Taide

Antropomorfisten eläinten vallankumous ja olemus

Suomalaisten eläinsuhde perustuu yllättävän paljon mainoksiin, pop-viihteeseen ja Raamattuun. Jonkun verran eläinsuhteessa on mukana myös luonnontiedettä.

Kaikkihan tietävät, että saduissa susi on nilkki ja kotka ylväs. Toisinaan karhu on söpö halinalle ja tiikeri turvallinen unilelu. Raamattu puolestaan opettaa että käärme syöksi meidän syntiin ja että kaikki eläimet on annettu meille ihmisille ravinnoksi.

Eat me please?
Kuinka hullua onkaan se, että meille myydään eläimen kappaleita syötäväksi kuvastolla, jossa inhimillistetyt eläimet ovat mahdollisimman söpöjä. KUVA: Angel Gil

Meille myös myydään kulutushyödykkeitä antropomorfisilla eläimillä, eli eläimillä, joille on annettu inhimillisiä piirteitä. Samalla nuo inhimillistetyt eläimet myös heijastelevat – ja vahvistavat – meidän oletuksia eri eläinlajien ominaisuuksista.

Taitelija Riiko Sakkinen on tullut tunnetuksi teoksista, joihin hän lainaa hahmoja mainoksista, sarjakuvista ja piirretyistä. Sakkinen itse kuvailee suhdettaan näihin hahmoihin hyvin jännitteiseksi:

”Teoksissani on merimiesnuttuihin puettuja ankkoja ja miekkailevia kilpikonnia, koska meitä ympäröivä visuaalinen maailma on niitä täynnä. En kuvaa asioita, joita kannatan tai joista pidän, vaan asioita joita vastustan ja inhoan”, Sakkinen kuvailee.

”Hyperrealistisessa urbaanissa maailmassa ei ole todellisia eläimiä, vaan mainosten kokkihattuisia kannibaalisikoja, jotka grillaavat makkaroita.”

Tavallisesti Sakkisen eläinkuvasto esiintyy taidemuseo- ja galleriaympäristössä. Keväällä se oli kuitenkin kohdattavissa ensikertaa myös Helsingin Luonnontieteellisessä museossa, jossa teoksia on ripustettu kunkin hahmon esikuvana toimineen eläimen elämää kuvaavan dioraaman läheisyyteen.

Luonnontieteelisessä museossa järjestetyn Taxonomy of Anthropomorphic Animals -näyttelyn teokset yhdistivät – näyttelyn nimen mukaisesti – taksonomisia huomioita kuvatuista eläinlajeista. Taiteilija siis tarkasteli kuvitteellisia ja inhimillistettyjä eläimiä luonnontieteelliseen jaottelun keinoin. Teoksiin sisältyi listauksia eläinten ominaisuuksista, jotka saattoivat olla vaikka sellaisia, että minkä nimisiä pandakarhuja fiktiivinen kerronta on meille tuottanut ja minkä valtioiden lipuissa on nähty kotka.

Riiko Sakkinen kertoo saaneensa AALF:n manifestin Mikki Hiireltä. Inhimillistetyt eläimet vaativat itselleen oikeutta olla eläimiä.

Samaan aikaan Luonnontieteellisen museon näyttelyn kanssa aukesi myös Animal Show Business -näyttely Galleria Forsblomissa. Tämä näyttely esitti myös tuttuja maskottielämiä. Tällä kertaa nämä eläimet kuitenkin edustivat Anthropomorphic Animals’ Liberation Front -ryhmää, eli ”Antropomorfisten eläinten vapautusrintamaa”.

Nämä logo- ja viihde-eläimet vaativat vapautusta inhimillisenä esiintymisestä, meidän viihdyttämisestä sekä myyntityöstä.

Eläinoikeusaktivismi näyttää keskittyvän eläinten oikeuteen elää fyysisesti vapaana. Voisivatko käsitteellisemmät oikeudet olla yhtä tärkeitä? Oikeus siihen ettei eläimistä tehdä lutusia hahmoja kulttuurin ja talouden käyttöön? Oikeus siihen ettei eläimiä käytetä saduissa symboloimaan ihmisten hyveitä ja syntejä?”, Sakkinen linjaa.

Näyttelyyn kuului myös tarina siitä, kuinka Disneylandissa käydessään taiteilija olisi saanut Mikki Hiireltä ryppyisen kirjeen, jossa oli tämän vapautusrintaman manifesti. Sakkinen julisti ”omistavansa uuden näyttely AALD:n aktivisteille ja kaikille maailman luonnonvastaisesti antropomorfisoiduille eläimille.”

Ravintoketjun huipulta löytyvä, valtavilla kynsillä ja torahampailla varustettu tiikeri poikkeaa näennäisesti höpsöstä piirroshahmosta. Riiko Sakkisen piirrustus kuitenkin muistuttaa siitä, että myös dioramasa esitetty kuvaelma tiikeristä on vahvasti inhimillisten valintojen värittämä. KUVA: Salla Mehtälä / Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus

Vaikka Sakkisen teokset esittävät näennäisesti eläimiä, saattavat nämä absurdit kuvat kertoa enemmän meistä ihmisistä. Luonnontieteellisen museon johtaja Leif Schulmanin mukaan ne kertovat myös suhteestamme eläimiin.

”Ne varmaan kertovat kahta tarinaa. Jos haluaa nähdä teokset myönteisessä valossa, ne kertovat eläinten olevan meille tärkeitä ja että niistä voi tehdä rakastettavia karikatyyrejä. Riikon tapa pakata nämä eläimet tuo kuitenkin esiin myös negatiivisemman, pervertoituneemman puolen.”

Jos antropomorfisten eläinten luonnetta miettii, päätyy helposti myös miettimään sitä, miksi me projisoimme inhimillisiä ominaisuuksia eläimiin. Ja samalla pääsee miettimään myös niitä lukuisia stereotypioita, joita eläinlajeihin ja niiden ominaisuuksiin liittyy.

”Riikon työt kuvastavat eläinsuhdettamme sekä myönteisestä että kielteisesti kulmasta. Ajatellaan vaikka Mikki Hiirtä: Hahmon voi nähdä myönteisenä, sillä se kuvaa hiiren ominaisuuksia tavalla, joka voi saada meidän tykkäämään hiiristä, vaikka oikeat hiiret usein saavat vihaa osakseen syötyään komerosta ruokia. Onko tämä inhimillistäminen sitten positiivista vai negatiivista?”

Eläinlajeihin liittyvät stereotypiat ovatkin tiukassa ja niitä joudutaan ottamaan huomioon myös luonnontieteellisissä piireissä.

”Esimerkiksi suden imago on sellainen, että sitä on väännetty taiteella koko ajan hyvin kielteiseen suuntaan. Näemme ihan käytännössä sen, että tämä vaikeuttaa lajin suojelemista jota on vaikea perustella. Negatiivinen tunnesuhde suteen on niin vahva.”

Sen lisäksi, että Schulman pitää näiden stereotypioiden syntyä kiinnostavana, hän myös huomauttaa, että ne ylläpitävät itse itseään.

”Taide ja populaarikulttuuri ratsastavat yksinkertaistettujen käsitteiden varassa. Jos halutaan kuvata jotain ominaisuutta, on se hyvä tehdä tunnetun symbolin kautta. Jos haluan kuvata jonkun hahmon ylväänä, minun on vaikea tehdä sitä vaikka etanan avulla. Taiteilijana valitsen sen kotkan, koska minulla on paremmat mahdollisuudet onnistua viestin välittämisessä.”

Ja näin stereotypiat samalla vahvistuvat.

Englanninkielinen sanonta ”Elephant in the room” viittaa ongelmaan, joka on kaikkien nähtävillä mutta samalla niin kiusallinen, ettei kukaan haluaisi puhua siitä.

Ristiriita Sakkisen söpöjen ja hauskojen eläinten ja museon kokoelmiin kuuluvien oikeiden eläinten välillä on ilmeinen. Siinä, missä toiset leikittelevät sadunomaisella kuvastolla, toiset nojaavat tiukasti luonnontieteelliseen maailmankuvaan. Vaikka se ei heti ole ilmeistä, on myös niissä realistisesti kuvatuissa eläimissä läsnä inhimillinen katse: niin Sakkisen kuvissa kuin museossa näytillä olevissa eläimissäkin korostuvat nisäkkäät.

Schulmanin mukaan tämä on ymmärrettävää.

”Tottakai meidän luontosuhteemme rakentuu erityisesti niiden eliöiden kautta, joissa näemme itseämme ja nisäkkäisiin kiinnitetään siksi usein enemmän huomiota. Esimerkiksi kasvit saattavat sitten olla vain vihreä tausta.”

Ystävyys on taikaa ja sen tietää niin Pinkie Pie kuin Jolly Jumperkin. Salla Mehtälä / Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus

Samalla, kun hullut piirroskuvat kutsuvat avoimesti katsojaa miettimään suhdettaan eläimiin, kannustavat ne katsojaa tarkastelemaan myös dioraamoja samalla kriittisellä katseella. Samalla katsoja voi myös miettiä luonnontieteessä melko yleistä tapaa rajata ihminen muiden eläinten muodostaman ryhmän ulkopuolelle. Tämä rajaus on enemmän perua Raamatusta kuin tieteestä: jo Mooseksen kirjassa kerrotaan että ”teidän ravintonanne olkoon kaikki olennot, jotka elävät ja liikkuvat”, joka viestii melko vahvasta jaottelusta.

”Ei jako ihmisiin ja muihin eläimiin olekaan luonnontieteellisesti perusteltavissa. Kyseessä on eettis-moraalinen kysymys, ei se ole luonnontiedettä”, Schulman toteaa ja jatkaa ajatusleikillä: ”Jos rinnastaisimme eläimet ihmisiin, tekisimmekö dioraaman jossa olisi sohvalla istuva täytetty ukkeli katselemassa telkkaria.”

Ihmisen läsnäoloa on kuitenkin pyritty tuomaan museossa näkyviin näyttelyllä, joka käsittelee ilmastonmuutosta. Siinäkään ihminen ei itse näy kuin kuvina, mutta kädenjälkemme näkyy.

”Muissa näyttelyissä on esillä liiankin ihannekuvilta näyttäviä dioraamoja. Ne näyttävät luonnon sellaisena kuin me haluaisimme sen olevan, mutta millainen se ei ole. Suomen luonto -näyttelyssä näkyy hieman maaseutuympäristöä, mutta ei sielläkään keskustella siitä, kuinka maatalous ja metsätalous köyhdyttävät ja raiskaavat luontoa.”

Monet museon dioraamoista päin vastoin häivyttävät ihmisen olemassa olon. Mikäli resurssit antaisivat myöten, kiinnostaisi Schulmania miettiä täysin uudenlaisia lähestymistapoja hahmottaa meidän ja muiden eläinten kohtaamisia.

”Esimerkiksi vieretysten voisi olla se ihannekuva tiikeristä ja kaatopaikoilta ruokansa hakeva city-tiikeri.”

Minä en halua
”En halua että ihmiset huijaavat minua”, ”En halua Symboloida mitään”, ”En halua olla iso ja paha”, ”En halua pitää laseja”, ”En halua syödä prosessoitua ruokaa”, ”En halua hymyillä”, ”Ena halua olla hauska”, ”En halua olla naurunalainen”, ”En halua olla maskotti”, ”En halua pukeutua vaatteisiin”, En halua nimeä”, ”En halua mennä lastentarhaan”, En halua naurattaa sinua”, En halua olla ihana ja söpö”, ”En halua olla karismaatinen suureläin”, ”En halua ihmisten pelastavan minua”, ”En halua olla kapitalismin orjuuttama”, En ole kiinnostunut apinoinnista”, ”En halua mainostaa muroja”, ”En halua yritysten riistävän minua”, ”En halua elää Disneylandissa”, ”En halua olla sinun lemmikkisi”, ”En halua olla hunajapupusi”, En halua olla söpö”, ”En halua olla popkulttuuria”, ”En halua olla luonnoton”, ”En halua olla safarisi”, ”En halua viihdyttää sinua”, ”En halua olla pellesi”, ”En halua jauhaa ihmisten paskapuheita”, ”En halua tehdä telinevoimistelua”, ”En halua olla kyttä”, ”En halua myydä sinulle tätä tuotetta”, ”En halua sinun nöyryyttävän minua”, ”En halua olla antropomorfinen”, ”En halua elää supermarketissa”, ”En halua uutta ilmettä”.
Jaa tämä:

Voiko yhtiökokouksessa vaikuttaa?

Me kansalaiset omistamme valtionyhtiöt, mutta välillä tuntuu, että omistajien ääntä ei kuunnella. Silloin voi tarttua luoviin keinoihin.

Kansalaiset omistavat valtionyhtiöt, mutta tämä tuntuu usein unohtuvan. Mitä tehdä, jos valtionyhtiö toimii vastoin kansalaisten toiveita? Joukko näyttelijä- ja journalistiopiskelijoita päätti lähestyä kysymystä taiteen keinoin.

”Fortumin on yhtiönä sitouduttava Pariisin ilmastosopimukseen. Tämä tarkoittaa 1,5 asteen tavoitteen sisällyttämistä yhtiöjärjestykseen eli kivihiilen alasajoa vuoteen 2030 mennessä”, linjaa Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelija Heli Hyttinen.

”Ympäristöjärjestö WWF Suomi on laatinut yhtiökokoukselle tästä ehdotuksen, joka on hyväksytty asialistalle ja siihen sitoutumisesta äänestetään kokouksessa. Mikäli Fortum ei sitoudu Pariisin ilmastosopimukseen, sitä ei voida pitää vihreänä yhtiönä, jollaiseksi se tähän asti on brändätty”, kommentoi puolestaan Sofia Smeds.

Yhtiökokouksen alla Fortumin hallitus ilmoitti, että se esittää yhtiökokoukselle WWF Suomen ehdotuksen hylkäämistä. Yhtenä perusteluna oli, että ehdotus tarkoittaisi ”poikkeamista osakeyhtiölain mukaisesta tarkoituksesta, joka on tuottaa pitkällä aikavälillä voittoa yhtiön osakkeenomistajille”.

Viestinnässään energiayhtiö Fortum korostaa ympäristöedelläkävijyyttään ja panostuksia uusiutuvaan energiaan. Samalla yhtiö on hankkinut enemmistöosuuden energiayhtiö Uniperista, joka valmistautuu avaamaan uuden hiilivoimalan Saksaan vuonna 2020. Epäsuhta viestinnän ja toteuman välillä on väkevä ja tämä on pistetty merkille melko laajalti – Fortum on löytänyt itsensä eurooppalaisen ympäristöliikkeen hampaista. Koska Fortum on valtionyhtiö, roiskuu osa palautteesta myös – ihan oikein – Suomen valtiolle.

Samalla kun Suomen hallitus on sitoutunut päästöjen vähentämiseen, valtionyhtiö Fortum on investoinut miljardeja saksalaiseen energiayhtiö Uniperiin. Uniper valmistautuu parhaillaan Saksassa avaamaan Datteln 4 -hiilivoimalaa, joka on noussut yhdeksi eurooppalaisen ympäristöliikkeen keskeiseksi kritiikin kohteeksi. 

Fortumin linjauksista kiinnostuneet opiskelijat ottivat yhteyttä kirjeitse Fortumiin ja huomauttivat yhtiölle hiilivoimalan avaamisen ympäristövaikutuksista ja moisen tuomasta merkittävästä imagohaitasta. Fortum vastasi heille lyhyesti, että asiaa käsitellään yhtiökouksessa ja ”tervetuloa yhtiökokoukseen”.

Opiskelijat ottivat kutsun vastaan tosissaan ja hankkivat kukin itselleen yhden Fortumin osakkeen noin 20 euron hintaan. Nuo osakkeet takaavat heille pääsyn yhtiökokoukseen ja antavat puheoikeuden siellä.

”Osakkeenomistajana, taiteilijana ja Suomen kansalaisena tuleva yhtiökokous on suorin väylä vaikuttaa valtionyhtiön toimintaan. Kokouksessa tullaan päättämään, sitoutuuko Fortum Pariisin ilmastosopimukseen vai ei. Käytämme puheenvuoromme omalla tyylillämme, mutta samalla se on asianmukaista yhtiökokoukseen osallistumista. Jokainen meistä on aidosti ja vakavasti kiinnostunut yhtiön asioista. Toivomme että se, mitä me tunnemme ja kysymme, vaikuttaa Fortumin tekemiin päätöksiin”, Hyttinen toteaa.

Yhtiökokouksen kaltaista tapahtumaa määrittelevät niin laki kuin perinteetkin. Kokouksen rakenne seurailee totuttua kaavaa ja kokouksessa käsitellään tarkasti määritellyt asiat.

”Yhtiökokousta voi tarkastella kulttuurisena esityksenä, jossa erilaiset koreografiat ohjaavat tarkoin sitä, miten tilaisuudessa järjestäydytään ja käyttäydytään. Oma suhteemme esityksiin on koulutuksemme puolesta tietenkin taiteellinen, joten tuomme oman kantamme esiin taiteellisella tavalla sovittaen sen yhtiökokouksen määriteltyihin koreografioihin”, Sofia Smeds kuvaa.

Yhtiökokouksessa yhtiön hallituksen liikkumatila on määritelty tarkasti ja odotuksista sekä etiketistä poikkeaminen olisi yhtiön edustajilta lähes skandaali. Myös paikalle saapuneet osakkaat pysyvät tavallisesti tiukasti odotetussa: perinteisesti heidän rooliinsa kuuluu huolehtia omista välittömistä rahallisista eduistaan, mutta yhtiön tulevaisuudennäkymiä voi tarkastella myös pidemmällä aikavälillä.

”Meidän roolimme yhtiökokouksessa on kysyä ja tuntea niitä asioita, joita kaikki muutkin juuri nyt miettivät”, Heli Hyttinen toteaa.

Tämän roolin voi myös joiltain osin rinnastaa keskiaisten hovinarrien asemaan.

”Narrithan olivat ainoita, jotka ilman pelkoa rangaistuksesta saivat kommentoida vaikutusvaltaisten henkilöiden tekemisiä. Emme aio kuitenkaan karnevalisoida tilaisuutta, vaan puhumme Fortumille sen omalla kielellä kierrätysrunon muodossa”, kommentoi puolestaan Samuel Kujala.

Kierrätysrunot on laadittu Fortumin markkinointimateriaaleista. Ne sisältävät kauniita ja tunteikkaita sanoja ihmisen vastuusta pitää huolta maapallosta.

Häiriköt kommentoivat Fortumin Uniper-kauppoja myös tuoreeltaan vuonna 2017. Tuolloin energiantuotannon tulevaisuutta meille hahmotti Neo-Carbon Enegy -hankkeen johtaja, dosentti Pasi Vainikka. Vainikka moitti myös Suomea siitä, ettei maalla ole älykkään energiaverkon strategiaa. ”On vain biotalous- ja kiertotalous­strategiaa, jossa mennään hakkaamaan puita mehtään

Suomen valtio omistaa enemmistön Fortumin osakkeista. Sen omistajiin kuuluu myös merkittäviä suomalaisia institutionaalisia sijoittajia. Näistä esimerkiksi työeläkevakuutusyhtiö Varma on linjannut, että sen sijoitussalkun tulee olla hiilivapaa vuoteen 2030 mennessä. Tämän yhdistäminen Fortumin ja Uniperin toimiin saattaa muodostua ongelmaksi. Viime vuosina lukuisat kansainväliset institutionaaliset sijoittajat ovat vetäytyneet fossiilisen energian omistamisesta ja tämä trendi löytää tiensä myös Suomeen. Hiili-investointien jatkaminen saattaa haitata Fortumin asemaa sijoittajamarkkinoilla, vaikka välittömiä tuottoja niistä osakkaille tulisikin.

Valtion ja Varman ohella Fortumin omistajia ovat muun muassa vakuutusyhtiö Ilmarinen, KELA, Valtion Eläkerahasto, OP-Suomi, Suomen Kulttuurirahasto, Turku Energia, Nordea ja Mandatum Life. 

”Suurten yhtiöiden strategiset päätökset koetaan ehkä vaikeasti ymmärrettävinä asioina, minkä takia valtionyhtiön linjaukset voivat tuntua monesta kaukaisilta. Toisaalta suomalaiset ehkä luottavat siihen, että suomalaiset yhtiöt toimivat joka tapauksessa vastuullisesti, eikä niitä näin ollen tarvitse pitää silmällä. Tämä antaa yhtiöille ja omistajaohjausministeriölle mahdollisuuden tehdä päätöksiä vailla suurempaa huomiota”, Sofia Smeds toteaa.

Hankittuaan syyskuussa 2017 lähes neljällä miljardilla eurolla 46 prosentin omistuksen Uniperista Fortum on vältellyt puuttumasta Uniperin fossiiliseen voimantuotantoon. Aluksi yhtiö vetosi siihen, että omistusosuus ei ollut määräävä – ikään kuin merkittäviä omistajia ei muuten kuunneltaisi. Syksyllä 2019 Fortum nosti omistusosuutensa yhtiöstä yli 70 prosenttiin, mutta tämän jälkeen Fortum on vedonnut Uniperin työrauhaan. Samalla Uniper on rakentanut massiivista hiilivoimalaa ja uhannut haastaa Hollannin välimiesoikeuteen, mikäli maa kieltää kaavailujensa mukaisesti hiilivoiman tuotannon vuoteen 2030 mennessä. Suomi on linjannut kieltävänsä hiilivoiman vuonna 2029.

Monet Uniperin päätökset on tehty jo ennen Fortumin omistusta, mutta kuitenkin Fortum on tehnyt täysin tietoisen päätöksen hankkia Uniperin ja samalla ottanut vastaan siihen liittyvät vastuutkin. 

Smeds perustelee päätöstä osallistua Fortumin yhtiökokoukseen: ”Uskomme, että toimimattomuuden takana on pyrkimys johtaa yhtiötä niin, että se tuottaa omistajilleen mahdollisimman suuret taloudelliset hyödyt. Voi olla, että Fortumin johdossa ollaan aidosti kiinnostuneita ilmastovaikutuksista ja Uniper-kauppa nähdään pienenä likaisena välietappina kohti yleviä tavoitteita. Siksi meidän onkin juuri nyt tärkeää korottaa ääntämme ja osoittaa, että vuonna 2020 nyt vain on otettava aktiivinen rooli kivihiilen alasajossa. Toimimattomuus ja passiivinen asenne eivät enää käy.”

 Fortumin yhtiökokous järjestetään 17.3. Finlandia-talossa.

What the F*rtum -työryhmään kuuluvat: Heli Hyttinen, Inke Koskinen, Samuel Kujala, Sofia Smeds ja Hilma Toivonen. Lipun esitykseen saa hankkimalla vähintään yhden Fortumin osakkeen viimeistään 5.3.

 

Jaa tämä:

Ostosmessu ostostemppelissä

Mainokset kannustavat kulutushysteriaan, mutta missä kohdassa homma muuttuu parodiaksi ja kannustus kritiikiksi? Kultaisen ostoskärryn seurakunta ottaa tästä selvää.

”Julistamme kulutuksen kansalle kuinka he ovat uutuuden hylänneet! Markkinat ovat meitä ostosparatiisilla siunanneet, mutta kulutuksessa heikot ovat sulkeneet korvansa jingleltä ja silmänsä led-tauluilta!”

Kultaisen ostoskärryn seurakunnan jäljiltä shoppailijoiden taskuista – ja kauppakeskuksen lattialta – löytyy vihkosia.
Kultaisen ostoskärryn seurakunnan jäljiltä shoppailijoiden taskuista – ja kauppakeskuksen lattialta – löytyy  ehkä hieman kulmista  rypistyneitä vihkosia.

Näin avaa Massias, Kultaisen ostoskärryn seurakunnan hengellinen johtaja.

Kultaisen ostoskärryn seurakunta on kokoontunut jo vuodesta 2008 kauppakeskuksissa ja ostosparatiiseissa, joita seurakunta pitää temppeleinään. Ja temppeleissä tietenkin toimitaan, kuten temppeleissä on tapana toimia – eli rukoillaan, veisataan, puhutaan kielillä ja koetaan valaistumisen hetkiä. Usein Massiaksen porukan henkistyminen on tapahtunut joulun alla, onhan silloin käsillä vuoden suurin ostosjuhla.

”Suuren kulutusjuhlan sesonkina on tärkeää osoittaa markkinan ja mainonnan voimille uskollisuutensa. Kaupungin temppelit ovat avoinna aina kaupan sulkemisaikaan asti. Huutakaa ’Ostan!’ jos olette mukana!”, Massias jatkaa.

Messuamisen ohella seurakuntalaiset jakavat Massiaksen johdolla ohikulkijoille ja kaukaakin paikalle vaeltaneille vihkosia, joissa on rukouksia ja virsiä. Näin seurakunta putoaa hyvinkin sulavasti hurmosherätyksellisten seurakuntien jatkumoon.

Tuote meidän, joka olet mainonnassa,
Pyhitetty olkoon sinun brändisi.
Tulkoon sinun markkinaherruutesi.
Toteutukoon sinun mainoslauseesi,
Niin kotona kuin kaupassa.
Anna meille tänä päivänä meidän minäkuvamme.
Ja anna meille meidän tarpeemme ja halumme,
Niin kuin mekin haluja ja tarpeita
luomme läheisillemme.
Äläkä saata meitä kierrätykseen,
vaan päästä meidät rahasta.
Sillä sinun on kassa
ja käteinen ja kuluttaja iänkaikkisesti.
Ostan sen.

Joulukuun alussa Kultaisen ostoskärryn seurakunta jalkautui Helsingin uusimpaan kauppakeskukseen, REDIiin. Kuvausryhmä oli paikalla.

Tarkkaavainen lukija on varmasti tässä vaiheessa jo ymmärtänyt, että kyseessä on kulutuskriittinen parodia hurmoshenkisestä uskonnollisesta kultista. Itse tutustuin Massiakseen vuonna 2009, hänen – ja monien muiden seurakuntalaisten – osallistuttua yhdysvaltalaisen Reverend Billyn Suomen vierailun ohjelmaan. Reverend Billy ja Massias ovatkin monin tavoin likellä toisiaan, vaikka pintapuolisesti heidän viestinsä ovat täysin vastakkaiset.

Massias seurakuntineen kannustaa ihmisiä ostamaan hysteerisesti ja ostamisen ilosta, ja samalla tekee elämäntapaamme kiinteästi kuuluvan kulutusjuhlan päättömyyden näkyväksi. Reverend Billy puolestaan julistaa shoppailun johtavan Shopocalypsiin, eli maailmaloppuunmyyntiin.

Haastatellessani tv-evankelistapastorilta habituksensa lainannutta Reverend Billyä ja puolisoaan Savitri Durkeeta vuonna 2009 meno oli yhtä korkealentoista kuin Massiaksellakin.

”Paholaisen logot pakottavat itsensä teidän kaikkien elämään. Shopocalypse, kulutushysterian maailmanloppu häämöttää jo kulman takana. Aamen! Myöskään Jeesus ei ollut kristitty. Aamen! Jeesus-vauvan takamuksessa ei hehkunut logoa”, pastori paasasi.

Pariskunta kertoi, että heidän The Church of Stop Shopping käännyttää kansaa kristinuskon näyttämöllä olematta tippaakaan kristitty. He kuitenkin vannoivat rakastavansa Jeesusta syvästi – olihan hän suuri vasemmistolainen ja kansanmies. Ja kyllähän me kaikki muistamme, mitä mieltä Jeesus oli ahneista rahanlainaajista.

Reverend Billy on pitänyt viikottaisia messujaan New Yorkissa ja tehnyt kiertueita (muun muassa Disneylandiin). Myöskään kauppakeskukset eivät ole vieraita hänelle.

Pian haastattelun jälkeen Billy ja Savitri johdattivat suomalaista seurakuntaa Helsingin Foorumin ja Kampin kauppakeskuksissa. Hetkellisesti hurmoksellinen veisaus keskeytti jopa Idols-promootiokeikan, jossa playback-esityksiä vetävät kilpailivat myivät ohjelmaformaattia. Lopulta vartijat kuitenkin taluttivat koko porukan ulos.

Tämä pois paikalta taluttaminen ei olekaan yllättävä osuus kummankaan seurakunnan hartauksissa. Samalla, kun kaupunkitila täyttyy kauppakeskuksilla ja ostospalatseilla, kutistuu julkinen tila. Näissä kaupallisissa puolijulkisissa tiloissa saa olla vapaasti kunhan vaan muistaa ostaa ja olla nätisti. Siinä, missä Messias on toistuvasti joutunut tekemisiin vartijoiden kanssa, on Rev. Billy myös tullut pidätetyksi kymmeniä kertoja.

Moni satunnainen ohikulkija saattaisi tulkita seurakuntien toiminnan rienaavaksi. Tämä ei ehkä kuitenkaan ole hedelmällinen lähtökohta niiden toiminnan arvioimiselle.

Koskisen vuonna 1969 Taidehallissa esitelty Sikamessias ei ollut pyrkimys uskonnolliseen pilkkaan. Teos oli  osa sarjaa, jossa suomalaiset esitettiin sikoina ja on vain loogista, että sikojen messiaskin on sika. No, sakothan siitä napsahtivat ja Kekkonenkaan ei voinut taiteilijaa armahtamaan, koska taiteilija ei suostunut tunnustamaan rikosta (joka oli armahduksen ehto). Maksettavaksi jääneet sakot olivat nykyrahaksi muutettuna reilu 20 000 euroa.
Koskisen vuonna 1969 Taidehallissa esitelty Sikamessias ei ollut pyrkimys uskonnolliseen pilkkaan. Teos oli osa sarjaa, jossa suomalaiset esitettiin sikoina ja on vain loogista, että sikojen messiaskin on sika. No, sakothan siitä napsahtivat ja Kekkonenkaan ei voinut taiteilijaa armahtamaan, koska taiteilija ei suostunut tunnustamaan rikosta (joka oli armahduksen ehto). Maksettavaksi jääneet sakot olivat nykyrahaksi muutettuna reilu 20 000 euroa.

Uskonnollisen identiteetin ja brändiuskollisuuden välinen ero ei ole välttämättä ollenkaan niin suuri, kuin mitä voisi äkkiseltään kuvitella. Molemmat kutittelevat samoja identiteetin rakentamiseen linkittyviä aivonystyröitä. Maallistuneessa yhteiskunnassa yksilön asema voi hyvinkin määrittyä enemmän kuluttajaprofiilin kuin seurakunnan jäsenyyden kautta.

Tämähän on huomattu monissa paikoissa ja nykyään ei ole ollenkaan tavatonta, että seurakunnat jalkautuvat kauppakeskuksiin. Moniin kauppakeskuksiin niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin on jopa rakennettu omat hartaustilat. Eikö ole näppärää, kun voi shoppailla ja hiljentyä pyhän äärellä samalla reissulla?

Kaupallisen ja henkisen identiteetinrakentamisen yhtäläisyyksiä pohti myös taiteilija Harro Koskinen haastattelussani. Koskinen sai 1960-70-lukujen taitteessa tuomion taideteoksesta, jossa oli ristiinnauluttu sika. Sikamessias katsottiin jumalanpilkaksi. Samaan aikaan Koskisen teokset, joissa oli parodioitu yritysten logoja ei herättänyt närää. Sittemmin tilanne on muuttunut ja yritykset voivat hyvinkin närkästyä parodioista. Perusasiat ovat silti pysyneet samoina, eikä mikään ole pohjimmiltaan muuttunut.

“Markkinatalous on nykyään se jumala”, Koskinen summasi.

Jaa tämä:

Erikoismenon mestarit

Blondit amazoonit on musiikin, teatterin ja performanssin koelaboratorio. Kuten koelaboratorioissa usein, myös amazoonien esiintymisissä on yllätyksiä – myös esiintyjille itselleen.

Pari tuntia ennen konsertin alkamista Caitzu ompelee vimmaisesti helsinkiläisen teatteriravintola Kapsäkin ikkunapöydässä. Tavoitteena on saada Blondit amazoonit -yhtyeen esiintymisasut kuntoon. On ihan normaalia, että Caitzu säätää esiintymisasuja viime hetkeen saakka, koska hän kehittää lähes joka keikalle uudet asut. 

Blondeista amazooneista ei ole järkevää puhua pelkästään yhtyeenä. Kyseessä on enemmänkin määrittelyjä pakeneva musiikin, teatterin ja performanssin sekoitus.

”Joskus me päätettiin, että me ei sanota millekään ’ei’. Ehkä tämä on sitten sen tulos”, laulusta ja melodicasta vastaava Meiju huomauttaa. ”Tämä on vapaa lennähdys.”

Blondit amazoonit muodostuu nykyisellään neljästä muusikosta ja edellä mainitusta pukusuunnittelijasta, jota ei lavalla liiemmin nähdä. Kaikki ovat kuitenkin elintärkeitä kokonaisuudelle. Porukasta neljä vaikuttaa ­teatterialalla, kaksi on kirjailijoita ja kaksi arkkitehtia. 

Tässä haastattelussa amazoonit esiintyvät taiteilijanimillään.

Blondit amazoonit laulavat: ”Meitä tuijotetaan kaduilla, kun näytetään niin hyviltä." Ilmapalloihin ja spandexiin verhoutunut basisti-kitaristi Paula täyttää sanoituksen lupauksen Kapsäkin lavalla.
Blondit amazoonit laulavat: ”Meitä tuijotetaan kaduilla, kun näytetään niin hyviltä.” Ilmapalloihin, spandexiin ja nahkashortseihin verhoutunut basisti-kitaristi Paula täyttää sanoituksen lupauksen Kapsäkin lavalla. KUVA: Olena Ieleskyna

Amazoonien kappaleiden sanoitukset kumpuavat arjesta, elämästä ja yllättävistä ajatusketjuista. Ne tarjoavat kosketuspintaa todennäköisesti kaikille ja samalla muistuttavat elämän monimuotoisuudesta. 

Välillä kuulijalle kerrotaan, että ”pistin paskaksi mun kännykän”, koska oli ”nihkeä tilanne”. Seuraavaksi tarina eteneekin jo siihen, että koko elämä on mennyt paskaksi ja se vasta nih­keää onkin. Myös se, että ”Anu feidas” vituttaa ja sienestämään halutaan, koska ”metsässä on ihanaa, toimistossa vihaan vaan”. 

”Tämä bändi ja biisit toimivat myös terapian korvikkeena, kun voi vaikka kertoa toimistotyön ajoittaisesta nih­keydestä”, Meiju toteaa. 

Sienestysteema on näkynyt myös lavalla, kun yhtye kiipesi yleisön eteen jättimäisiksi sieniksi pukeutuneena. Esityksissä on nähty myös muun muassa musisoivia kukkia ja supersankareita. 

Esiintymisasut ja yllätykset ovat osa amazoonien vetovoimaa. Eikä yllätyksiä ole varattu pelkästään yleisölle – välillä myös esiintyjät kokevat niitä. Esimerkiksi sillä kerralla, kun kireään spandexiin ahtautuneen basistin päähän kiinnitetty jättiläismäinen kukka putosi kesken keikan. Tai sillä kertaa, kun ilmapalloihin verhoutunut rumpali ei kuullut kanssasoittajia, kun ilma­pallot nirskuivat toisiaan vasten korvan juuressa.

”Palkkatöissä olisin ihan murskana, kun kukkapipo ei pysynyt esiintyjän päässä. Se olisi suunnaton kauhun paikka”, esiintymisasua edelleen ompeleva Caitzu toteaa hyväntuulisena. ”Kokeiltiin isoa ja mentiin isosti myös metsään. Emme ainakaan tuota puolikasta tai beigeä jälkeä.”

Sitä paitsi yleisö noukki pudonneen kukan lattialta, ja loppukeikan etu­rivissä tanssittiin kukka päässä.

Blondit amazoonit eivät ole levyttäneet kappaleitaan, vaikka niitä on kertynyt jo parinkin levyn verran. Syynä tähän on osaltaan kaikkien työkiireet ja osaltaan se, että yllätyksellinen teatraalisuus on niin keskeinen osa amazoonikokemusta ja tämä puuttuisi levyltä. ”Teemmekö me ollenkaan jotain ’kuunneltavaa musiikkia’?”, miettii laulaja Meiju ääneen. ”Onko tämä enemmänkin kokonaisvaltainen kokemus?” Blondit amazoonit Kapsäkki goes Pride -keikalla vasemmalta oikealle: Paula, Ensio, Meiju ja Pasi Eleonoora Karisma.
Blondit amazoonit eivät ole levyttäneet kappaleitaan, vaikka niitä on kertynyt jo parinkin levyn verran. Syynä tähän on osaltaan kaikkien työkiireet ja osaltaan se, että yllätyksellinen teatraalisuus on niin keskeinen osa amazoonikokemusta ja tämä puuttuisi levyltä.
”Teemmekö me ollenkaan jotain ’kuunneltavaa musiikkia’?”, miettii laulaja Meiju ääneen. ”Onko tämä enemmänkin kokonaisvaltainen kokemus?”
Blondit amazoonit Kapsäkki goes Pride -keikalla vasemmalta oikealle: Paula, Ensio, Meiju ja Pasi Eleonoora Karisma. KUVA: Olena Ieleskyna

Palkkatöiden puolella Caitzu on palkittu teatteripukusuunnittelija ja lavastaja. Alkujaan häntä pyydettiin katsomaan vähän esiintymisasuja amazoonien ensimmäistä keikkaa varten, ja sitten homma eskaloitui.

”Tämä vaatepuoli on alkanut elämään vähän omaa elämäänsä. Minusta on kiinnostavaa, kuinka monenlaisella ja erilaisilla tavoilla ihminen voi olla upea lavalla. Haluan auttaa ihmisiä löytämään uusia ilmenemismuotoja itselleen.”

Laulaja Meiju on samoilla linjoilla.

”En ikinä pukeutuisi niin kuin Caitzu­ minut pukee, mutta lavalla tursuileva ihokaspuku ei haittaa. Se on hyvää oman häpeän kohtaamista ja sallivuutta omaa itseään kohtaan.”

Myös basisti-laulaja Paula myöntää nauraen kokeneensa esiintymisen joskus tuskaiseksi.

”Mutta tämä onkin sellainen ’häpeä on hyvä tunne’ -projekti”, hän sanoo ja jatkaa: ”Tässä voi tehdä asioita, joita ei muuten tekisi. Pukeutuminen auttaa siinä.”

Paula huomauttaa, että esiintyjyys ja se, kuinka bänditilanteissa ollaan, ovat ”kauhean normitettuja”.

”Ihmisiä ohjataan tiettyihin suuntiin ja olemaan tietynlaisia”, Paula sanoo. ”Eri näköiset ja oloiset ihmiset voisivat esiintyä vapaammin, mikäli normit eivät olisi niin tiukat. Minulla bändiesiintyminen lähtee osittain sellaisesta heteronormatiiviseen kulttuuriin ja myös bänditoimintaan liittyvästä vitutuksesta, mutta tulokulmia tässä bändissä toimimiseen voi toki olla muitakin.”

”Lukemattomat normeista poikkeavat olemisen tavat ovat mahdollisia. Omalla lavapresenssillämme haluam­me rohkaista ihmisiä huomaamaan näitä laajoja maisemia”, rumpali Ensio linjaa.

Tämä normien vierastaminen näkyy kaikessa amazoonien toiminnassa. Koska ihminen kuitenkin hahmottaa maailman kategorisoimalla, on amazoonien genreksi määritelty queercore, 1980-luvulla syntynyt punkin alalaji. Muitakin mahdollisia määritelmiä on.

Punk vie ajatukset kauaksi bändistä, joka on esiintynyt vuodesta 2015 alkaen melodica-basso-rummut-triona. Yhtyeen soundi kuitenkin otti aimo harppauksen perinteisen bändisoiton suuntaan, kun tänä keväänä porukkaan liittyi kitaristi Pasi Eleonoora Karisma. Hän kuvaa bändin tekemisen tapaa ”poikkeuksellisen estottomaksi tavalla, joka on harvinaista maailmassa. Jopa teatteriproduktioissa.”

”Kaikissa rokkibändeissähän on ­kitara. Tuleeko meistä nyt tosi normaaleja?” Paula kysyy huolestuneena.

Ehkä normcore ei kuitenkaan ole välitön uhka Blondeille amazooneille.

Blondit amazoonit ilmaiskeikalla 5.8. Turun Kirjakahvilassa Queer Punx For Seitan Festissä. 

Jaa tämä:

Epätyypillinen on tyypillistä

Työmarkkinat ovat muuttuneet, mutta se ei näy julkisen puheen tasolla

Matin ja Tepon ikivihreä iskelmä vuodelta 1982, ”Mä joka päivä töitä teen”, on patriarkaalisen sukupuolijärjestyksen monumentti. Se myös kuvaa suomalaisen yhteiskunnan suhdetta työhön – töitä on tehtävä joka päivä, jotta ihminen saisi arvoa ja arvostusta.

Yhteiskunta ja työmarkkinat ovat muuttuneet verrattomasti sitten 1980-luvun, mutta tämä ei aina näy julkisessa puheessa.

Työstäkieltäytyjäliiton After Work Party on tietenkin oksymoroni jos mikä. Ei se mitään, toisinaan provokaatioiden ja ristiriitaisuuksian myötä on mahdollista sanoa maailmasta sellaisia asioita, jotka muuten jäisivät sanomatta. TE-toimistossa järjestetyssä tilaisuudessa esitettyihin kalvoihin voi tutustua täällä.
Työstäkieltäytyjäliiton After Work Party on tietenkin oksymoroni jos mikä. Ei se mitään, toisinaan provokaatioiden ja ristiriitaisuuksien myötä on mahdollista sanoa maailmasta sellaisia asioita, jotka muuten jäisivät sanomatta. TE-toimistossa järjestetyssä tilaisuudessa esitettyihin kalvoihin voi tutustua täällä.

Sanat määrittelevät maailman ja suhteemme siihen. Se, jolla on valtaa määritellä keskustelussa käytetyt sanat, määrittelee maailman. Kun esimerkiksi työmarkkinatoimijat, tutkijat ja media puhuu epätyypillisestä työstä, määritellään sitä, miten työhön ja työntekijöihin suhtaudutaan.

Noin 1,5 miljoonaa suomalaista on ”tyypillisessä” työsuhteessa ja 700 000 tekee ”epätyypillistä” työtä. On hyvin kyseenalaista, voiko 700 000 ihmisen ryhmää kuvailla ”epätyypilliseksi”.

Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta -teoksen toimittaneet Anu Suoranta ja Sikke Leinikki perustelevatkin hyvin, että olisi parempi puhua ”muussa kuin vakituisessa ja kokoaikaisessa palkkatyössä” olevista henkilöistä. Vaikka kyseessä onkin karmaiseva lausehirviö ja poikkeuksellisen epäkäytännöllinen määritelmä, on se vähemmän arvovärittynyt ja leimaava. Ja haluammeko todellakin leimata kolmasosan työvoimastamme?

Sanojen merkityksillä pelataan myös, kun nykypuheessa työläisiä ja työntekijöitä kutsutaan palkansaajiksi. Valpas kansalainen kiinnittää aina huomiota pyrkimyksiin vaihtaa käytössä olevia termejä. Näin on käynyt esimerkiksi, kun hyvinvointivaltio on vaihtunut poliittisten kommentaattorien puheissa hyvinvointiyhteis­kunnaksi.

Suoranta ja Leinikki kysyvät, että kun vakituinen ja kokoaikainen nähdään työelämän – ja samalla yhteiskunnan – perustana, miten sen ulkopuolelle jäävät suhteutuvat työmarkkinoihin ja yhteiskuntaan. Mikäli yhteiskunta ei kykene muuttamaan rakenteita vastaamaan työelämän todellisuutta, on odotettavissa vastareaktioita.

Yksi riemastuttava ja kiinnostava vastareaktio työelämän ongelmille on Työstäkieltäytyjäliitto (TKL), joka nousi julkisuuteen helmikuussa TE-toimistossa suoritetun aktion myötä. TKL:n konsultit marssivat aikaisemmin työvoimatoimistona tunnettuun TE-­toimistoon ja alkoivat jakaa toimiston ”asiakkaille” neuvoja työn välttelyssä. Koska yhteiskuntamme syviin rakenteisiin on koodattu ajatus siitä, että ”työn teko kannattaa aina”, olivat reaktiot TKL:n tempaukseen eloisia.

Tämä seminaari tuli TE-toimiston väelle ja asiakkaille yllätyksenä ja pyytämättä. Mutta ei ole lahjahevosen suuhun katsomista, eh?

Nyt TKL on julkaissut Tekstejä työstäkieltäytyjille -pamfletin, joka yhdistää liiton toimintaan sisäänrakennettua karnevalismia ja vakavaa pohdintaa. Aikaisemmin eri yhteyksissä julkaistuista kirjoituksista koostettu pamfletti toistaa itseään mutta tulee samalla alleviivanneeksi perusteesejään: työ ei saa olla ihmisen arvon mitta ja on pähkähullua väittää, että ”kaikki työ on arvokasta” tai että  ”kaiken työn vastaanottaminen on tehtävä kannattavaksi”. Jokainen maapallon resurssien rajallisuuden hahmottava ymmärtää, että kaikki työ ei suinkaan ole hyväksi.

Kiinnostavimmillaan pamfletti on huomioidessaan, että työntekijöiden ja pääoman välinen konflikti on vähitellen ujutettu työntekijöiden ja työttömien välille. Työntekijöiden ja työttömien välinen konflikti on järjetön erityisesti tilanteessa, jossa työttömiä on verrattomasti enemmän kuin avoimia työpaikkoja.

Työttömien syyllistämisessä ja kyykyttämisessä ei olekaan aidosti kyse työttömien ”aktivoimisesta”, vaan kuten Juhana Vartiainen on todennut: tavoitteena on tehdä ”työvoiman ulkopuolella tai työttömänä oleminen hieman vastenmielisemmäksi”.

Kaaviot auttavat hahmottamaan maailmaa. Toisinaan maailma on niin järjetön, ettei siitä ihan tolkullisia kaavioita saa – mutta onko silloin ongelma kaaviossa vai maailmassa.
Kaaviot auttavat hahmottamaan maailmaa. Toisinaan maailma on niin järjetön, ettei siitä ihan tolkullisia kaavioita saa – mutta onko silloin ongelma kaaviossa vai maailmassa.

TKL:n väitteet ja linjaukset ovat osin absurdeja. Pamfletin avaavassa ohjelma­julistuksessa esitetään TE-toimiston sekä työ- ja elinkeino­ministeriön julkaisuihin varoitustarroja, jotka kertoisivat julkaisujen haitta­vaikutuksista.

Työstäkieltäytyjäliitto itse linjaa olevansa ”tosissaan muttei vakavissaan”. Kyseenalaistamalla yleisesti hyväksytyt totuudet yhteiskunnasta ja perustelemalla väitteensä TKL tuo raikkaan tuulahduksen työvoimapoliittiseen keskusteluun, joka on jumiutunut pitkälti poliittisten puolueiden ja etujärjestöjen poteroiden väliseen ristituleen. Työstäkieltäytyjät kieltävät koko nykykeskustelun lähtökohdat – ja tulevat näin haastaneeksi samaiset lähtökohdat. Tämä on arvo itsessään.

TKL:n irrottelu tarjoaa hyvän vasta­painon Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta -teoksen akateemisemmalle otteelle. Ja meidän kaikkienhan tulisi olla kiinnostuneita aiheesta – kyse ei ole sen vähemmästä kuin elämän­tapamme tulevaisuudesta.

Anu Suoranta & Sikke Leinikki: Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta – Mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus? Vastapaino 2018. 176 s.

Työstäkieltäytyjäliitto: Tekstejä työstäkieltäytyjille. Työstäkieltäytyjäliitto 2018. 95 s. Teoksen voi tilata muun muassa Voima-lehden verkkokaupasta sekä ostaa Mustan kanin kolosta.

Työstäkieltäytyjäliiton Heidi Meriläisen kirjoitus liiton toiminnasta löytyy täältä.

Jaa tämä:

Kunnianosoituksen ja varkauden eroista

Vaikutteita ottaa ja viittauksia tehdä. Myös yleisön pitäisi ymmärtää tämä. 

Vapaapainista elokuviin
vaihtanut  Dwayne ”The Rock” Johnson jakoi sosiaalisessa mediassa kaksi kuvaa, joissa parodioitiin klassikkoelokuvien julisteita Johnsonin uuden Skyscraper-leffan tiimoilla. Toinen parodiakuva oli Die Hardin julisteesta ja toinen Liekehtivän tornin.

Saatteessaan Johnson erikseen kiitti ja kumarsi syvään GOAT (eli Greatest Of All Time) Bruce Willisille, Steve McQeenille ja Paul Newmanille. Hänen uusi toiminnallinen elokuvansa kun sijoittuu myöskin pilvenpiirtäjään ja sikäli seuraa em. elokuvien jalanjäljissä.

"I had these ultra cool vintage posters made paying homage to the two classic movies that inspired me and generations, and became the inspiration for our film SKYSCRAPER.  My respect & luv to the GOAT’s - Willis, McQueen & Newman. #DieHard #ToweringInferno" – Dwayne Johnson
”I had these ultra cool vintage posters made paying homage to the two classic movies that inspired me and generations, and became the inspiration for our film SKYSCRAPER. 
My respect & luv to the GOAT’s – Willis, McQueen & Newman.
#DieHard #ToweringInferno” – Dwayne Johnson

Tietenkin internet teki  sen, mitä internet tekee, eli aloitti ulvomisen siitä, että Johnson on kopioinut Die Hardin ja Liekehtivän Tornin julisteita. Totta kai nämä ovat kopioita, sehän on juuri se juttu, mutta kyseessä on siis kunnianosoitus, ei lokittaminen.

Miksi ihmiset eivät suostu ymmärtämään? Miksi aina pitää olla tyhmää?

Tämän takia meillä ei ole hyviä asioita. Tässä on kyse joko tarkoituksellisesta väärin ymmärtämisestä tai typeryydestä. En tiedä, kumpi olisi vähemmän huono vaihtoehto.
Tämän takia meillä ei ole hyviä asioita. Tässä on kyse joko tarkoituksellisesta väärin ymmärtämisestä tai typeryydestä. En tiedä, kumpi olisi vähemmän huono vaihtoehto.

Tämä esimerkki tarjoaa jälleen hyvän mahdollisuuden pohtia myös kotimaassa tapahtuvaan parodiaan liittyviä.

Toisinaan parodia on kriittistä ja toisinaan se on hyväntahtoista. Molemmissa tapauksissa pätee kuitenkin samat säännöt ja Suomessa nuo säännöt ovat hieman epäselviä. Yhdysvalloissa touhu on sikäli yksinkertaisempaa, että siellä on ihan lakiin kirjoitettu fairuse-oikeus – eli oikeus käyttää muiden tuottamaa materiaalia uuden materiaalin tuottamiseen tiettyjen ehtojen täyttyessä.

Helsingin yliopiston taidetta, tekijyyttä ja tekijänoikeutta tutkivassa hankkeessa mukana oleva Anette Alén-Savikko kirjoitti meille aiheesta:

Parodia on monikerroksinen tyylilaji. Se ei typisty epäkaupalliseen ilmaisuun, kritiikkiin tai komiikkaan. Se mahdollistaa muutoksen. Ivassaan se voi samanaikaisesti ihailla. Hyökätessään se voi samalla valjastaa kohteensa myönteisiin tarkoituksiin. 

Parodia luo uusia merkityksiä, toistaa ja uudelleenkirjoittaa: se kartuttaa ja kommentoi kaanonia. Käsittelyssä ja ivattavina voivat olla monenlaiset kulttuuriset instituutiot ja ikonit. Olisi ongelmallista, mikäli parodialle tulisi saada siinä hyödynnetyn teoksen tekijän lupa.”

Tässä Dwayne Johnsonin tapauksessa kiinnostavaa on tietenkin se, että nämä kuvat eivät ole pelkästään taideteoksia. Ne ovat osa uuden elokuvan mainoskampanjaa. Tämmöistä parodian keinoin markkinoimista on tehty Suomessakin ja esimerkiksi Justimus-porukka joutui siitä ongelmiin, kuten tekijänoikeuskysymyksiin erikoistunut Turre Legal -asianajotoimiston osakas Herkko Hietanen meitä muistutti:

”Justimus-yhtye puolestaan jakoi levyjensä kylkiäisinä Wunderbaum-hajukuusilta näköisyyden lainanneita Wunderboy-hajukuusia. Vaikka tavoitteena oli selvästi parodioida hajukuusi-tuotetta ja siihen liittyvää kulttuuria, katsoi oikeus kyseessä olleen elinkeinotoiminnan. Hajukuusilla mainostettiin äänilevyjä, ja niitä myytiin erikseen Motonet-myymälöissä. Yhtye sai sakkotuomion tavaramerkkioikeuden loukkaamisesta vuonna 2016. 

Päätös on selvä, mutta sen pohjalta ei voi arvioida oikeuden suhtautumista parodiaan.

’Vaikka Justimuksen puolustus vetosi parodiaan, ei oikeus ottanut tuomiossa sitä huomioon. Luulen, että kysymys oli liian vaikea ratkaistava tuomioistuimellekin’, Hietanen sanoo.”

Eivät nämä tapaukset siis aina yksinkertaisia ole, mutta se ei poista sitä faktaa, että Johnsonin kuvista urputtaminen lokittamisena on pöhköä.

 

 

 

Jaa tämä:

Sarjakuvahahmot vaihtavat sukupuolta

Elämme miesten maailmassa, mutta sen ei tarvitse olla pysyvää, muistuttavat sarjakuvataiteilijat.

Kaisa Lekan teoksessa teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat ovat vaihtaneet sukupuolen lisäksi nimiään. Frida, Helene, Artemisia ja Hildegard pistävät menemään siinä missä Leonardo, Donatello, Michelangelo ja Raphaelkin.
Kaisa Lekan teoksessa teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat ovat vaihtaneet sukupuolen lisäksi nimiään. Frida, Helene, Artemisia ja Hildegard pistävät menemään siinä missä Leonardo, Donatello, Michelangelo ja Raphaelkin.

”Puhuessani tasa-arvosta törmään usein vaatimukseen todistaa jotenkin järkyttävän radikaali väitteeni, että naiset – ja ylipäätään muut kuin cis-miehet – eivät taiteessa, tieteessä ja politiikassa ole samassa asemassa miesten kanssa. Tämä näyttely tarjoaa konkreettisia esimerkkejä siitä, miten mieshahmot dominoivat sarjakuvaa ja naiset jätetään passiiviseen sivustaseuraajan rooliin”, sarjakuvataiteilija Kaisa Leka toteaa.

Lekan teos Female Mutant Ninja Turtles oli toukokuussa esillä englantilaisessa Cumbrian yliopistossa järjestetyssä Hero(ine)s-näyttelyssä. Näyttelyssä yli 20 taiteilijaa tarjosi omia tulkintojaan tunnetuista sarjakuvahahmoista. Teosten tyylit mukailevat esikuviaan, mutta niitä kaikkia yhdistää se, että hahmojen sukupuolet on vaihdettu samalla, kun roolit ovat pysyneet entisellään.

Tästä sukupuolten vaihtamisesta on käytetty termiä genderswap.

Virginie Augustinin Conass toisintaa Conan-sarjakuvista tutun kuvaston ja asetelman uskollisesti, vain yhden asian muuttaen.
Virginie Augustinin Conass toisintaa Conan-sarjakuvista tutun kuvaston ja asetelman uskollisesti, vain yhden asian muuttaen.

Näyttelyn teokset kiinnittävät huomion ongelmaan, joka koskee sarjakuvien ohella yhteiskuntaa laajemminkin. Tarpeettoman usein miespuoliset sankarit esitetään päivän pelastajina siinä, missä naisten tehtäväksi jää ihailla tätä pelastajaa ja olla kauniita. Miespuolisten hahmojen määrä myös ylittää naishahmojen määrän moninkertaisesti niin sarjakuvissa, elokuvissa kuin kirjoissakin.

Viime vuosina myös sarjakuva-alalla onkin käyty eloisaa keskustelua siitä, mitä rooleja eri sukupuolille tarjotaan ja näkyvätkö sukupuolivähemmistöt tarinoissa.

”Sarjakuva-ala on tasa-arvoisempi kuin monet muut ja muuttunut paljon niiden 20 vuoden aikana, kun olen itse toiminut alalla”, Leka kertoo ja jatkaa: ”Mutta saavuttaaksemme tasa-arvoisen sarjakuvaskenen meidän on luotava tasa-arvoinen yhteiskunta. Ammattitaiteilijoiden puutteellinen sosiaaliturva, kotitöiden ja lastenhoitovastuun epätasainen jakautuminen ja kapeat binääriset sukupuoliroolit on korjattava ennen kuin sarjakuva-ala voi olla todella tasa-arvoinen.”

Onko olemassa mitään syytä, miksi myös nainen ei voisi olla rohkea sankaritoimittaja? Florence Dupré-Latourin mielestä selvästikään ei.
Onko olemassa mitään syytä, miksi myös nainen ei voisi olla rohkea sankaritoimittaja? Florence Dupré-Latourin mielestä selvästikään ei.

Hero(ines)s-näyttelyn teosten esikuvat ovat peräisin Euroopasta ja Yhdysvalloista. Samoja epäkohtia löytyy Atlantin molemmilta rannoilta, joskus saman tapauksen sisällä.

Tämä nähtiin vuonna 2014, kun eurooppalaisen taiteilijan ja yhdysvaltalaisen sarjakuvakustantamon yhdistänyt tapaus starttasi poikkeuksellisen reippaan keskustelun. Suomeksikin julkaistuista eroottisista sarjakuvista tunnettu italialainen Milo Manara piirsi Spider-Woman-lehteen vaihtoehtoisen kannen – juuri sellaisen, mitä Manaralta voi odottaa. Tiukoissa trikoissa juoksentelevat hahmot ovat mitä suurimmissa määrin estetisoituja ja kovin ruumiillisia hahmoja, mutta kansikuvassa sarjakuvan nimihenkilö esitettiin hyperseksualisoidusti pylly pystyssä ja käytännössä alastomana ihomaalin peittämänä.

Monet pitivät valintaa hahmolle sopimattomana. Seurannutta keskustelua määritteli väittely siitä, millä tavoin eri sukupuolia esineellistetetään sarjakuvissa: miespuoliset hahmot esitetään usein lihaksikkaina ja toiminnallisina ja naiset useammin seksualisoituina katseen kohteina.

Keskustelu eri sukupuolille tarjottavista rooleista on tietysti jatkunut Spider-Woman-kuvan jälkeenkin.

Tämä Emyn naispuolinen tulkinta macho-äijä Wolverinesta omaa kaupallista potentiaalia. Wolverinen naispuolinen seuraaja/klooni/lapsi löytyy jopa sarjakuvalehtien sivuilta nimellä X23.
Tämä Emyn naispuolinen tulkinta macho-äijä Wolverinesta omaa kaupallista potentiaalia. Wolverinen naispuolinen seuraaja/klooni/lapsi löytyy jopa sarjakuvalehtien sivuilta nimellä X23.

Osana tätä pitkään jatkunutta keskustelua Leka teki uuden tulkinnan Turtles-hahmoista. Valinta oli hyvin harkittu.

”Meillä on kotona paljon vanhoja Turtles-sarjiksia, ja otin inspiraation lähteeksi yhden klassisen kannen sommittelun. Piirsin hahmot Union Square Parkiin, yhteen lempipaikkaani New Yorkissa.”

Turtlesit on tunnetusti nimetty taide­historian – tietenkin miespuolisten – jättiläisten mukaan, mikä muistuttaa myös siitä, että tämän päivän sarjakuvaskene on osa pitkää jatkumoa. Lekalle ei riittänyt se, että hän olisi tehnyt naispastissit Donatellosta, Rafaellosta, Michelangelosta ja Leonardosta.

”Hauskin osa koko projektissa oli kilpikonnien nimeäminen, ne ovat neljän historian suurnaisen kaimoja: Helene (Schjerfbeck)Artemisia (Gentileschi)Frida (Kahlo) ja Hildegard (von Bingen). Halusin luoda huolettomia ja rempseitä naisia, jotka silti ovat rakastettavia sankareita. Turtlesit seikkailevat, pitävät hauskaa ja syövät liikaa pizzaa. Patriarkaatti yrittää saada naiset kilpailemaan keskenään miesten huomiosta, mutta kilpikonnat eivät siihen suostu vaan yhdistävät voimansa.”

Sukupuolten esittämisen eroja on käsitelty ennenkin luovasti esimerkiksi cosplayn avulla. Cosplay tarkoittaa harrastusta, jossa fanit tekevät itse kopioita tai versioita sarjakuva-, elokuva- ja pelihahmojen asuista ja pukeutuvat niihin.

Genderswap-cosplay-hahmot ovat kiinnittäneet yleisön huomion muun muassa absurdiin seksualisoimiseen, joka näkyy monen naishahmon vaatetuksessa. Esimerkiksi DC-kustantamon Power Girl -hahmon puvun tissi-ikkunana tunnettu aukile rintojen päällä ei näytä erityisen luontevalta cosplayn miesharrastajan päällä. Hahmojen suku­puolten kääntäminen ohjaa katsojaa miettimään omia sokeita pisteitään.

Hero(ine)s-näyttely nähtävissä seuraavan kerran lokakuussa The Lakes International Comic Art Festivalilla Englannissa. Ehkä joku intoutuu tuomaan sen Suomeenkin.

Tässä alan hieman tunkkaisempia näkemyksiä siitä, miltä naissankarit näyttävät. Milo Manaran näkemys Spider-Womanista ja Hendry Prasetyan tulkinta Power Girlistä jakavat näkemyksiä.
Tässä alan hieman tunkkaisempia näkemyksiä siitä, miltä naissankarit näyttävät. Milo Manaran näkemys Spider-Womanista ja Hendry Prasetyan tulkinta Power Girlistä jakavat näkemyksiä.
Jaa tämä:

Kova graffiti, pehmeä ryijy

Niina Mantsisen graffitiryijyt yhdistävät kaksi näennäisesti erilaista tekemisen perinnettä.

Ympäristö, jossa graffitin muotokieltä ei tavallisesti kohdata. Siirtymän tekee kiinnostavaksi ainevalinta, jonka myötä muotokieli saa uusia merkityssisältöjä.
Ympäristö, jossa graffitin muotokieltä ei tavallisesti kohdata. Siirtymän tekee kiinnostavaksi materiaalivalinta, jonka myötä muotokieli saa uusia merkityssisältöjä.

Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva tekstiilitaiteilija Niina Mantsinen on tehnyt vuodesta 2009 alkaen graffitin mallisia ryijyjä. Teoksissa kohtaavat graffitin muotokieli ja perinnetekstiilien tekniikka. Nyt, lähes kymmenen vuoden uurastuksen jälkeen, on vuorossa välitilinpäätös Tampereen Taidekeskus Mältinrannassa järjestettävän näyttelyn muodossa.

”Kun tein ensimmäisen graffitityöni, halusin nostaa perinteisen tekstiilitekniikan ihmisten tietoisuuteen. Kiinnittää huomion siihen, kuinka hienoja nämä tekniikat ovat ja kuinka pitkät perinteet näissä on. Kyllä tämä on toiminut, yleisöni fiilistelee päivitettyjä ryijyjä”, Mantsinen kertoo.

Idea teoksiin lähti ryijytekniikan uudistamisesta.

”Mietin tapoja siirtää se uuteen muotoon. Graffitikulttuuri oli minulle tuttu entuudestaan, ja ystäväpiirini koostuu pitkälti graffiti- ja katutaiteilijoista.”

Teosten malleina on sekä kotimaisia että ulkomaisia maalauksia.

”Teen ryijyt aina yhteistyössä eli kysyn luvan graffitin ryijyksi muuntamiselle. Yleensä vastaanotto on ollut sydämellistä ja maalaajat yllättyneitä siitä, että heidän teoksensa muuntuvat villaisiksi versioiksi.”

Malleina toimivat teokset Mantsinen valitsee omien esteettisten mieltymystensä perusteella, mutta on myös muita valintaan vaikuttavia tekijöitä.

”Esimerkiksi EGSin ja POEn tapauksessa halusin kertoa, että arvostan tekijöiden pitkää maalaushistoriaa.”

Sekä EGS että POE ovat kirjoittaneet nimimerkkinsä seinään lukemattomia kertoja sekä spraymaalilla että tusseilla. Tällä kertaa heidän nimensä kirjoitti Niina Mantsinen ja villalangalla. Hetken aikaa ryijyt roikkuivat itselleen epätavallisessa paikassa.
Sekä EGS että POE ovat kirjoittaneet nimimerkkinsä seinään lukemattomia kertoja sekä spraymaalilla että tusseilla. Tällä kertaa heidän nimensä kirjoitti Niina Mantsinen ja villalangalla. Hetken aikaa ryijyt roikkuivat itselleen epätavallisessa paikassa.

Graffitien ja ryijyjen välillä on paljon yhteistä, mutta ne tulevat näen­näisesti eri maailmoista. Tämä jännitteisyys tekee teoksista kiinnostavia.

”Käsityöt ja ryijyt nähdään hyvin feminiinisinä, ja ainahan naiset ovat tehneet enemmän tekstiilitöitä. Graffittikulttuuri puolestaan on todella maskuliininen. Graffitin urbaanius myös kohtaa tekstiilin kotoisuuden – vaarallinen ja laiton yhdistyy kotoisaan ja turvalliseen.”

Graffitit maalataan koville pinnoille siinä, missä ryijyt ovat pehmoisia. Spraykannu on myös teknisesti äärimmäisen nopea tapa siirtää väriä pintaan. Ryijyt taas ovat kaikkea muuta kuin nopeita tehdä.

”Kun teos on sekä ryijy että graffiti, on paljon kiinni katsojasta, miten teokseen suhtaudutaan. Että onko se ryijy graffitina vai graffiti ryijynä. Itse koen olevani sekä osa käsitöiden ikiaikaista jatkumoa että katutaiteen lokerossa.”

Graffiteja ja perinnetekstiilejä yhdistää se, että historiallisesti molemmat ovat syntyneet usein ilman muodollista taiteilijankoulutusta. Molempien ilmaisumuotojen kohdalla rajanveto taiteen ja itseilmaisun välillä on välillä vaikeaa – Mantsinen itse ei näe tätä rajausta edes merkittävänä.

”Tekstiilitaiteen tai graffitin tekemiseen ei ole tarjolla paljoakaan virallista koulutusta, niitä on molempia tehty pitkälti omista lähtökohdista. Se, onko kyse taiteesta, ei riipu tekemisen muodosta.”

”Molemmat ilmaisumuodot ovat myös oman aikansa kuvia. Samalla molemmissa ammennetaan menneistä ajoista ja tekniikoista.”

Kuvassa yllä alkuperäinen taika Jimin teos alkuperäisessä ympäristössään. Alempana Mantsisen tuftaamalla tekemä ryijytulkinta samasta teoksesta. Vaikka teosten muotokieli on identtinen, niin niitä tulkitaan hyvinkin eri tavoin.
Kuvassa yllä alkuperäinen taika Jimin teos alkuperäisessä ympäristössään. Alempana Mantsisen tuftaamalla tekemä ryijytulkinta samasta teoksesta. Vaikka teosten muotokieli on identtinen, niin niitä tulkitaan hyvinkin eri tavoin.

Mantsinen tekee ryijyjä myös kangaspuilla, mutta graffitit hän on tehnyt tuftaamalla. Tuftaaminen on tekniikka, jossa villalangat pujotetaan kynän tapaisella työkalulla pisto kerrallaan kehikkoon pingotetun pohjakankaan läpi.

”Tuftausta tehdään perinteisesti pistelemällä lankoja käytännössä yksitellen, mutta päivitin hiljattain tekniikkani hieman nykyaikaisemmaksi. Hankin koneen, joka muistuttaa porakonetta ja jolla lankoja saa kiinnitettyä selvästi nopeammin”, Mantsinen kertoo.

”Paineilmalla toimivan koneen käyttö on oikeastaan lähempänä spray­-maalaamista.”

Spraymaalien kanssa maalaamiseen Mantsinen on tutustunut katutaiteen parissa. Tänä kesänä Mantsinen tuottaa Ryminä-tapahtuman, jonka puitteissa hän maalaa Pieksämäen juna-aseman alikulkutunnelin yhdessä Ville FärsaartenJukka Hakasen ja kahdeksan muun taiteilijan kanssa.

Vuonna 2004 Helsingin Steissin katonrajaan liimattu Let Me Love -tarra selvisi paikallaan ainakin vuoteen 2015 saakka, jolloin Häiriköt-päämaja sen sieltä bongasi. Tarran myöhempi historia on tuntematon. Lisää tuosta vuoden 2004 hurjasta tarraristi-jahdista täällä.
Vuonna 2004 Helsingin Steissin katonrajaan liimattu Let Me Love -tarra selvisi paikallaan ainakin vuoteen 2015 saakka, jolloin Häiriköt-päämaja sen sieltä bongasi. Tarran myöhempi historia on tuntematon.
Lisää vuoden 2004 hurjasta tarraristi-jahdista täällä.

”Oma katutaideinnostukseni lähti liikkeelle vuonna 2004 Let Me Love -tarroista.”

Kun Mantsinen teki ensimmäisen graffitiryijynsä vuonna 2009, ei näköpiirissä ollut merkkejä nykyisestä katutaidebuumista. Veikkasiko hän ­oi­keaa kaakkia?

”No kyllähän intuitio näiden yhdistämisestä meni tämän puolesta putkeen. Ajattelin, että tämä yhdistäminen pitää tehdä, sillä se tuo jotain uutta. En kuitenkaan olisi voinut ikinä kuvitellakaan tilannetta, jossa isoja muraaleja maalataan ympäri maata ja graffitia esitellään museoissa.”

Katutaidebuumi on tuonut näkyvyyttä ja mahdollistaa taiteen tekemisen monille, mutta samalla se herättää myös närää.

”Mitä enemmän graffiti muuttuu suosituksi ilmiöksi, sitä enemmän se synnyttää vastareaktioita tekijöiden keskuudessa. Minua kiinnostavat nykyään enemmän laittomat maalaukset, enkä halua kesyttää graffitia ryijyilläni. En usko, että graffitia voi koskaan täysin kesyttää ja poistaa siitä kapinaa. Tai no, jos tavan kansa alkaa fiilistelemään jotain junapiissejä, niin sitten on kyllä ihmeellinen meno”, Mantsinen tuumaa.

Tampereen Taidekeskus Mältinrannassa kesällä järjestettävä näyttely tarjoaa yleisölle mahdollisuuden tutustua Mantsisen graffitiryijytuotantoon hyvin laajassa mitassa. Luvassa on teoksia vuosilta 2012–2018.

”Ajattelin vähentää näiden isojen piissiteosten tekemistä näyttelyn jälkeen. Jatkan kyllä aiheen parissa, mutta jatkossa pureudun siihen syvemmälle. Nyt tuntuu oikealta hetkeltä jatkaa eteenpäin.”

Niina Mantsinen -näyttely Tampereen Taidekeskus Mältinrannassa 16.6.–3.7.

AIES X Mantsinen. Kuvassa vasemmalla Mantsisen tulkinta AIESin graffitista. Oikealla lähikuva tuon tulkinnan struktuurista.
AIES X Mantsinen. Kuvassa vasemmalla Mantsisen tulkinta AIESin graffitista.
Oikealla lähikuva tuon tulkinnan struktuurista.
Jaa tämä:

Putin hajoaa

Venäjällä voi joutua ongelmiin, jos tekee tai levittää Putinia kritisoivaa taidetta. Jälleen kerran pyrkimykset vaientaa taiteilijat kuitenkin kasvattaa taiteen yleisöä.

Varvara Mihailova osallistui vappumarssiin "Kuolleiden puolueen" riveissä. Kuolleiden puolue on ironinen vastalause Venäjällä voiton päivänä 9. toukokuuta suosioon nousseelle "Kuolemattomalle rykmentille".
Varvara Mihailova (keskellä) osallistui vappumarssiin ”Kuolleiden puolueen” riveissä. Kuolleiden puolue on ironinen vastalause Venäjällä voiton päivänä 9. toukokuuta suosioon nousseelle ”Kuolemattomalle rykmentille”. KUVA: Elena Lukjanova/Novaja Gazeta.

Pietarilainen aktivisti sai 160 000 ruplan (n. 2200 euroa) sakot sen jälkeen, kun hän kantoi Putin-kollaasia vappumarssilla Pietarissa. Kollaasi oli pietarilaisen Rodina, eli Synnyinmaa-taiteilijakollektiivin teos ”Päällikön hajoamisen yhdeksän vaihetta”.

Aktivisti Varvara Mihailova oli hankkinut teoksen aiemmin hyväntekeväisyyshuutokaupasta.

Päällikön hajoamisen yhdeksän vaihetta -teos on saanut innoitteen japanilaisen maalarin Eitaku Kobayashin teoksesta ”Kurtisaanin vartalo yhdeksässä vaiheessa”, jossa taiteilija kuvaa mätänevän vartalon yhdeksän vaihetta. Päällikön hajoamisen yhdeksän vaihetta -teos  koostuu yhdeksästä valokuvasta, jotka kuvaavat vaihe vaiheelta, kun pienessä astiassa itämässä ollut ruoho kasvaa Vladimir Putinin valokuvan läpi.

Rodinan teos Päällikön hajoamisen yhdeksän vaihetta oli liikaa Venäjän viranomaisille. Joskus se on vähästä kiinni.
Rodinan teos Päällikön hajoamisen yhdeksän vaihetta oli liikaa Venäjän viranomaisille. Joskus se on vähästä kiinni. Vaatiessaan teoksen tuhoamista he tosin tuovat teoksen laajemman yleisön tietoisuuteen ja edesauttavat sen kuvaston leviämistä.

Teosta kantanut Varvara Mihailova osallistui vappumarssille ja 8.6. Pietarin Kubyshevin aluetuomioistuin määräsi hänelle sakot ja käski tuhota Päällikön hajoamisen yhdeksän vaihetta -teoksen. Virallinen syy sakkoihin oli tapahtuman järjestyksen häiritseminen toistamiseen (hallinnollisten rikkeiden koodeksin pykälä 20.2, kohta 8). Mihailova oli jo aiemmin saanut sakot osallistuttuaan toiseen mielenosoitukseen. Oikeudessa kuullut poliisit sanoivat, että Mihailova oli kantanut kädessään ”vääristelevää presidentti Putinin valokuvaa” ja että ”sellainen käytös ei sopinut kyseisen tapahtuman sääntöihin”.

Tapaus on saanut paljon huomiota venäjänkielisessä sosiaalisessa mediassa. Moni on jakanut kuvaa ajatuksena, että sitä ei voi ainakaan internetistä tuhota.

Sakkojen maksamiseksi taiteilijakollektiivi Rodina ja tuomion saanut Varvara Mihailova aloittivat nettikampanjan, jossa he myyvät erilaisia painotuotteita. Tuotteiden kuvituksena on tietenkin Päällikön hajoamisen yhdeksän vaihetta.

Tarkoituksena on myös vastata oikeuden käskyyn tuhota taideteos levittämällä sitä eri muodoissa. Myytyjen tuotteiden tuotot menevät Mihailovan sakkojen maksamiseen. Netin kautta voi tilata itselleen t-paidan, julisteita tai postikortteja.

Yhdeksänvaiheinen t-paita. Näin näemme jälleen kerran, että pyrkimykset tukahduttaa keskustelu johtavat sen uusille ja yllättäville poluille. Katoamisen sijaan Yhdeksän vaihetta -teoksen kuvasto on monistunut ja siirtynyt uusille alustoille.
Yhdeksänvaiheinen t-paita. Näin näemme jälleen kerran, että pyrkimykset tukahduttaa keskustelu johtavat sen uusille ja yllättäville poluille. Katoamisen sijaan Yhdeksän vaihetta -teoksen kuvasto on monistunut ja siirtynyt uusille alustoille.

Jaa tämä:

Beninin taidetehdas

Etelä ja Pohjoinen kohtaavat länsiafrikkalaisissa mainosparodioissa.

Vuonna 2010 Riiko Sakkinen järjesti Helsingin Taidehallissa Ensyclopedia-nimisen näyttelyn. Näyttelyssä kaiken tiedon kirja oli muuttunut loputtoman tuntuiseksi sarjaksi karkki-, pikaruoka- ja seksityömainoksia. Vaikka kuvat olivat peräisin maailman eri kolkilta, ne olivat myös välittömästi tunnistettavia. Näyttely esitti mainokset ensimmäisenä todellisena lingua francana – maailmankielenä, jota kaikki ymmärtävät.

Väite kestää tarkastelua melko hyvin.

Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.
Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.

Vuonna 2018 Sakkinen matkusti Beniniin, jossa Grand-Popon rannikkokaupungissa sijaitseva Villa Karo -taiteilijaresidenssi tarjosi näköalan länsiafrikkalaiseen yhteiskuntaan. Mainoskuvastoa taiteessaan toistuvasti käsitellyt Sakkinen kiinnitti huomiota alueella käytössä olleisiin mainostauluihin.

”Käsinmaalattujen mainoskylttien kulttuuri on Beninissä elävää. Tutkin ilmiötä etukäteen, mutta sen laajuus yllätti paikan päällä. Pääkaupunki Cotonoussa melkein kaikki mainokset ovat printattuja, mutta syrjäkylillä suurin osa mainoksista on käsin maalattuja. Beninissä lukutaitoprosentti on alhainen, ja mainoskyltit huomioivat sen – kyltit selittävät tuotteen tai palvelun selkeästi kuvin. Esimerkiksi kampaamokauneussalongin kyltissä on kampauksen lisäksi kuva kädestä, jotta kaikki tajuavat, että siellä tehdään myös manikyyrejä”, Sakkinen kertoo.

”Myös länsimaisten merkkituotteiden mainokset on usein maalattu esimerkiksi suoraan kaupan seinään.”

Aito mainos oikeassa ympäristössään Grand-Popossa.
Aito mainos oikeassa ympäristössään Grand-Popossa.

Grand-Popossa paikallinen Gustavo Afaihoun toimi Sakkisen avustajana, tulkkina ja fikserinä. Hän näki taiteilijaresidenssiin saapuneen Sakkisen roolin pitkälti perinteisen kolonialismin jatkeena: eurooppalainen valkoinen mies saapuu hankkimaan halpoja raaka-aineita ja työvoimaa. Tämä ei kuitenkaan ollut Sakkisen tavoite.

Pohtiessaan mahdollisuuksia viedä beniniläistä kylttikulttuuria ulkomaille Sakkinen ja Afaihoun perustivat kylttejä tuottavan Salon de Peinture Grand-Popon. Kaksikko palkkasi Louis Houenouden maalaamaan teokset. Toivotusta aiheesta maalatun teoksen hinta postitettuna minne tahansa maapallolla on 500 euroa. Maalausstudio on yritys irtautua jälkikolonialistisesta kaupankäynnistä ja tuottaa taidetta reiluin ehdoin – Houenouden saa hyvän palkan maalaamisesta, ja Sakkinen ja Afaihoun jakavat tuotot keskenään.

”Jos minä en saisi osuutta myynnistä, tämä olisi silkkaa hyväntekeväisyyttä”, Sakkinen kertoo.

Kuvassa vasemmalla Amoussou Samuel Kéy ja isänsä Louis Houenoude sekä Gustavo Afaihoun.
Kuvassa vasemmalla Amoussou Samuel Kéy ja isänsä Louis Houenoude sekä Gustavo Afaihoun.

Hyväntekeväisyys on aina ylhäältä alas annettua, mikä ei ole projektin tavoite. Tehtävien jako toimii niin, että Sakkinen hankkii asiakkaita ja tekee myyntityötä ja Afaihoun puolestaan huolehtii käytännön toimista paikan päällä. Tämä saattaa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän matkustaa 20 kilometrin päähän Comén kaupunkiin tulostamaan asiakkaiden lähettämät mallikuvat ja huolehtii valmiiden taulujen postittamisesta.

Grand-Popon käsinmaalatut kyltit eivät suinkaan muodosta ainutlaatuista poikkeusta mainosmaailmassa. Päinvastoin niiden myötä on helppo muistaa, että kaikkialla maailmassa digiratkaisut eivät ole se standardi, jonka varaan markkinointiponnistelut rakentuvat. Esimerkiksi Ghanassa 1980- ja 90-luvuilla suositut käsinmaalatut elokuvajulisteet ovat herättäneet huomiota maailmalla, ja on niitä nähty näyttelyissä Suomessakin 2000-luvulla. Alkuperäisiä 1990-luvulla säkkikankaalle maalattuja elokuvajulisteita myydään tuhansien eurojen hinnoilla taidekeräilijöille.

Elokuvajulisteissa taiteellinen vapaus on ollut suurta. Ei ole ollut mitenkään poikkeuksellista, että julisteessa näkyy henkilöitä ja tapahtumia, jotka eivät esiinny elokuvassa. Maalaajat eivät usein edes nähneet elokuvia, joiden mainos heiltä oli tilattu. Toisinaan he eivät nähneet edes dvd:ltä esitettävän elokuvan levykoteloa ja joutuivat maalaamaan kuvailun pohjalta. Tämä on johtanut taiteellisiin ratkaisuhin, jotka rikkoivat odotuksia.

Ghanalainen sosiologi ja elokuvajulistekeräilijä Joseph Oduro-Frimpong totesi The Atlantic -lehdelle, että nuo julisteet ”näyttivät sen, mikä oli mahdollista ennen siirtymää kohti nykyaikaista teknologiaa”. Vuosituhannen vaiheessa elokuvajulisteiden käsin maalaaminen alkoi kuihtumaan Ghanassa. Muutoksen takana oli tietenkin tekninen kehitys. Elokuvajulisteiden teollinen monistaminen muuttui edullisemmaksi, ja markkinatalous teki lopun työstä.

Jotkut ghanalaiset elokuvajulistemaalarit ovat kuitenkin löytäneet toisen uran itselleen maalaamalla elokuvajulisteita tilaustöinä. Tätä uusiotuotantoa on tarjolla netissä, ja hinnat alkavat parista sadasta eurosta.

Teoksia Bad Hair Day Leaders -sarjasta.
Teoksia Bad Hair Day Leaders -sarjasta.

Vaikka sekä Grand-Popon että Ghanan mainokset ovat välittömästi tunnistettavissa mainoksiksi, poikkeavat ne siitä, mihin keskimääräinen länsimainen katsoja on tottunut. Ne tarjoavat katsojalle mahdollisuuden tutustua toisenlaiseen mutta silti tunnistettavaan tulkintaan niinkin arkisesta ilmiöstä kuin mainonta.

Sakkinen itse tilasi Salon de Peinture Grand-Popolta 14-osaisen teossarjan, jossa maailman johtavat poliitikot esiintyvät paikallista parturikampaamoestetiikkaa mukailevissa teoksissa. Bad Hair Day Leaders -sarjan avasivat potretit Donald Trumpista ja Kim Jong-unista. Sakkisen lisäksi teoksia ovat tilanneet myös taiteenkeräilijät, ja yksi Houenouden maalaama taulu on päätymässä vaalijulisteeksi seuraavissa täkäläisissä eduskuntavaaleissa. Häiriköt-päämaja tilasi oheisen parturimainosparodian, jossa hiustenleikkuuta ja parranajoa tarjotaan Chewbaccan kasvoilla.

Jää nähtäväksi, nousevatko beniniläiset mainostaulut taidemaailman huomioon samoin kuin ghanalaiset elokuvajulisteet nousivat. Edessä on myös epäilemättä aika, kun halvat tulosteet syrjäyttävät käsinmaalatut mainoskyltit, ja silloin tämä populaarikulttuurin muoto tulee kuihtumaan. Muutos on tietenkin pysyvää.

Lisätiedot ja tilaukset: www.facebook.com/salondepeinturegrandpopo

Koko Bad Hair Day -teossarja.
Koko Bad Hair Day -teossarja.

 

Jaa tämä: