Riiko

Antropomorfisten eläinten vallankumous ja olemus

Suomalaisten eläinsuhde perustuu yllättävän paljon mainoksiin, pop-viihteeseen ja Raamattuun. Jonkun verran eläinsuhteessa on mukana myös luonnontiedettä.

Kaikkihan tietävät, että saduissa susi on nilkki ja kotka ylväs. Toisinaan karhu on söpö halinalle ja tiikeri turvallinen unilelu. Raamattu puolestaan opettaa että käärme syöksi meidän syntiin ja että kaikki eläimet on annettu meille ihmisille ravinnoksi.

Eat me please?
Kuinka hullua onkaan se, että meille myydään eläimen kappaleita syötäväksi kuvastolla, jossa inhimillistetyt eläimet ovat mahdollisimman söpöjä. KUVA: Angel Gil

Meille myös myydään kulutushyödykkeitä antropomorfisilla eläimillä, eli eläimillä, joille on annettu inhimillisiä piirteitä. Samalla nuo inhimillistetyt eläimet myös heijastelevat – ja vahvistavat – meidän oletuksia eri eläinlajien ominaisuuksista.

Taitelija Riiko Sakkinen on tullut tunnetuksi teoksista, joihin hän lainaa hahmoja mainoksista, sarjakuvista ja piirretyistä. Sakkinen itse kuvailee suhdettaan näihin hahmoihin hyvin jännitteiseksi:

”Teoksissani on merimiesnuttuihin puettuja ankkoja ja miekkailevia kilpikonnia, koska meitä ympäröivä visuaalinen maailma on niitä täynnä. En kuvaa asioita, joita kannatan tai joista pidän, vaan asioita joita vastustan ja inhoan”, Sakkinen kuvailee.

”Hyperrealistisessa urbaanissa maailmassa ei ole todellisia eläimiä, vaan mainosten kokkihattuisia kannibaalisikoja, jotka grillaavat makkaroita.”

Tavallisesti Sakkisen eläinkuvasto esiintyy taidemuseo- ja galleriaympäristössä. Keväällä se oli kuitenkin kohdattavissa ensikertaa myös Helsingin Luonnontieteellisessä museossa, jossa teoksia on ripustettu kunkin hahmon esikuvana toimineen eläimen elämää kuvaavan dioraaman läheisyyteen.

Luonnontieteelisessä museossa järjestetyn Taxonomy of Anthropomorphic Animals -näyttelyn teokset yhdistivät – näyttelyn nimen mukaisesti – taksonomisia huomioita kuvatuista eläinlajeista. Taiteilija siis tarkasteli kuvitteellisia ja inhimillistettyjä eläimiä luonnontieteelliseen jaottelun keinoin. Teoksiin sisältyi listauksia eläinten ominaisuuksista, jotka saattoivat olla vaikka sellaisia, että minkä nimisiä pandakarhuja fiktiivinen kerronta on meille tuottanut ja minkä valtioiden lipuissa on nähty kotka.

Riiko Sakkinen kertoo saaneensa AALF:n manifestin Mikki Hiireltä. Inhimillistetyt eläimet vaativat itselleen oikeutta olla eläimiä.

Samaan aikaan Luonnontieteellisen museon näyttelyn kanssa aukesi myös Animal Show Business -näyttely Galleria Forsblomissa. Tämä näyttely esitti myös tuttuja maskottielämiä. Tällä kertaa nämä eläimet kuitenkin edustivat Anthropomorphic Animals’ Liberation Front -ryhmää, eli ”Antropomorfisten eläinten vapautusrintamaa”.

Nämä logo- ja viihde-eläimet vaativat vapautusta inhimillisenä esiintymisestä, meidän viihdyttämisestä sekä myyntityöstä.

Eläinoikeusaktivismi näyttää keskittyvän eläinten oikeuteen elää fyysisesti vapaana. Voisivatko käsitteellisemmät oikeudet olla yhtä tärkeitä? Oikeus siihen ettei eläimistä tehdä lutusia hahmoja kulttuurin ja talouden käyttöön? Oikeus siihen ettei eläimiä käytetä saduissa symboloimaan ihmisten hyveitä ja syntejä?”, Sakkinen linjaa.

Näyttelyyn kuului myös tarina siitä, kuinka Disneylandissa käydessään taiteilija olisi saanut Mikki Hiireltä ryppyisen kirjeen, jossa oli tämän vapautusrintaman manifesti. Sakkinen julisti ”omistavansa uuden näyttely AALD:n aktivisteille ja kaikille maailman luonnonvastaisesti antropomorfisoiduille eläimille.”

Ravintoketjun huipulta löytyvä, valtavilla kynsillä ja torahampailla varustettu tiikeri poikkeaa näennäisesti höpsöstä piirroshahmosta. Riiko Sakkisen piirrustus kuitenkin muistuttaa siitä, että myös dioramasa esitetty kuvaelma tiikeristä on vahvasti inhimillisten valintojen värittämä. KUVA: Salla Mehtälä / Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus

Vaikka Sakkisen teokset esittävät näennäisesti eläimiä, saattavat nämä absurdit kuvat kertoa enemmän meistä ihmisistä. Luonnontieteellisen museon johtaja Leif Schulmanin mukaan ne kertovat myös suhteestamme eläimiin.

”Ne varmaan kertovat kahta tarinaa. Jos haluaa nähdä teokset myönteisessä valossa, ne kertovat eläinten olevan meille tärkeitä ja että niistä voi tehdä rakastettavia karikatyyrejä. Riikon tapa pakata nämä eläimet tuo kuitenkin esiin myös negatiivisemman, pervertoituneemman puolen.”

Jos antropomorfisten eläinten luonnetta miettii, päätyy helposti myös miettimään sitä, miksi me projisoimme inhimillisiä ominaisuuksia eläimiin. Ja samalla pääsee miettimään myös niitä lukuisia stereotypioita, joita eläinlajeihin ja niiden ominaisuuksiin liittyy.

”Riikon työt kuvastavat eläinsuhdettamme sekä myönteisestä että kielteisesti kulmasta. Ajatellaan vaikka Mikki Hiirtä: Hahmon voi nähdä myönteisenä, sillä se kuvaa hiiren ominaisuuksia tavalla, joka voi saada meidän tykkäämään hiiristä, vaikka oikeat hiiret usein saavat vihaa osakseen syötyään komerosta ruokia. Onko tämä inhimillistäminen sitten positiivista vai negatiivista?”

Eläinlajeihin liittyvät stereotypiat ovatkin tiukassa ja niitä joudutaan ottamaan huomioon myös luonnontieteellisissä piireissä.

”Esimerkiksi suden imago on sellainen, että sitä on väännetty taiteella koko ajan hyvin kielteiseen suuntaan. Näemme ihan käytännössä sen, että tämä vaikeuttaa lajin suojelemista jota on vaikea perustella. Negatiivinen tunnesuhde suteen on niin vahva.”

Sen lisäksi, että Schulman pitää näiden stereotypioiden syntyä kiinnostavana, hän myös huomauttaa, että ne ylläpitävät itse itseään.

”Taide ja populaarikulttuuri ratsastavat yksinkertaistettujen käsitteiden varassa. Jos halutaan kuvata jotain ominaisuutta, on se hyvä tehdä tunnetun symbolin kautta. Jos haluan kuvata jonkun hahmon ylväänä, minun on vaikea tehdä sitä vaikka etanan avulla. Taiteilijana valitsen sen kotkan, koska minulla on paremmat mahdollisuudet onnistua viestin välittämisessä.”

Ja näin stereotypiat samalla vahvistuvat.

Englanninkielinen sanonta ”Elephant in the room” viittaa ongelmaan, joka on kaikkien nähtävillä mutta samalla niin kiusallinen, ettei kukaan haluaisi puhua siitä.

Ristiriita Sakkisen söpöjen ja hauskojen eläinten ja museon kokoelmiin kuuluvien oikeiden eläinten välillä on ilmeinen. Siinä, missä toiset leikittelevät sadunomaisella kuvastolla, toiset nojaavat tiukasti luonnontieteelliseen maailmankuvaan. Vaikka se ei heti ole ilmeistä, on myös niissä realistisesti kuvatuissa eläimissä läsnä inhimillinen katse: niin Sakkisen kuvissa kuin museossa näytillä olevissa eläimissäkin korostuvat nisäkkäät.

Schulmanin mukaan tämä on ymmärrettävää.

”Tottakai meidän luontosuhteemme rakentuu erityisesti niiden eliöiden kautta, joissa näemme itseämme ja nisäkkäisiin kiinnitetään siksi usein enemmän huomiota. Esimerkiksi kasvit saattavat sitten olla vain vihreä tausta.”

Ystävyys on taikaa ja sen tietää niin Pinkie Pie kuin Jolly Jumperkin. Salla Mehtälä / Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus

Samalla, kun hullut piirroskuvat kutsuvat avoimesti katsojaa miettimään suhdettaan eläimiin, kannustavat ne katsojaa tarkastelemaan myös dioraamoja samalla kriittisellä katseella. Samalla katsoja voi myös miettiä luonnontieteessä melko yleistä tapaa rajata ihminen muiden eläinten muodostaman ryhmän ulkopuolelle. Tämä rajaus on enemmän perua Raamatusta kuin tieteestä: jo Mooseksen kirjassa kerrotaan että ”teidän ravintonanne olkoon kaikki olennot, jotka elävät ja liikkuvat”, joka viestii melko vahvasta jaottelusta.

”Ei jako ihmisiin ja muihin eläimiin olekaan luonnontieteellisesti perusteltavissa. Kyseessä on eettis-moraalinen kysymys, ei se ole luonnontiedettä”, Schulman toteaa ja jatkaa ajatusleikillä: ”Jos rinnastaisimme eläimet ihmisiin, tekisimmekö dioraaman jossa olisi sohvalla istuva täytetty ukkeli katselemassa telkkaria.”

Ihmisen läsnäoloa on kuitenkin pyritty tuomaan museossa näkyviin näyttelyllä, joka käsittelee ilmastonmuutosta. Siinäkään ihminen ei itse näy kuin kuvina, mutta kädenjälkemme näkyy.

”Muissa näyttelyissä on esillä liiankin ihannekuvilta näyttäviä dioraamoja. Ne näyttävät luonnon sellaisena kuin me haluaisimme sen olevan, mutta millainen se ei ole. Suomen luonto -näyttelyssä näkyy hieman maaseutuympäristöä, mutta ei sielläkään keskustella siitä, kuinka maatalous ja metsätalous köyhdyttävät ja raiskaavat luontoa.”

Monet museon dioraamoista päin vastoin häivyttävät ihmisen olemassa olon. Mikäli resurssit antaisivat myöten, kiinnostaisi Schulmania miettiä täysin uudenlaisia lähestymistapoja hahmottaa meidän ja muiden eläinten kohtaamisia.

”Esimerkiksi vieretysten voisi olla se ihannekuva tiikeristä ja kaatopaikoilta ruokansa hakeva city-tiikeri.”

Minä en halua
”En halua että ihmiset huijaavat minua”, ”En halua Symboloida mitään”, ”En halua olla iso ja paha”, ”En halua pitää laseja”, ”En halua syödä prosessoitua ruokaa”, ”En halua hymyillä”, ”Ena halua olla hauska”, ”En halua olla naurunalainen”, ”En halua olla maskotti”, ”En halua pukeutua vaatteisiin”, En halua nimeä”, ”En halua mennä lastentarhaan”, En halua naurattaa sinua”, En halua olla ihana ja söpö”, ”En halua olla karismaatinen suureläin”, ”En halua ihmisten pelastavan minua”, ”En halua olla kapitalismin orjuuttama”, En ole kiinnostunut apinoinnista”, ”En halua mainostaa muroja”, ”En halua yritysten riistävän minua”, ”En halua elää Disneylandissa”, ”En halua olla sinun lemmikkisi”, ”En halua olla hunajapupusi”, En halua olla söpö”, ”En halua olla popkulttuuria”, ”En halua olla luonnoton”, ”En halua olla safarisi”, ”En halua viihdyttää sinua”, ”En halua olla pellesi”, ”En halua jauhaa ihmisten paskapuheita”, ”En halua tehdä telinevoimistelua”, ”En halua olla kyttä”, ”En halua myydä sinulle tätä tuotetta”, ”En halua sinun nöyryyttävän minua”, ”En halua olla antropomorfinen”, ”En halua elää supermarketissa”, ”En halua uutta ilmettä”.
Jaa tämä:

Sisällön puute myy paremmin

Kun halutaan kahvi ilman kofeiinia, sota ilman sotaa ja taide ilman taidetta, mistä on kysymys?

Olen tottunut viestintään, jossa taustalla on aina jokin ajatus tai sanoma, vähintään viite siihen, miksi viesti on haluttu välittää, perustelu.

Joitakin vuosia sitten taiteilijakollegani, joka on yhtä keski-ikäinen kuin minä, päätti tutustua vloggaamiskulttuuriin. Katsottuaan useita vlogeja hän totesi: ”Ei niissä ei tarvitse olla mitään pointtia, joka legitimoi postauksen. Itse asiassa pointti voi olla haitaksi.”

Toimittaja Saska Saarikoski varoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan 1.2.2018 pseudojournalismin leviämisestä. Esimerkkinä hän käytti Pohjoismaita seuraavan yhdysvaltalaisen toimittajan The New York Timesissa julkaistua artikkelia, jonka tarkoitus oli käsitellä Suomen presidentinvaaleja. Sen sijaan juttu keskittyi yksinomaan presidenttipari Niinistön koiraan, Lennuun.

”Lennu-tarina oli hyvä esimerkki kovasti yleistyneestä media-ilmiöstä: jutusta, joka ei kerro mistään”, Saarikoski kirjoittaa. ”Perinteisesti on ajateltu, että tarinalla on muoto ja sisältö. Muotoon kuuluvat vauhdikas aloitus, sujuva kerronta ja joskus myös suloiset lemmikit. Niiden alta löytyy kuitenkin se varsinainen syy, miksi juttu on kirjoitettu. Ei välttämättä enää.”

Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.
Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei tietenkään ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.

Teattereissa, erityisesti suurilla näyttämöillä, tämä sama ilmiö näkyy vaatimuksena saada teatterielämys ilman taidetta. Kun teatterilipuista ollaan valmiita maksamaan, taide ennakoimattomana ja häiritsevänä elinvoiman ilmaisuna, samoin kuin sen välittämät yhteiskunnalliset viestit ja huomiot, pyritään työntämään pois keskiöstä, nurkkaan, jossa taide muuttuu mausteeksi, piiloutuu varjoihin ja pahimmillaan lakkaa kokonaan olemasta. Teatterin maksavan keskivertoasiakkaan mielestä tämä tuntuu nyt olevan toivottavaa. 

Kymmenen vuotta sitten minua alkoi kiinnostaa, onko minulla ja keskivertoasiakkaiden muodostamalla ”suurella yleisöllä” mitään yhteistä kosketuspintaa. Siksi olen opetellut suuren näyttämön ohjauksissani naamioimaan taiteen viihteeksi. Yritän piilottaa mahdollisimman taitavasti villeimmät ideani ja sen, mitä haluan sanoa, että ne eivät häiritsisi suuren yleisön viihtymistä ja että vain taiteen harrastaja voisi ne esityksistäni halutessaan poimia. 

Salien täyttöasteista päätellen saan näistä opinnoista arvosanaksi seiskan tai kasin. Yhteistä kosketuspintaa siis on, mutta se ei juuri nyt lohduta. ­Teattereiden suurten näyttämöiden suhde taiteeseen muistuttaa uhkaavasti taiteilija Riiko Sakkisen näyttelyä ­MuNA – Museum of No Art (2014), joka koostui pelkästään museokaupan halvoista ja näennäisen tyhjänpäiväisistä esineistä sekä näyttelyä varten painetuista mainosjulisteista. ”MuNA on dystooppinen museo, jossa taiteella ei ole merkitystä. MuNA:ssa tärkeää ovat raha, valta, brändi ja kävijämäärät”, Sakkinen selventää Serlachius-museon esittelytekstissä.

Riiko Sakkisen MuNA – Museum of No Art -näyttelyn muodosti turhanpäiväisiä, MuNA-logolla varustettuja muistoesineitä myyvä museo-kauppa. Valikoimassa oli tiskirätin (kuvassa) ohella muun muassa pehmonalle, mitta-nauha, kertakäyttösadetakki ja purukumipakkaus.
Riiko Sakkisen MuNA – Museum of No Art -näyttelyn muodosti turhanpäiväisiä, MuNA-logolla varustettuja muistoesineitä myyvä museo-kauppa. Valikoimassa oli tiskirätin (kuvassa) ohella muun muassa pehmonalle, mittanauha, kertakäyttösadetakki ja purukumipakkaus.

Älkää ymmärtäkö väärin, ei taide ole mikään automaattisesti autuaaksi tekevä asia. 

Taide on minulle institutionalisoitua vapautta tai pyrkimystä siihen. Se on eräänlainen mahdoton tehtävä, jota on jännittävää toteuttaa ja seurata. Taiteilijan kohdalla se tarkoittaa käytännössä vapautta (ja vaatimusta) tehdä, mitä tahtoo, mutta myös taitoa: kokemusta sekä ymmärrystä oman taiteenlajin perinteestä ja hyviksi havaituista lainalaisuuksista. Ymmärrän sen, että toisia taiteilijan vapaus ärsyttää – kukapa ei haluaisi tehdä, mitä mielii, ja saada siitä joskus jopa palkkaa – mutta en ymmärrä sitä, ettei taidollakaan näytä olevan arvoa. 

Teattereissa näyttävät myyvän yhä enemmän laiskasti tai hutiloiden tehdyt kierrätysteokset, mitäänsanomattomat pseudoteatteriesitykset. Tämä oli mielessäni, kun pohdin Riihimäen Teatterin toimitusjohtajan kanssa, mikä olisi myyvä juttu ja kuka sellaisen osaisi tehdä. Ehdotin, että palkataan joku keskinkertainen ja laiska, annetaan hänen valita mitä tahansa kevyttä ja pidetään huoli, ettei tekeleeseen jää ripaustakaan omaperäisyyttä. Toimitusjohtaja kieltäytyi – kunniaksi hänelle.

Toisinaan on helpompi ummistaa silmänsä kuin kohdata todellisuus. Vuonna 2009 muistutimme siitä, kuinka lähellä Prada (muotitalo) ja Pravda ("totuus" ja Neuvostoliiton johtava sanomalehti ja maan kommunistisen puolueen keskuskomitean äänenkannattaja) ovat toisiaan.
Toisinaan on helpompi ummistaa silmänsä kuin kohdata todellisuus. Vuonna 2009 muistutimme siitä, kuinka lähellä Prada (muotitalo) ja Pravda (”totuus”, myöskin Neuvostoliiton johtava sanomalehti ja maan kommunistisen puolueen keskuskomitean äänenkannattaja) ovat toisiaan.

Jo 2000-luvun alussa filosofi Slavoj Žižek kiinnitti huomiota leviävään antiessentialistiseen ilmiöön, jossa pyritään esimerkiksi juomaan kahvia ilman kofeiinia, kolaa ilman sokeria, kaljaa ilman alkoholia ja käymään sotaa ilman sotaa (tietokoneen ruudulla tai lähettämällä tunnuksettomia ”vihreitä miehiä”). 

Esimerkeissä voi nähdä jonkinlaisen terveyttä palvelevan päämäärän. On saatava kaikki kiihottava mutta ilman epäterveellistä, uhkaavaa tai omaatuntoa häiritsevää sisältöä. Siksi sitä hävitetään myös taiteesta, journalismista ja politiikasta. Žižekin mukaan olemme jo vuosia eläneet post-politiikaksi kutsuttua tyhjäkäynnin aikaa, jossa valtiollisten ja kansainvälisten yhteisten asioiden hoitaminen on redusoitu vain asiantuntijoiden hallitsemaksi yhteiskuntaelämäksi, jossa vaikuttaa tällä hetkellä vain yksi elinvoimainen poikkeus: kansallismielinen konservatismi.

Miksi näin?

Länsimaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa tiedetään, että toimiemme vuoksi ilmasto lämpenee, meret täyttyvät muovista ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon. Köyhtyneiden ja sotien runtelemien maiden kansalaisilla ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maanpakoon ja päätyä vaatimaan sisäänpääsyä rikkaiden maiden rajoille. Me tiedämme, että näiden aikaansaatujen vinoutumien korjaaminen ja kestävämpi kehitys tarkoittaisi väistämättä luopumista saavutetusta yltäkylläisyydestä, sen jakamista. 

Uskon, että juuri siksi mikään ei liiku. 

Koska me emme halua luopua mistään. On parempi olla kuulematta, näkemättä ja tietämättä mitään, tekemisestä puhumattakaan. Sellainen myy paremmin. On mukavampaa vajota fiktiiviseen nostalgiaan. On lohdullista yrittää vain viihtyä ja sopeutua – esimerkiksi siihen, että meillä on ­plagioituja graduja ja kasvava määrä demokratioita, jotka eivät oikeasti ole demokraattisia.

Käytännössä tämä tarkoittaa ihmisen kehityksen pysähtymistä.

Kirjoittaja on sekä Riihimäen Teatterin että Todellisuuden tutkimuskeskuksen taiteellinen johtaja.

Jaa tämä:

Beninin taidetehdas

Etelä ja Pohjoinen kohtaavat länsiafrikkalaisissa mainosparodioissa.

Vuonna 2010 Riiko Sakkinen järjesti Helsingin Taidehallissa Ensyclopedia-nimisen näyttelyn. Näyttelyssä kaiken tiedon kirja oli muuttunut loputtoman tuntuiseksi sarjaksi karkki-, pikaruoka- ja seksityömainoksia. Vaikka kuvat olivat peräisin maailman eri kolkilta, ne olivat myös välittömästi tunnistettavia. Näyttely esitti mainokset ensimmäisenä todellisena lingua francana – maailmankielenä, jota kaikki ymmärtävät.

Väite kestää tarkastelua melko hyvin.

Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.
Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.

Vuonna 2018 Sakkinen matkusti Beniniin, jossa Grand-Popon rannikkokaupungissa sijaitseva Villa Karo -taiteilijaresidenssi tarjosi näköalan länsiafrikkalaiseen yhteiskuntaan. Mainoskuvastoa taiteessaan toistuvasti käsitellyt Sakkinen kiinnitti huomiota alueella käytössä olleisiin mainostauluihin.

”Käsinmaalattujen mainoskylttien kulttuuri on Beninissä elävää. Tutkin ilmiötä etukäteen, mutta sen laajuus yllätti paikan päällä. Pääkaupunki Cotonoussa melkein kaikki mainokset ovat printattuja, mutta syrjäkylillä suurin osa mainoksista on käsin maalattuja. Beninissä lukutaitoprosentti on alhainen, ja mainoskyltit huomioivat sen – kyltit selittävät tuotteen tai palvelun selkeästi kuvin. Esimerkiksi kampaamokauneussalongin kyltissä on kampauksen lisäksi kuva kädestä, jotta kaikki tajuavat, että siellä tehdään myös manikyyrejä”, Sakkinen kertoo.

”Myös länsimaisten merkkituotteiden mainokset on usein maalattu esimerkiksi suoraan kaupan seinään.”

Aito mainos oikeassa ympäristössään Grand-Popossa.
Aito mainos oikeassa ympäristössään Grand-Popossa.

Grand-Popossa paikallinen Gustavo Afaihoun toimi Sakkisen avustajana, tulkkina ja fikserinä. Hän näki taiteilijaresidenssiin saapuneen Sakkisen roolin pitkälti perinteisen kolonialismin jatkeena: eurooppalainen valkoinen mies saapuu hankkimaan halpoja raaka-aineita ja työvoimaa. Tämä ei kuitenkaan ollut Sakkisen tavoite.

Pohtiessaan mahdollisuuksia viedä beniniläistä kylttikulttuuria ulkomaille Sakkinen ja Afaihoun perustivat kylttejä tuottavan Salon de Peinture Grand-Popon. Kaksikko palkkasi Louis Houenouden maalaamaan teokset. Toivotusta aiheesta maalatun teoksen hinta postitettuna minne tahansa maapallolla on 500 euroa. Maalausstudio on yritys irtautua jälkikolonialistisesta kaupankäynnistä ja tuottaa taidetta reiluin ehdoin – Houenouden saa hyvän palkan maalaamisesta, ja Sakkinen ja Afaihoun jakavat tuotot keskenään.

”Jos minä en saisi osuutta myynnistä, tämä olisi silkkaa hyväntekeväisyyttä”, Sakkinen kertoo.

Kuvassa vasemmalla Amoussou Samuel Kéy ja isänsä Louis Houenoude sekä Gustavo Afaihoun.
Kuvassa vasemmalla Amoussou Samuel Kéy ja isänsä Louis Houenoude sekä Gustavo Afaihoun.

Hyväntekeväisyys on aina ylhäältä alas annettua, mikä ei ole projektin tavoite. Tehtävien jako toimii niin, että Sakkinen hankkii asiakkaita ja tekee myyntityötä ja Afaihoun puolestaan huolehtii käytännön toimista paikan päällä. Tämä saattaa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän matkustaa 20 kilometrin päähän Comén kaupunkiin tulostamaan asiakkaiden lähettämät mallikuvat ja huolehtii valmiiden taulujen postittamisesta.

Grand-Popon käsinmaalatut kyltit eivät suinkaan muodosta ainutlaatuista poikkeusta mainosmaailmassa. Päinvastoin niiden myötä on helppo muistaa, että kaikkialla maailmassa digiratkaisut eivät ole se standardi, jonka varaan markkinointiponnistelut rakentuvat. Esimerkiksi Ghanassa 1980- ja 90-luvuilla suositut käsinmaalatut elokuvajulisteet ovat herättäneet huomiota maailmalla, ja on niitä nähty näyttelyissä Suomessakin 2000-luvulla. Alkuperäisiä 1990-luvulla säkkikankaalle maalattuja elokuvajulisteita myydään tuhansien eurojen hinnoilla taidekeräilijöille.

Elokuvajulisteissa taiteellinen vapaus on ollut suurta. Ei ole ollut mitenkään poikkeuksellista, että julisteessa näkyy henkilöitä ja tapahtumia, jotka eivät esiinny elokuvassa. Maalaajat eivät usein edes nähneet elokuvia, joiden mainos heiltä oli tilattu. Toisinaan he eivät nähneet edes dvd:ltä esitettävän elokuvan levykoteloa ja joutuivat maalaamaan kuvailun pohjalta. Tämä on johtanut taiteellisiin ratkaisuhin, jotka rikkoivat odotuksia.

Ghanalainen sosiologi ja elokuvajulistekeräilijä Joseph Oduro-Frimpong totesi The Atlantic -lehdelle, että nuo julisteet ”näyttivät sen, mikä oli mahdollista ennen siirtymää kohti nykyaikaista teknologiaa”. Vuosituhannen vaiheessa elokuvajulisteiden käsin maalaaminen alkoi kuihtumaan Ghanassa. Muutoksen takana oli tietenkin tekninen kehitys. Elokuvajulisteiden teollinen monistaminen muuttui edullisemmaksi, ja markkinatalous teki lopun työstä.

Jotkut ghanalaiset elokuvajulistemaalarit ovat kuitenkin löytäneet toisen uran itselleen maalaamalla elokuvajulisteita tilaustöinä. Tätä uusiotuotantoa on tarjolla netissä, ja hinnat alkavat parista sadasta eurosta.

Teoksia Bad Hair Day Leaders -sarjasta.
Teoksia Bad Hair Day Leaders -sarjasta.

Vaikka sekä Grand-Popon että Ghanan mainokset ovat välittömästi tunnistettavissa mainoksiksi, poikkeavat ne siitä, mihin keskimääräinen länsimainen katsoja on tottunut. Ne tarjoavat katsojalle mahdollisuuden tutustua toisenlaiseen mutta silti tunnistettavaan tulkintaan niinkin arkisesta ilmiöstä kuin mainonta.

Sakkinen itse tilasi Salon de Peinture Grand-Popolta 14-osaisen teossarjan, jossa maailman johtavat poliitikot esiintyvät paikallista parturikampaamoestetiikkaa mukailevissa teoksissa. Bad Hair Day Leaders -sarjan avasivat potretit Donald Trumpista ja Kim Jong-unista. Sakkisen lisäksi teoksia ovat tilanneet myös taiteenkeräilijät, ja yksi Houenouden maalaama taulu on päätymässä vaalijulisteeksi seuraavissa täkäläisissä eduskuntavaaleissa. Häiriköt-päämaja tilasi oheisen parturimainosparodian, jossa hiustenleikkuuta ja parranajoa tarjotaan Chewbaccan kasvoilla.

Jää nähtäväksi, nousevatko beniniläiset mainostaulut taidemaailman huomioon samoin kuin ghanalaiset elokuvajulisteet nousivat. Edessä on myös epäilemättä aika, kun halvat tulosteet syrjäyttävät käsinmaalatut mainoskyltit, ja silloin tämä populaarikulttuurin muoto tulee kuihtumaan. Muutos on tietenkin pysyvää.

Lisätiedot ja tilaukset: www.facebook.com/salondepeinturegrandpopo

Koko Bad Hair Day -teossarja.
Koko Bad Hair Day -teossarja.

 

Jaa tämä:

Saako Riiko Sakkisen teoksia kopioida?

Ideoita ei voi omistaa ja tämä pätee myös taiteeseen. Plagioinnin ja kopioinnin määrittely on usein varsin vaikeaa.

Kuvataiteilija Riiko Sakkinen on tehnyt joukon yksivärisistä maalauksista koostuvia teossarjoja. Nyt näyttää vähän siltä, että viime vuonna Suomen 100-vuotisjuhlia kommentoimaan tehdyn, sadasta yksittäisestä maalauksesta muodostuvan, Blue and White -teoksen kopio päätyi näytille Los Angelesissa. Mutta onko kyseessä plagiointi onkin sitten kimurantimpi kysymys.

Blue and Whiten erilliset maalaukset on kukin nimetty siniseen ja valkoiseen väriin eri tavoin linkittyvien yritysten, ajatusten ja tuotteiden mukaan. Teos oli esillä Galleria Forsblomissa helmikuussa 2017 järjestetyssä Sakkisen White Trash Blues -näyttelyssä.

Riiko Sakkinen: Blue and White
Riiko Sakkinen: Blue and White

Losangeleilaisessa Night Galleryssa parhaillaan esillä oleva ryhmänäyttely Blue State koostuu sinisen eri sävyissä maalatuista teoksista. Näyttelyssä on mukana myös Cynthia Daignaultin Blues-teos, joka koostuu 60 yksivärisestä maalauksesta, jotka on kukin on nimetty – arvaattekin varmaan – siniseen väriin eri tavoin linkittyvien yritysten, ajatusten ja tuotteiden mukaan. Olisiko kyseessä plagiaatti?

No, eihän tuo kopio ole täysin yksi yhteen, eikä näistä ihan varmaksi voi sanoa liikoja. Daignault itse kommentoi tuoreeltaan, että kyseessä on sattuma ja että hän ei ole Sakkisen teokseen törmännyt. Tämä on täysin mahdollista. Ajatukset sinkoilevan eetterissä ja löytävät tarttumapintaa sieltä täältä – sama idea maailman kuvaamiseksi voi syntyä monessa paikassa samaan aikaan. Ja median virrassa tiedostamatta nähty kuva voi jäädä kummittelemaan alitajuntaan – josta sitten se pulpahtaa pintaan uudeksi luultuna. Tämä tapaus antaa kuitenkin hyvän mahdollisuuden pohtia, että missä kohdassa teoksen voi määritellä plagiaatiksi tai kopioksi. Onko vahingossa tehty kopio yhä kopio?

Cynthia Daignault: Blues
Cynthia Daignault: Blues

Blue and White ei ole ensimmäinen Sakkisen tekemä monokromaattinen teossarja. Ensimmäinen näistä, 57 Varieties, koostui punaisen eri sävyissä maalatuista teoksista. Sekin kopioitiin.

Tuolla teoksella Sakkinen osallistui investointipankki Carnegien järjestämään Carnegie Art Award -taidekilpailuun vuonna 2014. Sakkinen ei voittanut kilpailua ja näyttelyyn kuuluvalle näyttelykierrokselle lähti kopio hänen teoksestaan. Kirjoitin aiheesta tuoreeltaan:

”Rahavarantojensa vähäisyyteen vedoten pankki ilmoitti pistävänsä pillit pussiin ja vetäytyvänsä näyttelykiertueesta. Tämä viime hetken vetäytyminen johti siihen toiseen kaappaukseen, jonka kohteeksi Sakkinen joutui: ilman näyttelyä jääneet museot tarvitsivat täytettä ripeällä aikataululla ja kööpenhaminalainen Den Frie Centre of Conpemporary Art päätyi kutsumaan Carnegie-kilpailussa kolmanneksi tulleen tanskalaisen taiteilijaryhmä A Kassenin täyttämään tyhjiötä.

A Kassenin tapa kommentoida Carnegien päätöstä vetäytyä näyttelykiertueesta oli täyttää Den Frie Center kopioilla teoksista, jotka sinne alkujaan oli tulossa. Tyystin ilman lupaa näyttelyä varten kopioitujen teosten joukossa oli myös Sakkisen 57 Varietes -sarja. Kopiot teetettiin Kiinassa valokuvien pohjalta.”

Vasemmalla aito ja alkuperäinen Sakkisen teos ja oikealla (itsetarkoituksellisen) halpa kopio.
Vasemmalla aito ja alkuperäinen Sakkisen teos ja oikealla (itsetarkoituksellisen) halpa kopio.

Tietenkin tämä A Kassenin tekemä kopio 57 Varieties -teoksesta osana kopioista koostuvaa näyttelyä on tyystin eri asia kuin nyt käsillä ole tapaus. A Kassenin päätöksen esittää avoimesti kopioita voi nähdä kommenttina taideinstituutioiden ja kilpailun järjestäjien toimintaa kohtaan. Ja voi siitä monia muitakin ajatuksia löytää.

Viimeisimpään kopiointiin ei ole vielä saatu selvyyttä ja ainakaan kyseessä ei ole avoin ja kommentoiva kopio. On tämä kuitenkin vähintäänkin kiinnostavaa ja jäämme kiinnostuneina seuraamaan tilanteen kehittymistä.

Jaa tämä:

Rajat kiinni!

Riiko Sakkisen taidenäyttely ja kirja muistuttavat unelman ja toteuman välisestä ristiriidasta.

2000-luvulla Euroopassa on käyty keskustelua Fortress Europe -ilmiöstä eli siitä, kuinka Eurooppa linnoittautuu erilleen muusta maailmasta. Keskustelu on lähtenyt siitä perusolettamuksesta, että Eurooppa ei ole vielä linnake. 

”Jos joku vaatii Euroopan rajojen sulkemista, hän ei seuraa aikaansa. Rajamme on jo suljettu repivällä concertina-piikkilangalla. Kylmän sodan rautaesirippu oli leikkikalu verrattuna Euroopan nykyisiin raja-aitoihin”, ­taiteilija Riiko Sakkinen linjaa.

Pienellä korjauksella vauraille länsimaisille tarkoitetun hotellin Ei siivoista, kiitos -lappu muuttuu maahanmuuttopoliittiseksi kannanotoksi.
Pienellä korjauksella vauraille länsimaisille tarkoitetun hotellin Ei siivoista, kiitos -lappu muuttuu maahanmuuttopoliittiseksi kannanotoksi. KUVA: Elina Hiironniemi

Sakkisen Rajat kiinni -näyttely ­Serlachius-museossa on ahdistava kokemus. Näyttelyssä hän kyseenalaistaa eurooppalaisten yhteiskuntien avoimuuden ja kiinnittää huomiota rakenteelliseen rasismiin, jota löytyy yhteiskuntien monista eri kerroksista. Sakkinen ei vaadi rajoja kiinni – hän toteaa niiden jo olevan kiinni. 

Näyttelyä valmistellessaan Sakkinen kiersi yhdessä Serlachius-museon johtaja Pauli Sivosen kanssa tutkimassa raja-alueita, joiden kautta pakolaiset ja turvapaikan hakijat pyrkivät sisään Euroopan (kuviteltuun) onnelaan. Muun muassa Espanjalle kuuluvat ja Pohjois-Afrikassa sijaitsevat Ceutan ja Melillan eristetyt kaupungit, Kreikan saaristo ja hävitetyt pakolaisleirit Ranskassa piirsivät synkeän kuvan avoimeksi mielletystä länsimaisesta yhteiskunnasta.

 

[/su_youtube] Volgan lautturit. Vuonna 2016 Suomeen tuli ennätysmäärä turvapaikanhakijoita Venäjän kautta. Aluksi monet turvapaikan hakijat ylittivät rajan polkupyörällä, mutta vaikeuttaakseen rajan ylitystä, suomalaiset viranomaiset asettivat rajan ylittämiselle ehdoksi autolla ajamisen. Yksi näistä rajan ylityksessä käytetty auto, vanha Volga, päätyi Sakkisen näyttelyyn. Sakkisen Volgassa on hänen Syyriassa keräämää mainos- ja propagandakuvastoa sekä hänen Syyriassa tekemiä ja Syyriaan liittyviä taideteoksia. Monet Venäjän ja Suomen rajan ylittäneistä turvapaikanhakijoista pakenevat Syyrian sisällissotaa.
Alkuperäinen Volgan lautturit on Ilja Repinin vuonna 1873 valmistunut maalaus, joka kuvaa surkeassa asemassa olevia työläisiä, jotka repivät köysin laivaa ylös Volga-jokea.

Riiko Sakkinen: Frontekstuuri. "Frontex on Euroopan unionin rajavalvontavirasto, jonka tärkein tehtävä on estää maahanmuuttajia ja pakolaisia pääsemästä Eurooppaan. Frontexin motto on libertas, securitas, justitia, eli vapaus, turvallisuus ja oikeudenmukaisuus." – R. Sakkinen
Riiko Sakkinen: Frontekstuuri.
”Frontex on Euroopan unionin rajavalvontavirasto, jonka tärkein tehtävä on estää maahanmuuttajia ja pakolaisia pääsemästä Eurooppaan. Frontexin motto on libertas, securitas, justitia, eli vapaus, turvallisuus ja oikeudenmukaisuus.”
– R. Sakkinen

Sakkinen tunnetaan provokatiivisena taiteilijana, jonka puhuessa kuulijan tulee olla valppaana. Hänen taiteensa edessä pitää olla varovainen. 

Sakkinen tekee taidetta sekä kaupallisesta että poliittisesta propagandasta ja tuottaa itse propagandaa. Teoksissa vilisee alan kuvastoa Syyrian presidenttien muotokuvista karkki- ja roskaruokamainoksiin. Taiteilijan ansioksi on luettava se, että hän on jopa raivostuttavan avoin propagandansa kanssa. 

Propaganda kuitenkin toimii huonosti silloin, kun se on näkyvää ja tunnistettavaa, ja Sakkinen riisuu sen kaikesta verhoilusta ja viimeisestäkin viikunanlehdestä. Suoraviivaisuudessaan Sakkisen teoksia ei voikaan pitää erityisen onnistuneena propagandana, mutta niiden arvo onkin muualla.

 

Rautaesiriput elävät ja voivat hyvin 2000-luvun Euroopassa.
Rautaesiriput elävät ja voivat hyvin 2000-luvun Euroopassa. KUVA: Elina Hiironniemi.

 

Näyttelynsä avajaisissa Sakkinen määritteli itsensä penkillä olevaksi neulaksi, joka sattuu istujan perseeseen. Ehkä tekee hyvää itse kullekin välillä herätä pistokseen – silläkin uhalla, että sen jälkeen perseeseen tosiaan sattuu.

Sakkinen ja Sivonen tuottivat näyttelystä ja tutkimusmatkastaan kirjan. Siinä on näyttelyteosten lisäksi Sivosen ansiokas matkapäiväkirja, joka kattaa kaksikon kaksi tutkimus­matkaa Euroopan rajoilla. 

Riiko Sakkinen: Rajat kiinni Serlachius-museo, Mänttä 7.1.2018 asti.
Riiko Sakkinen & Pauli Sivonen: Rajat kiinni. (Parvs 2017)

Concertinaon harmonikan kaltainen paljesoitin. Concertina on myös poikkeuksellisen vittumaisen piikkilankamallin nimi. Espanjalainen European Security Fencing -yhtiö on nopeasti kasvava Concertina-piikkilangan valmistaja. ESF:n tuotteita on levitetty perin suurissa määrin Euroopan rajoille.
Concertina on harmonikan kaltainen paljesoitin. Concertina on myös poikkeuksellisen vittumaisen piikkilankamallin nimi. Espanjalainen European Security Fencing -yhtiö on nopeasti kasvava Concertina-piikkilangan valmistaja. ESF:n tuotteita on levitetty perin suurissa määrin Euroopan rajoille. KUVA: Elina Hiironniemi
Jaa tämä: