeasti liittyvät toisiinsa.

Kansakuntaa vuosien mittaan järkyttäneet kuvat on otettu paikoissa, joissa tuhannet ihmiset työskentelevät arkisten rutiinien parissa. Ne eivät esitä mitään poikkeuksellista vaan pääosin laillista eläintenpitoa. Kysymys on siitä, miten mikäkin normalisoituu ihmisille. On helpompaa kohdata kärsimys, joka on normalisoitunut.

”Tuottajillen kohdalla on kyse siitä, miten he eläimen näkevät. Jos eläimen ymmärtää tuotantovälineenä tai olentona, jonka kuuluukin elää niin, ei siinä tietenkään näe mitään erikoista. He menevät töihin samaan paikkaan, johon minä menen järkyttymään. Se on valtavan mielenkiintoinen asetelma”, Muurimaa toteaa ja sanoo tehneensä “tutkimusmatkoja normaaliin”.

Suomessa Lidl on luopunut häkkikananmunien myymisestä ja Kesko on jo aikaisemmin julkaissut ohjelman, jonka puitteissa se vähitellen luopuu niistä. S-ryhmä ei kuitenkaan moista ollut suunnitellut, vaikka eläinoikeusaktivistit ovat toistuvasti olleet siihen yhteydessä. 

Oikeutta eläimille -järjestö pyysi alkuvuodesta 2019 Häiriköt-päämajaa kuvallistamaan häkkikananmunien tuotantoon ja niiden myymiseen liittyvän ristiriidan. Järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joiden avulla Häiriköiden tekemä kuva oli tarkoitus julkaista Helsingin Sanomien etusivulla. Helsingin Sanomat kuitenkin kieltäytyi julkaisemasta selittävällä tekstillä varustettua Suomen suurin häkkikanala -kuvaa. Mitkään kuvaan tarjotut muutokset eivät kelvanneet lehdelle ja lopulta jouduttiin tekemään kokonaan uusi ilmoitus.

Koska kampanja ei kuitenkaan perustunut pelkästään mainokseen Hesarissa, päättivät jotkut aktivistit levittää Suomen suurin häkkikanala -julisteita S-ryhmän liikkeiden läheisyyteen ja näin saattaa kuvan kuluttajien nähtäville. Samalla Oikeutta eläimille -järjestö piti yllä keskusteluyhteyttä S-ryhmään. Suomen suurin häkkikanala -vastamainos levisi myös erityisesti sosiaalisessa mediassa laajalle.

Vajaa kolme kuukautta Suomen suurin häkkikanala -vastamainoksen julkaisemisen jälkeen S-ryhmä ilmoitti luopuvansa häkkikananmunista asteittain vuoteen 2026 mennessä. Hieman tämän jälkeen Siipikarjaliitto puolestaan ilmoitti alan investoivan yli 50 miljoonaa euroa ”vapaiden kanojen elinympäristöihin”. 

Tämä kehityssuunta on tietenkin ilahduttava, vaikka ajatus ”vapaasta tuotantoeläimestä” onkin itsessään oksymoroni.

Jaa tämä:

HÄIRIKÖT-PÄÄMAJAMUSEO

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

Tervetuloa Häiriköt-päämajamuseoon. Mistä ihmeestä tässä on kyse?

1960-luvulla avantgardistinen taiteilijaryhmä Kansainväliset situationistit julistivat meidän elävän yhteiskunnassa, jossa spektaakkeli muodostaa kapitalismin järjestyksen ja sen kiiltävän pinnan. Mainokset ovat yksi tämän spektaakkelin ilmenemismuodoista ja ne määrittävät pitkälle sen kuinka elämme, mitä kulutamme ja miltä näytämme. Mainokset eivät kerro meille pelkästään sitä, miten meidän tulee kuluttaa, vaan ne myös ohjaavat sitä, kuinka ajattelemme. Tästä huolimatta analyyttinen katse usein ohittaa mainokset.

Spektaakkeliyhteiskunta tarvitsee myös vastaspektaakkelia. Taiteen ja aktivismin rajapinnasta löytyvä kulttuurihäirintä on oiva keino tutkia yhteiskuntaamme, purkaa merkityksiä ja kiinnittää huomio epäkohtiin. Häiriköt haastavat valtakeskittymät esimerkiksi vastamainoksin, katutaiteella ja performanssein, luoden samalla vastaspektaakkelia.

Termi kulttuurihäirintä (culture­ jamming) on johdettu sodankäyntiin liittyvästä termistä radiohäirintä (­radio jamming). Radiohäirinnässä pyritään luomaan häiriötila viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille. Samoin kulttuurihäirintä luo häiriöitä sinne, missä niitä ei odoteta.

Häiriköt-päämaja on hanke, joka yhdistää taidetta, journalismia, tiedeviestintää ja aktivismia toisiinsa. Se löytyy netistä ja se löytyy kirjojen ja lehtien sivuilta, kaduilta sekä erilaisista keskustelutilaisuuksista. Nyt se löytyy myös museosta.

Häiriköt-päämaja tuottaa harkittuja häiriöitä. Olkoon vallankumouksemme naurava ja tanssiva.

Mutta miksi kulttuurihäirintää tarvitaan?

Kaupunkitila pyhitetään kaupallisuudelle. Julkinen tila muuttuu vähitellen puolijulkiseksi tilaksi – tilaksi, jota hallinnoivat yritykset. Katukuvaa koristavien valotaulujen ohella mainokset täyttävät ihmisten väliset viestintäkanavat. Yritysten lisäksi poliittiset puolueet ovat valinneet mainonnan tavakseen kommunikoida kansalaisille.

Häiriköt kyseenalaistavat tämän kehityksen ja kääntävät kritisoimiensa viestien merkitykset päälaelleen.

Me kaikki ymmärrämme, että toimiakseen demokratia tarvitsee valistuneita kansalaisia. Meidän kuluttajakansalaisten pitää nähdä kiiltävää pintaa syvemmälle ja tunnistaa yhteiskuntamme ongelmakohdat.

Häiriö ja kapina pelkästään kapinoimisen riemusta ei ole hirvittävän kiinnostava. Suhtaudumme kulttuurihäirintään hyvänä työkaluna ja tarjoamme meluisia puheenvuoroja järjen äänen puolesta, karnevalismin kaapuun verhottuina.

Häiriköt-päämajalle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Käsittelemme muun muassa finanssikriisiä, sukupuolirooleja, ihmisoikeuksia ja alkuperäiskansojen asemaa yhteiskunnassa. Puimme ilmastonmuutosta, demokratian kriisiä, kolonialismia, eläinoikeuk­sia ja ihmisten suhdetta planeettamme muihin eläinlajeihin.

Kulttuurihäirinnän protesti on muutakin kuin pelkkä ”Ei!”-huuto. Kulttuurihäirinnässä muoto ja sisältö kohtaavat toisensa siten, että jokin voi olla – ristiriitaisestikin – samaan aikaan asian puolesta ja vastaan. Julkisen tilan mainos­ähkyä vastustetaan mainostauluilla, mainoksia kritisoidaan vastamainoksilla ja viestintä voidaan typistää pelkästään brändeiksi (brändiparodioiksi) ja logoiksi (logoparodioiksi).

Kulttuurihäirintään yhdistetään usein luvaton toiminta, mutta se ei ole edellytys. Välillä rajoja ja sääntöjä on kuitenkin koeteltava, jopa rikottava, kun häiriköt tökkivät yhteiskunnan kipu­pisteitä. Häiriköt tekevät näkyväksi valtarakenteita ja avaavat meitä ympäröivän kuvaston piilo­merkityksiä. 

Kulttuurihäirintä ei lähtökohtaisesti tarjoa valmiita vastauksia tai tietä paratiisiin. Se peilaa yhteiskuntaamme kuin huvipuiston peilisali konsanaan. Häiriöillä ja provokaatioilla luodaan hetkiä ja paikkoja joissa voimme nähdä maailman toisin. Se on hyvä paikka tarkistaa suunta, ja tarvittaessa korjata sitä. Kulttuurihäirintä herättää meidät vaatimaan parempaa huomista.

Jaa tämä:

Rájágeassin ı Rajanveto

Mikkelin taidemuseon VUOSTÁ! VASTAAN! -näyttely 21.2–10.5.2020.

Syksyllä 2018 saamelainen taiteilija-aktivistiryhmä Suohpanterror ja ympäristöjärjestö Greenpeace järjestivät viikon ajan mielenilmauksia Saamenmaalla. Mielenilmauksilla vastustettiin teollisuuden tarpeisiin suunniteltua junarataa, niin sanottua Jäämeren rataa, joka johtaisi Rovaniemeltä Jäämeren rannalle. Valmistuessaan rata halkoisi saamelaisten maita, katkoisi porojen reitit ja toisi muassaan metsähakkuita sekä lisäisi teollisia hankkeita alueella.

Arktisen alueen teolliset hankkeet uhkaavat saamelaisten mahdollisuuksia jatkaa poronhoitoa ja oikeutta perinteisiin elinkeinoihin. Alueen herkkä luoto on myös erityisen altis laajoille tuhoille, jota hankkeet tuovat mukanaan.

”Mitä syitä tänne on jäädä, jos elämisen mahdollisuudet viedään?”, Jussa Seurujärvi Muddusjärven paliskunnasta ja Suomen saamelaisnuoret -järjestöstä kysyy.

”Haluamme elää täällä ja jatkaa kulttuuriamme. Jos ei ole elämän mahdollisuuksia, niin silloin kulttuurikin katoaa”, hän jatkaa.

Kaavailtu radan linjaus kulkisi myös Muddusjärven paliskunnan maiden halki ja tekisi poronhoidosta alueella käytännössä mahdotonta. Koko paliskunnan tulevaisuus on siis riippuvainen siitä, mitä ratahankkeelle käy.

Viikon aikana aktivistit, paliskuntien edustajat ja muut ratahankkeesta huolestuneet muodostivat kaavaillun ratalinjan varrelle punaisia linjoja, joilla viestittiin, että rata ei ole tervetullut. Muun muassa ”Meidän metsä, näpit irti” ja Ei Jäämeren rataa” -banderollit yhdessä punaistan aitatolppien kanssa muodostavat symbolisen sulun hankkeen reitille.

“Me vedämme rajan tulevaisuutemme takia. Me hoidamme tätä maata kestävästi, kuten olemme tehneet tuhansien vuosien ajan. Tämä on viesti Suomen hallitukselle: tätä rajaa ette ylitä ilman meidän suostumustamme”, Red Line -mielenosoitusten sarjan ideoinut Jenni Laiti linjasi.

Ensimmäiset punaiset linjat vedettiin Saamenmaan etelärajalla sekä läheisessä Vuotson kylässä.

Vuotso on sekä sijaintinsa että historiansa kautta luonnollinen paikka aloittaa ratahanketta vastustava kampanja – kylä sijaitsee Porttipahdan ja Lokan tekojärvet toisiinsa yhdistävän Vuotson kanavan rannalla. Tekojärvien alle jäi 1960-luvulla useita saamelaiskyliä, eikä tätä kohtaloa aiota hyväksyä Jäämeren radan kanssa.

”Koen jäämeren radan toistona. Vuonna 1955 alettiin puhua tekoaltaista ja silloin saamelaisia ei otettu mukaan suunnitelmiin, eikä heille kerrottu mitään tulevasta”, Petra Biret Magga-Vars saamelaiskäräjien hallituksesta kertoi. 

”Hakkuut ja kaivokset ovat jo nyt uhka. Ja rata on uusi uhka.”

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikion mukaan pohjoisen rooli on aina ollut se, että sieltä haetaan resursseja. Jäämeren rata on vain viimeisin, mutta myös ”räikein ja brutaalein” esimerkki tästä. 

”Ei meillä ole enää paikkaa paeta. Me vastustamme tätä hanketta yhdessä”, Sanila-Aikio linjasi.

Vuonna 2015 Suomi sai nuhteita YK:lta, koska metsähallituslakia uudistettaessa saamelaisia ei kuunneltu. YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien erityisraportoija Victoria Tauli-Corpuz ilmoitti olevansa huolissaan siitä, että Suomi ei kunnioittanut itse hyväksymäänsä alkuperäiskansajulistusta. Nämä nuhteet eivät ole ihan hirveästi näkyneet Suomen toimissa. 

Vuotsossa saamelaiskäräjien ensimmäisenä puheenjohtajana vuosina 1996-2008 toiminut Pekka Aikio oli samoilla linjoilla Magga-Varsin kanssa ja veti yhtäläisyysmerkkejä ratahankkeen ja tekojärvien välillä.

”Me olimme yksin tekojärviä vastaan. Nyt meidän ei tarvitse olla yksin”, Aikio sanoi ja viittasi muihin ratahanketta vastustaviin tahoihin.

Greenpeacen puolesta mielenosoituksiin osallistunut maajohtaja Sini Harkin mukaan ratahankkeessa ei myöskään ole kyse vain radasta tai olemassa olevasta tarpeesta.

”Jäämeren rata on oikeasti hanke, jonka puitteissa pyritään lisäämään alueen luonnonvarojen hyödyntämistä, eikä hanke ei ole ympäristön kannalta kestävää. Tulevina vuosikymmeninä meidän on käytettävä metsiämme viisaammin ja kestävämmin. Lapissa menee vuosisatoja että hakattu metsä kasvaa takaisin ja samalla metsälle olisi muutakin käyttöä.”

Ruotsista ja Suomesta Siperian kautta Kanadaan ulottuva pohjoinen metsäalue sitoo enemmän hiiltä kuin mitä on sitoutunut muihin maailman metsiin yhteensä. Ainoastaan valtameret sitovat enemmän hiiltä itseensä. Toisin kuin esimerkiksi trooppisissa metsissä, hidaskasvuisessa pohjoisessa metsässä hiiltä on sitoutunut paljon myös maaperään, jonka koneellinen metsän hakkuu paljastaa. Tämä altistaan maaperän sateelle, auringolle ja eroosiolle – joka puolestaan vapauttaa hiilen kiertoon ja vauhdittamaan ilmastonmuutosta.

Äärimmäisen hitaasti uusiutuvien hiilinielujen hakkaaminen samalla, kun Suomen pitäisi leikata päästöjä ja täyttää Pariisin sopimuksen tavoitteensa on erittäin ongelmallista. Monitieteellinen tutkimusyksikkö BIOS varoittaakin Suomen ilmastopolitiikka kriisissä -raportissaan, että ”metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen merkittävään kasvuun ja hautaa alleen kaikkien muiden sektoreiden tuottamat päästövähennykset”.

Suomen biotalousstrategian on kaavailtu rakentuvan vahvasti metsähakkuiden varaan.

”Erityisesti puun käyttöä lisäävän bioenergian ilmastohaitat ovat moninkertaiset hyötyihin nähden”, BIOSin katsauksessa todetaan.

Pohjois-Suomeen suunnitellut uudet sellutehtaat, joita varten Jäämeren rataakin kaavaillaan, eivät ole kestävällä pohjalla. Metsät voivat suojella meitä ilmastonmuutoksen vaikutuksilta, mutta vain, jos me suojelemme niitä.

Jaa tämä:

Moratoriadoaimmahat ı Moratoriotoimisto

Mikkelin taidemuseon VUOSTÁ! VASTAAN! -näyttely 21.2–10.5.2020.

”Ellos Deatnu!” (”Eläköön Teno”) kajahti kesällä 2017. 500 asukkaan utsjokelaiskylässä huusi 700 ihmistä, kansanliike oli syntynyt.

Vuonna 2017 astui voimaan joukko kalastusrajoituksia, jotka kohdistuivat saamelaisten perinteiseen lohenpyyntiin. Rajoitukset uhkasivat Tenon jokilaakson saamelaisten elämäntapaa, hyvinvointia ja alueen taloutta. Rajoitukset olivat myös ristiriidassa Suomen ja Norjan perustuslakien kanssa sekä kansainvälisen oikeuden vastaisia.

Tämä niin kutsuttu Tenon sopimus on nähty osana valtion laajempaa saamelaisten itsemääräämisoikeuden laiminlyövää linjaa. Esimerkiksi vuonna 2016 voimaan tullut metsähallituslaista poistettiin viime tingassa saamelaiskulttuurin heikentämiskielto. Suomen valtio ei myöskään ole ratifioinut vuonna 1989 allekirjoitettua YK:n alaisen Kansainvälisen työjärjestö ILO:n alkuperäiskansojen oikeuksia vahvistamaa ILO 169 -sopimusta.

Noin kuukausi ennen Ellos Deatnu! -liikkeen syntyä, oli Utsjoen rajanylityspaikan lähellä Tenojoessa olevalle Čearretsuolulle, eli Tiirasaarelle julistettu moratorio. 

Moratorio tarkoittaa lain täytäntöönpanon hidastusta tai määräaikaista lykkäystä. Moratorio mitätöi uudet Tenon kalastussäännöt saarta ympäröivällä vesi­alueella. Toimille ei ole valtiovallan siunausta.

Koska perinteisen poliittisen vaikuttamisen tavat eivät tuottaneet tulosta, kansalaisliike päätyi valitsemaan toimintatavakseen kansalaistottelemattomuuden. Moratorion julistettiin jatkuvan niin kauan kunnes epäkohta on korjattu ja sillä välin saameisten pyyntitavat ovat alueella sallittuja sekä saamelaisten tapaoikeuteen perustuvat säännöt ovat voimassa.

Kesällä 2018 perustettu Moratoriotoimisto on verkossa toimiva itsehallinnon neuvontapalvelu, joka tarjoaa dekolonialistisia ratkaisuja kolonialistisen vallan katkaisemiseksi. Se auttaa paikallisia yhteisöjä moratorioiden perustamisessa.

Toimisto jakaa maksutta ohjeita moratorion perustamisesta ja sen sivulta löytyy valmista materiaalia tulostettavaksi. Ensimmäisen, Tiirasaaren perustetun fyysisen moratorion lisäksi Saamenmaalle on julistettu useita moratorioita sekä Suomen, Ruotsin että Norjan alueella.

Samoihin aikoihin Ellos Deatnu! -liikkeen perustamisen kanssa, kesällä 2017 joukko saamelaisia rikkoi tarkoituksella kalastusääntöjä Tenon vesistössä ja ilmiantoi itse itsensä viranomaisille. Tästä seuranneen oikeudenkäynnin päätteeksi Lapin käräjäoikeus totesi keväällä 2019 saamelaisilla olevan oikeus kalastaa kotijoessaan. Käräjäoikeus totesi, että uudet kalastussäännöt rikkovat saamelaisten perusoikeuksia rajoittamalla kalastusoikeutta kohtuuttomasti.

Jaa tämä:

Suohpanterror

Mikkelin taidemuseon VUOSTÁ! VASTAAN! -näyttely 21.2–10.5.2020.

”Omalla nimellä ei täällä halua kukaan osallistua keskusteluun, sillä siitä tulee vain sanomista”, totesi taiteilija-aktivistiryhmä Suohpanterrorin nimettömänä pysytellyt jäsen. Sosiaaliseen mediaan alkoi vuonna 2012 levitä ryhmän mainos-, propaganda- ja popkuvastolla leikitteleviä kuvia, jotka siirsivät saamelaisten kohtaamat ongelmat ja vaikeudet suurelle yleisölle tuttuun kuvalliseen viitekehykseen. 

Suohpanterror toi yleisön verkkokalvoille ja aivonystyröihin tiedon konfliktista, josta monet konfliktin osapuolet eivät edes tienneet.

Oman lisänsä keskusteluun toi ryhmän päätös esiintyä nimettömänä. Ryhmän toiminta oli myös vaikea lokeroida: Oliko kyse aktivismista vai taiteesta? Kysymys toiminnan luonteesta on kuitenkin merkityksetön – on hyviä perusteita sanoa sen olevan yhtä aikaa sekä taidetta että aktivismia ja oikeastaan välitetty sanoma on lokerointia olennaisempaa.

Suomen ja suomalaisten suhde kolonialismiin on usein hyvin etäinen – korkeintaan Suomi entisenä alusmaana mielletään kolonialismin uhriksi. Huomaamatta jää kuitenkin se, että Pohjoismaissakin kansallisvaltiot ovat asettaneet alueen alkuperäiskansan, saamelaiset, hyvinkin alistettuun asemaan. Myös Suomen kaapista löytyy kolonialismin luuranko. 

Eikä kyse ole pelkästään historiallisesta luurangosta, vaan saamelaisten asema on edelleen vaikea. Suomi on ollut monin tavoin ongelmallinen siirtomaaisäntä. Ongelmien korjaaminen edellyttää kuitenkin ihan alkuun sitä, että kansalaiset tiedostavat niiden olemassa olon.

Osa Suohpanterrorin töistä liittyy saamelaisten sisäiseen keskusteluun, mutta valtaosa on suoraa kommentaaria valtaväestölle, erityisesti suomalaisille, ruotsalaisille ja norjalaisille. Yleisöä on löytynyt myös Pohjoismaiden ulkopuolelta, sillä alkuperäiskansojen asemassa ympäri maailmaa on usein samankaltaisuutta.

Teoksissa kulloinkin käytetty kieli valikoituu teoksen sisällön mukaan. Välillä mennään suomeksi, välillä saameksi, välillä ruotsiksi ja välillä englanniksi.

Käytetyn kielen lisäksi myös teosten aiheet vaihtelevat. Toistuvia teemoja ovat olleet muun muassa Jäämeren rata, kaivosteollisuus ja alkuperäiskansojen oikeudet. Kaiken ryhmän toiminnan taustalla oleva tavoite on säilyttää luonto, joka on myös saamelaisen kulttuurin säilymisen ennakkoehto.

Provosoivan kuvaston ohella ryhmä on myös tuottanut sarjan teoksia, jotka yhdistävät toisiinsa koulujen kielitunneilta tuttujen opetustaulujen konseptin ja luontokuvat. 

Jokaisen teoksen keskiössä on sana, joka ei käännyt sen enempää suomeksi kuin vaikka englanniksikaan. Näiden sanojen käännösten avulla myös kielitaidottomalle lukijalle avautuu yksittäistä sanaa laajempia näköaloja kulttuuriin ja sitä ympäröivään konfliktiin. Konfliktin sanasto nivoutuu ristiriitaisestikin kauniiseen ja koskemattomaan pohjoisen luontoon.

Suohpanterrorin räväkät propagandajulisteet synnyttivät uuden tavan käsitellä saamelaisten oikeuksia ja heidän asemaansa yhteiskunnassamme. 

Kuvasto herätti provokaatioillaan välittömästi huomiota ja pian sosiaalisen median ohella näitä kuvia ja tekijöiden kannaottoja alkoi näkymään perinteisemmässä mediassa. Samoin museoiden ovet aukenivat nopeasti, ja vuonna 2014 ryhmän teoksia nähtiin Rovaniemen taidemuseossa ja seuraavana vuonna vuorossa oli nykytaiteenmuseo Kiasma. Sittemmin tämä kapinakuvasto Saamenmaalta on ollut esillä ympäri maailmaa.

Jaa tämä:

Poistuuko katu katutaiteesta?

Jussi TwoSevenin näyttely taidemuseossa herätti pohtimaan katutaiteen ja taideinstitutioiden suhdetta sekä sitä, mikä katutaiteessa lopultatkin on merkityksellistä.

Minua pyydettiin puhumaan katutaiteesta ponnistavan Jussi TwoSevenin näyttelyn avajaisiin Kimmo Pyykkö -taidemuseoon. Tilaisuus tarjosi mainion mahdollisuuden pohtia katutaidetta ja sitä, mikä katutaiteesta tekee kiinnostavaa ja tuon kiinnostavan säilymistä museoympäristössä.

Oheinen teksti perustuu avajaisissa pitämääni puheeseen.

Jussi TwoSevenin R-O-A-R-sarjan teoksiin lisätyt tekstit viittaavat pääasiassa meidän luontosuhteeseemme. New Rules Please -teksti sopii kyllä hyvin myös pohdintoihin katutaiteen, yhteiskunnan ja taideinstituutioiden muuttunutta suhdetta.

2000-luvulla Suomessa on todistettu katutaiteen murrosta. Luvattomasta on tullut luvallista ja rappion estetiikasta on tullut gentrifikaation airut, suuren yleisön sekä median asenne taidemuotoa kohtaan on muuttunut totaalisesti.

Vuosituhannen vaihteen ilmapiiriä dominoi Helsingissä vuonna 1998 käynnistynyt Stop töhryille -hanke, jonka myötä kaupunki otti käyttöön nollatoleranssin katutaidetta kohtaan. Vartijat vartioivat ja siivousfirmat poistivat väriä seinistä vaikka pyhäpäivinä, ja veronmaksajat maksoivat laskut. Toinen maksupuolelle jäänyt porukka olivat maalarit, joista monet saivat massiivisia korvausvaatimuksia ja jotka myös maksoivat hyvinvoinnillaan vartijoiden kohtuuttoman voiman käytön.

Vuosikymmenen jatkunut hanke kuopattiin vuonna 2008. Harva jäi kaipaamaan.

Tietenkään Helsinki ei ole koko Suomi ja samaan aikaan eri puolilla maata viranomaiset, virkamiehet ja poliitikot osoittivat myös tyystin erilaisia näkemyksiä. Esimerkiksi Jyväskylässä tunnelmat olivat läpi tuon ajan hyvin erilaiset ja kaupungista löytyy yhä siivoukselta selvinneitä 1990-luvun maalauksia.

Avajaissa monet vieraat ihastelivat teoksia ja samalla mainitsivat, että ne ovat upeampia ja ”täysin eri asia” kuin ”tägit ja töhryt”. Kuitenkin Jussi TwoSevenin teoksiin usein sisältyvä 27-merkki on tägi-estetiikkaa mitä puhtaimmillaan. Kun tämän hahmottaa, pääseekin pohtimaan sitä, että edellyttääkö esteetiikan arvostaminen sitä, että ymmärtää ja/tai hyväksyy välitetyn viestin.
All Is One -näyttelyn kaltaiset näyttelyt saattavat antaa katutaiteeseen perehtymättömälle yleisölle ensi kertaa mahdollisuuden kohdata katutaide ilman negatiivista filtteriä itsen ja taiteen välissä. Tämä saattaa olla arvo itsessään.
KUVA: Travel Diary: Brighton

Samalla, kun vartijat juoksivat maalarien perässä, suurelle yleisölle viestittiin konfliktista. Sääntöjä rikkoneet taiteilijat esitettiin usein vaarana yhteiskuntarauhalle. Ihmiset ymmärrettävästi usein reagoivat itselleen vieraisiin asioihin sen mukaan, miten heidän kehotetaan niihin reagoida.

Monille jokaisesta graffitista, tägistä tai sabluunatyöstä tuli merkki vaarasta ja rappiosta.

Läpi tämän vastakkainasettelujen ajan osa katutaiteilijoista kuitenkin piti tämän ala-, tai jopa vastakulttuurin hengissä. He maalasivat vastoin omaa etuaan ja samalla he esittivät haasteen yhteiskunnalle.

Tämän esitetyn haasteen voin nähdä hyvinkin poliittisena, vaikka maalaajat eivät itse sitä sellaiseksi olisi mieltäneetkään: Luvaton katutaide haastaa yhteiskunnan konventiot siitä, kuka saa määrittää julkisen tilan estetiikan. Määräävätkö ainoastaan kaupunkisuunnittelijat, rakennusliikkeet ja mainostajat sen, mitä me näemme yhteisissä tiloissa vai voiko tuota valtaa jakaa laajemmalle?

Se, että katutaide on viime vuosina uinut osaksi julkista luvallista taidetta on merkki siitä, että taiteella voi muuttaa maailmaa. Luvattoman katutaiteen kulttuuria ylläpitäneet henkilöt onnistuivat muuttamaan sen, kuinka yhteiskuntamme suhtautuu asukkaiden käden jälkeen julkisessa tilassa.

Tämä ei ole pieni saavutus.

Myös luvallinen katutaide saattaa herättää keskustelua ja jopa kohua. Vuonna 2018 Tukholmassa kauhisteltiin varsin taitavasti maalattua, jättimäistä penistä. Pippelien lisäksi Carolina Falkholt on maalannut talojen seiniin myös naisten genitaaleja, mutta hieman yllättäen ne eivät ole herättäneet samanlaista vastustusta ja skandaaleja kuin hänen maalaamat penikset. Useimmiten luvalliset isot muraalit ovat varsin säyseitä ja siveitä, mutta Falkholtin teoksen tilasi rakennuksen omistava taidesäätiö, joten tällä kertaa tilaaja tykkäsi hieman räväkämmästä menosta. Toki tämä myös maalattiin piiloon pian, sillä kansa raivosi.

Samalla, kun kansalaiset ovat ilakoineet kerrostalojen päätyjä ja alikulkukäytäviä koristavia maalauksia, ovat monet – ihan perustellusti – kyseenalaistaneet noiden teosten ansiot. Useimmiten luvallisten teosten sisältö rajoittuu estetiikkaan, dekoratiivisuuteen tai maalaajan omaan nimeen.

Myös taidemaailma on herännyt. Katutaiteen juuret ovat syvällä historiassa, mutta silti sitä on nähty varsin harvakseltaan institutionaalisen taiteen perinteisillä esiintymisalueilla. Samoin, kun historian heiluri heilahti nollatoleranssista jättiäismuraaleihin, niin myös museot ovat heränneet viime vuosina katutaiteelle. Ensimmäisenä Suomessa aktivoitui Porin taidemuseo vuonna 2012 ja sitä ovat seuranneet muun muassa Vantaan taidemuseo Artsi, Keravan taidemuseo Sinkka ja Helsingin taidemuseo HAM.

Katutaiteen muuttuessa luvalliseksi on kuitenkin hyvä huomata muutoksen ulottuvan merkittävästi pintaa syvemmälle. Luvattoman katutaiteen eri muodot voi perustellusti määritellä jäljeksi luvattomasta performanssista. Näin katsottuna maalaustapahtuma on itsessään se tärkein taideteos ja värikäs maali seinässä on lähinnä dokumentaatio tuosta performanssista.

Voiko töhry olla kaunis? Miksi tägi kirjoitetaan? Mikä oikeastaan on se keskeinen asia luvattomassa katutaiteessa. Ruotsalainen Dwane on maalannut yli 30 vuoden ajan ja hänen mielestä ei ole järkeä kuvata graffitia, sillä se on dokumentaation dokumentoimista. Hänelle itse teos on se maalausprosessi ja seinän pintaan jäänyt väri on tuon maalausperformanssin dokumentaatio.

Siirtymä kaduilta valkoiseen kuutioon ei olekaan vaivaton. Jos luvattoman graffitin tärkein sisältö löytyy juurikin teoksen luvattomuudesta, niin mitä jää jäljelle, kun se siirretään museoon? Ei välttämättä mitään taiteeksi määriteltävää, ja museon seinään luvan kanssa maalattu graffiti voi olla pelkästään graffitin muotoinen värikäs kuva vailla sisältöä.

Onneksi monet katutaiteen parissa uransa aloittaneet taiteilijat ovat löytäneet uusia tapoja työskennellä ja uusia viestejä välitettäväksi.

Yksi onnistuneen siirtymän kadulta museoon tehneistä kotimaisista taiteilijoista on sabluunoiden avulla työskentelevä Jussi TwoSeven. Uransa alkuvaiheessa, 2010-luvun taitteessa TwoSeven keskittyi ubaanin kuvaston maalaamiseen. Hänen teoksiin päätyi kuvia paikoista, joissa voisi hyvinkin nähdä katutaidetta – kuvat siis enemmänkin kommentoivat katutaidekulttuuria kuin edustivat sitä.

Vuonna 2014 Taidekeskus Salmelasta astui uudistunut TwoSeven. Tutulla sabluunatekniikalla toteutetut suuret kuvat eläimistä poikkesivat totutusta. Eläimet eivät ole tavanomaisin aihe urbaaniksi koetussa katutaiteessa ja tämä totutun ja uuden välinen jännitteinen suhde, jopa ristiriita, onkin yksi niistä kiinnostavammista asioista, joita olemme nähneet kotimaisessa katutaiteesta ponnistavassa taiteessa. Tiukan katsekontaktin yleisöön ottavat eläimet haastavat miettimään omaa luontosuhdetta.

Kimmo Pyykkö -taidemuseon All Is One -näyttelyssään TwoSeven jatkaa tuota luontosuhteemme käsittelyä. Näyttelyn teoksiin on nyt ilmestynyt myös tekstejä, jotka korostavat sitä ristiriitaa, joka hänen aikaisempiinkin eläinaiheisiin teoksiinsa sisältyy. Samoin ristiriita piirtyy teosten välille. Eläinaiheiden lisäksi TwoSeven on palannut jälleen urbaanin kuvaston pariin ja näyttelyssä luonto ja kaupunkitila kohtaavat toisensa.

Teoksillaan taiteilija kysyy, mikä on luonnon asema yhteiskunnassamme, mutta jättää vastaamatta tähän kysymykseen. Vastauksen etsiminen jää katsojan vastuulle.

Systeemikö mätä? Jussi TwoSeven toteaa kapitalismin käyvän liian kalliiksi planeetallemme. Tähän huomioon on helppo yhtyä.

Mutta mikä katutaiteessa kiinnostaa taidemaailmaa ja museoita? Uskoisin, että yksi kiinnostava osa sitä on tietty raakuus, alkuvoimaisuus ja silottelemattomuus. Onnistuessaan taiteilija voi siirtää osan näistä myös museoon. Tässä kuitenkin piilee myös vaara.

Samalla kun siis nautimme jättiläismäisistä muraaleista ja katutaiteesta ponnistavista näyttelyistä, kannattaa jättää tilaa myös sille kulttuurille, josta teokset ponnistavat ja ammentavat. Se on tärkeää, sillä muuten on olemassa vaara siitä, että syleilemme koko kulttuurin hengiltä.

Jussi TwoSeven: All Is One. Kimmo Pyykkö -taidemuseossa 17.5. asti.

Jaa tämä:

“Tämä otsikko voi vaarantaa sinun ja läheistesi hyvinvoinnin.”

Uutiset ruoka-aineiden terveysvaikutteista voivat olla samaan aikaan tosia ja merkityksettömiä. Hyvä journalismi kertoo lukijalleen välitetyn tiedon merkityksellisyydestä, mutta toisinaan tämä jää pelotteluotsikoiden ja kohu-uutisten jalkoihin.

Riisissä on arseenia ja perunoissa glykoalkaloideja. Muroissa on glyfosaattia, juomavedessä mikromuovia. Aspartaami muuttuu elimistössä formaldehydiksi.

Terveysjournalistina velvollisuuteni on paljastaa lukijoille, jos heidän lautasillaan piilee vaara. Ikävä kyllä erilaisista myrkyistä on turhan helppoa kirjoittaa pelotteluotsikoita, joissa unohdetaan vaaran mittakaava. Kaikki yllä luetellut väitteet ovat totta, mutta silti mikään niistä ei vaadi yksittäiseltä ihmiseltä elintapamuutoksia. Niihin liittyvät riskit ovat vähäisiä tai olemattomia.

Vastaavasti yksittäisistä vitamiineista ja elintarvikkeista syntyy kätevästi uutisia: ”Puolet suomalaisista saa liian vähän tätä vitamiinia”, ”Tässä on uusi suomalainen superfood”, ”Tämä tuttu öljy torjuu sydänsairauksia”.

MUISTA NÄMÄ NELJÄ SEIKKAA LUKIESSASI TERVEYSJOURNALISMIA:
1. Terveyskansalaisuus on pelkkä harrastus
Terveysvalistukseen sisältyy oletus, että kaikki haluavat käyttää elämänsä täydellisen terveyden tavoittelemiseen. Terveys ei ole kuitenkaan mikään pyhä ihmisarvon mittari. Elämässä on muitakin tärkeitä asioita. Kukin voi harrastaa terveyttä sen verran kuin haluaa.
2. Elintavat ovat kokonaisuus
Älä anna terveysvaroitusten ja -intoilujen harhauttaa. Terveelliset elintavat eivät perustu pakkomielteiselle yksityiskohtien säätämiselle vaan itseä miellyttävälle kokonaisuudelle, jossa kaikki ei ole puhdaspiirteistä ja pilkuntarkkaa.
3. Usein paras tieto löytyy suomalaisilta terveysviranomaisilta
Viranomaisiin uskominen on suorastaan radikaalia tänä halvan populismin aikana. Suomalaisten ja eurooppalaisten terveysvirastojen tuottamaa tietoa ei arvosteta tarpeeksi luultavasti siksi, että se on tylsää. Se on tylsää, koska se on luotettavaa. Kriittinen lukija saa yllättyä iloisesti Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL:n ja Euroopan elintarviketurvallisuusvirasto EFSA:n ankeiden raporttien äärellä.
4. Pelkkä ilmainen journalismi ei ole kestävää
Terveysbisnes kasvaa kasvamistaan, ja netti on täynnä epäjournalistisia hyvinvointiblogeja. Tarve hyvälle, kriittiselle terveysjournalismille on suuri. Lehdistön resurssit ovat kuitenkin vähissä. Yksi tapa tukea hyvää journalismia on hyväksyä se, että jutuista pitää vähän maksaakin. Näin kuluttaja voi omalta osaltaan hidastaa lehdistön lipumista kohti klikkijournalismia ja sisältömarkkinointia.

Terveyttä edistääkseen lukijan ei tarvitsisi oikeasti miettiä flavonoideja eikä tyrnimarjoja. Useimmat lehdistön tarjoamat vinkit sulavat olemattomiin, kun ne asetetaan ihmiselämän mittakaavaan. Yksittäisten ravintoaineiden tai elintarvikkeiden korostaminen terveyspalstoilla sotii terveellistä ruokasuhdetta vastaan. Ruokavalio on aina kokonaisuus.

Viralliset ravitsemussuositukset, kuten monet muutkin ohjeet, pysyvät liki identtisinä vuosikymmenestä toiseen. Tämä ei johdu siitä, että viranomaiset olisivat pudonneet kehityksen kelkasta. Ketään tässä maailmassa ei nimittäin kiinnosta terveystieto niin intohimoisesti kuin Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL:n nörttejä. Meillä vain on jo olemassa valtavasti hyvää tietoa terveellisistä elintavoista. Joku rottakoe tai opinnäytetyö ei sitä mullista.

Terveysjournalistien kannalta tilanne on hankala, sillä lukijoita kiinnostaa eniten uusi ja yllättävä tieto. Kun sitä ei ole tarjolla, uutisiksi täytyy kelpuuttaa kaikenlaista vähäpätöistä silppua.

Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri Ulla Järvi on seurannut vuosia terveysviestinnän kehitystä. Hän laati väitöskirjansakin 2000-luvun terveysjournalismista. Otin Järveen yhteyttä ja kysyin, miltä osin terveysjournalismi saattaa olla lukijalle haitallista. 

Yhtenä perusongelmana Järvi nostaa esiin lukijaa kontrolloivan tyylin:

”Käskymuotoisesta terveysjournalismista tulevat mieleen koulun liikuntatunnit ja tamburiinit. Mutta onko median tamburiini sellainen, että se voi nostaa ihmisen ylös sohvalta? Oikeasti käskyttäminen aiheuttaa vastareaktion. Siitä seuraa terveysahdistusta.”

On helppoa uskoa, että Järven mainitsema ”tamburiini” tosiaan ennemmin vaikeuttaa kuin helpottaa terveellisen elintavan ylläpitämistä. Käskyttävä tyyli ruokkii sosiaalipsykologisen tutkimuksen perusteella ulkoista motivaatiota. Se ei ole kestävää.

Pitkäaikaiset, terveyttä edistävät elintapamuutokset onnistuvat parhaiten, jos niitä kannattelee sisäinen motivaatio. Journalistina en voi kuitenkaan tarjota sellaista lukijalle. Voin vain väistyä syrjään ja tyytyä tiedonvälittäjän rooliin.

Lehdistön ansaintamallikin tuo terveysjournalismiin ongelmia. Terveysartikkelien kysyntä kasvaa, mutta samalla vakituisten työntekijöiden määrä toimituksissa vähenee:

”Jos nettideskissä toimittajan pitää tehdä yksitoista juttua vuorossa, siinä ei ehdi haastattelemaan tutkijaa. Tämä on ongelma, josta ei puhuta tarpeeksi. Toimittajia irtisanottaessa väitetään, että samalla kehitetään uusia työmuotoja ja tehokkuus lisääntyy. Ajatteleminen ei kuitenkaan lisäänny”, Järvi huomauttaa.

Klikkijournalismikin on seurausta ansaintamallin ongelmista. Otsikon täytyy koukuttaa, ja houkutus totuuden vääristelemiseen on suuri. Terveysjournalismissa täkynä voi toimia ohje tai varoitus, joka tieteellisestä asiayhteydestään irrotettuna vaikuttaa merkittävämmältä kuin onkaan.

Liioiteltujen otsikoiden ikävänä sivutuotteenaan lukijan huomio kiinnittyy asioihin, joilla ei ole oikeasti terveyden kannalta arvoa. Pidän tätä vampirismina. Koska mediat tulvivat terveystietoa, ja ihminen ei voi venyä kaikkeen, jokainen vääristelty tiedonmurunen on lisähaaste elämänhallinnalle. Käytännössä mediayritykset varastavat lukijoilta terveyttä ja muuntavat sen rahaksi.

Terveyden ihannoinnin alle kätkeytyy julma poliittinen viesti: Vain osa ihmisistä on kunnollisia terveyskansalaisia, jotka työstävät itseään ja ostavat tarkoin valikoituja hyvinvointituotteita. Lifestyle-juttujen äärellä lukijat pääsevät haaveilemaan täydellisten ihmisten superterveestä elämästä.

Järven mukaan tällainen itseään kontrolloiva kansalaisen ihannetyyppi ei ole kelvollinen esikuva useimmille ihmisille:

”Kontrolloivaan tapaan puhua terveydestä ja sairauksista ei mahdu ajatus elämän hauraudesta. Kaikkihan me kuolemme joskus. Jos ihmisellä ei ole motivaatiota harrastaa vaikka triathlonia, ehkä hän ehtii viettämään enemmän aikaa lastensa kanssa. Terveys ei ole ainoa arvo.”

Onko tästä sitten malliksi kaikille ja jokaiselle? Ei välttämättä, vaikka on tietenkin hienoa, mikäli Stubb itse viihtyy ja pysyy reippaana.

Terveysvinkkien toitottamisesta on vain pieni askel kovapintaiseen maailmankuvaan, jossa ihmisen pitää ansaita hoitonsa. Jos kerran Alexander Stubb käy heti aamusta lenkillä, miksi ei lukijakin kävisi? Siinä maailmassa ylipainoinen, köyhä tai mielenterveyshäiriöstä kärsivä kansalainen on puutteellinen, jopa moraaliton.

Joogaisi. Laihduttaisi. Söisi tyrnimarjoja.

Järven mielestä olisi arvokasta, jos terveysjournalismissa uskallettaisiin tarttua nykyistä enemmän yhteiskunnallisiin aiheisiin:

”Suomessa koulutus ja tulot vaikuttavat terveyteen niin paljon, että kahden miehen eliniänodotteessa voi olla kymmenen vuoden ero. Kaipaan terveysjournalismia, jossa puhuttaisiin rahasta ja luokkaeroista. Terveys on aina myös terveyspolitiikkaa. Se on kuntienkin suurin yksittäinen menoluokka.”

Lukijoiden etua palvelevassa terveysjournalismissa tulisi siis huomioida tieteellisen tiedon lisäksi tekstin sävy, median sisäiset ongelmat, tarinoihin kätkeytyvät poliittiset piiloviestit sekä yhteiskunnan taloudelliset realiteetit. Niin kauan kuin tämä ei säännönmukaisesti toteudu, lukijan kannattaa suhtautua terveyslööppeihin varautuneesti. Jokaisen viereen saisi lätkäistä varoitustarran: ”Tämä otsikko voi vaarantaa sinun ja läheistesi hyvinvoinnin”.

Jaa tämä:

Elovena vaihtaa taas vaatteita

Ilmoitus Elovena-tytön vaatteiden vaihdosta herätti tunteita. Media kohisi ja sosiaalisessa mediassa kommentoitiin niin kuin siellä on tapana: pitkää päätyyn ja täysiä perään. Tämä onkin hyvä hetki miettiä Elovenan tarinaa ja siihen liittyviä merkityksiä. 

Raisio muuttaa Elovena-tytön (pahoittelut tytöttelystä, firman käyttämä termi) asun. Jatkossa ikoninen hahmo näyttää sinisessä mekossaan lähinnä asiallisesti pukeutuneelta toimistotyöntekijältä ja agraari-Suomesta muistuttaa ainoastaan kainalossa pysyvä viljalyhde.

Kuten odottaa saattoi, asun vaihtumista on pahoiteltu ja vedottu siihen, että ”asioiden voisi antaa olla niin kuin ne ovat olleet”. Harva kuitenkaan muistaa, että Viipuri-lähtöisen Elovena-tytön päällä oli alkujaan aito, karjalainen kansallispuku. Sotien jälkeen Karjalan evakoihin kuitenkin suhtauduttiin penseästi ja kaurahiutalepaketin puku haluttiin etäännyttää moisista negatiivisista ajatuksista. Hiuksetkin piti saada vaaleammiksi.

Tässäpä vierekkäin kaksi viimeisintä versiota Elovena-tytöstä. On näitä muitakin ollut.

Nykyään Elovena-paketissa näkyvä kansallispuku ei oikeasti ole kansallispuku vaan kansallispuvun näköinen fantasia-asu. Toki tämä fantasia on edustanut monille sitä aitoa ja oikeaa asiaa.

Saattaisin kuvitella, että taannoinen päätös pukea Elovena-tyttö feikkikansallispukuun on perustunut riskien minimoimiseen. Fantasiapuvun kanssa ei ole vaaraa siitä, että tulisi jotain maan sisäistä kärhämää ja antipatioita jotain tiettyä aluetta ja sen kansallispukua kohtaan.

Kuin kaksi marjaa. Vuonna 2015 Leinonen maalasi oheisen version Elovena-tytöstä. Tämähän on eleettömässä sinisyydessään oikeastaan samoilla linjoilla uusimman Elovena-vaatetuksen kanssa.

Elovenan 95-vuotias historia on lähes yhtä pitkä kuin itsenäisen Suomen ja tuotetta onkin markkinoitu pitkään kansallisromanttisella ajatuksella suomalaisuudesta. Tämä on sikäli sopivaa, että tuota tarinaa kansakunnasta on tehty vahvan visuaalisen viestinnän avulla. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa monet taiteilijatkin osallistuivat kansallistunteen nostattamiseen ja suomalaisuuden myytin rakentamiseen. Tähän maaperään vuonna 1925 perustettu Elovena upposi hyvin.

Oletteko muuten panneet merkille, että Elovena-tytön ääriviivat mukailevat Suomen kartan, eli Suomi-neidon, ääriviivoja? Jatkossa tosin tämäkin menee, kun vilkuttaminen loppuu. Elovena-tytön myötä rakentuva kuva suomalaisuudesta on tietenkin ongelmallinen: eivät kaikki suomalaiset ole vaaleatukkaisia ja hahmo on saanut osakseen myös kritiikkiä juurikin tarjoamansa yksipuolisen ihmiskuvan takia.

Vaikka Elovena-tyttö on pukuaan myöden keinotekoinen, hän edustaa monille jotain hienoa, joskin epämääräistä ajatusta suomalaisuudesta. Muutokset tähän tietenkin ymmärrettävästi herättävät tunteita varsinkin jos aihe on ns. sydämen asia itselle.

Taiteilija Jani Leinonen on tullut tunnetuksi teoksistaan, joissa hän on käsitellyt suomalaisuuden muuttuvia muotoja ja kasvoja Elovena-paketin kautta. Leinonen on siis maalannut Elovena-tytölle erilaisia vaatteita ja esimerkiksi vaihtanut hänen etnistä taustaansa.

Raisio on – varmasti ihan ymmärrettävästi – ollut hieman nyreä näitä teoksia kohtaan. Harmistumisen sijaan yrityksessä oltaisiin tietysti ilakoida siitä, että oma brändi on muuttunut niin ikoniseksi, että se voidaan valjastaa kansakunnan peiliksi. Haastattelin Leinosta tästä aiheesta ensimmäisen kerran jo reilu vuosikymmen sitten.

”Raision tulkinta suomalaisesta neidosta on ihan fine, mutta ei se ole koko totuus ja ongelma on juuri siinä, että Raision mielestä kaikki muut tulkinnat ovat vääriä. Taiteilijan tehtävä on antaa kuville muita merkityksiä.”

Vaikka Raisio tuolloin uhkaili taiteilijaa oikeustoimilla, kyseenalaisti Leinonen yhtiön oikeuden määrittää kuvastostaan ja kuvastollaan käydyn keskustelu.

”Mainokset lainaavat jatkuvasti elementtejä ympäröivästä maailmasta, jolloin ne muuttuvatkin sitten mainostajan omaisuudeksi. Mielestäni yhteiskunnan pitäisi saada lainata jotain takaisin mainoksista. Kuvia ja symboleja lainatessaan yritykset yksityistävät merkityksiä. Ja väittävät sitten että niillä on vain yrityksen itsensä tiukasti määrittelemä merkitys. Lain avulla pystytään yksityistämään kuva yhdelle omistajalle, ja se on mielestäni tekijänoikeuksien ja tuotemerkkien ongelma.”

Taiteilija Jani Leinonen on vuosien ajan pukenut maalipensselillä Elovena-tytön uusiin vaatteisiin ja aatteisiin. Leinosen teokset ovat tuoneet monipuolisuutta siihen, minkä näemme suomalaisuutena. Kuvan mallina toimi saamelaisaktivisti Jenni Laiti.

Me Häiriköt-päämajassakin olemme osallistuneet tähän Elovenan kautta käytyyn keskusteluun suomalaisuudesta. Pyysin Jania maalaamaan yhteen Elovena-pakettiin saamalaisaktivisti-taiteilija Jenni Laitin kuvan. Myös Laiti on suomalainen, mutta hänen edustamansa suomalaisuus ei putoa siihen kaikista latteimpaan määritelmään suomalaisuudesta.

”En koe olevani suomalainen”, Jenni puuskahti, kun ehdotin häntä suomalaisuuden yksiksi kasvoiksi. 

”Minulla on Suomen passi ja olen Suomen kansalainen, mutta kuulun Saamen kansaan. Juridinen kansalaisuus ei kuitenkaan määritä identiteettiäni. Mikäli Saamenmaa olisi valtio, voisin olla saamelainen sekä identiteetiltäni että kansalaisuudeltani”, Laiti jatkoi.

Tämän ristiriidan esiin nostaminen oli tietenkin teoksen tarkoitus alkujaankin. Leinosen maalaamassa teoksessa Laiti on pukeutunut mustaan gáktiin, saamenpukuun.

”Kaavoitus ja kaikki perinteiset osat on samoja, materiaalit vain uusia ja samaa väriä. Musta on vähän käytetty väri nykypäivänä gákteissä, koska se viittaa kristilliseen värisymboliikkaan ja surupukuun. Entisaikaan musta verka myös oli köyhien verka. Myöhemmin käyttäessäni gáktia siihen on tullut enemmän merkityksiä. Sekä värinsä että materiaalinsa puolesta se symbolisoi surua. Mielenkiintoinen yksityiskohta on nurinpäin oleva hulpa, helman alin osa. Perinteisesti nurinpäin olevilla vaatteilla on voitu laittaa piruja liikkeelle ja tehdä muita noituuksia. Taikka sitten protestoida julkisissa tilaisuuksissa.”

Tarkoittaako tämä Raision päätös poistaa viittaukset kansallispukuun Elovena-tytön vaatteista sitä, että jatkossa emme kykene käymään suomalaisuuteen liittyvää keskustelua sen kautta? Ehkä Leinonen ennakoi tätä jo vuonna 2009 maalaamassaan Loppu-teoksessa.

Raisio-konserni kertoi tiedotteessaan, että päätös pukea Elovena-tyttö asialliseen ja neutraaliin siniseen mekkoon liittyy kansalinvälistymissuunnitelmiin.

”Uudistuksella Elovena-brändin visuaalinen ilme päivitetään uusiin innovatiivisiin tuoteryhmiin ja kansainvälisille markkinoille sopivaksi.”

Uudistuksen myötä Elovena epäilemättä karistaa niskastaan ärsyttävän keskustelun suomalaisuuden luonteesta. Samalla se myös kertoo maailmalle, että suomalaiset pukeutuvat tylsiin sinisiin mekkoihin.

Paljonkohan Raisio on maksanut niistä kohderyhmätutkimuksista ja suunnittelutyöstä. Varmaan paljon. Olisi päässyt helpommalla, jos olisivat vaan ottaneet käyttöön Jani Leinonenän vuonna 2015 maalaaman version Elovena-tytöstä. Aikas samaltahan se näyttää.
Jaa tämä:

Kansa Taisteli – Talvisotaan

Häiriköt-päämaja päätti osallistua talvisodan juhlavuoteen. Talvisodan sijaan päätimme kuitenkin tarkastella sitä edeltävää ajanjaksoa, joka usein jää huomiotta. LUE KOKO LEHTI!!

Meidän suomalaisten päähän on iskostunut näkemys, että talvisota tuli täysin yllätyksenä. Tämä sopii ajatukseen alistetusta kansasta, joka on seilannut lastuna laineilla suurvaltojen puristuksessa.

Kansa Taisteli – Talvisotaan -lehti löytyy Voiman 10/2019 liitteenä. Tälläkin kertaa lehden kirjoittajakunta koostuu tohtoreista, professoreista ja kaiken maailman dosenteista. Mikäli et omaasi ole vielä noutanut telineestä tai saanut posteljoonilta, voit lukea näköisversion täällä.

Sotia muistellessa harvemmin ajatellaan tapahtumia, jotka niitä edelsivät. Tämä on tietenkin ihan ymmärrettävää, sillä sota on aina dramaattinen käänne. Sodat nähdäänkin usein irrallisina ja itsenäisinä tapahtumina.

Tämä ajatus ei kuitenkaan oikein kanna. Voimme muistuttaa itseämme esimerkiksi siitä, että osalle voitokkaista sotilaista jäi sisällissodan jälkeen sota päälle, ja he lähtivät itärajan toiselle puolelle taistelemaan niin sanottuja heimosotia. Suur-Suomelle raivattiin lukuisissa taisteluissa tietä suomalaisen rodun ja Jumalan nimissä yhteensä yli kymmentuhatpäisellä joukkiolla. Vaikka nämä sotaretket eivät olleet virallisen valtion valtuuttamia, ei niitä pelkästään pahalla katsottu.

Valtion tarkasti valvovan silmän alla Suomesta käsin organisoitiin pommiattentaatteja neuvosto-Venäjälle niin tehokkaasti, että vuonna 2017 julkaisemassamme Ilta-Häiriköt Extra – Kansa ­Taisteli -lehdessä tohtori Aleksi Mainio määritteli tuolloisen Suomen terrorismin jättiläiseksi. Ja mitä mieltä meidän pitäisi olla siitä, että vuonna 1937 marsalkka ­Mannerheimin 70-vuotissynttäreillä oli läsnä poikeuksellisen korkea-arvoinen delegaatio Saksasta? Tämän kertaisessa Kansa Taisteli -lehdessä kerrotaan juhlista, joissa sisällissodan aikaisia aseveljiä muistettiin lämmöllä ja Hitlerin ”voimakasta johtajahahmoa” ylistettiin.

Mikään näistä ei tietenkään oikeuta­ Stalinin­ hyök­käystä marraskuussa 1939 eikä tee Mainilan laukauk­sista yhtään vähemmän häpeällisiä. Nämä ajankuvat kuitenkin sitovat talvisodan osaksi eurooppalaista sotaa, suurvaltapolitiikkaa ja kotimaista jatkumoa, jota on helppo seurata taaksepäin sisällissodan tapahtumiin ja sitä varhaisempaan aikaan.

”Talvisodan ihmettä ja henkeä” on muisteltu, ihailtu ja käsitelty lähes loputtomasti. Sitä edeltävät tapahtumat ovat kuitenkin jääneet vähemmälle huomiolle, vaikka esimerkiksi iltapäivälehdet ovat käsitelleet näitä sotiamme teemaliitteiden keskeytyksettömässä jatkumossa. Tämä meidän teemaliitteemme pyrkii nostamaan esiin niitä unohtuneita huomioita.

Monien ajatuksissa itsenäistynyt Suomi oli nykyisen kaltainen hyvinvointivaltio ja toimiva demokratia heti startista. Tämä ajatus ei kerro niinkään todellisuudesta kuin perin inhimillisestä tavasta hahmottaa maailma ikuisen nykyhetken kautta. Tosiasiassa nuori Suomi oli monin tavoin kaukana nykyisen kaltaisesta demokratiasta, eikä esimerkiksi sisällissodan hävinneen osapuolen asema ollut alkuunkaan hyvä. Hyvinvointivaltiosta ei ollut tietoakaan.

Tänäkin vuonna keräsimme joukon tutkijoita, jotka ovat perehtyneet  käsillä olevaan aiheeseen ja pyysimme heiltä artikkeleita. Ja millaisia artikkeleita saimmekaan!

Osa käsitellyistä aiheista saattaa vaikuttaa äkkiseltään yllättäviltä, mutta kannustan tutustumaan esitettyihin huomioihin. Esimerkiksi Urho Kaleva Kekkosen ”avantgardistiset” agenttiseikkailut ja ajatus Stalinin roolista suomalaisen demokratian tukena ovat hyvin perusteltuja ja arvokkaita muistettavia. Akatemiatutkija Oula Silvennoisen teksti niin sanotuista heimosodista ja tohtori Aaro Saharin artikkeli poikkeuksellisen mittavasta asevarustelusta sotien välisenä aikana puolestaan muistuttavat sotaisista tunnelmista.

Meidän Kansa Taisteli – Talvisotaan -lehti ei siis käsittele talvisotaa. Me luomme katsauksen siihen, millainen Suomi oli sisällissodan ja talvisodan välillä.

Edelliset Ilta-Häiriköt Extra – Kansa Taisteli -lehdet voi lukea näköisversioina täällä ja täällä.

Jaa tämä: