populismi

Eläköityneiden poliitikkojen loppusijoituksesta

Sitra on palkkaamassa itselleen uuden yliasiamiehen. Jälleen kerran valinta näyttäisi kohdistuvan eläköityneeseen porvaripoliitikkoon.

Nähdäkseni viisi vuotta sitten olisi pitänyt käydä laajaa keskustelua siitä, millainen vastuutehtävä pääministeriys on ja siitä, voiko tuosta vastuusta irtisanoutua kevyin perustein. Pääministerinä vuosina 2011-2014 toiminut Jyrki Katainen näet livisti vastuusta varsin vähäisen julkisen keskustelun saattelemana.

Menestysteologiaa on tosi hauska levittää sillain rennon tyylikkäästi silloin, kun menee hyvin. Sitten kun on hankalampaa, niin on iisimpää väistää vastuu. Jyrki Kataisen livistettyä pääministerin vastuusta tilalle nostettiin Alexander Stubb. Näinköhän Stubb ymmärsi istahtaneensa kuljettajan penkille tilanteessa, jossa oli tarjolla vain kylmää kyytiä.

Tätä keskustelua pääministerin vastuusta olisi pitänyt käydä laajalla pohjalla ja valtakunallisella tasolla – olihan kyseessä meidän kaikkien yhteinen pääministeri. Samoin olisin arvostanut tähän vastuunpakoiluun liittyviä kommentteja kokoomukselta.

Pääministeripuolue kokoomus olisi tosiaan voinut kantaa hieman vastuuta ja selittää avoimesti, että mitäs touhua tämä tämmöinen. Erityisen kiinnostavaa tämä kokoomuksen kommentointi olisi ollut senkin puolesta, että puolue oli ollut tiiviisti mukana politiikan kärkikahinoissa jo pidempään, mutta silti Kataista ennen oli 20 vuoden kuiva kausi pääministeriydestä. Ja sitten, kun siihen vallan kahvaan päästään kiinni, niin otetaan loparit, kun näyttää hankalalta hommalta. Tätäkö on vastuullisuus?

Toki ymmärrän yksilötason valinnan olla ottamatta tulevassa olevaa paskaa käteen ja mieluummin lähteä päivän politiikasta (ja äänestäjistä) etäällä olevaan tosi hyväliksaiseen hommaan. Mutta kyllä tuo päätös oli totaalisen sopimatonta pääministerille.

Ja nyt tuon ulkomaan komennuksen päätyttyä on kiva tulla fiilistelemään ja juomaan Sitran kahveja. Kyllä minä hieman kiukkuinen olen tämmöisestä.

Ainahan sitä toivoo, että hommat muuttuisivat paremmiksi. Toisaalta, ainahan sitä saa myös pettyä.

Populismia tutkinut dosentti Emilia Palonen muuten pitää Kataista poikkeuksellisen taitavana populistina:

”2000-luvulla Suomen politiikan tunnetuimpana populistina ei suinkaan tulisi pitää perussuomalaisten Timo Soinia vaan kokoomuksen Jyrki Kataista. Määritelmällisesti populismi hakee tyhjiä merkitsijöitä ja luo poliittisia rajoja. Kaikkein tehokkainta on omia itselleen termejä vastapuolelta ja samalla lisätä erilaisia poliittisia vaatimuksia omaan listaansa. Ikään kuin neutralisoida politiikkaa ja politisoida sitä samaan aikaan.

Juuri kun politiikasta oli tullut likaista ja epäilyttävää tai pelkät tikapuut vallan paikoille, kokoomus onnistui tuomaan feelgoodia politiikkaan. Hyvän mielen kampanjoissa ei tarvinnut niinkään ajaa omia vaatimuksia tai politiikkoja. Kunhan loi ’meitä’ eli ryhmää, johon muut tahtoivat kuulua.”

Saatan minä myös ymmärtää Sitran päässä olevaa ajattelua tässä yhteydessä. Katainen kuitenkin on mitä ilmeisimmin erittäin pätevä poliitikko ja epäilemättä hän on erinomaisen verkostoitunut. Itse tietenkin toivoisin, että hän voisi tuoda (mahdollisen) Sitra-komennuksen myötä jotain muutakin kuin teflon-pinnan ja tavan livistää tiukan paikan tullen.

Lisäksi toivoisin vilpittömästi, että kiinnostavia tutkimuksia ja keskustelunavauksia viime aikoina tehtaillut Sitra ei profiloituisi eläköityneiden poliitikkojen loppusijoituspaikkana. Sitra ja me ansaitsemme parempaa.

Jaa tämä:

Hillotolpalla tavataan!

Samalla, kun kepu ja sekoomus yrittävät pelastaa sote-suhmurointinsa, Timo Soini yrittää pelastaa oman kultaisen laskuvarjonsa.

Hallituskriisistä ja/tai hallitusvedätyksestä on kirjoitettu jo lähes kaikki mahdollinen, mutta puimme tapahtuneen myös vastamainoksen muotoon.

Muutama kuukausi sitten teimme vastamainokset kuudesta suurimmasta eduskuntapuolueesta ja nyt halusimme muistaa samanlaisella myös Soinin johtamaa loikkarilaumaa. Tätä päätöstä puntaroimme sitä vasten, että eihän tämä Soininen tulevaisuus mikään suuri ole, eikä edes puolue. Toisaalta, on tällä porukalla viisi ministerisalkkua (joka itsessään on hieman kyseenalaista sekä moraalisesti että juridisesti).

Katsomossa. Nakkimuki kädessä. Millwallin kausikortti taskussa. Herra suurlähettiläs. Kyllä sellaiset soisi. Pitkästä urasta.
Katsomossa. Nakkimuki kädessä. Millwallin kausikortti taskussa. Herra suurlähettiläs. Kyllä sellaiset soisi. Pitkästä urasta. Hallituksen pelastamisesta.


Olen miettinyt 
tätä prosessia varsin monelta kantilta, ja sanottavaa piisaa epäilemättä pitkäksi aikaa. Lainaan kuitenkin tähän hätään viisaampani ajatuksia. Dosentti Palonen kirjoitti meille perusporvarihallituksen ensimmäisen syntymäpäivän kunniaksi kiinnostavan tekstin populismista ja Soinikin sai ansaitsemansa huomion.

”Populistipuolueilla on tyypillisesti miltei kyseenalaistamaton vahva johtaja ja useita eri asioista kertovia puhuvia päitä. Populistinen diskurssi voi olla kovinkin ristiriitaista: sillä on voimaa tuoda esiin keskenään yhteensopimattomia vaatimuksia. Se voi näin valtavirtaistaa vaikka rasismia.

Populismintutkimuksen mielenkiintoisia teemoja on se, että pärjäävätkö populistit vallassa. Yleensä eivät, sillä konkreettisen politiikan tekeminen rampauttaa populistit. Jotkut populistit, kuten Fideszin Viktor Orbán Unkarissa, ovat kuitenkin selvinneet menestyksekkäästi esimerkiksi keksimällä jatkuvasti uusia pelon aiheita.

Tutkimuksessani olen huomannut mielenkiintoisen ilmiön: vaikka Timo Soini 2000-luvulla toi esiin rasistisen oikeistolaisen populismin sympatioita, hänet on nähty pikemminkin demokratiaa pelastavana voimana, joka puolueiden kriisien ja perinteisten puolueiden vaalirahakohujen aikaan ajoi perinteisten puolueiden ohi.”

Timo Soini kutsui rasistit puolueeseensa. Jytkyn perustuksista löytyy haudattuna Tony Halme -vainaja. Soini kuvitteli mopon pysyvän hanskassa, mutta eipä pysynyt.
Timo Soini kutsui rasistit puolueeseensa. Jytkyn perustuksista löytyy haudattuna Tony Halme -vainaja. Soini kuvitteli mopon pysyvän hanskassa, mutta eipä pysynyt.


Tämä perussuomalaisten hajoamisnäytös on ollut kiinnostavaa myös muuten, kuin valtakunnan tason politiikkaa seuratessa. Meille poliittisten puolueiden ulkopuolisille jäävät jäsenten väliset väännöt usein näkemättä, vaikka vallan hyvin on tiedossa, että kulissien takana sellaisia käydään ja että peli ei suinkaan aina ole rehtiä tai reilua. 

Persujen ja ex-persujen julkisuudessa käymä turpaanvedon sm-kisa on ollut harvinainen ikkuna tähän maailmaan.

On elähdyttävää huomata, että soinilaiset (sekä kepu sekä kokkarit) ovat vedonneet juuri siihen samaan rasismiin, josta me kukkahattutädit olemme puhuneet vuosia, mutta josta ei hallitusta muodostettaessa ollut kuultukaan. Halla-ahon porukka puolestaan on haukkunut loikkarit epäluotettaviksi pyrkyreiksi, vallanhimoisiksi ja aatteeltaan köyhiksi niljakkeiksi.

Julkisuudessa on pelattu lähes kaikki sellaiset argumentit ja syytökset (ja pari uuttakin), joita me rasisteihin ja rasisteja hyysääviin kyllästyneet olemme toistelleet uupumukseen saakka jo vuosia. On hienoa saada näin vahvistus analyysille – kyllähän nuo persut ja ex-persut toisensa tuntevat ja tietävät, mitä sanovat ex-tovereistaan.

Timo Soinin poliittisen uran suuntaviivat piirrettiin jo lähes messiaanisesti hänen omassa gradussaan, jonka tuleva maisterisjätkä kirjoitti vuonna 1988. Tuossa populismia käsitelleessä tekstissä hän määritteli populismin ja erityisesti sen smp:läisen variaation. Hänen uransa seurasi nuoren yliopistolaisen kuvaamaa kaarta tarkasti.

Soinin valitsemat linjat ja strategiat löytyvät hyvin tuosta tekstistä. Sieltä löytyy myös Soinin tuleva kohderyhmä: ”Tiedon taso ja valistus ovat populismin pahimmat viholliset.. ..”Populismi on perinteisesti erilaisten itsensä syrjäytyneiksi tuntevien ihmisten aate. Näitä ’kelkasta pudonneita’ riittää Suomessa vieläkin pienviljelijöiden ja sotaveteraanien hiljaa poistuessa historiaan. Vähäväkiset ovat vain muuttaneet maaseudulta kaupunkilähiöiden pubikansaksi.”

On täysin totta, että nämä Soinin kuvailemat joukot pitäisi saada osaksi yhteiskunnan päätöksentekokoneistoa. En vain oikein näe kestävänä ratkaisuna kyynisesti lietsoa heitä raivoon ja ruokkia heidän pelkojaan.

Rasististen öyhöttäjien lauma, jonka äänillä Soini ratsasti ulkoministeriön piikkipaikalle oli se aalto, jonka Soini itselleen valitsi. On jotenkin elähdyttävää, että tuo aalto ehti nielaista Soinin ennen hänen poistumista takavasemmalle.

Samalla, kun Soini myi rakentamansa puolueen pelastaakseen oman uransa, saimme myös nähdä populistin todellisen luonteen. Mies, joka on käyttänyt 25 vuotta poliittisen liikkeen rakentamiseen ja nostanut puolueen tyhjästä hallitukseen, ei lopulta välittänyt luomuksestaan tipan vertaa. Hän oli valmis heittämään lapsensa junan alle, jotta ministeri-audin takapenkki kutsuisi jatkossakin ja luvattu kultainen laskuvarjo pysyisi yhä sormien ulottuvilla.

Lopulta koko kansa näki, että populisti oli tyhjyyttään kumiseva tynnyri, jota kiinnosti ainoastaan nakit omassa mukissa – ei köyhän kansan tarpeet tai toiveet. Soinin uran loppu on sopivan häpeällinen.

Nyt meidän muiden vaan pitää siivota jäljet. Hänelle jää henkilökohtainen hillotolppa.

Jaa tämä:

Katupartiolainen kertoo

Populismin myllertäessä yhteiskuntaa, tutkijan on valittava paikkansa.

Suhtautumisessa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, erityisesti rasismin nousuun ja sen raaistumiseen, on tutkijalla aina position pohtimisen paikka. Viime vuosien aikana tutkijan aktivismi on tullut asiaksi, jota jokainen humanistis-yhteiskuntatieteellinen tekijä joutuu pohtimaan. Moni on tosin myös hiljaa. Se on saattanut tuntua turvallisimmalta vaihtoehdolta, kun rasismin ja tasa-arvon tutkijat ovat olleet vainon kohteena yli kymmenen vuoden ajan.

Tutkijoiden tehtävä on tutkia ilmiöitä, prosesseja ja liikehdintää. Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen 2014 ilmestynyt Taisteleva tutkimus sijoittaa tutkijat myös kentälle, jossa osallistuva toimintatutkimus on vain yksi askel aktiivisempaan yhteiskunnalliseen rooliin.

Tieteen ja tutkimuksen kantaaottavuus sisältyy jo valintoihin: jos esimerkiksi köyhyyttä tuottavia mekanismeja ei tutkita, ilmiöstä on vaikea puhua, ja se jää helposti näkymättömiin.

Huhtikuun Voiman välissä julkaistiin Loldiesr of Odinin tekemä Pelle-Sanomat-lehti. Paperiversiot lehtitelineissä kautta maan.
Huhtikuun Voiman välissä julkaistiin Loldiesr of Odinin tekemä Pelle-Sanomat-lehti. Paperiversiot lehtitelineissä kautta maan. Samalla, kun keskustelua populismista ja fasismista käydään yliopistoilla, käydään samaa keskustelua myös kaduilla ja sosiaalisessa mediassa. Parhaassa tapauksessa nämä keskustelut tukevat toisiaan. 

Natsismin nousua seurannut filosofi Hannah Arendt teki näkyväksi totalitarismia. Teoksessaan Totalitarismin synty (1951, suom 2013) hän kuvaa Saksan 1930-luvun liikehdinnän tavoitelleen ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan olleet mukana vastuullisissa poliittisissa rooleissa. Heillä ei ollut siksi kokemusta parlamentaarisesta toiminnasta, vastuusta äänestäjille eikä monimutkaisesta sosiaalisen neuvottelun verkostosta. ”Totalitaarisen viruksen” nopea levittäminen onnistuu helposti. Siitä viimeisimpänä esimerkkinä on hurmosliikkeen kaltainen Donald Trump -vaalikampanja.

Hannah Arendt kirjoitti Totalitarismin syntyä 1940-luvun lopulla. Sitä on suorastaan kylmäävää lukea nyt, kun Punaisen Ristin työntekijöitä on kivitetty, kun polttopulloja on heitelty kohti nukkuvia, turvapaikkaa hakevia ihmisiä. Kun kadulla kulkevat pompööseihin kuviotoppatakkeihin pukeutuneet miehet.

Arendt näki, että julmuuden tekee mahdolliseksi sokea totteleminen, byrokratia ja kyvyttömyys kieltäytymiseen, ei syvä pahuus.

Moraalisen mielikuvituksen puute on meilläkin tuttu: nykyisen hallituksen päätökset törmäävät perustuslain lisäksi myös eettisiin peruskysymyksiin. Olen ollut mukana Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksessa käynnissä olleessa projektissa Populismi liikkeenä ja retoriikkana. Maaliskuussa päättynyt projekti toi esiin, kuinka populismin nousu kytkeytyy muun muassa maahanmuuton nostamiseen poliittiseksi pelivälineeksi.

Populismin retoriikka tehoaa ihmisiin, koska se pystyy tarjoamaan kaikille jotain vedoten pelkoihin, kateellisuuteen ja ennakkoluuloihin. Tyhjät termit, kuten ”maahanmuuttokriittisyys” täyttyvät kunkin omilla ennakkokuuloilla, urbaanilegendoilla tai tehokkaan propagandan luomilla kuvilla.

Populismi on ollut 2000-luvun alun keskeinen totalitarismin rakennusväline, ja vuoden 2015 aikana populismista tuli valtavirtaa. Merkittävä käänne kehityksessä olivat 2011 eduskuntavaalit perussuomalaisten 19 prosentin äänisaaliilla. Sen myötä populismista oli tullut yleistä poliittista puhetta.

Pelleillä riitti sanottavaa. Lukija tuskin menisi tyystin metsään, mikäli määrittelisi sisällön suhteellisen dadaksi.
Pelleillä riitti sanottavaa. Lukija tuskin menisi tyystin metsään, mikäli määrittelisi sisällön suhteellisen dadaksi.

Minua kiinnostaa esimerkiksi se, keiden joukossa ihminen tuntee seisovansa Rajat kiinni -tapahtumassa? Ketä kompataan, kun toivotetaan jollekulle raiskausta? Millaisissa fantasioissa ollaan? Kun mies heittää polttopullonsa tuulikaapin ikkunan läpi ehkä jännityksestä tärisevin, kohmeisin ja humalaisin käsin, missä hän oikeastaan on? Onko hän siinä hiljaisen tiilitalon edessä, vai kokeeko hän olevansa keskellä suurta eurooppalaista sotatannerta, taistelemassa ylivoimaista vihollista vastaan?

Kysymys kuuluu myös, missä itse kukin on yhteiskunnassa, jossa tätä tapahtuu?

Lähdin kunnallispolitiikkaan mukaan 50-vuotiaana, juuri väitelleenä, koska se tuntui välttämättömältä 2011 eduskuntavaalien jälkeen. Sitä ennen merkityksellisin performanssini oli lähteä maahanmuuttajayhteisön nuorten naapurintädiksi.

Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin löytänyt itseni myös muun muassa tekemästä katuperformanssia Suomen Vastarintaliikkeen pahoinpideltyä kolme ihmistä jyväskyläläisessä tavaratalossa, olen ollut rakentamassa kukista sydämiä anarkistien rauhalliseen mielenosoitusmarssiin ja olen jakanut karamelleja Kyllit ja Kullervot -halipartiossa.

Tällaista tehdään joka puolella maata. Tällaiset toimet rikkovat omalla populistisella tavallaan rasistisen populistisen retoriikan kautta luotua vastakkainasettelun illuusiota ja väitteitä ”ääripäistä”. Tällaiset teot, joille ei aseteta vastapuolta, kutistavat pelon ilmapiiriä. Ne luovat toisenlaista argumentointia.

Eikä ole lehti valmis ilman takakantta.
Eikä ole lehti valmis ilman takakantta.

Käyn edelleenkin debattia itseni kanssa tutkijan, aktivistin ja populististakin retoriikkaa käyttävän poliitikon roolien suhteista. Tutkijana olen tiedeyhteisön katseen alla, poliitikkona minut punnitsee äänestäjä ja yhteistyön kenttä, aktivistina sanani ja tekoni arvioidaan kovin monelta suunnalta. Onko se tutkijan arvolle sopivaa? En tiedä, enkä voi välittää. Näin koen nyt välttämättömäksi tehdä. Jätän sen arvioinnin myöhemmälle. Nyt en ehdi.

Artikkeli liittyy Häiriköt-päämajan tiedettä popularisoivaan hankkeeseen. Lisää karnevalismista Häiriköt-päämajan Iida Simeksen bloggauksessa.

Kirjoittajasta:

FT Irma Hirsjärvi väitteli vuonna 2009. Hän on juuri saanut Suomen kulttuurirahaston rahoituksen tutkimusryhmälleen, joka tekee Suomen osuuden 46 maata kattavasta The World of Hobbit -tutkimuksesta, jossa tutkitaan elokuvasarjan vastaanottoa eri maissa.

Suomen akatemian Populismi retoriikkana ja liikkeenä -projektin tuloksista ilmestyy suomenkielinen kirja syksyllä 2016 ja englanninkielinen kirja 2017.

 

Jaa tämä: