pikamuoti

Öljy vaatteissamme

Vaateteollisuus on kooltaan valtava. Valtava on myös sen hiilijalanjälki.
TEKSTI: Kirsi Niinimäki

Seuraavat luvut antavat jotain osviittaa tekstiili- ja vaateteollisuuden suuruudesta. Polyesteriä tuotetaan maailmassa vuosittain 54 miljoonaa tonnia ja sen tuotanto muodostaa yli puolet kaikesta tekstiilikuidun tuotannosta. Puuvillaa puolestaan tuotetaan vuosittain 25 miljoonaa tonnia ja luomu­puuvillan osuudeksi arvioidaan tästä vain noin 0,5 prosenttia.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä.

Tekstiilikuitujen tuotanto on kasvanut valtavasti viimeisten vuosikymmenten aikana: vuonna 1974 vuosituotanto oli 24 miljoonaa tonnia, vuonna 2017 jo 105 miljoonaa tonnia. Lisäksi kuitujen tarve tulee vain kasvamaan tulevaisuudessa, kun elintason noustessa myös kehittyvien maiden kuluttajat haluavat omaksua samanlaisen kulutuskäyttäytymisen länsimaisten kanssa. Vuoden 2025 kuitutuotannon tarpeeksi arvioidaan jopa 120 miljoona tonnia vuodessa.

Pikamuoti, impulssiostaminen ja vaatteiden hyvin halvat hinnat näkyvät myös vaatekaapeissamme, jotka pursuavat yli äyräidensä. Vaatteiden käyttökerrat ovat vähentyneet arviolta yli kolmanneksella 2000-luvun aikana ja vain noin kolmannes vaatekaapin sisällöstä on aktiivikäytössä. Vaikka vaatekaappimme ovat täynnä, koko ajan tuotetaan uusia vaatteita. Markkinoiden ylitarjonta edesauttaa sitä, että eri arvioiden mukaan jopa 5–20 prosenttia tuotannosta jää myymättä. Esimerkiksi Hollannissa arvioi­tiin vuonna 2015, ­että 21 miljoonaa vaatetta jäi myymättä, eli 6,5 prosenttia tarjonnasta.

Viime aikoina olemme saaneet lukea uutisista useamman brändin polttaneen myymättä jääneitä vaatteitaan sen sijaan, että myisivät niitä alennuksella.

Tekstiili- ja vaateteollisuus on globaali ala. Vaikka tuotantoa on ympäri maapalloa, sen pääpaino Kauko­itään. Valmistusmaihin sijoittuvat myös tämän sektorin suurimmat ympäristöhaitat. Esimerkiksi 20 prosenttia vesien saastumisesta johtuu tekstiilien värjäämisestä sekä muista tekstiiliprosesseista ja niissä käytetyistä kemikaaleista. Pelkästään yhden puuvillapaidan valmistamiseen kuluu 2 500 litraa vettä.

Tekstiiliteollisuus käyttää myös suurissa määrin uusiutumattomia raaka-aineita. Niitä kuluu vuosittain noin sata miljoonaa tonnia polyesterin valmistamiseen, puuvillan viljelyssä käytettäviin lannoitteisiin, tekstiilien prosessoinnissa tarvittaviin kemikaaleihin ja öljytuotannon sivutuotteina tuotettuihin väreihin. Yhden tekstiilikuitukilon valmistamiseen tarvitaan keskimäärin kolme kiloa kemikaaleja.

Massiivinen tuotanto kuluttaa hurjat määrät vettä, materiaaleja ja energiaa.

Olemme käsitelleet vaateteollisuuden ympäristövaikutuksia vastamainoksin myös aikaisemmin. Ohessa esimerkki vuodelta 2016.

Muotiteollisuus perustuu mate­riaalin nopeaan läpikulkuun, eli vaatteen lyhyeen käyttöikään, tuotteen nopeaan kulutukseen ja sen muuttumiseen jätteeksi. Halpa pikamuoti on kiihdyttänyt tätä ilmiötä niin, että vaatteiden laatu on vain keskinkertaista – vaatteen ei tarvitse kestää kuin kymmenen pesukertaa, jonka jälkeen se heitetään pois.

Tekstiilijätteen määrä on kasvanut kaikissa länsimaissa. Parhaillaan kehitetään teknologioita, jotta tekstiilijätettä voisi käyttää uuden kuidun tuotannossa nykyistä tehokkaammin. Kaikkia kuituja ei kuitenkaan osata vielä kierrättää uusiokuiduksi­, ja markkinoinnissa käytetään hieman hämäävää viestintää kierrätykseen liittyen. Esimerkiksi kierrätyspolyesteri on tehty PET-juomapulloista, ei vanhoista vaatteista. Polyesteriä ei osata vielä tehokkaasti kierrättää tekstiilikuidusta, joten vanhat polyesterivaatteet päätyvät pääsääntöisesti poltettaviksi.

Myös mikromuovi merissä on osittain peräisin vaatteista, erityisesti pehmeästä fleecestä ja ahkerasti pestävistä urheiluvaatteista.

Tekstiilikuiduista polyesteri, poly­amidi ja akryyli tuotetaan öljystä. Mutta myös uusiutuvat kuidut, kuten puuvilla, tarvitsevat öljyä tuotannon eri vaiheissa – viljelyssä, prosessoinnissa ja kuljetuksissa. Puemme siis öljyä yllemme eri muodoissa.

Miten muuttaa tätä tilannetta? Yleistyvä keskustelu biotaloudesta ja uusiutuvista raaka-aineista on jo hyvä aloitus. Uusiutuvat raaka-aineet eli kasvit sitovat hiiltä juurillaan maa­perään, ja tämä hillitsee ilmastonmuutosta. Tulevaisuudessa paikallisuuden ja raaka-aineiden monipuolisuuden soisikin olevan todellisuutta tekstiili­teollisuudessa.

Pellavan, hampun ja nokkosen kaltaiset runkokuitukasvit kasvavat myös Suomen olosuhteissa ja täällä kasvatettuna tarvitsevat vähemmän kasvinsuojeluaineita kuin Euroopassa viljellyt lajitoverinsa. Niiden ympäristökuormitus on huomattavasti pienempi kuin puuvillan, mutta hinnalla ne eivät pysty kilpailemaan. Myös viljeltäviä kasvi­värejä tutkitaan synteettisten väri­aineiden korvaajiksi ja samoin niitä voitaisiin viljellä ja tuottaa Suomessa.

Vastuullisten valintojen teke­mistä helpottaisi, mikäli erilaisia vaatteiden ja tekstiilien ympäristövaikutuksia mitattaisiin tarkemmin. Mittausten pohjalta kehitetyillä standardeilla ja merkeillä voitaisiin auttaa vastuullisuuteen pyrkivää kuluttajaa hahmottamaan vaatteiden tuottama ympäristörasitus. Kansainvälisesti on käyty keskustelua waterfootprintin ja carbonfootprintin eli vesi- ja hiilijalanjälkien merkeistä. Ympäristöä kuormittavan tuotannon kohdalla on keskusteltu myös vihreistä veroista.

Päästöjen suitsimista, standar­dien kehittämistä ja haittaverojen käyttöönottoa vaikeuttaa kuitenkin alan globaali luonne.

Kirjoittaja on muotiin, vaatetukseen ja tekstiileihin erikoistunut muotoilun tutkimuksen professori Aalto-yliopistossa.

PIILOÖLJY NÄKYVÄKSI
TEKSTI: Jari Tamminen

H&M:n liikkeissä viimeaikoina käyneet ovat epäilemättä huomanneet kassoilta löytyvät kierrätyslaatikot. Vanhat vaatteet voi sujauttaa niihin kätevästi samalla, kun sulloo kassiin uusia vaatteita.

Ehkä ajatus kierrätyksestä tuntuu hyvältä ja kuluttajan on helpompi perustella itselleen jälleen uusi tunika, paita tai toppi. Ja onhan kierrätys tietenkin hyvä hommeli, mutta sillä ei niitä lyhyt­aikaisiksi tuomittuja muutaman euron paitoja taiota millään muotoa ekologisiksi. Mikään määrä kierrätystä ei poista sitä nopeasykliseen muotiin sisäänrakennettua ominaisuutta, että uusi mallisto tekee edellisestä mallistosta roskaa alta aika­yksikön. Puhe kierto­taloudesta on pääosin viherpesua ja laastari avomurtuman päällä.

Koska vaatteita tuotetaan jossain kaukana, eikä ala panosta läpinäkyvyyteen, vain ani harvalla kuluttajalla on konkreettista käsitystä hankintojensa ekologisesta jalanjäljestä. Abstraktio pitäisi muuttaa konkretiaksi.

Samoin kuin ruoka voi olla pullollaan piilorasvoja, vaatteet tihkuvat piiloöljyä. Olemme vähitellen oppineet tiedostamaan piilorasvat. Seuraavaksi voisimme opetella tunnistamaan piiloöljyn vaatteissa­ – ja kaikkialla muuallakin ympärillämme.

Jaa tämä:

Zori siitä

Muotiteollisuus luo kuluttajille tarpeita ja tyydyttää niitä. Siinä ohessa syntyy myös jätevuoria ja ruumiita.

Huhtikuu oli kierrätyksen ja kestävän muodin teemakuukausi. Vaatevallankumous eli Fashion Revolution kannusti ihmisiä kysymään vaateyrityksiltä hastagilla #whomademyclothes, kuka heidän vaatteensa on tehnyt. Vaatevallankumousviikkoa vietettiin 18.-24. huhtikuuta.

Viime vuonna julkaistu dokumenttielokuva The True Cost sai allekirjoittaneen surun ja vihansekaisten tunteiden saattelemana miettimään tarkemmin omia kulutustottumuksiaan, erityisesti vaatteiden kohdalla. Jos jatkuvasti uusista tuotteista täyttyvien myymälöiden on mahdollista myydä vaikkapa t-paitoja 5 euron pilkkahintaan, on jonkin tämän kaiken taustalla pakko mättää.

Muotiteollisuuden vähemmän siloteltu puoli.

Puhutaan pikamuodista, joka keskittyy kustannustehokkuuteen, jatkuvaan uutuuksien tuotantoon ja vaatteiden nopeaan kiertoon. Suurin osa markkinoilla olevista vaatteista tuotetaan Aasiassa. Valtaosa tekstiiliteollisuuden työntekijöistä on naisia ja työolot usein hyvinkin huonot.

Vaatevallankumouksen liikkeelle panijana oli Rana Plaza vaatetehtaan sortuminen Bangladeshissa kolme vuotta sitten. 1134 ihmistä kuoli ja yli 2500 haavoittui ja onnettomuus onkin pahin vaateteollisuuden historiassa.

Myös Clean Clothes –kampanja (Suomessa Puhtaat Vaatteet) on osoittanut tukensa kun vaatetehtaiden työntekijät ovat vaatineet elämiseen riittävää palkkaa ja parempia työoloja H&M:n sekä Inditexin – joka omistaa esimerkiksi Zara-brändin – kaltaisilta yrityksiltä.

Voiman vastamainos 4/2016. Tämä ja muut Voiman vastamainokset ladattavissa osoitteessa http://uusi.voima.fi/vastamainokset
”Zori siitä”, Voiman vastamainos 4/2016. Tämä ja muut Voiman vastamainokset ladattavissa osoitteessa http://uusi.voima.fi/vastamainokset

Työntekijöiden ahtaalle ajamisen lisäksi pikamuodilla on vaikutuksia ympäristöön. Esimerkiksi puuvillan viljely kuluttaa valtavasti vettä. Environmental Justice Foundationin mukaan yhden puuvilla-t-paidan tuottamiseen kuluu noin 2720 litraa vettä. Lisäksi viljelyssä käytetyt torjunta-aineet saastuttavat paikallisia vesistöjä ja ovat hengenvaarallisia viljelijöille.

Myös vaatejäte on osaltaan yksi pikamuodin ongelmista. Outi Pyy selvitti syksyllä 2015 blogissaan vaatejätteen kertymistä:

”Kaatopaikoille päätyvien tekstiilien määriä voidaan vain arvioida, sillä niistä ei ole olemassa mitään tilastoja, koska laki ei vaadi erittelemään tekstiilijätteen määrää ja laatua muusta jätteestä. Vuositasolla kaatopaikoillemme on päätynyt arviolta tekstiilijätettä yhteensä 120 milj. kiloa, kun siihen lasketaan mukaan tuotantolaitokset. Kotitalousjätteestä tekstiilejä on n. 4-10%.”

Vuoden alussa voimaan tullut jätelaki EU-alueella ei enää salli vaatejätteen viemistä kaatopaikalle, vaan se päätyy sekajätteen mukana energianpolttolaitoksiin. Tämä ei kuitenkaan ole ideaalitilanne, jos vaatteen hävittämisen sijaan voisi pitää vielä kierrossa.

Vaatejätti H&M lanseerasi tänä keväänä Recycle Week –kampanjan, jossa brändi esittäytyy näennäisen vastuullisena kannustamalla ihmisiä tuomaan turhat vaatteensa H&M myymälöihin, joista ne viedään kierrätettäväksi. Tästä hyvästä vaatteet kierrätettäväksi tuonut kuluttaja saa ostoetua yrityksen myymälöissä – ja voi siis ostaa lisää pikamuotia. Kierrättäminen tällä periaatteella rikkoo pahasti kestävän kehityksen periaatteita.

Aiheeseen liittyen suosittelen lukemaan myös Outi Pyyn blogitekstin, jossa tämä kommentoi kyseistä H&M kierrätyskampanjaa ja avaa asiaa laajemmin.

Marketing people love to tell you only the positive stuff and steer the consumers focus away from the negative. If this is done intentionally to make the product, service or brand seen more ecological or ethical to the consumer, it is greenwashing.”

Vaikka vaateyritykset eivät varsinaisesti markkinoisikaan itseään henkkamaukan lailla eettiseksi ja vastuulliseksi, löytyy lähes jokaisen pikamuotia tuottavan brändin sivuilta osio niiden yhteiskuntavastuullisuudesta. Usein niissä kerrotaan yrityksen lisänneen luomupuuvillan ja kierrätettyjen materiaalien käyttöä, ainakin osassa mallistoa. Ihan kiva, että yrityksen ottavat askelia kohti vastuullisuutta, mutta se ei vielä riitä.

Kaikkea edellä mainittua kommentoi Voiman vastamainos, jonka ulkoasu on lainattu Zaran tämän kevään kampanjasta. Zaran mainoskuvastossa mallit juoksentelevat iloisina kesämekot ja hiukset liehuen rannalla kirkkaita värejä tupruttavat savupatruunat käsissään. Meidän vastamainoksessamme iloisen värikkäät savutuprut vaihtuivat hätäsoihtujen punaiseen hehkuun ja tehtaan savupiippujen katkuun. Ihana rantakin on päässyt kuivumaan pohjavesien loputtua kesken.

Zara taipui mukavasti Zoriksi. Viesti kuitenkin koskee kaikkia pikamuotia tuottavia vaatealan yrityksiä, ei pelkästään Zaraa tai H&M.

Jaa tämä: