Mikkeli

Pitääkö patsaiden kaatua?

Orjakauppiaan patsas kieritettiin mereen. Olisiko parempi historiantuntemus voinut estää tämän?
Banksyllä on oma ehdotuksensa patsaan kohtaloksi.

Bristolissa mielenosoittajat repivät jalustaltaan kaupungin eteen merkittävän paljon töitä tehneen Edward Colstonin patsaan ja pyöritteli sen satamaan jossa patsas tyrkättiin satama-altaan pohjaan.

Siinä se oli ja tuossa se lepää.

Samalla, kun tekoa kehuttiin ja pidettiin vähintäänkin perusteltuna osa yleisöstä ja kommentaattoreista kauhistui ja paheksui moista vandalismia.

Koska mikään ei koskaan tapahdu tyhjiössä – paitsi avaruusmatkailu – on tässäkin tapauksessa hyvä tiedostaa konteksti ja patsaan historia. On eittämättä totta, että kauppias Edward Colston teki 1600 ja 1700-luvuilla paljon synnyinkaupunki Bristolin eteen. Häntä kutsutaan filantroopiksi, mutta hän oli myös misantrooppi.

Colstonin yhtiö osallistui suuruusluokkaa 100 000 orjan – siis ihmisen – kuljettamiseen uudelle mantereelle. Arviolta jopa 20 000 noista ihmisistä kuoli kuljetuksen aikana hirvittävissä oloissa ja heidät heitettiin surutta laidan yli mereen. On hyvin vaikea nimetä montaakaan hirvittävämpää ja kuvottavampaa ihmisoikeusrikosta kuin se, johon Colston osallistui merkittävällä panoksella. On symbolisesti hyvin sopivaa, että Colstonin patsas päätyi myös mereen.

Koska Colstonin rikokset ihmisyyttä vastaan ovat lukuisia, hyvin dokumentoituja sekä yleisesti tunnustettuja ei patsaaseen liittyvä raivo ole mitenkään yllättävää. Bristolissa onkin jo pidemmän aikaa esitetty avauksia ja anomuksia sen puolesta, että patsas poistettaisiin paikaltaan ja siirrettäisiin johonkin soveliaampaan paikkaan.

Bristolin kaupunginvaltuusto on kieltäytynyt tekemästä tätä.

Myöskin Colstonin toimien synkkiä puolia avaavaa kylttiä on esitetty patsaan yhteyteen. Tästäkin kaupungin valtaa pitävät ovat kieltäytyneet. Vuosien ajan kaupungin poliittiselta johdolta on siis pyydetty toimia patsaaseen liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi, mutta mitään ei ole tapahtunut – kunnes nyt.

Jani Leinosen näyttely Mikkelin taidemuseossa esitti uusia versioita kaupungin Marski-patsaan tilalle. Kuvassa näkyy versio, jossa torinkulmalla marssiva patsas säilyy entisellään, mutta patsaan jalustaan lisätään ruumiskasa muistuttamaan niistä uhreista, jotka marsalkka Mannerheinin jalkoihin tallautui muun muassa sisällissodassa.
Lisää Leinosen Marski-näyttelystä Häiriköiden Kansa taisteli –lehdessä.

Colston ei ole yksin ja monenlaisia patsaita on kritisoitu laajalti. Mistään tyhjästä tämä ilmiö ei tule ja sen taustalta löytyy moninaisia syitä. Esimerkiksi länsimaiden halukkuus muistella omien suurmiehiensä suuruutta ei ole kovinkaan hyvin mukautunut ajatukseen siitä, että näiden miesten tekemisiä tulisi muistaa laajemminkin. Aika moni muistamamme suurmies on ratsastanut sinne jalustalle valjaat veressä. Ei Mannerheimkaan asemaansa päässyt ilman, että hänen kätensä olisi tahriutuneet kymmenien tuhansien suomalaisten vereen mutta tämä on poikkeuksetta ja aktiivisesti jäänyt muistamatta Marski-patsaita tehtäessä.

Amerikan mantereilla on maalattu Kolumbuksen patsaita jo vuosien ajan punaisella maalilla muistutuksena miehen verisestä urasta. Erityisesti tätä on tapahtunut Kolumbuksen päivän tietämillä. Oheiset esimerkit ovat Yhdysvaltojen Providencesta ja New Yorkista.

Amerikan mantereilla puolestaan ihan ymmärrettävästi muistetaan Kristoffer Kolumbusta. Edellä mainittujen mantereiden löytämisen ohella Kolumbus muun muassa järjesti miehistölleen niinkin nuoria kuin 9-vuotiaita seksiorjia ja muutenkin vapautti uudelle mantereelle ennennäkemättömän murha-aallon. Se, että historian kirjoissa ja patsaissa mies esitetään lähinnä ainoastaan rohkeana löytöretkeilijänä on loukkaus kaikkia hänen tekojensa uhreja kohtaan. Ja tätä vääryyttä ei poista se, että back in the day kaikki tekivät näin ja ei se silloin ollut rikos.

Kokoomuslainen poliitikko ja juristi tykkäsi Twitterissä, että turha tuomita orjakauppiasta, koska hänen aikanaan orjakauppa oli laillista. Samalla perusteella oletan Meren puolustavan myös Lenin-puiston asemaa kotikaupungissaan Helsingissä.
Meren kunniaksi on todettava se, että hän poisti ja pahoitteli kuvassa näkyvää tviittiään kun hänen takamuksensa oli ensin jauhettu riekaleiksi.

Ja kun nyt joku kuitenkin sanoo, että historian virheet eivät patsaita kaatamalla korjaannu, niin palauttaisin mieliinne 1990-luvun tapahtumat itäisessä Euroopassa. Silloinhan toteutettiin melkoinen patsaiden puhdistusoperaatio ja harva näiden orjakauppiaiden patsaiden perään itkevä valitteli aikanaan kun Lenin-sedän kuvia kiikutettiin sulatettavaksi.

Uskoisin, että Itä-Euroopassa muistetaan Neuvostoliiton aika ihan hyvin ilman niitä patsaitakin. Ja esimerkiksi Budepestissa tehtiin sikäli näppärä siirto, että sulatukselta säästyneet patsaat kiikutettiin kaupungin ulkopuolelle, johon perustettiin patsaspuisto niille. Nyt turistit ja muut kiinnostuneet voivat käydä katsomassa näitä historiallisesti merkittäviä ja uudella tavalla kontekstoituja patsaita ilman että paikallisten asukkaiden tarvitsee koko ajan muistella näitä.

Kiukkuinen ihmisjoukko meni kumoamaan Berliinin muurinkin ihan omin luvin.

Tässä yksi ehdotus siitä, kuinka orjaisännän patsaan voi kontekstoida nykypäivään hävittämättä itse patsasta.

Colstonin patsasta on kritisoitu myös taiteen keinoin. Vuonna 2018 sen juureen ilmestyi taideinstallaatio, joka kommentoi patsasta. Orjalaivan muotoon asetetut betoniset ihmishahmot kuvastivat ruumaan sullottuja ihmisiä. Laivan ääriviioina toimiviin betonilaattoihin puolestaan oli kirjoitettu töitä, joihin liittyy nykyään ihmiskauppaa ja orjuutta. Listalta löytyivät niin kynsisalonkien työntekijät kuin hedelmien poimijat ja autopesuloiden henkilökuntakin.

Taiteilija Banksy esittää oheista mallia Colstonin patsaalle:
”Tässäpä idea, joka palvelisi Colstonin patsasta kaipaavia ja niitä, jotka eivät sitä kaipaa. Kiskotaan patsas merestä ja nostetaan hänet takaisin jalustalleen. Sitten sidomme köyden hänen kaulansa ympärille ja teetämme oikean kokoisia pronssipatsaita mielenosoittajista, jotka kiskovat häntä alas. Kaikki ovat iloisia, merkittävää päivää muistetaan.”

Installaatio tehtiin lokakuun 18. päivänä jolloin Iso-Britanniassa vietetään orjuuden vastaista päivää. Colstonin jalkojen juureen tehty installaatio poistettiin ripeästi.

Viimeisimpänä lusikkansa tökkäsi soppaan Banksy, joka on tunnetusti kotoisin Bristolista. Banksy esittää, että Colstonin patsas nostetaan meren pohjasta ja tuodaan vanhalle paikalleen. Tämän jälkeen paikalle rakennetaan uusi patsas, jonka osana tuo vanha pronssinen Colston olisi.

Banksyn esitys olisi siitä hieno, että se vastaisi (omalla tavallaan) historian vaalimista vaativien toiveisiin ja samalla kontekstoisi historiallisesti merkittävän orjakauppiaan paremmin nykyaikaan. Samalla tämä uusi patsas muistaisi nykypäivän tärkeästä ihmisoikeuskampaailusta.

Ja jotta muistaisimme rehaamisen pitkät ja kunniakkaat perinteet, myös Jeesus Nasaretilainen pisti aika ajoin ranttaliksi. Näitä touhuja ylistetään ja muistellaan lämmöllä. Ehkä tekisi itse kullekin hyvää tarkastella hetkessä tapahtuvia protesteja myös siitä vinkkelistä, että ne saattavat olla ihan perusteltuja vaikka itse ei kärsisikään siitä, mitä vastaan mieltä osoitetaan.
Jaa tämä:

Kymmenen käskyä – Toinen tuleminen

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

”Mainonta kulkee samalla polttoaineella kuin uskonto. Usko­muksia, mielikuvia ja kokemuksia on vaikea ellei mahdoton palauttaa eksaktisti paikkansa pitävään totuuteen. Samoin kuin uskonto, brändi elää niin kauan kuin sillä on kulutta­jia. Mielikuvia on luotava aina uudelleen, jotta kulutta­jat eivät lopu, ja mielikuvien on aina lunastettava paikkansa, oltava jossain linjassa todellisuuden kanssa, jotta niiden uskottavuus säilyy”, linjaa teologian väitöstutkija Heli Yli-Räisänen.

Raamatun kymmenen käskyä syn­tyivät ilmapiirissä, jossa juutalai­nen kansa muodosti itseymmärrys­tään. Käskyt syntyivät osittain tästä muodostuvasta itseymmärryksestä, ja osittain ne itse rakensivat samaa itseymmärrystä. Ne piirsivät yhtei­sölleen rajoja siitä, mikä on sopivaa oman yhteisön identiteetin rajoissa.”

Onko kuluttaminen maallistuneessa markkinatalou­dessa elävän kansan identiteetti? Aikanaan oli täysin loogista, että yhteisön moraalinen koodisto saatiin Jumalalta ja yksilön rooli osana yhteisöä on määrittynyt suhteessa seurakuntaan. Nykyään mainokset ja kuluttajuus ovat monin tavoin ottaneet Jumalan ja seurakunnan aseman elämissämme. Markkinoiden vilkkuvat valot voi hyvin mieltää uusiksi jumaliksi.

”Vastaako kuluttaminen nyky­-yhteiskunnassa samaan tarpeeseen, johon uskonto on vastannut? Ja onko brändejä ja kulutusta vaikea kritisoida siksi, että kritiikki horjuttaa samalla itseymmärrystämme, kollektiivisella ja yksilöllisellä tasolla? Kulutan, siis olen.”

Mooseksen kerrotaan saaneen kymmenen käskyä Siinain vuoren huipulla. On vain loogista että markkinoiden uudet jumalat antavat meille uudet kymmenen käskyä kauppakeskuksen katolla, josta pääsee kätevästi alas liukuportailla. 

Kymmenen käskyä – Toinen tuleminen -videolla tämä laskeutuminen on kuitenkin loputonta. Siinä, missä Raamatun Jumala lupaa lopulta palkinnon kuoleman jälkeisessä elämässä, luovat mainokset jatkuvasti uusia tarpeita ja tyhjyyden tunnetta kuluttajille: saatuaan tarpeensa tyydytettyä ostamalla, uudet tarpeet odottavat kuluttajaa jo seuraavassa mainoksessa. 

Uudet jumalat eivät suo kuluttajalle ikinä helpotusta tai vapautusta. 

Vastamainokset horjuttavat kulut­tajan käsitystä itsestään moraalisena ja eettisenä toimijana. Ne horjuttavat myös luottamusta yhteiskuntaan, jonka piti olla turvallinen. Yli-Räisäsen mukaan kulut­taja on odottanut yhteiskunnan yhä pyörivän jonkinlaisten eettis­ten ja moraalisten pyörien päällä, vaikka uskonto ei tuota moraalia enää määritäkään. Vastamainokset ovat keppi, joka työntyy noiden pyörien rattaisiin. 

”Vastamainokset häiritsevät val­miin tuotteen ja kuluttajan välissä olevaa ostopäätöstä. Häirintä toi­mii molempiin suuntiin: tuote jää ehkä hyllyyn, ja kuluttaja joutuu pohtimaan itseään moraalisena toi­mijana. Molemmat ovat kriisissä. Samoin systeemi, joka on rakentu­nut tuotteiden kysynnän ja tarjon­nan varaan”, Yli-Räisänen linjaa.

Jaa tämä:

Shop Till You Drop Dead

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

Pasilan juna-aseman päälle noussut Mall of Tripla -kauppakeskus mainostaa olevansa Helsingin uusi sydän. Kauppakeskuksia onkin 2000-luvulla kuvailtu meidän kaikkien yhteisiksi olohuoneiksi, paikoiksi joissa voimme kohdata toisemme vapaasti ja viettää aikaamme. Osana tätä kehitystä voi pitää sitä, että kauppakeskuksiin on alkanut ilmaantua kaupallisten toimijoiden ohella seurakuntien kappeleita, kirjastoja ja nuorisotiloja. Mikkelissä taidemuseo sijoitettiin osaksi kauppakeskusta.

On tietenkin hienoa, että ei-kaupallisia palveluita tarjotaan ihmisille siellä, missä ihmiset ovat. Monet kokevat kauppakeskukset julkiseksi tilaksi, mutta näin asia ei kuitenkaan ole. Kauppakeskus ei ole julkista tilaa ja siellä oleskellaan keskuksen omistavan yhtiön luvalla. Näitä tiloja voi nimittää kuvaavasti puolijulkisiksi. 

Oleilu puolijulkisissa tiloissa on ongelmatonta niin kauan kun kuluttajakansalaiset käyttäytyvät juuri sillä tavalla, kuin mitä tilan omistajat haluavat. Illuusio vapaasta tilasta kuitenkin murtuu hyvin helposti, mikäli käyttäytymisnormeja rikotaan tai esimerkiksi henkilö poikkeaa ulkomuodoltaan tietyistä standardeista. 

Marraskuussa 2019 joukko aktivisteja meikkasi itsensä zombeiksi ja lähti vaeltelemaan Triplaan keskellä joulusesonkia. Tarkoituksena oli kommentoida kulutuskulttuurin kestämättömyyttä ja kannustaa kuluttajia miettimään omia kulutustottumuksiaan: Olemmeko aivottomia shoppailijoita ja vai ihmisiä?

Tarkoitetun kulutuskriittisen viestin ohella zombiaktivistit osoittivat myös mitä tapahtuu, mikäli kuluttajat saapuvat näihin kulutuksen temppeleihin ilman tarkoitusta kuluttaa. Zombiporukan astuttua kauppakeskukseen Pasilan juna-aseman puolelta ei mennyt minuuttiakaan, kun ensimmäisen vartijat saapuivat paikalle. Pian porukan ympärillä oli lähemmäs kymmenen vartijaa, jotka tivasivat tiukasti sitä, mitä he oikein luulivat tekevänsä ja koska he aikoivat poistua tiloista. 

1980-luvun alussa Suomessa oli yksi kauppakeskus ja nyt niitä on jo toista sataa. 

Lämmitettyjen sisätilojen houkutus on tietenkin ymmärrettävää maassa, jossa puolet vuodesta on pimeää ja räntää sataa jopa kesällä. On kuitenkin ongelmallista, jos kaupunkeja suunnitellaan niin, että myös ei-kaupalliset palvelut sijoitetaan näihin ostostelupalatseihin. Myöskin kestämätöntä on se, että kaupungin pitkäikäisiä rakenteita suunnitellaan sellaisten tilojen varaan ja ympärille, jotka linkittyvät erottamattomasti kestämättömään kulutuskulttuuriin. Jos me ihmislajina ja sivilisaationa onnistumme olemaan tuhoamatta itsemme, jää meidän riesaksi nämä massiiviset rakennelmat, joiden käyttötarkoitusta ei helpolla muuteta. 

Jäävätkö nämä monoliitit keskelle kaupunkeja muistuttamaan ajasta, jolloin kuluttaminen oli ajanvietettä ja usein se ostettu tuote oli ensisijaisesti väline, jonka avulla haluttu ostotapahtuma kyettiin toteuttamaan?

Triplan zombi-vaellus kuvattiin ja aineistosta tehtiin kuvitteellisen Shop till you Drop Dead -leffan traileri. Vaikutteita ja teema haettiin George A. Romero Dawn of the Dead -klassikkoelokuvasta. Romeron zombielokuvassa eläviä kuolleita ajaa kauppakeskukseen pakonomainen tarve palata eläessä merkitykselliseksi koettuun paikkaan.

Romeron viestiksi voi lukea esimerkiksi sen, että samoin, kuin aivojen syöminen ei anna mielettömille mieltä, ei shoppailu tuo eläville täyttymystä. Tämä sama ajatus kaikui myös vuoden 2019 zombitempauksessa.

Jaa tämä:

Real Channel

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

Mainokset vaikuttavat julkisen tilan estetiikkaan voimakkaasti ja käytännössä kukaan ei kykene välttymään niiltä. 

Sen lisäksi, että kannattaa kiinnittää huomiota mainosten asemaan yhteiskunnassa, kannattaa myös niiden sanomaa pohtia. Miltä mainokset näyttäisivät, mikäli ne olisivat rehellisiä? Kertoisivatko mainostajat luovansa ne tarpeet, joita tyydyttääksemme ostamme vimmaisesti heidän tuotteitaan? Käytännössähän mainonnan tavoitteena on usein luoda kysyntää ja (tunnetta) tarpeesta sinnekin, missä sitä ei ole. Olisiko maailma huonompi paikka, mikäli turhan tavaran ja krääsän ostaminen hidastuisi ja rauhoittuisi hetkeksi?

Avantgardistinen taiteilijaryhmä Kansainväliset situationistit julistivat 1960-luvulla spektaakkelin olevan modernin kapitalismin kiiltävä julkisivu. He puhuivat spektaakkeliyhteiksunnasta.

”Tämä spektaakkeli sekä vaatii että tuottaa passiivista asennetta puhuttelemalla ihmisiä aktiivisten kansalaisten sijaan lakonisina yleisöinä ja kuluttajina. Julkisivun kiiltävyyden takaa sen oma keskeytymätön puhe itsestään. Sen ’itseään ylistävä yksinpuhelu’ on tauotonta”, linjaa tutkija Tuija Lattunen. 

Lattusen mukaan mainokset ovat spektaakkelin yksi ilmenemismuoto. Ne ovat yksisuuntaista kommunikaatiota, joka ei edellytä osallistumista. Mainokset eivät myy pelkästään esittämäänsä tuotetta vaan myös kuluttamiseen perustuvaa elämäntapaa. Tämä yksinpuhelu täyttää nyky-yhteiskunnassa sekä median että julkisen tilan – sekä ihmisten väliset viestintäkanavat.

”Tätä autoritääristä monologia mahdollistaa osaltaan situationistien ­rekuperaatioksi nimittämä ilmiö. Tällä he tarkoittivat kapitalistisen yhteiskunnan kykyä kesyttää kritiikki ja sitä kohtaan kohdistetut hyökkäykset ja vastarinnan muodot sulauttamalla ne itseensä, omimalla ja tuotteistamalla ne hyödyttämään sen omaa järjestystä.”

Vastakulttuurien tuotteistaminen ja niiden estetiikan omiminen ovat mainonnan ytimessä. Tämä omiminen oli näkyvissä jo 1960-luvulla, jolloin amerikkalaisen vastakulttuurin ja markkinoiden ja mainosmaailman epäpyhä liitto tiivistyi.

”1960-luvun kulttuurinen järjestelmänvastaisuus heijasteli arvomaailman murrosta. Tuolloin nuoriso teki näkyvästi eroa vanhempiensa sukupolveen yhteiskunnallisilla arvoillaan ja vaatimuksillaan sekä elämäntavallaan, pukeutumisellaan ja taiteellaan. Mainonta ja markkinat omivat nopeasti vastakulttuurin ulkoiset merkit – symbolit, estetiikan, musiikin ja muodin. Nuo merkit tuotteistettiin ja tarjottiin kulutettavaksi kaikille, jotka halusivat tuntea ja näyttää olevansa osa ajan henkeä kevyessä kulutusmuodossa.”

Vastakulttuureihin sisältyvä vastarinta on Lattusen mukaan kapitalismille erityisen helppo maali.

”Siinä on kyse kulttuurisesta transgressiosta eli normien haastamisesta identiteet­tien, eleiden ja estetiikan tasolla. Yleisiä normeja rikkova estetiikka saattoi vielä jokunen vuosikymmen sitten olla jotain, josta kaupalliset intressit halusivat pitää itsensä käsivarren mitan päässä, mutta nyt se on kuin arvokas mineraali, jota markkinat haluavat louhia käyttöönsä.”

Ilmiö näkyy tuhansia euroja maksavissa nahkaisissa niittitakeissa, jotka siirtävät tee-se-itse-henkisen punk-­estetiikan osaksi huippumuodin ekslusiivista maailmaa. Se näkyy aktivismikuvastoa tulvivassa Pepsi-mainoksessa, jossa Kardashianien mediaklaaniin kuuluva Kendall Jenner marssii mielenosoituksessa poliisirivistön eteen Revolution Chic -univormussa. Samoin se näkyy rap-muusikon ottamassa selfiessä, jossa hän on parkkeerannut sponsorinsa auton graffitiseinän eteen ja näin pyrkii siirtämään jotain alkuvoimaista vastakulttuurin perinnöstä osaksi keskiluokkaista perheautoa.

Jaa tämä:

Pieni pala Kolonialismia

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

Me suomalaiset koemme usein olevamme ulkopuo­lisia kolonialismin historiassa, syyttömiä moiseen toimintaan. Ehkä korkeintaan uhreja. Tämä ajatus saattaa olla monelle mieluinen, mutta se ei vastaa vallitsevaa todellisuutta. 

Suomen juhliessa satavuotista itsenäisyyttään vuonna 2017 Fazer ilmoitti sinisten suklaalevyjensä kääreissä levyjen olevan ”Pieni pala Suomea”. Tämä linjaus oli röyhkeä mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisim­mista suomalaisista tuotteista. 

Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalai­suuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialis­min kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakao­papuja. Tuo suomalaisuuden pienen palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, kovan työmoraalin ja vii­saan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka­-aineisiin. 

Ei ole liioittelua sanoa, että nykyaikainen maailmankauppa toteutuu ympäristössä, jossa kolonialismi on loppunut vain paperilla. 

Koska maailman markkinoihin liittyy moraalisesti ongel­mallisia elementtejä, ovat yritykset kehittäneet tapoja rea­goida näihin. Ongelmia häivytetään, ja niitä silotellaan. Toisinaan niitä pyritään myös korjaamaan. Puhutaan yritys­vastuusta. Yritysvastuu on kuitenkin itsessään epämääräinen käsite, ja sen toteutumisen arvioiminen on usein vaikeata, jopa mahdotonta.

”Yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat elämään yrityksen toi­minnan seurauksien kanssa. Tämä vaikeuttaa vastuukysymys­ten arvioimista”, määrittelee tuotantoketjuihin ja sosiaaliseen vastuuseen erikoistunut tutkijatohtori Nikodemus Solitander Hanken­-kauppakorkeakoulusta. 

”Globaaleissa tuotantoketjuissa yrityksen ja sen tuotan­non oheisvaikutuksien välissä on yhä enemmän erilaisia toi­mijoita. Tämä vaikeuttaa ymmärrystämme siitä, kuka on vas­tuussa ja kenelle. Tuotantoketjuissa vastuuvelvollisuus onkin kasvavassa määrin ulkoistettu. Ketjujen hallintaa esitellään niin monimutkaisena, että yksittäiset yritykset ja toimijat ovat vain osallisina siinä, eikä kukaan siten ole täysin vas­tuussa, jos ja kun jotain ei­-toivottua tapahtuu. Tätä voidaan kutsua eettisen välimatkan tuotannoksi.” 

Yritysvastuun kantaminen – tai ainakin puhe siitä – on kui­tenkin muuttunut hyvin arkiseksi osaksi yritystoimintaa. Tämän voi Solitanderin mukaan nähdä reaktiona yhtiöihin kohdistuneeseen kritiikkiin ja pyrkimyk­senä rajoittaa valtioiden puuttumista yritystoimintaan. 

”Ongelmana on, että yritysvastuujärjestelmät eivät suora­naisesti pyri muutokseen vaan ylläpitämään ja vahvistamaan olemassa olevia valtasuhteita.” 

Yhtiöiden oma yritysvastuuraportointi avaa laajemman kes­kustelun yritystoimintaan liittyvistä ongelmista ja vastuuky­symyksistä. Sertifikaateista saattaa kuitenkin tulla eettisen mielikuvituksemme raja ja ne voi­vat johtaa siihen, että yritysten työntekijät ja kuluttajat eivät lopulta osaa muuta kuin seurata sertifikaatteja. 

”Myönteisyys yritysvastuun ideaa kohtaan on helppo ymmärtää. Se ei haasta markkinalogiikkaa millään tavalla, ja sen perustana toimii ajatus siitä, että markkinoiden kautta voidaan korjata vakavien ihmisoikeusloukkausten ja ympä­ristöhaittojen kaltaisia ’markkinahäiriöitä’.” 

Markkinatoimijat ja yritykset näkevät Solitanderin mukaan itsensä loogisina ja amoraalisina toimijoina – toimi­joina moraalisen määrittelyn ulkopuolella. Moraalinen vastuu ja eettiset peruskysymykset lankeavat kuluttajalle. 

”Tämän ajatuksen mukaan maailma muuttuu parem­maksi ostos kerrallaan, kunhan kuluttajalla on riittävästi tie­toa siitä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu. Tämä on moder­nin kapitalismin perusajatuksia. Ongelmana on tietysti, että monikansalliset yritykset eivät itsekään hallitse tai tiedä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu, koska vastuu on ulkoistettu.” 

Olisi väärin kaataa kaikkea vastuuta maailman markkinoi­hin liittyvistä rakenteellisista ongelmista yksittäisten yhtiöi­den harteille. Esimerkiksi kaakaon tuotantoon liittyy paljon elementtejä, jotka ovat verrattomasti yksittäistä yhtiötä – jopa suuryhtiötä – suurempia. Silti yhtiöillä on vastuu kunnioit­taa ihmisoikeuksia toiminnassaan, kuten Finnwatchin tutkija Anu Kultalahti muistuttaa. 

”Kansainväliset, riippumattoman kolmannen osapuolen vastuullisuusserti­fioinnit ovat olleet keskeinen keino, jolla yritykset ovat voi­neet hallita ihmisoikeusriskejä monimutkaisissa globaaleissa toimitusketjuissa.” 

Kultalahden mukaan monet kansainväliset suuryhtiöt ovat kuitenkin lähteneet viime vuosina vesittämään riip­pumattomia sertifiointijärjestelmiä. Yhtiöt ovat luoneet ja ottaneet käyttöön omia vastuullisuusohjelmiaan ja näin saa­neet toimintaan liittyvän valvonnan ja määräysvallan omiin käsiinsä. Kehitys on ollut nähtävissä esimerkiksi kansainväli­sillä tee­, kahvi­ ja kaakaomarkkinoilla. 

Kultalahti kertoo esimerkin suklaasta. Vielä 2010­-luvun alussa näytti siltä, että vastuullisuussertifioidusta suklaasta voisi tulla Suomessa valtavirtaa. Kauppojen hyllyiltä löytyi laaja valikoima Maraboun Rainforest Alliance ­-sertifioituja suklaatuotteita, ja Fazer aloitti UTZ-­sertifioidun kaakaon ostot. 

Sittemmin sekä Maraboun omistava Mondelēz Interna­tional että Fazer ovat luopuneet ulkopuolisista sertifiointi­järjestelmistä. Yhtiöt pyytävät kuluttajia luottamaan toimin­tansa vastuullisuuteen. Ulkopuolisten tekemien sertifiointien puuttuessa kuluttajakansalaiset joutuvat pohtimaan, onko pukki luotettava kaalimaan vartija.

Jaa tämä:

Suomen suurin häkkikanala

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

Vierailu ruokakaupassa on arkirutiineista ehkä se arkisin. Kierros hyllyjen välissä tuttua reittiä seuraillen ja tuttujen tuotteiden lapioiminen ostoskoriin tai -kärryyn ei herätä suuria tunteita. Tilanne kuitenkin muuttuu, mikäli tuohon kokemukseen yhdistyy tieto siitä, minkälaisien prosessien kautta elintarvikkeet ovat kaupan hyllyille päätyneet.

Tuottajat ja kauppiaat eivät tosin tätä yhdistämistä kernaasti tee ja mediakin on ollut yllättävän varovainen näiden pisteiden yhdistelemisessä.

Vuonna 2006 joukko eläinoikeusaktivisteja astui kameroineen salaa broilerihalliin kuvaamaan. Aktivistit eivät odottanut löytävänsä mitään erityisen järkyttävää, eikä kuvillekaan ollut kovinkaan tarkasti mietitty käyttöä. Juuri kukaan ei tiennyt tästä pienen porukan tekemästä työstä yhtään mitään.

Lopulta kuvatut videot julkaistiin Yleisradion A-Studiossa marraskuussa 2007.

Seurasi yli kymmenen vuotta jatkunut julkinen keskustelu tuotantoeläinten oikeuksista, eikä keskustelulle näy loppua. Samalla kun aihetta käsitelleet toimittajat ovat olleet aidosti ja avoimesti järkyttyneitä näkemästään, media on kuitenkin jatkanut vanhoilla raiteilla: kuvia käsitellään lehdissä, joissa samoja eläimiä mainostetaan kuluttajille tyhjiöpakkauksissa, ja videoita esitellään kanavilla, joiden kokkiohjelmissa pihvi paistuu tuttuun tapaan.

Kristo Muurimaa, yksi broilerihallin kuvaajista, perustelee salakuvauksia ihmisten oikeudella tietoon.

”Eläinliikkeessä on aina ollut ajatus, että mikäli ihmiset tietäisivät, mitä tuotannossa tapahtuu, se johtaisi muutokseen. Ihmiset eivät tiedä, miltä eläintuotanto näyttää. Ja jos he tietävät, usein he haluavat sulkea silmänsä ja olla uskomatta”, Muurimaa sanoo.

Hänen mukaansa eläinoikeusliikkeellä oli ulkomailta peräisin olevaa kuvamateriaalia tuotantolaitoksilta. Se ei kuitenkaan tehonnut toivotulla tavalla. Yksi keino sulkea silmät oli väittää, että tällaista ei tapahdu Suomessa.

“Sen halusimme osoittaa vääräksi.”

Eläinoikeusaktivistit joutuvat tasapainottelemaan viestinnässään: liian karut kuvat voivat ajaa pois ahdistuneen yleisön ja siloiteltu kuvasto puolestaan menettää iskevyyttään. Tämän ohessa pitää miettiä, että kuuluuko vakava asia viestiä aina vakavasti, vai kannattaako ajoittain turvautua myös huumoriin.

”Olemme pitkään käyttäneet parodiaa. Parodialliset viestit eivät suoranaisesti viesti eläinten kärsimyksestä, vaan enemmänkin siitä, mikä siihen kärsimykseen johtaa ja ketkä sitä tekevät”, Muurimaa kertoo ja jatkaa: ”En varsinaisesti pidä ongelmana sitäkään, että eläinten kärsimyksistä viestitään tavalla, joka hyödyntää mustaa huumoria yksinkertaisesti siitä syystä, että aiheet saattavat olla niin vaikeita, että niitä käsiteltäessä huumori voi olla keino vapauttaa keskustelua.”

”Parodia saattaa puhutella tavalla, joka läpäisee sen suojamuurin, jonka ihminen nostaa kohdatessaan ahdistavaa ja asiapitoista viestintää.”

Toisinaan myös se, että normaalisti piilossa pysyvät kuvat yhdistetään arkisiin kokemuksiin tavalla, joka tekee niiden keskinäisen riippuvuussuhteen näkyväksi voi tarjota katsojalle uusia tapoja hahmottaa maailmaa. Kuten nyt vaikka sen, että ne pienissä kopperoissa koko elämänsä viettävät kanat ja kaupan hyllyltä löytyvät kananmunat ihan oikeasti liittyvät toisiinsa.

Kansakuntaa vuosien mittaan järkyttäneet kuvat on otettu paikoissa, joissa tuhannet ihmiset työskentelevät arkisten rutiinien parissa. Ne eivät esitä mitään poikkeuksellista vaan pääosin laillista eläintenpitoa. Kysymys on siitä, miten mikäkin normalisoituu ihmisille. On helpompaa kohdata kärsimys, joka on normalisoitunut.

”Tuottajillen kohdalla on kyse siitä, miten he eläimen näkevät. Jos eläimen ymmärtää tuotantovälineenä tai olentona, jonka kuuluukin elää niin, ei siinä tietenkään näe mitään erikoista. He menevät töihin samaan paikkaan, johon minä menen järkyttymään. Se on valtavan mielenkiintoinen asetelma”, Muurimaa toteaa ja sanoo tehneensä “tutkimusmatkoja normaaliin”.

Suomessa Lidl on luopunut häkkikananmunien myymisestä ja Kesko on jo aikaisemmin julkaissut ohjelman, jonka puitteissa se vähitellen luopuu niistä. S-ryhmä ei kuitenkaan moista ollut suunnitellut, vaikka eläinoikeusaktivistit ovat toistuvasti olleet siihen yhteydessä. 

Oikeutta eläimille -järjestö pyysi alkuvuodesta 2019 Häiriköt-päämajaa kuvallistamaan häkkikananmunien tuotantoon ja niiden myymiseen liittyvän ristiriidan. Järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joiden avulla Häiriköiden tekemä kuva oli tarkoitus julkaista Helsingin Sanomien etusivulla. Helsingin Sanomat kuitenkin kieltäytyi julkaisemasta selittävällä tekstillä varustettua Suomen suurin häkkikanala -kuvaa. Mitkään kuvaan tarjotut muutokset eivät kelvanneet lehdelle ja lopulta jouduttiin tekemään kokonaan uusi ilmoitus.

Koska kampanja ei kuitenkaan perustunut pelkästään mainokseen Hesarissa, päättivät jotkut aktivistit levittää Suomen suurin häkkikanala -julisteita S-ryhmän liikkeiden läheisyyteen ja näin saattaa kuvan kuluttajien nähtäville. Samalla Oikeutta eläimille -järjestö piti yllä keskusteluyhteyttä S-ryhmään. Suomen suurin häkkikanala -vastamainos levisi myös erityisesti sosiaalisessa mediassa laajalle.

Vajaa kolme kuukautta Suomen suurin häkkikanala -vastamainoksen julkaisemisen jälkeen S-ryhmä ilmoitti luopuvansa häkkikananmunista asteittain vuoteen 2026 mennessä. Hieman tämän jälkeen Siipikarjaliitto puolestaan ilmoitti alan investoivan yli 50 miljoonaa euroa ”vapaiden kanojen elinympäristöihin”. 

Tämä kehityssuunta on tietenkin ilahduttava, vaikka ajatus ”vapaasta tuotantoeläimestä” onkin itsessään oksymoroni.

Jaa tämä:

HÄIRIKÖT-PÄÄMAJAMUSEO

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

Tervetuloa Häiriköt-päämajamuseoon. Mistä ihmeestä tässä on kyse?

1960-luvulla avantgardistinen taiteilijaryhmä Kansainväliset situationistit julistivat meidän elävän yhteiskunnassa, jossa spektaakkeli muodostaa kapitalismin järjestyksen ja sen kiiltävän pinnan. Mainokset ovat yksi tämän spektaakkelin ilmenemismuodoista ja ne määrittävät pitkälle sen kuinka elämme, mitä kulutamme ja miltä näytämme. Mainokset eivät kerro meille pelkästään sitä, miten meidän tulee kuluttaa, vaan ne myös ohjaavat sitä, kuinka ajattelemme. Tästä huolimatta analyyttinen katse usein ohittaa mainokset.

Spektaakkeliyhteiskunta tarvitsee myös vastaspektaakkelia. Taiteen ja aktivismin rajapinnasta löytyvä kulttuurihäirintä on oiva keino tutkia yhteiskuntaamme, purkaa merkityksiä ja kiinnittää huomio epäkohtiin. Häiriköt haastavat valtakeskittymät esimerkiksi vastamainoksin, katutaiteella ja performanssein, luoden samalla vastaspektaakkelia.

Termi kulttuurihäirintä (culture­ jamming) on johdettu sodankäyntiin liittyvästä termistä radiohäirintä (­radio jamming). Radiohäirinnässä pyritään luomaan häiriötila viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille. Samoin kulttuurihäirintä luo häiriöitä sinne, missä niitä ei odoteta.

Häiriköt-päämaja on hanke, joka yhdistää taidetta, journalismia, tiedeviestintää ja aktivismia toisiinsa. Se löytyy netistä ja se löytyy kirjojen ja lehtien sivuilta, kaduilta sekä erilaisista keskustelutilaisuuksista. Nyt se löytyy myös museosta.

Häiriköt-päämaja tuottaa harkittuja häiriöitä. Olkoon vallankumouksemme naurava ja tanssiva.

Mutta miksi kulttuurihäirintää tarvitaan?

Kaupunkitila pyhitetään kaupallisuudelle. Julkinen tila muuttuu vähitellen puolijulkiseksi tilaksi – tilaksi, jota hallinnoivat yritykset. Katukuvaa koristavien valotaulujen ohella mainokset täyttävät ihmisten väliset viestintäkanavat. Yritysten lisäksi poliittiset puolueet ovat valinneet mainonnan tavakseen kommunikoida kansalaisille.

Häiriköt kyseenalaistavat tämän kehityksen ja kääntävät kritisoimiensa viestien merkitykset päälaelleen.

Me kaikki ymmärrämme, että toimiakseen demokratia tarvitsee valistuneita kansalaisia. Meidän kuluttajakansalaisten pitää nähdä kiiltävää pintaa syvemmälle ja tunnistaa yhteiskuntamme ongelmakohdat.

Häiriö ja kapina pelkästään kapinoimisen riemusta ei ole hirvittävän kiinnostava. Suhtaudumme kulttuurihäirintään hyvänä työkaluna ja tarjoamme meluisia puheenvuoroja järjen äänen puolesta, karnevalismin kaapuun verhottuina.

Häiriköt-päämajalle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Käsittelemme muun muassa finanssikriisiä, sukupuolirooleja, ihmisoikeuksia ja alkuperäiskansojen asemaa yhteiskunnassa. Puimme ilmastonmuutosta, demokratian kriisiä, kolonialismia, eläinoikeuk­sia ja ihmisten suhdetta planeettamme muihin eläinlajeihin.

Kulttuurihäirinnän protesti on muutakin kuin pelkkä ”Ei!”-huuto. Kulttuurihäirinnässä muoto ja sisältö kohtaavat toisensa siten, että jokin voi olla – ristiriitaisestikin – samaan aikaan asian puolesta ja vastaan. Julkisen tilan mainos­ähkyä vastustetaan mainostauluilla, mainoksia kritisoidaan vastamainoksilla ja viestintä voidaan typistää pelkästään brändeiksi (brändiparodioiksi) ja logoiksi (logoparodioiksi).

Kulttuurihäirintään yhdistetään usein luvaton toiminta, mutta se ei ole edellytys. Välillä rajoja ja sääntöjä on kuitenkin koeteltava, jopa rikottava, kun häiriköt tökkivät yhteiskunnan kipu­pisteitä. Häiriköt tekevät näkyväksi valtarakenteita ja avaavat meitä ympäröivän kuvaston piilo­merkityksiä. 

Kulttuurihäirintä ei lähtökohtaisesti tarjoa valmiita vastauksia tai tietä paratiisiin. Se peilaa yhteiskuntaamme kuin huvipuiston peilisali konsanaan. Häiriöillä ja provokaatioilla luodaan hetkiä ja paikkoja joissa voimme nähdä maailman toisin. Se on hyvä paikka tarkistaa suunta, ja tarvittaessa korjata sitä. Kulttuurihäirintä herättää meidät vaatimaan parempaa huomista.

Jaa tämä:

Rájágeassin ı Rajanveto

Mikkelin taidemuseon VUOSTÁ! VASTAAN! -näyttely 21.2–10.5.2020.

Syksyllä 2018 saamelainen taiteilija-aktivistiryhmä Suohpanterror ja ympäristöjärjestö Greenpeace järjestivät viikon ajan mielenilmauksia Saamenmaalla. Mielenilmauksilla vastustettiin teollisuuden tarpeisiin suunniteltua junarataa, niin sanottua Jäämeren rataa, joka johtaisi Rovaniemeltä Jäämeren rannalle. Valmistuessaan rata halkoisi saamelaisten maita, katkoisi porojen reitit ja toisi muassaan metsähakkuita sekä lisäisi teollisia hankkeita alueella.

Arktisen alueen teolliset hankkeet uhkaavat saamelaisten mahdollisuuksia jatkaa poronhoitoa ja oikeutta perinteisiin elinkeinoihin. Alueen herkkä luoto on myös erityisen altis laajoille tuhoille, jota hankkeet tuovat mukanaan.

”Mitä syitä tänne on jäädä, jos elämisen mahdollisuudet viedään?”, Jussa Seurujärvi Muddusjärven paliskunnasta ja Suomen saamelaisnuoret -järjestöstä kysyy.

”Haluamme elää täällä ja jatkaa kulttuuriamme. Jos ei ole elämän mahdollisuuksia, niin silloin kulttuurikin katoaa”, hän jatkaa.

Kaavailtu radan linjaus kulkisi myös Muddusjärven paliskunnan maiden halki ja tekisi poronhoidosta alueella käytännössä mahdotonta. Koko paliskunnan tulevaisuus on siis riippuvainen siitä, mitä ratahankkeelle käy.

Viikon aikana aktivistit, paliskuntien edustajat ja muut ratahankkeesta huolestuneet muodostivat kaavaillun ratalinjan varrelle punaisia linjoja, joilla viestittiin, että rata ei ole tervetullut. Muun muassa ”Meidän metsä, näpit irti” ja Ei Jäämeren rataa” -banderollit yhdessä punaistan aitatolppien kanssa muodostavat symbolisen sulun hankkeen reitille.

“Me vedämme rajan tulevaisuutemme takia. Me hoidamme tätä maata kestävästi, kuten olemme tehneet tuhansien vuosien ajan. Tämä on viesti Suomen hallitukselle: tätä rajaa ette ylitä ilman meidän suostumustamme”, Red Line -mielenosoitusten sarjan ideoinut Jenni Laiti linjasi.

Ensimmäiset punaiset linjat vedettiin Saamenmaan etelärajalla sekä läheisessä Vuotson kylässä.

Vuotso on sekä sijaintinsa että historiansa kautta luonnollinen paikka aloittaa ratahanketta vastustava kampanja – kylä sijaitsee Porttipahdan ja Lokan tekojärvet toisiinsa yhdistävän Vuotson kanavan rannalla. Tekojärvien alle jäi 1960-luvulla useita saamelaiskyliä, eikä tätä kohtaloa aiota hyväksyä Jäämeren radan kanssa.

”Koen jäämeren radan toistona. Vuonna 1955 alettiin puhua tekoaltaista ja silloin saamelaisia ei otettu mukaan suunnitelmiin, eikä heille kerrottu mitään tulevasta”, Petra Biret Magga-Vars saamelaiskäräjien hallituksesta kertoi. 

”Hakkuut ja kaivokset ovat jo nyt uhka. Ja rata on uusi uhka.”

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikion mukaan pohjoisen rooli on aina ollut se, että sieltä haetaan resursseja. Jäämeren rata on vain viimeisin, mutta myös ”räikein ja brutaalein” esimerkki tästä. 

”Ei meillä ole enää paikkaa paeta. Me vastustamme tätä hanketta yhdessä”, Sanila-Aikio linjasi.

Vuonna 2015 Suomi sai nuhteita YK:lta, koska metsähallituslakia uudistettaessa saamelaisia ei kuunneltu. YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien erityisraportoija Victoria Tauli-Corpuz ilmoitti olevansa huolissaan siitä, että Suomi ei kunnioittanut itse hyväksymäänsä alkuperäiskansajulistusta. Nämä nuhteet eivät ole ihan hirveästi näkyneet Suomen toimissa. 

Vuotsossa saamelaiskäräjien ensimmäisenä puheenjohtajana vuosina 1996-2008 toiminut Pekka Aikio oli samoilla linjoilla Magga-Varsin kanssa ja veti yhtäläisyysmerkkejä ratahankkeen ja tekojärvien välillä.

”Me olimme yksin tekojärviä vastaan. Nyt meidän ei tarvitse olla yksin”, Aikio sanoi ja viittasi muihin ratahanketta vastustaviin tahoihin.

Greenpeacen puolesta mielenosoituksiin osallistunut maajohtaja Sini Harkin mukaan ratahankkeessa ei myöskään ole kyse vain radasta tai olemassa olevasta tarpeesta.

”Jäämeren rata on oikeasti hanke, jonka puitteissa pyritään lisäämään alueen luonnonvarojen hyödyntämistä, eikä hanke ei ole ympäristön kannalta kestävää. Tulevina vuosikymmeninä meidän on käytettävä metsiämme viisaammin ja kestävämmin. Lapissa menee vuosisatoja että hakattu metsä kasvaa takaisin ja samalla metsälle olisi muutakin käyttöä.”

Ruotsista ja Suomesta Siperian kautta Kanadaan ulottuva pohjoinen metsäalue sitoo enemmän hiiltä kuin mitä on sitoutunut muihin maailman metsiin yhteensä. Ainoastaan valtameret sitovat enemmän hiiltä itseensä. Toisin kuin esimerkiksi trooppisissa metsissä, hidaskasvuisessa pohjoisessa metsässä hiiltä on sitoutunut paljon myös maaperään, jonka koneellinen metsän hakkuu paljastaa. Tämä altistaan maaperän sateelle, auringolle ja eroosiolle – joka puolestaan vapauttaa hiilen kiertoon ja vauhdittamaan ilmastonmuutosta.

Äärimmäisen hitaasti uusiutuvien hiilinielujen hakkaaminen samalla, kun Suomen pitäisi leikata päästöjä ja täyttää Pariisin sopimuksen tavoitteensa on erittäin ongelmallista. Monitieteellinen tutkimusyksikkö BIOS varoittaakin Suomen ilmastopolitiikka kriisissä -raportissaan, että ”metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen merkittävään kasvuun ja hautaa alleen kaikkien muiden sektoreiden tuottamat päästövähennykset”.

Suomen biotalousstrategian on kaavailtu rakentuvan vahvasti metsähakkuiden varaan.

”Erityisesti puun käyttöä lisäävän bioenergian ilmastohaitat ovat moninkertaiset hyötyihin nähden”, BIOSin katsauksessa todetaan.

Pohjois-Suomeen suunnitellut uudet sellutehtaat, joita varten Jäämeren rataakin kaavaillaan, eivät ole kestävällä pohjalla. Metsät voivat suojella meitä ilmastonmuutoksen vaikutuksilta, mutta vain, jos me suojelemme niitä.

Jaa tämä:

Moratoriadoaimmahat ı Moratoriotoimisto

Mikkelin taidemuseon VUOSTÁ! VASTAAN! -näyttely 21.2–10.5.2020.

”Ellos Deatnu!” (”Eläköön Teno”) kajahti kesällä 2017. 500 asukkaan utsjokelaiskylässä huusi 700 ihmistä, kansanliike oli syntynyt.

Vuonna 2017 astui voimaan joukko kalastusrajoituksia, jotka kohdistuivat saamelaisten perinteiseen lohenpyyntiin. Rajoitukset uhkasivat Tenon jokilaakson saamelaisten elämäntapaa, hyvinvointia ja alueen taloutta. Rajoitukset olivat myös ristiriidassa Suomen ja Norjan perustuslakien kanssa sekä kansainvälisen oikeuden vastaisia.

Tämä niin kutsuttu Tenon sopimus on nähty osana valtion laajempaa saamelaisten itsemääräämisoikeuden laiminlyövää linjaa. Esimerkiksi vuonna 2016 voimaan tullut metsähallituslaista poistettiin viime tingassa saamelaiskulttuurin heikentämiskielto. Suomen valtio ei myöskään ole ratifioinut vuonna 1989 allekirjoitettua YK:n alaisen Kansainvälisen työjärjestö ILO:n alkuperäiskansojen oikeuksia vahvistamaa ILO 169 -sopimusta.

Noin kuukausi ennen Ellos Deatnu! -liikkeen syntyä, oli Utsjoen rajanylityspaikan lähellä Tenojoessa olevalle Čearretsuolulle, eli Tiirasaarelle julistettu moratorio. 

Moratorio tarkoittaa lain täytäntöönpanon hidastusta tai määräaikaista lykkäystä. Moratorio mitätöi uudet Tenon kalastussäännöt saarta ympäröivällä vesi­alueella. Toimille ei ole valtiovallan siunausta.

Koska perinteisen poliittisen vaikuttamisen tavat eivät tuottaneet tulosta, kansalaisliike päätyi valitsemaan toimintatavakseen kansalaistottelemattomuuden. Moratorion julistettiin jatkuvan niin kauan kunnes epäkohta on korjattu ja sillä välin saameisten pyyntitavat ovat alueella sallittuja sekä saamelaisten tapaoikeuteen perustuvat säännöt ovat voimassa.

Kesällä 2018 perustettu Moratoriotoimisto on verkossa toimiva itsehallinnon neuvontapalvelu, joka tarjoaa dekolonialistisia ratkaisuja kolonialistisen vallan katkaisemiseksi. Se auttaa paikallisia yhteisöjä moratorioiden perustamisessa.

Toimisto jakaa maksutta ohjeita moratorion perustamisesta ja sen sivulta löytyy valmista materiaalia tulostettavaksi. Ensimmäisen, Tiirasaaren perustetun fyysisen moratorion lisäksi Saamenmaalle on julistettu useita moratorioita sekä Suomen, Ruotsin että Norjan alueella.

Samoihin aikoihin Ellos Deatnu! -liikkeen perustamisen kanssa, kesällä 2017 joukko saamelaisia rikkoi tarkoituksella kalastusääntöjä Tenon vesistössä ja ilmiantoi itse itsensä viranomaisille. Tästä seuranneen oikeudenkäynnin päätteeksi Lapin käräjäoikeus totesi keväällä 2019 saamelaisilla olevan oikeus kalastaa kotijoessaan. Käräjäoikeus totesi, että uudet kalastussäännöt rikkovat saamelaisten perusoikeuksia rajoittamalla kalastusoikeutta kohtuuttomasti.

Jaa tämä:

Suohpanterror

Mikkelin taidemuseon VUOSTÁ! VASTAAN! -näyttely 21.2–10.5.2020.

”Omalla nimellä ei täällä halua kukaan osallistua keskusteluun, sillä siitä tulee vain sanomista”, totesi taiteilija-aktivistiryhmä Suohpanterrorin nimettömänä pysytellyt jäsen. Sosiaaliseen mediaan alkoi vuonna 2012 levitä ryhmän mainos-, propaganda- ja popkuvastolla leikitteleviä kuvia, jotka siirsivät saamelaisten kohtaamat ongelmat ja vaikeudet suurelle yleisölle tuttuun kuvalliseen viitekehykseen. 

Suohpanterror toi yleisön verkkokalvoille ja aivonystyröihin tiedon konfliktista, josta monet konfliktin osapuolet eivät edes tienneet.

Oman lisänsä keskusteluun toi ryhmän päätös esiintyä nimettömänä. Ryhmän toiminta oli myös vaikea lokeroida: Oliko kyse aktivismista vai taiteesta? Kysymys toiminnan luonteesta on kuitenkin merkityksetön – on hyviä perusteita sanoa sen olevan yhtä aikaa sekä taidetta että aktivismia ja oikeastaan välitetty sanoma on lokerointia olennaisempaa.

Suomen ja suomalaisten suhde kolonialismiin on usein hyvin etäinen – korkeintaan Suomi entisenä alusmaana mielletään kolonialismin uhriksi. Huomaamatta jää kuitenkin se, että Pohjoismaissakin kansallisvaltiot ovat asettaneet alueen alkuperäiskansan, saamelaiset, hyvinkin alistettuun asemaan. Myös Suomen kaapista löytyy kolonialismin luuranko. 

Eikä kyse ole pelkästään historiallisesta luurangosta, vaan saamelaisten asema on edelleen vaikea. Suomi on ollut monin tavoin ongelmallinen siirtomaaisäntä. Ongelmien korjaaminen edellyttää kuitenkin ihan alkuun sitä, että kansalaiset tiedostavat niiden olemassa olon.

Osa Suohpanterrorin töistä liittyy saamelaisten sisäiseen keskusteluun, mutta valtaosa on suoraa kommentaaria valtaväestölle, erityisesti suomalaisille, ruotsalaisille ja norjalaisille. Yleisöä on löytynyt myös Pohjoismaiden ulkopuolelta, sillä alkuperäiskansojen asemassa ympäri maailmaa on usein samankaltaisuutta.

Teoksissa kulloinkin käytetty kieli valikoituu teoksen sisällön mukaan. Välillä mennään suomeksi, välillä saameksi, välillä ruotsiksi ja välillä englanniksi.

Käytetyn kielen lisäksi myös teosten aiheet vaihtelevat. Toistuvia teemoja ovat olleet muun muassa Jäämeren rata, kaivosteollisuus ja alkuperäiskansojen oikeudet. Kaiken ryhmän toiminnan taustalla oleva tavoite on säilyttää luonto, joka on myös saamelaisen kulttuurin säilymisen ennakkoehto.

Provosoivan kuvaston ohella ryhmä on myös tuottanut sarjan teoksia, jotka yhdistävät toisiinsa koulujen kielitunneilta tuttujen opetustaulujen konseptin ja luontokuvat. 

Jokaisen teoksen keskiössä on sana, joka ei käännyt sen enempää suomeksi kuin vaikka englanniksikaan. Näiden sanojen käännösten avulla myös kielitaidottomalle lukijalle avautuu yksittäistä sanaa laajempia näköaloja kulttuuriin ja sitä ympäröivään konfliktiin. Konfliktin sanasto nivoutuu ristiriitaisestikin kauniiseen ja koskemattomaan pohjoisen luontoon.

Suohpanterrorin räväkät propagandajulisteet synnyttivät uuden tavan käsitellä saamelaisten oikeuksia ja heidän asemaansa yhteiskunnassamme. 

Kuvasto herätti provokaatioillaan välittömästi huomiota ja pian sosiaalisen median ohella näitä kuvia ja tekijöiden kannaottoja alkoi näkymään perinteisemmässä mediassa. Samoin museoiden ovet aukenivat nopeasti, ja vuonna 2014 ryhmän teoksia nähtiin Rovaniemen taidemuseossa ja seuraavana vuonna vuorossa oli nykytaiteenmuseo Kiasma. Sittemmin tämä kapinakuvasto Saamenmaalta on ollut esillä ympäri maailmaa.

Jaa tämä: