Kulttuurihäirintä

Yhteiskuntamme mätä symboli

Coca-Cola ei välttämättä ole symboli jonka haluamme, se kuitenkin on symboli jonka ansaitsemme. Se luikertelee tiensä myös taiteeseen.

Alkusyksyn herkullisin taideskandaali on pyörinyt Kansallisgalleriaan kuuluvan Sinebrychoffin taidemuseon järjestämän Coca-Cola-pullo 100 vuotta -näyttelyn ympärillä. Erityisen ansiokkaasti näyttelyä on kritisoinut Otso Kantokorpi, esimerkiksi täällä ja täällä ja täällä.

Kyseinen näyttely ei ole valikoitunut museon ohjelmistoon taiteellisin perustein vaan museon sponsorin, Cokista Suomessa lisenssillä valmistavan Sinebrychoff-panimon aloitteesta. Esillä olevat Coca-Cola-aiheiset teokset ovat peräisin Coca-Colan omista kokoelmista ja veikkaanpa, että ne ovat melko pitkälti saaneet alkunsa limuvalmistajan tilauksesta.

Pakpoom Silaphanin teos Dali sits on Coke vuodelta 2014. Thaimaalainen Silaphan herättelee näyttelykatalogin mukaan teoksissaan keskustelua mainonnan ja kulutuksen vaikutuksista ja pop-taiteesta laajemminkin.
Pakpoom Silaphanin teos Dali sits on Coke vuodelta 2014. Thaimaalainen Silaphan herättelee näyttelykatalogin mukaan teoksissaan keskustelua mainonnan ja kulutuksen vaikutuksista ja pop-taiteesta laajemminkin.

Koko näyttelyn keskeinen kysymys on oikeastaan se, että ovatko esillä olevat teokset taidetta vai high end -mainoksia ja onko Kansallisgalleria oikea paikka esitellä niitä. Kuuluisien taiteilijoiden tekemien Coca-Cola-tutkielmien ohella näyttelyssä on esillä myöskin pullomuotteja sekä kopioita kurvikkaan pullon alkuperäisestä patenttihakemuksesta.

Coca-Colan ja Cokis-pullon ympärille rakennettu myytti on saanut vuosisadan aikana jopa humöörisiä ulottuvuuksia. Coca-Cola ja vapauden tavoittelu ovat muodostuneet osaksi amerikkalaista unelmahöttöä ja tämä eittämättä propagandistinen tunnelma on ajoittain läsnä Sinebrychoffin taidemuseon kellarissakin – esimerkiksi näyttelytilan penkillä lojuvan Kiss The Past Hello – 100 Years of the Coca-Cola Bottle -kirjan esipuheessa. Tekstissä visioidaan niinkin hurjia, että Coca-Colassa on kyse yhdestä nykymaailman suurimmista saavutuksista: ”Demokratisoidusta luksuksesta”.

En minä sokeroitua ja hapotettua kasviuutejuomaa sentään luksukseksi lähtisi nimittämään, mutta eihän Cokiksessa olekaan kyse pelkästään tuotteesta vaan juurikin ideasta ja fantasiasta. Samoin kirjassa viitataan yksiselitteisesti taiteilijoiden tekemiin Cokis-mainoksiin taiteena.

Tämäpä ei olekaan Cokiksen mainos vaan Banksyn taideteos. Ähäkutti Atlantaan.
Tämäpä ei olekaan Cokiksen mainos vaan lainaus Banksyltä. The Coca-Cola Companyt tekemisiin liittyviä eettisiä ja ympäristöllisiä ongelmia ei lienee edes tarvitse eritellä tässä yhteydessä. On kuitenkin sanomatakin selvää, että täysin ongelmaton firma ei kyseessä ole ja halukkaat kyllä löytävät syntilistaa hyvinkin helposti netistä.
Vaikka näyttelyn teosten status taiteena ja näyttelyn asema taidenäyttelynä ovat epäilyksenalaisia, on mainosnäyttelyn kunniaksi on kuitenkin ehdottomasti luettavissa se, että se nostaa esiin taiteen ja mainosten yhteen kietoutumisen. Siinä missä ennen kansaa ohjailtiin (ainakin enemmän) Herran pelolla ja valtaapitävät teetättivät renessanssineroilla maalauksia itsestään tai kuninkaasta, jumalasta tai manalasta on nykyajan propagandakuvasto enemmän sitä mainosmaailman kuvastoa. Tämä tietenkin kertoo osaltaan elinpiirimme muutoksista.

Kuten näyttelyssä näemme, Coca-Cola on tosiaan osannut hyödyntää taiteilijoita brändinsä ja myytin rakentamisessa. Tässä pääsemmekin sitten lempiaiheeseeni: taiteen ja mainonnan erottamiseen toisistaan. Tunnen henkilökohtaisesti useita taiteilijoita, jotka työskentelevät mainostoimistoissa ja tekevät samalla uraa taiteen saralla. Pieneen mieleenikään ei kuitenkaan tulisi rinnastaa näiden henkilöiden tekemiä mainoksia ja taideteoksia keskenään.

Palautuupa mieleeni myös taiteilija Jussi TwoSevenin taannoinen maalaus Helsingin Lasipalatsin päätyseinässä. Nykyään suurista seinämaalauksistaan hyvinkin tunnettu TwoSeven maalasi tilauksesta olutmainoksen, joka oli tyyliltään melko hyvin tunnistettavissa hänen tekeleekseen. Ei kyseessä kuitenkaan taideteos ollut, eikä taiteilija itsekään sitä sellaiseksi väittänyt.

Vasemmalla: Tämä ei ole mainos, vaan Porin taidemuseon tilaama julkinen taideteos. Oikealla: Tämä ei ole taideteos, vaan olutmainos Stadissa.
Vasemmalla: Tämä ei ole mainos, vaan Porin taidemuseon tilaama julkinen taideteos.
Oikealla: Tämä ei ole taideteos, vaan olutmainos Stadissa.

Ei Sinebrychoffin taidemuseo tietenkään ensimmäisenä ole mainoksia ja taidetta sekoittamassa. Esimerkiksi vuonna 2012 espoolaisessa EMMA-taidemuseossa oli esillä BMW Art Cars -näyttely joka oli monin tavoin samasta puusta veistetty kuin nyt Sinebrychoffissa esillä oleva näyttely. BMW Art Cars esitteli kuuluisien taiteilijoiden koristelemia BMW-ajoneuvoja, jotka kuuluvat Bemarin omaan kokoelmaan jota on kartutettu tilaustöillä vuosien ajan. EMMA:ssa autot esiteltiin nimenomaan taiteena eikä näyttelyn luonnetta suurena ja hyvinkin korkean profiilin markkinointi- ja brändinrakennustempauksena nostettu keskusteluun. Pidin tätä keskustelun puutetta omituisena.

Miksi EMMA:n näyttelyä, tai vaikka Kiasman ja Marimekon viimekesäistä Kimpassa-näyttelyä ei dumattu laajasti, mutta nyt käsillä olevan Cokis-näyttely dumattiin? EMMA on tietenkin vähemmän virallista establismentia edustava museo kuin Kansallisgalleriaan kuuluva Sinebrychoffin museo. Ja siinä, missä Kiasma on osa Kansallisgalleriaa, siellä on totuttu näkemään enemmän kikkailua ja leikittelyä kuin klassiseen taiteeseen keskittyvässä Sinebrychoffissa.

Tässä kaikessa tulee läpi ajatus siitä, että ihan kaikki eivät oikein ajattele näitä asioita loppuun saakka. Tai että asioista ei ainakaan iljetä puhua niiden oikeilla nimillä. Samalla on pakko todeta, että Sinebrychoffin museojohtaja Kirsi Eskelisen lausunnot Ylen Kultakuume-ohjelmassa olivat jopa hieman höpsöjä. Hän kertoi, että näyttelystä ei koidu kuluja museolle vaan että yhteistyökumppani vastaa menoista. Höpsispöpsis, eihän se niin mene. Me veronmaksajat maksamme museorakennuksen ylläpidosta ja museon pyörittämisestä verrattoman paljon ja nyt niitä käytetään kolmannen osapuolen menekinedistämistarkoituksiin. Tuo on kuitenkin oikeastaan sivuseikka tässä tapauksessa. Asian pihvi löytyy enemmänkin brändien ja mielikuvien astraaliavaruudesta. Tärkeintä tässä brändinrakennuskampanjan keskellä olisi ymmärtää museollakin olevan sellainen – brändi siis. Nyt museo on luovuttanut oman brändinsä monikansallisen yhtiön käyttöön ja samalla väistämättä liudentaa oman brändinsä arvoa.

Ehkä tämä Coca-Cola-näyttelyn herättämä närä on ihan hyvä asia. Tekee hyvää itse kullekin pohtia taiteen ja mainonnan rajoja ja museon roolia yhteiskunnassa.

Voiman vastamainos vuodelta miekka ja kypärä.
Voiman vastamainos vuodelta miekka ja kypärä.
Mutta eihän se tietenkään niin helppoa ole aina sanoa, että taiteessa ei saisi näkyä tuotemerkkejä. Mikäli näkee taiteen tehtävänä maailman selittämisen ja kommentoimisen (kuten itse näen), on varmaan hyväksyttävä mainoskuvasto osana taiteen kuvastoa. Nyky-yhteiskuntamme on sen verran täynnä mainoksia, että sen kuvaaminen ilman mainoksia olisi melko vaikeaa. Ja ne hyväksyttävät rajat ovat aina vähintäänkin veteen piirrettyjä.

Tällä hetkellä Kiasmassa teoksiaan esittävä Jani Leinonen leikittelee mainoskuvastolla jatkuvasti. Oikeastaan hänen koko taiteellinen tuotantonsa perustuu mainosten kuvakielellä operoimiseen. Ei hänen teoksiaan kuitenkaan mainoksiksi voi sanoa: Vaikka teos kuinka näyttäisi muropaketilta, on tekijän tavoitteena tuottaa taidetta, ei myydä muroja.

Samoin mainonnan kielellä olemme leikitelleet Voimassa tehdessämme vastamainoksia. Mainosten ja mainostajien tekemisien kommentointi on toisinaan tehokkainta tehdä mainosten omalla kielellä.

Välillä yhteiskunnan kuvaaminen myös vaatii mainoskuvaston sovittamista teokseen, vaikka tarkoituksena ei olisikaan kommentoida mainoksessa esitettyä tuotetta. Tuskin Ridley Scottin Blade Runner -elokuvan ilma-auto-kohtaus ja kuvaus tulevaisuuden lohduttomasta megapoliksesta olisi ollut niin uskottava ilman jättimäisiä mainostauluja. Niistä suurin ja komein toitotti juurikin Cokista.

Kärsikö Ridley Scottin mestariteoksen integriteetti siitä, että kyseessä oli samalla maksettu tuotesijoittelu? Olisiko tulevaisuuden kaupunki ollut uskottava ilman valomainoksia?

Kuvakaappaus elokuvasta Blade Runner
Kuvakaappaus elokuvasta Blade Runner

Ja entäpä sitten Cormac McCarthyn kirja Tie sekä siitä tehty filmatisointi? Tarinassa Coca-Cola-tölkillä oli pieni, mutta merkittävä rooli. Postapokalyptisessä maailmassa tapahtuvassa tarinassa Cokis-tölkki symboloi sitä, kuinka erilaisissa maailmoissa romahdusta edeltävänä aikana syntynyt isä ja hänen postapokalyptiseen maailmaan syntynyt poikansa ovat peräisin: Kaksikko löysi raunioiden keskeltä vanhan limuautomaatin, jossa oli vielä yksi punainen tölkki jemmassa eikä poika ei ollut ikinä nähnyt, saatikka maistanut Cokista.

Teoksessa Cokis päätyi kuvaamaan itse itsensä tuhonnutta yhteiskuntaamme äärimmäisen tehokkaasti ja elegantisti. Tuo kohtaus on yksi niistä syistä, miksi annoin leffalle aikanaan viisi tähteä. Se on myös yksi niistä syistä, miksi (kahden pojan isänä) tuskin ikinä kestän katsoa elokuvaa toista kertaa.

Tosin, tässä kohdassa on hyvä huomata että Cokiksella ei oltu pelkästään tyytyväisiä tästä symbolisesta positiosta – yhtiö vastusti heti kättelyssä ajatusta tuottamansa tölkin esiintymisestä elokuvassa. Ohjaaja tiimeineen sai vääntää ihan urakalla saadakseen luvan käyttää tölkkiä elokuvassa.

Tämä myöskin muistuttaa meitä perverssistä suhteestamme brändeihin ja niiden vaatimasta kontrollista yhteiskunnassamme – mikä muka estää taiteilijaa hakemasta kaupasta limutölkkiä ja käyttämästä sitä osana teostaan?

Ehkä voisin tarjota yrityksille vinkkinä sen ajatuksen, että mikäli ei halua tuotteensa olevan osa maailmaa, niin jättää sen tuotteen sitten tekemättä.

Coca-Cola-pullo 100 vuotta Sinebrychoffin taidemuseossa 4.10. saakka. Vapaa sisäänpääsy.

Jaa tämä:

Sakkisen Syyria

Syyriankin tapauksessa se, kenen puolesta terrorisoi vaikuttaa terrorismituomioihin. Vuosina 2011 ja 2012 maassa vieraillut taiteilija näyttää jälkikäteen olleen oikeassa kannustaessaan al-Assadin hallintoa.

Kesällä 2012 haastattelin Syyriasta palannutta Riiko Sakkista. Hän paasasi totaalisen vastakkaista viestiä Syyrian tilanteesta kuin koko valtamedia. Mies oli myös muuttunut. Olin haastatellut Sakkista ennenkin ja tunsimme toisemme miten kuten – ensimmäistä haastatteluamme tehdessäni minulta meni puolitoista tuntia saada hänet irti leikittelevästä roolistaan (tai ainakin näin itse tilanteen koin).

Kesällä 2012 tilanne oli kuitenkin täysin toinen. Poissa oli leikittelevät taiteilija ja tilalla oli tiukkaa asiaa paasaava aktivisti. Sakkinen vieraili ensimmäisen kerran Syyriassa taiteilijaresidenssissä syksyllä 2011 ja palasi maahan pitämään taidenäyttelyn kesällä 2012.

Bas & Hiz. Vasemmalla: Bašhar al-Assad on Syyrian arabitasavallan presidentti. Président on ranskalainen juustobrändi ja Jerry-hiiri on tuttu Tom & Jerry -piirretyistä ja sarjakuvista. Arabiankielisessä tekstissä lukee Syria for Dummies (kirjasarjan mukaan). Oikealla: Hassan Nasrallah on Libanonista käsin toimivan shialaisen Hizbollah-järjestön johtaja. Mido Heart Love Candy -makeisia myydään useissa arabimaissa. Mido on yleinen lempinimi Muhammad ja Ahmad nimisille.
Bas & Hiz. Vasemmalla: Bašhar al-Assad on Syyrian arabitasavallan presidentti. Président on ranskalainen juustobrändi ja Jerry-hiiri on tuttu Tom & Jerry -piirretyistä ja sarjakuvista. Arabiankielisessä tekstissä lukee Syria for Dummies (kirjasarjan mukaan).
Oikealla: Hassan Nasrallah on Libanonista käsin toimivan shialaisen Hizbollah-järjestön johtaja. Mido Heart Love Candy -makeisia myydään useissa arabimaissa. Mido on yleinen lempinimi Muhammad ja Ahmad nimisille.

”Ensimmäisellä Damaskoksen-vierailulla menin paikalle länsimedian tarjoaman tiedon varassa. Tutustuttuani paikallisiin jouduin kyseenalaistamaan kaiken, mitä olin luullut tietäväni”, hän kertoi Voiman haastattelussa.

Kaikki tieto, jota hänelle oli välittynyt Syyriasta ja maan tilanteesta osoittautui paikan päällä propagandaksi.

”Emmehän me tunnista itseemme kohdistettua propagandaa. Syyrialainen ystäväni näytti minulle New Yorkin Times Squarella ottamiaan kuvia, joissa kulutusmainosten välissä oli Iranin vastaisia mainoksia. Hän tuumaili, että länsimaissa on aina hurja käydä, kun kaikki paikat ovat pullollaan poliittista propagandaa.”

Aleppo-listat. Vieraillessaan maassa, Sakkinen tuotti jo tutuksi tulleita listojaan. Tällä kertaa taiteilija kuitenkin otti mukaan listoja kirjoittamaan joukon paikallisia. Nämä listat tarjoavat väläyksen tavallisten syyrialaisten ajatuksista. Kaikki 20 listaa täällä: http://bit.ly/1ISRBB3
Aleppo-listat. Vieraillessaan maassa, Sakkinen tuotti jo tutuksi tulleita listojaan. Tällä kertaa taiteilija kuitenkin otti mukaan listoja kirjoittamaan joukon paikallisia. Nämä listat tarjoavat väläyksen tavallisten syyrialaisten ajatuksista. Kaikki 20 listaa täällä: http://bit.ly/1ISRBB3

”Ei minun unelmani ole se, että Baath-puolueella olisi maailmanvalta. Puhun niiden ihmisten suulla, joita olen tavannut paikan päällä. Eivät he tietenkään koko Syyrian kansaa edusta, tämä on koulutetun kulttuuriälymystön näkökulma. Heidän näkemyksensä tilanteesta ja tapahtumista kuitenkin poikkeaa niin paljon median välittämästä kuvasta, että ei sitä voi ohittaa”, Sakkinen totesi vuonna 2012.

Presidentti Bašhar al-Assad ei ole mikään kiiltokuvapoika, mutta eivät länsimaiden tukemat, al-Assadin tilalleen kampeavat tahot missään tapauksessa parempia ole. Päin vastoin. Länsimaat tukivat tieten tahtoen uskonnollisia ääriryhmiä horjuttaakseen al-Assadin valtaa. Ja nyt se kakka sitten on osunut tuulettimeen ja urakalla.

Vanhan perinteen mukaisesti viholliseni vihollinen on ystäväni -ajattelu puri jälleen kerran länsimaita nilkkaan. Jälleen kerran kovimman hinnan tästä maksavat kuitenkin ihan muut kuin länsimaat. Ja jälleen kerran ilmaan jää kysymys siitä, että ovatko länsimaiden johtajat niin typeriä, että he toistavat samoja virheitä vuosikymmenestä toiseen, vai tekevätkö he sen tahallaan. Talibanien ja al-Qaidan jatkoksi maailma on nyt saanut riesakseen ISIS:n.

Sakkinen syytti vuonna 2012 länsimaita terrorismin tukemisesta ja sanoi pelkäävänsä ääriuskonnollisten nousevan valtaan. Jälkikäteen tarkasteltuna hän näyttää olleen täysin oikeassa.

Viime viikolla Lontoossa päättyi oikeudenkäsittely, jossa ruotsalaista Bherlin Gildoa syytettiin terrorismista Syyriassa. Hän oli osallistunut Free Syrian Army -nimisen ryhmittymän toimintaan.

Oikeuskäsittelyn aikana kävi kuitenkin ilmi, että Britannian tiedustelupalvelu oli tukenut samaa aseistautunutta ryhmää kuin Bherlinkin ja syytetyn tuomitseminen olisi asettanut brittihallituksen hyvin omituiseen asemaan. Bherlin vapautettiin syytteistä.

Kyseessä ei suinkaan ole ainoa vastaava tapaus, mutta se kuvaa hyvin tilannetta johon vihollisen vihollisen tukeminen on johtanut toistuvasti.

Kuten terrorismin vastaisen sodan alkuun pannut George W. Bush totesi vuonna 2002: ”Fool me once, shame on…shame on you. Fool me — you can’t get fooled again.”

Ehkä meidän pitäisi kuunnella enemmän taiteilijoita ja vähemmän poliitikkoja.

Teoksen teksti on lainattu syyrialaisesta myyntipakkauksesta.
Teoksen teksti on lainattu syyrialaisesta myyntipakkauksesta.
Jaa tämä:

Raatokuution paluu!

Karvanpoistoon erikoistunut Veet poistaa karvojen ohella myös kansalaiskeskustelun. Ensin pyydettyään sitä.

Vuorovaikutteiset mainoskampanjat ovat kuuminta hottia. Firmat voivat osallistaa asiakkaitaan ja luoda illuusion dialogista – se jos mikä sitouttaa. Aina välillä tämä illuusio kuitenkin rapistuu.

Veet on ihokarvanpoistotuotteista tunnettu monikansallinen yhtiö, joka osana markkinointiponnisteluitaan operoi myöskin sosiaalisessa mediassa. Viime aikoina Veet Suomi on jakanut Facebook-seinällään kuvia, joiden yhteydessä on (aivan taatusti aitoja) sitaatteja naisilta. Näissä sitaateissa naiset kertovat parhaista Me Timen (oman ajan?) viettotavoista.

Mainostajan tavoitekin täyttyi: Ainakin yksi kuvista lähti kiertämään sosiaalisessa mediassa viraalina.

Näiden kuvien saatteissa myös kysellään yleisön omia tarinoita parhaasta omasta ajasta. Koska internet on internet, eivät kaikki tarinat ja huomiot istu yhtiön markkinointiviestintään täysin saumattomasti.

Ja sitten iskeekin sensuuri ja illuusio murtuu.

Tänään torstaina huomasin aamulla, että yön aikana Veet oli poistanut seinältään kuvan, jonka yhteyteen oli kertynyt paljon tarinoita. Olo oli pettynyt ja tyhjä. Tuossa poistetussa kuvassa kaunis nainen istui ammeen reunalla ja hämmensi lusikalla haaroväliään nännit jöpöttäen. Kuvan nainen kertoi että hänen parhaat kaverinsa ovat monikansallinen jäätelötehdas sekä monikansallinen karvanpoistotuotteita valmistava yhtiö.

Onneksi internet ei unohda.

Veet
Tästä se kaikki lähti.

Sen lisäksi, että tämän kuvan poistamisen yhteydessä menetimme lapsenuskon markkinointiviestinnän reiluuteen, menetimme lukuisia kertakaikkisen hienoja tarinoita parhaasta Me Timestä. Tai, no, emmehän me oikeasti niitä menettäneet. Kuten todettua, internet ei unohda.

Olihan se hienoa, kun muuan innokas kertoi omasta unelmiensa laatuajasta: ”Suunnittelen maailman kurjuutta ja tuhoa. Kun viina on loppu, kirjoitan facebookiin ”Strenght and honour” ja sammun sohvalle.”

Miksi Veet ei arvostanut meidän unelmia ja fantasioitamme? Siksikö että emme hämmentäneen samalla haarovälejämme lusikalla? Veet Suomen ylläpito kuitenkin kiitti esimerkiksi oheisesta kommentista: ”Minun Me Time sisältää mahdollisimman seksikkäänä oloa yksi kotona. Se auttaa minua olemaan vieläkin seksikkäämpi muiden seurassa <3.”

The Sarcasm is strong with this one.

Tämä värssy se vasta herättikin netin henkiin!

Tämä kuva puolestaan innosti runosuolia kuplimaan. Pitäisiköhän soittaa Poesiaan ja ehdottaa kirjaa näistä? Ostaisin.

”Karvojen poisto normatiivisuus sekin ei enää puskaa kipeä posliini peilissä taas tyhjyyttä”

”Aamulla tyhjyys ei karvoja altaassa miksi aina näin?”

 ”Juodaan viinaa ja naidaan lääkekaapinkin raidaan Paikat paskaksi, palamaan lopuksi kuolen salamaan.”

”Ruma ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on laiskempi toista: Jok’ ei panosta ajeluun karvojen, ei naisten joukossa loista.”

”Eivätkä sääret ole kyllin sileät eivätkä huulet ole kyllin sileät ja elämä luikahtaa ohi kuin peltohiiri ruohon värähtämättä.”

”Jokainen yksinään vannan reunalla karvojenpoiston ylevöittämänä – ja äkkiä on ilta.”

K L A S S I K K O
K L A S S I K K O

No, tämä internet on vielä aika uusi juttu ja näitä hommeleita pitää vielä vähän opetella. Ei Veet ole tämän kompastelunsa kanssa yksin. Viime vuodelta muistuu mieleen #raatokuutiogate, jossa internet niin sanotusti löysi Atrian. Kirjoitin siitä aikoinaan pidemminkin, koko tekstin löydät täältä.

Mainonta on aikansa peili, se kuvastaa yhteiskuntaa, joka sen on tuottanut. Ei kuitenkaan kannata olettaa mainonnan olevan dialogia tai avointa keskustelua. Viimeisin osoitus tästä on lihatalo Atrian päätös sensuroida avointa kilpailuaan.

Sain sunnuntai-iltana vinkin Atrian Anna lempinimi aterialle -kilpailusta. Turkulainen Janne oli ehdottanut Chicken Jalfrezi -mikroaterian lempinimeksi Raatokuutiota.

Ensimmäinen kommenttini oli, että kyllä joku Atrialla kiroilee aamulla toimistolle päästyään. Taisi kiroilla ja sensuuri iski samantein. Raatokuutio katosi maanantaina aamupäivällä kunniataulukosta, jonka kärkipaikkaa se tuossa vaiheessa piti yli kaksinkertaisella äänimäärällä kakkosena tulleeseen kilpakumppaniin nähden. Onneksi internet ei unohda.

Samoin listalta katosi Kuolleen kanan kirous ja muutama muukin ehdotus.”

Tämä Jami Järvisen teos ei koskaan saanut ansaitsemaansa glooriaa persunuorten sananvapauspilapiirroskilpailussa. Jännää.
Tämäkään teos ei koskaan saanut ansaitsemaansa glooriaa persunuorten sananvapauspilapiirroskilpailussa. Jännää.

Ja tammikuulta muistamme sen kun Perussuomalaiset Nuoret julisti pilapiirroskilpailun sananvapauden puolesta, ja pikaisesti perui koko homman väärää mieltä olleen sananvapauden takia.

Mikä tässä kilpailussa sitten meni puihin? Monikin asia.

”Kilpailun tiedotteessa todettiin, että ’Viimeaikaisten tapahtumien vuoksi aiheeksi valittiin luonnollisesti islam’. Vaikka tuo tiedote onkin poistunut järjestäjien sivulta, niin onneksi interweb ei ikinä unohda.

Persunuoret ratsastivat siis ilomielin Charlie Hebdon -haamulla. Ajatus sananvapauden rajoittumisesta oikeuteen mollata islamia oli kuitenkin hieman onnahteleva. Tätä hieman islamofobialta haiskahtavaa linjausta kerittiinkin kummastelemaan sosiaalisessa mediassa välittömästi. Myös nettifoorumi Punk in Finland heräsi – ja PiFfin sankarithan tunnetaan henkilöinä, joilla on aikaa ja energiaa kaikenlaiseen hassunhauskaan.

Toinen iso moka olikin sitten kisan järjestäjien reaktio palautteeseen. Jos järjestetään pilapiirroskilpailu sananvapauden puolesta, niin eihän sitä voi mennä perumaan, koska tuli vääränlaisia pilapiirroksia. Ei näitä asioita vaan hoideta näin –  tuollaiseen joko ryhdytään tai sitten ei.” Ehkä samaa viisautta voisi soveltaa myös niihin mainoskampanjoihin.

Jaa tämä:

Ämmät normeja vastaan

Katriina Haikala ja Vilma Metteri ovat haastaneet yhteiskunnan normeja jo vuosien ajan. He ovat hieman tärähtäneitä ja eittämättä ämmiä.

Taiteilijakaksikko Tärähtäneet ämmät tunnetaan provosoivista taideteoksista. Monet heidän teoksistaan käsittelevät roolejamme yhteikunnassa ja näiden roolien ilmenemismuotoja. Esimerkiksi karvapainatuksilla varustetut pikkupöksyt ja legginssit haastavat meitä kaikkia pohtimaan suhdettamme ihokarvoitukseen – ja erityisesti naisten ihokarvoitukseen.

Haikalan ja Metterin viime vuotinen Monokini 2.0 -näyttely Suomen Valokuvataiteenmuseossa saan nyt arvoistaan jatkoa. Tärähtäneet ämmät järjestävät hyväntekeväisyysgaalan Helsingissä Yrjönkadun uimahallissa 29.8.

Monokini 2.0 -valokuvasarja esitti kymmenen potrettia uima-asuihin pukeutuneista naisista. Kuvien naisilta on poistettu toinen rinta osana syöpähoitoja. Sarja sai alkunsa kun Elina Halttunen otti yhteyttä taiteilijoihin ja ehdotti yhteistyötä ja pyysi apua sopivan uima-asun suunnittelussa. Yksi asia johti toiseen ja lopulta Halttunen päätyi itsekin yhdeksi Monokini 2.0 -malliksi.

Monokini on taideprojekti, jolla on vahvasti poliittinen ulottuvuus: se haastaa vakiintuneet normit. Rinta on tabu ja nänniä ei naisen sovi paljastaa, mutta ei myöskään sen puutetta. Siinä, missä esimerkiksi uimahalleissa naisia kielletään uimasta rinnat paljaana, on myös mastektomian (eli rinnanpoiston) läpikäyneitä naisia uimahalleista poistettu mikäli he ovat paljastaneet tabuksi koettujen nännien puutteen.

Tärähtäneiden ämmien projektit ovat provosoivia taiteilijanimestä alkaen. Siltikään provokaatio ei ole itseistarkoitus. Vilma Metteri alkaa laulamaan ”Pellen naamari, pellen naamari” -mantraa, kun häneltä tiedustelee taiteilijakaksikon omaa identiteettiä.

”Pellellä on naamarinsa lisäksi käytössä myös salainen ase: totuus. Eli: Ole hiljaa tai paiskaan sua totuudella.”

Haikala on samoilla linjoilla: ”Meidän teoreettinen viitekehyksemme on Mihail Bahtinin karnevalismi. Yhteisön narrina ollessa voi sanoa totuutta hymyssä suin.”

Elina Halttunen sai haluamansa uima-asun. Ja käynnisti uskomattoman hienon projektin siinä samalla.
Elina Halttunen sai haluamansa uima-asun. Ja käynnisti uskomattoman hienon projektin siinä samalla.

Monokini 2.0 ei tosiaan ole ensimmäinen kerta kun Tärähtäneet ämmät haastavat vallitsevan kehoihanteen. Heidän karvavaatelinjansa kattaa naisten vaatteiden lisäksi myös vaatteita miehille.  Rintakarvakuvioitu miesten valkoinen hihaton paita, wife beater, on kuitenkin merkityssisällöltään tyystin erilainen kuin karvakuvioidut naisten vaatteet. Katsoja (ja vaatteen kantaja) voi pohtia syytä tälle.

Monokinit ja karvaaluasut haastavat vallitsevan kehokuvan. Mutta kuka meidän kehokuvamme lopultakaan määrittää?

”Suhtautuminen omaan kehoonsa on sekä ympäristön että itsensä rakentama – ajatus siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Tällä hetkellä siihen kuitenkin vaikuttaa erityisesti kaupallinen visuaalinen kulttuuri. Katukuvassa ei ole ihan hirveästi varianssia siitä, että miltä naiset näyttävät, tai miehet. Aika kapea alue, mikä nähdään kaupallisessa mielessä hyvän näköiseksi, tai seksikkääksi” Katriina Haikala määrittää.

Joskus tekee myös hyvää katsoa niitä asetettuja vaatimuksia ulkopuolisen silmin.

”Olimme vuonna 2014 Dominikaanisessa tasavallatta tekemässä performanssia seksiturismista. Silmiinpistävää oli, että reilusti yli puolet väestöstä on tummaihoisia, mutta kaduilla näkyvässä mainoskuvastossa kaikki mallit olivat vaaleaihoisia. Siis ihan kaikki. En nähnyt yhtään vaate- tai kosmetiikkamainosta, jossa olisi ollut tummaihoinen malli. Tämä kertoo siitä, mikä on se standardi, ostavan asiakkaan malli. Toivetila.”

Vilma Metteri komppaa: ”Meidän karvavaatteet ovat antaneet monelle väylän kommentoida ulospäin sitä, mitä ajattelee vallitsevasta kulttuurista.

Työntäkää se sheiveri perseeseenne
Työntäkää se sheiveri perseeseenne

Vaikka Ämmät purkavat identiteettejä teoksissaan, he pitävät pähkähulluna ajatusta siitä, että he määräisivät ketään yksipuolisesti yhtään mihinkään muottiin. Ongelmat ja ratkaisuehdotukset löytyvät aina vuorovaikutuksen kautta.

Taiteilijanimensäkin he valitsivat haastamisen kautta. He myös löysivät yhtymäkohtia yhdysvaltalaisen Guerrilla Girlsin toimintaan.

”Sama lupia kyselemätön tapa toimia ja molempien ryhmien nimessä on sama idea. Otimme haltuun sanan ”ämmä” ja sen merkitykset, huumorin avulla se muuttui omaksi voimavaraksi”, Vilma Metteri toteaa.

Nimessä on sama ajatus, kuin siinä, että amerikkalaisessa kulttuurissa  tummaihoiset taiteilijat käyttävät itsestään sanaa ”neekeri”. Kun he ottavat sanan itse käyttöön, se lakkaa toimimasta haukkumasanana.

Tämä teos komeilee häirikön oman jääkaapin ovessa. Se sopii ahkerasti asuntolainaansa lyhentävän nelihenkisen perheen pirtaan.
Tämä teos komeilee häirikön oman jääkaapin ovessa. Se sopii ahkerasti asuntolainaansa lyhentävän nelihenkisen perheen pirtaan.
Monokini 2.0 Catwalk show

Monokini 2.0 -näytös Helsingissä Yrjönkadun uimahallissa 29.8. Yleisöllä on mahdollisuus nähdä uimapuvut ensimmäistä kertaa livenä.

Näytöksiä kaksi, klo 13:00-15:30 ja klo 18:00-20:30

VAPAA PÄÄSY!

Jaa tämä:

Banksyn uusin spektaakkeli julki – mukana myös Jani Leinonen

Suomalaistaiteilija kutsuttiin osallistumaan vuoden merkittävimpään taidehäiriöön

Me täällä Häiriköt-päämajassa olemme joutuneet istumaan uutisen päällä, mutta nyt se on virallista: Brittiläinen, katutaiteesta mediaspektaakkeleihin toimintansa laajentanut taiteilija/taiteilijaryhmä Banksy avasi uusimman näyttelynsä Weston-super-Maressa Bristolin lähettyvillä ja mukana on myös suomalaisväriä.

Dismaland lainaa nimensä ja muotonsa Disneyn teemapuistoilta ja logossakin on vahvaa appropriaation makua. Näyttely on määritelty ”perhepuistoksi, joka ei sovi lapsille”. Tämä perhepuisto on rakennettu vuosia hylättynä lahonneen  merenrantauimalan raunioille.

Dismal, engl. synkkä, surkea, kolkko Amusement park, engl. huvipuisto. Bemuse, engl. hämmentää
Dismal, engl. synkkä, surkea, kolkko
Amusement park, engl. huvipuisto.
Bemuse, engl. hämmentää

Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät haluaisi tänne n-y-t-nyt.

Huhuja ja spekulaatioita Banksyn uudesta näyttelystä on kiertänyt mediassa pitkin viikkoa, mutta rakennusprojektin kuitenkin vakuutettiin liittyvän Hollywood-elokuvaan. Banksyn roolin puolesta kuitenkin puhui erityisesti se, että Banksyn manageri Holly Cushing nähtiin paikan päällä.

Samainen Holly Cushin otti toukokuussa yhteyttä Jani Leinoseen ja välitti viestin Banksyltä:

hello jani

i’ve always enjoyed your work and wondered if you’d be interested in being part of a group show i’m organising later in the summer?  it’ll feature about 40 different artists and takes place in a very interesting location. i’d like to exhibit your cereal box box piece [attached] or commission a new one. and also bring your ’signs’ piece to the uk. i’d propose using highlights of the sign collection you have and supplementing it with ones we can collect from the local area [it has quite a heroin scene]. is this something you’d consider? i’d love to have you involved in the show.

best wishes

Banksy

Your Dreams valmiina lähtöön, nyt jo näyttelyyn ripustettuna.
Your Dreams valmiina lähtöön, nyt jo näyttelyyn ripustettuna. Monissa Leinosen iskulauseita sisältävissä teoksissa tässäkin teksti on lainattu – tällä kertaa lähteenä taisi toimia Riiko Sakkisen teos Your Dreams Are My Nightmares con Puro Maiz (http://bit.ly/1hv4dt5).

Sanomattakin selvää, että Leinonen suostui, vaikka hänellä ei ollut mahdollisuutta arvioida kontekstia, jossa hänen teoksensa esiintyvät tai niiden roolia kokonaisuudessa.

En ole sitten teinivuosien kokenut olevani katutaiteilija, joten ihmettelin tietenkin minkälaiseen näyttelyyn olen kutsun saanut. Tietoa annettiin todella vähän. En tiennyt muita taiteilijoita ennen tätä päivää, tiesin vain lukumäärän ja näyttelyn peruskonseptin.”

Tosin Banksykään ei ole pitkään aikaan ollut katutaiteilija. Hänen taiteensa on siirtynyt jo vuosia sitten katutaide-katogoriasta jonnekin käsitetaiteen ja mediaperformanssien suuntaan. Vaikka Banksyn parin vuoden takaisessa Better Out Than In -projektissa New Yorkissa fyysiset taideteokset ja -performanssit olivat katutilassa, nähtiin kiinnostavimmat keskustelut ja reaktiot mediassa. Taideteokset olivat enemmänkin työkaluja, joilla ohjattiin ja ruokittiin keskustelua.

Banksy itse totesi Dismalandin alla, että ”Olen ilmeisesti saavuttanut [urallani] pisteen jossa taidenäyttelyni ovat sitä kiinnostavampia mitä vähemmän niissä on minun töitäni”. Huomio on hyvinkin tarkka, taiteilija on muuttunut kokonaistaideteokseksi. Jo hänen vuonna 2010 ensi-iltansa saanut Exit Throught the Gift Shop -dokumetti/mokumentti hämärsi tekijyyden rajaa: katsojalle ei ollut mitenkään selvää oliko teoksen keskiössä patsastellut Mr. Brainwash itsenäinen taiteilija vai Banksyn taideteos.

Leinoselle Banksy kuvaili tulevaa näyttelyä seuraavanlaisesti: Näyttely rakennetaan hylättyyn teemapuistoon ja sisältää taidetta, veistoksia, huvipuistolaitteita ja alkoholia. Ajattele Trotskia pyörittämässä Disneylandia.”

Leinosen kerjäläisiltä ostamia kylttejä pääsee katsomaan pian myös Kiasmassa. Prameisiin kehyksiin laitettuna kylttien merkitys muuttuu vaikeammin määriteltäväksi. Mitä eroa on yrityksen mainoksella ja kerjäläisen kyltillä? Muuttuuko mainos taiteeksi, jos se laitetaan kehyksiin?
Leinosen kerjäläisiltä ostamia kylttejä pääsee katsomaan pian myös Kiasmassa. Prameisiin kehyksiin laitettuna kylttien merkitys muuttuu vaikeammin määriteltäväksi. Mitä eroa on yrityksen mainoksella ja kerjäläisen kyltillä? Muuttuuko mainos taiteeksi, jos se laitetaan kehyksiin?

Yli 50 taiteilijan teoksista koottu Dismaland on todellakin poukkoileva ja sekava kokonaisuus – aivan kuten teemapuistot tuppaavatkin olemaan. On kuitenkin vaikea väheksyä kokonaisuuden kiinnostavuutta ja teosten osuvuutta.

Banksy myös selvästi haluaa innostaa muitakin häiriköintiin: puiston matkamuistomyymälästä voi ostaa esimerkiksi bussikatosten mainostaulujen avaimia. Ääneen sanomaton viesti on tietenkin kannustus mainosjulisteiden muokkaamiseen ja/tai korvaamiseen taiteella. Tämän viestin kanssa Banksy on selvästi samoilla jäljillä kuin viime vuonna Britanniassa massiivisen mainostaulujen kaappausprojektin toteuttanut Brandalism-ryhmä – Banksy vaan joukkoistaa toteutuksen sinulle ja minulle.

Kolarissa kuollut Tuhkimo. Sotakuvaava-paparazzien salamavalot valaisevat Tuhkimon kellistyneet vaunut. Ensijärkytyksen jälkeen katsoja voi pohtia Banksyn teoksen äärellä satujen ja nykyisten kuningashuoneiden elämän välistä jännitettä. 
Kolarissa kuollut Tuhkimo. Sotakuvaava-paparazzien salamavalot valaisevat Tuhkimon kellistyneet vaunut. Ensijärkytyksen jälkeen katsoja voi pohtia Banksyn teoksen äärellä satujen ja nykyisten kuningashuoneiden elämän välistä jännitettä.

Katutaiteeseen usein yhdistettävä keveys, nopeus ja spontaanius loistivat poissa olollaan Dismaland-projektissa. Banksy on muuttunut jo omaksi teollisuudenalakseen ja toiminta on sen mukaista, spontaanius on taakse jäänyttä.

Näyttelyn järjestelyt oli hyvin mystisiä, kuten olettaa saattaa, mutteivat ollenkaan kaoottisia. Kaikki oli hienosti järjestetty kuljetuksista lentoihin. Banksyn viestit tuli aina kolmannen tahon kautta. Samalla se tuntuu vähän tyhmältä ja jännittävältä, mutta monet katutaiteilijaystävistäni toimivat salanimen alla niin heidän kanssa tähän mystiikkaan on saanut jo tottua. Spektaakkelimaiselta näyttely toki vaikuttaa, mutta olen tietenkin vain hatarien lehtitietojen ja CCN:n uutisspottien varassa. Olisin mennyt näyttelyn avajaisiin, mutta katkaisin viime viikolla akillesjänteeni, enkä päässyt paikalle. Pakko sanoa, että vituttaa.”

Akillesjänteen katkeamisesta huolimatta Leinonen jatkaa Kiasmassa 3.9. avattavan Tottelemattomuuskoulu-näyttelyn valmistelua.

Banksy: Dismaland Englannin Weston-super-Maressa 27. syyskuuta saakka. Jani Leinonen: Tottelemattomuuskoulu Helsingin Kiasmassa 4.9.-31.1.

Jaa tämä:

Homopussailua fundamentalistien teltalla. KATSO KUVAT!

Heteronormamatiivisuus ja homorummutus kohtasivat aurinkoisessa Helsingissä. Sateenkaariliput hulmusivat.

Ystäväni, televisiosta tuttu anarkisti Suvi Auvinen pohti viime viikolla, pitäisikö mennä pussailemaan Helsingin Lasipalatsin kupeeseen pystytetyn Aito avioliitto -kansalaisaloitteen teltan edustalle. Pussailukavereiksi Auvinen kaipaili naisia ja paikalle myöskin miespareja.

On tärkeää tarkentaa, että ”aito avioliitto” tarkoittaa tässä yhteydessä vanhoilliskristityllä tulkinnalla perusteltua heteroavioliittoa. Lasipalatsin yritykset ovat omalta osaltaan kommentoineet aloitetta ja telttaa ripustamalla sateenkaarilippuja ikkunoihinsa.

Vastakkainasettelu on vahvaa kuin Voima Skywalkerien suvussa.

Suvi Auvinen saa pusun (Kuva: Veera Järvenpää)
Suvi Auvinen saa pusun (Kuva: Veera Järvenpää)

Elokuisena torstaina lounastunnin aikoihin ihmiset Aito avioliitto -teltan edustalla ovat hyvän tuulisia. Seksihelteiden hellimässä Helsingissä ihmiset viettävät suvipäivää kukin haluamallaan tavalla. Edes heteronormatiivinen diktatuuri ei masenna tunnelmaa.

Anarkisti-Suvi keksi idean tempauksesta tasan viikkoa aiemmin. Hän oli omien sanojensa mukaan ”vittuuntunut Aito avioliitto -tyypeistä” ja kutsui Facebookissa kavereitaan Lasipalatsille: ”Mites olis, lähteekö joku tyttö pussailemaan mun kanssa sinne kojulle joku päivä?”

Hetkeä myöhemmin hän postasi saman keskustelun kommentteihin Suudelmia Aidon avioliiton kampanjateltalla -tapahtuman. Tapahtuma-aika päätettiin sovittaa lounastunnille, jotta töissä ja yliopistolla ahkeroivat kulttuurimarxistitkin pääsevät osallistumaan.

Viikkoa myöhemmin Lasipalatsille ilmestyi kymmeniä pussailuhaluisia.

Nyt saa pussata.
Nyt saa pussata. (Kuva: Veera Järvenpää)

nettiin_r&marja

Aito avioliitto -teltalta on hieman vaikea löytää aloitetta kannattavia haastateltavia. Allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen keräävistä vapaaehtoisista valtaosa kieltäytyy puhumasta toimittajalle.

Paikalla olleiden yksityishenkilöiden ja kansanedustaja Harry Wallin (sd.) kanssa käytyjen keskustelujen myötä kävi selväksi, etteivät osapuolet ole oikeastaan samaa mieltä edes siitä, mistä puhutaan. Aito avioliito -aloitteen kannattajat vetosivat luonnollisuuteen ja lisääntymisen tarpeeseen. Ja siihen, että niin kauan kun ihmisiä on ollut, on ollut olemassa nykyisenkaltainen avioliitto. Heteroavioliiton kerrotaan perustuvan ”antropologiseen todellisuuteen”.

Aloitteen vastustajat puolestaan näkevät kyseessä puolestaan olevan ihmisoikeuskysymys, eli keskustelu kaikkien kansalaisten tasa-arvoisesta oikeudesta solmia juridinen liitto.

Aitoavioliittolaisten puheissa nousi esiin ihmisoikeuksien sijaan lasten oikeudet. Kampanjasivustollakin tulee ensimmäisenä vastaan YK:n tunnus ja muistutus YK:n julistamista lasten oikeuksista. YK:n lastenoikeuksien julistuksessa ei tosin puhuta mitään avioliitosta.

Kaikki teltalla päivystäneet henkilöt kielsivät kampanjan kristilliset juuret, vaikka ne taustalla mitä ilmeisimmin kiemurtelevatkin.  Kampanjaan liittyvät kysymykset neuvottiin toistuvasti ohjaamaan aloitteen vireille panemisessa mukana olleelle, kristillisessä lähetyssäätiö Patmoksessa vaikuttavalle Pasi Turuselle. Osalla hankkeen puuhamiehistä ja -naisista on myös kytköksiä Kristillisdemokraattiseen puolueeseen, ja tasa-arvoista avioliittolakiakin vastustettiin voimakkaan kristillisillä perusteilla – toki tavalla, jota suinkaan kaikki kristityt eivät allekirjoita. Hankkeen alullepanija on Jukka-Pekka Rahkonen, jonka  Helsingin Sanomien NYT  kertoi olleen ”Espoon helluntaiseurakunnan toiminnassa mukana, ja oli muun muassa viime syksynä organisoimassa seminaaria, jonka nimi oli Täyteen miehuuteen. Siinä  kutsuttiin ’suomalaisia miehiä Raamatun opetuksen mukaiseen johtajuuteen'”.

[EDIT: Voimalle lähettämässä viestissä Rahkonen kieltää kuuluvansa mihinkään kirkkokuntaan.]

Keskusteluiden lomassa Voiman tutkivan journalismin iskuryhmä myös huomasi teltan nurkalla myös James Hirvisaaren, joka on julistautunut aloitteen ja heteronormatiivisen avioliiton kannattajaksi. Hän oli kuitenkin julkisuuskuvansa perusteella liian pelottava henkilö lähestyttäväksi. Onneksi olemme kuitenkin saaneet lukea hänen näkemyksistään sosiaalisessa mediassa.

Kaksi naista ei voi olla James Hirvisaari.
Kaksi naista ei voi olla James Hirvisaari.

James Hirvisaaren näkemyksen hetero- ja homoliitoista ovat kiinnostavia.

Vaikka teltalla ei siis Raamatusta haluta puhua, on sen vanhoollinen tulkinta läsnä kampanjassa. Isoa kirjaa siteerataan myös Suvi Auvisen paikalle tuomissa kylteissä. Esimerkiksi Matteuksen evankeliumista on tarttunut mukaan pätkä: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi” ja, teemaan sopivasti, miltei kaikissa hääjuhlissa siteerattava katkelma Korinttilaiskirjeestä: ” Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme, mutta suurin niistä on rakkaus”.

Kylttejä lukiessa on pakko kysyä itseltä, ”What would Jesus do?”. Olisiko Vuorisaarnan Jeesus pussailevien puolella vai linnoittautuisiko hän telttaan junttaamaan omaa kapeaa näkemystään rakkaudesta?

Suvi Auvinen, mitä Jeesus mielestäsi tekisi tekisi?

”Jeesushan ei sanonut homoista mitään, eikä hänen sanomansa muutenkaan ollut tuomitseva. Tätä kampanjan ideologiaa taidetaan ammentaa enemmän sieltä Vanhan testamentin puolelta.”

Pussailutapahtuman kutsussa toivotettiin paikalle ”naisparit, miesparit, queerit sekä muut non-heteroparit ja -joukot”. Eivätkö heterot ole tervetulleita pussailemaan tässä tilaisuudessa, Suvi Auvinen?

”Kuten niin usein, tässäkin on se ongelma, että monet eivät näe omaa etuoikeutettua asemaansa. Jos me lähdemme vastustamaan heteroutta puolustavaa kampanjaa, niin ei muun kirjon paikalle kutsuminen mielestäni ole syrjivää. Totta kai myös heterot voivat ajaa homojen asiaa, mutta tässäkin tilaisuudessa hetero voi ihan hyvin pussata samaa sukupuolta olevaa kaveriansa symbolisena eleenä.”

Miksi vihaat Heteroliittoja?

”Minullehan on ihan sama, kuka haluaa mennä kenenkin kanssa naimisiin tai ketä kukin haluaa panna. Ei se minua kiinnosta. Minua kiinnostaa se, että mikäli yhteiskunnassa on jonkinlaisia oikeuksia, niin kaikilla tulee olla ne. Tasa-arvoa ei voi olla vain joillain, vaan se on oltava kaikilla – tai sitten sitä ei ole kenelläkään. Niin kauan, kun meillä on sukupuolen tai lukumäärän mukaan syrjivä avioliittolaki, meillä ei ole tasa-arvoista avioliittolakia.

Itse en tosin menisi missään tilanteessa naimisiin. Tässä on kyse periaatteesta.”

Elämmekö heteronormatiivisessa painajaisessa? Tavoitteletko homosaation hirmuvaltaa?

”Normit ovat ongelma kaikille niille, jotka eivät osu niihin normeihin. On ongelma, että elämme hyvin normitetussa kulttuurissa. Eivät heteroavioliitot itsessään ole ongelma.”

Vaikka keskustelu osapuolten välillä on vaikeaa, toivoo Auvinenkin dialogia syntyvän. Hän näkee mahdollisuuden siinä, että aitoavioliittolaiset tulisivat pois poteroistaan ja uskaltautuisivat tutustumaan pelottaviin homoihin. Auvinen uskoo, että mikäli kampanjoijan tutustuisivat vastustamiinsa ihmisiin ja perheisiin, pelko haihtuisi.

Tässä ei ole tilaa vihalle (Kuva: Veera Järvenpää)
Tässä ei ole tilaa vihalle (Kuva: Veera Järvenpää)

Ja tähän lopuksi vielä videotaltio maaliskuussa Heurekassa järjestetystä Aito avioliitto -seminaarista. Videolla kaksi aatteen vakaata kannattajaa lukee kuvitteellisia kirjeitä dystooppisesta, homosaation tuhoamasta tulevaisuudesta. Tasa-arvoinen avioliitto rinnastetaan muun muassa orjuuteen ja rasismiin. Saattaisin syyllistyä solvaamiseen, mikäli kommentoisin kirjeet lukevia henkilöitä. Sanonpa nyt kuitenkin, että nuo kirjeet edustavat jotain niin hullua maailmankuvaa, että mun maindi boglaa.

Tämä kannattaa katsoa alkaen kohdasta 2h 27min. Siis todellakin kannattaa katsoa ja pohtia Aito avioliitto -kampanjaa oikein kunnolla.

Myöskään ei kannata unohtaa tätä näppärää muistilistaa raamatullisista avioliiton ilmentymistä. Mikäli nämä vaikuttavat hieman höpsöiltä ja vanhentuneilta, on varmaan myöskin valmis hyväksymään sen, että avioliitto ei ole mikään muuttumaton monoliitti vaan aikojen mukaan muovautuva instituutio.

marriage-according-to-the-bible_502913cd3d101_w1500

EDIT (21.8.): Juttua korjattu Jukka-Pekka Rahkosen pyynnöstä.

Jaa tämä:

Polkupyörähäiriköt parantavat maailman

Viime viikolla Helsingissä kuoli pyöräilijä autoilijan perseiltyä ja bussi lanasi kuolonkolaria seuranneen muistokulkueen. Tilanne on kestämätön.

Vastakkainasettelun aika on täällä, tämä on tosiasia Helsingissä Herran vuonna 2015. Tuskin mikään alleviivaa tätä karmaisevammin kuin tapaus, jossa autoilija ilmeisen tahallisesti ajoi pyöräilijän kumoon kohtaloikkain seurauksin. Polkupyöräily on viime vuosina kasvattanyt suosiotaan ja samalla pyöräilyä kohtaan esitetty kritiikkikin lisääntyy.

Miten saisimme laukaistuksi tämän pyöräilijöiden ja muun liikenteen välisen jännitteen? Toisinaan epäkohtien esiintuominen kansalaisaktivismin keinoin on hyvä ratkaisu – sitten kun epäkohdat ovat näkyvillä voidaan niihin myös puuttua.

Mielenosoitukset ovat hyvä tapa tuoda ongelmia esiin. Sunnuntaina 16. 8. polkupyöräilijät halusivat muistaa mielenosoituksella menehtynyttä pyöräilijää, mutta tuo tapahtuma onnistui entuudestaan lisäämään jännitteitä. Aikataulussa pysymisestä huolestunut bussikuljettaja päätti kurvata keskelle kulkuetta ja lanasi samalla pyöräilijöitä kumoon. Tuskin kukaan toivoi kulkueen osoittavan ongelmia näin konkreettisesti.

Myös taiteenmuotoiset performanssit voivat tehdä ongelmakohtia näkyviksi. Viime vuonna Let’s Bike It! -järjestö havainnollisti Latviassa performatiivisen mielenosoituksen avulla kuinka pyöräilyt tukeminen hyödyttää ruuhkassa istuvia autoilijoita: Auto vie verrattomasti pyörää enemmän tilaa ja jokainen pyörä tarkoittaa käytännössä väljempiä katuja autoilijoille. Polkupyöräilyn helpottaminen ja mukavoittaminen siirtää yhä useamman pyörän selkään ja samalla vähentää autoja liikenteestä sekä vapauttaa joukkoliikenteen kapasiteettia. Myös ei-pyöräilijöiden kannattaisi ymmärtää että pyöräilyinfran parantaminen kaupungissa olisi kaikkien etu. Siis ihan kaikkien.

Esimerkiksi Helsingissä menehtynyttä pyöräilijää muistaneet 850 pyöräilijää olisivat vieneet verrattomasti enemmän tilaa, mikäli jokainen pyöräilijä olisi ottanut tilaa auton verran.
Kuva Riiassa järjestetystä Let’s Bike It -performanssista/mielenosoituksesta. Esimerkiksi Helsingissä menehtynyttä pyöräilijää muistaneet 850 pyöräilijää olisivat vieneet verrattomasti enemmän tilaa, mikäli jokainen pyöräilijä olisi ottanut tilaa auton verran.

Vaikka jokainen pyöräilijä hyödyttää jokaista autoilijaa, niin ei sitä rakkautta liikaa ole herunut. Itse olen ajanut Hämeentietä henkeni uhalla, kun autot ohittavat senttien päästä kiirehtiessään seuraaviin punaisiin valoihin. Meitä pyöräilijöitä kuitenkin syytetään toistuvasti öykkäröinnistä liikenteessä. Ilmeisesti kuolonkolariakin edelsi se, että pyöräilijä ohitti punaisissa seisseen autojonon ja lähti vihreissä porukan keulilta. Tämä ei ole ollenkaan harvinaista, koska usein niiden autojen puristuksissa ajaminen on hieman riskaabelia. Tämä on viranomaistenkin tiedossa ja muutamissa paikoissa Helsingissäkin siihen autojen ja suojatien väliin on jopa maalattu oma tasku pyöräilijöille – paalupaikka niin sanotusti.

Yksi tapa tuoda esiin pyöräilyn kannalta ongelmallisia paikkoja kaupungista, on viedä pyörät joukolla sinne ongelmapaikkoihin. Helsingin polkupyöräilijöiden Kriittinen pyöräretki -tempaukset tekevät tätä kerran kuussa. Kriittisten pyöräretkien tarkoituksena on edetä ongelmalliseksi katsotulla reitillä halki Helsingin ja kiinnittää huomiota tähän etenemisen vaikeuteen. Varmasti me pyöräilijät noin joukkona olemme harmistusta herättäneet, mutta ehkä jotain paremman maailman siemeniäkin on kylvetty. Hämeentien pyöräkaistan vimmattu vaatiminen on osaltaan vaikuttanut siihen, että vaihtoehdosta on alettu käymään ihan oikeata keskustelua.

Aivan varmasti meidän pyöräilijöidenkin puolella on urpoja ja huonosti käyttäytyviä yksilöitä. Järkevällä liikennesuunnittelulla öykkäröintiä kuitenkin saisi minimoitua. Harmillisesti kotikaupunkini pyöräliikenteen suunnittelusta ei sitä järkeä ole liikaa löytynyt – yksi Baana ei vielä poista vuosikymmenten töpeksimisiä. Helsingissä on liikennesuunnittelupuolella näyttänyt olevan vallalla suunnittelufilosofia, jossa ensin piirretään autoille suorin reitti paikasta a paikkaan b, ja pyörät sekä jalankulkijat sitten roiskitaan sinne laidoille jos muistetaan.

Tämä huono suunnittelu vuorostaan johtaa niihin jalkakäytävään päättyviin pyöräteihin ja muihin päättömyyksiin, jotka ruokkivat eri tavoin liikkuvien välistä kränää.

Sen sijaan, että me kaupungilla liikkuvat kiroilemme toisillemme, pitäisi meidän ehkä painostaa päättäjiä ja virkamiehiä pontevammin. Kriittiset pyöräretket ja muut kansalaisaktivismin, -tottelemattomuuden sekä taiteen keinot ovat usein hyvä tapa tähän. Joten rakkaat autoilijat, mikäli jäät jumiin meidän kulkueemme perään älkää hermostuko: Me siinä vaadimme parempaa kaupunkia sinullekin.

Kuva viime kesänä Hämeentiellä ajetulta Kriittiseltä pyöräretkeltä. Tuolla retkellä muiden joukossa polki myös Hollannin suurlähettiläs, joka puolestaan kannusti Helsinkiä panostamaan pyöräilyn edistämiseen.
Kuva viime kesänä Hämeentiellä ajetulta Kriittiseltä pyöräretkeltä. Tuolla retkellä muiden joukossa polki myös Hollannin suurlähettiläs, joka puolestaan kannusti Helsinkiä panostamaan pyöräilyn edistämiseen.

Jaa tämä:

Piikkiä kodittomille ja muille ei-toivotuille

Mitä kaikkea kiinteistöjen omistajat ovatkaan valmiita tekemään poistaakseen ei-toivotun aineksen tiluksiltaan, ja kuka kaupungissa oikeastaan saa olla ja elää?

”Kuole ojaan” on se oppi joka tulee mieleen, kun ajattelen monia kodittomiin kohdistettuja häätötoimenpiteitä. Sen sijaan, että kodittomuus ratkaistaisiin järjestämällä kaikille katto pään päälle, tyytyvät monet siihen, että ne kodittomat siivotaan pois näkyvistä.

Nähdäkseni tähän toimintaa ajaa halu määrittää se, kuka saa kaupungissa olla ja elää.

Aiheesta nousi melkoinen haloo pari vuotta sitten, kun Lontoossa asuinrakennusten ja kauppojen edustoille asennettiin oikein joukolla piikkejä, joilla haluttiin estää kodittomien nukkuminen talojen syvennyksissä. Aihe palautui mieleen hiljattain törmättyäni jälleen uuteen tapaan sabotoida kodittomien haitaksi asennettuja piikkejä.

Taiteilija-aktivistiryhmä Anti Anti-Homeless Spikes muunsi piikeillä peitetyn ikkunanalusen mikromakuuhuoneeksi kirjahyllyineen ja sänkyineen. Installaation nimi oli Space, Not Spikes (”Tilaa ei piikkejä”). Tekijät itsekään tuskin olettavat installaation säilyvän paikoillaan pitkään, mutta kyllä se lähettää selkeän viestin. Tämä viesti on luettavissa myös ryhmän nettisivuilla:

”Asuessamme kaupungissa poukkoilemme paikasta toiseen tiukasti määriteltyjä reittejä. Meille kerrotaan missä saa kävellä ja missä saa istua, mihin olemme tervetulleita – mutta ainoastaan mikäli meillä on rahaa ja käytämme sitä.. ..Mikään ei sano ’Pääsy kielletty’ yhtä tehokkaasti kuin rivi teroitettuja anustappeja jotka estävät meitä käyttämästä julkista tilaa. Space, Not Spikes kumpuaa vihasta, joka syntyy julkisen/yksityisen tilan jaon epätasa-arvoisuudesta.”

Anti Anti-Homeless Spikes: Space, Not Spikes.

Anti Anti-Homeless Spikes: Space, Not Spikes.

Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun taiteilija-aktivistit ovat puuttuneet näihin piikkeihin. Pari vuotta sitten, kohun velloessa vimmatusti, The Accidental Anarchist -sivu julkaisi hyvän tavan torpata piikit: pikasementti. Sivulla neuvotaan oikein kädestä pitäen, mitä sementtiä hankkia ja mistä sekä miten sitä tulisi käyttää.

Sivulla myös huomautetaan, että ratkaisuksi on ehdotettu myös uretaanin kaltaisia kovettuvia vaahtoja. Näitä kuitenkin pidetään liian helposti poistettavina. Sementtiä sen olla pitää.

Idea oli hyvä, eikä kestänyt aikaakaan kun sitä päästiin soveltamaan. Kodittomuuspiikkejä toden totta peitettiin sementillä Lontoossa. London Black Revolutionaries -niminen ryhmä ilmoitti olleensa asialla, kun Tesco-ruokakaupan ikkunalipat oli tukotettu sementillä.

Ennen kuin kukaan huutaa, että merkityksetöntä vandalismia, niin huomautettakoon, että Tesco ilmoitti pikaisesti sementoinnin päälle, että se hankkiutuu eroon piikeistä. Voitto ihmisyydelle.

Jaakko Leeve: Free As A Bird.
Jaakko Leeve: Free As A Bird.

Vähemmän aktivismin ja enemmän taiteen tontille menevät myös teokset, jotka puuttuvat vähemmän sääntöjä rikkovasti näiden piikkien ja makaamisesteillä varustettujen penkkien ideologiaan.

Vuosi sitten ArtHelsinki-nykytaidemessuilla oli esillä Jaakko Leeven taideteos Free As A Bird, joka yhdisti puiston penkin ja lintujen karkottamiseen tarkoitetut piikit.

Teos kiinnitti huomiota syrjivänä muotoilunakin tunnettuun ilmiöön, jossa pyritään rajoittamaan esimerkiksi puistokalusteiden käyttötapoja. Helsingissä puistojen penkkejä on alettu tilaamaan yhden istuttavina ja leveämpien penkkien keskelle on asennettu ylimääräisiä käsinojia, jotta niillä ei pystyisi nukkumaan. Ei niillä myöskään oikein pysty istumaan yhdessä oman kullan kanssa, mutta se on ilmeisesti pieni hinta maksettavaksi siitä, että pulsuille näytetään niiden paikka.

Samaan ilmiöön ja julkisen tilan kaupallistumiseen kiinnitti huomiota saksalaisen Fabian Brusingin videoteos Pay & Sit vuodelta 2008

Fabian Brusing: Pay & Sit.

Muutamissa valituissa paikoissa Helsingin keskustassa on myös soitettu klassista musiikkia kaiuttimista, jotta nuoriso ei norkoilisi siellä. Ja siis nämä paikat, joista nuorisoa häädettiin, ovat julkisia.

Kauppakeskuksistakin nuorisoa on hätistelty esimerkiksi poistamalla penkit (Kamppi). Tämä on sikäli yllättävää, että luulisi tulevien asiakkaiden sitouttamisen kannattavan, enkä itse ainakaan hirveän lämmöllä muistaisi kauppakeskusta joka on kyykyttänyt minua. Vaikka kauppakeskuksen voittomarginaali ei kiinnostaisikaan ovat nämä oleskelua rajaavat siirrot kiinnostavia laajemmallekin yleisölle, koska kauppakeskuksille raivataan koko ajan lisää tilaa – tämän myötä julkinen tila muuttuu puolijulkiseksi.

Tämä katkelma elokuvasta What Would Jesus Buy? näyttää kuinka aktivistitaiteilija Reverend Billy seurakuntineen kaappasi hetkeksi Mall of America -kauppakeskuksen. Samaa menoa koettiin taannoin myös Helsingissä, kun Rev. Billy saapui Lens Politica -festivaalin vieraaksi ja suoritti vastaavan tempauksen Forumin ja Kampin kauppakeskuksissa.

Näitä koditonpiikkejä, pätkittyjä penkkejä sekä vienoa klasaria yhdistää melko armoton arvomaailma. Toki ymmärrän, että toisinaan jotkut ihmiset voivat ärsyttää, mutta sellaista se elo yhteiskunnassa vaan on. Jos kodittomuus häiritsee, ei ongelma poistu piikkiä jakamalla. Ja jos junnuilta puuttuvat paikat norkoilla, he sellaiset kyllä valtaavat.

Ehkä me kaipaisimme hieman inhimillisyyttä yhteiskuntaamme. Ja sitten sitä tilaa voisi myös vaatia takaisin kansalaisille.

Jaa tämä:

Neste Oil: Bensa on kuin rintamaitoa

Huoltoasema ei ole äiti, eikä auto ole vauva. Mainos sen sijaan on huono.

Tietenkin mainoksissa leikitään mielikuvilla ja hieman vedätetäänkin, kaikkihan sen ymmärtävät. Mutta kyllä joskus tulee vastaan sellaisia yrityksiä, että ei voi kuin pyöritellä silmiään.

Neste Oil rinnastaa uudessa mainoksessaan polttoaineen rintamaitoon. Siis ihan oikeasti. Onkohan siellä toimistolla hengitelty liikaa höyryjä, tai kesän putki vähän venähtänyt. Ehkä valmistautuminen Jyväskylän Neste Rally Finlandiin on ollut turhan perusteellista.

Tämä on Neste Oilin ihan aito mainos. Siis oikeasti.

Vaikka pian tuossa alla motkotankin aiheesta ja irtisanoudun kaikesta tähän mainokseen liittyvästä (paitsi rintaruokinnasta silloin kun kyseessä ei ole bensa-asema-analogia), niin olisin minä ihan mielelläni ollut kärpäsenä katossa, kun tätä ideaa on pitchattu Nesteen ihmisille mainostoimiston neukkarissa. Ehkä se keskustelu on edennyt jotenkin näin:

Copy: ”Et siis niinku mä olen faija ja sit kun meidän vauvalla on tosi kiukku päällä, niin mä niinku sanon että pitää tankata se. Vauvathan huutavaa jos ne on nälkäsii, tiätsä? Ja sitä mä kelasin, et se mölöhän on sen vauvan polttoainetta ja et tästähän vois tulla hyvä leiska silleen. Et läpeetsä?”

Neste-mies: ”Joo! Ja sithän siihen mainokseen täytyy tietty laittaa se mutsi ilman paitaa. Tissit myy, sen mäkin tiedän. Joo, tää on tosi c.o.w.a. Täs on enemmän ihoo ku Pirellin kalentereissa ja miehethän niitä autoja käyvät tankkaamassa heh-heh [iskee silmää]. Ai vähäks kohta käy kuhina pumpuilla.”

Mikä tässä nyt sitten mättää? No, väännetään rautalangasta, koska mitä ilmeisimmin  öljy-yhtiön viestinnässä ja/tai mainostoimistossa ei ole sitä ymmärretty.

Ensinnäkin, äidinmaito on terveellistä, luonnollista ja lähituotantoa. Nesteen polttonesteet eivät ole mitään näistä. Neste kyllä pelaa (hirvittävän muodikkaan) lähituotantokortin, mutta ei se jalostus paljoa paina koska ei sitä öljyä nyt vaan Suomesta löydy. Eikä se Nesteen biodieselikään läheltä tule, Kaakkois-Aasiassa sademetsää on lanattu ihan urakalla palmuöljyplantaasien alta.

Ja kuten asiaan kuuluu, eivät nämä päättömyydet rajoitu pelkästään yhteen leiskaan – sama linja jatkuu kampanjan kotisivulla. Tämä ei tietenkään ole alkuunkaan odottamatonta. Erityisesti autoiluun liittyviin mainoksiinhan on tavattu ladata viestejä asioista ja arvoista, jotka eivät liity autoihin lainkaan – ovat jopa mainostettavan tuotteen täydellisiä vastakohtia. Nesten paraspolttoaine.fi-sivulla esitetään kuvissaa rintaruokinnan lisäksi myös korista pelaavia kundeja (autossa istuminen ei ole urheilua), Porvoon vanha kaupunki (jossa autoilu on lähes mahdotonta ja hyvin ei-suotavaa), viehekalastusta (ekologista toisin kuin autoilu) sekä kirsikkana kakun päällä: koskematonta metsää (joka oikeasti lanataan teiden alta ja löpön raaka-aineeksi).

Ehkä Voiman taannoinen vastamainos tarjoaa hieman todenmukaisemman ja rehellisemmän katsauksen Nesteen toimintaan. Tietenkään edellä mainittuja suureita ei ole tavattu yhdistää mainoksiin turhan usein, että sikäli.

Kuva2
Voiman vastamainos (9/2009).

Oikeastihan luonnollisuus on melkoisen kaukana siitä prosessista, jonka myötä raaka- ja palmuöljy muutetaan polttonesteeksi. Äidinmaidon erittyminen puolestaan on aidosti luonnollinen prosessi. Hieman tässä jäi myös mietityttämään mainoksessa viestitty roolijako: ilmeisesti Neste on se huolehtiva äiti, joka ruokkii meitä kansalaisia (tai siis meidän autoja, mutta nehän ovat kuskiensa jatkeita). Kiitti tästäkin ajatuksesta.

Ja on tuossa mainoksessa lisäksi ääneen lausumaton yleinen viesti turvallisuudesta ja huolehtimisesta. Lasta suojellaan ja häntä turvataan kaikin keinoin – itsekin isänä allekirjoitan tuon ajatuksen. Näin siis myös toimii öljyteollisuus Nesteen mielestä. Sori, Neste, en kykene isänä löytämään itsestäni sen enempää öljyteollisuuden hengenheimolaista kuin teidän asiakastakaan. Lopettakaa se sademetsien kaataminen ja vaihtakaa mainostoimistoa niin voidaan puhua tästä viimeisestä uudestaan.

PS. Kuten tuossa yllä totesin, ei Neste ole suinkaan yksin asialla. Autoteollisuus on turvautunut kerta toisensa jälkeen näihin hyvinkin epäilyttäviin rinnastuksiin luontoarvojen ja polttomoottorien välillä. Yksi priimaeksemplaari tästä on kolmen vuoden välein toistuva ja laajaa huomiota saava maailmanympäripurjehdus Volvo Ocean Race, jonka varjolla myydään autoja. Puhdas tuulivoima ja koskematon luonto ovat suhteellisen kaukana autoilusta ja tähänkin puutuimme taannoin vastamainoksella. Volvo ei tästä tykännyt ja uhkaili rosiksella, mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa.

KUVA3
Voiman vastamainos (8/2008).
Jaa tämä:

Länsiranta Pride

Palestiinalaistaiteilija maalasi Israelin rakentamaan muuriin vastoin aikaisempaa ilmoitustaan

Khaled Jarrar tunnetaan kantaa ottavista teoksistaan, joita on nähty laajalti ympäri maailmaa – myös Helsingissä. Hän on muun muassa hakannut taltalla irti palasia palestiinalaisten Länsirannan ympäröivästä muurista. Jarrar on jauhanut noista palasista uutta sementtiä josta hän on valanut veistoksia kuten betonisen jalkapallon joka nähtiin Helsingissäkin.

Kuva 1
Tästä se lähtee, pala kerrallaan

Apartheidmuuriksi nimetty muuri on rakennettu palestiinalaisten eristämiseksi muusta Israelista. Ristiriitaisia tunteita herättänyt muuri on kritiikin lisäksi vetänyt puoleensa taiteilijoita. Nimekkäitäkin. Esimerkiksi Banksy ja Roger Waters ovat jättäneet omat kädenjälkensä siihen lukuisten muraalien ja graffitien joukossa. Jarrar ei kuitenkaan ole suhtautunut näihin maalauksiin varauksettoman positiivisesti. Hän keskusteli tästäkin Voiman haastattelussa vuonna 2014.

”Muuri erottaa. Se erottaa perheet ja sukulaiset toisistaan. Se erottaa israelilaiset palestiinalaisista. Se myös kontrolloi maa-alueita eli sitä, kuka saa viljellä ja missä.. ..En pidä graffiteista muurissa, sillä tämä muoti-ilmiö ei tee mitään muurin hävittämisen eteen. Graffitit voisi maalata muihin paikkoihin, ja muuri tulisi jättää juuri sellaiseksi kuin se on: rumaksi. Muurista tehdään taiteella tarpeettoman kaunis, ja lopulta se muuttuu turistirysäksi.”

”Muuriin maalamisen sijasta kaikkien pitäisi vasaroida siitä palasia pois. Jos kaikki hakkaisivat muurista irti muutaman kilon, se olisi äkkiä hävitetty.”

Khaled Jarrar: Through the Spectrum. Maali betonille (Israel/Palestiina 2015).
Khaled Jarrar: Through the Spectrum. Maali betonille (Israel/Palestiina 2015).

Kesä-heinäkuun taitteessa Jarrar kuitenkin kävi maalaamassa muuriin sateenkaaren raidat. Maalaus ei  säilynyt paikallaan kauaa – Gay Pride -juhlallisuuksien jälkimainingeissa maalattu teos ilmeisestikin silitti vastakarvaan joitain palestiinalaisyhteisössä. Associated Pressin raportoitua teoksen hävittämisestä tapahtuneesta kirjoitettiin muun muassa The Guardianissa ja Haarezissa.

Vaikka Jarrar ilmoituksensa mukaan antaa teostensa mieluummin puhua puolestaan, päätti hän selittää teostaan ja sen taustoja sen ympärillä käydyn julkisen keskustelun johdosta. Keskustelu ajautui taiteilijan itsensä mukaan pahasti sivuraiteille ja se kaapattiin Israelin pv-työkaluksi.

Hän kommentoikin näkemyksiään tapahtuneesta perusteellisesti ja seikkaperäisesti kirjoituksessaan.

”Kuvat sateenkaarista levisivät [Pride-viikolla] netissä ja jopa Valkoinen talo valaistiin sateenkaaren väreissä.”

”Tämä herätti minut ajattelemaan kaikkia näitä kansainvälisiä aktivisteja ja tavallisia ihmisiä, jotka juhlivat historiallisesti sorretun ihmisryhmän vapautta sekä sateenkaarta vapauden ja tasa-arvon symbolina.”

”Se sai minut myös miettimään meidän päivittäistä kamppailuamme tasa-arvon, vapauden ja oikeuden puolesta täällä Palestiinassa.”

Tekijä tuntematon: Tärvelty teos. Maali betonille (Israel/Palestiina 2015)
Tekijä tuntematon: Tärvelty teos. Maali betonille (Israel/Palestiina 2015)

Jarrar ei peittele sitä, että hänen teoksensa tuhosivat palestiinalaiset. Hän ei kuitenkaan suostu syyttämään koko yhteisöä homofoobiseksi – hän itse maalasi teoksen avoimesti päivänvalossa ja se tärvättiin yön pimeydessä.

Taiteilijan näkemykset eivät kuitenkaan estäneet tapausta nousemasta Israelin pinkwashin – eli pinkkipesun – välineeksi. Pinkkipesulla tarkoitetaan lähinnä samaa kuin viherpesulla, mutta ympäristöarvojen sijaan imagonkohennusta tehdään sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kustannuksella.

”Artikkeli väitti, että Israel – väitetyn suvaitsevaisuutensa ansiosta – olisi turvasatama palestiinalaisille homoseksuaaleille. Tämä siitäkin huolimatta, että ei ole olemassa lakia, joka tarjoaisi mitään turvaa palestiinalaisille Israelissa, jossa he joutuvat toistuvasti sortotoimien kohteiksi koska ovat palestiinalaisia. Kuten israelilainen LGBTQ-aktivisti ja akateemikko Aeyala Gross on todennut, Israelin hallitus on nopea hyödyntämään LGBTQ-kysymystä osana kansainvälistä propagandaa tarttumatta ongelmiin kotikentällään.”

”Muuan teräväkatseinen kommentoija Facebookissa totesi: ’Samalla kun maailma juhlii tasa-arvoisen avioliiton voittoa Israelissa voit mennä naimisiin kenenkä tahansa kanssa kunhan hän ei ole palestiinalainen.'”

Jarrarin osoitettua virheitä Associated Pressin artikkelissa AP korjasikin niitä, mutta epäilemättä alkuperäinen artikkeli levisi verrattomasti oikaisua laajemmalle. Näinhän se menee.

Jarrar ei myöskään ole yksin kritisoidessaan Israelin pinkkipesu-politiikkaa. Suomessa tähän keskusteluun on osallistunut muun muassa Syksy Räsänen:

”Pinkwashing on osa tätä ’Brand Israel’ -kampanjaa. Pinkwashing ei tähtää queer-ihmisten aseman parantamiseen sen enempää Israelissa kuin miehitetyillä palestiinalaisalueillakaan. Sen sijaan se hyväksikäyttää palestiinalaisten queerien identiteettiä ja ongelmia heitä sortavan järjestelmän ylläpitämiseksi.”

”Sikäli kun pinkwashing pitkittää apartheidia, se edesauttaa israelilaisen yhteiskunnan luisumista yhä enemmän oikealle ja siten vaikeuttaa myös israelilaisten queerien asemaa.”

Epäilemättä keskustelu jatkuu jatkossakin.

Kuva 4
Riiko Sakkinen: Visit Israel. Akryyliväri, tussi, värikynä, lasertuloste sekä tarra paperille (Espanja 2014)
Jaa tämä: