OE

Kampanjointi kannatti: S-ryhmä luopuu häkkikananmunista

Oikeutta eläimille on vaatinut S-ryhmää luopumaan kaikista surkeimmissa olosuhteissa tuotetuista kananmunista – eli häkkikananmunista. Nyt tähän vaatimukseen on vastattu.

Oikeutta eläimille -järjestö on kampanjoinut viime syksystä alkaen häkkikananmunien käytön lopettamiseksi. Kampanjan kärki on kohdistunut S-ryhmään, jota on kannustettu luopumaan kilpailijoidensa tavoin häkkikananmunista. Nyt viesti on kuultu. S-ryhmä ilmoitti luopuvansa häkkikananmunista asteittain vuoteen 2026 mennessä.

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille.
Tämä Hesarin haluttomuus julkaista logoparodioita ei tietenkään täysin yllätä. Hieman yllättävää on se, lehdelle ei kelvannut edes kuva, jossa asiakas katselee geneerisen ruokakaupan lihahyllyä, joka on korvattu häkkikanalalla. Lehden mukaan teos rikkoo hyvää mairkkinointitapaa. Voittoa tavoittelemattomalle ja siten markkinalogiikkaa rikkovalle järjestölle ainoa hyväksyttävä tapa viestiä näyttäisi olevan avoin kirje ja tiukan dokumentaariset kuvat. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että mainonnassa on yleisesti hyväksyttyä irvailla kilpailijalle ja viitata sen tuotteisiin, kuten näimme esimerkiksi hiljattain Pepsin kampanjassa, jossa oli myös ilmiselvä Cokis-tölkki. Eivätkä kaupalliset mainostajat ole ainoita: Hesari nosti itsekin Kuukausiliitteen kanteen parodian jääkiekkojoukkue Jokereiden logosta.
Mainosten ja kaupallisten motiivien määrittelemässä yhteiskunnassa on vaikea hyödyntää mainonnan kieltä ja kanavia, mikäli ei ole myymässä mitään. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Olisi tietenkin hienoa, mikäli parannukset tapahtuisivat välittömästi, mutta on ymmärrettävää, että iso laiva kääntyy hitaasti ja rakenteiden muuttaminen ottaa aikansa. Siinä, missä päivittäistavarakauppaketjuista Lidl on jo tyystin luopunut häkkikananmunista on Kesko ilmoittanut aikaisemmin aikataulukseen sen, että luopuminen tapahtuu vuoteen 2025 mennessä.

Nyt S-ryhmä siis seuraan Keskon esimerkkiä pienellä viiveellä.

“Olemme erittäin iloisia. S-ryhmä on tunnettu vastuullisuudestaan, ja nyt se astuu etulinjaan myös eläinkysymyksissä”, Oikeutta eläimille -järjestön kampanjapäällikkö Juhis Ranta kommentoi uutta linjausta.

Sikäli kyseessä on S-ryhmää isompi asia, että sen kaltaisten ketjujen linjaukset ovat myös signaaleja tuottajajärjestöille ja poliitikoille. Seuraavalla vaalikaudella tullaan muun muassa säätämään uusi eläinten pitoa ja eläintein oikeuksia määrittävä laki. Eläinten oikeudet tulevat siis pysymään työpöydillä myös Arkadianmäellä. Häkkikananmunien kulutuskysynnän väheneminen kannustaa myös tuottajia vähitellen lopettamaan niiden tuotannon.

S-ryhmän luopuminen häkkikananmunista tulee tapahtumaan vaiheittaisesti niin, että ryhmän hotellit ja ravintolat luopuvat häkkikananmunista vuonna 2021, Kotimaista-tuotesarja vuonna 2023. Kaikkiaan häkkikananmunat poistuvat ketjun valikoimasta vuoteen 2026 mennessä.

Myös Häiriköt-päämaja osallistui menestyksekkään kampanjan toteutukseen. Häiriköt tekivät OE:n pyynnöstä aiheeseen liittyvän teoksen, joka oli tarkoitus julkaista mainospaikalla Helsingin Sanomissa. Hesari kuitenkin kieltäytyi julkaisemasta Häiriköiden tekemää kuvaa.

Sittemmin kuva päätyi yleisön näkyville muun muassa sosiaalisessa mediassa ja julkisessa tilassa.

Kuva julkaistiin myös Voima-lehdessä vastamainospaikalla. Teoksessa käytetyn alkuperäisen häkkikanalakuvan ottanut Kristo Muurimaa kommentoi kampanjan taustoja , viiteten ajatukseen, että mikäli ihmiset tietäisivät, mitä tuotannossa tapahtuu, se johtaisi muutokseen.

Kiitos sinne, minne se kuuluu. S-ryhmä on tehnyt oikean valinnan ja tästä on hyvä jatkaa.

”Ihmiset eivät tiedä, miltä eläintuotanto näyttää. Ja jos he tietävät, usein he haluavat sulkea silmänsä ja olla uskomatta”, Muurimaa sanoo.

Suomen suurin häkkikanala -vastamainos yhdistää tuotantoeläinten ja kuluttajien arkiset kokemukset tavalla, johon media ei ole kyennyt aikaisemmin. Kymmenen vuotta jatkunut keskustelu eläintiloilla kuvattujen kuvien ympärillä ei ole tuonut poissa ihmisten silmistä tapahtuvia ongelmia ihmisten omien kokemusten piiriin. Tässä kuvassa nämä tyystin erilaiset arjet kohtaavat hetken aikaa.

Vuoden 2026 jälkeen häkkikanojen ja kuluttajien arjet eivät tule kohtaamaan S-ryhmän liikkeissä tai ravintoloissa. Tämä on askel oikeaan suuntaan, mutta eihän maailma valmis ole. Seuraavat askeleet odottavat ottajaansa.

Jaa tämä:

Avoin kirje turkiskasvattajille

Aina välillä mainokset tarjoavat väläyksen jostain vieraasta. Silloin kannattaa heittäytyä dialogiin!

Tervehdys, Suomen turkiskasvattajat (ja Sagafurs myös). Kerroitte meille sunnuntain Helsingin Sanomien kannessa, että turkiseläimet voivat häkeissään hyvin ja että meno on rinnastettavissa lemmikkimarsun elämään.  Ajattelin nyt lähestyä teitä ajatusteni kera näin avoimesti ja läpinäkyvästi.

”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.”

Varmasti itsekin ymmärrätte mainoksessa esittämänne väitteet snadisti pöhköksi (voisin tarjota teille viestintä- ja markkinointiapua, mutten taida). Oletteko tietoisia siitä, että ”totuudenvastaisten ja harhaanjohtavien tietojen antaminen” mainoksissa on kiellettyä? Maria Lindqvist Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitosta tiivisti väitteenne virheet sen verran hyvin, että siteeraan häntä:

”Turkiskasvattajat ohittavat kuitenkin sen, että lemmikkikanien ja jyrsijöiden hyvään pitoon kuuluu muun muassa eläimen mahdollisuus liikkua myös häkin ulkopuolella. Lainsäädäntö myös kieltää niiden pitämisen verkkopohjalla, niillä tulee olla kuivikkeita pohjamateriaalina ja niillä tulee olla mahdollisuus piiloutua. Asioita, joita turkiskasvattajat ovat aktiivisesti vastustaneet lisättäväksi turkiseläinten pidon vaatimuksiksi.

Turkiseläimet taas viettävät häkissä koko elämänsä. Tyypillinen turkiseläinhäkki on ahdas, virikkeetön verkkopohjainen ympäristö, josta eläin ei pääse koskaan jaloittelemaan. Elämä turkishäkeissä aiheuttaa eläimille huonoa oloa. Osalla eläimistä se näkyy esimerkiksi pelkona, pentujen tappamisena, stereotyyppisenä käyttäytymisenä, apatiana ja raajojen puremisena.”

Lisäisin tähän listaan myös sen, että lemmikkieläimiä ei ”lopeteta” (eli siis tapeta) työntämällä lyhyeksi jääneen elämän päätteeksi metallisauva eläimen peräsuoleen ja suuhun, ja sitten johtamalla häneen tappava sähköisku. Sekin ero mun mielestä pitäisi ottaa huomioon.

Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton (aka Profur) Olli-Pekka Nissinen pääsi oikein selittelemään teidän touhuja ja meno oli sakeaa: ”Jos verrataan marsun, hamsterin tai kanin elämässään häkissä viettämää aikaa turkiseläimen häkkiaikaan, voidaan saada aika mielenkiintoisia laskutoimituksia.”

Olen toki yhtä mieltä siitä, että nämä laskutoimitukset ovat mielenkiintoisia.

Ja hei,  Ratkaisutoimisto Seedi: Ymmärrättehän, että ammattilaisen tehtävä on joskus ohjata asiakas pois niiden kaikista tyhmimpien ajatusten luota? Ei se riitä, että creaatte sen leiskan pöhisevän asiakkaan ideoista. Tehkää työnne!

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.

Oheisessa kuvassa näette Otto-ketun. Oton käpälät ovat vääntyneet niin, että hän ei pysty juoksemaan ihan hirveän hyvin. Käpälien vääntymisen syynä on se, että Otto kasvoi sellaisessa teidän luksushäkissä, jossa on verkkopohja. Monien turkiseläinten kehot ovat muutenkin rikki Lindqvistin viittaaman stereotyyppisen käyttäytymisen takia. Tuolla termillähän siis tarkoitetaan sitä, että eläin kohtaa hirveät olosuhteet toistamalla jotain tiettyä asiaan loputtomasti – esim. juoksemalla ympyrää – ja näin runtelee kehonsa.

Onneksi Otto pääsi pakoon ja viettää nykyään mukavaa ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Tähän kuvaan hänet houkuttelimme puskasta, jossa tyyppi tuhisi jotain kettuasioita.

Ihan sydämeni pohjasta toivon, että Oton lajitoverit ja muunkin lajiset tyypit voisivat jatkossa elää elämiä, jotka eivät ole tarkoitushakuisen hirveitä. Jos eläimistä tykkäätte tai pidätte eläimen turkin silittelystä (minäkin tykkään), niin hankkikaa vaikka marsuja lemmikeiksi ja pitäkää niistä huolta. Nehän ovat tosi kivoja tyyppejä.

Se eläimien riivaamisen lopettaminen tietty tarkoittaa loppua teidän nykyisille töille. Ymmärrän tämän ajatuksen aiheuttaman tuskan ja kyllähän tämmöinen (1990-luvun) laman lapsi tietää yhtä jos toistakin työmarkkinoiden epävarmuudesta ja siinä epävarmuudessa elämisestä. Ei se ole kivaa, mutta kuten sanovat: it is what it is.

Tästä muutoksesta ei kuitenkaan pidä hätääntyä, koska meillä on tämä maailman parhaiten toimiva hyvinvointivaltio! Toivon ihan vilpittömästi kaikkea parasta Suomen nykyisille turkistuottajille. Teille kaikille kyllä löytyy mielekästä tekemistä, sillä emmehän me valmiissa maailmassa elä ja työt eivät tekemällä lopu. Myös ne valtion teille nykyään maksamat tuetkin voidaan ihan hyvin kohdistaa vaiks sellaisiin rakennemuutoshommeleihin.

Että ei muuta kuin kohti uusia haasteita ja kaikille parempaa tulevaisuutta! Yhdessä me rakennetaan tästä maailmasta entistäkin parempi ja voidaan olla tosi ylpeitä saavutuksistamme.

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille.
Tämä Hesarin haluttomuus julkaista logoparodioita ei tietenkään täysin yllätä. Hieman yllättävää on se, lehdelle ei kelvannut edes kuva, jossa asiakas katselee geneerisen ruokakaupan lihahyllyä, joka on korvattu häkkikanalalla. Lehden mukaan teos rikkoo hyvää mairkkinointitapaa. Voittoa tavoittelemattomalle ja siten markkinalogiikkaa rikkovalle järjestölle ainoa hyväksyttävä tapa viestiä näyttäisi olevan avoin kirje ja tiukan dokumentaariset kuvat. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että mainonnassa on yleisesti hyväksyttyä irvailla kilpailijalle ja viitata sen tuotteisiin, kuten näimme esimerkiksi hiljattain Pepsin kampanjassa, jossa oli myös ilmiselvä Cokis-tölkki. Eivätkä kaupalliset mainostajat ole ainoita: Hesari nosti itsekin Kuukausiliitteen kanteen parodian jääkiekkojoukkue Jokereiden logosta.
Mainosten ja kaupallisten motiivien määrittelemässä yhteiskunnassa on vaikea hyödyntää mainonnan kieltä ja kanavia, mikäli ei ole myymässä mitään. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Ja sitten tähän loppuun viellä sellaista, että hei sielä Hesarilla. Voisitte vähän skarpata.

Muistatteko, kun pari viikkoa sitten ette suostuneet julkaisemaan meidän Oikeutta eläimille -järjestölle tekemää ilmoitusta? Se oli teidän mielestä asiaton ja täysin sopimaton julkaistavaksi. Jopa siinä määrin, että mitkään ilmoituksen kuvaelementeistä eivät kelvanneet missään muodossa käytettäviksi (tästä saavutuksesta olen kyllä hieman ylpeä ja olenkin tällä rehvastellut mainostoimistoissa työskenteleville kavereilleni. #lifegoals). Minun mielestä esimerkiksi valokuva, jossa seisoskelen sillai snadisti hämmentyneen näköisenä geneerisen marketin eineshyllyn edessä ja siinä tilalla onkin häkkikanala kertoo enemmän ruuan tuotannon ja kuluttajien valintojen välisistä kytköksistä kuin mihin te olette kyenneet viime vuosina journalistisilla lihaksillanne. Ja teillä sentään on käytössä ihan Euroopankin tasolla tarkasteltuna aika hel-vet-tin iso mediakonserni resursseineen. Yrittäisitte hieman. 

Vastaava päätoimittajanne, Kaijus Niemi linjasi, että:

”Yhteiskunnallinen mainonta ja mainontaan liittyvä sananvapaus mahdollistaa avoimien kirjeiden tyyppiset ratkaisut. Jos kirje on muotoiltu asiallisesti, eivätkä väittämät ole kohtuuttomia tai totuuden vastaisia, julkaisemista on mahdollista harkita, vaikka se olisi osoitettu esimerkiksi tietylle firmalle.”

Nyt minun on pakko sanoa, että etusivulla julkaisemanne Suomen turkiskasvattajien mainos ei ole miltään osin asiallinen ja siinä esitetyt väitteet ovat kohtuuttomia ja totuuden vastaisia. Miksi tämä oli teidän mielestä ihan kosher?

Vai onko niin, että Suomen turkiskasvattajien mainos ei olekaan Niemen viittaamaa ”yhteiskunnallista mainontaa”? Onko teillä eri säännöt kaupalliseksi katsomallenne mainonnalle? Oikeastaan toivon, että Suomen kani- ja jyrsijäliitto tekee kantelun tästä mainoksesta ja teidän päätöksestänne julkaista se.

Mutta sitä odotellessa hyvää alkukevättä kaikille!

Jaa tämä:

Tutkimusmatkoja normaaliin

Eläinoikeusaktivistit ovat kuvanneet reilun vuosikymmenen ajan tuotantoeläinten oloja salaa. Nyt kuvat päättyivät myös vastamainokseen.

Vierailu ruokakaupassa on arkisista rutiineista se arkisin. Kierros hyllyjen välissä tuttua reittiä seuraillen ja tuttujen tuotteiden lapioiminen ostoskoriin tai -kärryyn ei herätä suuria tunteita. Tilanne kuitenkin muuttuu, mikäli tuohon kokemukseen yhdistyy tieto siitä, minkälaisien prosessien kautta elintarvikkeet ovat kaupan hyllyille päätyneet.

Tuottajat ja kauppiaat eivät tosin tätä yhdistämistä kernaasti tee ja mediakin on ollut yllättävän varovainen näiden pisteiden yhdistelemisessä.

Vuonna 2006 joukko eläinoikeusaktivisteja astui salaa broilerihalliin kuvaamaan. Tavoitteena oli dokumentoida tuotantoeläinten elämä juuri sellaisena kuin se on. Aktivistit eivät odottanut löytävänsä mitään erityisen järkyttävää, eikä kuvillekaan ollut kovinkaan tarkasti mietitty käyttöä. Yhtä kaikki, aktivistit kävivät useilla tiloilla, kuvasivat ja poistuivat paikalta jättämättä jälkiä. Juuri kukaan ei tiennyt tästä pienen porukan tekemästä työstä yhtään mitään.

Lopulta videot julkaistiin Yleisradion A-Studiossa marraskuussa 2007.

Seurasi yli kymmenen vuotta jatkunut julkinen keskustelu tuotantoeläinten oikeuksista, eikä keskustelulle näy loppua. Samalla kun aihetta käsitelleet toimittajat ovat olleet aidosti ja avoimesti järkyttyneitä näkemästään, media on kuitenkin jatkanut vanhoilla raiteilla: kuvia käsitellään lehdissä, joissa samoja eläimiä mainostetaan kuluttajille tyhjiöpakkauksissa, ja videoita esitellään kanavilla, joiden kokkiohjelmissa pihvi paistuu tuttuun tapaan.

Yhteiskuntamme suhdetta lihaan voisi kuvailla pähkähulluksi.
(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.)

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille.
Tämä Hesarin haluttomuus julkaista logoparodioita ei tietenkään täysin yllätä. Hieman yllättävää on se, lehdelle ei kelvannut edes kuva, jossa asiakas katselee geneerisen ruokakaupan lihahyllyä, joka on korvattu häkkikanalalla. Lehden mukaan teos rikkoo hyvää mairkkinointitapaa. Voittoa tavoittelemattomalle ja siten markkinalogiikkaa rikkovalle järjestölle ainoa hyväksyttävä tapa viestiä näyttäisi olevan avoin kirje ja tiukan dokumentaariset kuvat. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että mainonnassa on yleisesti hyväksyttyä irvailla kilpailijalle ja viitata sen tuotteisiin, kuten näimme esimerkiksi hiljattain Pepsin kampanjassa, jossa oli myös ilmiselvä Cokis-tölkki. Eivätkä kaupalliset mainostajat ole ainoita: Hesari nosti itsekin Kuukausiliitteen kanteen parodian jääkiekkojoukkue Jokereiden logosta.
Mainosten ja kaupallisten motiivien määrittelemässä yhteiskunnassa on vaikea hyödyntää mainonnan kieltä ja kanavia, mikäli ei ole myymässä mitään. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Vuodesta 1996 eläinoikeusaktivismissa mukana ollut Kristo Muurimaa, yksi broilerihallin kuvaajista, perustelee salakuvauksia ihmisten oikeudella tietoon.

”Eläinliikkeessä on aina ollut ajatus, että mikäli ihmiset tietäisivät, mitä tuotannossa tapahtuu, se johtaisi muutokseen.”

Tai kuten Paul McCartneyn nimiin laitettu toteamus kuuluu: ”Jos teurastamoissa olisi lasiseinät, kaikki olisivat vegaaneja.”

”Ihmiset eivät tiedä, miltä eläintuotanto näyttää. Ja jos he tietävät, usein he haluavat sulkea silmänsä ja olla uskomatta”, Muurimaa sanoo.

Hänen mukaansa eläinoikeusliikkeellä oli ulkomailta peräisin olevaa kuvamateriaalia tuotantolaitoksilta. Se ei kuitenkaan tehonnut toivotulla tavalla. Yksi keino sulkea silmät oli väittää, että tällaista ei tapahdu Suomessa.

“Sen halusimme osoittaa vääräksi. Halusimme kuvamateriaalia, joka vakuuttaa yleisön siitä, että tilanne on täällä sama kuin muuallakin.”

Aktivistien piireissä oli tiedetty jo pitkään, että kuville on tilausta. Sen täyttäminen mahdollistui muun muassa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä tarpeeksi edullisen tekniikan ansiosta.

”Siedettävän hyvä laatuisista digikameroista oli tullut niin edullisia, että pystyimme ostamaan niitä opiskelijabudjetilla. Eivät ne kamerat hyviä olleet, mutta niillä kykenimme tekemään kampanjan.”

Samaan aikaan, kun Hesarin painokoneet pyörivät ja avoin kirje S-ryhmälle painautui paperille, heräteltiin keskustelua myös toisilla rintamilla. Näitä tarroja saattaa tulla vastaan siellä tai täällä. Avoin kirje S-ryhmälle luettavissa täällä.

Eläinoikeusaktivistit joutuvat tasapainottelemaan viestinnässään: liian karut kuvat voivat ajaa pois ahdistuneen yleisön ja siloiteltu kuvasto puolestaan menettää iskevyyttään. Tämän ohessa pitää miettiä, että kuuluuko vakava asia viestiä aina vakavasti, vai kannattaako ajoittain turvautua myös huumoriin.

”Olemme pitkään käyttäneet parodiaa. Parodialliset viestit eivät suoranaisesti viesti eläinten kärsimyksestä, vaan enemmänkin siitä, mikä siihen kärsimykseen johtaa ja ketkä sitä tekevät. Esitämme yritysten vastuuseen ja ihmisten kulutustottumuksiin liittyviä huomioita”, Muurimaa kertoo ja jatkaa: ”En varsinaisesti pidä ongelmana sitäkään, että eläinten kärsimyksistä viestitään tavalla, joka hyödyntää mustaa huumoria yksinkertaisesti siitä syystä, että aiheet saattavat olla niin vaikeita, että niitä käsiteltäessä huumori voi olla keino vapauttaa keskustelua.”

Esimerkkinä tästä mainittakoon vuonna 2007 tehty tarra, jossa näkyy karsinaan jätetty kuollut sika, jotta sen lajitoverit kannibalisoivat. Tarran tekstissä luki ”Hei kaverit. Musta tuntuu, että Masalla on jotain hätänä”. Muurimaan mielestä mustan huumorin kautta voi pikemminkin alleviivata tilanteen traagisuutta kuin nauraa itse tilanteelle.

”Parodia saattaa puhutella tavalla, joka läpäisee sen suojamuurin, jonka ihminen nostaa kohdatessaan ahdistavaa ja asiapitoista viestintää. Uskon, että siinä saattaa olla sellainen mahdollisuus, jonka hyödyntäminen on aika olennaista vakavistakin asioista puhuttaessa.”

Toisinaan myös se, että normaalisti piilossa pysyvät kuvat yhdistetään arkisiin kokemuksiin tavalla, joka tekee niiden keskinäisen riippuvuussuhteen näkyväksi voi tarjota katsojalle uusia tapoja hahmottaa maailmaa. Kuten nyt vaikka sen, että ne pienissä kopperoissa koko elämänsä viettävät kanat ja kaupan hyllyltä löytyvät kananmunat ihan oikeasti liittyvät toisiinsa.

Tämä kelpasi Hesarille. Ehkä hieman kiinnostavasti eläinoikeusjärjestö saa tehdä lehteen maksullisen ilmoituksen, joka näyttää journalismilta, mutta ei ilmoitusta, joka hyödyntäisi mainonnan kuvakieltä.
Nämä advertoriaalit – eli journalismin estetiikkaa lainaavat mainokset – ovat melkoisen peruskauraa myös Helsingin Sanomissa. Nauttiiko mainonnan muoto suurempaa suojaa yhteiskunnassamme kuin journalismin estetiikka?

Kansakuntaa järkyttäneet kuvat on otettu paikoissa, joissa tuhannet ihmiset työskentelevät arkisten rutiinien parissa. Ne eivät esitä mitään poikkeuksellista vaan pääosin laillista eläintenpitoa. Kysymys on siitä, miten mikäkin normalisoituu ihmisille. On helpompaa kohdata kärsimys, joka on normalisoitunut.

”Tuottajillen kohdalla on kyse siitä, miten he eläimen näkevät. Jos eläimen ymmärtää tuotantovälineenä tai olentona, jonka kuuluukin elää niin, ei siinä tietenkään näe mitään erikoista. He menevät töihin samaan paikkaan, johon minä menen järkyttymään. Se on valtavan mielenkiintoinen asetelma”, Muurimaa toteaa ja sanoo tehneensä “tutkimusmatkoja normaaliin”.

Jatkossa yhteiskunnan pitää päättää, miten se suhtautuu tähän normaaliin ja kuinka toimia, jos haluaa muuttaa sen, mitä koemme normaaliksi.

Yhteiskunnan voi jakaa kolmeen tasoon, jossa päätöksiä tehdään: yksilö, kauppa ja tuotanto sekä valtionhallinto.

”Helpointa – ja samalla myös ehkä vaikeinta – on muuttaa omaa toimintaa. Seuraava askel on tuotanto ja kauppa. Moni raivostuu näille tuottajille, mutta raivo yksittäisiä ihmisiä kohtaan ei ole hedelmällistä. Pitäisi suunnata raivo siihen järjestelmään, joka mahdollistaa ja kannustaa tähän. Kolmas askel on se, että meidän pitää muuttaa lait ja normit. Tähtäimen pitää olla ylempänä kuin yksilössä.”

Ei kannata kiinnittää liikaa huomiota yksittäisiin mätiin omeniin, jos korista on noussut jo pidemmän aikaa pelkästään mätiä omenia. Silloin kannattaa hylätä koko kori. Tällä hetkellä muutosta tapahtuu yksilöiden ja kaupan tasolla, mutta Muurimaan mukaan ei politiikassa. Yksikään puolue ei ole vielä valmis esimerkiksi asettamaan eläinten oikeuksia kynnyskysymykseksi hallitusneuvotteluissa.

”Kuvauskampanjoiden keskeinen tavoite on nostaa tämä aihe uudestaan ja uudestaan keskusteluun, jotta sen merkittävyys kasvaisi. Eikä ole mikään pikkukysymys, kuinka yhteiskunnan ruoka tuotetaan. Mikäpä olisi keskeisempää.”

Jaa tämä:

Terve, ja kiitos kaloista

Särkänniemen delfiiniepisodi olisi vähemmän surullinen, jollei se olisi ollut nähtävissä jo kaukaa. Se myös kuvastaa varsin hyvin yhteiskuntamme suhdetta eläimiin.

Muistatteko Attican vankilamellakan vuodelta 1971? Siitä kirjoitetun Blood in the Waterkirjan nimi sopisi varsin hyvin nimeksi kirjalle, joka käsittelee Särkänniemen delfinaarion historiaa ja ratkaisua trokata tarpeettomaksi käyneet delfiinit kreikkalaiseen Attican vesipuistoon.

Tampereen Särkänniemessä ehti toimia delfinaario vuodesta 1985 vuoteen 2015. Alkujaan delfinaarioon tuotiin kuusi delfiiniä, joista tänä päivänä hengissä on enää kaksi. Ensimmäinen alkuperäisistä delfiineistä kuoli muutaman viikon viikon kuluttua pyydystämisestään. Särkänniemessä on syntynyt 16 poikasta, joista 14 on kuollut ja kaksi on esiintynyt yleisölle ja yhä hengissä.

Delfiinit ovat erinomaiset älykkäitä merinisäkkäitä.

Attica Prison riot ennen ja nyt. Kuolonuhreilta ei vältytä ja meno on kaikin puolin ikävää.
Attica Prison riot ennen ja nyt. Kuolonuhreilta ei vältytä ja meno on kaikin puolin ikävää.

Jaakko Leeven taideteos Säilyke kannustaa katsojaa pohtimaan delfiinien kohtaloa Särkänniemen suljettua delfinaarion ja ulkoistettuaan vastuun Kreikkaan. Ongelmat eivät poistuneet sillä, että delfinaarion ovet suljettiin yleisöltä, eivätkä ne silläkään poistu, että delfiinit lennätetään yön pimeinä tunteina Kreikkaan.

Leeven pari metriä pitkä ja kannessa tonnin painoiseksi ilmoitettu, tonnikalatölkiltä muotonsa lainannut veistos muistuttaa delfiinien ja tonnikalojen kohtalonyhteydestä ja samalla herättää surrealismin avulla yleisön miettimään hyvinkin konkreettisia ja arkisia kysymyksiä.

Mitä Särkänniemien delfiineille tällä hetkellä kuuluu ja miten suhteudumme eläinten kohteluun? Ei voi tietää. Tosiasiahan on se, että enää Tampereella tai Särkänniemellä ei ole sanavaltaa sen suhteen, kuinka delfiinejä jatkossa kohdellaan. Ehkä tämä on ihan soveliasta, olemmehan me yhteiskuntana tottuneet ulkoistamaan ikävät asian muille – harva lihaa syövä heteromies tappaa sitä lihaansa itse noin esimerkiksi.

Jaakko Leeven pari metriä pitkä veistos "Säilyke" oli esillä Tampereen Galleria Rajatilassa toukokuussa. Kuvassa näkyvät ylimääräiset tilpehöörit ovat Häiriköiden lisäämiä. Sori siitä.
Jaakko Leeven pari metriä pitkä veistos ”Säilyke” oli esillä Tampereen Galleria Rajatilassa toukokuussa.
Kuvassa näkyvät ylimääräiset tilpehöörit ovat Häiriköiden lisäämiä. Sori siitä.

Tutkija Elisa Aaltola tiivisti Särkänniemen toiminnan moraalittomuuden verrattoman hyvin:

”Miten Särkänniemi palkitsi delfiinit? Sen sijaan, että se olisi odottanut lähivuosina merialueelle tulevan, delfiinien luontaisia tarpeita palvelevan turvapaikan valmistumista, Särkänniemi päätti antaa eläimet itseäänkin kurjempaan paikkaan. Särkänniemen delfiinit joutuivat kreikkalaiseen Attican eläinpuistoon, jossa viimeisen kuuden vuoden aikana on kuollut viisi delfiiniä, ja joka jo pitkään on ollut eläinten hyvinvointia puoltavien tahojen kritiikin kohteena. Samalla, kun Särkänniemi suunnittelee yli 20 miljoonan euron suuruisia uudistuksia, se ei ollut halukas kuluttamaan rahaa niiden eläinten hyvinvoinnin turvaamiseksi, jotka se oli väkisin sekä äärimmäisellä hinnalla ajanut tuottamaan itselleen ansioita 32 vuoden ajan.”

Vaikka media on pyritty siivoamaan mahdollisimman tehokkaasti pois delfiinien siirto-operaation liepeiltä, on meille kaikille silti aukeamassa mahdollisuus tarkistaa Veeran, Delfin, Eevertin ja Leevin vointi. Samalla, kun delfiinejä rahdattiin kohti Kreikkaa, Atticassa toimiva Dolphinswim Institute & Trevel agency intoutui tarjoamaan uutta viisipäiväistä delfiiniterapiakurssia hintaan 2200 euroa. Tämä ilmoitus uudesta kurssista tuoreen delfiinilähetyksen hetkellä tuskin on pelkästään sattuma.

Pääsevät Särkänniemen delfiinitkin heti rehkimään ylöspitonsa eteen.

Myös Hitler kuulu tapahtuneesta. Kolmannen valtakunnan propagandakoneisto ei hyväksy lepsuilua.

Särkänniemen delfiinien kohtalosta on väännetty vuosikausia. Eläinoikeusaktivistit herättelivät keskustelua delfinaarioon liittyvistä korjaamattomista ongelmista jo ennen delfiinien saapumista Tampereelle.

Vuonna 1999 Tampereen kaupunginvaltuustossa käsiteltiin Tellervo Tuomisen (vihr.) aloitetta Tampereen kaupungin omistaman Särkänniemi oy:n delfinaarion sulkemisesta. Itse aloite oli tehty jo kuusi vuotta aikaisemmin ja se kaatui lopulta valtuustossa selvin luvuin.

Kehitystä kuitenkin onneksi tapahtuu ja toukokuussa 2014 valtuutettu Juhani Suoniemi (vihr.) jätti kaupunginvaltuustolle aloitteen, jossa parikymmentä kaupunginvaltuutettua esitti – jälleen – delfinaariota suljettavaksi. Samoihin aikoihin Tampereella tehtiin myös kuntalaisaloite delfinaarion sulkemisesta.

Julkisessa keskustelussa ei ole tyystin vältytty hippi- ja hörhönimityksiltä aiheen ympärillä käydyn keskustelun yhteydessä.

Jälleen kerran sosiaalinen media osoitti, että mediasulut eivät toimi kuin Kekkosen aikoina. Oheinen Suvi Auvisen twiitti on yksi loputtoman monesta aiheeseen liittyvästä. Oikeutta Eläimille ja Animalia-järjestöt seurasivat tapahtumia vimmaisesti ja homma ei mennyt huvipuiston kannalta ollenkaan kuin Strömsössä.
Jälleen kerran sosiaalinen media osoitti, että mediasulut eivät toimi kuin Kekkosen aikoina. Oheinen Suvi Auvisen twiitti on yksi loputtoman monesta aiheeseen liittyvästä. Oikeutta Eläimille ja Animalia-järjestöt seurasivat tapahtumia vimmaisesti ja homma ei mennyt huvipuiston kannalta ollenkaan kuin Strömsössä.

Vaikka eläinoikeusihmisten kritiikkiä onkin totuttu vähättelemään julkisessa keskustelussa, johti kritiikki tällä(kin) kertaa muutokseen. Vuonna 2015 Särkänniemi oy teki omat johtopäätöksensä tilanteestaan ja ilmoitti sulkevansa delfinaarion. Syyksi esitettiin toiminnan kannattamattomuus sekä yleisen asenneilmaston muuttuminen – ei siis hippien uikutusta. Toisaalta, esitetty ja ihan perusteltu kritiikki on nakertanut delfinaarion brändiä ja osaltaan siivittää päätöstä laitoksen sulkemisesta.

Harmillisesti Särkänniemi ei kuitenkaan lähtenyt ratkaisemaan delfiiniongelmaansa siten, että delfiinien hyvinvointi olisi ollut lähtökohtana. Toisinkin olisi voinut toimia.

Vaikka tapa, jolla Särkänniemi pyrki pesemään kätensä tästä sopasta on häpeällinen, toimii se myös muistutuksena siitä, että ehkäpä olemme matkalla kohti parempaa. Siinä, missä 30 vuotta sitten laajat kansanjoukot näkivät ajatuksen delfinaariosta vain ja ainoastaan ihanana ja kannatettavana, on keskustelu eläinoikeuksista siirtynyt aimo harppauksen eteen päin.

Siinä, missä kettutytöiksi vähätellen nimettyjen aktivistien iskut 20 vuotta sitten vaikuttivat monille täysin käsittämättömiltä, repivät nuokin iskut osaltaan eläinoikeudet osaksi julkista keskustelua. Nyt, vuonna 2016, media on tarttunut varsin laajasti tähän delfiinitapaukseen. Olisi kuitenkin hienoa, mikäli median kiinnostus ei rajautuisi näihin yksittäisiin söpöjen eläinten kohtalon kauhisteluihin. Olisi hienoa, mikäli empatiakyky ulottuisi hieman laajemmalle ja olisi johdonmukaista.

Kuten tutkija Aaltola kirjoitti uudessa Voimassa se, kuinka suhtaudumme eläimiin riippuu pitkälle siitä, kuinka ko. eläimet asettuvat tuotantoketjussa.

”Tutkimusten mukaan länsimaiset ihmiset näkevät vähemmän kognitiota niissä eläimissä, joista saatuja tuotteita he syövät eniten. St Andrewsin yliopiston tutkija Boyka Bratanova kumppaneineen on osoittanut, että eläinten luokittelu syötäviksi saa ihmiset määrittelemään niiden kärsimyskyvyn alemmaksi. Sosiologi Saara Kupsala kollegoineen Itä-Suomen yliopistosta on havainnollistanut, että ilmiö pätee myös Suomessa, sillä eläinten käyttötarkoitus vaikuttaa käsityksiin niiden mielen kyvykkyydestä. Australialaispsykologi Steve Loughnanin kokeet puolestaan tuovat esille, että eläinten oletettua älyllistä kyvyttömyyttä käytetään syynä niiden hyödyntämiselle.”

Ajatus delfiinin syömisestä tuntuu monien mielestä iljettävältä, vaikka he popsivatkin esimerkiksi naudan lihaa vailla pienintäkään epäilystä moraalisesta asemastaan.

Vaikka siis medialta toivoisi hieman kokonaisvaltaisempaa katsetta eläinoikeuskysymyksiin, olen saanut jotain kieroa mielihyvää siitä, että media on iskenyt Särkänniemen perseilyyn ansiokkaasti. Etunenässä on ollut Tampereen oma Aamulehti, jonka tekemä Särkänniemen hallituksen puheenjohtaja Sofia Vikmanin (kok) puhelinhaastattelu on jo silkkaa timanttia. Ihanan lisäkierteen tähän riivaamiseen saa, kun huomaa, että Vikmanin kollega Särkkiksen hallituksessa on Matti Apunen (republikaani), joka puolestaan on myös Aamulehden entinen päätoimittaja. Olisivat kyllä saaneet minun puolesta soittaa myös Apusen Masalle ihan vaikka vanhojen hyvien aikojen kunniaksi.

Se, että Särkänniemi on hoitanut viestintänsä näin häkellyttävän huonosti on huikeaa sitäkin vasten, että yhtiön hallituksessa on näinkin kovaa media-alan osaamista – huumeitako ne siellä vetävät vai miten tämä tötöily on selitettävissä.

Jaa tämä: