mainos

Median vastuu ja mitä sillä voi pyyhkiä

Miten päin olla, kun Hesari julkaisee Kiinan propagandaa ja Iltalehti vääristelee haastateltavan sanoja klikkien toivossa? Entä pitäisikö Maaseudun Tulevaisuuden huolehtia kommenttipalstastaan?

Laadukas journalismi ja monipuolinen media ovat asioita, jotka kuuluvat erottamattomasti avoimeen yhteiskuntaan. Ilman niitä me emme oikeastaan pärjää. Hommat kuitenkin menevät usein pieleen. Ihminen on erehtyväinen siinä missä lehmä on märehtiväinen ja meillä on tapana mokailla vähän kaikessa. Aina välillä, parhaissa tapauksissa, niistä mokista sitten opitaan myös jotain.

Viime viikolla minulla tuli vastaan kolme kiinnostavaa esimerkkiä siitä, kuinka mielestäni media ei toiminut vastuullisesti sen enempää journalismin kuin ilmoitusmateriaalinkaan suhteen. Näitä kaikkia tapauksia yhdistää myös se, että alan omilla vahtikoirilla ei taida olla halaistua sanaa sanottavana näiden suhteen.

Mutta aloitetaan noista vahtikoirista, eli itsesääntelyelimistä.

Samalla, kun Hongkongissa poliisi pamputti mielenosoittajia ja ampui kyynelkaasua päälle kertoi aluehallinto Hesarin sivuilla, että kaikki on ihan kunnossa. Hesarin päätoimittajan mielestä tämä oli ihan totaalisen ookoo. Hesarin päätös julkaista tämä propagandapläjäys oli tietysti sikälikin kiinnostava, että vasta hetki sitten lehti kieltäytyi julkaisemasta meidän Oikeutta eläimille -järjestölle tekemää mainosta, jossa sentään olivat faktat kohdillaan.
Ehkä meidän kannaltamme on jotenkin lohdullista se, että kiinalaiset viranomaiset ovat ilmeisen huonoja tässä ulkomaihin kohdistuneessa propagandassa. Onneksi kukaan ei ole keksinyt ehdottaa heille esimeriksi turvekampanjoissa ansioituneen mainostoimiston palvelusten ostamista.

Journalismia ja sen vastuullisuutta määritellään Journalistin ohjeissa. Ohjeet ovat Julkisen sanan neuvoston (JSN), eli alan itsesääntelyelimen pyrkimys ohjata mediaa oikeille jäljille ja välttää pahimmat mokat. Ja mokien tapahduttua JSN:n julkiset nuhteet sitten toivottavasti opettavat kaikkia toimimaan paremmin. Journalistin ohjeissa muistutetaan muun muassa, että journalisti on vastuussa lukijoilleen ja että asemaa ei saa käyttää väärin.

Itsesääntelyelin on mieluinen työkalu alalle kuin alalle sillä sen avulla ehkä vältytään siltä, että valtiovalta rupeaa säätelemään toimintaa lainsäädännöllä. Lainsäädäntö on aina kovasti jykevämpi työkalu. Onpa Julkisen sanan neuvosto keksinyt sellaisen söpön Vastuullista journalismia -merkinkin, joka ei oikeastaan tarkoita mitään, mutta sen voi painaa halutessaaan lehden sivulille.

Mediaan liittyy erottamattomana osana myös kaupallinen ulottuvuus ja mainokset. Koska myöskään mainosala ei toivo valtiovallan säätelyn lisäämistä, on ala perustanut oman itsevalvontaelimen. Mainonnan eettinen neuvosto (MEN) antaa pyydettäessä lausuntoja vaikkapa siitä, onko joku mainos ollut hyvän tavan vastainen. Tämmöinen alan itse itseensä kohdistama kriittinen katse on tietenkin mahtava homma.

Harmillisesti MEN on rajannut oman toimivaltansa erinomaisen tehokkaasti: Neuvosto ilmoittaa, että sen toimivaltaa ei kuuluu esimerkiksi se, onko markkinointi harhaanjohtavaa tai totuudenvastaista. Myöskään hyvän maun vastaisuus taikka tuotesijoittelu eivät kuulu tämän Keskuskauppakammarin alaisuudessa toimivan elimen rooteliin. Ja poliittiseen ilmoitteluun ei puututa ollenkaan.

Herääkin helposti kysymys, että onko tämän neuvoston ainoa tehtävä pitää lainsäätäjä etäällä. Ei se ainakaan ongelmalliseen mainontaan kovinkaan tehokkaasti pysty – saati sitten halua – puuttua.

Mutta palataanpas nyt niihin tuoreisiin esimerkkitapauksiin. Haluan alleviivata, että nämä ovat varsin satunnaisesti viikon aikana vastaan tulleita esimerkkejä. Ne eivät myöskään ole hirvittävän poikkeuksellisia tapauksia.

Vasemmistonuoret julkaisivat hieman korjaillun ja samalla rehellisemmän version kiinalaishallinnon mainoksesta. Kuten asiaan kuuluu, tämä vastamainos on selvästi parodia, mutta samalla se kertoo maailmasta jotain sellaista, jota mainostaja itse ei tietenkään halua kertoa.

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 29.9. koko sivun ilmoituksen, jossa ”Kiinana kansantasavallan Hongkongin erityishallintoalue” kertoi, että tilanne Hongkongissa on ihan rauhallinen. Samalla, kun tämän erityishallintoalueen hallitsijat päättivät kertoa Hesarin lukijoille, että tilanteeseen haetan rauhanomaista, järkevää ja kohtuullista ratkaisua, pamputtivat poliisit ihmisiä Hongkongin kaduilla ja ampuivat kyynelkaasua päälle.

Tämmöisen ihmisoikeuksista piittaamattoman diktatuurin propagandan päätyminen maamme suurimman päivälehden sivuille oli vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen mukaan harkittu päätös. Epäilemättä on harkittu ainakin sitä, voisiko noille myydä toisenkin ison mainoksen samoin kuin turvelobbylle sekä turkistarhaajille myytiin.

Tästä propagandistisesta ilmoituksesta seurasi tietenkin älämölö netissä. Journalistin ohjeita tässä ei kuitenkaan rikottu, sillä tämä ilmoitus on mainos, ei journalismia. Mutta ei siihen puutu myöskään Mainonnan eettinen neuvosto, koska niihin valheellisiin väittämiin puuttuminen ei heidän hommiinsa kuulu. Ja varmasti tämä erityishallintoalueen ilmoitus on tulkittavissa poliittiseksi ja senkin puolesta MEN:n toimivallan ulkopuolella.

Onneksi sentään Vasemmistonuoret tekivät hienon ja hieman korjatun version tuosta (ks. kuva).

Tästä se alkoi. Haastateltava ei koe ajavansa raatokuvia lihapakkauksiin, vaikka otsikosta voisi moista päätellä. 
Tämä tarve nostaa otsikkoon räväköitä huomioita on tietenkin ymmärrettävää, mutta toisaalta niitä räväköitä huomioita olisi kyllä löytynyt helposti Auvisen ihan avoimestikin ajamista tavoitteista. 

Siinä, missä Hesarin toiminta liittyi lehden rahoitukseen ja mainokseen, heräsi Iltalehden otsikoinnista someraivo. Lehti haastatteli Lihan loppu -kirjan julkaissutta Suvi Auvista, mutta ilmeisesti räväköillä lausunnoilla tutuksi tulleen Auvisen haastatteluvastaukset eivät olleet riittävän radikaaleja. Auvisen mukaan toimittaja soitti hänelle haastattelun jälkeen ja kertoi, että toimituksessa oli fundeerattu, että lihapakkauksiin voisi laittaa sellaisia tupakka-askeista tuttuja varoitustarroja raatokuvilla. Siinä sitten kyselivät kommenttia, että olisiko hyvä idea. Auvinen kertoo vastanneensa kysymykseen, että kuulostaapa tyhmältä idealta, mutta ehkä joskus tuollaisiakin tulee.

Seuraavaksi Iltalehdessä nostettiin otsikkoon väite, jonka saattoi helposti ymmärtää niin, että Auvinen vaatimalla vaatii näitä varoitustarroja lihapakkauksiin. Hän loukkaantui tästä harhaanjohtavaksi kokemastaan otsikoinnista ja kirjoitti aiheesta kommentin, jossa ilmaisi närkästyksensä Iltalehden toiminnasta. Auvinen kokee, että Iltalehden toimituksessa syntynyt idea esitetään nyt hänen omana ideanaan.

Otsikosta nousi kohu, eikä kestänyt kauaa, kun sähköpostiin kilahti tiedote, jossa kansanedustaja Kärnä (kesk./trol.) tuomitsi tyrmistyneenä Auvisen vaatimukset. Tietenkin Auvinen on saanut oman osansa palautteesta myös ihan suoraan.

Kolmas esimerkkini liittyy sosiaaliseen mediaan ja median vastuuseen siellä. Maaseudun Tulevaisuus mainosti minulle Facebookissa artikkelia, jossa kerrottiin (maataloustuottajien oman) Pellervon taloustutkimuksen uudesta arviosta. PTT:n mukaan lihansyönti on kääntynyt laskuun tänä vuonna ja että sama kehitys jatkunee myös ensi vuonna.

Koska aihe kiinnosti tarkastin jutun ja samalla lukaisin läpi päivityksen alle kertyneet kommentit. Kommentit vastasivat melko hyvin odotuksia ja ne voisi luokitella karrikoidusti seuraaviin luokkiin: ”Minä syön nytten kyllä lisää lihaa!”, ”Ei ihminen selviä hengissä ilman lihaa.” ja ”Vihreiden/vasemmiston/kaupan salaliitto, köyhän kuuluu saada halpaa lihaa”. Nämä kaikki väitteet olisivat hyvinkin helposti kumottavissa ihan tutkimustulokseen perustuen, mutta eipä näkynyt tälläkään kertaan toimituksen kommentteja keskustelussa ja väärinkäsitykset jäivät oikomatta.

Ymmärrän kyllä hyvin, että näkyvyys sosiaalisessa mediassa on tärkeää, sillä siellähän on pöhinää ja klikkauksia tulee. Karsastan kuitenkin sitä, että mediatalot luovat näitä kaikukoppia, jossa kansan syvät rivit voivat vahvistaa toinen toistensa vääriä käsityksiä ilman, että esimerkiksi seinän ylläpitäjä millään tavoin osallistuisi keskusteluun. En kuitenkaan oikein jaksa uskoa, että Julkisen sanan neuvosto puuttuisi siihen, että mediat eivät osallistu tähän allaan käytyyn keskusteluun. Vastuulliseksi tuota median toimintaa ei mielestäni voi kuvailla.

Mitä tälle vastuuttomalle medialle sitten pitäisi tehdä? Paha sanoa. En minä ainakaan usko, että raskas ja kankea juridiikka olisi vastaus ongelmaan.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että erilaisten faktabaarien ja valheenpaljastajien rinnalle kaivattaisiin hieman konkreettisempia toimia. Kun porkkana ei tunnu maistuvan ja silloin olisi hyvä muistuttaa siitä kepistäkin. Pitäisikö proaktiivinen itsesääntely ottaa osaksi alan koulutusta? Yliopistojen ja korkeakoulujen journalismiopintojen osana voisi järjestää kursseja, joiden puitteissa seurataan näitä vastuuttomuuksia ja myös tehdään järjestelmällisesti perusteltuja valituksia itsesääntelyelimiin. Epäilemättä tämmöinen synnyttäisi voimakasta harmistumista siellä Julkisen sanan neuvoston ja Mainonnan eettisen neuvoston suunnalla, mutta ehkä tämä harmistus myös johtaisi joihinkin korjausliikkeisiin.

Mikäli meno kuitenkin jatkuu entisenlaisena, voi niillä vastuullisen journalismin merkeillä pyyhkiä jatkossakin takamuksensa.

Niin internet vastaa kuin sinne huutaa. En tiedä kuka tämän sosiaalisessa mediassa pyörivän kuvan teki, mutta tässä tiivistyy jotain todella keskeistä. On helppo olla ylväs ja ylhäinen kun kritisoi presidentti Trumpia. Siihen ei kauhean kummoista selkärankaa tarvitse toisin kuin Kiinan propagandarahoista kieltäytymiseen.

 

EDIT: Blogitekstiä on muokattu 1.10. klo 18.34 & 2.10.2019 klo 9.28 Iltalehden yhteydenoton jälkeen. Lehden uutispäätoimittaja Perttu Kauppinen avasi Auvisen haastattelun työprosessia ja jakoi osan litteroitua haastattelunauhaa toimittajan ja Auvisen välisestä keskustelusta. Auvisen sivulause näyttäisi antavan tarvittaessa tukea lehden valitsemalle kärkevälle otsikoinnille.  

Jaa tämä:

Hesari jatkaa yhteiskunnallisten mainosten sensuroimista

Yhä edelleen ei-kaupallisilla toimijoilla on vaikeuksia saada äänensä kuuluviin, vaikka tarjoaisi rahaa mainosalustalle. 

Posti- ja logistiikka-alan unioni PAU käynnisti 7.4. kampanjan niin sanottua työehtoshoppailua vastaan. Työehtoshoppailulla tarkoitettaan toimintaa, jossa työnantaja siirtää työntekijät halvemman työehtosopimuksen piiriin ja näin polkee palkkoja alemmaksi. Itsessään tämä toiminta ei ole laitonta, jos toki saattaakin olla moraalisesti hieman arveluttavaa ja herättää närää monissa.

Osana kampanjaa PAU osti myös mainosaukeaman Helsingin Sanomista. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että Hesari on markkinoiden johtava kaupallinen toimija ja se tavoittaa verrattoman monen kansalaiset sekä erityisesti päättävässä asemassa olevat sellaiset.

Close but no cigar. Tämä aukeaman mainos kelpasi Hesarille vasta, kun siitä poistettiin suora viittaus työnantajien perustamiin ”ammattiliittoihin”. Tämä vaatimus oli sikäli hassu, että viittauksessa ei ollut mitään asiavirheitä.

Hesarille ei kuitenkaan kelvannut mainos, jossa kritiikki kohdistettiin suoraan kritisoitua toimintaa harjoittaneeseen tahoon. Mainoksesta määrättiin poistettavaksi teksti, tai sitä ei olisi suostuttu julkaisemaan. Poistettu teksti kuului kokoneisuudessaan seuraavasti: 

”Räikeimmillään työnantajat ovat myös perustaneet ’ammatti­liiton’ (esim. SME ry) ja neuvotelleet sen kanssa alan palkat sekä työehdot. ’Sovitut’ palkat ovat olleet pienet ja työehdot surkeat. Esimerkiksi Keskisuomalainen Oyj noudattaa mai­nosjakelussa SME ry:n ’työehtosopimusta’.”

Mainoksen kelpaamattomuudesta kertonut PAU toteaa tiedotteessaan, että ”Keskisuomalainen Oyj osti vuodenvaihteessa Suomen Suoramainonnan (SSM) liiketoiminnan ja otti mainosjakelussa käyttöön Suomen Mainosjakajien SME ry:n keltaisen työehtosopimuksen välittämättä hovioikeuden lainvoimaisesta tuomiosta.”

Kyse ei tosiaan ole pelkästään siitä, kuinka AY-väki asiat kokee. Päätöksessään hovioikeus toteaa, ettei SME ry:n ”voitu katsoa edustavan aidosti ja uskottavalla tavalla erillisjakelualalla toimivia henkilöitä”. Silti, lainvoimainen tuomiokaan ei Helsingin Sanomille riitä, eikä tätä asiaa saanut mainoksessa kertoa.

Tämä teksti aiheutti kauhua Sanomatalossa.

Kaikilla medioilla on tietenkin oikeus valita asiakkaansa ja kenelläkään ei ole mitään lakisääteistä oikeutta saada mainostilaa edes rahalla  mistään tietystä mediasta.

Hesarin vastaava päätoimittaja Kaius Niemi linjasi PAU:n ilmoituksen muuttamisesta Twitterissä, että: ”Mainonnan eettinen neuvosto soveltaa kv-kauppakamarin ICC:n markkinointisääntöjä. Sääntöjen 12 artikla toteaa, että ’markkinoinnissa ei saa halventaa tai väheksyä tiettyä henkilöä, ihmisryhmää, yritystä, organisaatiota, elinkeinotoimintaa, ammattia tai tuotetta.’”

On hienoa, että päätoimittaja Niemi huolehtii lehdessään julkaistavien mainosten soveliaisuudesta. Nuo säännöt ovat ihan hyvin laaditut ja alan itsesäätely tärkeää. Jos me nyt sitten katsomme noita ICC:n markkinointisääntöjä, sieltä löytyy hyvin pikaisellakin etsimisellä esimerkiksi seuraava linjaus:

”Markkinoinnin on oltava totuudenmukaista. Markkinointi ei saa olla harhaanjohtavaa. Markkinoinnin ei tule sisältää ilmaisua, väittämää, kuvaa tai ääntä, joka suoraan tai epäsuorasti, vihjailevana, epäselvänä tai liioittelevana, on omiaan johtamaan kuluttajaa harhaan.”

”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.” Ja Hesarissa koettiin, että tämä mainos on ihan jees.

Mikäli Niemi ja lehtensä olisivat johdonmukaisia, he varmaan ottaisivat huomioon tämänkin kohdan ICC:n linjauksista. Ilmeisesti johdonmukaisuus ei kuitenkaan ole valittu linja, sillä vasta hiljattain tämä totuudenmukaisuuden vaade ei koskenut Suomen turkiskasvattajat -yhdistystä, jonka räikeitä asiavirheitä ja asiattomuuksia julkaistiin Helsingin Sanomien kannessa peräti kolmena päivänä.

Ehkäpä mainostoimiston veijarit suhtautuivat tähän kampanjaan sillai sopivan ironisesti. Ei kai kukaan näitä mainoksia muutenkaan usko, niin eihän tästä mitään haittaakaan voi olla, eh? Tätä russofobista leiskaa eivät ole edes turvelobbaajat kehdanneet laittaa omille sivuilleen. Hesariin se toki kelpasi.

Ja sama mainostajan valheiden ymmärtäminen oli väkevää muutama vuosi sitten, kun Helsingin Sanomat auliisti myi sivukaupalla mainostilaa Bioenergia ry:n Turveinfo-kampanjalle joka samoin oli täynnä asiavirheitä ja asiattomuuksia.

Tyystin eri ääni oli kuitenkin kellossa, kun muutama kuukausi sitten Oikeutta eläimille -järjestön mainos ei kelvannut Hesarille. Mainosmaiseksi tehty, ja hyvinkin perustellusti S-ryhmälle suunnattu ilmoitus jäi julkaisematta. Hesarin mukaan ”mikään elementti mainoksesta ei kelvannut” ja lopulta vastaava päätoimittaja Niemi linjasi, että avoimen kirjeen kaltainen ilmoitus on mahdollista julkaista.

Ilmeisesti sen lisäksi, että toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, myös mainostajat luokitellaan eri kategorioihin. Näyttää vähän siltä, että yksien (toki provosoivasti muotoillut mutta oikeelliset) viestit eivät kelpaa samalla, kun toisten valheet kelpaavat. Ja jotenkin hassusti tähän näyttäisi vaikuttavan mainostajan motiivit. Jos on liikkeellä menekinedistämisen hengessä, saa Hesarilta näemmä enemmän piuhaa ja jos taas tavoitteena on esimerkiksi saada markkinoita reilummiksi ja kiikarissa ei ole hoosiannaa laulava ovipumppu, niin linja on tiukempi. 

Helsingin Sanomat on mainio media, joka julkaisee paljon ensiluokkaista (ja välillä vähemmän ensiluokkaista, koska se nyt vaan on inhimillistä) journalismia. Lehti on myös  profiloitunut rohkeana valtarakenteiden haastajana kritisoimalla esimerkiksi Trumpin ja Putinin kaltaisia mörököllejä. Itse soisin lehdellä olevan sen verran rohkeutta, että kriittiset äänet saisivat tilaa (rahaa vastaan) myös sen mainossivuilta. Ehkä Sanomatalossa olisi aika pienelle ryhtiliikkeelle – en kuitenkaan pidättele hengitystäni sitä odotellessa.

Jaa tämä:

Avoin kirje turkiskasvattajille

Aina välillä mainokset tarjoavat väläyksen jostain vieraasta. Silloin kannattaa heittäytyä dialogiin!

Tervehdys, Suomen turkiskasvattajat (ja Sagafurs myös). Kerroitte meille sunnuntain Helsingin Sanomien kannessa, että turkiseläimet voivat häkeissään hyvin ja että meno on rinnastettavissa lemmikkimarsun elämään.  Ajattelin nyt lähestyä teitä ajatusteni kera näin avoimesti ja läpinäkyvästi.

”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.”

Varmasti itsekin ymmärrätte mainoksessa esittämänne väitteet snadisti pöhköksi (voisin tarjota teille viestintä- ja markkinointiapua, mutten taida). Oletteko tietoisia siitä, että ”totuudenvastaisten ja harhaanjohtavien tietojen antaminen” mainoksissa on kiellettyä? Maria Lindqvist Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitosta tiivisti väitteenne virheet sen verran hyvin, että siteeraan häntä:

”Turkiskasvattajat ohittavat kuitenkin sen, että lemmikkikanien ja jyrsijöiden hyvään pitoon kuuluu muun muassa eläimen mahdollisuus liikkua myös häkin ulkopuolella. Lainsäädäntö myös kieltää niiden pitämisen verkkopohjalla, niillä tulee olla kuivikkeita pohjamateriaalina ja niillä tulee olla mahdollisuus piiloutua. Asioita, joita turkiskasvattajat ovat aktiivisesti vastustaneet lisättäväksi turkiseläinten pidon vaatimuksiksi.

Turkiseläimet taas viettävät häkissä koko elämänsä. Tyypillinen turkiseläinhäkki on ahdas, virikkeetön verkkopohjainen ympäristö, josta eläin ei pääse koskaan jaloittelemaan. Elämä turkishäkeissä aiheuttaa eläimille huonoa oloa. Osalla eläimistä se näkyy esimerkiksi pelkona, pentujen tappamisena, stereotyyppisenä käyttäytymisenä, apatiana ja raajojen puremisena.”

Lisäisin tähän listaan myös sen, että lemmikkieläimiä ei ”lopeteta” (eli siis tapeta) työntämällä lyhyeksi jääneen elämän päätteeksi metallisauva eläimen peräsuoleen ja suuhun, ja sitten johtamalla häneen tappava sähköisku. Sekin ero mun mielestä pitäisi ottaa huomioon.

Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton (aka Profur) Olli-Pekka Nissinen pääsi oikein selittelemään teidän touhuja ja meno oli sakeaa: ”Jos verrataan marsun, hamsterin tai kanin elämässään häkissä viettämää aikaa turkiseläimen häkkiaikaan, voidaan saada aika mielenkiintoisia laskutoimituksia.”

Olen toki yhtä mieltä siitä, että nämä laskutoimitukset ovat mielenkiintoisia.

Ja hei,  Ratkaisutoimisto Seedi: Ymmärrättehän, että ammattilaisen tehtävä on joskus ohjata asiakas pois niiden kaikista tyhmimpien ajatusten luota? Ei se riitä, että creaatte sen leiskan pöhisevän asiakkaan ideoista. Tehkää työnne!

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.

Oheisessa kuvassa näette Otto-ketun. Oton käpälät ovat vääntyneet niin, että hän ei pysty juoksemaan ihan hirveän hyvin. Käpälien vääntymisen syynä on se, että Otto kasvoi sellaisessa teidän luksushäkissä, jossa on verkkopohja. Monien turkiseläinten kehot ovat muutenkin rikki Lindqvistin viittaaman stereotyyppisen käyttäytymisen takia. Tuolla termillähän siis tarkoitetaan sitä, että eläin kohtaa hirveät olosuhteet toistamalla jotain tiettyä asiaan loputtomasti – esim. juoksemalla ympyrää – ja näin runtelee kehonsa.

Onneksi Otto pääsi pakoon ja viettää nykyään mukavaa ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Tähän kuvaan hänet houkuttelimme puskasta, jossa tyyppi tuhisi jotain kettuasioita.

Ihan sydämeni pohjasta toivon, että Oton lajitoverit ja muunkin lajiset tyypit voisivat jatkossa elää elämiä, jotka eivät ole tarkoitushakuisen hirveitä. Jos eläimistä tykkäätte tai pidätte eläimen turkin silittelystä (minäkin tykkään), niin hankkikaa vaikka marsuja lemmikeiksi ja pitäkää niistä huolta. Nehän ovat tosi kivoja tyyppejä.

Se eläimien riivaamisen lopettaminen tietty tarkoittaa loppua teidän nykyisille töille. Ymmärrän tämän ajatuksen aiheuttaman tuskan ja kyllähän tämmöinen (1990-luvun) laman lapsi tietää yhtä jos toistakin työmarkkinoiden epävarmuudesta ja siinä epävarmuudessa elämisestä. Ei se ole kivaa, mutta kuten sanovat: it is what it is.

Tästä muutoksesta ei kuitenkaan pidä hätääntyä, koska meillä on tämä maailman parhaiten toimiva hyvinvointivaltio! Toivon ihan vilpittömästi kaikkea parasta Suomen nykyisille turkistuottajille. Teille kaikille kyllä löytyy mielekästä tekemistä, sillä emmehän me valmiissa maailmassa elä ja työt eivät tekemällä lopu. Myös ne valtion teille nykyään maksamat tuetkin voidaan ihan hyvin kohdistaa vaiks sellaisiin rakennemuutoshommeleihin.

Että ei muuta kuin kohti uusia haasteita ja kaikille parempaa tulevaisuutta! Yhdessä me rakennetaan tästä maailmasta entistäkin parempi ja voidaan olla tosi ylpeitä saavutuksistamme.

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille.
Tämä Hesarin haluttomuus julkaista logoparodioita ei tietenkään täysin yllätä. Hieman yllättävää on se, lehdelle ei kelvannut edes kuva, jossa asiakas katselee geneerisen ruokakaupan lihahyllyä, joka on korvattu häkkikanalalla. Lehden mukaan teos rikkoo hyvää mairkkinointitapaa. Voittoa tavoittelemattomalle ja siten markkinalogiikkaa rikkovalle järjestölle ainoa hyväksyttävä tapa viestiä näyttäisi olevan avoin kirje ja tiukan dokumentaariset kuvat. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että mainonnassa on yleisesti hyväksyttyä irvailla kilpailijalle ja viitata sen tuotteisiin, kuten näimme esimerkiksi hiljattain Pepsin kampanjassa, jossa oli myös ilmiselvä Cokis-tölkki. Eivätkä kaupalliset mainostajat ole ainoita: Hesari nosti itsekin Kuukausiliitteen kanteen parodian jääkiekkojoukkue Jokereiden logosta.
Mainosten ja kaupallisten motiivien määrittelemässä yhteiskunnassa on vaikea hyödyntää mainonnan kieltä ja kanavia, mikäli ei ole myymässä mitään. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Ja sitten tähän loppuun viellä sellaista, että hei sielä Hesarilla. Voisitte vähän skarpata.

Muistatteko, kun pari viikkoa sitten ette suostuneet julkaisemaan meidän Oikeutta eläimille -järjestölle tekemää ilmoitusta? Se oli teidän mielestä asiaton ja täysin sopimaton julkaistavaksi. Jopa siinä määrin, että mitkään ilmoituksen kuvaelementeistä eivät kelvanneet missään muodossa käytettäviksi (tästä saavutuksesta olen kyllä hieman ylpeä ja olenkin tällä rehvastellut mainostoimistoissa työskenteleville kavereilleni. #lifegoals). Minun mielestä esimerkiksi valokuva, jossa seisoskelen sillai snadisti hämmentyneen näköisenä geneerisen marketin eineshyllyn edessä ja siinä tilalla onkin häkkikanala kertoo enemmän ruuan tuotannon ja kuluttajien valintojen välisistä kytköksistä kuin mihin te olette kyenneet viime vuosina journalistisilla lihaksillanne. Ja teillä sentään on käytössä ihan Euroopankin tasolla tarkasteltuna aika hel-vet-tin iso mediakonserni resursseineen. Yrittäisitte hieman. 

Vastaava päätoimittajanne, Kaijus Niemi linjasi, että:

”Yhteiskunnallinen mainonta ja mainontaan liittyvä sananvapaus mahdollistaa avoimien kirjeiden tyyppiset ratkaisut. Jos kirje on muotoiltu asiallisesti, eivätkä väittämät ole kohtuuttomia tai totuuden vastaisia, julkaisemista on mahdollista harkita, vaikka se olisi osoitettu esimerkiksi tietylle firmalle.”

Nyt minun on pakko sanoa, että etusivulla julkaisemanne Suomen turkiskasvattajien mainos ei ole miltään osin asiallinen ja siinä esitetyt väitteet ovat kohtuuttomia ja totuuden vastaisia. Miksi tämä oli teidän mielestä ihan kosher?

Vai onko niin, että Suomen turkiskasvattajien mainos ei olekaan Niemen viittaamaa ”yhteiskunnallista mainontaa”? Onko teillä eri säännöt kaupalliseksi katsomallenne mainonnalle? Oikeastaan toivon, että Suomen kani- ja jyrsijäliitto tekee kantelun tästä mainoksesta ja teidän päätöksestänne julkaista se.

Mutta sitä odotellessa hyvää alkukevättä kaikille!

Jaa tämä:

Tuntematon siivooja

”Mis sie tarvitset oikei hyvvää moppia. Täs siul on sellane.” Siinä ei muuten ihan heti tule raja vastaan, kun mainosmies ratsastaa veteraaneilla ja sotamuisteloilla.

Kun Edvin Laine kuvasi ensimmäistä Tuntematon sotilas -filmatisointia (1955), teemaa pidettiin sen verran arveluttavana, että puolustusvoimat ei lainannut kuvausryhmälle varusteita rekvisiitaksi. Rauni Molbergin  saatua oman Tuntemattoman sotilaansa (1985) valmiiksi oli maailma muuttunut siinä määrin, että tuo eka filmatisointi oli kanonisoitu, eikä aihetta katsottu liian vaaralliseksi käsiteltäväksi.

Kun Aku Louhimies filmasi omaa Tuntematonta sotilastaan (2017), hankittiin sotilaiden asut Belgiasta (koska halvempia?) ja tuotantoyhtiö heittäytyi markkinointiyhteistyöhön lähinnä kaikkien mahdollisten tahojen kanssa – ja siksi markkinoille on saatu esimerkiksi Tuntematon sotilas -kuplavettä (lisää vain kossu!) ja Sinituotteen Tuntematon sotilas -rikkakihvelit ja -mopit. Ei saatana.

"Mis sie tarvitset oikei hyvvää moppia. Täs siul on sellane." Ihan jännittää nähdä, onko Louhimiehen elokuvassa tuotesijoittelua – siivoaako Rokka kenties Lammion käskemänä polkua Sinin rikkakihvelin avulla?
”Mis sie tarvitset oikei hyvvää moppia. Täs siul on sellane.” Ihan jännittää nähdä, onko Louhimiehen elokuvassa tuotesijoittelua – siivoaako Rokka kenties Lammion käskemänä polkua Sinin rikkakihvelin avulla?

On vaikea keksiä mitään, mikä halveksuisi sotien kauhut läpi eläneiden sukupolvien kokemuksia niin paljon kuin tämä sodalla ratsastaminen ja sen banalisoiminen. Mitä näistä tuotteista pitäisi oikein olla mieltä? ”Ota torjuntavoitto pölystä!”, ”Nyt juodaan kossuvissyä talvisodan hengessä!”, ”Tällä mopilla selviydyt pahimmastakin motista!”.

Jotain hyvin omituista on tapahtunut, kun vasemmistolaisen työläiskirjailijan sodanvastainen kirja on päätynyt kansallismielisten sotaromantisoinnin välineeksi ja nyt myös markkinointiponnisteluiden vankkureita vetäväksi juhdaksi. On tietenkin totta, että taiteilija ei itse pysty määrittelemään sitä, miten hänen teoksensa lopulta tulkitaan, ja paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa sitten Väinö Linnan kirjan julkaisun. Raimo Pesonen kirjoitti Tuntemattomaan sotilaaseen liittyvistä Kansa taisteli -lehdessämme:

Pasifsmiin taipuvainen lukija voi nyökytellä romaanin äärellä. Toisaalta niin voivat tehdä myös ne, jotka puhuvat isänmaallisista veriuhreista ihailevin äänenpainoin. Tulkinnat ovat erilaisia, koska myös lukutavat ovat. Vaikka kirjailijalla on omat pyrkimyksensä, hän ei voi hallita teoksensa vastaanottoa. Linna koki tulleensa sensuroiduksi käsikirjoitukseen tehtyjen muutosten vuoksi. Romaanin herättämien ensireaktioiden perusteella kirjailijan pasifistiset pyrkimykset kuitenkin välittyivät: Suomen armeija kieltäytyi 1955 yhteistyöstä Edvin Laineen elokuvaprojektin kanssa, mutta on sittemmin esittänyt sitä varusmiehille osana koulutusta. Armeijan suhtautuminen Laineen elokuvaan kuvaa tulkintojen muutosta. Kyse ei ole sen enempää ’aidon’ merkityksen löytymisestä kuin katoamisestakaan, vaan lukutavasta.”

Lukutapa on tosiaan muuttunut matkan varrella ja muutokset lukutavoissa tietenkin kertovat meistä lukijoista. Hieman tähän liittyvistä kirjoitin samaisen Kansa taisteli -lehden pääkirjoituksessa:

”Kansallinen narratiivimme – legenda Suomesta ja suomalaisuudesta – on kirjoitettu sodan kautta. Kansallisen identiteetin pönkittäminen sodalla on monin tavoin ongelmallista, mutta näin nämä asiat koetaan. Me suomalaiset olemme kuitenkin hyvin valikoivia sen suhteen, mitä sotia muistelemme. Talvisota ja jatkosota ovat lehtien otsikoissa ja kansalaisten mielissä koko ajan, mutta esimerkiksi sisällissota ei tarjoa selvää ulkopuolista vihollista, jota vastaan kansa voisi yhdistyä. Myöskään Lapin sota ei kelpaa muisteloihin, sillä siihen liittyy kaksi perustavanlaatuista ongelmaa: ensinnäkin Suomi petti liittolaisensa ja toisekseen tuo liittolainen oli natsi-Saksa.”

Kun Hartwall lanseerasi oman Tuntematon sotilas -kuplavetensä mietimme oman drinksubaarin perustamista. Baarista saisi ainoastaan kossuvissyä – Marski-vodkaan tehtynä, tietenkin. Ja kuten Riiko Sakkinen sen muotoili: "Vichyn Ranska (1940–1944) oli natsi-Saksan ohjaaman nukkehallituksen hallitsema Ranska. Vichyn Ranska hallitsi nimellisesti sekä Saksan miehittämää pohjoisosaa että 'vapaata' eteläosaa, käytännössä kuitenkin vain jälkimmäistä sekä siirtomaita. Vichyn Ranskaa johti marsalkka Philippe Pétain ja sen pääkaupunki oli Vichy. Käytännössä maata kuitenkin hallitsi natsi-Saksa."
Kun Hartwall lanseerasi heinäkuussa Tuntematon sotilas -Vichyn mietimme oman drinksubaarin perustamista. Baarista saisi ainoastaan kossuvissyä – Marski-vodkaan tehtynä, tietenkin. Oheisessa kuvassa alkuperäisen pulloa on korjattu, mutta vain hieman. Ja kuten Riiko Sakkinen sen muotoili: ”Vichyn Ranska (1940–1944) oli natsi-Saksan ohjaaman nukkehallituksen hallitsema Ranska. Vichyn Ranska hallitsi nimellisesti sekä Saksan miehittämää pohjoisosaa että ’vapaata’ eteläosaa, käytännössä kuitenkin vain jälkimmäistä sekä siirtomaita. Vichyn Ranskaa johti marsalkka Philippe Pétain ja sen pääkaupunki oli Vichy. Käytännössä maata kuitenkin hallitsi natsi-Saksa.”

Tuntematon sotilas eri inkarnaatioissaan ei tietenkään ole ainoa kaakki, jolla näissä leikeissä ratsastetaan. Samaa harrastetaan myös esimerkiksi talvisodalla, Mannerheimilla ja sotaveteraaneilla yleensä. Kirjoitinkin yleisen brändistrategian Marskin hyödyntämiseen, ja nämä samat lainalaisuudet vallitsevat myös rinnasteisissa brändeissä.

”Marsalkka Mannerheim taipuu myös uuden median viestintäkanaviin ja esimerkiksi natiivimainonnan työkaluksi – ei ole sellaista aatetta, jota ”Marski”-kortin pelaaminen ei tukisi! Täyden spektrin dominanssi on mahdollista oikealta laidalta vasemmalle ainoastaan fokusta siirtämällä.
Kuluttajien sitoutumisaste Marsalkka Mannerheimin brändiin on myös tutkitusti korkea. Yleisradion vuonna 2004 järjestämä interaktiivinen multiplatformikonsepti, Suuret suomalaiset, mittasi suomalaisten suurmiesten suosiota. Marsalkka Mannerheim voitti yleisökilpailun ylivoimaisen suvereenisti kilpakumppanien jäädessä tuleen makaamaan.
Liity sinäkin voittajien joukkoon ja hyödynnä Marsalkka Mannerheimin tuomat mahdollisuudet kasvulle. Marsalkka Mannerheim -brändin persoonalliset arvot tukevat kasvustrategiaa ja mahdollistavat myös uusien markkina-alueiden valloittamisen. Make Finland Great Again – Suur-Suomi nytten!”

Vuonna 1990 Lapinlahden Linnut julkaisivat Maailman kahdeksan ihmettä -sarjassa oman tulkintansa tästä Tuntematon sotilas -teemasta. Tulkinta on häkellyttävän ajankohtainen vuonna 2017.

Jaa tämä:

”Guggenheim, älä pilaa sitä taiteella”

Toisinaan huolimattomasti mietitty mainos voi kääntyä mainostettavaa tuotetta vastaan. Näin saattoi käydä Guggenheim-saagan viimeisimmässä osassa.

Tänään on tullut mietittyä muuan mainosta kovasti. Ohessa kuva.

Nämä taisivat ilmaantua dösäpysäkeille eilen sunnuntaina ja ensi keskiviikkona Helsingin kaupunginvaltuusto siis äänestää (jälleen kerran) Guggenheim Helsinki -hankkeesta. Tällä hetkellä tilanne näyttää siltä, että hankkeen läpimenon mahdollisuudet valtuustossa ovat melko heikot.

Tätä mainosta katsoessa ensimmäinen ajatus oli, että nyt on Milttonilla mokattu viestinnässä oikein urakalla. Sitten selvisi, että mainoksen takana on Kallion työryhmä, eli ei-mainostoimistoksi esittäytyvä mainostoimisto. Tosin nämäkin ovat epäilemättä sopineet tekemisistään Milttonin kanssa, sillä omin päin tuskin olisivat esimerkiksi mainostilaa saaneet  tai menneen Guggenheimin nimiin ottamaan.

Riippumatta siitä, että onko asialla G:n viralliset edustajat vai bulvaanin, on tässä mainoksessa on kyllä niin paha merkkausvirhe, että oikein ihmetyttää.

Ne tekevät sen itse.
Ne tekevät sen itse.

Ensinnäkin oikeasti asian tasalla olevia ja hankkeeseen kielteisesti tai epävarmasti suhtautuvia kaupunginvaltuutettuja taitaa lähinnä epäilyttää hankkeen todella epäselvät talouskuviot ja yleinen vedätyksen tunne. Ei kukaan ole esittänyt vakavasti otettavia väitteitä, että se sataman parkkis olisi jotenkin ihana. On älyllisesti laiskaa ja lähinnä trollottelua väittää, että tässä olisi kyse museo vs. parkkis -asetelmasta. Tuo parkkipaikkapuhe voisi vaikuttaa järkevältä, mikäli kampanjalla haluttaisiin vaikuttaa suureen ja asiaa huonosti seuraavaan yleisöön pidemmällä aikavälillä. Nyt hankkeelle olisi kuitenkin kriittistä vaikuttaa kannassaan epävarmoihin valtuutettuihin ja tällaisen löysän scheissen heittelyn luulisi olevan lähinnä loukkaavaa poliitikkojen mielestä (saatan tietysti olla ihan väärässä poliitikkojen suhteen).

Toinen asia, joka tässä sattuu nähdäkseni mainostettavan hankkeen omaan nilkkaan on ironian käyttö. Mainoksessa lukee isolla Guggenheim ja sen jälkeen todetaan, että mitä sitä taiteella pilaamaan. Tuolla keskusteluissa jengi on ihan vilpittömästi luullut, että kyseessä G:n vastainen kamppis – siis vastamainos. Monet eivät siis ole tajunneet, että tuon mainoksen negatiivitekstin sisällä näkyy se parkkis (jonka säästämisestä ei siis oikeasti ole kyse).

Ironia on vaikea laji täällä sosiaalisessa mediassa ja samoin se on vaikeaa mainonnassa.

Guggenheim, Helsinki, vastamainos, kulttuurihäirintä
Ja näin. Häiriköt kokivat velvollisuudekseen hieman korjata tätä Guggenheimin mainosta. Taustaksi otimme Voima-lehden vision siitä, miltä Guggenheim Helsingin rakennus voisi näyttää. Alkuperäinen ehdotuksemme arkkitehtuuriseksi ratkaisuksi löytyy tuosta pari kappaletta alempaa.

Rahaa tämä mainoskampanja ei ole todennäköisesti hirveästi maksanut. Mainos on (ehkä) suunniteltu ihan aatteen voimalla, julisteet on printannut painotalo joka sai logonsa julisteeseen ja mainostilan hinnassa JCDecaux (joka varmaan toivoo G:n mahdollisesti toteutuessa hyvää tahtoa ja vastapalveluksia) on todennäköisesti tullut vastaan, sillä tällä julisteella täytetään myymättä jääneitä mainospaikkoja. Harmillisesti hankkeen ajajien kannalta ei vain näe, että tämä kampanja edistäisi hankkeen läpimenomahdollisuuksia kaupunginvaltuustossa.

Mainoksessa irvaillaan että päätöksessä olisi muka kyse siitä, että onko parkkipaikka hienompi asia kuin taide. Itse olisin kaupunginvaltuutettuna loukkaantunut moisesta – onneksi en kuitenkaan ole politiikassa. Kyseessä on kuitenkin merkittävästä investoinnista matkailuun, kaupunkibrändäyksen linjasta ja taloudellisesti hyvin optimistiin odotuksiin sidotusta julkisen rahoituksen riskinotosta.

Tämä kampanja ei avaa sen halvan mielikuvapelin taakse jääneitä taloudellisia epäselvyyksiä. Päinvastoin, kampanja lisää sitä monia perustellusti ärsyttävää mielikuvapelin savuverhoa.

Voiman Guggenheim-vastamainos vuodelta 2011. Tuossa vaiheessa G-tontiksi oli ehdolla tällä hetkellä puheena olevaa vastapäinen tontti, muuten homma on pysynyt melkoisen samana.
Voiman Guggenheim-vastamainos vuodelta 2011. Tuolloin G-tontiksi oli ehdolla tällä hetkellä puheena olevaa vastapäinen tontti, muuten homma on pysynyt melkoisen samana.

Pörrö Sahlberg on kirjoittanut varsin ansiokkaasti ja yksityiskohtaisesti näistä hankkeen talouskuvioista Ämmät-blogiin. Lainaan alle muutaman kohdan tekstistä, mutta kiinnostuneiden kannattaa käydä lukemassa koko teksti täältä.

”Rakennuskustannukset on laskettu alv 0%:lla, vaikka vallitsevan käytännön mukaan niihin pitäisi tässä yhtiömuotosuunnitelmassa tulla vielä alvit päälle. Koko ehdotuksen matematiikka perustuu siihen, että valtio saadaan luopumaan arvonlisäverosta Guggenheim-rakennuksen osalta. Tämä mainitaan kyllä sopimusluonnoksena ehtona sille, että kaupunki ylipäätään sopimusta solmisi, mutta enpä yllättyisi, jos jossain olisi porsaanreikä, joka mahdollistaisi tämänkin tekemisen arvonlisäverosta huolimatta. 130 miljoonasta arvonlisäveroa tulisi 31,2 miljoonaa.

Guggenheim-säätiön uusin esitys on pyrkinyt esittämään numeroita siinä valossa, että Guggenheim-säätiön osuus riskeistä ja maksuista olisi merkittävä. Laskelmien mukaan on kuitenkin selvää, ettei Solomon R. Guggenheim -säätiöllä ole aikomustakaan aidosti kustantaa museon toimintaa, vaan pikemminkin rahastaa sillä. Suomalaisen säätiön toimintabudjetti taas perustuu sekä valtionavustukseen että lahjoituksena saataviin sponsorituloihin. Säätiön oma varallisuus ei missään nimessä vastaa hankkeen muita mittasuhteita. Säätiö on kertonut keränneensä 33 miljoonaa euroa rahaa 350 miljoonan hankkeeseen. Samalla suhteella ei mikään yritys saisi yksityisiltä tahoilta lainaa. Ei ainakaan näillä laskelmilla.

Erityisesti paheksun sitä, että sisäisen vuokran arvoa sekä kaupungin tarjoamaa vuokranalennusta ei ole kirjattu toimintabudjettiin vastoin kaupungin kaikkia muita rakennusinvestointipäätöksiä.

En pidä millään tavoin hedelmällisenä sitä vastakkainasettelua, millä asiasta riidellään mun somekuplassa. Taiteeseen käytetty raha ei automaattisesti ole pois sairailta vanhuksilta, enkä itse vastusta hanketta siksi, että vastustaisin taidetta. Olen taiteen suurkuluttaja ja kierrän itse kaikki kaupungissa olevat taidenäyttelyt vähintään kerran sekä käyn pienemmissä yksityisissä gallerioissakin lähes viikoittain. Tämä esitys vain ei esityksenä vakuuta sen paremmin hintansa kuin konseptinsa puolesta.”

Taitaa olla jälleen oikea aika jakaa tätä klassikkovideota.

Me täällä Häiriköt-päämajassakin pidämme taiteesta suuresti ja toivomme Helsingin taideskenen kehittyvän entisestään ja toivotamme lähinnä kaikki toimijat tervetulleiksi, kunhan touhu on rehtiä. Nyt yhdelle toimijalle ollaan hankkimassa vapautusta tonttivuokrasta sekä arvonlisäveroista ja se paljon puhuttu yksityinenkin raha on pääosin yhteistä rahaa. Samalla Guggenheimiin monin tavoin rinnastettavan yksityisen Amos Andersonin taidemuseon rakenteilla oleva Amos Rex -hanke maksaa alvinsa ja vuokransa. Miksi näin?

Guggenheim-hanketta on alusta saakka määritellyt katteettomat lupaukset ja ilmiselvät vedätysyritykset. Kun perusteltua kritiikkiä on sitten esitetty ovat hankkeen puuhamiehet (suhteellisen All Male Panelhan tuo porukka on) hieman korjailleet tarjoustaan. Ehkä tässä on törmätty kulttuurieroihin ja kyse on vain siitä, että kuinka tämänkaltaisista hankkeista on totuttu puhumaan. Minulla ei kuitenkaan ole luottamusta Guggenheimin ja Milttonin sanomisiin tippaakaan ja jos ei ole luottamusta, eivät näin isot hommat vaikuta järkeviltä.

Todettakoon tähän loppuun myös se, että minua ei ollenkaan haittaisi se arkkitehtikilpailun voittaneen rakennuksen nouseminen siihen Etelärantaan, vaikka olisikin toivonut rakennukselta enemmän ufoa ja wauta.

Jaa tämä:

SEXI-WAU! COCK-A-COLA!

Seksi myy, tunnetusti. Tai sitten ei. Ainainen seksillä myyminen käy puuduttavaksi ja sen myötä osa asiakkaista häviää kuin, no, kuppa Töölöstä.

Mainosraivo! Iski tässä yksi ilta melkoinen rage, kun olin matkalla toimistolta kotiin: Coca-Colan uusi mainos tuli vastaan metroaseman valaistussa mainostaulussa ja sen fallinen tunnelma nosti mieleen välittömästi kaksimielisyyksi. Mikäli tämä pornahtavan vihjaileva lopputulema on vahinko, syön hattuni. Kyllä mainostoimistoissa on jo vuosia ymmärretty, että seksi myy ja kasvaneita myyntitavoitteita pyritään saavuttamaan lisäämällä seksin määrää.

Riittääköhän mikään määrä seksiä ylläpitämään jatkuvaa kasvua ja kellistämään laman? Tuskin.

Varmaan merkityksetöntä ei ole myöskään yleisön turtuminen. Paljasta pintaa on kaikkialla tarjolla siinä määrin paljon, että pitää olla entistä provompi, jotta yleisö reagoisi mainokseen mitenkään. No, Cokiksen provoilu on melko fallista.

Sharing is caring, eh? Soveliaisuuden nimissä Häiriköt-päämajan henkilökunta lisäsi tuon mustan palkin kuvaan.
Sharing is caring, eh? Soveliaisuuden nimissä Häiriköt-päämajan henkilökunta lisäsi tuon mustan palkin kuvaan. Kuvankäsittely: Velda Parkkinen

Mietin vielä seuraavana aamunakin, että olisiko tässä kuitenkin saattanut olla kyse ylitulkinnasta – ehkä olen taas hysteerinen ja flippailen silkasta flippailun ilosta (sitäkin on tiedetään toisinaan tapahtuneen). Iltapäivällä sitten taapersin Rautatientorin halki ja mitä silmiini sattuikaan? Fennia-korttelin seinässä oli noin seitsemän kerrosta (”noin”, koska en viitsinyt laskea niitä) korkea Cokis-lakana, jossa tosi hottis kissa otti Cokista suuhun (ks. kuva artikkelin alussa). Pahoittelut hieman vulgaarista kuvailusta, mutta sitä siinä tosiaan tapahtuu.

Saatan minä edelleenkin olla vainoharhainen (tai ainoastaan harhainen), mutta huomasin, että en sentään ole sitä yksin. Maan mainio Fittnes Fürer -blogi kiinnitti huomiota tähän samaan kampanjaan ja samoin oli näkevinään vienoa seksuaalista värähtelyä leiskoissa. Fitness Fürer huomasi myös kiinnostavia eroja mainoskampanjassa esiintyvien naisten ja miesten aktiivisuudessa. Siteeraan viisaampiani:

Tässä on koko ulkomainoskamppis kasassa. Eli mitä meillä on: skeittaava mies (=aktiivinen toimija, normaali konteksti), kitaristimies juomassa normaalissa asennossa (=aktiivinen toimija, normaali konteksti), mutkalle vääntynyt nainen juomassa takakenossa (=passiivinen hahmo, kummallinen konteksti) sekä pulloa taikka toisiaan hamuavat mies ja nainen (=kummallinen konteksti).

Aika väsynyttä esittää miehet ja naiset tällä vanhaa toistavalla, toisistaan poikkeavalla tavalla. Aktiivinen mies normaaleissa puuhissaan, passiivinen nainen katseen kohteena ja tässä vielä oikein kaarelle taipuneena, saamassa jotain sisäänsä. Ai mitä väliä? No sitä, että kaikki tämä mitä me ympärillämme näemme, vaikuttaa käsityksiimme siitä, millaisia ovat miehet ja millaisia ovat naiset.

Eipä tuota olisi itse paremmin osannut laittaa.

Fitnes Fürer jatkoi aiheesta toisenkin bloggauksen verran ja tuotti myös loistavan videon. Arvostan suuresti tätä pyrkimystä toisintamaan mainoksen esittämä tilanne, katsokaa oheisesta videosta lopputulos.

Onko mahdollista, että mainoksen esittämä kuva ei vastakaan todellisuutta? Että kukaan ei oikeasti kykene juomaan hiilihapotettua kasviuutejuomaa mainoksen esittämällä tavalla? Shokissa, olen shokissa tästä paljastuksesta. Onko meille valehdeltu jostain muustakin?

Onko Cokis sitten poikkeus sääntöön? No ei varsinaisesti. Kuten todettua, ”seksi myy” on mantra, jota taidetaan toistella mainostoimistoissa vähän helvetin usein. Ja tämä on sinänsä ihan ymmärrettävää. Kun pistetään tosi sexy kamppis pystyy, ei asiakas pääse syyttämään huonosta menekistä ainakaan seksin puutetta. Ja hei! On varmasti ihan henkilökohtaisellakin tasolla suuri kiusaus keksiä sellainen kamppis, joka rakentuu kuumien kissojen varaan. Sitä on sitten itse pakko mennä vahtaamaan kuvauksia. Pakko. Aika samasta taitaa olla kyse siinä vaiheessa, kun räppi-dudet täyttävät musiikkivideonsa bikini-tsubuilla.

Kun tuota Cokis-mainosta manasin itsekseni tuli vastaan mainio video, jossa puututtiin juurikin naisten yliseksualisoimiseen. Se sopii ihan hyvin tähän yhteyteen teemansa puolesta ja myös muistuttamaan, että kyse ei tosiaan ole yhdestä tai kahdesta tapauksesta.

Jaoin muuten tämän videon Häiriköiden Facebook-seinällä ja sain melkoisen riemastuttavan palautteen. Yksi kommentoija oli klikannut videota ja saanut seuraavan ilmoituksen: ”Sisältövaroitus: Video ei ehkä sovi kaikille katsojille. Kirjaudu sisään vahvistaaksesi ikäsi.”

Ja kyseisen videon sisältö koostuu ihan tuiki tavallisista (jos varmasti keskivertoa ”rohkeammista”) mainoksista.

”I love to give blowjobs to sandwitches.”, ”The key to my heart – a man who smells like a vagina.” ”I love sacrificing my dignity for a drink.”, ”I’m one here for your entertainment.”, ostaisitko?

Jos tässä jotain positiivista pitää hakea, niin tämä karkottaa minut tehokkaammin Cokis-pullon ääreltä kuin Matti ”Uuniperuna” Vanhanen Coca-Cola Zero -pulloineen. Ja se ei tietenkään ole pelkästään pahasta, se: glukoosi-fruktoosisiirapilla kyllästetty kuplajuoma epäilemättä aiheuttaa syöpää ja tutkitusti vähäisempiäkin sairauksia ja vaivoja.

Ehkä jopa tekee ihan hyvää ihmiskunnan ruumiinterveydelle, että mainostoimistot näin perseilevät –  henkisen terveyden puolella tosin taidetaan vastaavasti ottaa takapakkia.

Cokis on murhaa. Itsemurhaa.
Cokis on murhaa. Itsemurhaa.

Ja pistetään tähän loppuun vielä terveiset Cokisen kampanjan pyöräyttäneelle toimistolle ja sen Suomeen tuoneelle porukalle.

Jaa tämä: