vastamainos

Uudet jumalat, uudet käskyt

Mainokset ja kuluttajuus ovat monin tavoin ottaneet Jumalan ja seurakunnan aseman elämissämme. Markkinoiden vilkkuvat valot voi hyvin mieltää uusiksi jumaliksi.

”Mainonta kulkee samalla polttoaineella kuin uskonto. Usko­muksia, mielikuvia ja kokemuksia on vaikea ellei mahdoton palauttaa eksaktisti paikkansa pitävään totuuteen. Samoin kuin uskonto, brändi elää niin kauan kuin sillä on kulutta­jia. Mielikuvia on luotava aina uudelleen, jotta kulutta­jat eivät lopu, ja mielikuvien on aina lunastettava paikkansa, oltava jossain linjassa todellisuuden kanssa, jotta niiden uskottavuus säilyy”, linjaa teologian väitöstutkija Heli Yli-Räisänen.

Raamatun kymmenen käskyä syn­tyivät ilmapiirissä, jossa juutalai­nen kansa muodosti itseymmärrys­tään. Käskyt syntyivät osittain tästä muodostuvasta itseymmärryksestä, ja osittain ne itse rakensivat samaa itseymmärrystä. Ne piirsivät yhtei­sölleen rajoja siitä, mikä on sopivaa oman yhteisön identiteetin rajoissa.”

Onko kuluttaminen maallistuneessa markkinatalou­dessa elävän kansan identiteetti? Aikanaan oli täysin loogista, että yhteisön moraalinen koodisto saatiin Jumalalta ja yksilön rooli osana yhteisöä on määrittynyt suhteessa seurakuntaan. Nykyään mainokset ja kuluttajuus ovat monin tavoin ottaneet Jumalan ja seurakunnan aseman elämissämme. Markkinoiden vilkkuvat valot voi hyvin mieltää uusiksi jumaliksi.

”Vastaako kuluttaminen nyky­-yhteiskunnassa samaan tarpeeseen, johon uskonto on vastannut? Ja onko brändejä ja kulutusta vaikea kritisoida siksi, että kritiikki horjuttaa samalla itseymmärrystämme, kollektiivisella ja yksilöllisellä tasolla? Kulutan, siis olen.”

Jari Tamminen: Kymmenen käskyä – Toinen tuleminen (2019). Musta graniitti, 22 karaatin kulta.

Mooseksen kerrotaan saaneen kymmenen käskyä Siinain vuoren huipulla. On vain loogista että markkinoiden uudet jumalat antavat meille uudet kymmenen käskyä kauppakeskuksen katolla, josta pääsee kätevästi alas liukuportailla.

Kymmenen käskyä – Toinen tuleminen -videolla tämä laskeutuminen on kuitenkin loputonta. Siinä, missä Raamatun Jumala lupaa lopulta palkinnon kuoleman jälkeisessä elämässä, luovat mainokset jatkuvasti uusia tarpeita ja tyhjyyden tunnetta kuluttajille: saatuaan tarpeensa tyydytettyä ostamalla, uudet tarpeet odottavat kuluttajaa jo seuraavassa mainoksessa.

Uudet jumalat eivät suo kuluttajalle ikinä helpotusta tai vapautusta.

Vastamainokset horjuttavat kulut­tajan käsitystä itsestään moraalisena ja eettisenä toimijana. Ne horjuttavat myös luottamusta yhteiskuntaan, jonka piti olla turvallinen. Yli-Räisäsen mukaan kulut­taja on odottanut yhteiskunnan yhä pyörivän jonkinlaisten eettis­ten ja moraalisten pyörien päällä, vaikka uskonto ei tuota moraalia enää määritäkään. Vastamainokset ovat keppi, joka työntyy noiden pyörien rattaisiin.

”Vastamainokset häiritsevät val­miin tuotteen ja kuluttajan välissä olevaa ostopäätöstä. Häirintä toi­mii molempiin suuntiin: tuote jää ehkä hyllyyn, ja kuluttaja joutuu pohtimaan itseään moraalisena toi­mijana. Molemmat ovat kriisissä. Samoin systeemi, joka on rakentu­nut tuotteiden kysynnän ja tarjon­nan varaan”, Yli-Räisänen linjaa.

Kymmenen käskyä – Toinen tuleminen -kivitaulut ja -videoteos julkistettiin helmikuussa 2020 Mikkelin taidemuseossa osana Häiriköt-päämajamuseo -näyttelyä. KUVA: Harri Heinonen
Jaa tämä:

Sotalomat Turkissa

Turkki pommittaa kurdeja kotona ja ulkomailla, ja mainostaa itseään mainiona lomakohteena. Ja suomalaiset tarttuvat syöttiin.

Syksyllä 2019 Turkki hyökkäsi kurdien kimppuun Koilis-Syriassa. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin käy. Tällä kertaa hyökkäystä edelsi Yhdysvaltain joukkojen vetäytyminen alueelta, jolloin yhden Nato-maan suojelemista kurdeista tuli hetkessä toisen Nato-maan hyökkäyksen kohteita.

”Turkin ja kurdien välisellä konfliktilla on pitkät juuret, jotka ulottuvat tasavallan syntyyn 1900-luvun alkuun”, aloittaa Johanna Vuorelma Tampereen yliopistolta. ”Turkin tasavalta pyrki vahvistamaan kansallista yhtenäisyyttä, mikä tarkoitti kurdien ja muiden vähemmistöjen kielellisten ja kulttuuristen oikeuksien voimallista tukahduttamista.”

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n määrittelemät rajat kurdien asuttamista alueista vuodelta 1992. Kurdistania ei ole koskaan tunnustettu kansainvälisesti. 1900-luvulla, entisten siirtomaaisäntien piirtäessä Lähi-idän rajoja uusiksi, kurdit jäivät ilman omaa maataan.

Välillä näitä oikeuksia on tavoiteltu rauhanomaisesti ja välillä aseellisesti.

”Rauhanneuvottelut ovat johtaneet aina konfliktin eskaloitumiseen uudelleen, koska kurdien vaatimukset ja valtion poliittinen tahto ovat syvässä ristiriidassa. Kurdien poliittinen osallistuminen parlamentaarisesti on ollut hyvin vaikeaa, koska kurdikysymykseen keskittyneiden puolueiden toimintaa on rajoitettu merkittävästi – usein kieltämällä puolue”, Vuorelma jatkaa.

Vuonna 2012 kurdit perustivat Koilis-Syyrian Rojavan autonomisen alueen. Rojava on osa laajempaa, Turkin, Irakin, Iranin, Syyrian sekä Armenian alueelle levittäytyvää Kurdistania. Yksikään valtio ei ole tunnustanut Kurdistanin itsenäisyyttä ja kurdit ovat yksi maailman suurimmista kansoista ilman omaa valtiota.

Kuluttajille tulee helposti kiusaus olla miettimättä kulutuspäätöksiin liittyviä laajempia kysymyksiä. Onko esimerkiksi hyväksyttävää lomailla sellaisessa maassa, joka polkee ihmisoikeuksia? Turismi on ollut pitkään Turkin valtiolle merkittävä tulonlähde ja niillä tuloilla on osaltaan taas rahoitettu loputonta sotaa kurdeja vastaan.
Mikä on Turkin-lomia varaavien turistien vastuu tässä prosessissa?

Kurdit eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka ovat joutuneet vastatusten Turkin voimapolitiikan kanssa. 2000-luvulla maassa on rajoitettu sanan- ja tieteen vapautta laajasti ja Vuorelman mukaan tälläkin on pitkä historia.

”Turkin poliittista historiaa on määrittänyt kansalaisoikeuksien heikko tila, jota on syventänyt säännölliset vallankaappaukset eri vuosikymmeninä. Nykyinen tila on siis osaltaan jatkumoa varsinkin 1980-luvun poliittiseen tilanteeseen, jolloin vallankaappaus johti kansalaisyhteiskunnan tukahduttamiseen. Presidentti Erdoganin retoriikassa määritellään valtion sisäisiä vihollisia, jotka uhkaavat kansallista yhtenäisyyttä. Näin hän oikeuttaa poliittisen linjansa, jonka ideana on synnyttää uusi, konservatiivisiin arvoihin nojaava valtio.”

EU ja Turkin Nato-kumppanit ovat jättänet puuttumatta Turkin agressioihin. Natolla on omat laajemmat strategiset tarpeet Turkille ja EU puolestaan on ollut kykenemätön hyödyntämään omaa neuvotteluasemaansa maan ihmisoikeusloukkauksien ratkomisessa. Vuorelma näkee EU:n neuvotteluasetelman perustuneen erityisesti neuvotteluihin Turkin EU-jäsennyydestä, mutta jäsennyyden muututtua yhä epätodennäköisemmäksi on neuvotteluasetelmakin heikentynyt.

”EU:n reaktiot ovat olleet jo vuosia enemmän huolipuheen tasolla kuin todellisia toimia, esimerkiksi pakotteita, laajempia kauppapoliittisia sanktioita tai jäsenyysneuvottelujen lopettamista.”

Samalla Turkki on vaatinut – ja saanut – EU:lta rahallista tukea sitä vastaan, että se pitää Eurooppaan pyrkiviä siirtolaisia alueellaan eikä päästä heitä EU:n rajalle. Aika ajoin Turkki on myös laskenut siirtolaisia rajojensa läpi osana laajempaa valtapoliittista peliä.

Vuonna 2009 ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) kertoi haliavansa Suomesta rauhanvälittämisen suurvallan. Samaa ovat toivoneet monet muutkin, ja presidentti Ahtisaaren työtä tykätään tietenkin ylistää.
Rauhantyö kuitenkin vaatii resursseja – joskin paljon vähemmän kuin sotiminen – ja määrätietoisuutta. Myös johdonmukaisuus tukisi sitä. Johdonmukaisuuden puutetta osoittaa, että viime vuosina rauhanjärjestöjen tukia on leikattu toistuvasti.
Timo Soinin (ps./sin.) alaisuudessa ulkoministeriö leikkasi rauhaa ja turvallisuutta tutkivan ajatushautomo SaferGloben yleisrahoituksen kokonaan. Leikattuaan SaferGloben rahat Soini ilmoitti, että Suomi ja Turkki jakavat yhteiset demokraattiset arvot.
Vielä syksyllä 2019 Anti Rinteen (sdp.) hallitus myönsi aseidenvientiluvan Turkkiin. Pian tämän jälkeen Turkki hyökkäsi kurdiväestön kimppuun Pohjois-Syyriassa.Kenellekään kansainvälistä politiikkaa edes pintapuolisesti seuraavalle Turkin kurdeihin kohdistama aggressio ei ole voinut tulla yllätyksenä.
On vaikea olla näkemättä ristiriitaa siinä, että Suomi samalla juhlii itse itseään rauhan suurvaltana ja leikkaa rauhantyön resursseja. Vielä räikeämmäksi ristiriidan tekee se, että Suomen valtion merkittäviltä osin omistamien Patrian ja Lapuan kaltaiset asekauppiaat myyvät aseita konfliktialueille ja hallituksille, jotka viis veisaavat ihmisoikeuksista.

Sen lisäksi, että Turkissa rikotaan ihmisoikeuksia järjestelmällisesti ja se käy hyökkäyssotaa, tunnetaan maa myös lomakohteena. Turkki onkin ollut vuosien ajan ollut yksi suomalaisten suosituimmista matkakohteista. Vuonna 2015 yli 213 000 suomalaista vieraili maassa, mutta pian tämän jälkeen Turkkiin kohdistunut matkailu romahti alueen turvallisuustilanteen heikennyttyä. Määrätietoinen markkinointityö on kuitenkin palauttamassa Turkin jälleen suomalaisten suosimaksi lomakohteeksi ja vuonna 2017 se oli Helsingissä järjestettävien Matka-messujen pääyhteistyökumppani. Maan kulttuuri- ja turismiministeriön mukaan vuonna 2019 lasku oli taittunut kasvuksi ja maassa kävi noin 130 000 suomalaista.

Samalla kun Turkkia mainostetaan sopivan eksoottisena ja mukavana kohteena perheille sekä rentoa rantalomaa kaipaaville, tarjoaa Suomen ulkoministeriö maasta hieman synkemmän arvion: Turkkiin matkustavia kehotetaan noudattamaan ”erityistä varovaisuutta koko maassa kaikissa turistikohteissa, Itä-Turkissa ja suurissa kaupungeissa”.

Omien turvallisuushuolien ohella Turkkiin matkustavan kannattaa pitää mielessä myös, että monien matkailuun liittyvien yritysten omistukset linkittyvät eri tavoin maan hallintoon. Valtion 49 prosenttisesti omistaman Turkish Airlinesin hallituksen puheenjohtaja Mehmet İlker Aycı puolestaan toimi jo 1990-luvulla tuolloin Istanbulin pormestarina työskennelleen Erdoganin poliittisena neuvonantajana. Hänet nostettiin lentoyhtiön hallituksen puheenjohtajaksi vuonna 2015 kun yhtiön johtopaikat täytettiin valtaa pitävän AK-puolueen tukijoilla.

Turismi on muodostunut Turkin taloudelle merkittäväksi ja nykyisellään se tuo maalle vuosittain noin 30 miljardin euron tuotot.

”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.

Perinteisesti Turkki ei ole ollut Suomelle keskeinen kauppakumppani. Vaate- ja tekstiiliteollisuus kuitenkin muodostavat merkittävän poikkeuksen tähän ja lukuisat suomalaiset alan yritykset ovat siirtäneet tuotantoaan sinne. Maassa kustannustasoa painavat alas muun muassa alhaiset palkkakulut sekä rajoitukset työntekijöiden järjestäytymisen vapaudessa – joka katsotaan ihmisoikeudeksi.

Esimerkiksi Finnlaysonin tuotannosta 66 prosenttia ja Nanson tuotannosta 73 prosenttia tapahtuu yritysten oman ilmoituksen mukaan Turkissa.

Samalla kun Turkin hallitus suoritti puhdistuksia yliopistoissa, kouluissa, armeijassa ja tuomioistuimissa, Turkcell mainosti netissä ainakin brittiläisen The Guardianin lukijoille: ”Tänään Turkki on demokratiassaan voimakkaampi.” Teleoperaattori Telian suomalainen tytäryhtiö, Telia Finland Oyj on turkkilaisen Turkcell-operaattorin merkittävä omistaja. Kuvakaappaus vuodelta 2016.

YK:n ihmisoikeusneuvoston periaatteiden mukaan yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Usein tästä vastuusta kuitenkin lipsutaan, koska ihmisoikeuksien valvonta esimerkiksi alkutuotannon parissa koetaan mahdottomaksi. Valvonnan vaikeus ei kuitenkaan vapauta yrityksiä vastuusta.

Toinen merkittävän poikkeuksen Suomen ja Turkin väliseen vähäiseen kaupankäyntiin muodostaa aseteollisuus. Turkki on noussut 2000-luvulla Suomen merkittävimpien asekauppakumppanien joukkoon.

Perinteisten ampumatarvikkeiden ohella Turkkiin on viety esimerkiksi suojausterästä, jota käytettä sotilasajoneuvojen panssaroimiseen. Suomalaista suojaterästä ostaneen BMC Otomotiven panssaroituja Kirpi-miehistönkuljetusvaunuja on käytetty sotatoimissa Rojavassa. Vaikka Suomi on virallisesti linjannut, että se ei myy aseita sotaa käyviin maihin, osoittaa Turkki monien muiden esimerkkien ohella tämän linjauksen häilyvyyden

Vuoden 2019 joulukuussa Suomessa käynnistettiin Turkki boikottiin -kampanja. Myös monissa muissa Euroopan maissa käynnissä olevat boikottikampanjat kehottavat ihmisiä välttämään Turkkiin matkustamista ja jättää maassa valmistetut tuotteet ostamatta. Kampanjat vaativat myös asekaupan lopettamista.

Boikottien puolesta ja niitä vastaan voi esittää perusteltuja argumentteja. Samalla kun ne lisäävät painetta esimerkiksi ongelmalliseksi koettua hallintoa kohtaan, iskevät boikottien vaikutukset usein ensimmäisenä jo valmiiksi heikossa asemassa oleviin. Tämä ruohonjuuritasolla koettu tuska ei ole ainoa ongelma boikoteissa.

Turkin pysyminen auki ulkomaailmaan myös pitää erilaiset yhteiskunnalliset virtaukset maahan liikkeessä”, Vuorelma toteaa. ”Sillä voi olla positiivisia vaikutuksia yhteiskunnalliseen kehitykseen.”

Boikottien taloudelliset vaikutukset voivat silti hyvinkin olla politiikkaa ja diplomatiaa tehokkaampia työkaluja, sillä ne vaikuttavat suoraan valtion rahakirstuun, jonka vaaliminen on usein kärkipaikoilla poliitikkojen tärkeysjärjestyksessä. Mikäli lomamatka Turkkiin kuitenkin on ehdottoman välttämätön, kannattaa se suunnitella sellaiseksi, että se omalta osaltaan tukisi moninaisuutta maassa.

Toisaalta, myös sellaisia matkakohteita löytyy, jotka eivät käy loputonta sotaa omia ja naapurivaltioiden kansalaisia vastaan.

Jaa tämä:

Ihmiskunnan on aika aikuistua

Ihmiset ovat koko lajinsa historian tykitelleet menemään seurauksista piittaamatta. Luonto on asettanut rajat touhulle, mutta enää Äiti Maan voimat eivät siihen riitä. Seuraavaksi meidän on itse otettava vastuu tekemisistämme. 

Jo tässä vaiheessa koronaepidemiaa on selvää, että me emme voi palata entiseen menoon. Meidän tulee haastaa myös ajatus siitä, että yksiselitteisen vahingolliset alat pelastettaisiin ja palautettasiin entiselleen. Suoranaisten kieltojen rinnalla on myös kyse erilaisista tuista ja helpotuksista. Pitääkö haitallista toimintaa tukea taloudellisesti jatkossakin, jotta saisimme esimerkiksi näennäistä kasvua tai voisimme leikkiä, että kaikki on kuin ennenkin?

Maailman hallitukset ovat rientäneet koronapandemian riepottelemien markkinoiden tueksi ja hyvä niin. Markkinat osoittivat jälleen kerran kyvyttömyytensä kohdata kriisejä ja tämä toimii muistutuksena siitä, että (hyvinvointi)valtiota ei sittenkään kannata ajaa alas. Ehkä olisi paikallaan myös kokeilla pientä suunnan muutosta ja ainakin lopettaa totaalisen haitallisten toimintojen tukeminen.

Kun myrsky laantuu, mitä siis pelastamme?

Suomalaiset käyttävät osuutensa Maapallon vuosittain tuottamista resursseista noin kolmessa kuukaudessa ja koko ihmiskunta kykenee tähän samaan joka vuosi kesäkuun loppuun mennessä. Ja samalla me kuitenkin roudaamme turhaa tavaraa edes-takas ja poltamme öljyä tätä tehdessämme. Ehkä hyvä elämä olisi saavutettavissa hieman vähemmälläkin.

Mutta mietitään hetki sitä, että ihmiskunnan olisi aika aikuistua.

Käytännössä koko ihmiskunnan pitkän historian luonto on asettanut meille rajat, joiden puitteissa toimia. Tuossa tilanteessa on tietenkin ollut ihan luonnollista, että lisääntymällä (Olkaa hedelmällisiä ja täyttäkää maa ja niin edespäin) tai kuokan kanssa suota raivaamalla on elämä kukoistanut ja elinolot parantuneet.

Me olemme kuitenkin kasvaneet viimeisen reilun sadan vuoden aikana määrässä ja teknologisessa osaamisessamme niin isoiksi, ettei äiti (tai Äiti Maa) enää kykene pitämään meitä aisoissa. Emme kuitenkaan ole missään vaiheessa oppineet itse asettamaan omia rajojamme. Meillä on ollut liian kiire omassa hybriksessämme, jotta olisimme pysähtyneet oikeasti kuuntelemaan viestejä siltä mainitulta äidiltä.

Jonkinlaiseksi aikuistumisprosessin käännöskohdaksi voisimme asettaa nykyisenkaltaisen fossiilikapitalismin synnyn ja öljyn teollisen pumppaamisen käynnistymisen 1860-luvun tienoilla Pohjois-Amerikassa. Kuten filosofi Antti Salminen tuosta totesi: ”mustan sampanjapullon korkki paukahti auki”.

”Öljy on ylellisyyshuume, jota moderni länsimainen – nyttemmin planetaarinen – sivilisaatio kuosaa menemään huolimattomasti, öky­narkomaanin välinpitämättömyydellä. Öljyn läsnäolevuus lähentelee absoluuttisuutta pienimmissäkin arkisissa yksityiskohdissa: muoveista lannoitteisiin, pinnoitteista kantaviin rakenteisiin, ilmassa leijuvista partikkeleista maaperän mikromuoviin. On vaikea kuvitella asiaa, joka ei tavalla tai toisella olisi öljyperäisen tuotantomuodon piirissä”, Salminen jatkaa.

Saksan puolustusvoimien teettämän tutkimuksen mukaan jopa 95 prosenttia ihmiskunnan kaikesta teollisesta tuotannosta kytkeytyy tavalla tai toisella öljyyn. Vuosimiljoonien mittaan öljyyn kerääntyneen ja varastoituneen energian syöminen on kuitenkin tulossa loppuunsa. Koska markkinat eivät kuitenkaan ole halukkaita rajoittamaan tuottavaa, joskin haitalliseksi tiedettyä toimintaa, niin vähintä mitä voisimme tehdä, olisi se, että lopetamme tuon haitallisen toiminnan tukemisen.

Edestakaisen Helsinki-New York -lennon hiilidioksidipäästöt ovat Finnairin päästölaskurin mukaan 884 kiloa yhtä matkustajaa kohden. Arviot kuitenkin vaihtelevat ja niihin vaikuttavat muun muassa reitti, välilaskut, konetyyppi ja se, mitä kaikkea yleensäkään lasketaan mukaan lennon päästöihin. Esimerkiksi MyClimate-palvelun mukaan saman matkan hiilidioksidipäästöt ovat 2500 kiloa.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja valtioneuvoston keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. Pariisin ilmastosopimuksessa asetetun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.

Koronaepidemian keskellä Suomen hallitus lupasi Finnairille jopa 600 miljoonan euron takausjärjestelyt. Sikäli tämä tuki tulee epäilemättä tarpeeseen, että CAPA (Centre for Aviation) totesi muutamaa päivää aikaisemmin, että valtaosa ilmailualasta tulee menemään konkurssiin toukokuuhun mennessä ilman valtioiden tukia.

Mutta pitääkö meidän pelastaa ilmailuala entiselleen? Meille on muodostunut käsitys, että on ihan ookoo ja normi vaikka kipaista Maapallon toisella puolelle viikonlopuksi ja että mihin tahansa pääsee nopeasti ja halvalla. Samalla ilmailu tuottaa käyttäjämääriin suhteutettuna massiiviset päästöt (joista matkustajat tai yhtiöt eivät maksa). Vaihtoehtoisesti voisimme myös hidastaa ja liikkua maata pitkin aina kun se on mahdollista.

Muistamisen arvoista on myös se, että mittava lentomatkustaminen on osa koronan kaltaisen viruksen räjähdysmäisen leviämisen mahdollistavaa järjestystä. Tätäkään ei ole sisällytetty äkkilähtöjen hintoihin.

YK:n alainen Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö ICAO on vatinut, että kansainvälisen lentoliikenteen kasvun pitää olla vuoden 2020 jälkeen hiilineutraalia. Mutta ei riitä, että kasvu on hiilineutraalia, koko alan päästöt pitäisi saada pysyvästi laskuun.

”Biopolttoaine”, te sanotte? Ei pelasta.

”Lentoalan järjestön ATAG:in arvion mukaan vuonna 2025 olisi mahdollista kattaa vaihtoehtoisilla lentopolttoaineilla kaksi prosenttia alan kokonaispolttoainetarpeesta”, totesi Suomen ympäristökeskus SYKE:n erikoistutkija Johanna Niemistö Häiriköt-päämajalle.

Eivätkä vaihtoehtoisten polttoaineiden, eli siis biopolttoaineiden ongelmat rajoitu riittämättömyyteen. Palmuöljypohjaisen biopolttoaineen hiilijalanjälki on fossiilisen polttoaineen jalanjälkeä suurempi, kun mukaan lasketaan metsien raivaamiset ja muut kerrannaisvaikutukset.

Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.

Palmuöljy on mahtavaa tavaraa. Se taipuu moneksi ja sen tuottaminen on edullista. Palmuöljyn suurin ongelma on kuitenkin siinä, että aineesta hullaantuneet ihmiset tuottavat sitä aivan liikaa ja tuon tuottamisen seurauksena aiheuttaa massiivisia tuhoja ympäristölle.

Palmuöljyn tuotannon ongelmien kohdalla puhutaan usein kasvihuonepäästöistä tai orankien hauraasta elinympäristöstä. Nämä huomiot ovat erittäin aiheellisia, mutta näin pandemian keskellä voi nostaa esiin myös sen, että biodiversiteetin tuhoaminen kohottaa zoonoosien eli eläimistä ihmisiin siirtyvien sairauksien riskiä.

Hakkaamalla metsät siis asetamme itsemme kerta toisensa jälkeen alttiiksi koronan kaltaisille vitsauksille. Eli mikäli maailman pelastaminen ei kiinnostaisikaan, on meillä jokaisella tässä asiassa myös ns. oma lehmä ojassa.

Näitä huomiota vasten ei siis ehkä kannattaisi ilakoida ihan niin paljoa Nesteen lisättyä palmuöljyn varaan tehdyn biodieselin myyntiä. Eikä sinne Nesteen MY-dieseliin mukaan tislatut kananpojatkaan ole ekoteko, jos niiden kananpoikien tuottaminen on jo lähtökohtaisesti epäekologista.

Hese on viime aikoina saanut paljon huomiota vegaanisesta hampurilaisestaan ja linjauksesta, että firma hyvittää hiilijalanjälkeään. Hienoa kehitystä. Parhaillaan firman erikoistarjouksessa on kuitenkin *Tuplapihvipekonihampurilainen*.
Voisi sitä paremminkin vetää. Tämä on vähän kuin pahoinpitelyn uhrille maksettava korvaus kivusta ja särystä, vaikka voisi jättää sen pahoinpitelyn alkujaankin tekemättä.

Kuten käsillä oleva pandemia on osittanut, yksi erinomainen tapa siirtää sairauksia muista eläimistä ihmisiin on ruuantuotanto. Korona on lähtöisin villieläimistä ja sama siirtymä on tapahtunut aikaisemminkin. Mutta ei kyse ole pelkästään villieläinten kanssa kohdatusta ongelmasta. Olisi siis väärin syyttää ainoastaan sen kiinalaisen eläintorin tyyppejä, sillä villieläimistä ihmisiin pompanneiden koronan, sarsin, lintuinfluenssan ohella meillä on myös tuotantoeläinten puolelta leviävien sikainfluensan ja arkisten listerian ja salmonella kaltaisia vitsauksia. Antibioottien pumppaaminen tuotantoeläimiin (jotka eivät muuten kestäisi kasvatusolojaan) on puolestaan tuottanut antibioottiresistentit bakteerit myös ihmisten riesaksi ja yhä edelleen verenluovutuksen yhteydessä kysellään, onko luovuttaja asunut taannoin Isossa-Britanniassa (koska hullun lehmän tauti).

Toisin kuin eläintoreilta ja eläintehtaista, tofutehtaista ei ole pandemioita lähtenyt liikkeelle. Just sayin’.

Eli halvan lihan hintaa ei makseta pelkästään veroista tilitettävinä maataloustukiaisina lihantuotannolle. Sitä hintaa maksetaan myös nyt, kun koko ihmiskunta pistetään seis ja samoin sitä maksetaan silloin kun ihmisiä kuolee antibioottien menetettyä tehonsa. Näitä laskuja ei ikinä koskaan kuitata kaupan kassalla.

Maataloutta tietenkin tarvitaan ja sitä on ehdottoman hyvä olla myös Suomessa. Meidän tulisi kuitenkin miettiä, että olisiko sittenkin järkevämpää tukea sellaista tuotantoa, joka ei olisi aivan suoraviivaisen haitallista planeetalle.

Teollisuuden, energiasektorin ja ruuantuotannon ohella löytyy luonnollisesti lukuisia muitakin inhimillisiä toiminnan aloja, joissa tarvitaan vastuunkantoa. Palataan jälleen siihen aikuistumiseen ja mietitään, miten sen pitäisi näkyä ihmisen sotaisan luonteen hillitsemisessä.

Vuonna 2009 ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) kertoi haliavansa Suomesta rauhanvälittämisen suurvallan. Samaa ovat toivoneet monet muutkin, ja presidentti Ahtisaaren työtä tykätään tietenkin ylistää.
Rauhantyö kuitenkin vaatii resursseja – joskin paljon vähemmän kuin sotiminen – ja määrätietoisuutta. Myös johdonmukaisuus tukisi sitä. Johdonmukaisuuden puutetta osoittaa, että viime vuosina rauhanjärjestöjen tukia on leikattu toistuvasti.
Timo Soinin (ps./sin.) alaisuudessa ulkoministeriö leikkasi rauhaa ja turvallisuutta tutkivan ajatushautomo SaferGloben yleisrahoituksen kokonaan. Leikattuaan SaferGloben rahat Soini ilmoitti, että Suomi ja Turkki jakavat yhteiset demokraattiset arvot.
Vielä syksyllä 2019 Anti Rinteen (sdp.) hallitus myönsi aseidenvientiluvan Turkkiin. Pian tämän jälkeen Turkki hyökkäsi kurdiväestön kimppuun Pohjois-Syyriassa.Kenellekään kansainvälistä politiikkaa edes pintapuolisesti seuraavalle Turkin kurdeihin kohdistama aggressio ei ole voinut tulla yllätyksenä.
On vaikea olla näkemättä ristiriitaa siinä, että Suomi samalla juhlii itse itseään rauhan suurvaltana ja leikkaa rauhantyön resursseja. Vielä räikeämmäksi ristiriidan tekee se, että Suomen valtion merkittäviltä osin omistamien Patrian ja Lapuan kaltaiset asekauppiaat myyvät aseita konfliktialueille ja hallituksille, jotka viis veisaavat ihmisoikeuksista.

Kautta historian, Ihmiset ovat sotineet keskenään. Meno on ollut raakaa lähinnä aina eikä ihmisiä voi moittia kekseliäisyyden puutteesta, mitä tulee tapoihin tappaa toisia ihmisiä. Silti, ennen teollista aikaa mikään mitä ihmiset tekivät sotatantereilla ei oikeasti vaarantanut ihmiskunnan ja koko elonkehän tulevaisuutta. Aleksanteri Suuri, hunni Attila ja muuta suuret sotapäälliköt ovat saaneet mellastaa sielujensa kyllyydestä, valloittaa kaikki tunnetut maat ja kahlata veressä, ja siltikään he eivät ole aiheuttaneet systeemitason uhkaa elämälle.

1900-luku näytti mallia siitä, mitä tapahtuu, kun sodasta tulee motorisoitua ja teollista toimintaa. Viimeistään Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetut atomipommit näyttivät meille, että halkasituamme atomin, olimme päässeet vapaiksi Äiti Maan meille asettamista rajoista.

Olemmeko me sitten kantaneet vastuuta hyvin tuosta saadusta vapaudesta? No emme todellakaan. Ydinaseita on tälläkin hetkellä varastoissa riittävästi hävittämään tuntemamme elämä Maapallolta moneen kertaan. Sota on myös käytännössä viety jo kiertoradalle ja avaruuteen. Tuomiopäiväkello on oikeastaan pysyvästi melkein keskiyössä.

Millä oikeudella olemme valmiita tappamaan kaiken elämän? Olemme kerta toisensa jälkeen osoittaneen olevamme kykenemättömiä kantamaan  vastuuta asemasta, johon olemme itsemme nostaneet.

Eli kysymys, jota nyt pitäisi miettiä kuuluu: Voisimmeko olla palaamatta entiseen koronaepidemian jälkeen?

Jo nyt meillä on näyttöä siitä, että ihmisten kulutustottumukset ja tavat viettää aikaa voivat muuttua hyvinkin nopeasti. Myös ilmanlaatu on parantunut saastuneilla alueilla, kun tehtaita on suljettu. Haluavatko ihmiset palata entiseen? Poikkeustila on osoittanut monin tavoin, että valtiot ja ihmiset ovat kykeneviä toimimaan myös toisin. Me pystymme parempaan, eikä meidän ole pakko hyväksyä entistä menoa.

Voisiko pandemian tuoma katkos tarjota meille vallankumouksen, jota emme osanneet odottaa?

Jani Leinonen: We are sorry for what we’ve done we only wanted to have some fun (2013)
Kaiken ihmiskunnan (itse)ruoskimisen keskellä on hyvä pitää mielessä, että eihän tässä juuri kukaan ole lähtenyt liikkeelle siitä, että ”tänäänpä aiheutan mahdollisimman paljon pahaa”. Ajattelemattomuus ja tietämättömyys ovat verrattomasti pahuutta yleisempiä. Nyt olemme kuitenkin tilanteessa, jossa emme enää voi vedota tietämättömyyteen. Me tiedämme ja seuraavaksi meidän täytyy toimia.
Jaa tämä:

Voiko yhtiökokouksessa vaikuttaa?

Me kansalaiset omistamme valtionyhtiöt, mutta välillä tuntuu, että omistajien ääntä ei kuunnella. Silloin voi tarttua luoviin keinoihin.

Kansalaiset omistavat valtionyhtiöt, mutta tämä tuntuu usein unohtuvan. Mitä tehdä, jos valtionyhtiö toimii vastoin kansalaisten toiveita? Joukko näyttelijä- ja journalistiopiskelijoita päätti lähestyä kysymystä taiteen keinoin.

”Fortumin on yhtiönä sitouduttava Pariisin ilmastosopimukseen. Tämä tarkoittaa 1,5 asteen tavoitteen sisällyttämistä yhtiöjärjestykseen eli kivihiilen alasajoa vuoteen 2030 mennessä”, linjaa Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelija Heli Hyttinen.

”Ympäristöjärjestö WWF Suomi on laatinut yhtiökokoukselle tästä ehdotuksen, joka on hyväksytty asialistalle ja siihen sitoutumisesta äänestetään kokouksessa. Mikäli Fortum ei sitoudu Pariisin ilmastosopimukseen, sitä ei voida pitää vihreänä yhtiönä, jollaiseksi se tähän asti on brändätty”, kommentoi puolestaan Sofia Smeds.

Yhtiökokouksen alla Fortumin hallitus ilmoitti, että se esittää yhtiökokoukselle WWF Suomen ehdotuksen hylkäämistä. Yhtenä perusteluna oli, että ehdotus tarkoittaisi ”poikkeamista osakeyhtiölain mukaisesta tarkoituksesta, joka on tuottaa pitkällä aikavälillä voittoa yhtiön osakkeenomistajille”.

Viestinnässään energiayhtiö Fortum korostaa ympäristöedelläkävijyyttään ja panostuksia uusiutuvaan energiaan. Samalla yhtiö on hankkinut enemmistöosuuden energiayhtiö Uniperista, joka valmistautuu avaamaan uuden hiilivoimalan Saksaan vuonna 2020. Epäsuhta viestinnän ja toteuman välillä on väkevä ja tämä on pistetty merkille melko laajalti – Fortum on löytänyt itsensä eurooppalaisen ympäristöliikkeen hampaista. Koska Fortum on valtionyhtiö, roiskuu osa palautteesta myös – ihan oikein – Suomen valtiolle.

Samalla kun Suomen hallitus on sitoutunut päästöjen vähentämiseen, valtionyhtiö Fortum on investoinut miljardeja saksalaiseen energiayhtiö Uniperiin. Uniper valmistautuu parhaillaan Saksassa avaamaan Datteln 4 -hiilivoimalaa, joka on noussut yhdeksi eurooppalaisen ympäristöliikkeen keskeiseksi kritiikin kohteeksi. 

Fortumin linjauksista kiinnostuneet opiskelijat ottivat yhteyttä kirjeitse Fortumiin ja huomauttivat yhtiölle hiilivoimalan avaamisen ympäristövaikutuksista ja moisen tuomasta merkittävästä imagohaitasta. Fortum vastasi heille lyhyesti, että asiaa käsitellään yhtiökouksessa ja ”tervetuloa yhtiökokoukseen”.

Opiskelijat ottivat kutsun vastaan tosissaan ja hankkivat kukin itselleen yhden Fortumin osakkeen noin 20 euron hintaan. Nuo osakkeet takaavat heille pääsyn yhtiökokoukseen ja antavat puheoikeuden siellä.

”Osakkeenomistajana, taiteilijana ja Suomen kansalaisena tuleva yhtiökokous on suorin väylä vaikuttaa valtionyhtiön toimintaan. Kokouksessa tullaan päättämään, sitoutuuko Fortum Pariisin ilmastosopimukseen vai ei. Käytämme puheenvuoromme omalla tyylillämme, mutta samalla se on asianmukaista yhtiökokoukseen osallistumista. Jokainen meistä on aidosti ja vakavasti kiinnostunut yhtiön asioista. Toivomme että se, mitä me tunnemme ja kysymme, vaikuttaa Fortumin tekemiin päätöksiin”, Hyttinen toteaa.

Yhtiökokouksen kaltaista tapahtumaa määrittelevät niin laki kuin perinteetkin. Kokouksen rakenne seurailee totuttua kaavaa ja kokouksessa käsitellään tarkasti määritellyt asiat.

”Yhtiökokousta voi tarkastella kulttuurisena esityksenä, jossa erilaiset koreografiat ohjaavat tarkoin sitä, miten tilaisuudessa järjestäydytään ja käyttäydytään. Oma suhteemme esityksiin on koulutuksemme puolesta tietenkin taiteellinen, joten tuomme oman kantamme esiin taiteellisella tavalla sovittaen sen yhtiökokouksen määriteltyihin koreografioihin”, Sofia Smeds kuvaa.

Yhtiökokouksessa yhtiön hallituksen liikkumatila on määritelty tarkasti ja odotuksista sekä etiketistä poikkeaminen olisi yhtiön edustajilta lähes skandaali. Myös paikalle saapuneet osakkaat pysyvät tavallisesti tiukasti odotetussa: perinteisesti heidän rooliinsa kuuluu huolehtia omista välittömistä rahallisista eduistaan, mutta yhtiön tulevaisuudennäkymiä voi tarkastella myös pidemmällä aikavälillä.

”Meidän roolimme yhtiökokouksessa on kysyä ja tuntea niitä asioita, joita kaikki muutkin juuri nyt miettivät”, Heli Hyttinen toteaa.

Tämän roolin voi myös joiltain osin rinnastaa keskiaisten hovinarrien asemaan.

”Narrithan olivat ainoita, jotka ilman pelkoa rangaistuksesta saivat kommentoida vaikutusvaltaisten henkilöiden tekemisiä. Emme aio kuitenkaan karnevalisoida tilaisuutta, vaan puhumme Fortumille sen omalla kielellä kierrätysrunon muodossa”, kommentoi puolestaan Samuel Kujala.

Kierrätysrunot on laadittu Fortumin markkinointimateriaaleista. Ne sisältävät kauniita ja tunteikkaita sanoja ihmisen vastuusta pitää huolta maapallosta.

Häiriköt kommentoivat Fortumin Uniper-kauppoja myös tuoreeltaan vuonna 2017. Tuolloin energiantuotannon tulevaisuutta meille hahmotti Neo-Carbon Enegy -hankkeen johtaja, dosentti Pasi Vainikka. Vainikka moitti myös Suomea siitä, ettei maalla ole älykkään energiaverkon strategiaa. ”On vain biotalous- ja kiertotalous­strategiaa, jossa mennään hakkaamaan puita mehtään

Suomen valtio omistaa enemmistön Fortumin osakkeista. Sen omistajiin kuuluu myös merkittäviä suomalaisia institutionaalisia sijoittajia. Näistä esimerkiksi työeläkevakuutusyhtiö Varma on linjannut, että sen sijoitussalkun tulee olla hiilivapaa vuoteen 2030 mennessä. Tämän yhdistäminen Fortumin ja Uniperin toimiin saattaa muodostua ongelmaksi. Viime vuosina lukuisat kansainväliset institutionaaliset sijoittajat ovat vetäytyneet fossiilisen energian omistamisesta ja tämä trendi löytää tiensä myös Suomeen. Hiili-investointien jatkaminen saattaa haitata Fortumin asemaa sijoittajamarkkinoilla, vaikka välittömiä tuottoja niistä osakkaille tulisikin.

Valtion ja Varman ohella Fortumin omistajia ovat muun muassa vakuutusyhtiö Ilmarinen, KELA, Valtion Eläkerahasto, OP-Suomi, Suomen Kulttuurirahasto, Turku Energia, Nordea ja Mandatum Life. 

”Suurten yhtiöiden strategiset päätökset koetaan ehkä vaikeasti ymmärrettävinä asioina, minkä takia valtionyhtiön linjaukset voivat tuntua monesta kaukaisilta. Toisaalta suomalaiset ehkä luottavat siihen, että suomalaiset yhtiöt toimivat joka tapauksessa vastuullisesti, eikä niitä näin ollen tarvitse pitää silmällä. Tämä antaa yhtiöille ja omistajaohjausministeriölle mahdollisuuden tehdä päätöksiä vailla suurempaa huomiota”, Sofia Smeds toteaa.

Hankittuaan syyskuussa 2017 lähes neljällä miljardilla eurolla 46 prosentin omistuksen Uniperista Fortum on vältellyt puuttumasta Uniperin fossiiliseen voimantuotantoon. Aluksi yhtiö vetosi siihen, että omistusosuus ei ollut määräävä – ikään kuin merkittäviä omistajia ei muuten kuunneltaisi. Syksyllä 2019 Fortum nosti omistusosuutensa yhtiöstä yli 70 prosenttiin, mutta tämän jälkeen Fortum on vedonnut Uniperin työrauhaan. Samalla Uniper on rakentanut massiivista hiilivoimalaa ja uhannut haastaa Hollannin välimiesoikeuteen, mikäli maa kieltää kaavailujensa mukaisesti hiilivoiman tuotannon vuoteen 2030 mennessä. Suomi on linjannut kieltävänsä hiilivoiman vuonna 2029.

Monet Uniperin päätökset on tehty jo ennen Fortumin omistusta, mutta kuitenkin Fortum on tehnyt täysin tietoisen päätöksen hankkia Uniperin ja samalla ottanut vastaan siihen liittyvät vastuutkin. 

Smeds perustelee päätöstä osallistua Fortumin yhtiökokoukseen: ”Uskomme, että toimimattomuuden takana on pyrkimys johtaa yhtiötä niin, että se tuottaa omistajilleen mahdollisimman suuret taloudelliset hyödyt. Voi olla, että Fortumin johdossa ollaan aidosti kiinnostuneita ilmastovaikutuksista ja Uniper-kauppa nähdään pienenä likaisena välietappina kohti yleviä tavoitteita. Siksi meidän onkin juuri nyt tärkeää korottaa ääntämme ja osoittaa, että vuonna 2020 nyt vain on otettava aktiivinen rooli kivihiilen alasajossa. Toimimattomuus ja passiivinen asenne eivät enää käy.”

 Fortumin yhtiökokous järjestetään 17.3. Finlandia-talossa.

What the F*rtum -työryhmään kuuluvat: Heli Hyttinen, Inke Koskinen, Samuel Kujala, Sofia Smeds ja Hilma Toivonen. Lipun esitykseen saa hankkimalla vähintään yhden Fortumin osakkeen viimeistään 5.3.

 

Jaa tämä:

Kymmenen käskyä – Toinen tuleminen

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

”Mainonta kulkee samalla polttoaineella kuin uskonto. Usko­muksia, mielikuvia ja kokemuksia on vaikea ellei mahdoton palauttaa eksaktisti paikkansa pitävään totuuteen. Samoin kuin uskonto, brändi elää niin kauan kuin sillä on kulutta­jia. Mielikuvia on luotava aina uudelleen, jotta kulutta­jat eivät lopu, ja mielikuvien on aina lunastettava paikkansa, oltava jossain linjassa todellisuuden kanssa, jotta niiden uskottavuus säilyy”, linjaa teologian väitöstutkija Heli Yli-Räisänen.

Raamatun kymmenen käskyä syn­tyivät ilmapiirissä, jossa juutalai­nen kansa muodosti itseymmärrys­tään. Käskyt syntyivät osittain tästä muodostuvasta itseymmärryksestä, ja osittain ne itse rakensivat samaa itseymmärrystä. Ne piirsivät yhtei­sölleen rajoja siitä, mikä on sopivaa oman yhteisön identiteetin rajoissa.”

Onko kuluttaminen maallistuneessa markkinatalou­dessa elävän kansan identiteetti? Aikanaan oli täysin loogista, että yhteisön moraalinen koodisto saatiin Jumalalta ja yksilön rooli osana yhteisöä on määrittynyt suhteessa seurakuntaan. Nykyään mainokset ja kuluttajuus ovat monin tavoin ottaneet Jumalan ja seurakunnan aseman elämissämme. Markkinoiden vilkkuvat valot voi hyvin mieltää uusiksi jumaliksi.

”Vastaako kuluttaminen nyky­-yhteiskunnassa samaan tarpeeseen, johon uskonto on vastannut? Ja onko brändejä ja kulutusta vaikea kritisoida siksi, että kritiikki horjuttaa samalla itseymmärrystämme, kollektiivisella ja yksilöllisellä tasolla? Kulutan, siis olen.”

Mooseksen kerrotaan saaneen kymmenen käskyä Siinain vuoren huipulla. On vain loogista että markkinoiden uudet jumalat antavat meille uudet kymmenen käskyä kauppakeskuksen katolla, josta pääsee kätevästi alas liukuportailla. 

Kymmenen käskyä – Toinen tuleminen -videolla tämä laskeutuminen on kuitenkin loputonta. Siinä, missä Raamatun Jumala lupaa lopulta palkinnon kuoleman jälkeisessä elämässä, luovat mainokset jatkuvasti uusia tarpeita ja tyhjyyden tunnetta kuluttajille: saatuaan tarpeensa tyydytettyä ostamalla, uudet tarpeet odottavat kuluttajaa jo seuraavassa mainoksessa. 

Uudet jumalat eivät suo kuluttajalle ikinä helpotusta tai vapautusta. 

Vastamainokset horjuttavat kulut­tajan käsitystä itsestään moraalisena ja eettisenä toimijana. Ne horjuttavat myös luottamusta yhteiskuntaan, jonka piti olla turvallinen. Yli-Räisäsen mukaan kulut­taja on odottanut yhteiskunnan yhä pyörivän jonkinlaisten eettis­ten ja moraalisten pyörien päällä, vaikka uskonto ei tuota moraalia enää määritäkään. Vastamainokset ovat keppi, joka työntyy noiden pyörien rattaisiin. 

”Vastamainokset häiritsevät val­miin tuotteen ja kuluttajan välissä olevaa ostopäätöstä. Häirintä toi­mii molempiin suuntiin: tuote jää ehkä hyllyyn, ja kuluttaja joutuu pohtimaan itseään moraalisena toi­mijana. Molemmat ovat kriisissä. Samoin systeemi, joka on rakentu­nut tuotteiden kysynnän ja tarjon­nan varaan”, Yli-Räisänen linjaa.

Jaa tämä:

Shop Till You Drop Dead

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

Pasilan juna-aseman päälle noussut Mall of Tripla -kauppakeskus mainostaa olevansa Helsingin uusi sydän. Kauppakeskuksia onkin 2000-luvulla kuvailtu meidän kaikkien yhteisiksi olohuoneiksi, paikoiksi joissa voimme kohdata toisemme vapaasti ja viettää aikaamme. Osana tätä kehitystä voi pitää sitä, että kauppakeskuksiin on alkanut ilmaantua kaupallisten toimijoiden ohella seurakuntien kappeleita, kirjastoja ja nuorisotiloja. Mikkelissä taidemuseo sijoitettiin osaksi kauppakeskusta.

On tietenkin hienoa, että ei-kaupallisia palveluita tarjotaan ihmisille siellä, missä ihmiset ovat. Monet kokevat kauppakeskukset julkiseksi tilaksi, mutta näin asia ei kuitenkaan ole. Kauppakeskus ei ole julkista tilaa ja siellä oleskellaan keskuksen omistavan yhtiön luvalla. Näitä tiloja voi nimittää kuvaavasti puolijulkisiksi. 

Oleilu puolijulkisissa tiloissa on ongelmatonta niin kauan kun kuluttajakansalaiset käyttäytyvät juuri sillä tavalla, kuin mitä tilan omistajat haluavat. Illuusio vapaasta tilasta kuitenkin murtuu hyvin helposti, mikäli käyttäytymisnormeja rikotaan tai esimerkiksi henkilö poikkeaa ulkomuodoltaan tietyistä standardeista. 

Marraskuussa 2019 joukko aktivisteja meikkasi itsensä zombeiksi ja lähti vaeltelemaan Triplaan keskellä joulusesonkia. Tarkoituksena oli kommentoida kulutuskulttuurin kestämättömyyttä ja kannustaa kuluttajia miettimään omia kulutustottumuksiaan: Olemmeko aivottomia shoppailijoita ja vai ihmisiä?

Tarkoitetun kulutuskriittisen viestin ohella zombiaktivistit osoittivat myös mitä tapahtuu, mikäli kuluttajat saapuvat näihin kulutuksen temppeleihin ilman tarkoitusta kuluttaa. Zombiporukan astuttua kauppakeskukseen Pasilan juna-aseman puolelta ei mennyt minuuttiakaan, kun ensimmäisen vartijat saapuivat paikalle. Pian porukan ympärillä oli lähemmäs kymmenen vartijaa, jotka tivasivat tiukasti sitä, mitä he oikein luulivat tekevänsä ja koska he aikoivat poistua tiloista. 

1980-luvun alussa Suomessa oli yksi kauppakeskus ja nyt niitä on jo toista sataa. 

Lämmitettyjen sisätilojen houkutus on tietenkin ymmärrettävää maassa, jossa puolet vuodesta on pimeää ja räntää sataa jopa kesällä. On kuitenkin ongelmallista, jos kaupunkeja suunnitellaan niin, että myös ei-kaupalliset palvelut sijoitetaan näihin ostostelupalatseihin. Myöskin kestämätöntä on se, että kaupungin pitkäikäisiä rakenteita suunnitellaan sellaisten tilojen varaan ja ympärille, jotka linkittyvät erottamattomasti kestämättömään kulutuskulttuuriin. Jos me ihmislajina ja sivilisaationa onnistumme olemaan tuhoamatta itsemme, jää meidän riesaksi nämä massiiviset rakennelmat, joiden käyttötarkoitusta ei helpolla muuteta. 

Jäävätkö nämä monoliitit keskelle kaupunkeja muistuttamaan ajasta, jolloin kuluttaminen oli ajanvietettä ja usein se ostettu tuote oli ensisijaisesti väline, jonka avulla haluttu ostotapahtuma kyettiin toteuttamaan?

Triplan zombi-vaellus kuvattiin ja aineistosta tehtiin kuvitteellisen Shop till you Drop Dead -leffan traileri. Vaikutteita ja teema haettiin George A. Romero Dawn of the Dead -klassikkoelokuvasta. Romeron zombielokuvassa eläviä kuolleita ajaa kauppakeskukseen pakonomainen tarve palata eläessä merkitykselliseksi koettuun paikkaan.

Romeron viestiksi voi lukea esimerkiksi sen, että samoin, kuin aivojen syöminen ei anna mielettömille mieltä, ei shoppailu tuo eläville täyttymystä. Tämä sama ajatus kaikui myös vuoden 2019 zombitempauksessa.

Jaa tämä:

Real Channel

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

Mainokset vaikuttavat julkisen tilan estetiikkaan voimakkaasti ja käytännössä kukaan ei kykene välttymään niiltä. 

Sen lisäksi, että kannattaa kiinnittää huomiota mainosten asemaan yhteiskunnassa, kannattaa myös niiden sanomaa pohtia. Miltä mainokset näyttäisivät, mikäli ne olisivat rehellisiä? Kertoisivatko mainostajat luovansa ne tarpeet, joita tyydyttääksemme ostamme vimmaisesti heidän tuotteitaan? Käytännössähän mainonnan tavoitteena on usein luoda kysyntää ja (tunnetta) tarpeesta sinnekin, missä sitä ei ole. Olisiko maailma huonompi paikka, mikäli turhan tavaran ja krääsän ostaminen hidastuisi ja rauhoittuisi hetkeksi?

Avantgardistinen taiteilijaryhmä Kansainväliset situationistit julistivat 1960-luvulla spektaakkelin olevan modernin kapitalismin kiiltävä julkisivu. He puhuivat spektaakkeliyhteiksunnasta.

”Tämä spektaakkeli sekä vaatii että tuottaa passiivista asennetta puhuttelemalla ihmisiä aktiivisten kansalaisten sijaan lakonisina yleisöinä ja kuluttajina. Julkisivun kiiltävyyden takaa sen oma keskeytymätön puhe itsestään. Sen ’itseään ylistävä yksinpuhelu’ on tauotonta”, linjaa tutkija Tuija Lattunen. 

Lattusen mukaan mainokset ovat spektaakkelin yksi ilmenemismuoto. Ne ovat yksisuuntaista kommunikaatiota, joka ei edellytä osallistumista. Mainokset eivät myy pelkästään esittämäänsä tuotetta vaan myös kuluttamiseen perustuvaa elämäntapaa. Tämä yksinpuhelu täyttää nyky-yhteiskunnassa sekä median että julkisen tilan – sekä ihmisten väliset viestintäkanavat.

”Tätä autoritääristä monologia mahdollistaa osaltaan situationistien ­rekuperaatioksi nimittämä ilmiö. Tällä he tarkoittivat kapitalistisen yhteiskunnan kykyä kesyttää kritiikki ja sitä kohtaan kohdistetut hyökkäykset ja vastarinnan muodot sulauttamalla ne itseensä, omimalla ja tuotteistamalla ne hyödyttämään sen omaa järjestystä.”

Vastakulttuurien tuotteistaminen ja niiden estetiikan omiminen ovat mainonnan ytimessä. Tämä omiminen oli näkyvissä jo 1960-luvulla, jolloin amerikkalaisen vastakulttuurin ja markkinoiden ja mainosmaailman epäpyhä liitto tiivistyi.

”1960-luvun kulttuurinen järjestelmänvastaisuus heijasteli arvomaailman murrosta. Tuolloin nuoriso teki näkyvästi eroa vanhempiensa sukupolveen yhteiskunnallisilla arvoillaan ja vaatimuksillaan sekä elämäntavallaan, pukeutumisellaan ja taiteellaan. Mainonta ja markkinat omivat nopeasti vastakulttuurin ulkoiset merkit – symbolit, estetiikan, musiikin ja muodin. Nuo merkit tuotteistettiin ja tarjottiin kulutettavaksi kaikille, jotka halusivat tuntea ja näyttää olevansa osa ajan henkeä kevyessä kulutusmuodossa.”

Vastakulttuureihin sisältyvä vastarinta on Lattusen mukaan kapitalismille erityisen helppo maali.

”Siinä on kyse kulttuurisesta transgressiosta eli normien haastamisesta identiteet­tien, eleiden ja estetiikan tasolla. Yleisiä normeja rikkova estetiikka saattoi vielä jokunen vuosikymmen sitten olla jotain, josta kaupalliset intressit halusivat pitää itsensä käsivarren mitan päässä, mutta nyt se on kuin arvokas mineraali, jota markkinat haluavat louhia käyttöönsä.”

Ilmiö näkyy tuhansia euroja maksavissa nahkaisissa niittitakeissa, jotka siirtävät tee-se-itse-henkisen punk-­estetiikan osaksi huippumuodin ekslusiivista maailmaa. Se näkyy aktivismikuvastoa tulvivassa Pepsi-mainoksessa, jossa Kardashianien mediaklaaniin kuuluva Kendall Jenner marssii mielenosoituksessa poliisirivistön eteen Revolution Chic -univormussa. Samoin se näkyy rap-muusikon ottamassa selfiessä, jossa hän on parkkeerannut sponsorinsa auton graffitiseinän eteen ja näin pyrkii siirtämään jotain alkuvoimaista vastakulttuurin perinnöstä osaksi keskiluokkaista perheautoa.

Jaa tämä:

Pieni pala Kolonialismia

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

Me suomalaiset koemme usein olevamme ulkopuo­lisia kolonialismin historiassa, syyttömiä moiseen toimintaan. Ehkä korkeintaan uhreja. Tämä ajatus saattaa olla monelle mieluinen, mutta se ei vastaa vallitsevaa todellisuutta. 

Suomen juhliessa satavuotista itsenäisyyttään vuonna 2017 Fazer ilmoitti sinisten suklaalevyjensä kääreissä levyjen olevan ”Pieni pala Suomea”. Tämä linjaus oli röyhkeä mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisim­mista suomalaisista tuotteista. 

Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalai­suuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialis­min kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakao­papuja. Tuo suomalaisuuden pienen palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, kovan työmoraalin ja vii­saan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka­-aineisiin. 

Ei ole liioittelua sanoa, että nykyaikainen maailmankauppa toteutuu ympäristössä, jossa kolonialismi on loppunut vain paperilla. 

Koska maailman markkinoihin liittyy moraalisesti ongel­mallisia elementtejä, ovat yritykset kehittäneet tapoja rea­goida näihin. Ongelmia häivytetään, ja niitä silotellaan. Toisinaan niitä pyritään myös korjaamaan. Puhutaan yritys­vastuusta. Yritysvastuu on kuitenkin itsessään epämääräinen käsite, ja sen toteutumisen arvioiminen on usein vaikeata, jopa mahdotonta.

”Yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat elämään yrityksen toi­minnan seurauksien kanssa. Tämä vaikeuttaa vastuukysymys­ten arvioimista”, määrittelee tuotantoketjuihin ja sosiaaliseen vastuuseen erikoistunut tutkijatohtori Nikodemus Solitander Hanken­-kauppakorkeakoulusta. 

”Globaaleissa tuotantoketjuissa yrityksen ja sen tuotan­non oheisvaikutuksien välissä on yhä enemmän erilaisia toi­mijoita. Tämä vaikeuttaa ymmärrystämme siitä, kuka on vas­tuussa ja kenelle. Tuotantoketjuissa vastuuvelvollisuus onkin kasvavassa määrin ulkoistettu. Ketjujen hallintaa esitellään niin monimutkaisena, että yksittäiset yritykset ja toimijat ovat vain osallisina siinä, eikä kukaan siten ole täysin vas­tuussa, jos ja kun jotain ei­-toivottua tapahtuu. Tätä voidaan kutsua eettisen välimatkan tuotannoksi.” 

Yritysvastuun kantaminen – tai ainakin puhe siitä – on kui­tenkin muuttunut hyvin arkiseksi osaksi yritystoimintaa. Tämän voi Solitanderin mukaan nähdä reaktiona yhtiöihin kohdistuneeseen kritiikkiin ja pyrkimyk­senä rajoittaa valtioiden puuttumista yritystoimintaan. 

”Ongelmana on, että yritysvastuujärjestelmät eivät suora­naisesti pyri muutokseen vaan ylläpitämään ja vahvistamaan olemassa olevia valtasuhteita.” 

Yhtiöiden oma yritysvastuuraportointi avaa laajemman kes­kustelun yritystoimintaan liittyvistä ongelmista ja vastuuky­symyksistä. Sertifikaateista saattaa kuitenkin tulla eettisen mielikuvituksemme raja ja ne voi­vat johtaa siihen, että yritysten työntekijät ja kuluttajat eivät lopulta osaa muuta kuin seurata sertifikaatteja. 

”Myönteisyys yritysvastuun ideaa kohtaan on helppo ymmärtää. Se ei haasta markkinalogiikkaa millään tavalla, ja sen perustana toimii ajatus siitä, että markkinoiden kautta voidaan korjata vakavien ihmisoikeusloukkausten ja ympä­ristöhaittojen kaltaisia ’markkinahäiriöitä’.” 

Markkinatoimijat ja yritykset näkevät Solitanderin mukaan itsensä loogisina ja amoraalisina toimijoina – toimi­joina moraalisen määrittelyn ulkopuolella. Moraalinen vastuu ja eettiset peruskysymykset lankeavat kuluttajalle. 

”Tämän ajatuksen mukaan maailma muuttuu parem­maksi ostos kerrallaan, kunhan kuluttajalla on riittävästi tie­toa siitä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu. Tämä on moder­nin kapitalismin perusajatuksia. Ongelmana on tietysti, että monikansalliset yritykset eivät itsekään hallitse tai tiedä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu, koska vastuu on ulkoistettu.” 

Olisi väärin kaataa kaikkea vastuuta maailman markkinoi­hin liittyvistä rakenteellisista ongelmista yksittäisten yhtiöi­den harteille. Esimerkiksi kaakaon tuotantoon liittyy paljon elementtejä, jotka ovat verrattomasti yksittäistä yhtiötä – jopa suuryhtiötä – suurempia. Silti yhtiöillä on vastuu kunnioit­taa ihmisoikeuksia toiminnassaan, kuten Finnwatchin tutkija Anu Kultalahti muistuttaa. 

”Kansainväliset, riippumattoman kolmannen osapuolen vastuullisuusserti­fioinnit ovat olleet keskeinen keino, jolla yritykset ovat voi­neet hallita ihmisoikeusriskejä monimutkaisissa globaaleissa toimitusketjuissa.” 

Kultalahden mukaan monet kansainväliset suuryhtiöt ovat kuitenkin lähteneet viime vuosina vesittämään riip­pumattomia sertifiointijärjestelmiä. Yhtiöt ovat luoneet ja ottaneet käyttöön omia vastuullisuusohjelmiaan ja näin saa­neet toimintaan liittyvän valvonnan ja määräysvallan omiin käsiinsä. Kehitys on ollut nähtävissä esimerkiksi kansainväli­sillä tee­, kahvi­ ja kaakaomarkkinoilla. 

Kultalahti kertoo esimerkin suklaasta. Vielä 2010­-luvun alussa näytti siltä, että vastuullisuussertifioidusta suklaasta voisi tulla Suomessa valtavirtaa. Kauppojen hyllyiltä löytyi laaja valikoima Maraboun Rainforest Alliance ­-sertifioituja suklaatuotteita, ja Fazer aloitti UTZ-­sertifioidun kaakaon ostot. 

Sittemmin sekä Maraboun omistava Mondelēz Interna­tional että Fazer ovat luopuneet ulkopuolisista sertifiointi­järjestelmistä. Yhtiöt pyytävät kuluttajia luottamaan toimin­tansa vastuullisuuteen. Ulkopuolisten tekemien sertifiointien puuttuessa kuluttajakansalaiset joutuvat pohtimaan, onko pukki luotettava kaalimaan vartija.

Jaa tämä:

Suomen suurin häkkikanala

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

Vierailu ruokakaupassa on arkirutiineista ehkä se arkisin. Kierros hyllyjen välissä tuttua reittiä seuraillen ja tuttujen tuotteiden lapioiminen ostoskoriin tai -kärryyn ei herätä suuria tunteita. Tilanne kuitenkin muuttuu, mikäli tuohon kokemukseen yhdistyy tieto siitä, minkälaisien prosessien kautta elintarvikkeet ovat kaupan hyllyille päätyneet.

Tuottajat ja kauppiaat eivät tosin tätä yhdistämistä kernaasti tee ja mediakin on ollut yllättävän varovainen näiden pisteiden yhdistelemisessä.

Vuonna 2006 joukko eläinoikeusaktivisteja astui kameroineen salaa broilerihalliin kuvaamaan. Aktivistit eivät odottanut löytävänsä mitään erityisen järkyttävää, eikä kuvillekaan ollut kovinkaan tarkasti mietitty käyttöä. Juuri kukaan ei tiennyt tästä pienen porukan tekemästä työstä yhtään mitään.

Lopulta kuvatut videot julkaistiin Yleisradion A-Studiossa marraskuussa 2007.

Seurasi yli kymmenen vuotta jatkunut julkinen keskustelu tuotantoeläinten oikeuksista, eikä keskustelulle näy loppua. Samalla kun aihetta käsitelleet toimittajat ovat olleet aidosti ja avoimesti järkyttyneitä näkemästään, media on kuitenkin jatkanut vanhoilla raiteilla: kuvia käsitellään lehdissä, joissa samoja eläimiä mainostetaan kuluttajille tyhjiöpakkauksissa, ja videoita esitellään kanavilla, joiden kokkiohjelmissa pihvi paistuu tuttuun tapaan.

Kristo Muurimaa, yksi broilerihallin kuvaajista, perustelee salakuvauksia ihmisten oikeudella tietoon.

”Eläinliikkeessä on aina ollut ajatus, että mikäli ihmiset tietäisivät, mitä tuotannossa tapahtuu, se johtaisi muutokseen. Ihmiset eivät tiedä, miltä eläintuotanto näyttää. Ja jos he tietävät, usein he haluavat sulkea silmänsä ja olla uskomatta”, Muurimaa sanoo.

Hänen mukaansa eläinoikeusliikkeellä oli ulkomailta peräisin olevaa kuvamateriaalia tuotantolaitoksilta. Se ei kuitenkaan tehonnut toivotulla tavalla. Yksi keino sulkea silmät oli väittää, että tällaista ei tapahdu Suomessa.

“Sen halusimme osoittaa vääräksi.”

Eläinoikeusaktivistit joutuvat tasapainottelemaan viestinnässään: liian karut kuvat voivat ajaa pois ahdistuneen yleisön ja siloiteltu kuvasto puolestaan menettää iskevyyttään. Tämän ohessa pitää miettiä, että kuuluuko vakava asia viestiä aina vakavasti, vai kannattaako ajoittain turvautua myös huumoriin.

”Olemme pitkään käyttäneet parodiaa. Parodialliset viestit eivät suoranaisesti viesti eläinten kärsimyksestä, vaan enemmänkin siitä, mikä siihen kärsimykseen johtaa ja ketkä sitä tekevät”, Muurimaa kertoo ja jatkaa: ”En varsinaisesti pidä ongelmana sitäkään, että eläinten kärsimyksistä viestitään tavalla, joka hyödyntää mustaa huumoria yksinkertaisesti siitä syystä, että aiheet saattavat olla niin vaikeita, että niitä käsiteltäessä huumori voi olla keino vapauttaa keskustelua.”

”Parodia saattaa puhutella tavalla, joka läpäisee sen suojamuurin, jonka ihminen nostaa kohdatessaan ahdistavaa ja asiapitoista viestintää.”

Toisinaan myös se, että normaalisti piilossa pysyvät kuvat yhdistetään arkisiin kokemuksiin tavalla, joka tekee niiden keskinäisen riippuvuussuhteen näkyväksi voi tarjota katsojalle uusia tapoja hahmottaa maailmaa. Kuten nyt vaikka sen, että ne pienissä kopperoissa koko elämänsä viettävät kanat ja kaupan hyllyltä löytyvät kananmunat ihan oikeasti liittyvät toisiinsa.

Kansakuntaa vuosien mittaan järkyttäneet kuvat on otettu paikoissa, joissa tuhannet ihmiset työskentelevät arkisten rutiinien parissa. Ne eivät esitä mitään poikkeuksellista vaan pääosin laillista eläintenpitoa. Kysymys on siitä, miten mikäkin normalisoituu ihmisille. On helpompaa kohdata kärsimys, joka on normalisoitunut.

”Tuottajillen kohdalla on kyse siitä, miten he eläimen näkevät. Jos eläimen ymmärtää tuotantovälineenä tai olentona, jonka kuuluukin elää niin, ei siinä tietenkään näe mitään erikoista. He menevät töihin samaan paikkaan, johon minä menen järkyttymään. Se on valtavan mielenkiintoinen asetelma”, Muurimaa toteaa ja sanoo tehneensä “tutkimusmatkoja normaaliin”.

Suomessa Lidl on luopunut häkkikananmunien myymisestä ja Kesko on jo aikaisemmin julkaissut ohjelman, jonka puitteissa se vähitellen luopuu niistä. S-ryhmä ei kuitenkaan moista ollut suunnitellut, vaikka eläinoikeusaktivistit ovat toistuvasti olleet siihen yhteydessä. 

Oikeutta eläimille -järjestö pyysi alkuvuodesta 2019 Häiriköt-päämajaa kuvallistamaan häkkikananmunien tuotantoon ja niiden myymiseen liittyvän ristiriidan. Järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joiden avulla Häiriköiden tekemä kuva oli tarkoitus julkaista Helsingin Sanomien etusivulla. Helsingin Sanomat kuitenkin kieltäytyi julkaisemasta selittävällä tekstillä varustettua Suomen suurin häkkikanala -kuvaa. Mitkään kuvaan tarjotut muutokset eivät kelvanneet lehdelle ja lopulta jouduttiin tekemään kokonaan uusi ilmoitus.

Koska kampanja ei kuitenkaan perustunut pelkästään mainokseen Hesarissa, päättivät jotkut aktivistit levittää Suomen suurin häkkikanala -julisteita S-ryhmän liikkeiden läheisyyteen ja näin saattaa kuvan kuluttajien nähtäville. Samalla Oikeutta eläimille -järjestö piti yllä keskusteluyhteyttä S-ryhmään. Suomen suurin häkkikanala -vastamainos levisi myös erityisesti sosiaalisessa mediassa laajalle.

Vajaa kolme kuukautta Suomen suurin häkkikanala -vastamainoksen julkaisemisen jälkeen S-ryhmä ilmoitti luopuvansa häkkikananmunista asteittain vuoteen 2026 mennessä. Hieman tämän jälkeen Siipikarjaliitto puolestaan ilmoitti alan investoivan yli 50 miljoonaa euroa ”vapaiden kanojen elinympäristöihin”. 

Tämä kehityssuunta on tietenkin ilahduttava, vaikka ajatus ”vapaasta tuotantoeläimestä” onkin itsessään oksymoroni.

Jaa tämä:

HÄIRIKÖT-PÄÄMAJAMUSEO

Mikkelin taidemuseon Häiriköt-päämajamuseo 21.2.–10.5.2020.

Tervetuloa Häiriköt-päämajamuseoon. Mistä ihmeestä tässä on kyse?

1960-luvulla avantgardistinen taiteilijaryhmä Kansainväliset situationistit julistivat meidän elävän yhteiskunnassa, jossa spektaakkeli muodostaa kapitalismin järjestyksen ja sen kiiltävän pinnan. Mainokset ovat yksi tämän spektaakkelin ilmenemismuodoista ja ne määrittävät pitkälle sen kuinka elämme, mitä kulutamme ja miltä näytämme. Mainokset eivät kerro meille pelkästään sitä, miten meidän tulee kuluttaa, vaan ne myös ohjaavat sitä, kuinka ajattelemme. Tästä huolimatta analyyttinen katse usein ohittaa mainokset.

Spektaakkeliyhteiskunta tarvitsee myös vastaspektaakkelia. Taiteen ja aktivismin rajapinnasta löytyvä kulttuurihäirintä on oiva keino tutkia yhteiskuntaamme, purkaa merkityksiä ja kiinnittää huomio epäkohtiin. Häiriköt haastavat valtakeskittymät esimerkiksi vastamainoksin, katutaiteella ja performanssein, luoden samalla vastaspektaakkelia.

Termi kulttuurihäirintä (culture­ jamming) on johdettu sodankäyntiin liittyvästä termistä radiohäirintä (­radio jamming). Radiohäirinnässä pyritään luomaan häiriötila viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille. Samoin kulttuurihäirintä luo häiriöitä sinne, missä niitä ei odoteta.

Häiriköt-päämaja on hanke, joka yhdistää taidetta, journalismia, tiedeviestintää ja aktivismia toisiinsa. Se löytyy netistä ja se löytyy kirjojen ja lehtien sivuilta, kaduilta sekä erilaisista keskustelutilaisuuksista. Nyt se löytyy myös museosta.

Häiriköt-päämaja tuottaa harkittuja häiriöitä. Olkoon vallankumouksemme naurava ja tanssiva.

Mutta miksi kulttuurihäirintää tarvitaan?

Kaupunkitila pyhitetään kaupallisuudelle. Julkinen tila muuttuu vähitellen puolijulkiseksi tilaksi – tilaksi, jota hallinnoivat yritykset. Katukuvaa koristavien valotaulujen ohella mainokset täyttävät ihmisten väliset viestintäkanavat. Yritysten lisäksi poliittiset puolueet ovat valinneet mainonnan tavakseen kommunikoida kansalaisille.

Häiriköt kyseenalaistavat tämän kehityksen ja kääntävät kritisoimiensa viestien merkitykset päälaelleen.

Me kaikki ymmärrämme, että toimiakseen demokratia tarvitsee valistuneita kansalaisia. Meidän kuluttajakansalaisten pitää nähdä kiiltävää pintaa syvemmälle ja tunnistaa yhteiskuntamme ongelmakohdat.

Häiriö ja kapina pelkästään kapinoimisen riemusta ei ole hirvittävän kiinnostava. Suhtaudumme kulttuurihäirintään hyvänä työkaluna ja tarjoamme meluisia puheenvuoroja järjen äänen puolesta, karnevalismin kaapuun verhottuina.

Häiriköt-päämajalle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Käsittelemme muun muassa finanssikriisiä, sukupuolirooleja, ihmisoikeuksia ja alkuperäiskansojen asemaa yhteiskunnassa. Puimme ilmastonmuutosta, demokratian kriisiä, kolonialismia, eläinoikeuk­sia ja ihmisten suhdetta planeettamme muihin eläinlajeihin.

Kulttuurihäirinnän protesti on muutakin kuin pelkkä ”Ei!”-huuto. Kulttuurihäirinnässä muoto ja sisältö kohtaavat toisensa siten, että jokin voi olla – ristiriitaisestikin – samaan aikaan asian puolesta ja vastaan. Julkisen tilan mainos­ähkyä vastustetaan mainostauluilla, mainoksia kritisoidaan vastamainoksilla ja viestintä voidaan typistää pelkästään brändeiksi (brändiparodioiksi) ja logoiksi (logoparodioiksi).

Kulttuurihäirintään yhdistetään usein luvaton toiminta, mutta se ei ole edellytys. Välillä rajoja ja sääntöjä on kuitenkin koeteltava, jopa rikottava, kun häiriköt tökkivät yhteiskunnan kipu­pisteitä. Häiriköt tekevät näkyväksi valtarakenteita ja avaavat meitä ympäröivän kuvaston piilo­merkityksiä. 

Kulttuurihäirintä ei lähtökohtaisesti tarjoa valmiita vastauksia tai tietä paratiisiin. Se peilaa yhteiskuntaamme kuin huvipuiston peilisali konsanaan. Häiriöillä ja provokaatioilla luodaan hetkiä ja paikkoja joissa voimme nähdä maailman toisin. Se on hyvä paikka tarkistaa suunta, ja tarvittaessa korjata sitä. Kulttuurihäirintä herättää meidät vaatimaan parempaa huomista.

Jaa tämä: