posti

Valtionyhtiöt vallan välineiksi?

Entiset valtion laitokset kompuroivat markkinoilla yrittäessään tuottaa voittoa osittain taloudellisesti kannattamattomilla palveluilla. Valtionyhtiöiden poliittisen ohjauksen avulla voitaisiin toteuttaa esimerkiksi ilmastokatastrofin estämisen edellyttämiä yhteiskunnallisia muutoksia. 

Valtionyhtiöt ovat outolintuja valtion virkakoneiston ja markkinoiden välissä. Ne jaotellaan karkeasti kolmeen ryhmään sen mukaan, mitä niiltä halutaan: peruspalveluita, strategista osaamista vai osinkoja valtion kassaan.

Monet valtionyhtiöt ovat entisiä valtion laitoksia. Esimerkiksi Posti- ja telelaitos yhtiöitettiin vuonna 1993. Tämän seurauksena syntynyt Sonera haki kasvua muun muassa ostamalla yli neljällä miljardilla arvottomaksi osoittautuneita umts-lupia Saksasta. Vuonna 2003 se fuusioitui ruotsalaisen Telian kanssa.

Postin jakaminen puolestaan siirtyi Posti Oyj:n, nykynimeltään Posti Groupin­ hoidettavaksi. Yritys on tehnyt satojen miljoonien tappioita esimerkiksi ostaessaan ulkomaisia logistiikka­yrityksiä. Yrityskauppojen tappioita ja kotimaan yritystoiminnan huonoa kannattavuutta on viime aikoina yritetty paikkailla irtisanomalla työntekijöitä sekä heikentämällä jäljelle jääneiden työehtoja.

Posti ei kulje, jos Kusti ei polje. Ja paha on Kustin polkea, jos koko Posti on kaaoksen tilassa ja pomot piilottelevat työntekijöiden lisäksi medialta. Ketjut poikki ja irtisanottuna jää peruspalvelut retuperälle.

Yhtiöittäminen ja markkinaehtoisuus saattavat ajaa valtionyhtiön oman edun ja valtion edut vastakkain. Posti- ja telelaitoksen tapauksessa on yhtiöittämisen jälkeen käynyt juuri näin, Aalto-yliopiston ja Jyväskylän yliopiston yhteinen tutkijaryhmä toteaa.

”Jos poliittiset tavoitteet ovat ristiriidassa valtionyhtiön omien tavoitteiden kanssa, seurauksena on usein kohuja ja heikentynyt toimintakyky”, kommentoi tutkimusryhmään kuuluva Zeerim Cheung Aalto-yliopistolta.

”Valtion putiikeilla on välillä jonkinlainen palvelutehtävä. Esimerkiksi Postilta ihan lakisääteisesti odotetaan markkinakannattavuutta laajempaa palvelun kattavuutta”, toteaa puolestaan yhteiskuntapolitiikan sekä filosofian dosentti Teppo Eskelinen.

Eskelisen mukaan on paikallaan kysyä mitä peruspalveluita tuottavilta yhtiöiltä pitää yleensäkään vaatia näiden peruspalveluiden lisäksi.

”Yhtiömalliin sisältyy oletus, että sieltä tulee myös tulosta. Kun valtionyhtiö kohtaa markkinat, aletaan helposti toimia muiden suuryritysten tapaan, esimerkiksi kehittämään kasvustrategioita ja uusia aluevaltauksia.”

 

Huhtikuussa 2019 Posti- ja logistiikka-alan unioni PAU käynnisti kampanjan, jossa vastustettiin Postin päätöstä heikentää työntekijöiden asemaa ns. tyehtoshoppailun kautta. Kampanjoinnissa kohdattiin sikäli odottamattomia ongelmia, että esimerkiksi tämä mainos kelpasi Hesarille vasta, kun siitä poistettiin suora viittaus työnantajien perustamiin ”ammattiliittoihin”. Tämä vaatimus oli sikäli hassu, että viittauksessa ei ollut mitään asiavirheitä.

Palveluiden tarjoaminen koko maahan on usein kallista. Taloudellisesti kannattamattomia palveluita rahoitetaan usein taloudellisesti kannattavien palveluiden tuotoilla.

Esimerkiksi postinjakelun ja junaliikenteen kaltaisten peruspalveluiden kilpailulle avaamisesta seuraisi, että valtion niskaan jäisivät vastuut ja kannattamattomat palvelut samalla kun kannattavat reitit  – ja voitot – menisivät yksityisille yrityksille.

Eskelisen mukaan tällaisten valtionyhtiöiden palveluja ei kuitenkaan voi suunnitella pelkän taloudellisen kannattavuuden näkökulmasta.

”Näitä yhtiöitä ja palveluita pitäisi ajatella osana isompaa poliittista kuvaa, jossa valtio ohjaa muun muassa infra- ja verotusratkaisuilla esimerkiksi liikennejärjestelmää.”

Pitäisikin kysyä, miten valtio-omisteisuutta voisi käyttää haluttuun muutokseen.

”Yksityistämiskeskustelu pyörii välillä tällaisen ikuisen nykyisyyden näkökulman ympärillä. Lähtökohtana pitäisi olla haluttu yhteiskunnallinen muutos – tässä tapauksessa esimerkiksi hiilettömämpi liikenne – ja se, miten yksityistäminen vaikuttaa siihen tavoitteeseen.”

 

Valtionyhtiö on määritelmällisesti sellainen yhtiö, josta valtio omistaa vähintään 50,1 prosenttia, joka puolestaan takaa enemmistömääräysvallan yhtiössä. Tähän määräysvaltaan liittyy kuitenkin ongelma: kuka lopulta johtaa näiden yhtiöiden toimintaa.

Osakeyhtiössä operatiivinen johto toimii osakkeenomistajien siunauksella. Valtion omistamissa yhtiöissä poliitikkojen pyrkimykset ohjata yrityksen toimintaa otetaan kuitenkin vastaan hyvin ristiriitaisesti. Esimerkiksi kehitysministeri Heidi Hautala painostettiin eroamaan vuonna 2013 hänen varoitettua Suomen jäänmurtajakaluston omistanutta ja arktisen alueen öljynporauksesta lisäansioita tavoitellutta valtionyhtiö Arctia Shippingiä tulevasta yhteenotosta ympäristöjärjestöjen kanssa. Jälkikäteen tarkasteltuna imagoriskin voi todeta realisoituneen ja arktisilla alueilla operoiminen osoittautui varoitusten mukaisesti taloudellisesti kannattamattomaksi.

Valtio omistaa energiayhtiö Fortumista 50,76 prosenttia ja sen myötä valtiolla on yhtiössä määräysvalta. Vuonna 2017 tämä valtionyhtiö osti Saksasta lähes neljällä miljardilla eurolla puolet energiayhtiö Uniperista, joka tuottaa sähköä pääasiassa fossiilisista polttoaineista. Kuluttajille Fortum mainostaa tietysti uusiutuvaa energiaa. Onhan tässä pieni ristiriita.

”Omistajaohjaushan tarkoittaa juuri sitä, että valtio-omisteisuus mahdollistaa poliittisen ohjauksen. Mutta kun sitä käytetään, niin se koetaan sietämättömäksi yhtiön asioihin puuttumiseksi. On ihan poliittisesta tahdosta ja ideologiasta kiinni, miten aktiivisesti ja minkälaisiin tarkoituksiin ohjausvaltaa käytetään. Viime aikoina on ollut vallalla sellainen markkina-ajattelu, että valtion ei tule ’puuttua’ omistamien yritystensä toimintaan”, Eskelinen toteaa.

”En sano tätä sillä, etteikö omistajan mikromanageeraus voisi olla oikeasti ongelmallistakin, mutta on eri asia omistetaanko ohjaus- vai sijoitusmielessä”, Eskelinen jatkaa.

Valtion perustoimintojen yhtiöittämisen ja yksityistämisen voi nähdä osana prosessia, jossa  valtion roolia hivutetaan hiljakseen sivuun yhteiskunnan perustehtävien hoitamisesta.

”Hiljainen vallankumous tapahtui jo 1990-luvulla. Silloin valtionvarainministeriön valta kasvoi ja otettiin käyttöön markkina-ajattelu valtionyhtiöiden osalta, uudet johtamisopit ja kehysbudjetointi. 2000-luvun puolella seurasi puolestaan valtion tuottavuusohjelma. Kokonaan valtio ei toki yritykseksi muutu, mutta Juha Sipilän hallitus yritti keskittää valtaa yritysten tapaan.”

Samalla on herännyt keskustelua valtion roolista ylipäätään.

”Markkinat hoitavat oman tonttinsa, mutta onko valtio enemmän kuin markkinat? Valtionyhtiöillä on aikoinaan haettu nopeampaa teollistumista kuin mihin markkinat olisivat pystyneet, tasattu alueiden välisiä elintasoeroja ja pidetty huolta investointiasteesta ja sitä kautta työllisyysasteesta. Nämä kaikki ovat markkinoille vähän työläitä tavoitteita”, Eskelinen avaa.

Valtionyhtiöt ovat siis olleet teollistuvan, aluepolitiikkatietoisesti kehittyvän hyvinvointivaltion poliittisia välineitä.

”Jos kysytään, onko valtion ’järkevää’ omistaa yhtiöitä, niin se ’järki’ ei liity kykyyn hoitaa markkinoiden hommia vaan siihen, mitä markkinat eivät hoida. Laajasti siis poliittiseen visioon. Valtionyhtiöt on yksi väline tällaisen vision tavoittelussa.”

Lähitulevaisuuden Suomessa Eskelinen näkee valtion tavoitteiden liittyvän edelleen investointiasteen ylläpitämiseen, mutta ennen kaikkea yhteiskunnan muutokseen.

”Ekologinen kriisi vaatii taloudessa enemmän suunnittelua, niin pahalta kuin tuo sana voi joihinkin korviin kuulostaa.”

Tähän tarpeeseen valtionyhtiöt voivat olla hyviä työkaluja, jos niitä vaan maltetaan käyttää.

Jaa tämä:

Kaapataan vittu kaikki

Mikä yhdistää Miss Helsinki -kilpailua ja Postia? Molemmat kunnostautuivat kulttuurisessa omimisessa ja kolonialistisessa eksotisoimisessa.

Kulttuurisesta ominen on puhuttanut viime vuosina melkoisen paljon ja laajalti. Siltikin se tuntuu tulevan yllätyksenä joillekin. Miss Helsinki -kilpailu sonnusti kilpailijansa ”inkkaripäähineisiin”, koska ne näyttävät ihanan hienoilta ja eksoottisilta (yllä kuvakaappaus Miss Helsinki -kilpailun Instagram-seinältä).

Miss Helsinki -kilapilun dirika Martina Aitolehti vakuuttaa päähinevalinnan saaneen kritiikin tulleen täysin yllätyksen. Olen melkein valmis uskomaan selityksen, että päätöstä tästä ei tehty silkkaa ilkeyttä ja välinpitämättömyyttä. Mutta vain melkein. Martina Aitolehti on itse saanut vastata kritiikkiin poseerattuaan feikkisaamenpuvussa ja kukapa missimaailmaa seuraava ei muistaisi skandaalia, joka seurasi siitä, kun Carola Miller poseerasi myöskin feikkisaamenpuvussa Miss Maailma -kilpailussa. Ei tämän reaktion ainakaan ihan puskista olisi pitänyt tulla.

Puhutaan kulttuurisesta omimisesta ja kulttuurisesta appropriaatiosta (cultural appropriation).

Nyt kävi näin. Tämä kuvassa näkyvä kommnetti katosi Miss Helsinki -kilpailun internetistä. Mutta eihän mikään nettiin päässyt milloinkaan netistä katoa. Kuvakaappaus NYT.fi.
Nyt kävi näin. Tämä kuvassa näkyvä kommnetti katosi Miss Helsinki -kilpailun internetistä. Mutta eihän mikään nettiin päässyt milloinkaan netistä katoa. Kuvakaappaus NYT.fi.

Mistä tässä kaikessa sitten on kyse ja miksi Suomessa saamelaiset kommentoivat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kulttuurisen pääoman ryöstökalastusta? Jukka Jouhki kommentoi ilmiötä AntroBlogissa.

”Appropriaatiokritiikin perusidea on yksinkertainen: älä matki alkuperäiskansoja. Suomessa keskustelu on keskittynyt lähinnä saamenpukujen tai niitä muistuttavien vaatteiden käyttöön muiden kuin saamelaisten toimesta. Pohjois-Amerikassa kritiikin kohteena on usein valkoinen valtaväestö, joka käyttää alueen alkuperäiskansojen symboleja kuten päähinettä tai toteemia. Kriittisimmillään kulttuuriappropriaatiokritiikki voi kohdistua jopa moottoripyöriin, tatuointeihin ja – kyllä – treenattuihin lihaksiin, jotka keskiluokka on anastanut työväenluokalta.”

Samalla voisin lainata myös Piia Nuorgamia, Lapin yliopiston väitöskirjatutkijaa, joka kommentoi ilmiöön liittyviä aikaisemmin.

”Usein käytetty oikeutus alkuperäiskansojen kulttuurien ja kielten hyödyntämiselle on kulttuurien välinen inspiroituminen tai lainaaminen, joka immateriaalioikeusjärjestelmässä onkin sallittua. Immateriaalioikeusjärjestelmässä suojataan tietynlaisia tuotoksia esimerkiksi tekijänoikeudella, mallioikeudella, patentilla tai tavaramerkillä. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta inspiroituminen tai lainaaminen voi kuitenkin tapahtua vain sellaisten kulttuurien ja kansojen välillä, joilla on ainakin periaatteessa tasavertaiset mahdollisuudet päättää yhteisistä pelisäännöistä ja immateriaalioikeuksien avulla suojattavissa asioista.
Alkuperäiskansat eivät ole olleet laatimassa näitä pelisääntöjä.”

Alppihiihtäjä Tanja Poutiainen juhlisti uransa loppua pukeutumalla saamenpukuun. Carola Miller puolestaan edusti Suomea Miss Maailma -kilpailuissa samoin saamenpuvussa. Kumpikaan henkilöistä ei ole saamelainen, eivätkä puvutkaan oikeasti olleet sitä. Monet saamelaiset kokivat nämä pukeutumisratkaisut syvästi loukkaaviksi.
Alppihiihtäjä Tanja Poutiainen juhlisti uransa loppua pukeutumalla saamenpukuun. Carola Miller puolestaan edusti Suomea Miss Maailma -kilpailuissa samoin saamenpuvussa. Kumpikaan henkilöistä ei ole saamelainen, eivätkä puvutkaan oikeasti olleet sitä. Monet saamelaiset kokivat nämä pukeutumisratkaisut syvästi loukkaaviksi. KUVA: Suohpanterror

Kyse on pitkälti valtarakenteista ja siitä, kenen kulttuuri jyrää. Itsekin olen tässä lähipäivinä törmännyt kommentteihin, joissa hyvin toimeentulevat valkoiset heteromiehet toistelevat, että ”Ei nyt voi jonkun kulttuuri olla noin vähästä kiinni”. Samat tyypit tahoillaan kauhistelevat maahanmuuttoa ja huutavat rajoja kiinni, jotta suomalainen kulttuuri pelastuisi. Ristiriita much?

Ja se, mikä tapahtuu yhdelle alkuperäiskansalle, vaikuttaa myös toiseen. On aivan luontevaa, että Suomessa esimerkiksi saamelaisen puuttuvat tämän kaltaiseen perseilyyn. Muutkin saavat puuttua. Tämän saman jankkaaminen on kyllä hieman rasittavaa, mutta sitä ilmeisestikin pitää jatkaa kunnes se menee jakeluun.

Saamelaisnuorten kommentti muuten poistettiin Miss Helsingin seinältä ja se blokattiin kommentoimasta.

Entäpä sitten Posti? Katsokaa nyt tätä mainosta.

Että näin Suomessa vuonna 2017. Onko mahdollista, että mainostoimistoissa ja yritysten markkinointiosastoilla on töissä väkeä, joilla ei vaan ole mitään käryä ympäröivässä maailmassa käytävästä keskustelusta? Kun postilta kyseltiin Twitterissä, että mitäkös ihmettä tämä nyt taas, kertoi Postin että ”Kampanjassa ihannoidaan rentoa otetta arkeen”. Sehän meni ihan 5/5.

Ja otetaan tähän loppuun vielä pätkä Jouhkilta, jotta muistaisimme, että maailma ei ole mustavalkoinen ja absoluuttisia rajoja ei voi vetää.

”Kulttuuriseen lainaamiseen suhtaudutaan antropologiassa useimmiten kriittisesti, jos sen kohteena on etninen vähemmistö jonka historiaan sisältyy ns. valtaväestön harjoittamaa sortoa. Samalla ihmiskunnan historia on antropologisessa mielessä yhtä pitkää kulttuurista appropriaatiota. Sekä hienot että huonot ideat ja ideologiat, esteettiset objektit ja muut materiaalisen ja mentaalisen kulttuurin tuotteet leviävät, inspiroivat ja ärsyttävät ihmisiä. Kulttuurista omimista ja lainailua on tapahtunut aina: hehkulamppuja käytetään kaulakoruna, natsiunivormuja seksileikeissä ja ympäri Suomea syödään karjalanpiirakoita. Kulttuuriseksi omimiseksi nimetään kuitenkin vain pieni osa tällaisia ilmiöitä. Siitä puhutaan, kun vähemmistöryhmä pyrkii suojelemaan omaa kulttuuriaan.”

PS. Ja sanotaan nyt tähän varmuudeksi, että ei, en minä pillastu, jos vaikka lapset leikkivät inkkareita tai löytöretkeilijöitä. Me puhutaan nyt tyystin eri asiasta.

Jaa tämä: