mainonta

Turkistuotanto romahti ja hyvä niin

Uutinen turkistuotannon romahtamisesta palautti mieleen kampanjan kymmenen vuoden takaa. Samalla on hyvä huomata, että kehitystä on tapahtunut.

Turkistuotanto näyttää romahtavan tänä vuonna melkoisesti. Animalia uutisoi, että Kopenhagen Fur -huutokauppayhtiön arvion mukaan maailman turkistuotanto tullee laskemaan tänä vuonna jopa 25 prosenttia. Esimerkiksi viime vuonna hengestään pääsi 72 miljoonaa minkkiä, kun taas tänä vuonna ihmisen turhamaisuuden alttarilla tullaan lahtaamaan 54 miljoonaa minkkiä.

Myöskään Suomessa alan tulevaisuus ei näytä varsinaisesti valoisalta.

Tämän tuotannon romahtamisen takana on epäilemättä osaltaan globaali talouslama, mutta täysin merkityksettömänä ei kannata pitää myöskään asennemuutoksen merkitystä. Turkis ei enää ole ongelmaton vaatekappale ja kuluttajat osaavat nykyään myöskin tiedustella vaatteissa täytettyjen karvapuuhkien alkuperää – uskottavasti tekoturkikseltakin näyttävä somiste voi yllättäen olla aitoa turkista koska miksipä ei.

Vuonna 2005 tämä juliste järkytti ja oli liikaa JCDecauxille. Onneksi se ei järkyttänyt ja ollut liikaa Mainonnan eettiselle neuvostolle.
Vuonna 2005 tämä juliste järkytti ja oli liikaa JCDecauxille. Onneksi se ei järkyttänyt ja ollut liikaa Mainonnan eettiselle neuvostolle.

Kymmenen vuotta sitten Animalian ja turkisten ympärillä käyty keskustelu oli melkoisen erilaista. Nykyään on mahdollista käydä ihan asiallista keskustelua esimerkiksi siitä, kuinka valtio saattaisi jeesata tarhaajia alanvaihdoksen kanssa mikäli turkistarhaus lopetetaan tai esimerkiksi turkiseläinten oikeudesta välttyä rääkkäykseltä.

Vuonna 2005 meno oli hiaman eri. Mainostilaa myyvä JCDecaux veti Animalian turkistarhausta(kin) käsittelevät mainosjulisteet valotauluista samana päivänä kuin kampanja alkoi. Virallinen syy tälle (melkoisen dikille muuville) oli se, että yhtiö epäili mainosten olleen sopimattomia. Epävirallinen syy saattoi liittyä siihen, että eläinoikeuksiin huomion kiinnittävän julisteet olivat kiusallisia kavereita viereisille Mäkkärin ja Jalostajan mainoksille.

Tämä mainosten poistaminen mainostauluista herätti tietysti laajasti keskustelua. Onneksi alan itsesäätelyelin, Keskuskauppakammarin alainen Mainonnan eettinen neuvosto lopulta linjasi, että Animalian julisteet olivat ihan kosher:

”Mainonnan kansainvälisten perussääntöjen 2 artiklan mukaan mainos ei saa sisältää hyvän tavan vastaista lausumaa tai kuvallista esitystä. Perussääntöjen 4 artiklan 2 kohdan mukaan mainoksessa ei saa ilman perusteltua syytä käyttää hyväksi pelkoa.

Kuvien tarkoituksena on ollut kiinnittää huomiota eläinten kohteluun. Mainonnan eettinen neuvosto toteaa, että kysymyksessä olevat kuvat eivät ole sillä tavoin pelkoa herättäviä, että niiden voitaisiin katsoa olevan ulkomainontaan sopimattomia.

Mainitulla perusteella mainonnan eettinen neuvosto katsoo, että mainokset eivät ole mainonnan kansainvälisten perussääntöjen vastaisia.”

Voima kommentoi Animalian mainosten poistamista katukuvasta tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa. Tämä ja muut Voiman vastikset osoitteesta: http://uusi.voima.fi/vastamainokset
Voima kommentoi Animalian mainosten poistamista katukuvasta tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa. Tämä ja muut Voiman vastikset osoitteesta: http://uusi.voima.fi/vastamainokset

Mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut? Absoluuttisia totuuksia tästäkään ei ole olemassa, mutta onneksi näitä valonpilkahduksia tulee. Turkistarhauksen kyykkäämisen ohella mieltä lämmittää viime viikolla tullut uutinen, jossa kerrottiin, että Kiinan terveysministeriö on esittänyt uudet ravintosuositukset, joilla se haluaa vähentää maan lihankulutusta 50 prosentilla.

Vaikka välillä tämän maailman tuskassa kahlaaminen ja tuulimyllyjä vastaan vääntäminen tuntuu melkoisen raskaalta ja jopa turhauttavalta, niin välillä tulee myös palkintoja. Kiitos maailma siitä.

Jotenkin uskaltaisin myös veikata, että tänä päivänä tuosta Animalian kamppiksesta ei tulisi moisia ongelmia. Uskaltaisin jopa väittää, että Nyhtökaura-buumin ja Vegaanihaasteiden Suomi on tullut kymmenessä vuodessa aimo harppauksen oikeaan suuntaan.

Maailma muuttuu, Eskoseni. Ainoa, mikä pysyy on se, että liha on murhaa.

Kerrotaan tähän loppuun vielä, että meillä on suunnitteilla uusia avauksia yhdessä Animalian kanssa. Pysykää linjoilla, syksyllä niistä lisää.

 

Jaa tämä:

Yhteiskuntamme mätä symboli

Coca-Cola ei välttämättä ole symboli jonka haluamme, se kuitenkin on symboli jonka ansaitsemme. Se luikertelee tiensä myös taiteeseen.

Alkusyksyn herkullisin taideskandaali on pyörinyt Kansallisgalleriaan kuuluvan Sinebrychoffin taidemuseon järjestämän Coca-Cola-pullo 100 vuotta -näyttelyn ympärillä. Erityisen ansiokkaasti näyttelyä on kritisoinut Otso Kantokorpi, esimerkiksi täällä ja täällä ja täällä.

Kyseinen näyttely ei ole valikoitunut museon ohjelmistoon taiteellisin perustein vaan museon sponsorin, Cokista Suomessa lisenssillä valmistavan Sinebrychoff-panimon aloitteesta. Esillä olevat Coca-Cola-aiheiset teokset ovat peräisin Coca-Colan omista kokoelmista ja veikkaanpa, että ne ovat melko pitkälti saaneet alkunsa limuvalmistajan tilauksesta.

Pakpoom Silaphanin teos Dali sits on Coke vuodelta 2014. Thaimaalainen Silaphan herättelee näyttelykatalogin mukaan teoksissaan keskustelua mainonnan ja kulutuksen vaikutuksista ja pop-taiteesta laajemminkin.
Pakpoom Silaphanin teos Dali sits on Coke vuodelta 2014. Thaimaalainen Silaphan herättelee näyttelykatalogin mukaan teoksissaan keskustelua mainonnan ja kulutuksen vaikutuksista ja pop-taiteesta laajemminkin.

Koko näyttelyn keskeinen kysymys on oikeastaan se, että ovatko esillä olevat teokset taidetta vai high end -mainoksia ja onko Kansallisgalleria oikea paikka esitellä niitä. Kuuluisien taiteilijoiden tekemien Coca-Cola-tutkielmien ohella näyttelyssä on esillä myöskin pullomuotteja sekä kopioita kurvikkaan pullon alkuperäisestä patenttihakemuksesta.

Coca-Colan ja Cokis-pullon ympärille rakennettu myytti on saanut vuosisadan aikana jopa humöörisiä ulottuvuuksia. Coca-Cola ja vapauden tavoittelu ovat muodostuneet osaksi amerikkalaista unelmahöttöä ja tämä eittämättä propagandistinen tunnelma on ajoittain läsnä Sinebrychoffin taidemuseon kellarissakin – esimerkiksi näyttelytilan penkillä lojuvan Kiss The Past Hello – 100 Years of the Coca-Cola Bottle -kirjan esipuheessa. Tekstissä visioidaan niinkin hurjia, että Coca-Colassa on kyse yhdestä nykymaailman suurimmista saavutuksista: ”Demokratisoidusta luksuksesta”.

En minä sokeroitua ja hapotettua kasviuutejuomaa sentään luksukseksi lähtisi nimittämään, mutta eihän Cokiksessa olekaan kyse pelkästään tuotteesta vaan juurikin ideasta ja fantasiasta. Samoin kirjassa viitataan yksiselitteisesti taiteilijoiden tekemiin Cokis-mainoksiin taiteena.

Tämäpä ei olekaan Cokiksen mainos vaan Banksyn taideteos. Ähäkutti Atlantaan.
Tämäpä ei olekaan Cokiksen mainos vaan lainaus Banksyltä. The Coca-Cola Companyt tekemisiin liittyviä eettisiä ja ympäristöllisiä ongelmia ei lienee edes tarvitse eritellä tässä yhteydessä. On kuitenkin sanomatakin selvää, että täysin ongelmaton firma ei kyseessä ole ja halukkaat kyllä löytävät syntilistaa hyvinkin helposti netistä.
Vaikka näyttelyn teosten status taiteena ja näyttelyn asema taidenäyttelynä ovat epäilyksenalaisia, on mainosnäyttelyn kunniaksi on kuitenkin ehdottomasti luettavissa se, että se nostaa esiin taiteen ja mainosten yhteen kietoutumisen. Siinä missä ennen kansaa ohjailtiin (ainakin enemmän) Herran pelolla ja valtaapitävät teetättivät renessanssineroilla maalauksia itsestään tai kuninkaasta, jumalasta tai manalasta on nykyajan propagandakuvasto enemmän sitä mainosmaailman kuvastoa. Tämä tietenkin kertoo osaltaan elinpiirimme muutoksista.

Kuten näyttelyssä näemme, Coca-Cola on tosiaan osannut hyödyntää taiteilijoita brändinsä ja myytin rakentamisessa. Tässä pääsemmekin sitten lempiaiheeseeni: taiteen ja mainonnan erottamiseen toisistaan. Tunnen henkilökohtaisesti useita taiteilijoita, jotka työskentelevät mainostoimistoissa ja tekevät samalla uraa taiteen saralla. Pieneen mieleenikään ei kuitenkaan tulisi rinnastaa näiden henkilöiden tekemiä mainoksia ja taideteoksia keskenään.

Palautuupa mieleeni myös taiteilija Jussi TwoSevenin taannoinen maalaus Helsingin Lasipalatsin päätyseinässä. Nykyään suurista seinämaalauksistaan hyvinkin tunnettu TwoSeven maalasi tilauksesta olutmainoksen, joka oli tyyliltään melko hyvin tunnistettavissa hänen tekeleekseen. Ei kyseessä kuitenkaan taideteos ollut, eikä taiteilija itsekään sitä sellaiseksi väittänyt.

Vasemmalla: Tämä ei ole mainos, vaan Porin taidemuseon tilaama julkinen taideteos. Oikealla: Tämä ei ole taideteos, vaan olutmainos Stadissa.
Vasemmalla: Tämä ei ole mainos, vaan Porin taidemuseon tilaama julkinen taideteos.
Oikealla: Tämä ei ole taideteos, vaan olutmainos Stadissa.

Ei Sinebrychoffin taidemuseo tietenkään ensimmäisenä ole mainoksia ja taidetta sekoittamassa. Esimerkiksi vuonna 2012 espoolaisessa EMMA-taidemuseossa oli esillä BMW Art Cars -näyttely joka oli monin tavoin samasta puusta veistetty kuin nyt Sinebrychoffissa esillä oleva näyttely. BMW Art Cars esitteli kuuluisien taiteilijoiden koristelemia BMW-ajoneuvoja, jotka kuuluvat Bemarin omaan kokoelmaan jota on kartutettu tilaustöillä vuosien ajan. EMMA:ssa autot esiteltiin nimenomaan taiteena eikä näyttelyn luonnetta suurena ja hyvinkin korkean profiilin markkinointi- ja brändinrakennustempauksena nostettu keskusteluun. Pidin tätä keskustelun puutetta omituisena.

Miksi EMMA:n näyttelyä, tai vaikka Kiasman ja Marimekon viimekesäistä Kimpassa-näyttelyä ei dumattu laajasti, mutta nyt käsillä olevan Cokis-näyttely dumattiin? EMMA on tietenkin vähemmän virallista establismentia edustava museo kuin Kansallisgalleriaan kuuluva Sinebrychoffin museo. Ja siinä, missä Kiasma on osa Kansallisgalleriaa, siellä on totuttu näkemään enemmän kikkailua ja leikittelyä kuin klassiseen taiteeseen keskittyvässä Sinebrychoffissa.

Tässä kaikessa tulee läpi ajatus siitä, että ihan kaikki eivät oikein ajattele näitä asioita loppuun saakka. Tai että asioista ei ainakaan iljetä puhua niiden oikeilla nimillä. Samalla on pakko todeta, että Sinebrychoffin museojohtaja Kirsi Eskelisen lausunnot Ylen Kultakuume-ohjelmassa olivat jopa hieman höpsöjä. Hän kertoi, että näyttelystä ei koidu kuluja museolle vaan että yhteistyökumppani vastaa menoista. Höpsispöpsis, eihän se niin mene. Me veronmaksajat maksamme museorakennuksen ylläpidosta ja museon pyörittämisestä verrattoman paljon ja nyt niitä käytetään kolmannen osapuolen menekinedistämistarkoituksiin. Tuo on kuitenkin oikeastaan sivuseikka tässä tapauksessa. Asian pihvi löytyy enemmänkin brändien ja mielikuvien astraaliavaruudesta. Tärkeintä tässä brändinrakennuskampanjan keskellä olisi ymmärtää museollakin olevan sellainen – brändi siis. Nyt museo on luovuttanut oman brändinsä monikansallisen yhtiön käyttöön ja samalla väistämättä liudentaa oman brändinsä arvoa.

Ehkä tämä Coca-Cola-näyttelyn herättämä närä on ihan hyvä asia. Tekee hyvää itse kullekin pohtia taiteen ja mainonnan rajoja ja museon roolia yhteiskunnassa.

Voiman vastamainos vuodelta miekka ja kypärä.
Voiman vastamainos vuodelta miekka ja kypärä.
Mutta eihän se tietenkään niin helppoa ole aina sanoa, että taiteessa ei saisi näkyä tuotemerkkejä. Mikäli näkee taiteen tehtävänä maailman selittämisen ja kommentoimisen (kuten itse näen), on varmaan hyväksyttävä mainoskuvasto osana taiteen kuvastoa. Nyky-yhteiskuntamme on sen verran täynnä mainoksia, että sen kuvaaminen ilman mainoksia olisi melko vaikeaa. Ja ne hyväksyttävät rajat ovat aina vähintäänkin veteen piirrettyjä.

Tällä hetkellä Kiasmassa teoksiaan esittävä Jani Leinonen leikittelee mainoskuvastolla jatkuvasti. Oikeastaan hänen koko taiteellinen tuotantonsa perustuu mainosten kuvakielellä operoimiseen. Ei hänen teoksiaan kuitenkaan mainoksiksi voi sanoa: Vaikka teos kuinka näyttäisi muropaketilta, on tekijän tavoitteena tuottaa taidetta, ei myydä muroja.

Samoin mainonnan kielellä olemme leikitelleet Voimassa tehdessämme vastamainoksia. Mainosten ja mainostajien tekemisien kommentointi on toisinaan tehokkainta tehdä mainosten omalla kielellä.

Välillä yhteiskunnan kuvaaminen myös vaatii mainoskuvaston sovittamista teokseen, vaikka tarkoituksena ei olisikaan kommentoida mainoksessa esitettyä tuotetta. Tuskin Ridley Scottin Blade Runner -elokuvan ilma-auto-kohtaus ja kuvaus tulevaisuuden lohduttomasta megapoliksesta olisi ollut niin uskottava ilman jättimäisiä mainostauluja. Niistä suurin ja komein toitotti juurikin Cokista.

Kärsikö Ridley Scottin mestariteoksen integriteetti siitä, että kyseessä oli samalla maksettu tuotesijoittelu? Olisiko tulevaisuuden kaupunki ollut uskottava ilman valomainoksia?

Kuvakaappaus elokuvasta Blade Runner
Kuvakaappaus elokuvasta Blade Runner

Ja entäpä sitten Cormac McCarthyn kirja Tie sekä siitä tehty filmatisointi? Tarinassa Coca-Cola-tölkillä oli pieni, mutta merkittävä rooli. Postapokalyptisessä maailmassa tapahtuvassa tarinassa Cokis-tölkki symboloi sitä, kuinka erilaisissa maailmoissa romahdusta edeltävänä aikana syntynyt isä ja hänen postapokalyptiseen maailmaan syntynyt poikansa ovat peräisin: Kaksikko löysi raunioiden keskeltä vanhan limuautomaatin, jossa oli vielä yksi punainen tölkki jemmassa eikä poika ei ollut ikinä nähnyt, saatikka maistanut Cokista.

Teoksessa Cokis päätyi kuvaamaan itse itsensä tuhonnutta yhteiskuntaamme äärimmäisen tehokkaasti ja elegantisti. Tuo kohtaus on yksi niistä syistä, miksi annoin leffalle aikanaan viisi tähteä. Se on myös yksi niistä syistä, miksi (kahden pojan isänä) tuskin ikinä kestän katsoa elokuvaa toista kertaa.

Tosin, tässä kohdassa on hyvä huomata että Cokiksella ei oltu pelkästään tyytyväisiä tästä symbolisesta positiosta – yhtiö vastusti heti kättelyssä ajatusta tuottamansa tölkin esiintymisestä elokuvassa. Ohjaaja tiimeineen sai vääntää ihan urakalla saadakseen luvan käyttää tölkkiä elokuvassa.

Tämä myöskin muistuttaa meitä perverssistä suhteestamme brändeihin ja niiden vaatimasta kontrollista yhteiskunnassamme – mikä muka estää taiteilijaa hakemasta kaupasta limutölkkiä ja käyttämästä sitä osana teostaan?

Ehkä voisin tarjota yrityksille vinkkinä sen ajatuksen, että mikäli ei halua tuotteensa olevan osa maailmaa, niin jättää sen tuotteen sitten tekemättä.

Coca-Cola-pullo 100 vuotta Sinebrychoffin taidemuseossa 4.10. saakka. Vapaa sisäänpääsy.

Jaa tämä:

Raatokuution paluu!

Karvanpoistoon erikoistunut Veet poistaa karvojen ohella myös kansalaiskeskustelun. Ensin pyydettyään sitä.

Vuorovaikutteiset mainoskampanjat ovat kuuminta hottia. Firmat voivat osallistaa asiakkaitaan ja luoda illuusion dialogista – se jos mikä sitouttaa. Aina välillä tämä illuusio kuitenkin rapistuu.

Veet on ihokarvanpoistotuotteista tunnettu monikansallinen yhtiö, joka osana markkinointiponnisteluitaan operoi myöskin sosiaalisessa mediassa. Viime aikoina Veet Suomi on jakanut Facebook-seinällään kuvia, joiden yhteydessä on (aivan taatusti aitoja) sitaatteja naisilta. Näissä sitaateissa naiset kertovat parhaista Me Timen (oman ajan?) viettotavoista.

Mainostajan tavoitekin täyttyi: Ainakin yksi kuvista lähti kiertämään sosiaalisessa mediassa viraalina.

Näiden kuvien saatteissa myös kysellään yleisön omia tarinoita parhaasta omasta ajasta. Koska internet on internet, eivät kaikki tarinat ja huomiot istu yhtiön markkinointiviestintään täysin saumattomasti.

Ja sitten iskeekin sensuuri ja illuusio murtuu.

Tänään torstaina huomasin aamulla, että yön aikana Veet oli poistanut seinältään kuvan, jonka yhteyteen oli kertynyt paljon tarinoita. Olo oli pettynyt ja tyhjä. Tuossa poistetussa kuvassa kaunis nainen istui ammeen reunalla ja hämmensi lusikalla haaroväliään nännit jöpöttäen. Kuvan nainen kertoi että hänen parhaat kaverinsa ovat monikansallinen jäätelötehdas sekä monikansallinen karvanpoistotuotteita valmistava yhtiö.

Onneksi internet ei unohda.

Veet
Tästä se kaikki lähti.

Sen lisäksi, että tämän kuvan poistamisen yhteydessä menetimme lapsenuskon markkinointiviestinnän reiluuteen, menetimme lukuisia kertakaikkisen hienoja tarinoita parhaasta Me Timestä. Tai, no, emmehän me oikeasti niitä menettäneet. Kuten todettua, internet ei unohda.

Olihan se hienoa, kun muuan innokas kertoi omasta unelmiensa laatuajasta: ”Suunnittelen maailman kurjuutta ja tuhoa. Kun viina on loppu, kirjoitan facebookiin ”Strenght and honour” ja sammun sohvalle.”

Miksi Veet ei arvostanut meidän unelmia ja fantasioitamme? Siksikö että emme hämmentäneen samalla haarovälejämme lusikalla? Veet Suomen ylläpito kuitenkin kiitti esimerkiksi oheisesta kommentista: ”Minun Me Time sisältää mahdollisimman seksikkäänä oloa yksi kotona. Se auttaa minua olemaan vieläkin seksikkäämpi muiden seurassa <3.”

The Sarcasm is strong with this one.

Tämä värssy se vasta herättikin netin henkiin!

Tämä kuva puolestaan innosti runosuolia kuplimaan. Pitäisiköhän soittaa Poesiaan ja ehdottaa kirjaa näistä? Ostaisin.

”Karvojen poisto normatiivisuus sekin ei enää puskaa kipeä posliini peilissä taas tyhjyyttä”

”Aamulla tyhjyys ei karvoja altaassa miksi aina näin?”

 ”Juodaan viinaa ja naidaan lääkekaapinkin raidaan Paikat paskaksi, palamaan lopuksi kuolen salamaan.”

”Ruma ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on laiskempi toista: Jok’ ei panosta ajeluun karvojen, ei naisten joukossa loista.”

”Eivätkä sääret ole kyllin sileät eivätkä huulet ole kyllin sileät ja elämä luikahtaa ohi kuin peltohiiri ruohon värähtämättä.”

”Jokainen yksinään vannan reunalla karvojenpoiston ylevöittämänä – ja äkkiä on ilta.”

K L A S S I K K O
K L A S S I K K O

No, tämä internet on vielä aika uusi juttu ja näitä hommeleita pitää vielä vähän opetella. Ei Veet ole tämän kompastelunsa kanssa yksin. Viime vuodelta muistuu mieleen #raatokuutiogate, jossa internet niin sanotusti löysi Atrian. Kirjoitin siitä aikoinaan pidemminkin, koko tekstin löydät täältä.

Mainonta on aikansa peili, se kuvastaa yhteiskuntaa, joka sen on tuottanut. Ei kuitenkaan kannata olettaa mainonnan olevan dialogia tai avointa keskustelua. Viimeisin osoitus tästä on lihatalo Atrian päätös sensuroida avointa kilpailuaan.

Sain sunnuntai-iltana vinkin Atrian Anna lempinimi aterialle -kilpailusta. Turkulainen Janne oli ehdottanut Chicken Jalfrezi -mikroaterian lempinimeksi Raatokuutiota.

Ensimmäinen kommenttini oli, että kyllä joku Atrialla kiroilee aamulla toimistolle päästyään. Taisi kiroilla ja sensuuri iski samantein. Raatokuutio katosi maanantaina aamupäivällä kunniataulukosta, jonka kärkipaikkaa se tuossa vaiheessa piti yli kaksinkertaisella äänimäärällä kakkosena tulleeseen kilpakumppaniin nähden. Onneksi internet ei unohda.

Samoin listalta katosi Kuolleen kanan kirous ja muutama muukin ehdotus.”

Tämä Jami Järvisen teos ei koskaan saanut ansaitsemaansa glooriaa persunuorten sananvapauspilapiirroskilpailussa. Jännää.
Tämäkään teos ei koskaan saanut ansaitsemaansa glooriaa persunuorten sananvapauspilapiirroskilpailussa. Jännää.

Ja tammikuulta muistamme sen kun Perussuomalaiset Nuoret julisti pilapiirroskilpailun sananvapauden puolesta, ja pikaisesti perui koko homman väärää mieltä olleen sananvapauden takia.

Mikä tässä kilpailussa sitten meni puihin? Monikin asia.

”Kilpailun tiedotteessa todettiin, että ’Viimeaikaisten tapahtumien vuoksi aiheeksi valittiin luonnollisesti islam’. Vaikka tuo tiedote onkin poistunut järjestäjien sivulta, niin onneksi interweb ei ikinä unohda.

Persunuoret ratsastivat siis ilomielin Charlie Hebdon -haamulla. Ajatus sananvapauden rajoittumisesta oikeuteen mollata islamia oli kuitenkin hieman onnahteleva. Tätä hieman islamofobialta haiskahtavaa linjausta kerittiinkin kummastelemaan sosiaalisessa mediassa välittömästi. Myös nettifoorumi Punk in Finland heräsi – ja PiFfin sankarithan tunnetaan henkilöinä, joilla on aikaa ja energiaa kaikenlaiseen hassunhauskaan.

Toinen iso moka olikin sitten kisan järjestäjien reaktio palautteeseen. Jos järjestetään pilapiirroskilpailu sananvapauden puolesta, niin eihän sitä voi mennä perumaan, koska tuli vääränlaisia pilapiirroksia. Ei näitä asioita vaan hoideta näin –  tuollaiseen joko ryhdytään tai sitten ei.” Ehkä samaa viisautta voisi soveltaa myös niihin mainoskampanjoihin.

Jaa tämä:

Neste Oil: Bensa on kuin rintamaitoa

Huoltoasema ei ole äiti, eikä auto ole vauva. Mainos sen sijaan on huono.

Tietenkin mainoksissa leikitään mielikuvilla ja hieman vedätetäänkin, kaikkihan sen ymmärtävät. Mutta kyllä joskus tulee vastaan sellaisia yrityksiä, että ei voi kuin pyöritellä silmiään.

Neste Oil rinnastaa uudessa mainoksessaan polttoaineen rintamaitoon. Siis ihan oikeasti. Onkohan siellä toimistolla hengitelty liikaa höyryjä, tai kesän putki vähän venähtänyt. Ehkä valmistautuminen Jyväskylän Neste Rally Finlandiin on ollut turhan perusteellista.

Tämä on Neste Oilin ihan aito mainos. Siis oikeasti.

Vaikka pian tuossa alla motkotankin aiheesta ja irtisanoudun kaikesta tähän mainokseen liittyvästä (paitsi rintaruokinnasta silloin kun kyseessä ei ole bensa-asema-analogia), niin olisin minä ihan mielelläni ollut kärpäsenä katossa, kun tätä ideaa on pitchattu Nesteen ihmisille mainostoimiston neukkarissa. Ehkä se keskustelu on edennyt jotenkin näin:

Copy: ”Et siis niinku mä olen faija ja sit kun meidän vauvalla on tosi kiukku päällä, niin mä niinku sanon että pitää tankata se. Vauvathan huutavaa jos ne on nälkäsii, tiätsä? Ja sitä mä kelasin, et se mölöhän on sen vauvan polttoainetta ja et tästähän vois tulla hyvä leiska silleen. Et läpeetsä?”

Neste-mies: ”Joo! Ja sithän siihen mainokseen täytyy tietty laittaa se mutsi ilman paitaa. Tissit myy, sen mäkin tiedän. Joo, tää on tosi c.o.w.a. Täs on enemmän ihoo ku Pirellin kalentereissa ja miehethän niitä autoja käyvät tankkaamassa heh-heh [iskee silmää]. Ai vähäks kohta käy kuhina pumpuilla.”

Mikä tässä nyt sitten mättää? No, väännetään rautalangasta, koska mitä ilmeisimmin  öljy-yhtiön viestinnässä ja/tai mainostoimistossa ei ole sitä ymmärretty.

Ensinnäkin, äidinmaito on terveellistä, luonnollista ja lähituotantoa. Nesteen polttonesteet eivät ole mitään näistä. Neste kyllä pelaa (hirvittävän muodikkaan) lähituotantokortin, mutta ei se jalostus paljoa paina koska ei sitä öljyä nyt vaan Suomesta löydy. Eikä se Nesteen biodieselikään läheltä tule, Kaakkois-Aasiassa sademetsää on lanattu ihan urakalla palmuöljyplantaasien alta.

Ja kuten asiaan kuuluu, eivät nämä päättömyydet rajoitu pelkästään yhteen leiskaan – sama linja jatkuu kampanjan kotisivulla. Tämä ei tietenkään ole alkuunkaan odottamatonta. Erityisesti autoiluun liittyviin mainoksiinhan on tavattu ladata viestejä asioista ja arvoista, jotka eivät liity autoihin lainkaan – ovat jopa mainostettavan tuotteen täydellisiä vastakohtia. Nesten paraspolttoaine.fi-sivulla esitetään kuvissaa rintaruokinnan lisäksi myös korista pelaavia kundeja (autossa istuminen ei ole urheilua), Porvoon vanha kaupunki (jossa autoilu on lähes mahdotonta ja hyvin ei-suotavaa), viehekalastusta (ekologista toisin kuin autoilu) sekä kirsikkana kakun päällä: koskematonta metsää (joka oikeasti lanataan teiden alta ja löpön raaka-aineeksi).

Ehkä Voiman taannoinen vastamainos tarjoaa hieman todenmukaisemman ja rehellisemmän katsauksen Nesteen toimintaan. Tietenkään edellä mainittuja suureita ei ole tavattu yhdistää mainoksiin turhan usein, että sikäli.

Kuva2
Voiman vastamainos (9/2009).

Oikeastihan luonnollisuus on melkoisen kaukana siitä prosessista, jonka myötä raaka- ja palmuöljy muutetaan polttonesteeksi. Äidinmaidon erittyminen puolestaan on aidosti luonnollinen prosessi. Hieman tässä jäi myös mietityttämään mainoksessa viestitty roolijako: ilmeisesti Neste on se huolehtiva äiti, joka ruokkii meitä kansalaisia (tai siis meidän autoja, mutta nehän ovat kuskiensa jatkeita). Kiitti tästäkin ajatuksesta.

Ja on tuossa mainoksessa lisäksi ääneen lausumaton yleinen viesti turvallisuudesta ja huolehtimisesta. Lasta suojellaan ja häntä turvataan kaikin keinoin – itsekin isänä allekirjoitan tuon ajatuksen. Näin siis myös toimii öljyteollisuus Nesteen mielestä. Sori, Neste, en kykene isänä löytämään itsestäni sen enempää öljyteollisuuden hengenheimolaista kuin teidän asiakastakaan. Lopettakaa se sademetsien kaataminen ja vaihtakaa mainostoimistoa niin voidaan puhua tästä viimeisestä uudestaan.

PS. Kuten tuossa yllä totesin, ei Neste ole suinkaan yksin asialla. Autoteollisuus on turvautunut kerta toisensa jälkeen näihin hyvinkin epäilyttäviin rinnastuksiin luontoarvojen ja polttomoottorien välillä. Yksi priimaeksemplaari tästä on kolmen vuoden välein toistuva ja laajaa huomiota saava maailmanympäripurjehdus Volvo Ocean Race, jonka varjolla myydään autoja. Puhdas tuulivoima ja koskematon luonto ovat suhteellisen kaukana autoilusta ja tähänkin puutuimme taannoin vastamainoksella. Volvo ei tästä tykännyt ja uhkaili rosiksella, mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa.

KUVA3
Voiman vastamainos (8/2008).
Jaa tämä:

Tisseillä tulokseen?

Ass ’n’ titties, niillä se kauppa käy ja ainoastaan tiukkapipot urputtavat.

Seksi mainoksissa ja myynninedistämisessä puhuttaa vuodesta toiseen. Toisen nipottavat, ja toiset epäilevät nipottajia tiukkapipoiksi. Jotkut tyytyvät olemaan hiljaa. Toisinaan löytyy myös niitä, jotka intoutuvat kommentoimaan mainoksia julkisesti ja tarvittaessa röyhkeästikin.

Kesän lähestyminen näkyi Lontoon metroasemilla muun muassa Protein Worldin The Weight Loss Collection -lisäravinteiden mainosjulisteina. Mainoksissa poseerasi bikininainen, ja niissä tiedusteltiin jättikirjaimin ”Oletko rantakroppakunnossa?”

Ihan kaikki eivät tästä innostuneet.

Sosiaalisessa mediassa kuohui, ja mainoksia korjattiin. Pyöräytettiinpä myös vetoomus mainosten pois vetämiseksi – allekirjoituksia kertyi heti kättelyssä kymmeniä tuhansia. Sosiaalisessa mediassa saatiin myös Protein Worldin vastaus : Twitterissä firman edustaja ilmoitti Englannin olevan ”plösöjä symppaava kansakunta”. Toimitusjohtaja puolestaan ilmoitti haastattelussa, että firman mainoksia kritisoineet ovat terroristeja.

Pieni ote palautteesta.

Eihän tämä Protein Worldin kamppis mitenkään ainutlaatuinen ole. Ehkä hieman keskimääräistä provosoivampi. Ja sellaisena hyvä välietappi pohtia kehityssuuntia. Pikainenkin vilkaisu mainoskuvastoon tekee selväksi sen, että seksi myy. Tai ainakin sen, että mainostajat kuvittelevat näin olevan. Myös Suomessa. Tampereella järjestettiin hiljattain Hod Rod & Rock -automessut, jossa normaalien varikkotipujen ohessa oli menekinedistämishommissa myös ilmeisen alaikäisiä teinityttöjä.

Vaikka vähäpukeiset naiset kuuluvat laitettuja autoja esittelevien autotapahtumien ja -lehtien vakiokuvastoon, niin tämä alaikäisten käyttäminen provosoi kommentteja myös alan sisältä. Messuilla työhommissa ollut kilpa-autoilija Emma Kimiläinen dumasi touhun sosiaalisessa mediassa ja Iltalehdessä.

”Työnantajan moraali tässä on kyseessä. On laillista, muttei järkevää tai missään mielessä sopivaa palkata alaikäisiä tyttöjä miehille suunnattuun seksistiseen myynninedistämiseen”, hän selventää.

Nih.

Kimiläinen korostaa hyväksyvänsä sen, että vähäpukeiset naiset ovat iso osa tuning-kulttuuria. “Se on ihan ok niin kauan, kun he ovat täysi-ikäisiä.” Kimiläinenkin siis näyttää määrittelevän toiminnan lähtökohtaisen seksistiseksi, mutta aikuisille sopivaksi. Selvä. Voi asian näinkin nähdä, ja ehkä naispuolisen kilpa-ajajan liikkumavara on rajoitettu.

Iltalehdellä puolestaan ei ollut mitään ongelmia jakaa Kimiläisen haastattelun perään juttuja Miss Hod Rod -kilpailijoista (SEXI-WAU. KATSO KUVAT!). Iltalehden kauhistelu seksismistä on mahdollisesti yhtä uskottava kuin helsinkiläisen persuedustajan hiljattain otsikoihin noussut aloite Tom of Finland -patsaasta.

Palautetta piisasi.
Palautetta piisasi.

Seksismiä voi lain puitteissa mainoksissa viljellä ja paljasta pintaa messuilla esitellä. Mutta kannattaako se? Yksi esimerkki seksismin – ja seksin – toimimattomuudesta saatiin viime vuonna, kun IT-alalla toimivan Frontback-yhtiön markkinointipäällikkö Spencer Chen julisti, että booth babet eivät toimi.

Booth babet, eli messuosastoilla päivystävät tsubut ovat autoalan lisäksi vakioratkaisu myös esimerkiksi peliteollisuuden ja viihdeteknologian tapahtumissa.

Chen tutki muutaman vuoden ajan messuilla normaalien booth babe -edustuksella varustettujen myyntiosastojensa suoriutumista sellaisia osastoja vastaan, joille ei palkattu noita ”markkinointitapahtumakonsultteja” (Chenin mukaan kirjanpidossa käytetty termi) vaan myyntityön ammattilaisia. Tutkittavat osastot olivat hänen edustamansa firman omia, joten myytävät tuotteet olivat identtisiä. Tarkkailtuaan osastojen suoriutumista rinnakkain kävi ilmeiseksi, että vaikka naiskauneus kyllä herätti huomiota, ei se johtanut merkityksellisiin asiakaskontakteihin tai myynteihin. Tissit siis kiinnostivat, mutta eivät myyneet.

Voisimme kuvailla Chenin koetta tosielämän A/B-testiksi (A/B-testi on testi, jossa vertaillaan rinnakkain kahta vaihtoehtoa ja katsotaan kumpi pelittää). Osastot, joihin palkattiin myynti-/edustushenkilöt ammattitaidon, ei kuppikoon perusteella, suoriutuivat poikkeuksetta paremmin.

KUVA6
Pariisin metroasemilla yliseksualisoitujen mainosten malleille huntuja maalannut Princess Hijab kommentoi teoksiaan Voiman haastattelussa vuonna 2010. ”Haluan paljastaa sekä rasistisen että kaupallisen propagandan kiihkoilevan, synkän luonteen. Sitä ei voi parantaa ennen kuin se on tehty näkyväksi.”

Chenin otos ei tietenkään ole kattava, mutta eivät hänet huomiot totaalisen hulluilta vaikuta. Pitäisiköhän samaa kokeilla laajemminkin? Sitä odotellessa kuluttajakansalaiset voivat tietenkin korjailla omatoimisesti niitä mainoksia, joiden kokevat ylittävän soveliaisuuden rajat. Mallia voi ottaa vaikka legendaariselta – ja jo julkisuudesta vetäytyneeltä – Princess Hijabilta.

Jaa tämä:

Se, mistä ei saa puhua: mainokset

Teksti Häirikkö

Mitä tapahtuu, kun yleisö yrittää keskustella mainostajien kanssa? Ei siitä oikein tule mitään, me Voimassakin tiedämme sen.

Mainostajat vaikuttavat median sisältöön? No älä. Jälleen kerran aihe nousi esiin toimittaja Sanna Ukkolan kirjoitettua Ylelle siitä, kuinka maailman suurin meikkifirma L’Oréal ja Sanoma Oyj näyttävät solmineen salaisen sopimuksien. Mitään järkyttävän yllättävää tuossa huomiossa ei tietenkään ole.

Puolitoista vuotta sitten Ukkola kirjoitti edellisen kerran samasta aiheesta. Tuo kirjoitus poiki eksoottisten käänteiden kautta muun muassa sen, että yksi Anna-lehden toimittaja savustettiin vuosiloman kautta vuorotteluvapaalle (Anna ei suinkaan ole Sanoman lehti, mutta saa myös mainosrahaa L’Orealilta).

Tuolloin Julkisen sanan neuvosto nuhteli Sanoman julkaisemaa Gloriaa journalismin ja mainonnan koplaamisesta. Sanoma Magazines Finlandin toimari Clarisse Berggårdh totesi tähän, että lehtiä tehdään ”siten kuin lukija haluaa”.

Toisin sanoen JSN:n päätöksellä pyyhittiin arse. Tämä on hieman ongelmallista median uskottavuuden kannalta ja olisin toivonut hieman asiallisempaa toimintaa Sanomalta, joka kuitenkin on aika merkittävä tekijä Suomen mediamarkkinoilla.

Tietenkään kosmetiikkateollisuuden ja muotilehdistön välinen suhde ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Samankaltaisia kytkyjä löytyy vähän sieltä sun täältä: viihde- sekä autoteollisuuden suhde mediaan tulee hakematta mieleen.

Tätä yleisessä tiedossa olevaa ongelmaa ei media-ala kuitenkaan kovin aktiivisesti pidä esillä. Ovathan mainostajat meitä toimittajia ruokkiva käsi.

Onneksi ovat kuitenkin opiskelijat. Joukko Haaga-Helian opiskelijoita teki päättötyönsä liittyen tuohon edellä mainittuun caseen ja haastattelivat sitä varten L’Oréal Finlandin selektiivisen osaston (please explain, joku) johtaja Marko Kultaa.

Ukkola kertoo jutussaan, kuinka Kulta antoi haastattelun vain sillä ehdolla, että opinnäytetyön osana syntynyttä haastatteluvideota ei saa esittää koulun seinien ulkopuolella ilman L’Oréalin erillistä lupaa. Eikä sitä sitten seinien ulkopuolella olekaan esitetty.

Eivät ne Kullan kommentit edes olleet kovin dramaattisia. Hän lähinnä totesi toistuvasti, että ei kommentoi opiskelijoiden kysymyksiä.

Minulla itsellänikin on yksi kokemus kommunikaatiosta L’Oréalin kanssa, ja sekin hieman saman suuntainen. Teimme Voimaan taannoin vastamainoksen L’Oréalista, jossa viittasimme kosmetiikkateollisuuden suoraan ja välillisesti teettämiin eläinkokeisiin. Tuon vastiksen sivuhuomio oli, että kosmetiikkajätin päätös hankkia pehmoeettisyydestään ja -ekologisuudestaan tunnettu The Body Shop -ketju vaikutti sanalla sanoen kasvojenpesulta.

Mainonnassa harvemmin käsitellään yrityksen itsensä kannalta ikäviä asioita. Kuten nyt vaikka sitä, että usein periaatteessa eläinkokeista vapaa kosmetiikkateollisuuskin käyttää jatkuvasti uusia raaka-aineita, joita testataan eläimillä. Vaikka valmista huulipunaa ei kanin silmiin suditakaan, niin usein lopullinen tuote ei synny ilman testausta jossain vaiheessa prosessia. Voit ladata So’Real-vastiksen täältä: http://www.voima.fi/tiedostot/vastis2007_03.pdf

Vastamainoksen ilmestyttyä saimme toimitukseen puhelun: L’Oréalin Suomen dirika kyseli asiasta ja oli hieman eri mieltä tulkinnastamme. Keskusteltuamme aiheesta tovin puhelimessa sovimme tapaamisen. Ajatuksenani oli tietysti se, että olisi kiinnostavaa kuulla – ja julkaista – heidän näkemyksensä asiasta. Eläköön, keskustelu! Ja niin edes päin.

Seuraavana päivänä seikkailin Espoon perukoille ja vietin pari tuntia kosmetiikkafirman konttorilla. Keskustelu oli perin kiinnostavaa ja jossain vaiheessa sain varovaisen myöntymyksen siitä, että jotkut meidän näkemyksistämme saattavat pitää paikkansa jostain vinkkelistä katsottuna. Keskustelun päätteeksi toistin vielä toiveemme julkaista L’Oréalin kannanotto vastiksestamme.

Sain muistaakseni seuraavana päivänä sähköpostitse ilmoituksen, että pääkonttorilta oli tullut ehdoton kielto kommentoida asiaa millään tavoin. Ranskassa olivat kuulemma vastustaneet jo pelkää ajatusta minun – toimittajan – tapaamisesta, mutta Suomessa kuitenkin tykkäsivät, että kyllä maailmaan keskustelua mahtuu.

Tässä tietenkin piileekin se yritysten kanssa keskustelemisen ongelma. Ne ovat kuitenkin melkoisen tarkkoja julkisesta imagostaan – brändistään – eivätkä mielellään heittäydy keskusteluun, jota eivät voi kontrolloida. Mainoksien sisältöä on helppo hallita, jopa niiden näennäisen interaktiivisten mainosten.

Vallalla tuntuu olevan ajatus siitä, että ei kannata keskustella mistään skandaalista tai kritiikistä, sillä se keskustelu itse pitää aiheen pinnalla. Kun on hiljaa, isompikin kohu kuihtuu omia aikojaan. Saattaisin kuvitella, että tämä ilmiö on erityisen voimakas kansainvälisten yritysten kohdalla. Eivät ne esimerkiksi Ranskassa viitsi – tai edes pysty – pitämään itseään ajan tasalla jokaisen maailman maan mediailmapiiristä ja -kulttuurista. On helpompi ilmoittaa kaikkiin haarakonttoreihin, että olette hiljaa ettekä kommentoi mitään.

Ongelmalliseksi tämän vaikenemisen kulttuurin tekee tietysti se, että nämä samaiset firmat ovat yhteiskunnallisia toimijoita, jotka omilla tekemisillään ja lobbaamisellaan vaikuttavat paljonkin siihen, miten maa makaa ja mihin suuntaan meitä viedään. Poliitikkojen on sentään muodollisesti pakko reagoida julkisiin avauksiin, mutta miten yritykset saataisiin reagoimaan? Ehkä mainosparodiat ovat hyvä tapa hakea näitä reaktioita – lyödään sinne, missä se tuntuu – brändiin.

Julkinen keskustelu – Because We’re Worth It.

Tähän vuoropuhelun ajoittaiseen vaikeuteen ja brändin herkkyyteen toki tarttuvat myös muut kuin toimittajat. Jos suuryrityksen kanssa merkittävän keskusteluyhteyden aikaan saaminen on yksittäiselle kansalaiselle mahdotonta, on se vaikeata myös kansalaisjärjestöille. Järjestöistä ehkä näkyvimmin tämän keskusteluyhteyteen julkiseen painostamisen on keskittynyt Greenpeace. Greenpeace on viime vuosina rakentanut montakin kampanjaa, jotka ovat perustuneet mainosparodioiden käyttämiselle.

Tässä sitä lyödään oikein urakalla ja arkaan paikkaan.

Järjestön huomiosta osansa on saanut myös esimerkiksi L’Oréalin kilpailija P&G:n valmistama Head & Shoulders. Head & Shoulders -shampoo pitää sisällään palmuöljyä (jota löytyy myös L’Oréalin tuotteista), jonka tuotantoon liittyy paljon ongelmia. Sosiaalisessa mediassa levinneiden mainosparodioiden ohella greenpeacelaiset jalkautuivat Suomessakin alkuvuodesta kaduille ja kauppakeskuksiin – ja jakoivat juuri sitä shampoon tuotantoon liittyvää tietoa, jota sen valmistaja ei välttämättä olisi välittänyt kertoa.

Suomen Greenpeacen viestintäpäällikkö Juha Aromaa valottaa ystävällisesti tämän valitun strategian kulkua:

”Joskus kampanjointi voi kestää vuosikausia ja joskus keskusteluyhteyteen päästään hyvinkin nopeasti.”

Yritysten välillä on lopulta suuriakin eroja. Siinä, missä toisinaan muutoksia saadaan aikaan ripeästi, tarvitsevat jotkut toimijat hyvinkin pitkäkestoista suostuttelua.

”On valmisteltu kampanjoita, joita kukaan ei ole koskaan nähnyt. Yritys on reagoinut ennen kuin kampanjaa on edes yleisölle esitetty”, Aromaa toteaa.

Ne kampanjat, jotka nähdään julkisuudessa ovat seurausta siitä, että reaktiota ei ole tullut. L’Oréalin vastaista GP-kampanjaa emme nähneet, mutta firma ilmoitti alkuvuodesta sitoutuvansa palmuöljyn käytön lopettamiseen vuoteen 2020 mennessä. Jokainen voi arvailla, onko sinne päin oltu yhteydessä vai tuliko ilmoitus sattumalta samoihin aikoihin, kuin Head 6 Shoulder -kampanja pyöri.

Ehkä yrityspuolella olisi tosiaan hieman petrattavaa tuon viestinnän saralla. Emme me tässä pohtisi L’Oréalin viestintää, mikäli se olisi avoimempaa. Toisaalta emme myöskään pohtisi asiaa, mikäli Sanomatalossa oltaisiin hieman tarkempia esimerkiksi Glorian journalistisen linjan kestävyydestä.

Ehkä meidän vain pitää kuumottaa ihan kaikkia ja koko ajan.

Jaa tämä:

Mainonnan raadollisuus paljastui

Teksti Häirikkö

Mainonta ei oikein voi olla dialogia, koska mainostava yritys kuitenkin kontrolloi sitä, mistä saa puhua.

Mainonta on aikansa peili, se kuvastaa yhteiskuntaa, joka sen on tuottanut. Ei kuitenkaan kannata olettaa mainonnan olevan dialogia tai avointa keskustelua. Viimeisin osoitus tästä on lihatalo Atrian päätös sensuroida avointa kilpailuaan.

Sain sunnuntai-iltana vinkin Atrian Anna lempinimi aterialle -kilpailusta. Turkulainen Janne oli ehdottanut Chicken Jalfrezi -mikroaterian lempinimeksi Raatokuutiota.

Ensimmäinen kommenttini oli, että kyllä joku Atrialla kiroilee aamulla toimistolle päästyään. Taisi kiroilla ja sensuuri iski samantein. Raatokuutio katosi maanantaina aamupäivällä kunniataulukosta, jonka kärkipaikkaa se tuossa vaiheessa piti yli kaksinkertaisella äänimäärällä kakkosena tulleeseen kilpakumppaniin nähden. Onneksi internet ei unohda.

Samoin listalta katosi Kuolleen kanan kirous ja muutama muukin ehdotus.

Kilpailun/kampanjan toteuttamiseen osallistunut brändi-/mainostoimisto Nitro ID kommunikoi sosiaalisessa mediassa kohderyhmän kanssa nuorison omalla kielellä: ”Mitä jäbä duunaa? Täällä voit kreaa huikeit idiksii Atrian itämaisille aterioille yhdessä PackageMedian kanssa duunamallamme ideointikilpailulla: www.kilpailu.kokkaamo.fi Maistuvaa viikonloppua!”

Kilpailun säännöissä tietenkin todetaan, että ehdotusten tulisi olla ”hyvän tavan mukaisia lempinimiä”. Atrian edustaja totesikin maanantaina 3.2. Facebookissa Raatokuutiosta, että ”sääntöjen vastaisiksi tulkitut nimet poistetaan” sekä ”raatosanan käyttö ruoasta puhuttaessa on tulkittu hyvän tavan vastaiseksi”.

Ilmeisesti ”Tipi-tii” ja ”Burn, baby, burn” ovat soveliaita lempinimiä ja kuvastavat paremmin ateriakokonaisuutta sekä sen tuotantoprosessia. Tiedä häntä.

Einesyhtiön toiminta ei ole missään määrin yllättävää, mutta toimii hyvänä muistutuksena siitä että mainonta on yksisuuntaisesta viestinnästä, jossa kaiken toiminnan tavoitteena on lopulta saada meidät – kuluttajat – ostamaan. Nämä sensuroinnit onneksi poistavat viimeisetkin rippeet tasavertaisten keskustelukumppanien illuusiosta.

Atria ei myöskään ole ensimmäinen firma, joka on polkaissut käyntiin tämänkaltaisen ”interaktiivisen” ja ”osallistavan” mainoskampanjan. Vastaavia on nähty ennenkin ja vastaavasti aiempienkin kampanjoiden kanssa on ajoittain hassuteltu. Tuotteliain suomalainen mainoskampanjoiden väärinkäyttäjä lienee taiteilija Riiko Sakkinen.

Hän muun muassa tilasi Yhdysvalloissa käydessään Heinz-ketsuppia Mustard Gas -etiketillä ja osti Espanjasta itselleen Moët & Chandon -samppanjapullon, jonka kylkeen oli tilauksesta kirjailtu sana MOLOTOV Swarovski-kristallein. Molemmat etikettihassuttelut tuotteet syntyivät virallisten mainoskampanjoiden puitteissa.

Sakkinen tilasi myös Nutella-suklaalevitettä kommunistijohtajien/vapaustaistelijoiden/terroristien (valitse mieluinen) nimillä. Tämä meni sukkana läpi Nutellalla.

Aina eivät kuitenkaan ole hommat menneet Sakkisellakaan putkeen: Sakkisen ehdotus McDonald’sin kampanjan yhteydessä ei läpäissyt seulaa. Hän esitti Mäkkärin MyBurger-kilpailussa suunnittelemansa hampurilaisen nimeksi Spicy Hot Capitalism. Tämä ehdotus hylättiin, koska siinä oli ”sopimatonta kieltä”.

Ilmeisesti myös Mäkkärilläkin ollaan sitä mieltä, että kapitalismi on kirosana ja murhaa. Hyvä.

Tämä hampurilainen ei edusta kapitalismia.

Mutta eivät ole Atria tai Mäkkäri ainoita, jotka eivät salli kilpailuun osallistuville aitoa vapautta ehdotustensa kanssa. Hiljattain Coca-Cola joutui kansainvälisen huomion keskipisteeseen, kun yhtiön eteläafrikkalainen haarakonttori sensuroi Share a Coke -sivustolla kuluttajien ehdotuksia. AmericaBlog-sivusto uutisoi tammikuun lopussa, että Coca-Cola kokee Gay-nimisten tilaukset sopimattomiksi.

Tämä siitäkin huolimatta, että Gay on ihan virallinen miehen nimi – joskaan ei välttämättä yleisin ja täysin vailla kaksoismerkityksiä. Wikipedian mukaan se oli vuonna 1990 Yhdysvaltain 795:ksi suosituin miehen nimi.

Cokis kuitenkin hyväksyi samassa yhteydessä nimeksi tölkin kylkeen sanan ”straight”, joka ei käsittääkseni ole virallinen nimi yhtään missään. Oheinen video näyttää melko vastaansanomattomasti missä Cokis seisoo homo-hetero-akselilla:

Tämän Gay-Straight-hässäkän ajoitus on sikäli nolo, että Coca-Cola on myös yksi Kansainvälisen olympiakomitean tärkeimmistä yhteistyökumppaneista ja rahoittaa Sotšin talviolympialaisia, joiden yhteydessä on keskusteltu kovasti homojen asemasta Venäjällä.

Mitä näistä vuorovaikutteisista mainoskampanjoista ja yritysten toiminnasta on sitten opittavissa? Ainakin se, että yritykset ovat perin herkkiä toimiinsa liittyvän kritiikin suhteen. Nämä tapaukset myöskin muistuttavat siitä, että yritysten toiminnan kritisoiminen parodian kautta on suhteellisen helppoa niin kauan yritysten toiminta ei kestä päivänvaloa. Tuoreet todisteen tästä on luettavissa Atrian Facebook-seinältä, jossa kannattaa käydä lukemassa muiden sinne postaamia kommentteja.

Harmillisesti nähtävissä olevassa tulevaisuudessa tuo kritisoiminen ei taida olla muuttumassa tippaakaan vaikeammaksi.

Jaa tämä:

Aseet auroiksi (vai: ota rahat ja juokse?)

Teksti Häirikkö

Taidevalokuvaaja David LaChapelle on nyt ohjannut vastamainosvideon, joka on ehkä sittenkin mainos.

On hieman vaikea päättää onko David LaChapellen The Exorsocksvideossa kyse tuotantovälineiden haltuunotosta vai sittenkin kilarista mainoksesta.

Ruotsalaisfirma Happy Socks antoi taiteilija David LaChapellelle kasan rahaa ja täysin vapaat kädet ohjata video, jossa heidän sukkansa näkyvät. Lopputuloksena on kymmenminuuttinen videopläjäys, jonka veroista ei ole ihan heti tullut vastaan.

Nyt on tulossa huono päivä, vaikka välillä meno onkin hilpeää.

Happy Socksin rahoilla tekemänsä videon LaChapelle omisti kuluttamiskriittiselle aktivisti/performanssitaiteilija Reverend Billylle. Videon julkaisun yhteydessä medialle lähetetty ja taiteilijan kotisivuilta löytyvä tiedote koostuu yksinomaan sitaateista Reverend Billyn saarnoista. Tiedotteen otsikko kuuluu: ”Eternal Happiness Comes With Your Next Purchase and Again With Your Purchase After That” (Ikuinen onni tulee seuraavasta ostoksestasi ja uudelleen sitä seuraavasta ostoksestasi).

The Exorsocksissa onnettoman prostituoidun tarinaa siivittää John Byrnen koreografia ja totaalisen sekopäiset välimainokset. Vaikka sukkabrändi videolla vilahteleekin, niin on tätä hieman vaikea määritellä mainokseksi. Toisaalta, LaChapelle julkaisi videon kanssa samaan aikaan myös yhdeksän Happy Socksille ottamaansa valokuvaa. Nuo kuvat ovat tunnistettavaa LaChapelle-tyyliä ja silti selkeästi mainoksia.

Ehkä tämäkin kuva on hieman The Exorsocks -videota mainosmaisempi, mutta ei nyt ihan standarditavaraa tämäkään. Kuva sarjasta Happy, 2013.

Supertähtien ja huippumallien kuvaajana tunnettu LaChapell on tuottanut taidekuvien ohella ikimuistoisia mainoskampanjoita ja musiikkivideoita, jotka kaikki ovat hänelle tunnusomaisen hyperrealistisia ja korostetun esteettisiä. Töihinsä hän on sisällyttänyt vuosien mittaan reippaasti yhteiskunnallista kommentaaria.

Lil’ Kim on tullut tunnetuksi musiikkinsa ohella dramaattisesta, paljastavasta sekä luksuksen kyllästämästä pukeutumisestaan. LaChapellen kuva Lil’ Kimistä vuodelta 2000 yhdistää nämä kaikki yhteen hetkeen. Olisi melko rohkeata kuvailla tätä kuvaa pelkästään Louis Vuittonia ja bling-bling-elämää ylistäväksi.

Michael Jacksonin kuvaaminen Jeesuksena oli monin tavoin visionääristä (LaChapelle, 2009, sarjasta The Beatification). Molemmat tapettiin syntiemme tähdet, toinen ristillä ja toinen mediassa.

Vaikka The Exorsocks ei sisältönsä puolesta sukkia suoranaisesti mainostakaan, LaChapellen vannoutuneet fanit todennäköisesti tulkitsevat Happy Socksin roolin kuitenkin mahdollistajaksi, ei kritiikin kohteeksi. Onko kritiikki siis mahdotonta?

LaChapellen Happy Socks -teokset palauttavat mieleen pohdinnan siitä, voiko mainos olla taidetta tai taide mainostaa (voi ja voi, mutta varauksin). Rajanveto on kaikkea muuta kuin helppoa.

Video myös palautti mieleen ranskalaisen 99 frangia -elokuvan loppuhuipennuksen, jossa mainosmies Octave Parango tekee mainosspotista parodian, joka kaikkensa yritettyään ei kuitenkaan välttämättä toimi toivotulla tavalla. Katsokaa oheinen video kuitenkin ainoastaan mikäli olette nähneet kyseisen elokuvan. Se on spoileri (ja te, ketkä ette elokuvaa ole nähneet tai kirjaa lukeneet, niin hävetkää ja nyt toimiin).

Se, että LaChapelle on päätynyt taiteilijan urallaan tilanteeseen, jossa hänen tekemien taideteosten ja mainosten välinen raja on häilyvä ei sikäli ole yllättävää – hänen valokuvaajan uransa ensimmäisen virallisen keikan tilasi Andy Warhol.

Teos I Buy Big Car For Shopping, 2002, sarjasta All U Can Eat.

Jaa tämä: