kulttuuripolitiikka

Kuuluvatko sotakoneet Musiikkitalon seinään?

Musiikkitalo on yksi Helsingin keskeisistä kulttuurimonumenteista. Tuon monumentin seinässä on jättimäinen mainosscreeni, jossa mainostetaan Eurofighten-hävittäjiä kansanedustajille.

Hävittäjä kaartaa vauhdikkaasti sinisellä taivaalla. Lentäjän kypärä näyttää huipputekniseltä. Hulmuava Suomen lippu taivaalla näyttää hieman revontulelta. Tässä myydään uutta hävittäjää Hornetin seuraajaksi. Eurofighter on taistelussa hyväksi havaittu ja viiden eurooppalaisen valtion lisäksi se on käytössä myös ihmisoikeusloukkauksista tunnetussa Saudi-Arabiassa.

Mutta miksi ihmeessä tämä video pyörii Eduskuntatalon etuoven vieressä?

Tältä näyttää suomalainen kulttuuri-instituutio herran vuonna 2018. No, kai se sotakin omanlaista kulttuuria on. KUVA: Mitro Partti

Vuonna 2011 yleisölle avautunut Musiikkitalo tarjoaa korkealaatuista musiikkiohjelmaa Helsingin ydinkeskustassa. Musiikkitalon, Eduskuntatalon, Oodi-kirjaston, Kiasman ja Sanomatalon muodostaman ryppään keskellä puolestaan sijaitsee Kansalaistori, jossa kansalaiset voivat vaikka järjestää piknikkejä ja missä järjestetään erilaisia yleisötapahtumia. Musiikkitalon rakentaminen maksoi veronmaksajille 166 miljoonaa euroa, minkä lisäksi sitä varusteltiin 23 miljoonalla eurolla. Ja nyt talon seinässä on jättiläismäinen näyttö, joka pösöttää mainoksia ohikulkijoille 24/7.

Eurofighter HX -mainos saa kysymään, että pitäisikö Musiikkitalon vahtia hieman tarkemmin sitä, mitä sen seinällä mainostetaan.

Vuonna 2016 Helsingin Rakennuslautakunta sai käsiteltäväksi lupahakemuksen, jonka myötä Musiikkitalon seinään ripustettaisiin parinsadan neliömetrin kokoinen mainosnäyttö. Ajatuksena oli jakaa näytöllä pyörivä materiaali niin, että osa siitä olisi Musiikkitalon omaa ja osa olisi kaupallisia mainoksia.

Kyseenalaistin jo tuolloin sen, että yhteistä kulttuuriperintöämme rakentava, edustava ja vaaliva rakennus myydään mainosalustaksi.

”Tässäkin tapauksessa käyttökustannusten paikkaamiseen tarvittavat rahat (mainostulot siis) eivät olisi olleet missään suhdassa rakennuksen kokonaiskustannusten kanssa. Päädyttäisiin tilanteeseen, jossa erittäin arvokas verovaroin rakennettu rakennus myydään halvalla mainosalustaksi. Mainostajat tietenkin hyötyisivät arvorakennuksen tuomasta prestiisistä. Olisi kuitenkin hienoa, mikäli kunnalliset ja valtiolliset tahot eivät myisi meidän yhteistä omaisuuttamme alihintaan.”

Mutta ei autanut itku markkinoilla. Syyskuussa 2017 kirjoitin Voiman pääkirjoituksessa juuri valmistuneesta jumbonäytöstä:

”Musiikkitalon edustajien mukaan jättinäyttö tulee tarpeeseen, ja he kertovat, että mainossopimuksella se saadaan maksetuksi. Okei. Näytön maksaminen mainostuloilla voi tuntua järkevältä, mutta samalla on jäänyt miettimättä, mitä oikeastaan myytiin.

Musiikkitalon rakentaminen maksoi reilun 180 miljoonaa euroa ja vuosittain sen pyörittämiseen uppoaa miljoona jos toinenkin. Talossa toimivat muun muassa Helsingin kaupunginorkesteri, Sibelius akatemia sekä Radion sinfoniaorkesteri, mikä lisäksi yhteiskunta rahoittaa monia talossa esitettyjä produktioita. Nyt tuo yhteisillä rahoilla rakennettu kulttuurimonumentti on redusoitu mainosalustaksi.

Clear Channelin ja Musiikkitalon välisen mainostiladiilin suuruutta ei paljasteta liikesalaisuuteen vedoten. Mainostilasta saatavat rahat ovat kuitenkin pennejä taloon kaadetun rahavuoren rinnalla. Kannattiko investointi myydä halvalla?”

Vuonna 2016 koitimme visioida sitä miltä kulttuuri-instituution FullHD-heittäytyminen mainosmaailmaan voisi näyttää. Ihan näin kilaria menoa ei ole nähty, mutta suunta on sama.

Tässä kohdassa on tietenkin helppo syyttää minua mainosvastaiseksi änkyräksi. Vastamainoksiakin teen ihan työkseni. En kuitenkaan näkisi asiaa niin yksinkertaisesti. En sano, että kaikki mainokset pitäisi kieltää – mainokset ovat osa ihmisten välistä kommunikointia ja hyvä niin. En edes ole varma, mitä me kieltäisimme, jos kieltäisimme mainokset. Mainoksiin ei kuitenkaan kannatta suhtautua välinpitämättömästi ja niistä pitää käydä keskustelua.

Julkisessa tilassa kohtaamamme mainokset ansaitsevat erityisen kriittistä huomiota, sillä niitä me emme kykene välttämään muuten kuin perunakellariin linnoittautumalla. Enkä minä ole yksin ajatusteni kanssa, jopa Hesarin datadeskin esimies, Juhani Saarinen, kiinnitti huomiota mainosten aiheuttamaan esteettiseen saasteeseen.

”Vaihtuvia kuvia tai videota toistavat seinät ovat kuin turboahdettuja kännykän sovellusilmoituksia. Ne luovat hälyä ja vaativat huomiota. Mainostaja tietenkin pitää huomion saamisesta, mutta hämäränä talvipäivänä tekisi mieli kytkeä sovellusilmoitukset pois päältä. Tämähän ei onnistu, joten vaihtoehdoksi jää kävellä toista reittiä.”

Oikeastihan siellä toisellakin reitillä on mainoksia. Vaihtoehdoksi jää se perunakellari.

Oi, beibe, tsiigaa tätä tykkii. Siinä se nyt sykkii, Eduskuntatalon pääsisäänkäynnin edessä. KUVA: Mitro Partti

Esteettisten arvojen ohella kannattaa kiinnittää huomiota myös mainosten sisältöihin. Ja samalla kannattaa kysyä, että mitä myydään ja kenelle.

Olen kuullut tarinan eräästä kansanedustajille kohdistetusta kampanjasta, jossa nokkela viestintätyyppi osti kaikki JCDecaux’n mainostaulut Eduskuntatalon läheisyydestä. Ei niitä niin hirvittävän montaa ole lukumääräisesti, mutta työpaikalle saapuville kansanedustajille ja heidän avustajilleen kampanja on epäilemättä näyttäytynyt massiivisena.

Tätä tarinaa vasten katsottuna sotapornoa tihkuva hävittäjävideo Eduskuntatalon edessä sijaitsevassa jättiscreenissä ei vaikuta sattumanvaraiselta. Eduskunnan kun pitäisi päättää Suomen historian suurimmasta, kokonaisuudessaan kymmenien miljardien eurojen asekaupasta.

Jaa tämä: