lapset

Kerro se mainoksin

Kiinalainen mainosvideo muistuttaa, että melkoinen osa aivokapasiteetistamme menee mainosten prosessoimiseen. Myöskään lapset eivät tältä säästy.

Kiinalainen verkkokauppajättiläinen, Alibaba julkaisi Tmal 11.11 -ostosorgioiden alla mainosvideon, joka rakentuu tunnettujen kuluttajabrändien iskulauseiden varaan. Läpi videon kertojaääni luettelee – melko banaaleja – iskulauseita ja tapahtumat rullaavat niiden mukana.

”Sinkkujen päivä”, eli Tmal 11.11 on Kiinana vilkkain e-kaupan päivä, ja tänä vuonna Alibaban myynti 24 tunnin aikana oli lähes 18 miljardin dollaria.

Tämä mainos on siitä nerokas, että epäilemättä tarinan rungon muodostavat brändit maksoivat mukaan pääsemisestä verrattomasti enemmän kuin mitä mainosvideon tuottaminen ja jakelu ovat maksaneet. Alibaba nettoaa siis sekä mainoksella että sen kannustamien kuluttajien ostoksilla.

Jälleen kerran sitä sai katsojana järkyttyä, kuinka monet noista mainoslauseista ovat tuttuja. Minun pääni on epäilemättä turhan tiedon romukoppa, jossa nuo iskulauseet toisten samanlaisten kanssa risteilevät ja vievät tilan tarpeelliselta tiedolta. No, tähän ei pysty yksittäinen ihminen liikoja vaikuttamaan. Mainoksia puskee ovista ja ikkunoista, ja jouluna alla myös postiluukusta. Erityisesti lapsiperheissä.

Tästä pääseekin aasinsillalla lapsiin kohdistuvaan mainontaan ja  kiinnostavaan tutkimukseen, josta luin uudessa Lapsen Maailma -lehdessä.

Brittiläinen Cancer Research UK on tutkinut pikaruoka- ja naksutelevisiomainosten vaikutusta lapsiin haastattelemalla 8-12-vuotiaita koululaisia. Vaikka Iso-Britanniassa roskaruokamainokset ovat kiellettyjä lastenohjelmien mainoskatkoilla, valtaosa lapsista oli mainoksia nähnyt televisiossa katsoessaan muuta ohjelmatarjontaa alkuillasta.

Tutkimuksen mukaan mainokset oli huomattu, ne olivat jääneet mieleen ja vaikuttivat selvästi toiveisiin. Yksi kahdeksanvuotias haastateltu kertoi pizzamainoksen olevan niin herkullinen, että kun mainoksen lopussa pizza lentää kameran linssille, hän haluaisi nuolla televisioruutua. Monet lapset kertoivat auliisti painostavansa vanhempiaan hankintapäätöksiä tehtäessä.

Monet lapsista myös kertoivat tykkäävänsä mainosten katselemisesta ja muistivat tunnusbiisejä. Tämä on helppo uskoa ihan henkilökohtaisen tutkimuksen pohjalta: omat muksuni (4- ja 7-v) lukevat innokkaasti kaikki käsiinsä saamansa lelukatalogit kannesta kanteen ja hiirenkorville. He jopa muistelevat vanhoja katalogeja ja vertailevat katalogien eroja. Ja niitä katalogejahan tosiaan puskee postiluukusta mainoskielloista huolimatta, väestörekisteristä ostettujen osoitetietojen turvin – erityisesti näin joulun alla.

Vaikka kaikenlaiset mainokset vaikuttavat myös lapsiin, roskaruoka valikoitui Cancer Researchin tutkimukseen teemaksi koska lasten ylipaino on lisääntynyt Britanniassa. Lapsuusajan ylipaino lisää aikuisiän ylipainon riskiä ja tämä puolestaan kasvattaa syöpäriskiä.

Ron English: Fat Tony!
Ron English: Fat Tony!

Eihän tämä lapsiin kohdistuvien mainosten tehokkuus tietenkään mitään uutta ole tai se, että lapsille mainostetaan haitallisia hyödykkeitä. Johan tupakkayhtiö R. J. Reynolds toi 1980-luvulla markkinoille selvästi lapsille ja nuorille suunnatun Joe Camel -hahmon, jolla ehdollistettiin tulevia tupakoitsijasukupolvia. Yhdysvalloissa vuonna 1991 tehdyn tutkimuksen mukaan Joe Camelin tunnistettavuus ja yhdistyminen tupakointiin oli kuusivuotiaiden joukossa yhtä vahvaa kuin Disneyn ja Mikki Hiiren yhdistäminen toisiinsa.

Tupakkayhtiö tietenkin kielsi väitteet tupakan mainostamisesta lapsille, mutta monet epäilivät ihan hyvin perustein tätä. Esimerkiksi taiteilija Ron English kampanjoi vuosia Joe Camelia vastaan esimerkiksi näyttävillä – ja luvattomilla – mainostauluille liisteröidyillä vastamainoksilla. Lopulta, kymmenen vuotta lanseeraamisen jälkeen Joe Camel joutui eläkkeelle.

Parin vuoden takaisessa Lapsen Maailman haastattelussa Kilpailu- ja kuluttajaviraston johtaja Anja Peltonen tiivisti  lapsiin kohdistuvan markkinoinnin ongelman: ”Lapset eivät ole kongnitiivisilta taidoiltaan samanlaisia kuin aikuiset. He tosiaan uskovat, että mainontaa tehdään heidän parhaakseen. Vasta 12-vuotiaana lapset alkavat ymmärtää, mikä mainosten idea on.”

Peltosen haastattelussa mainitaan ajankohtaisena ongelmana myös elokuvien tuotesijoittelu ja mainoskytkyt. Smurffit-elokuvalla mainostettiin juuri tuolloin hampurilaisia – kohderyhmään kuuluivat epäilemättä myös alaikäiset.

Ron English: Camel JR's (1991)
Ron English: Camel JR’s (1991)

Itse olen seurannut mainoksia ahkerasti – jopa kriittisesti – opiskelujen ja työn myötä  jo 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Hieman olen lapsillenikin yrittänyt niitä selittää, koska eivät he mainoksilta kuitenkaan kykene välttymään. Kysyin ekaluokkalaiselta lapseltani, että miksi mainoksia tehdään. Hän vastasi: ”Siksi että yritykset haluavat myydä tavaroitaan sinulle. Esimerkiksi Adidas haluaa, että ostat kenkiä etkä vaikka toyotaa.”

Addut ovat tulleet lapsilleni tutuiksi, koska itse sellaisia useimmiten käytän (koska Run-D.M.C.) ja firman pakettiauto sattuu olemaan Toyota. Ja mainoksiltahan lapset eivät välty vaikka me vanhemmat tekisimme mitä. Kouluihinkin laskevat niitä. Ehkä parasta, mitä tälle voin tehdä, on opettaa muksutkin katsomaan mainoksia.

Että ei kun kaikki vaan opiskelemaan. Laitetaan tähän loppuun oppimateriaaliksi tuon yllä nähdyn Alibaban mainosvideon käsikirjoitus:

I will (Under Armour) change your destiny (SK-II), you can be anything (Barbie); always in beta (New Balance). It takes courage (Ray-Ban) to be forward thinking (smart), but hey my beauty, my say (Dove).

Capture different (GoPro), ready for more (Converse) because you are worth it (L’Oréal Paris). Life’s good (LG), delighting you always (Canon); Live young (Evian), you got no strings (beats), Just do it (Nike).

Live in (Levi’s) mad intense (Stride), off the wall (Vans) ways. We break the rule (Vidal Sassoon), keep walking (Johnnie Walker), and never stop exploring (The North Face).

Olisiko tämä luokiteltavissa runoudeksi? En tiedä.

Jaa tämä:

Darren Cullenin julmat lelut

Rääväsuisen, lasten puolesta kampanjoiva ja sotaa vastustava taiteilija  kopioi kaupallista kuvastoa häpeämättä.

Kuten kunnon kulttuurihäirintään ja etenkin vastamainosprojekteihin kuuluu, brittitaiteilija Darren Cullenin taide ammentaa innoitustaan mainonnan ja kulutuksen maailmasta.

Häiriköt-päämajan edustajat tapasivat Cullenin Lontoossa jossa osallistuimme yhdessä Cullenin, Jani Leinosen, Sara Kärpäsen, Eeva Kempaisen ja Mel Evansin kanssa Suomen Lontoon instituutin Culture Jam – Round 1 -seminaariin.

Cullen omii kaupallista, graafisesti viettelevää pintamaailmaa ja paiskaa oman taiteelliset tuotteensa julmina, raadollisina ja ravistelevina – suorastaan liian todellisina – ohikulkijoiden arjesta ja nautinnonhalusta himmentyneille katseille.

Taskurahaa lapsille! Näin helppoa se on: täytät vain kaavakkeen! Ota ennakkoa viikkorahoistasi! Nyt!

Pikkulasten pikavippejä promoama kampanja nostatti netissä vihamyskyn. Onneksi. Reaktio osoittaa, ettei ihan kaikki sentään voi mennä läpi tai olla hyväksyttyä.  ”Tämä on järkyttävää!”, mekkaloitiin verkossa. ”Jos tämä on totta, toivon että kuolet tuskallisesti”, kirjoitettiin koronkiskurikauppiaalle.

Kun Cullen osana tätä taideteosta avasi lasten pikavippejä kauppaavan toimiston Lontoossa, ohikulkija kävi melkein kimppuun. ”Eikö mielestäsi ole väärin myydä lainoja lapsille?”, tämä huusi. ”Tietenkin on!”, vastasi Cullen. Mutta vihastunut oikeudentuntoinen kansalainen poistui kai luullen, että Cullen oli tosissaan.

Yhdysvaltalainen Huffington Post -verkkolehti kirjoitti teoksesta hillittömän reportaasin, se löytyy tästä linkistä.

Cullenin teokset värikkäine reaktioineen saavat miettimään taideteoksen rajoja. Jos teos alkaa siitä, kun Cullen julkaisee kaupallisiksi naamioiduilla verkkosivuillaan lainatarjouksia lapsille ja mainoksia olemattomista pikavipeistä, ulottuuko teos myös pubeihin, joissa suuttuneet ihmiset meuhkaavat lasten kaupallista hyväksikäyttöä vastaan?

Jotkut taiteilijat pitävät taideteoksen rajana teoksen nimeämisen kiinteyttämää rajaa, eli teos on se ja vain se, mitä mitä on ripustettu seinälle, veistetty patsaaksi tai tallennettu liikkuvana kuvana ja minkä taiteilija on viimeistään esillepanon yhteydessä teokseksi nimennyt. Teos voi olla myös performanssi, joka alkaa ja loppuu sovittuna aikana.

Varsinkin kulttuurihäirinnässä teoksen voisi ajatella ulottuvan vielä kauemmaksi: sen aiheuttamaan reaktioon ja joskus jopa jonkinlaiseen maailman korjaamisen prosessiin – toivottavasti hyvään suuntaan. Teoksella saatetaan halutaan konkreettista muutosta, jolloin toivotaan, että tavoite saavutetaan teoksen herättämän reaktion ansiosta.  Etenkin silloin voisi lukea reaktion olevan osa teosta.

Mutta reaktiot voivat olla osa teosta silloinkin, kun ne ovat erilaisia kuin taiteilija ennusti tai rohkeni toivoa.

Lontoossa Cullen kertoi lasten pikalainateoksen syntyneen hänen omasta suuttumuksestaan korkeakorkoisia aivan liian helposti lunastettavia – ja liian paljon mainostettuja – vippejä kohtaan. Korkeakorkoiset ja koukuttavat lainat ovat mekanismi, jolla jo köyhät perheet ajautuvat ojasta aina vaan syvempään allikkoon.

thescottishsun
The Sun -lehden skottiversio havahtui: ”Kovasydäminen Darren Cullen lyö joulupukkia mainoskampanjallaan. 22-vuotias paljastaa tämän VALEHTELEVAN – ja väittää tämän jopa TAPPANEEN Jeesuksen.”

”Joulupukki antaa enemmän rikkaiden lapsille kuin köyhien lapsille.”

Tämä teos oli mainostaulutaidetta, eli se oli esillä isoissa tienvarsien mainostauluissa.

DarrenSanta
Darren Cullen Kulttuurihäiriköiden tilaisuudessa Lontoon Rich Mixissä.

Cullenin työt ovat poliittisia ja erittäin brittiläisiä. Skottitaiteilijaa suututtaa maansa sekaantuminen sotiin. Armeija mainostaa paljon, ja se tekee väkivallasta Action man -nukelle välttämättömän hyveen isänmaallisuuden kautta.

Viihde-elokuvien ja television myöhäisiltojen sarjojen prime time -aika on useimmiten varattu pelien kaltaiselle väkivaltaviihteelle. Nautintoa hakevaan taistelujännitykseen eivät mahdu sodan seuraukset: vammat,  psyykkiset traumat ja ruumispussit. Juuri niistä Cullen on tehnyt protestoivaa taidetta.

Cullenin muka lapsille suositeltavan sotilasnuken sanoma iskee isänmaallisen britin tajuntaan julmemmin ja suoremmin kuin pelkkä ohimenevä uutisvirran palanen tai fiktiojännärin vammautunut sivuhenkilö.

Cullen ei vetoa sotaa vastaan kriisin varsinaisten uhrien avulla, eli hän ei hae myötätuntoa varsinaisen sotatantereen viattomien asukkaiden (naisten, lasten tai pakolaisten) kautta, vaan suuntaa viestinsä suoraan heille, joille markkinoidaan liittymistä armeijaan. Toisin sanoen, hän adoptoi valtavirran keskellä uivan mainonnan muuttaen pelkästään Dead Action Man -nuken  ”ennen”-statuksesta miesparan onnettoman sotakokemuksen ”jälkeen”-tilaan.

o-DONT-JOIN-THE-ARMY-DARREN-CULLEN-570
”DAD”: Isi on paketissa. Mukana tulee myös mitali, jota voi pitää esillä, kun isi on haudattu.

Iso-Britannian lelukaupoissa myös oikeat lapsille tarkoitetut nuket ja aseet todellakin mainostavat sotasankaruutta lapsille. Dead Action Man vie ajatuksen pidemmälle ja se esittää kuollutta brittisotilasta, jolla mainoksissa leikkivät lapset, nuo tulevaisuuden sankariruumiit.

Ostaisitko tämän lapsillesi? Miksi et? Mihin vedät lapsille soveliaan sotalelun suhteen? 

Cullenin Dead Action Man -mainosvideo on osa laajempaa teosta. Melkein tekisi mieli sanoa ”ei heikkohermoisille”, mutta hei, sehän on nukke! Veterans for Peace UK, brittiveteraanien rauhanjärjestö, on ottanut nuken ja videon osaksi sodanvastaisia kampanjoitaan.

Suomalainen katsoja miettii miten Naton puolesta intoilevat isänmaan ystävät suhtautuisivat Cullenin taiteeseen ja kestäisikö sinivalkoinen sotilaallisuus ajatusta suomalaisista muuttumassa sotilasliiton määrittelemän oikeuden uhriksi.

tumblr_nnm9svYVqP1qzmbcbo1_1280
Lihavoitu groteski versaalina, mukin tekstin isojen kirjainten tyyli, on nykyään suurinta muotia mainosmaailmassa. Se viestii asiallisuudesta ja jämäkkyydestä. Sitä käyttää muun muassa Helsingin yliopisto mukeissaan.

”JOIN THE FUCKING ARMY”. ”MAKE STUFF DEAD”.  Iskulauseet paljastavat, mistä pohjimmiltaan on kyse. Armeijan sanoma kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Lisää Darren Cullenin teoksia hänen sivuillaan ”Spelling Mistakes Cost Lives”.

Kulttuurikeskus Rich Mix Lontoon Eastendissä Shoreditchin kaupunginosassa on saanut väriä pintaansa. Paikka soveltui ensiluokkaisesti kulttuurihäirintäaiheiselle seminaarille.

Häiriköiden Lontoon-reissun hedelmiä on luvassa jatkossakin. Jari Tamminen on jo kirjoittanut keskusteluun osallistuneen Mel Evansin edustamasta Liberate Tate -hankkeesta tänne.

Finnish Institute julkaisi tiviin selostuksen Culture Jam – Round 1 -seminaarista.

Jaa tämä: