Turkistuottajat

Avoin kirje turkiskasvattajille

Aina välillä mainokset tarjoavat väläyksen jostain vieraasta. Silloin kannattaa heittäytyä dialogiin!

Tervehdys, Suomen turkiskasvattajat (ja Sagafurs myös). Kerroitte meille sunnuntain Helsingin Sanomien kannessa, että turkiseläimet voivat häkeissään hyvin ja että meno on rinnastettavissa lemmikkimarsun elämään.  Ajattelin nyt lähestyä teitä ajatusteni kera näin avoimesti ja läpinäkyvästi.

”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.”

Varmasti itsekin ymmärrätte mainoksessa esittämänne väitteet snadisti pöhköksi (voisin tarjota teille viestintä- ja markkinointiapua, mutten taida). Oletteko tietoisia siitä, että ”totuudenvastaisten ja harhaanjohtavien tietojen antaminen” mainoksissa on kiellettyä? Maria Lindqvist Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitosta tiivisti väitteenne virheet sen verran hyvin, että siteeraan häntä:

”Turkiskasvattajat ohittavat kuitenkin sen, että lemmikkikanien ja jyrsijöiden hyvään pitoon kuuluu muun muassa eläimen mahdollisuus liikkua myös häkin ulkopuolella. Lainsäädäntö myös kieltää niiden pitämisen verkkopohjalla, niillä tulee olla kuivikkeita pohjamateriaalina ja niillä tulee olla mahdollisuus piiloutua. Asioita, joita turkiskasvattajat ovat aktiivisesti vastustaneet lisättäväksi turkiseläinten pidon vaatimuksiksi.

Turkiseläimet taas viettävät häkissä koko elämänsä. Tyypillinen turkiseläinhäkki on ahdas, virikkeetön verkkopohjainen ympäristö, josta eläin ei pääse koskaan jaloittelemaan. Elämä turkishäkeissä aiheuttaa eläimille huonoa oloa. Osalla eläimistä se näkyy esimerkiksi pelkona, pentujen tappamisena, stereotyyppisenä käyttäytymisenä, apatiana ja raajojen puremisena.”

Lisäisin tähän listaan myös sen, että lemmikkieläimiä ei ”lopeteta” (eli siis tapeta) työntämällä lyhyeksi jääneen elämän päätteeksi metallisauva eläimen peräsuoleen ja suuhun, ja sitten johtamalla häneen tappava sähköisku. Sekin ero mun mielestä pitäisi ottaa huomioon.

Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton (aka Profur) Olli-Pekka Nissinen pääsi oikein selittelemään teidän touhuja ja meno oli sakeaa: ”Jos verrataan marsun, hamsterin tai kanin elämässään häkissä viettämää aikaa turkiseläimen häkkiaikaan, voidaan saada aika mielenkiintoisia laskutoimituksia.”

Olen toki yhtä mieltä siitä, että nämä laskutoimitukset ovat mielenkiintoisia.

Ja hei,  Ratkaisutoimisto Seedi: Ymmärrättehän, että ammattilaisen tehtävä on joskus ohjata asiakas pois niiden kaikista tyhmimpien ajatusten luota? Ei se riitä, että creaatte sen leiskan pöhisevän asiakkaan ideoista. Tehkää työnne!

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.

Oheisessa kuvassa näette Otto-ketun. Oton käpälät ovat vääntyneet niin, että hän ei pysty juoksemaan ihan hirveän hyvin. Käpälien vääntymisen syynä on se, että Otto kasvoi sellaisessa teidän luksushäkissä, jossa on verkkopohja. Monien turkiseläinten kehot ovat muutenkin rikki Lindqvistin viittaaman stereotyyppisen käyttäytymisen takia. Tuolla termillähän siis tarkoitetaan sitä, että eläin kohtaa hirveät olosuhteet toistamalla jotain tiettyä asiaan loputtomasti – esim. juoksemalla ympyrää – ja näin runtelee kehonsa.

Onneksi Otto pääsi pakoon ja viettää nykyään mukavaa ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Tähän kuvaan hänet houkuttelimme puskasta, jossa tyyppi tuhisi jotain kettuasioita.

Ihan sydämeni pohjasta toivon, että Oton lajitoverit ja muunkin lajiset tyypit voisivat jatkossa elää elämiä, jotka eivät ole tarkoitushakuisen hirveitä. Jos eläimistä tykkäätte tai pidätte eläimen turkin silittelystä (minäkin tykkään), niin hankkikaa vaikka marsuja lemmikeiksi ja pitäkää niistä huolta. Nehän ovat tosi kivoja tyyppejä.

Se eläimien riivaamisen lopettaminen tietty tarkoittaa loppua teidän nykyisille töille. Ymmärrän tämän ajatuksen aiheuttaman tuskan ja kyllähän tämmöinen (1990-luvun) laman lapsi tietää yhtä jos toistakin työmarkkinoiden epävarmuudesta ja siinä epävarmuudessa elämisestä. Ei se ole kivaa, mutta kuten sanovat: it is what it is.

Tästä muutoksesta ei kuitenkaan pidä hätääntyä, koska meillä on tämä maailman parhaiten toimiva hyvinvointivaltio! Toivon ihan vilpittömästi kaikkea parasta Suomen nykyisille turkistuottajille. Teille kaikille kyllä löytyy mielekästä tekemistä, sillä emmehän me valmiissa maailmassa elä ja työt eivät tekemällä lopu. Myös ne valtion teille nykyään maksamat tuetkin voidaan ihan hyvin kohdistaa vaiks sellaisiin rakennemuutoshommeleihin.

Että ei muuta kuin kohti uusia haasteita ja kaikille parempaa tulevaisuutta! Yhdessä me rakennetaan tästä maailmasta entistäkin parempi ja voidaan olla tosi ylpeitä saavutuksistamme.

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille.
Tämä Hesarin haluttomuus julkaista logoparodioita ei tietenkään täysin yllätä. Hieman yllättävää on se, lehdelle ei kelvannut edes kuva, jossa asiakas katselee geneerisen ruokakaupan lihahyllyä, joka on korvattu häkkikanalalla. Lehden mukaan teos rikkoo hyvää mairkkinointitapaa. Voittoa tavoittelemattomalle ja siten markkinalogiikkaa rikkovalle järjestölle ainoa hyväksyttävä tapa viestiä näyttäisi olevan avoin kirje ja tiukan dokumentaariset kuvat. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että mainonnassa on yleisesti hyväksyttyä irvailla kilpailijalle ja viitata sen tuotteisiin, kuten näimme esimerkiksi hiljattain Pepsin kampanjassa, jossa oli myös ilmiselvä Cokis-tölkki. Eivätkä kaupalliset mainostajat ole ainoita: Hesari nosti itsekin Kuukausiliitteen kanteen parodian jääkiekkojoukkue Jokereiden logosta.
Mainosten ja kaupallisten motiivien määrittelemässä yhteiskunnassa on vaikea hyödyntää mainonnan kieltä ja kanavia, mikäli ei ole myymässä mitään. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Ja sitten tähän loppuun viellä sellaista, että hei sielä Hesarilla. Voisitte vähän skarpata.

Muistatteko, kun pari viikkoa sitten ette suostuneet julkaisemaan meidän Oikeutta eläimille -järjestölle tekemää ilmoitusta? Se oli teidän mielestä asiaton ja täysin sopimaton julkaistavaksi. Jopa siinä määrin, että mitkään ilmoituksen kuvaelementeistä eivät kelvanneet missään muodossa käytettäviksi (tästä saavutuksesta olen kyllä hieman ylpeä ja olenkin tällä rehvastellut mainostoimistoissa työskenteleville kavereilleni. #lifegoals). Minun mielestä esimerkiksi valokuva, jossa seisoskelen sillai snadisti hämmentyneen näköisenä geneerisen marketin eineshyllyn edessä ja siinä tilalla onkin häkkikanala kertoo enemmän ruuan tuotannon ja kuluttajien valintojen välisistä kytköksistä kuin mihin te olette kyenneet viime vuosina journalistisilla lihaksillanne. Ja teillä sentään on käytössä ihan Euroopankin tasolla tarkasteltuna aika hel-vet-tin iso mediakonserni resursseineen. Yrittäisitte hieman. 

Vastaava päätoimittajanne, Kaijus Niemi linjasi, että:

”Yhteiskunnallinen mainonta ja mainontaan liittyvä sananvapaus mahdollistaa avoimien kirjeiden tyyppiset ratkaisut. Jos kirje on muotoiltu asiallisesti, eivätkä väittämät ole kohtuuttomia tai totuuden vastaisia, julkaisemista on mahdollista harkita, vaikka se olisi osoitettu esimerkiksi tietylle firmalle.”

Nyt minun on pakko sanoa, että etusivulla julkaisemanne Suomen turkiskasvattajien mainos ei ole miltään osin asiallinen ja siinä esitetyt väitteet ovat kohtuuttomia ja totuuden vastaisia. Miksi tämä oli teidän mielestä ihan kosher?

Vai onko niin, että Suomen turkiskasvattajien mainos ei olekaan Niemen viittaamaa ”yhteiskunnallista mainontaa”? Onko teillä eri säännöt kaupalliseksi katsomallenne mainonnalle? Oikeastaan toivon, että Suomen kani- ja jyrsijäliitto tekee kantelun tästä mainoksesta ja teidän päätöksestänne julkaista se.

Mutta sitä odotellessa hyvää alkukevättä kaikille!

Jaa tämä:

Ken on heistä kaikkein kauhein?

Hyvistä teoista on hyvä palkita, mutta välillä pitää kuitenkin myös muistaa pahoja tehneitä. Tällä kertaa Anti Animalia -palkinto muistaa turkistuottajia ja -kauppiaita.

Eläinoikeusjärjestö Animalia jakaa vuosittain Pro Animalia -palkinnon eläinten hyvinvoinnin edistämisessä ansioituneelle taholle. Palkinnon ovat pokanneet muun muassa epätervettä vegaanista ruokaa juhlistava Sipsikaljavegaanit-ryhmä (2016) ja Jenni Haukio (2014).

Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa. KUVA & MEEMI: OE
Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa.
KUVA & MEEMI: OE

Samalla kun Animalia on muistanut hyviä, on se jakanut myös Anti Animalia -palkintoja, ”mikäli vuoden aikana on noussut esiin jokin eläimille erityisen negatiivinen ilmiö”. Viime vuosina on noussut.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Lisää teemasta täällä, täällä ja täällä.

Tänä vuonna Animalia ulottaa ensimmäistä kertaa demokratian Anti Animalia -palkinnon valintaprosessiin, eli yleisö pääsee äänestämään pahinta eläinoikeuksien polkijaa. Esiraati on valinnut vuoden 2017 teemaksi turkikset ja niitä vaatteissa käyttävät yritykset. Turkistuotannon epäeettisyys kun on ratkaisematon ongelma.

Turkisten käyttö vaatetuksessa herättää aina aika ajoin laajempaakin keskustelua. Kukapa olisi unohtanut Miss Suomen lahjaturkiksiin liittyvät keskustelut ja sen kerran, kun kaksi kokoomuksen kansaedustajaa siirtyi turkislobbareiksi pudottuaan eduskunnasta. Toisaalta lukuisat muotitalot ovat viime vuosina ilmoittaneet luopuvansa turkisten käytöstä, viimeisimpänä Gucci.

Anti Animalia -äänestäjät pääsevät valitsemaan kuudesta Suomessa vaikuttavasta yhtiöstä. Kilpailijoiden listalle ovat valikoituneet Halonen, Kekäle, Luhta, Partioaitta, Scandinavian Outdoor ja Stockmann. Ehdokkaita yhdistää se, että ne valmistavat itse tai myyvät vaatteita ja asusteita, joissa käytetään turkiksia – usein jopa niin, että asiakas ei tiedosta ostavansa aitoa turkista.

Taustatukea kaikki kilpailijat saavat alan lobbaus- ja myyntijärjestöiltä ja -yhtiöiltä. Esimerkiksi Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.

Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.

Animalia tarjoaa kaikille kilpailuun valikoiduille yhtiöille mahdollisuuden pudottautua pois kisasta. Riittää, että yhtiö luopuu turkista sisältävien tuotteiden valmistamisesta ja/tai myymisestä.

Sen lisäksi, että maa - ja metsätalousministeri Sirkka - Liisa Anttila raivasi tiensä Anti Animalia -kilpailun kärkeen vuonna 2009, hän pääsi tähdittämään Voiman vastamainosta.
Sen lisäksi, että maa – ja metsätalousministeri Sirkka – Liisa Anttila raivasi tiensä Anti Animalia -kilpailun kärkeen vuonna 2009, hän pääsi tähdittämään Voiman vastamainosta.

Viime vuonna Anti Animalia -palkinto meni Atrian ja HKScanin koululaisille suunnatulle Lihasta-hankkeelle, jonka toteutuksesta vastasi viestintätoimisto Tekir.

Lisäksi palkittuja ovat muun  muassa Suomen hallitus (2015, 2008) ja ministereistä erikseen maa- ja metsätalousministerit Jari Koskinen (2013) ja Sirkka-Liisa Anttila (2009), pääministeri Mari Kiviniemi (2010) ja kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen.

Palkinnon on saanut myös Särkänniemen delfinaarion toiminnan hyväksynyt Tampereen kaupunki (2014).

Anti Animalia -äänestys 23.11. asti osoitteessa antianimalia.fi. Äänestys keskeytetään aikaisemmin, mikäli kaikki kilpailijat luopuvat turkisten myymisestä.

Jaa tämä:

Rahat tai henki

Maailma on piinan areena. Kulttuuriset ja poliittiset tekijät vaikuttavat siihen, kuinka paljon ja ketä kohtaan tunnemme empatiaa.

Toisinaan empatiaa vältetään henkilökohtaisista syistä. Nähdessään häkissä ahdistuneina makaavia kettuja tai teurasjonossa kulkevia lehmiä, moni kavahtaa. Neurotutkija Jean Decetyn tutkimuksissa on havaittu, että empatia voi herättää voimakasta ahdistusta, ja tällöin yksi reitti hädästä ulos on empatiasta irtisanoutuminen. Kovuus voi olla opeteltua.

Maailma on piinan areena, ja empatian välitön kohdistaminen kaikkiin kärsiviin olisi musertavaa. Usein empatiaväsymykseen vajotaan silloin, kun yksilö kokee, ettei mitään ole tehtävissä. Pallomme lainehtii kärsimystä, kaikkia ei voi pelastaa, joten eikö parasta ole vain katsoa pois? Aiheesta kirjoittanut mediatutkija Susan  Moeller on väittänyt, että empatiaväsymys on seurausta ajasta, jossa media muistuttaa meitä alati hädästä mutta yksilö kokee itsensä voimattomaksi.

Pitäisikö kärsimyksestä siis puhua vähemmän? Yksi näkökulma on, että toivottomuuden sijaan tulisi lisätä toivoa positiivisten tarinoiden kautta. Kuvat onnellisista yksilöistä voivat toisinaan havahduttaa enemmän empatiaa kuin pohjaton hätä. Asiaan liittyy myös väite, että hädänalaisia ei tulisi kuvata passiivisina kärsijöinä vaan aktiivisina yksilöinä, jotka viimeiseen saakka yrittävät pysyä elossa. Passiivisiin, hiljaisiin olentoihin on vaikeampi samastua kuin aktiivisiin toimijoihin.

Tämä pätee ihmisten ohella myös muihin eläimiin. Aina kuoleman kuvat eivät ole tehokkain keino muistuttaa siitä, että eläinkin on mielen omaava yksilö. Eräs keino punoa esille toivoa on tarjota tarinoita, jotka koskettavat luonnonvaraisia tai teollisuudelta pelastettuja eläimiä – niitä, jotka voivat toteuttaa mieltään vapaammin kuin häkki sallii.

Silti kärsimyskin on kohdattava, hätää ei saa silotella pois. Kulttuurintutkija Susan Sontag on sanonut, että meillä on velvollisuus katsoa hätää, joka on poliittisesti aiheutettua ja jonka poistamiseen me itse voisimme vaikuttaa. Sairaiksi jalostettuja superkettuja on kuvattava ja katsottava, positiivisten tarinoiden rinnalla tulee kuljettaa muistutuksia siitä kauhusta ja kivusta, joita kulttuuriset oletukset ja taloudelliset intressit voivat aiheuttaa. Yksi tapa nivoa toivoa myös kauhun esiintuloihin on muistuttaa vastaanottajaa siitä, että hän itse voi tehdä jotakin. Aktiivisuuteen kannustaminen ja toimintakanavien tarjoaminen ovat empatian kannalta elinehto. Passiivisuus taas tuhoaa tunnetta.

Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia. Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin. Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.
Saga Furs Oyj (ent. Turkistuottajat Oyj) on Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton vuonna 1938 perustama turkishuutokauppayhtiö joka tukee turkiseläintuotantoa ja myy turkiksia. Yhtiö tekee myös vaikuttajaviestintää ja on esimerkiksi sponsoroinut Alma Media Oyj:n vuosittaista Optio Gaalaa, joka kerää saman katon alle yhteiskunta- ja mediavaikuttajia.
Optio Gaalassa vaikuttajille esitellään muotinäytöksessä turkiksiin verhoutuneita mannekiineja. Tänä vuonna catwalkille kapusi myös ProFurin Leena Harkimo. Näytöksellä viestitään, että kyllähän turkikset ja muoti kuuluvat yhteen, ja tämän ajatuksen epäilemättä toivotaan valuvan myös lainsäädäntöön ja toimituksiin.
Sado Furs -vastamainoksessa poseeraa Otto-kettu, joka on todennäköisesti karannut itse turkistarhalta. Vankeus verkkopohjaisessa häkissä on pilannut Oton nilkat lopullisesti, mutta hän viettää nykyään iloista ketun elämää Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä.

Kaikki on suhteellista. Se, mikä on liian ”epämukavaa”, riippuu siitä, mihin olemme tottuneet. Keskiluokkainen, hyvinvoiva suomalainen saattaa kokea, että jo pienikin vilahdus hätää on liikaa. He saattavat vaatia rauhaa epämiellyttävältä tiedolta samalla, kun kuluttavat eläintuotteita tai kantavat turkista. Empatiaväsymys voi olla ylenmääräistä hedonismia. Tämä tarkoittaa, että se on myös yhteiskunnallista.

Mediatutkija Lilie Chouliaraki esittää, että median tapa kuvata kärsimystä johtaa usein empatiakatoon. Yksi median yleinen metodi on kärsimyksen luonnollistaminen: tiettyjä ryhmiä kuvataan luontaisina kärsijöinä. Chouliaraki käyttää esimerkkinä afrikkalaisten luonnollistettua kärsimystä, mutta samoin eläimiä kuvatessa luonnollistetaan se, että niitä ahdetaan häkkeihin tai sähkötetään hengiltä turkisreuhkan nimissä. Luonnollistaminen häivyttää kärsimyksen poliittisia taustoja eli sitä, että kärsimys on seurausta epäoikeudenmukaisista hierarkioista tai vallankäytöstä. Se myös poistaa mahdollisuuksia ja ylipäätään halukkuutta tehdä mitään asian hyväksi.

Lopulta myös empatiasta tulee turhaa. Miksi itkeä täysin luonnollisen hädän edessä? Empatian ylläpito vaatiikin ”luonnollisuuksien” purkamista. Ehkä se piina, joka seuraa eläinten sullomisesta tuotantolaitoksiin kymmenien miljardien vuositahtia, onkin ideologisen tehokkuusajattelun eikä ”luonnollisuuden” määrittämää.

Sosiologi Stanley Cohenin mukaan empatiaväsymyksessä on lopulta kyse mediaväsymyksestä. Media ei käsittele kärsimystä tavalla, joka nostattaisi empatiaa. Yksilöitä kuvataan lukumäärinä, jotka puolestaan sidotaan taloussuhdanteisiin, ja lopulta juuri talous määrittää kärsimyskuvastoa.

Eläinteollisuus hahmotetaan taloudellisen hyödyn kautta, ja jopa eläinsuojelulaki keskittyy siihen. Kun me luulemme olevamme uupuneita empatiaan, meidät on itse asiassa pyörryttänyt sellainen yhteiskunta, joka keskittyy talouteen ennen yksilöitä.

Lopulta vastassa on kollektiivinen kovettuminen. Cohenin mukaan nykyiset markkinajohteiset yhteiskunnat leimaavat moraalisen huolen ja myötäelämisen liian pehmeiksi. Erityisen selkeästi tämä näkyy eläinasenteissa. Niiden kohdalla on usein oletuksena, että empatia ei ole realismia. Mutta mikä on realistisen eläinsuhteen kriteeri – se, että keskitymme eläinten taloudelliseen tuottavuuteen, vai se, että otamme lukuun myös sikojen ja kettujen yksilöyden sekä mielen?

Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa. KUVA & MEEMI: OE
Oikeutta eläimille -järjestö on julkaissut tänä vuonna kuvia turkistarhoilla salaa kuvatuista siniketuista. Superketuiksi nimetyt, järkyttävät löysänahkaisiksi ja tuuheiksi jalostetut ketut ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa.
KUVA & MEEMI: OE

Empatian vaimentaminen on poliittista. Ihmiset osaavat sammuttaa empatiansa eri tilanteissa, kuten sodankäynnissä, ja yhteiskunta voi tehdä tästä tavan suhteessa tietynlaisiin ryhmiin. Kun toinen määritetään ennen kaikkea kilpailijaksi, haitaksi, resurssiksi tai ruoaksi, katoaa tämän yksilöys ja samalla empatian mahdollisuus kaventuu. Mikäli maailmankuvan kes kiössä on ihmisen etuoikeus, on absurdia pohtia empatiaa kettua tai sikaa kohtaan.

Edessä on kaksi mahdollisuutta: tehdä politiikastamme ja kulttuurisista uskomuksistamme sellaisia, että ne mukailevat empatian tarjoamia näkökulmia muihin ryhmiin, tai vaimentaa empatiaa. Moraalin kannalta valinta on selvä: mikäli haluamme huomioida myös muut kuin itsemme ja itsellemme mieleiset ryhmät, empatia tarvitaan kulttuuristen ja poliittisten arvojen keskiöön.

Cohenin mukaan tärkeintä on keskittyä niiden asenteiden ja instituutioiden muokkaamiseen, jotka aliarvioivat empatian merkitystä moraalisena navigaattorina. Jos kulutusta korostava talousyhteiskunta saa meidät uskomaan, että luvut ovat yksilöitä oleellisempia, on tuota yhteiskuntaa muutettava. Sama pätee eläinsuhteeseen. Mikäli yhteiskunnalliset oletukset ja instituutiot ohjaavat meitä ajattelemaan, että kettu on mielellisen olennon sijaan turkissomiste, on aika muuttaa oletuksia.

On aika kyseenalaistaa talous ja mainonta, jotka kuvaavat muita eläimiä pelkkinä ruumiinkappaleina, joita laittaa pannulle ja ripustaa kaulaan. Niiden vastapainoksi muut eläimet pitäisi tuoda esiin omanlaisensa mielen omaavina otuksina. Nämä uudet kuvat ja sanat voivat raapia rikki kärsimystä piilottavaa rahan politiikkaa.

Kirjoittaja on filosofi ja tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Aaltola on juuri julkaissut Sami Kedon kanssa kirjan Empatia – Myötäelämisen tiede (Into).

Lue myös Tampereen yliopistot tutkijoiden Eija Vinnarin ja Matias Laineen artikkeli Pehmitettyjä totuuksia. He ovat analysoineet eläinoikeusaktivistien salaa tuotantoeläimistä ottamia kuvia ja niiden esittämistä varjoraporttien viitekehyksessä.

Jaa tämä: