maito

Liha on itsemurhaa

Tuotantoeläimistä ja pyydetyistä villieläimistä siirtyy sairauksia ihmisiin. Olemmeko tosiaan valmiita hyväksymään pandemiat, jotta saisimme syödä lihaa?

Olemme jo pitkään tienneet, että tuotantoeläimet ja villieläinten läheisyys altistavat meidän erilaisille muista eläimistä ihmisiin siirtyville taudeille ja sairauksille – eli zoonooseille. Tämä on ollut se hinta, jonka olemme olleet valmiita maksamaan lihasta.

Tuotantoeläimet kärsivät monenlaisista vaivoista ja sairauksista. Jotkut fyysiset vaivat, kuten sorkkatulehdukset voivat olla seurausta olosuhteista. Sarvien polttamisen – eli nupouttamisen – tuottama kipu on seurausta ihmisen tarkoituksellisesta
toiminnasta.
Tuotantoeläimillä on myös lukuisia sairauksia, joista osa tarttuu toisiin tuotantoeläimiin ja osa voi tarttua myös ihmisiin. Tiiviiseen tilaan ahdetussa eläinpopulaatiossa riski sairauksien tarttumisesta on korkeampi ja tuotantoeläimet nostavat myös ihmisiin siirtyvien sairausten – ns. zoonoosien – todennäköisyyttä. Zoonoosit ovat hyvä muistutus siitä, että tuotantoeläimet eivät ole ainoita, jotka maksavat terveydellään hinnan eläintuotannosta – esimerkiksi hullun lehmän tauti ja antibioottiresistenssit bakteerit ovat kylväneet kuolemaa myös ihmispopulaatiossa.

Nykyään tätä hintaa ei tietenkään olisi pakko maksaa, koska vaihtoehtojakin on.

Vuonna 2020 monilla on epäilemättä päällimmäisenä mielessä korona ja sen myötä joku ehkä hieman epämääräinen ajatus kiinalaisista villieläintoreista. Itse olen tietenkin sitä mieltä, että moiset torit olisi pitänyt sulkea jo aikaa sitten, mutta eivät nämä ongelmat liity pelkästään kiinalaisten tekemisiin.

Ongelma on Kiinaa isompi. Ennen koronaa 2000-luvulla on ehditty jännittää esimerkiksi sika- ja lintuinfluenssoja ja kukapa ei muistaisi esimerkiksi ruttoa tai tuberkuloosia. Myös salmonellan kaltainen sitkeä vitsaus hyötyy lihanhimostamme. Käyn itse säännöllisesti verenluovutuksessa ja aina sinne mennessä kysellään että oletkos käynyt Iso Britanniassa silloin ja silloin – koska hullun lehmän tauti. Ja Hollannissahan turkistarhoilla havaittiin koronaa minkeissä, eli saattaa Pohjanmaallakin jännittää jossain vaiheessa tämä.

Myös eurooppalainen – sivistyneenä pidetty – tapa tuottaa lihaa ruokapöytiin näyttäisi osaltaan liittyvän siihen, että korona niittää väkeä täällä. Esimerkiksi Italiassa ja Espanjassa koronan kourissa ovat kärvistelleet alueet, joissa on paljon lihantuotantoa ja joissa syötetään eläimille mittavasti antibiootteja. Runsas antibioottien käyttö johtaa puolestaan bakteerikantoihin, jotka ovat vastustuskykyisiä antibiooteille ja sitten nämä antibioottiresistenssit bakteerit riehuvat koronan heikentäneiden ihmisten keskuudessa (toki myös muulloinkin). Tuotantoeläimille antibiootteja syötetään, jotta he selviäisivät tuotanto-olosuhteista hengissä kunnes heidät tapetaan.

Sen lisäksi, että tuotantoeläimistä siirtyy sairauksia ihmisiin, on niiden tuotannon ympäristövaikutukset merkittäviä. Myös eläinten kärsimys on erottamaton osa prosessia. Esimerkiksi joulukinkun takana on aina emo, jolta on riistetty jälkikasvu ja maitolitra syntyy vain lehmältä kielletyn äitiyden myötä.

Tämä eläinten ja zoonoosien välinen kohtalonyhteys ei tietenkään ole mikään uusi ilmiö. Ylellä oli kiinnostava artikkeli, jossa todettiin, että Amerikan mantereella 80-90 prosenttia alkuperäisväestöstä kuoli puolessatoista vuosisadassa tauteihin siksi, että tuotantoeläinten kanssa jo pidempään puljanneet eurooppalaiset toivat mukanaan zoonooseja, jotka olivat niittäneet väkeä Euroopassa jo aikaisemmin ja valloittajilla oli kehittynyt vastustuskyky niille.

Eli ensin tuotantoeläimiltä saadut taudit olivat tappaneet väkeä Euroopassa ja sitten ne tekivät saman Etelä- ja Pohjois-Amerikassa. Ehkä tätä voi pitää eläinten kostona ja moisesta kannattasi tietenkin ottaa opikseen.

Lääketieteen historian dosentti Heikki Vuorinen kommentoi Ylelle, että Pohjois-Amerikassa oli ennen Kolumbusta seuranneita valloittajia vähemmän vaarallisia tauteja, koska alkuperäisväestön elämäntapa ei tukeutunut niin paljoa eläinten kesyttämiseen. Saivat sitten tuta tämän eurooppalaisen elämäntavan seuraukset ja tietenkään he eivät koskaan päässeet tokenemaan tuosta turboahdetusta tauticocktailista, koska eurooppalaiset valloittajat tallasivat parhaansa mukaan maihin ne, jotka taudeista selvisivät.

Kun suuri osa maailmasta on nyt pistetty hätäjarrutuksella seis, tulee yksi koronapandemian perintö olemaan raunioitunut globaali talous. Jo maaliskuussa YK esitti arvion, että koronapandemia tulisi maksamaan ainakin biljoona (siis 1 000 000 000 000) dollaria. Oikeasti näitä asioita on lähes mahdotonta arvioida, mutta lienee kaikki olemme samaa mieltä, että kalliiksi tämä tulee ja että entiset puheet kestävyysvajeista tulevat olemaan pientä.

Rahaahan saa tietysti sillä että sitä tehdään ja uutta luodaankin kaksin käsin. Mutta kyllä tässä lihapullille muodostuu sitä hintaa jo melkoisesti.

Länsimaissa on päässyt kehittymään ajatus ja kulttuuri, joka perustuu jatkuvasti halpuutettavaan lihaan. Lihaa syövät heterot eivät keskustelujen perusteella selviä edes yhtä ateriaväliä ilman lihaa, vaikka lihan mussuttamisen haitalliset terveysvaikutukset ovat hyvin tiedossa. Ja kun kouluissa on esitetty kasvisruokapäiviä, ovat fanaattisimmat lihaanit pakanneet lastensa reppuihin lihaeväitä, etteivät lapset riudu ja kuole moiseen heitteillejättöön.

Tämä video taitaa olla ajankohtainen vielä pitkään. 

Tätä länsimaista vaurautta ja elämäntapaa on sitten kopioitu muualla. Harmillisesti yksi seuraus tästä on ollut lihankulutuksen lisääntyminen muuallakin. Että hyvä legacy, Eurooppa.

Kun siis istut karanteenissa ja murehdit oman ja läheistesi terveyden sekä oman ja läheistesi talouden puolesta, niin muista, että tätä kriisiä ei olisi ilman sitä pakottavaksi koettua tarvetta syödä lihaa. Toisinkin olisi voinut mennä.

Itse toivoisin, että kun jatkossa puhumme lihan hinnasta muistaisimme myös vuoden 2020 (ja väistämättä edessä olevat seuraavat) pandemiat. Tämä ajatus asettaa halpuutuskampanjat hieman toiseen valoon.

Jaa tämä:

PARSINAVETTA JA KIELLETTY VANHEMMUUS

Onko vain ihmisen vanhemmuudella väliä? Tutkija Elisa Aaltola muistuttaa, että korkeimman hinnan maidosta maksavat lehmät, joiden vanhemmuus kielletään.

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun lapsi kasvaa sisälläsi? Oletko koskaan kokenut sitä rakkauden biologista kohinaa, joka sitoo sinut jälkikasvuusi ja upottaa teidät esiaikaiseen lämpöön ja lempeyteen? Oletko koskaan pitänyt käsivarsillasi juuri synnyttämääsi lasta haluten suojella ja hoivata sitä jokaisella solullasi?

Entä voitko kuvitella, miltä tuntuisi, jos sinut kiinnitettäisiin kaulasta metallitankoon samalla, kun kohtusi pakotettaisiin raskaaksi kerran vuodessa, ja jälkikasvu vietäisiin sinulta heti tai pian syntymän jälkeen? Voitko kuvitella, mitä on huutaa tuon jälkikasvun perään toivoen, että juuri syntynyt palaisi äärellesi? Osaatko ajatella, mitä on käydä läpi raskauden säryt ja keholliset muutokset sekä synnytyksen monituntiset tukaluudet vain, jotta lapsesi voitaisiin riistää sinulta? Pystytkö ajattelemaan, mitä on olla biologinen olento, jonka miljoonien vuosien saatossa kehittynyt DNA ja sen viestit kehottavat hoivaamaan juuri syntynyttä, mutta jonka poikanen otetaan pois, uudestaan ja uudestaan?

Ja sitten vaikein kysymys. Osaatteko kuvitella, mitä on olla aivan pieni poikanen, joka ei koskaan tule saamaan emonsa hoivaa? Mitä on huutaa yksinäisyydessä emonsa perään ilman, että kukaan tulee luo?

Parsinavetalla tarkoitetaan navettaa, jossa eläimet on kytketty päästään kiinni ja niiden liikkuminen on näin estetty. Parsinavetta on toinen navetan kahdesta päätyypistä ja Suomessa noin 40 prosenttia lypsylehmistä elää parsinavetassa. Parsinavetat on kielletty Alankomaissa, Itävallassa ja Tanskassa. Norjassa vanhoja parsinavetoita saa vielä siirtymäajan puitteissa käyttää ja Ruotsissa uusien parsinavetoiden rakentaminen on ollut vuodesta 2007 kiellettyä.
Kaikkien parsinavetassa elävien lehmien on lain mukaan päästävä kesäisin ulos vähintään 60 päiväksi, mutta lakia rikotaan yleisesti. Itä-Suomen aluehallintoviraston vuonna 2017 teettämän valvontakampanjan mukaan jopa 45 prosentissa parsinavetoista lehmät eivät päässeet laiduntamaan lainkaan. 21 prosentissa parsinavettoja lehmät pääsivät laiduntamaan, mutta vähemmän kuin laki määrää.

Ehkä synkin osa ihmiskeskeistä elämäntapaa on oletus siitä, että vain ihmisten vanhemmuudella ja erityisesti äitiydellä on merkitystä. Vain Homo sapiensin äitiys on pyhää. Muiden lajien vanhemmuus ja äitiys – ne rutistetaan pois näkyvistä sekä korvataan tiedottomalla, tunteettomalla biologialla, josta käytetään teknisiä termejä kuten ”tiineys” tai ”maidontuotanto”. Kun lehmä on raskaana tai nuolee juuri syntynyttä vasikkaansa, ei juuri kukaan puhu siitä, että aivan kuten ihmisen, myös sen keho kuhisee kiintymyksen välittäjäaineita, jotka valmistavat sitä jälkikasvusta huolehtimiseen. Ennen kaikkea harva jää miettimään, mitä tapahtuu, kun lehmä on synnyttänyt vasikkansa.

Varsinkin tuotannossa käytettyjen eläinten vanhemmuus piilotetaan, sillä se on äärimmäisen epämukava aihe. Sadattuhannet emot, joiden poikaset on otettu pois, tuottavat supermarkettien maito- ja jäätelölitrat. Maito tulee eläimistä, joiden jälkikasvu riistetään heti tai pian syntymän jälkeen ja viedään lihankasvatukseen. Eläimistä, jotka on ruokinnalla ja jalostuksella pakotettu tuottamaan luonnottoman suuria maitomääriä luonnottomaksi kasvaneissa utareissaan, kunnes niiden särkyisät nivelet ja utareet tulehtuvat ja kehot väsyvät. Eläimistä, joiden elämä kuluu raskauskierteessä, kunnes niiden maidontuotanto hivenen hiipuu ja kiitoksena kaikesta ne raahataan teurastettavaksi niiden ollessa lehmien mittapuulla vasta nuoria aikuisia.

Ymmärrettekö te, mitä tämä tarkoittaa?

Tarinan kulku on seuraava: eläin pakotetaan elämään päästä parteen sidottuna tai ahtaasti pihatossa, saatetaan toistuvasti raskaaksi, ja sen jälkikasvu viedään siltä pian syntymän jälkeen pois, jotta sen maidon voi juoda tuon poikasen sijaan ihminen – sama ihminen, joka syö myös varastetun poikasen ja lopulta tappaa sen emon, jonka maitolitrat ja jälkikasvun hän vuosien ajan varasti. Tätä on maitoteollisuuden todellisuus. Tätä on elämän ja eläimen arvon irvokas sivuuttaminen.

Suomessa elää 270 000 lypsylehmää, joista jokainen poikii kerran vuodessa. Tämä tarkoittaa edellisen tarinan toistumista joka vuosi 270 000 kertaa. 270 000 surun tarinaa, joista jokainen on liikaa.

Silti monet elävät kuin kaikki olisi mallikkaasti.

Keskellä arjen tottumuksia maitoteollisuuden sysisynkkiä sävyjä ei huomata ja nautaeläimistä saatua kahvikermaa pidetään itsestäänselvyytenä. Syy löytyy markkinoinnista. Maitoteollisuus rakensi toisen maailmansodan aikoihin uuden idean siitä, että maitoa tulee juoda mahdollisimman paljon. Äkisti ihmiset myös kaupungeissa alkoivat kuluttaa maitotuotteita huimasti enemmän. Markkinointi synnytti fiktiivisen ajatuksen maidon luonnollisuudesta ja samalla pyyhki mielestämme sen, että jotain perin kummallista on meneillään, jos aikuiset olennot juovat toisen lajin poikasille tarkoitettuja nisäeritteitä. Ihminen ei tarvitse maitoa ja itse asiassa lajimme on juonut sitä historiaansa nähden vasta verrattain vähän aikaa.

Jotta epämukavat kysymykset eivät ponnahtelisi mieleen, monet haluavat samalla uskoa, etteivät eläinemot osaa kaivata poikasiaan tai poikaset emojaan. ”Inhimillistämistä!”, jotkut saattavat sihistä tätäkin kirjoitusta lukiessaan – varsinkin, jos heillä on maitotila tai jääkaappi täynnä meijerijuustoja. ”Vain ihminen osaa kaivata tai tuntea kiintymystä!”

Nämä väitteet kuitenkin sotivat räikeästi biologiaa ja evoluutiota vastaan.

Vanhempien ja jälkeläisten välinen kiintymyssuhde palvelee evolutiivista funktiota, eli selviytymistä. Kun emo kaipaa poikastaan ja poikanen emoaan, saa poikanen todennäköisemmin turvaa ja hoivaa, ja jää siten henkiin.

On erittäin todennäköistä, että kaikkien sosiaalisten eläinlajien keskuudessa on vanhempi-jälkikasvu –kiintymyssuhteita. Tutkimuksen mukaan erilaiset kiintymystä edesauttavat välittäjäaineet, kuten oksitosiini ja dopamiini, ovatkin sosiaalisilla eläimillä yleisiä. Tämä kaikki pätee myös tuotannossa käytettyihin eläimiin. Jos lehmä ei piittaisi vasikasta tai vasikka emosta tuon taivaallista, johtaisi tämä koko lajin kuolemaan. Jos lehmä taas haluaa kipeästi olla vasikan luona, nuolla, tuuppia ja hoivata tätä, tarjota tälle maitoaan, suojella tätä vaaroilta, toteutuu evoluution perusehto: elämän jatkuminen.

Lehmät kaipaavatkin vasikoitaan kipeästi. Ne huutavat näiden perään jopa useiden päivien ajan ja ovat fyysisesti levottomia kuten kuka tahansa lapsensa luo haluava emo. Niille on tehty pahin, niiden juuri synnyttämät olennot on viety niiden ääreltä. Myös vasikat kärsivät vieroituksesta rajusti ja jopa emoja enemmän. Ne huutavat emojensa luo, saattavat kieltäytyä ruoasta ja osoittavat voimakasta stressikäyttäytymistä. Ne myös osoittavat pessimismin ja ahdistuksen merkkejä – emonsa menettäneet yksinkertaisesti synkistyvät. Varhainen vieroitus jättääkin syviä psyykkisiä haavoja: varhain erotetut vasikat ovat tutkimuksen perusteella epävarmempia, sosiaalisesti taidottomampia ja stressiherkempiä. Pahimmillaan seurauksena on henkisesti rikottuja olentoja, sillä luonnon säännöt on sivuutettu.

Tuotantoeläimet kärsivät monenlaisista vaivoista ja sairauksista. Jotkut fyysiset vaivat, kuten sorkkatulehdukset voivat olla seurausta olosuhteista. Sarvien polttamisen – eli nupouttamisen – tuottama kipu on seurausta ihmisen tarkoituksellisesta
toiminnasta.
Tuotantoeläimillä on myös lukuisia sairauksia, joista osa tarttuu toisiin tuotantoeläimiin ja osa voi tarttua myös ihmisiin. Tiiviiseen tilaan ahdetussa eläinpopulaatiossa riski sairauksien tarttumisesta on korkeampi ja tuotantoeläimet nostavat myös ihmisiin siirtyvien sairausten – ns. zoonoosien – todennäköisyyttä. Zoonoosit ovat hyvä muistutus siitä, että tuotantoeläimet eivät ole ainoita, jotka maksavat terveydellään hinnan eläintuotannosta – esimerkiksi hullun lehmän tauti ja antibioottiresistenssit bakteerit ovat kylväneet kuolemaa myös ihmispopulaatiossa.

Varhaista vieroitusta on koetettu puoltaa eläinten terveydellä, mutta tutkimus paljastaa, että päinvastoin, emon kanssa kasvaminen lisää sekä emojen että vasikoiden terveyttä ja elinvoimaisuutta (vähentäen esimerkiksi muutoin maitoteollisuudessa kovin yleisiä utaretulehduksia). Jotkut puolestaan puolustavat heti syntymän jälkeen tapahtuvaa vieroitusta sillä, että tällöin kiintymystä ei pääse muodostumaan. Tämä on kuitenkin toiveajattelua. Toki kiintymyksen biologiset alkusävelet ovat emossa jo ennen syntymää, ja toki vastasyntynyt aina kaipaa emoaan.

Ennen aikojaan tapahtuva vieroitus aiheuttaa eläimille väistämättä hätää ja stressiä, oli tarkempi ajankohta mikä hyvänsä. Hätä voi olla aivan alussa lievempää, mutta silti se on olemassaolevaa.

On myös surullista ajatella teollisuuden muotoa, joka systemaattisesti pyrkii estämään yhden kauneimmista elämän ainesosista – emon ja poikasen välisen rakkauden – vain saadakseen poikaselle tarkoitetun maidon ihmisen nieluun. Muistakaa: lehmä saatetaan raskaaksi, jotta se tuottaisi maitoa ja vasikka viedään emolta vain, jotta tuottaja saisi maidon itselleen (tämä siitäkin huolimatta, että tutkimuksen perusteella varhainen vieroitus ei pitkällä aikatähtäimellä edistä maidontuotantoa). Voiko kierompaa ja itsekkäämpää kuviota keksiä?

Luontaisesti vieroitus tapahtuisi asteittain 7-14 kuukauden iässä, emon tuottaessa vasikalleen yhä vähemmän maitoa. Maitoteollisuuden toteuttamaa äkillistä, ennen aikojaan tapahtuvaa irtiriuhtaisua voikin pitää paitsi äärimmäisen väkivaltaisena, myös luonnottomana tekona. Ihminen, kuka antoi sinulle oikeuden?

Eläinsuhde on muuttunut viime vuosikymmeninä nopeassa tahdissa. Yhä useampi tiedostaa, että eläimiä ei tule kasvattaa niille täysin luonnottomissa olosuhteissa, eikä kärsimyksessä tai turhautuneisuudessa kasvaneiden eläinten kehonosia tai –eritteitä tarvitse syödä.

Jonain tulevaisuuden päivänä ihmiset alkavat havahtua laajemmin myös maitoteollisuuden katastrofaaliseen surkeuteen. Se, mikä nyt vaikuttaa tuiki tavalliselta – märehtivä lehmä parressa – alkaa viimein näyttäytyä realistisemmin ja havaitsemme raskauksista väsyneen, jo monen vasikan perään huutaneen, päästään kahlitun emon, joka ei koskaan saanut elää lajilleen luontaista elämää ja joka itsekin oli joskus emoaan hätäisesti kutsuva, tästä väkisin erotettu poikanen.

Olen kasvanut maaseudulla. Olen todistanut vieroitusta ja nähnyt sen taistelun, minkä lehmäemo nostaa voidakseen pitää vasikan vierellään.

Olen nähnyt kiroilevan eläintuottajan koettamassa saartaa säikähtynyttä vasikkaa haluttuun suuntaan ja emon pelosta vilkkuvat silmänvalkuaiset.

Olen kuullut eläinten hätäiset huudot niiden yrittäessä epätoivoisesti päästä toistensa luo. Olen kuullut päiviä kestävän haikean ammunnan, joka kiirii lypsynavetan hämärästä ahtaudesta emon kaivatessa varastettua poikastaan. Olen nähnyt eristetyn vasikan yksinään karsinan kolkkoudessa, hamuilemassa apeaan suuhunsa nisän sijaan puisesta laudasta roikkuvaa narua.

Tähän kaikkeen voi tottua ja päättää olla välittämättä. Tämän kaiken voi koettaa sivuuttaa markettien maitohyllyillä, oman lapsen istuessa hymyillen rattaissa. Tai sitten: tästä kaikesta voi sanoutua irti ja päättää yhdessä monien muiden kanssa välittää niin kauan ja niin paljon, ettei tätä tehdä enää ainoallekaan eläimelle.

Kirjoittaja on filosofian erikoistutkija, ympäristö- ja eläinetiikan dosentti Turun yliopistossa.

Jaa tämä:

Maito on pyhä lehmä

Maitobisnes pönkittää mielikuvaa luonnollisuudesta palvellakseen eläinteollisuuden intressejä.

Suomessa maito on pyhä tuote. Valio mainostaa sitä kouluissa, valtio tarjoaa suopean tukensa menekinedistämiselle ja markkinointi huutelee maidon välttämättömyyttä tervey­delle.

Pyhyyden alla värjöttelee kuitenkin raadollisia elementtejä. Maidon lähteiden eli lehmien hyvinvoinnin kysymykset jäävät toistuvasti pimentoon – niiden päälle liimataan pastellinvärisiä kuvia usvaisista niityistä, joilla lehmät vaeltavat vasikat vierellään. Myös maidontuotannon mittava osuus ilmastonmuutoksessa jää huomiotta.

Maidon välttämättömyys ihmisille on mainosten korukieltä, josta on tullut tosiasioista kauas lipunut kulttuurinen dogmi. Miten tähän merkilliseen tilanteeseen on ajauduttu?

Voima-lehden vastamainos 7/2016. Tämä ja muut Voiman vastikset ladattavissa osoitteessa voima.fi/vastamainokset
Voima-lehden vastamainos 7/2016. Tämä ja muut Voiman vastikset ladattavissa osoitteessa voima.fi/vastamainokset

Ihminen alkoi käyttää maitoa jo tuhansia vuosia sitten siirtyessään maanviljelykulttuuriin, mutta pitkään maito oli melko harvinainen ja usein myös ylellinen sivutuote. 1900-luvulla syntynyt teollinen eläintuotanto muutti tilanteen rajusti. Syntyi maitoteollisuus – koneisto, joka on tehnyt vain muutamassa vuosikymmenessä maidosta mittavan osan länsimaista ruokavaliota ja joka estoitta markkinoi maitoa koululapsille.

Nykyään puhutaan jo maidon merkittävästä ylituotannosta, josta on tullut lähes globaali ilmiö. Maitoon kiteytyykin kasvuintensiivisen kulutusyhteiskunnan absurdius: tarpeettomasta hyödykkeestä on tehty ylituotettu ja ylikulutettu tuote eläinten, ympäristön ja myös ihmisten kustannuksella.

Nykyaikainen tehomaatalous ja eläinten oikeudet eivät ole yhdistettävissä.
Nykyaikainen tehomaatalous ja eläinten oikeudet eivät ole yhdistettävissä.

Maitoteollisuutta tukevat erilaiset myytit. Yhden mukaan eläimet ovat mieleltään kehittymättömiä otuksia. Vielä keskiajalla eläimiä oli saatettu pitää yksilöinä, joita lähestyttiin myös moraalin näkökulmasta.

Myytti nousi osaksi länsimaista kulttuuria 1600-luvulla, jolloin luonnontieteiden uusi nousu teki luonnosta ja eläimistä tutkimuksen kohteita, joita avattiin, leikeltiin ja hyödynnettiin. Tieteen nousu johti teollistumiseen, jonka tavoitteena oli valjastaa biologinen eläinkone yhä tehokkaampaan hyötykäyttöön.

Tutkimusten mukaan länsimaiset ihmiset näkevät vähemmän kognitiota niissä eläimissä, joista saatuja tuotteita he syövät eniten. St Andrewsin yliopiston tutkija Boyka Bratanova kumppaneineen on osoittanut, että eläinten luokittelu syötäviksi saa ihmiset määrittelemään niiden kärsimyskyvyn alemmaksi. Sosiologi Saara Kupsala kollegoineen Itä-Suomen yliopistosta on havainnollistanut, että ilmiö pätee myös Suomessa, sillä eläinten käyttötarkoitus vaikuttaa käsityksiin niiden mielen kyvykkyydestä. Australialaispsykologi Steve Loughnanin kokeet puolestaan tuovat esille, että eläinten oletettua älyllistä kyvyttömyyttä käytetään syynä niiden hyödyntämiselle.

Lehmien asettaminen tuotantoyksiköiksi on siis johtanut niiden mielen vähättelyyn, ja tuo vähättely edelleen oikeuttaa lehmien kytkemisen lypsyrobotteihin. Myytillä on äärimmäisen niukasti tekemistä todellisuuden kanssa. Eläinten mielen tutkimus on edistynyt viime vuosikymmeninä nopeasti ja osoittanut, kuinka myös tuotantoeläimillä on huomattava määrä mentaalista kyvykkyyttä. Lehmät eivät ole suurisilmäisiä tyhjämieliä vaan ajattelevia, laajan tunneskaalan omaavia, oppimiskykyisiä omia tarpeitaan myös rationaalisesti täyttämään pyrkiviä olentoja.

Kuten eläintutkija, professori Daniel Weary raportoi, lehmät ovat käyttäneet ongelmanratkaisutaitojaan jo tuhansien vuosien ajan ja on ihmisen hölmöyden osoitus luulla, että lehmät olisivat hölmöjä.

Eläinteollisuus rikkoo valppaan mielen tarpeita räikeällä tavalla. Uteliaat, suurta liikkumatilaa vaativat ja tiiviitä sosiaalisia sidoksia kaipaavat olennot pakotetaan elämään suurimman osan ajastaan ahtaissa tiloissa, pää usein parteen sidottuna. Maitovolyymin maksimoimiseksi niitä pidetään jatkuvassa raskauskierteessä, jonka tuloksena syntyvät vasikat otetaan niiltä pian syntymän jälkeen pois ja siirretään osaksi lihatuotantoa.

Erilaisten fyysisten ongelmien lisäksi lehmät tutkitusti kärsivät myös tunnetasolla. Lehmille annetut monotoniset, minimaaliset elinympäristöt rikkovat monia niiden keskeisiä, pitkän evoluutiohistorian aikana syntyneitä tarpeita ja herättävät kokeiden mukaan ahdistusta. Wearyn tutkimukset osoittavat, että lehmät ja vasikat kokevat erotuksen voimakkaan emotionaalisena, ja se laukaisee niissä masennusta.

Siitä on markkinatalous kaukana, kun maitoa halpuutetaan maataloustuilla.
Siitä on markkinatalous kaukana, kun maitoa halpuutetaan maataloustuilla.

 

Toinen maidontuotantoa tukeva myytti on luonnollisuus. Kuten kaikki ”luonnollisuuteen” vetoavat myytit, se pohjaa enemmän kulttuuriin, talouteen ja politiikkaan kuin biologisiin tarpeisiin.

Luonnollisuusmyytin mukaan maito on ihmiselle välttämätöntä. Maito rinnastuu itse elämään ja sen puhdas valkoisuus terveisiin luihin. Se, että maitoa saa markkinoida muutoin mainosvapaassa koulujärjestelmässä, pohjaa luultavasti osittain tähän.

Mikäli ”luonnollisuus” palautetaan biologiaan, on keskityttävä siihen, mitä elävät organismit tarvitsevat kukoistaakseen. Biologian näkökulmasta maito todella on vitaliteetin lähde, mutta ainoastaan juuri syntyneille nisäkkäille, jotka syövät oman emonsa maitoa ja siten saavat siitä tarvitsemansa kasvutekijät. Toisen lajin maidon litkiminen, ja vieläpä aikuisiällä, on biologian näkökulmasta kummallisuus, anomalia.

Tosiasiat huutavat luonnollisuusmyyttiä vastaan: juuri korkeimman maidonkulutuksen maissa on eniten osteoporoosia. Kalsiumia saa runsaasti vihreistä kasviksista ja maitotuotteisiin on liitetty monia vakavia terveysriskejä, joista on tehty kriittistä tutkimusta esimerkiksi Harvardin yliopistossa. Silti myytti elää ja työntää ostajia kohti halpuutettuja maitolitroja sekä edam-pakkauksia.

Jälleen kaupallinen pyyteellisyys tuottaa totena pidettyjä, kyseenalaistamattomia oletuksia, aikakautemme erikoisimpia dogmeja. Luullessamme seuraavamme sitä, mikä on oikeaa ja todellista, saatammekin seurata niitä markkinoinnin tuottamia hattaraisia harhakäsityksiä, jotka edesauttavat eläinteollisuuden voittokulkua ja suuryritysten taloudellisia intressejä.

MAinostettu maito
Vaikka kouluissa normaalisti suhtaudutaan penseästi mainostamiseen, muodostaa maidon mainostaminen tähän poikkeuksen. Sitä jopa edellytetään vastineeksi koulumaitotuesta.

Kolmas maidontuotantoa tukeva myytti on pyrkimys maltillisuuteen. Maltillisuusmyytin mukaan ihmisen tulee välttää äärimmäisiä tekoja, ja maitotuotteista luopuminen voi vaikuttaa lähes militantilta radikalismilta.

Viime aikoina voimakkaasti edistynyt vegaanibuumi kuitenkin tarkoittaa, että yhä useammat ovat havainneet hyvinvoinnin olevan täysin mahdollista ilman lehmän maitorauhaseritteitä. Juuri tällaiset irtiotot mainoskuvastoista mahdollistavat uudenlaisen eläinkäsityksen syntymistä. Uuden eläinkuvan puitteissa lehmällä on oikeus vaeltaa usvaisilla niityillä vasikkansa kera muutoinkin kuin maitopurkin kyljessä.

Elisa Aaltola on filosofian vanhempi tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Hän väitteli vuonna 2006 aiheenaan eläinfilosofia ja on sittemmin julkaissut aiheesta kymmeniä artikkeleita ja lukuisia kirjoja. Aaltola toimi pitkään tutkijana Britanniassa, missä hän myös kiinnostui eläimiin liittyvien eettisten kysymysten, aktivismin ja politiikan suhteesta.

Oikeutta eläimille -järjestön julkaisema kuva tuotantoeläimestä komeilee yhden tölkin kyljessä. Kuva on otettu maitotilalla Pirkanmaalla lokakuussa 2015.

Jaa tämä: