Pyykkö

Poistuuko katu katutaiteesta?

Jussi TwoSevenin näyttely taidemuseossa herätti pohtimaan katutaiteen ja taideinstitutioiden suhdetta sekä sitä, mikä katutaiteessa lopultatkin on merkityksellistä.

Minua pyydettiin puhumaan katutaiteesta ponnistavan Jussi TwoSevenin näyttelyn avajaisiin Kimmo Pyykkö -taidemuseoon. Tilaisuus tarjosi mainion mahdollisuuden pohtia katutaidetta ja sitä, mikä katutaiteesta tekee kiinnostavaa ja tuon kiinnostavan säilymistä museoympäristössä.

Oheinen teksti perustuu avajaisissa pitämääni puheeseen.

Jussi TwoSevenin R-O-A-R-sarjan teoksiin lisätyt tekstit viittaavat pääasiassa meidän luontosuhteeseemme. New Rules Please -teksti sopii kyllä hyvin myös pohdintoihin katutaiteen, yhteiskunnan ja taideinstituutioiden muuttunutta suhdetta.

2000-luvulla Suomessa on todistettu katutaiteen murrosta. Luvattomasta on tullut luvallista ja rappion estetiikasta on tullut gentrifikaation airut, suuren yleisön sekä median asenne taidemuotoa kohtaan on muuttunut totaalisesti.

Vuosituhannen vaihteen ilmapiiriä dominoi Helsingissä vuonna 1998 käynnistynyt Stop töhryille -hanke, jonka myötä kaupunki otti käyttöön nollatoleranssin katutaidetta kohtaan. Vartijat vartioivat ja siivousfirmat poistivat väriä seinistä vaikka pyhäpäivinä, ja veronmaksajat maksoivat laskut. Toinen maksupuolelle jäänyt porukka olivat maalarit, joista monet saivat massiivisia korvausvaatimuksia ja jotka myös maksoivat hyvinvoinnillaan vartijoiden kohtuuttoman voiman käytön.

Vuosikymmenen jatkunut hanke kuopattiin vuonna 2008. Harva jäi kaipaamaan.

Tietenkään Helsinki ei ole koko Suomi ja samaan aikaan eri puolilla maata viranomaiset, virkamiehet ja poliitikot osoittivat myös tyystin erilaisia näkemyksiä. Esimerkiksi Jyväskylässä tunnelmat olivat läpi tuon ajan hyvin erilaiset ja kaupungista löytyy yhä siivoukselta selvinneitä 1990-luvun maalauksia.

Avajaissa monet vieraat ihastelivat teoksia ja samalla mainitsivat, että ne ovat upeampia ja ”täysin eri asia” kuin ”tägit ja töhryt”. Kuitenkin Jussi TwoSevenin teoksiin usein sisältyvä 27-merkki on tägi-estetiikkaa mitä puhtaimmillaan. Kun tämän hahmottaa, pääseekin pohtimaan sitä, että edellyttääkö esteetiikan arvostaminen sitä, että ymmärtää ja/tai hyväksyy välitetyn viestin.
All Is One -näyttelyn kaltaiset näyttelyt saattavat antaa katutaiteeseen perehtymättömälle yleisölle ensi kertaa mahdollisuuden kohdata katutaide ilman negatiivista filtteriä itsen ja taiteen välissä. Tämä saattaa olla arvo itsessään.
KUVA: Travel Diary: Brighton

Samalla, kun vartijat juoksivat maalarien perässä, suurelle yleisölle viestittiin konfliktista. Sääntöjä rikkoneet taiteilijat esitettiin usein vaarana yhteiskuntarauhalle. Ihmiset ymmärrettävästi usein reagoivat itselleen vieraisiin asioihin sen mukaan, miten heidän kehotetaan niihin reagoida.

Monille jokaisesta graffitista, tägistä tai sabluunatyöstä tuli merkki vaarasta ja rappiosta.

Läpi tämän vastakkainasettelujen ajan osa katutaiteilijoista kuitenkin piti tämän ala-, tai jopa vastakulttuurin hengissä. He maalasivat vastoin omaa etuaan ja samalla he esittivät haasteen yhteiskunnalle.

Tämän esitetyn haasteen voin nähdä hyvinkin poliittisena, vaikka maalaajat eivät itse sitä sellaiseksi olisi mieltäneetkään: Luvaton katutaide haastaa yhteiskunnan konventiot siitä, kuka saa määrittää julkisen tilan estetiikan. Määräävätkö ainoastaan kaupunkisuunnittelijat, rakennusliikkeet ja mainostajat sen, mitä me näemme yhteisissä tiloissa vai voiko tuota valtaa jakaa laajemmalle?

Se, että katutaide on viime vuosina uinut osaksi julkista luvallista taidetta on merkki siitä, että taiteella voi muuttaa maailmaa. Luvattoman katutaiteen kulttuuria ylläpitäneet henkilöt onnistuivat muuttamaan sen, kuinka yhteiskuntamme suhtautuu asukkaiden käden jälkeen julkisessa tilassa.

Tämä ei ole pieni saavutus.

Myös luvallinen katutaide saattaa herättää keskustelua ja jopa kohua. Vuonna 2018 Tukholmassa kauhisteltiin varsin taitavasti maalattua, jättimäistä penistä. Pippelien lisäksi Carolina Falkholt on maalannut talojen seiniin myös naisten genitaaleja, mutta hieman yllättäen ne eivät ole herättäneet samanlaista vastustusta ja skandaaleja kuin hänen maalaamat penikset. Useimmiten luvalliset isot muraalit ovat varsin säyseitä ja siveitä, mutta Falkholtin teoksen tilasi rakennuksen omistava taidesäätiö, joten tällä kertaa tilaaja tykkäsi hieman räväkämmästä menosta. Toki tämä myös maalattiin piiloon pian, sillä kansa raivosi.

Samalla, kun kansalaiset ovat ilakoineet kerrostalojen päätyjä ja alikulkukäytäviä koristavia maalauksia, ovat monet – ihan perustellusti – kyseenalaistaneet noiden teosten ansiot. Useimmiten luvallisten teosten sisältö rajoittuu estetiikkaan, dekoratiivisuuteen tai maalaajan omaan nimeen.

Myös taidemaailma on herännyt. Katutaiteen juuret ovat syvällä historiassa, mutta silti sitä on nähty varsin harvakseltaan institutionaalisen taiteen perinteisillä esiintymisalueilla. Samoin, kun historian heiluri heilahti nollatoleranssista jättiäismuraaleihin, niin myös museot ovat heränneet viime vuosina katutaiteelle. Ensimmäisenä Suomessa aktivoitui Porin taidemuseo vuonna 2012 ja sitä ovat seuranneet muun muassa Vantaan taidemuseo Artsi, Keravan taidemuseo Sinkka ja Helsingin taidemuseo HAM.

Katutaiteen muuttuessa luvalliseksi on kuitenkin hyvä huomata muutoksen ulottuvan merkittävästi pintaa syvemmälle. Luvattoman katutaiteen eri muodot voi perustellusti määritellä jäljeksi luvattomasta performanssista. Näin katsottuna maalaustapahtuma on itsessään se tärkein taideteos ja värikäs maali seinässä on lähinnä dokumentaatio tuosta performanssista.

Voiko töhry olla kaunis? Miksi tägi kirjoitetaan? Mikä oikeastaan on se keskeinen asia luvattomassa katutaiteessa. Ruotsalainen Dwane on maalannut yli 30 vuoden ajan ja hänen mielestä ei ole järkeä kuvata graffitia, sillä se on dokumentaation dokumentoimista. Hänelle itse teos on se maalausprosessi ja seinän pintaan jäänyt väri on tuon maalausperformanssin dokumentaatio.

Siirtymä kaduilta valkoiseen kuutioon ei olekaan vaivaton. Jos luvattoman graffitin tärkein sisältö löytyy juurikin teoksen luvattomuudesta, niin mitä jää jäljelle, kun se siirretään museoon? Ei välttämättä mitään taiteeksi määriteltävää, ja museon seinään luvan kanssa maalattu graffiti voi olla pelkästään graffitin muotoinen värikäs kuva vailla sisältöä.

Onneksi monet katutaiteen parissa uransa aloittaneet taiteilijat ovat löytäneet uusia tapoja työskennellä ja uusia viestejä välitettäväksi.

Yksi onnistuneen siirtymän kadulta museoon tehneistä kotimaisista taiteilijoista on sabluunoiden avulla työskentelevä Jussi TwoSeven. Uransa alkuvaiheessa, 2010-luvun taitteessa TwoSeven keskittyi ubaanin kuvaston maalaamiseen. Hänen teoksiin päätyi kuvia paikoista, joissa voisi hyvinkin nähdä katutaidetta – kuvat siis enemmänkin kommentoivat katutaidekulttuuria kuin edustivat sitä.

Vuonna 2014 Taidekeskus Salmelasta astui uudistunut TwoSeven. Tutulla sabluunatekniikalla toteutetut suuret kuvat eläimistä poikkesivat totutusta. Eläimet eivät ole tavanomaisin aihe urbaaniksi koetussa katutaiteessa ja tämä totutun ja uuden välinen jännitteinen suhde, jopa ristiriita, onkin yksi niistä kiinnostavammista asioista, joita olemme nähneet kotimaisessa katutaiteesta ponnistavassa taiteessa. Tiukan katsekontaktin yleisöön ottavat eläimet haastavat miettimään omaa luontosuhdetta.

Kimmo Pyykkö -taidemuseon All Is One -näyttelyssään TwoSeven jatkaa tuota luontosuhteemme käsittelyä. Näyttelyn teoksiin on nyt ilmestynyt myös tekstejä, jotka korostavat sitä ristiriitaa, joka hänen aikaisempiinkin eläinaiheisiin teoksiinsa sisältyy. Samoin ristiriita piirtyy teosten välille. Eläinaiheiden lisäksi TwoSeven on palannut jälleen urbaanin kuvaston pariin ja näyttelyssä luonto ja kaupunkitila kohtaavat toisensa.

Teoksillaan taiteilija kysyy, mikä on luonnon asema yhteiskunnassamme, mutta jättää vastaamatta tähän kysymykseen. Vastauksen etsiminen jää katsojan vastuulle.

Systeemikö mätä? Jussi TwoSeven toteaa kapitalismin käyvän liian kalliiksi planeetallemme. Tähän huomioon on helppo yhtyä.

Mutta mikä katutaiteessa kiinnostaa taidemaailmaa ja museoita? Uskoisin, että yksi kiinnostava osa sitä on tietty raakuus, alkuvoimaisuus ja silottelemattomuus. Onnistuessaan taiteilija voi siirtää osan näistä myös museoon. Tässä kuitenkin piilee myös vaara.

Samalla kun siis nautimme jättiläismäisistä muraaleista ja katutaiteesta ponnistavista näyttelyistä, kannattaa jättää tilaa myös sille kulttuurille, josta teokset ponnistavat ja ammentavat. Se on tärkeää, sillä muuten on olemassa vaara siitä, että syleilemme koko kulttuurin hengiltä.

Jussi TwoSeven: All Is One. Kimmo Pyykkö -taidemuseossa 17.5. asti.

Jaa tämä: