öljy

Öljy vaatteissamme

Vaateteollisuus on kooltaan valtava. Valtava on myös sen hiilijalanjälki.
TEKSTI: Kirsi Niinimäki

Seuraavat luvut antavat jotain osviittaa tekstiili- ja vaateteollisuuden suuruudesta. Polyesteriä tuotetaan maailmassa vuosittain 54 miljoonaa tonnia ja sen tuotanto muodostaa yli puolet kaikesta tekstiilikuidun tuotannosta. Puuvillaa puolestaan tuotetaan vuosittain 25 miljoonaa tonnia ja luomu­puuvillan osuudeksi arvioidaan tästä vain noin 0,5 prosenttia.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä.

Tekstiilikuitujen tuotanto on kasvanut valtavasti viimeisten vuosikymmenten aikana: vuonna 1974 vuosituotanto oli 24 miljoonaa tonnia, vuonna 2017 jo 105 miljoonaa tonnia. Lisäksi kuitujen tarve tulee vain kasvamaan tulevaisuudessa, kun elintason noustessa myös kehittyvien maiden kuluttajat haluavat omaksua samanlaisen kulutuskäyttäytymisen länsimaisten kanssa. Vuoden 2025 kuitutuotannon tarpeeksi arvioidaan jopa 120 miljoona tonnia vuodessa.

Pikamuoti, impulssiostaminen ja vaatteiden hyvin halvat hinnat näkyvät myös vaatekaapeissamme, jotka pursuavat yli äyräidensä. Vaatteiden käyttökerrat ovat vähentyneet arviolta yli kolmanneksella 2000-luvun aikana ja vain noin kolmannes vaatekaapin sisällöstä on aktiivikäytössä. Vaikka vaatekaappimme ovat täynnä, koko ajan tuotetaan uusia vaatteita. Markkinoiden ylitarjonta edesauttaa sitä, että eri arvioiden mukaan jopa 5–20 prosenttia tuotannosta jää myymättä. Esimerkiksi Hollannissa arvioi­tiin vuonna 2015, ­että 21 miljoonaa vaatetta jäi myymättä, eli 6,5 prosenttia tarjonnasta.

Viime aikoina olemme saaneet lukea uutisista useamman brändin polttaneen myymättä jääneitä vaatteitaan sen sijaan, että myisivät niitä alennuksella.

Tekstiili- ja vaateteollisuus on globaali ala. Vaikka tuotantoa on ympäri maapalloa, sen pääpaino Kauko­itään. Valmistusmaihin sijoittuvat myös tämän sektorin suurimmat ympäristöhaitat. Esimerkiksi 20 prosenttia vesien saastumisesta johtuu tekstiilien värjäämisestä sekä muista tekstiiliprosesseista ja niissä käytetyistä kemikaaleista. Pelkästään yhden puuvillapaidan valmistamiseen kuluu 2 500 litraa vettä.

Tekstiiliteollisuus käyttää myös suurissa määrin uusiutumattomia raaka-aineita. Niitä kuluu vuosittain noin sata miljoonaa tonnia polyesterin valmistamiseen, puuvillan viljelyssä käytettäviin lannoitteisiin, tekstiilien prosessoinnissa tarvittaviin kemikaaleihin ja öljytuotannon sivutuotteina tuotettuihin väreihin. Yhden tekstiilikuitukilon valmistamiseen tarvitaan keskimäärin kolme kiloa kemikaaleja.

Massiivinen tuotanto kuluttaa hurjat määrät vettä, materiaaleja ja energiaa.

Olemme käsitelleet vaateteollisuuden ympäristövaikutuksia vastamainoksin myös aikaisemmin. Ohessa esimerkki vuodelta 2016.

Muotiteollisuus perustuu mate­riaalin nopeaan läpikulkuun, eli vaatteen lyhyeen käyttöikään, tuotteen nopeaan kulutukseen ja sen muuttumiseen jätteeksi. Halpa pikamuoti on kiihdyttänyt tätä ilmiötä niin, että vaatteiden laatu on vain keskinkertaista – vaatteen ei tarvitse kestää kuin kymmenen pesukertaa, jonka jälkeen se heitetään pois.

Tekstiilijätteen määrä on kasvanut kaikissa länsimaissa. Parhaillaan kehitetään teknologioita, jotta tekstiilijätettä voisi käyttää uuden kuidun tuotannossa nykyistä tehokkaammin. Kaikkia kuituja ei kuitenkaan osata vielä kierrättää uusiokuiduksi­, ja markkinoinnissa käytetään hieman hämäävää viestintää kierrätykseen liittyen. Esimerkiksi kierrätyspolyesteri on tehty PET-juomapulloista, ei vanhoista vaatteista. Polyesteriä ei osata vielä tehokkaasti kierrättää tekstiilikuidusta, joten vanhat polyesterivaatteet päätyvät pääsääntöisesti poltettaviksi.

Myös mikromuovi merissä on osittain peräisin vaatteista, erityisesti pehmeästä fleecestä ja ahkerasti pestävistä urheiluvaatteista.

Tekstiilikuiduista polyesteri, poly­amidi ja akryyli tuotetaan öljystä. Mutta myös uusiutuvat kuidut, kuten puuvilla, tarvitsevat öljyä tuotannon eri vaiheissa – viljelyssä, prosessoinnissa ja kuljetuksissa. Puemme siis öljyä yllemme eri muodoissa.

Miten muuttaa tätä tilannetta? Yleistyvä keskustelu biotaloudesta ja uusiutuvista raaka-aineista on jo hyvä aloitus. Uusiutuvat raaka-aineet eli kasvit sitovat hiiltä juurillaan maa­perään, ja tämä hillitsee ilmastonmuutosta. Tulevaisuudessa paikallisuuden ja raaka-aineiden monipuolisuuden soisikin olevan todellisuutta tekstiili­teollisuudessa.

Pellavan, hampun ja nokkosen kaltaiset runkokuitukasvit kasvavat myös Suomen olosuhteissa ja täällä kasvatettuna tarvitsevat vähemmän kasvinsuojeluaineita kuin Euroopassa viljellyt lajitoverinsa. Niiden ympäristökuormitus on huomattavasti pienempi kuin puuvillan, mutta hinnalla ne eivät pysty kilpailemaan. Myös viljeltäviä kasvi­värejä tutkitaan synteettisten väri­aineiden korvaajiksi ja samoin niitä voitaisiin viljellä ja tuottaa Suomessa.

Vastuullisten valintojen teke­mistä helpottaisi, mikäli erilaisia vaatteiden ja tekstiilien ympäristövaikutuksia mitattaisiin tarkemmin. Mittausten pohjalta kehitetyillä standardeilla ja merkeillä voitaisiin auttaa vastuullisuuteen pyrkivää kuluttajaa hahmottamaan vaatteiden tuottama ympäristörasitus. Kansainvälisesti on käyty keskustelua waterfootprintin ja carbonfootprintin eli vesi- ja hiilijalanjälkien merkeistä. Ympäristöä kuormittavan tuotannon kohdalla on keskusteltu myös vihreistä veroista.

Päästöjen suitsimista, standar­dien kehittämistä ja haittaverojen käyttöönottoa vaikeuttaa kuitenkin alan globaali luonne.

Kirjoittaja on muotiin, vaatetukseen ja tekstiileihin erikoistunut muotoilun tutkimuksen professori Aalto-yliopistossa.

PIILOÖLJY NÄKYVÄKSI
TEKSTI: Jari Tamminen

H&M:n liikkeissä viimeaikoina käyneet ovat epäilemättä huomanneet kassoilta löytyvät kierrätyslaatikot. Vanhat vaatteet voi sujauttaa niihin kätevästi samalla, kun sulloo kassiin uusia vaatteita.

Ehkä ajatus kierrätyksestä tuntuu hyvältä ja kuluttajan on helpompi perustella itselleen jälleen uusi tunika, paita tai toppi. Ja onhan kierrätys tietenkin hyvä hommeli, mutta sillä ei niitä lyhyt­aikaisiksi tuomittuja muutaman euron paitoja taiota millään muotoa ekologisiksi. Mikään määrä kierrätystä ei poista sitä nopeasykliseen muotiin sisäänrakennettua ominaisuutta, että uusi mallisto tekee edellisestä mallistosta roskaa alta aika­yksikön. Puhe kierto­taloudesta on pääosin viherpesua ja laastari avomurtuman päällä.

Koska vaatteita tuotetaan jossain kaukana, eikä ala panosta läpinäkyvyyteen, vain ani harvalla kuluttajalla on konkreettista käsitystä hankintojensa ekologisesta jalanjäljestä. Abstraktio pitäisi muuttaa konkretiaksi.

Samoin kuin ruoka voi olla pullollaan piilorasvoja, vaatteet tihkuvat piiloöljyä. Olemme vähitellen oppineet tiedostamaan piilorasvat. Seuraavaksi voisimme opetella tunnistamaan piiloöljyn vaatteissa­ – ja kaikkialla muuallakin ympärillämme.

Jaa tämä:

Neste Oil: Bensa on kuin rintamaitoa

Huoltoasema ei ole äiti, eikä auto ole vauva. Mainos sen sijaan on huono.

Tietenkin mainoksissa leikitään mielikuvilla ja hieman vedätetäänkin, kaikkihan sen ymmärtävät. Mutta kyllä joskus tulee vastaan sellaisia yrityksiä, että ei voi kuin pyöritellä silmiään.

Neste Oil rinnastaa uudessa mainoksessaan polttoaineen rintamaitoon. Siis ihan oikeasti. Onkohan siellä toimistolla hengitelty liikaa höyryjä, tai kesän putki vähän venähtänyt. Ehkä valmistautuminen Jyväskylän Neste Rally Finlandiin on ollut turhan perusteellista.

Tämä on Neste Oilin ihan aito mainos. Siis oikeasti.

Vaikka pian tuossa alla motkotankin aiheesta ja irtisanoudun kaikesta tähän mainokseen liittyvästä (paitsi rintaruokinnasta silloin kun kyseessä ei ole bensa-asema-analogia), niin olisin minä ihan mielelläni ollut kärpäsenä katossa, kun tätä ideaa on pitchattu Nesteen ihmisille mainostoimiston neukkarissa. Ehkä se keskustelu on edennyt jotenkin näin:

Copy: ”Et siis niinku mä olen faija ja sit kun meidän vauvalla on tosi kiukku päällä, niin mä niinku sanon että pitää tankata se. Vauvathan huutavaa jos ne on nälkäsii, tiätsä? Ja sitä mä kelasin, et se mölöhän on sen vauvan polttoainetta ja et tästähän vois tulla hyvä leiska silleen. Et läpeetsä?”

Neste-mies: ”Joo! Ja sithän siihen mainokseen täytyy tietty laittaa se mutsi ilman paitaa. Tissit myy, sen mäkin tiedän. Joo, tää on tosi c.o.w.a. Täs on enemmän ihoo ku Pirellin kalentereissa ja miehethän niitä autoja käyvät tankkaamassa heh-heh [iskee silmää]. Ai vähäks kohta käy kuhina pumpuilla.”

Mikä tässä nyt sitten mättää? No, väännetään rautalangasta, koska mitä ilmeisimmin  öljy-yhtiön viestinnässä ja/tai mainostoimistossa ei ole sitä ymmärretty.

Ensinnäkin, äidinmaito on terveellistä, luonnollista ja lähituotantoa. Nesteen polttonesteet eivät ole mitään näistä. Neste kyllä pelaa (hirvittävän muodikkaan) lähituotantokortin, mutta ei se jalostus paljoa paina koska ei sitä öljyä nyt vaan Suomesta löydy. Eikä se Nesteen biodieselikään läheltä tule, Kaakkois-Aasiassa sademetsää on lanattu ihan urakalla palmuöljyplantaasien alta.

Ja kuten asiaan kuuluu, eivät nämä päättömyydet rajoitu pelkästään yhteen leiskaan – sama linja jatkuu kampanjan kotisivulla. Tämä ei tietenkään ole alkuunkaan odottamatonta. Erityisesti autoiluun liittyviin mainoksiinhan on tavattu ladata viestejä asioista ja arvoista, jotka eivät liity autoihin lainkaan – ovat jopa mainostettavan tuotteen täydellisiä vastakohtia. Nesten paraspolttoaine.fi-sivulla esitetään kuvissaa rintaruokinnan lisäksi myös korista pelaavia kundeja (autossa istuminen ei ole urheilua), Porvoon vanha kaupunki (jossa autoilu on lähes mahdotonta ja hyvin ei-suotavaa), viehekalastusta (ekologista toisin kuin autoilu) sekä kirsikkana kakun päällä: koskematonta metsää (joka oikeasti lanataan teiden alta ja löpön raaka-aineeksi).

Ehkä Voiman taannoinen vastamainos tarjoaa hieman todenmukaisemman ja rehellisemmän katsauksen Nesteen toimintaan. Tietenkään edellä mainittuja suureita ei ole tavattu yhdistää mainoksiin turhan usein, että sikäli.

Kuva2
Voiman vastamainos (9/2009).

Oikeastihan luonnollisuus on melkoisen kaukana siitä prosessista, jonka myötä raaka- ja palmuöljy muutetaan polttonesteeksi. Äidinmaidon erittyminen puolestaan on aidosti luonnollinen prosessi. Hieman tässä jäi myös mietityttämään mainoksessa viestitty roolijako: ilmeisesti Neste on se huolehtiva äiti, joka ruokkii meitä kansalaisia (tai siis meidän autoja, mutta nehän ovat kuskiensa jatkeita). Kiitti tästäkin ajatuksesta.

Ja on tuossa mainoksessa lisäksi ääneen lausumaton yleinen viesti turvallisuudesta ja huolehtimisesta. Lasta suojellaan ja häntä turvataan kaikin keinoin – itsekin isänä allekirjoitan tuon ajatuksen. Näin siis myös toimii öljyteollisuus Nesteen mielestä. Sori, Neste, en kykene isänä löytämään itsestäni sen enempää öljyteollisuuden hengenheimolaista kuin teidän asiakastakaan. Lopettakaa se sademetsien kaataminen ja vaihtakaa mainostoimistoa niin voidaan puhua tästä viimeisestä uudestaan.

PS. Kuten tuossa yllä totesin, ei Neste ole suinkaan yksin asialla. Autoteollisuus on turvautunut kerta toisensa jälkeen näihin hyvinkin epäilyttäviin rinnastuksiin luontoarvojen ja polttomoottorien välillä. Yksi priimaeksemplaari tästä on kolmen vuoden välein toistuva ja laajaa huomiota saava maailmanympäripurjehdus Volvo Ocean Race, jonka varjolla myydään autoja. Puhdas tuulivoima ja koskematon luonto ovat suhteellisen kaukana autoilusta ja tähänkin puutuimme taannoin vastamainoksella. Volvo ei tästä tykännyt ja uhkaili rosiksella, mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa.

KUVA3
Voiman vastamainos (8/2008).
Jaa tämä: