vastamainos

Kapitalistinen spektaakkeli 
omii kaiken

Kerta toisensa jälkeen kapitalistinen yhteiskunta on osoittanut kykynsä kääntää kaiken itseensä kohdistuneen kritiikin taloudelliseksi voitoksi. Ilmiö näkyy myös mainoksissa, kun ala- ja vastakulttuurit nousevat yksi toisensa jälkeen osaksi myynninedistämiskuvastoa.

Spektaakkeli on modernin kapitalismin järjestys ja sen kiiltävä julkisivu, julisti avantgardistinen taiteilijaryhmä Kansainväliset situationistit 1960-luvulla. Tämä spektaakkeli sekä vaatii että tuottaa passiivista asennetta puhuttelemalla ihmisiä aktiivisten kansalaisten sijaan lakonisina yleisöinä ja kuluttajina. Julkisivun kiiltävyyden takaa sen oma keskeytymätön puhe itsestään. Sen ”itseään ylistävä yksinpuhelu” on tauotonta.

Mainokset ovat spektaakkelin yksi ilmenemismuoto. Ne ovat yksisuuntaista kommunikaatiota, joka ei edellytä osallistumista. Mainokset eivät myy pelkästään esittämäänsä tuotetta vaan myös kuluttamiseen perustuvaa elämäntapaa. Tämä yksinpuhelu täyttää nyky-yhteiskunnassa sekä median että julkisen tilan – sekä ihmisten väliset viestintäkanavat.

Miltä mainokset näyttäisivät, mikäli ne olisivat rehellisiä? Kertoisivatko mainostajat luovansa ne tarpeet, joita tyydyttääksemme ostamme vimmaisesti heidän tuotteitaan? Käytännössähän mainonnan tavoitteena on usein luoda kysyntää ja (tunnetta) tarpeesta sinnekin, missä sitä ei ole. Olisiko maailma huonompi paikka, mikäli turhan tavaran ja krääsän ostaminen hidastuisi ja rauhoittuisi hetkeksi?
Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei tietenkään ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.”

Tätä autoritääristä monologia mahdollistaa osaltaan situationistien ­rekuperaatioksi nimittämä ilmiö. Tällä he tarkoittivat kapitalistisen yhteiskunnan kykyä kesyttää kritiikki ja sitä kohtaan kohdistetut hyökkäykset ja vastarinnan muodot sulauttamalla ne itseensä, omimalla ja tuotteistamalla ne hyödyttämään sen omaa järjestystä.

Vastakulttuurien tuotteistaminen osaksi markkinoita ja niiden estetiikan omiminen mainonnan kieleksi on osa tätä ilmiötä.

Omimisen kulttuuri näkyi jo 1960-luvulla. Yhdysvaltalainen historioitsija Thomas Frank nostaa esiin The Conquest of Cool -teoksessaan 1960-luvun amerikkalaisen vastakulttuurin ja markkinoiden ja mainosmaailman epäpyhän liiton. Tuossa liitossa molempia ajoi pyrkimys korvata 1950-luvun yhdenmukaisuuden tavoite yksilöllisyydellä ja erottautumisen imperatiivilla.

1960-luvun kulttuurinen järjestelmänvastaisuus heijasteli arvomaailman murrosta. Tuolloin nuoriso teki näkyvästi eroa vanhempiensa sukupolveen yhteiskunnallisilla arvoillaan ja vaatimuksillaan sekä elämäntavallaan, pukeutumisellaan ja taiteellaan. Mainonta ja markkinat omivat nopeasti vastakulttuurin ulkoiset merkit – symbolit, estetiikan, musiikin ja muodin. Nuo merkit tuotteistettiin ja tarjottiin kulutettavaksi kaikille, jotka halusivat tuntea ja näyttää olevansa osa ajan henkeä kevyessä kulutusmuodossa.

1960-luvun vastakulttuuri vauhditti monia yhteiskunnallisesti edistyksellisiä ajatuksia, liikkeitä ja ilmiöitä, mutta myös amerikkalaista kulutuskulttuuria ja taloutta. Ilmiötä kuvaavan lauseen ”from counterculture to over-the-counter-culture” voisi kääntää muotoon ”vastakulttuurista kulutuskulttuuriksi”.

Luovuus, vapaus, ja yksilöllisyys nousivat iskusanoiksi ”systeemin” molemmin puolin, kun vastakulttuurin eetosta sulautettiin myös osaksi tehokkaamman liikkeenjohdon oppeja. Ranskalaisten sosiologien Luc ­Boltanskin ja Eve Chiapellon mukaan nykyään vaikuttava ”kapitalismin uusi henki” heijastelee suuresti 1960-luvun lopun antikapitalistisen vastakulttuurin vaatimuksia autonomiasta, luovuudesta, yksilöllisyydestä ja itsensä kehittämisestä.

Mainokset vaikuttavat julkisen tilan estetiikkaan voimakkaasti ja käytännössä kukaan ei kykene välttymään niiltä. Samalla, kun mainokset muovaavat elinympäristöämme, ne imevät sisäänsä vaikutteita ympäröivästä yhteiskunnasta, eivätkä edes ala- ja vastakulttuurit välty tältä. Hyödynsimme graffiti-estetiikkaa kuvallistaaksemme ilmiön. Häiriköt-päämaja kävi maalaamassa geneeristä spray-maalisuihketta kokeneen graffiti-maalarin kanssa. Yli 30 vuotta graffiteja maalannut Acton on nähnyt muutokset yhteiskunnan asenteissa ja pistänyt itsekin merkille graffiti-estetiikan päätymisen esimerkiksi mainoksiin.
Acton on viime vuosina tutkinut taideteoksissaan graffitin tehokeinoja yhdistämällä ne neutraaliin Helvetica-fonttiin. Helvetica on monin tavoin graffitin runsaan tyylin antiteesi ja sikäli sopi myös vastamainokseen symboloimaan mainoksissa alakulttuurin kuvaston päälle liimattua myyntiviestiä.

Kapitalismin ylivoimaiseen selviytymiskykyyn saattaa vaikuttaa se, että se sisältää myös kapinahengen itsessään.

Tutkijat Joseph Heath ja Andrew Potter Kanadasta ovatkin huomauttaneet, että kapina on kapitalismille oikeastaan vain markkinasegmentti. Vastakulttuurinen vastarinta on kapitalismille erityisen helppo maali, koska enemmän kuin poliittisesta ja taloudellisesta haasteesta, siinä on kyse kulttuurisesta transgressiosta eli normien haastamisesta identiteet­tien, eleiden ja estetiikan tasolla. Yleisiä normeja rikkova estetiikka saattoi vielä jokunen vuosikymmen sitten olla jotain, josta kaupalliset intressit halusivat pitää itsensä käsivarren mitan päässä, mutta nyt se on kuin arvokas mineraali, jota markkinat haluavat louhia käyttöönsä.

Ilmiö näkyy tuhansia euroja maksavissa nahkaisissa niittitakeissa, jotka siirtävät tee-se-itse-henkisen punk-­estetiikan osaksi huippumuodin ekslusiivista maailmaa. Se näkyy aktivismikuvastoa tulvivassa Pepsi-mainoksessa, jossa Kendall Jenner marssii mielenosoituksessa poliisirivistön eteen Revolution Chic -univormussa. Samoin se näkyy rap-muusikon ottamassa selfiessä, jossa hän on parkkeerannut sponsorinsa auton graffitiseinän eteen ja näin pyrkii siirtämään jotain alkuvoimaista vastakulttuurin perinnöstä osaksi keskiluokkaista perheautoa.

Tältä se näyttää, kun limujätti palkkaa Kardashianin klaaniin kuuluvan Kendall Jennerin esittämään mielensosoitusta. Kuvauksessa ei ole jäljellä tippaakaan kansalaisaktivismin tavoitteista tai sitä eteen päin ajavista motiiveista, ainoastaan tyhjä kuori. Mainostajan kannalta tämä sisällön puute on vain positiivista, sillä näin brändiin ei vanhingossakaan tartu mitään ei-toivottuja merkityksiä.

Niinkin keskiluokkainen ja porvarillinen vaatemerkki kuin Burberry on tuottanut punk-estetiikan varaan rakentuvia mallistoja. Punk ei välttämättä ole kuollut, mutta kyllä se hieman horjuu näiden edessä.

Reuna-alueiden valtaa haastavat ja kumoavat kulttuurit ja identiteetit ovat itsessään markkinointikoneistojen kipeästi kaipaaman ”coolin” tyyssijoita. ”Cool” on alkuperältään autenttista, eikä sitä voi luoda tyhjästä vaan se pitää löytää – ja sen jälkeen tuotteistaa tai päälleliimaata sen estetiikkaa olemassa oleviin tuotteisiin toivoen, että jotain sen hohdosta tarttuu kiinni.

Koska ”coolin” olemukseen kuuluu autenttisuuden aura, se on luonteeltaan haurasta. Tästä syystä markkinoinnissa voidaan pyrkiä säilyttämään ainakin näennäinen etäisyys koneistoon. Esimerkiksi viraaliset kampanjat ja sissimarkkinointi tuovat oikeanlaista kuhinaa ja spontaaniuden illuusiota, ikään kuin tuote nousisi omaehtoisesti suoraan kaduilta. Samoin sosiaalisen median vaikuttajille lähetetyt tuotteet ja tuotesijoittelu ohjelmissa, elokuvissa sekä musiikissa ovat mainontaa, joka yrittää olla näyttämättä mainonnalta ja näin pyrkii säilyttämään illuusion aitoudesta.

Laiton graffiti oli syntyjään katujen tuote, joka haastoi järjestystä pelkällä olemassaolollaan. Se oli autenttisen urbaanin kulttuurin ilmaisua, joka katutilassa loi keskeytyksiä kaupallisen estetiikan kaikkialle tunkeutuvalle läsnäololle. Ei olekaan ihme, että graffiti on ollut houkutteleva kohde lainauksille.

Ulkopuolisuuden status on kuitenkin karissut valtavirtaistuvasta graffitista viimeistään 2000-luvulle tultaessa. Samalla sekä taide- että mainosmaailma innostuivat sen kuvastosta.

Alkujaan mainostajien graffitilainoista saattoi puhua varauksetta omimisena, mutta sittemmin tilanne on muuttunut – graffitimaalaajien joukosta löytyy myös kaupallisen graffitin tekijöitä ja suoranaisia graffitimainostoimistoja. Graffiti on muuttunut ala- ja jopa vastakulttuurin sisäisestä viestinnästä laajemman yleisön tunnistamaksi ja arvostamaksi estetiikaksi. Siinä missä graffiti joskus koet­tiin uhkaavana, se on nyt alettu nähdä mahdollisuutena: maailmalla tunnetaan runsaasti tapauksia, joissa graffiti- ja katutaide ovat nostaneet kiinteistöjen hintoja merkittävästi ja muuttaneet entisiä varjoisia kujia arvoalueiksi.

Samalla kun graffitin estetiikka on omittu kapitalismin työkaluksi, siihen liittyvät merkitykset ovat jääneet siirtymättä. Graffitteja käyttävät ­mainokset tyhjentävät monistamaansa kulttuuria niistä alkuperäisistä merkityksistä, jotka juuri tekivät graffitista kiinnostavaa. Tulevien sukupolvien tehtäväksi jää löytää uusia vastakulttuurin ääniä – jotka puolestaan jälleen vuorollaan ovat tuomittuja muuttumaan mainonnan raaka-aineiksi.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän tutkii taiteen poliittista käyttöä, taiteenmuotoista aktivismia ja luovaa vastarintaa erityisesti kulutuskriittisessä kontekstissa.

Jaa tämä:

Lihafundamentalistit lihatalon kimpussa

Kun Pouttu toi markkinoille kasvispohjaisia versioita tutuista eineksistä raivostui osa yleisöstä ja viranomaiset rankaisivat. Miksi ruokakeskustelu on ajautunut umpikujaan?

Keski-Pohjanmaan ympäristöterveydenhuolto määräsi Pouttu Oy:tä muuttamaan hiljattain lanseerattujen, kasvispohjaisten Muu Burgerpihvi ja Muu Kasvislihapulla -tuotteiden nimeä. Määräyksen takana on pääsääntöisesti liha-alalla vaikuttavan Poutun toimitusjohtaja Mikko Karellin mukaan Muu-tuoteperheestä  tehty ilmianto.

Karell kertoo, että ilmiannon seurauksena Pouttu sai kuukausi sitten ”peräänsä hygieenikkoeläinlääkärin”. Toimitusjohtaja pitää ”jännittävänä” sitä, että ”Suomessa eläinlääkäri selvittää asiaa, joka ei koske sen enempää eläimiä kuin lääkärin ammattialaakaan. Ja josta ei ole mitään vaaraa ruokaturvallisuudelle.”

Mikä ei kuulu joukkoon? Kuvasssa on pihvi, pihvi ja pihvi, mutta yhtä niistä ei saa myydä pihvinä.
KUVA: Pouttu Oy

Poutun Muu-tuoteperhe on uusi kotimainen vastine yhdysvaltalaisen Beyond Meat -pihvien kaltaisille tuotteille. Muu-sarjan myötä Pouttu on tuottanut ruokainnovaatioita, jotka Härkiksen ja Nyhtiksen kaltaisten tuotteiden ohella omaavat merkittävää kasvu- ja vientipotentiaalia. Nyt tätä elintarvikealan uudistamista kuitenkin vaikeutetaan, koska näitä kasvispohjaisia elintarvikkeita verrattiin sellaisiin elintarvikkeisiin, jotka vastaavat niitä formaattinsa ja käytön puolesta, mutta jotka on valmistettu eläinten lihasta.

Viranomaisten päätös sopii hämmentävyydessään monin tavoin kasvissyönnin ympärillä viime vuosina käytyyn keskusteluun. Pieni, mutta äänekäs joukko kansalaisia on häirinnyt keskustelua äärimmäisen provosoivilla ja harhaanjohtavilla väitteillä. Ryhmän tapaan argumentoida voi käydä tutustumassa esimerkiksi Poutun Facebook-seinällä.

Yksi yleinen peruste näiden liha-analogioiksikin kutsuttujen tuotteiden vastustamiselle on ollut vaade luonnollisuudesta ja kasvisruokailijoille (tai lihaan vähentäville) on tarjottu vaihtoehdoksi lähinnä multaperunoita ja kuorimattomia porkkanoita. Keskustelussa ei ole paljoa painanut esimerkiksi perustelu siitä, että on asiakaspalvelua, että tuotteet nimetään tavalla, josta kuluttaja voi päätellä niiden käyttötarkoituksen.

Kasvisruusta käyty keskustelu on näkynyt myös poliitikkojen puheissa. Helsingin kaupunginvaltuuston legendaarinen kasvisruokapäiväkeskustelu jää suomalaisen edustuksellisen demokratian historiaan. On meillä myös kansanedustaja, joka on jopa kansainvälisissä ympyröissä kokenut asiakseen mököttää hänelle tarjotusta kasvisateriasta.

Nämä ihmiset on äänestetty ihan oikeasti päättämään tärkeistä asioista.

Poutun saama viranomaismääräys on kiinnostava kattavuudessaan. Yhtiötä edellytetään ensinnäkin ”muuttamaan tuotteiden ’Muu Burgerpihvi’ ja ’Muu Kasvilihapulla’ markkinoinnin siten, että niiden markkinoinnissa ei käytetä harhaanjohtavaa kasviliha-sanaa tai muita kasviperäiseen lihaan viittaavia ilmaisuja.”

Toisekseen yhtiötä vaaditaan ”muuttamaan tuotteen ’Muu Burgerpihvi’ markkinointinimen markkinoinnissa ja pakkauksissa siten, että nimi ei johda millään kielellä kuluttajaa harhaan, esimerkiksi siten, että nimestä käy selkeästi esille, että kyseessä on kasvistuote”.

Ja lopuksi edellytetään ”Muuttamaan tuotteen ’Muu Kasvilihapulla’ markkinointinimen markkinoinnissa ja pakkauksissa siten, että nimi ei viittaa millään kielellä lihaan, koska kyseinen tuote on täysin kasvipohjainen”.

Yhtiö arvioi, että poikkeuksellisen nopeassa tahdissa edellytetyt muutokset tarkoittavat yhtiölle noin 500 000 euron vahinkoja. Ja tämä siis tilanteessa, jossa Suomen markkinoilla on muun muassa Beyond Burger -pihvejä sekä Härkispihvejä. Poutun Burgerpihvi on kuitenkin viranomaisen mielestä kuluttajien harhauttamista, vaikka kyseessä on a) pihvi, joka b) on tarkoitettu burgerin väliin.

Toimitusjohtaja Kerell huomauttaa myös, että viranomaisen päätös ei ole linjassa eurooppalaisilla markkinoilla vallalla olevien käytäntöjen kanssa: Britanniassa myydään vastaavia tuotteita nimellä Plant-Based Meat, Veggie Meat, Vegetarian Meat ja Meatless Meat. Saksan markkinoilta löytyy Vegetarische Fleisch, Ruotsista Växt kött, Espanjasta Carne vegetariana ja Ranskasta Viande Végétable.

Erilaisia kasvislihapulliakin löytyy markkinoilta kautta mantereen.

Vaikka kasvisruuan ympärillä on kuohunut ennenkin, niin poikkeuksellista Poutun tapauksessa on se, että tällä kertaa kasvistuotteiden vastustajien uhriksi valikoitui yhtiö, joka on leimallisesti lihantuottaja. Poutun toiminnasta valtaosa muodostuu yhä edelleen ja jatkossakin siitä, että kuluttajille myydään kuolleiden eläinten kappaleita.

Toivoa sopii, ettei tämä viranomaisten mielivaltaisuus ja lihan syömisestä identiteettiprojektin itselleen rakentaneet kansalaiset onnistu pelottamaan yrityksiä pois tältä kasvavalta alalta. Lihan kulutus on näet kääntynyt laskuun Suomessa halpuutuskampanjoista ja verovaroin maksetuista mainoskampanjoista huolimatta. Tämä on sikäli hyvä uutinen, että Maapallo ei kykene tuottamaan ihmiskunnalle niin paljoa lihaa kuin mihin esimerkiksi Suomessa  on viime vuosikymmeninä totuttu (nykyiset lihaöverithän ovat varsin tuore ilmiö) ja muutosta tosiaan tarvitaan.

Ruuantuotannon tulevaisuutta tutkiva Ville Lähde Bios-tutkimusyksiköstä kirjoitti juuri tuskastumisestaan aiheen ympärillä käytyyn keskusteluun:

Mieleen on kuitenkin hiipinyt viime aikoina kasvava uupumus ja turhautuneisuus. Julkinen keskustelu ruoantuotannosta ja ympäristöstä kun tahtoo mennä koko ajan mönkään. ’Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin.” Tällaisen tuntemuksen kanssa en ole yksin, vaan olen kuullut sitä eri muodoissa kollegoilta ja muilta alan keskustelukumppaneilta. Tavallaan tällainen julkisen järjenkäytön jumitus masentaa minua enemmän kuin mitkään yksittäiset tutkimustiedot maailman tilasta, koska se kertoo kollektiivisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, kohdata ja ratkaista ongelmia. Haluttomuus käydä hedelmällistä keskustelua näkyy joka suunnalla, ei vain tietyn osapuolen puheissa.”

Tutkija Lähde pelkää, että on tapahtunut ”yleinen käänne huonompaan” ja että ”ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki”. Hänen mielestä myös ”tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin”.

Me täällä Häiriköt-päämajassa tietenkin pyrimme parhaamme mukaan ymmärtämään näinkin isoon asiaan liittyvät vaikutukset. On todellakin ymmärrettävää, että esimerkiksi tuottajat ovat huolissaan elannostaan ja poliitikot Suomen ruokkimisesta. Siksi – ja juuri siksi – onkin hienoa, että myös suomalaiselle ruokatuotannolle löytyy jatkossakin kysyntää ja uusia elintarvikkeita myytäväksi (ja miksei myös vietäväksi).

Ihmiset eivät ole lopettamassa syömistä. Itsekin syön ihan päivittäin vaikka lihan syöminen jäikin tuonne edelliselle vuosituhannelle.

Lihan loppu -teoksen juuri kirjoittanut Suvi Auvinen käsitteli kirjassaan myös sitä, kuinka suuresta muutoksesta on kyse:

”Kysyin kirjani varten muutamalta tutkijalta, että mitä tapahtuisi, mikäli ihmiset puolittaisivat lihansyönnin. He totesivat, että muutos olisi niin massiivinen, ettei sen seurauksia pysty arvioimaan.”

Muutokset, ja varsinkin massiiviset muutokset, tietenkin aiheuttavat epävarmuutta ja pelkoa. Toivottavasti jatkossa keskusta sekä MTK kuitenkin tekevät töitä sen eteen, että maaseutu ja tuotantorakenne mukautuvat sulavasti uuteen markkinatilanteeseen.

Nähtäväksi jää myös se, mikä vakiintuu viranomaisten linjaksi. Pouttu on tehnyt oikaisuvaatimuksen viranhaltijapäätöksestä ja varautuvat hakemaan valtiolta vahingonkorvauksia mielestään perusteettomista määräyksistä ja kielloista. 

ruoka. liha, kasvisruoka, vege, Pouttu, vastamainos, kulttuurihäirintä
Se, mitä syömme ja miten syömme on aina monimutkaisten ketjujen lopputuloksia huomauttaa tutkija ja antropologi Tuomas Tammisto:
”Ruokatabut perustuvat monenlaiseen logiikkaan, ja ne ovat kulttuurisesti määrittyneitä. Ne kuitenkin kertovat paljon yhteiskunnastaan ja liittyvät kiinteästi yhteiskunnallisiin suhteisiin.”

Keski-Pohjanmaan ympäristöterveydenhuollon linjaus on sikälikin ongelmallinen, että se avaa monenlaisia ovia loputtomille riidoille. Pitäisikö seuraavaksi vaatia, että ”pulla” on yksinomaan leivonnainen  (jonka väliin kuuluu hillo, ei mantelimöhnä) ja kielletäänkö lihapullienkin myyminen? Tai pitäisikö jonkun valittaa ”pizzasuikaleista”, jotka eivät oikeasti ole pizzasuikaleita, vaan kinkkusilppua, jota voi laittaa halutessaan vaikka pizzan päälle? Näitä esimerkkejä voi halutessaan keksiä loputtomasti, mutta ehkä emme halua hukuttaa itseämme loputtomaan koston kierteeseen.

Ja entäpä hodarit? Pitäisikö Häiriköt-päämajan vaatia, että jatkossa Hot Dog -nimellä saa myydä ainoastaan koirasta tehtyjä elintarvikkeita? Meillähän olisi tämä Innovaatio-tuoteperhe jo valmiiksi suunniteltuna.

Jaa tämä:

Reilu meno alustataloudessa?

Alustatalous mullistaa markkinat, pöhinä on kova ja sijoittajat kilpailevat siitä, kuka saa kaataa eniten rahaa start-upeille. Monet alustatalousfirmat kuitenkin rakentavat toimintansa työntekijöiden aseman kurjistamisella.

Kotimainen ruokalähettifirma Wolt lupasi, että ensi vuoden aikana se rupeaa maksamaan lähettiensä tapaturmavakuutukset. Tämä saattaa kuulostaa hassulta lupaukselta, sillä yritykset tosiaan ovat velvoitettuja vakuuttamaan työntekijänsä. Wolt on kuitenkin ns. alustatalousyritys, eivätkä sen lähetit ole sen työntekijöitä.

Lähetit ovat yhteistyökumppaneita eivätkä normaalit työntekijöiden oikeudet koske heitä. Jos kolaroit auton tai telot itsesi roudatessasi salaattia asiakkaalle, niin se on voi-voi ja oma vika.

 Woltin perustaja Miki Kuusi kertoi kesällä, että firma kerännyt 110 miljoonaa euroa uutta ”kasvurahoitusta”. Yhtiön arvoksi on arvioitu jopa 500 miljoonaa euroa ja pöhinä sen ympärillä on ollut melkoista. Toiminta on laajentunut jo moniin maihin ja tuo 110 miljoonaa on korvamerkitty tuota turpoamista ruokkivaksi superhiivaksi. 

Woltin idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan hoitaa ravintoloiden ruoka-annoksia asiakkaille. Yhtiö on rakentanut netissä alustan, jolla ravintolat voivat tarjota tuotteitaan ja jonka kautta asiakkaat voivat sitä safkaa sitten tilata.

Sen varsinaisen ruuan noutamisen ja toimittamisen asiakkaille hoitavat lähetit joko autoilla tai polkupyörillä. Nämä lähetit eivät kuitenkaan ole Woltin työntekijöitä, sillä se ruuan roudaaminen ei oikeastaan ole osa yrityksen toimintaa. Tuskin sitä 110 miljoonana kasvurahoitusta saisi sillä, että olisi tosi hyvä pizzataksi. Wolt tarjoaa vain ja juurikin sen alustan (mistä termi alustatalous) jossa ruuan valmistajat ja lähetit kohtaavat. Alustatalouden logiikkaan kuuluu se, että lähetit ovat itsenäisiä yrittäjiä, vaikka käytännössä yritykset sanelevatkin heidän työnteon reunaehdot ja sen, missä ja milloin töitä tehdään.

Eli samalla, kun lähetit määritellään yrittäjiksi, heiltä puuttuu yrittäjyyden vapaus ja he kantavat käytännössä työnantajansa yritysriskin vaikkapa siitä, että asiakkaat eivät osta palveluita tai siitä työaikana tapahtuneesta kolarista.

Alustatalouden piirissä toimivista ja kohutuista yrityksistä monet tekevät isoja tappioita, mutta sen katsotaan liittyvän uusien markkinoiden luomiseen ja markkinoiden valtaamiseen. Myös Wolt on kasvanut vauhdilla ja samalla se on ollut komeasti tappiollinen. Sama on huomattu esimerkiksi taksi-alaa mullistaneesta Uberista.

Maailma muuttuu ja niin muuttuvat työmarkkinatkin. Muuttuvien markkinoiden uusia muotoja pohtiessa pitäisi kuitenkin pitää mielessä se, että Suomen kaltainen vakaa hyvinvointivaltio on mahdollista ainoastaan olosuhteissa, joissa kaikkia kohdellaan jokseenkin reilusti. Mikäli rakennamme työmarkkinat, joilla työntekijöiden asema on sietämätön, seuraa siitä epäilemättä monenlaista tyytymättömyyttä.
Nyt onkin ihan kaikkien etujen mukaista, että kovalla pöhinällä rakennettavan alustatalouden pelisäännöt saadaan oikeille raiteille heti kättelyssä. Niiden kerran vinoon menneiden raiteiden kääntäminen kun on tunnetusti vaikeaa puuhaa.
KUVA: Justice for Couriers

Alustatalouteen ja työntekijöiden oikeuksiin sen piirissä liittyy paljon erilaisia epäselvyyksiä ja monien on vaikea hahmottaa sitä, kuinka omituisessa asemassa nämä ei-työntekijät ovatkaan. Viime viikolla Ilta-Sanomat uutisoi, kuinka Woltin lähetti tienaa parhaimmillaan 4000 euroa kuussa. Uutinen kuulosti liian hyvältä ja sitä se olikin.

Todellisuudessa lähetti oli laskeskellut, että ehkä teoreettisesti työskenetelemällä keskeytyksettä voisi kuukauden aikana kerätä tuon verran palkkioita. Ja nyt seuraa tärkeä mutta: läheteille maksetaan palkkioita, ei palkkaa. Tuosta palkkiosta he joutuvat itse maksamaan esimerkiksi lakisääteiset maksut ja vastaavat itse kuluista, jotka työn teosta syntyy.

Myöhemmin Ilta-Sanomat oikaisi uutistaan sen todellisen palkkion kohdalta. Toteutuneet palkkiot ovat haastatellulla lähetillä olleet noin 2000 euroa kuukaudessa. Lähettien oikeuksia ajava Justice for Couriers -kampanjan mukaan tuo kaksi tonnia on jopa poikkeuksellisen korkea kuukausipalkkio. Kampanja myöskin laski tuosta tarkemmin todellisen palkkatason.

Ensinnäkin lähetillä menee työajoihin polttoainetta omien laskujensa mukaan jopa 400 eurolla kuukaudessa. Lisäksi tuosta 2000 eurosta pitää maksaa yel-maksuja vajaa 500 euroa. Tämän jälkeen palkkiosta pitää maksaa vielä verot. Myös se välttämätön työväline, auto, pitää ostaa, huoltaa ja vakuuttaa omilla rahoilla.

Justice for Couriers -kampanja kertoo edelleen, että jopa työskentely ilman vapaapäiviä ei ole tuonut kaikille läheteille tuota 2000 euron palkkiota kuukaudessa.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Työn tekijöiden (ei siis työntekijöiden) epäselvä ja vaikea asema ei tietenkään ole ongelma, joka koskisi vain Woltin lähettejä. Olemme aikaisemmin kiinnittäneet huomiota Foodoran lähettien asemaan, mutta oikeasti kyse on verrattomasti näitä kahta ruuanvälitysfirmaa laajempi.

Olemme myös saaneet lukea nuorista Uber-kuskeista, jotka ajelevat pokia ympäriinsä vanhempiensa autoilla. Eli vanhemmat käytännössä maksavat lastensa työntekemisen kustannukset työnantajan puolesta. Puhetta on ollut myös nuorista, jotka hankkivat lisätienistejä vanhempiensa työsuhdeautoilla, jolloin sen työn tekemisen kustannuksia siirretään toisten yritysten maksettavaksi. Tämän kuvion saaminen kannattavaksi ja kestäväksi on yksi alan suurista haasteista.

Ongelma ei ole yksittäisissä yrityksissä vaan rakenteissa.

Voima-lehti järjesti keskustelutilaisuuden, jossa ääneen pääsi Justice for Couriers -kampanjan Miran Haimidulla sekä Kalevi Sorsa -säätiön hankevastaava Maija Mattila, joka on tutkinut työntekijöiden asemaa alustataloudessa.

Mattila kirjoitti aikaisemmin alustataloudesta Häiriköille:

”Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.”

 

 

 

 

Jaa tämä:

Asekauppa kannattaa

Suomi välittää rauhaa ja myy aseita sotaa käyviin maihin ja diktaattoreille. Tätä kauppaa säätelevät säännöt ovat joustavia ja täynnä porsaanreikiä.

Suomi vei vuonna 2018 aseita maailmalle yli 200 miljoonan euron edestä. Tästä noin 128 miljoonaa tuli sotatuotteista ja siviiliaseita myytiin noin 77 miljoonan euron edestä. Aseviennin arvo on noussut 2000-luvulla. Vaikka Euroopan unioni on suurin markkina-alue, Lähi-itä on noussut vientialueista toiseksi tärkeimmäksi.

Suomen viime vuosien suurimmista yksittäisistä asekauppakumppaneista nousevat esiin Arabiemiirikunnat ja Turkki. Arabiemiirikuntiin valtionyhtiö Patria on myynyt panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja, jotka ovat päätyneet Jemenin sisällissodan keskelle. Lapua on puolestaan myynyt ammuksia Turkin erikoisjoukkojen käyttöön. Lapua on osa vuonna 1998 perustettua pohjoismaista Nammo-konsernia, josta valtionyhtiö Patria omistaa puolet.

Vuonna 2009 ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) kertoi haliavansa Suomesta rauhanvälittämisen suurvallan. Samaa ovat toivoneet monet muutkin, ja presidentti Ahtisaaren työtä tykätään tietenkin ylistää.
Rauhantyö kuitenkin vaatii resursseja – joskin paljon vähemmän kuin sotiminen – ja määrätietoisuutta. Myös johdonmukaisuus tukisi sitä. Johdonmukaisuuden puutetta osoittaa, että viime vuosina rauhanjärjestöjen tukia on leikattu toistuvasti.
Timo Soinin (ps./sin.) alaisuudessa ulkoministeriö leikkasi rauhaa ja turvallisuutta tutkivan ajatushautomo SaferGloben yleisrahoituksen kokonaan. Leikattuaan SaferGloben rahat Soini ilmoitti, että Suomi ja Turkki jakavat yhteiset demokraattiset arvot.
Vielä syksyllä 2019 Antti Rinteen (sdp.) hallitus myönsi aseidenvientiluvan Turkkiin. Pian tämän jälkeen Turkki hyökkäsi kurdiväestön kimppuun Pohjois-Syyriassa.Kenellekään kansainvälistä politiikkaa edes pintapuolisesti seuraavalle Turkin kurdeihin kohdistama aggressio ei ole voinut tulla yllätyksenä.
On vaikea olla näkemättä ristiriitaa siinä, että Suomi samalla juhlii itse itseään rauhan suurvaltana ja leikkaa rauhantyön resursseja. Vielä räikeämmäksi ristiriidan tekee se, että Suomen valtion merkittäviltä osin omistamien Patrian ja Lapuan kaltaiset asekauppiaat myyvät aseita konfliktialueille ja hallituksille, jotka viis veisaavat ihmisoikeuksista.

Suomalaista asekauppaa seuraa SaferGlobe, suomalainen vuonna 2010 perustettu itsenäinen ja puolueeton rauhan ja turvallisuuden ajatushautomo. SaferGlobe tuottaa selvityksiä ja tutkimusta sekä kerää yhteen viranomaisten tilastoja suomalaisesta asekaupasta.

”Kaikki asevientiä koskevat tilastomme tulevat julkisista lähteistä. Sen lisäksi, että tuomme tiedon paremmin tarjolle, kirjoitamme asekauppaan ja asevalvontaan liittyviä taustoittavia tekstejä”, SaferGloben toiminnan­johtajan sijainen Kari Paasonen kertoo.

Kun media uutisoi Suomen asekaupoista, niin usein se turvautuu juuri SaferGloben tuottamaan materiaaliin.

Asekaupoista puhuttaessa tarkoitetaan muutakin kuin pelkkiä ampuma-aseita tai ammuksia. Niihin liittyvät lisäksi esimerkiksi panssarointiin käytettävä teräs ja sotilaskäyttöön kehitetyt lämpökamerat, valonvahvistimet ja etäisyysmittarit.

Myös asiakkaita on moneen lähtöön armeijoista ja poliisiviranomaisista YK:n rauhanturvaoperaatioihin. Silti asekaupoista usein uutisoidaan silloin, kun suomalaisia aseita on päätynyt konfliktien keskelle.

Viimeisin julkinen keskustelu liittyi Turkkiin myytyihin aseisiin maan hyökättyä kurdiväestön kimppuun Pohjois-Syyriassa.

”Jos asekauppaa katsoo pelkästään rauhanrakentamisen ja ihmisoikeuk­sien näkökulmasta, vienti vaikka Turkkiin voi näyttäytyä melko mielenkiintoisena”, Paasonen toteaa.

Paasonen muistuttaa kuitenkin, että moneen asiaan liittyvään kysymykseen ei välttämättä ole löydettävissä yksinkertaisia vastauksia. Aste-eroja on kuitenkin helppo löytää.

”Suomi on vienyt Turkin, Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien kaltaisiin maihin patruunoita, tarkkuus­kiväärejä ja kranaatinheittimiä. Ne ovat tiukimmankin määritelmän mukaan aseita. Jos puolestaan viedään suojaterästä Ruotsiin, niin ero on aika iso.”

Asekauppa vaatii Suomessa aina luvan. Turkin aloitettua hyökkäyksen Pohjois-Syyriaan hallitus linjasi, että uusia aseidenvientilupia Turkkiin ei enää myönnetä. Aikaisemmin myönnettyjä lupia ei kuitenkaan peruttu.

”Suomen laki sanoo, että lupa voidaan perua, jos tilanne muuttuu merkittävästi. Näin ei kuitenkaan oikeastaan tehdä. Jos katsotaan asiaa konfliktin jatkumisen ja ihmisoikeuksien näkökulmasta, myös tämä voi vaikuttaa kummalliselta.”

Toisin sanoen: kun konflikti leimahtaa, ja uusien lupien myöntäminen päätetään lopettaa, vienti jatkuu edelleen, koska vanhat sopimukset ovat voimassa.

”Jos uudet luvat jätetään myöntämättä siksi, että ei haluta viedä sotatuotteita sotaa käyvään maahan, niin silloin tuntuisi loogiselta, että jo myönnetyt luvat peruttaisiin. Ilmeinen syy olla perumatta lupia on, että aseteollisuus vastustaa tätä.”

Ikuisesti nämä myönnetyt luvat eivät kuitenkaan ole voimassa. Paasonen kertoo, että suurin osa luvista on voimassa muutaman vuoden tai sitä lyhyemmän ajan. Eli mikäli päätös olla myöntämättä uusia aseidenvienti­lupia jatkuu useamman vuoden, se vaikuttaa Turkin kanssa käytyyn asekauppaan ja lopulta tyrehdyttää sen.

”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.

Suomalaista asevientiä säätelee laki puolustustarvikkeiden viennistä.

”Suomalainen laki perustuu EU:n muodostamaan, niin sanottuun yhteiseen kantaan asekaupasta. Kyseessä on ensimmäinen Suomen toimiin vaikuttanut kansainvälinen asekauppaan liittyvä instrumentti. Se on ollut voimassa 1990-luvulta alkaen. Vuonna 2013 sitten syntyi YK:n kansainvälinen asekauppasopimus”, Amnestyn Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson kertoo.

YK:n asekauppasopimuksessa määritellään se, milloin kauppa on ehdottomasti kiellettyä ja milloin se on sallittua. Näiden välistä löytyy sitten harmaa alue.

”EU-järjestelmä perustuu siihen, että maat raportoivat minne ovat vieneet ja minne ovat kieltäytyneet viemästä. Yhteisen kannan vastaista kauppaa ei kuitenkaan ole sanktioitu ja sen rikkomisesta seuraa ehkä pään pudistelua tai sormen heristelyä muilta jäsenmailta.”

Johanssonin mukaan ongelma on se, että meiltä puuttuu mekanismi, jossa maat voitaisiin sanktioida vastuuttomuuksista. Vaikka EU:n yhteinen kanta on periaatteessa sitova, Suomen omassa lainsäädännössä todetaan, että aseiden vientilupa myönnetään kokonaisharkinnan perusteella. Toisin sanoen EU:n linjaus on vain osa tuota harkintaa.

Porsaanreiät ja harmaa alue eivät tietenkään ole silkka vahinko tai poikkeus.

”Sopimukset syntyvät aina neuvottelun kautta ja ovat kompromisseja. Asekauppaneuvotteluissa toiset maat halusivat tiukempia säädöksiä, toiset taas eivät ja osa puolestaan pyrkii jopa sabotoimaan lopputulosta. Amnestyn näkemys on, että ongelmineenkin nämä sopimukset ovat silti tärkeitä ja niihin voidaan vedota silloin, kun aseita on päätynyt vääriin paikkoihin.”

Jos sopimusten syntyä edeltää poliittinen prosessi, myös niiden tulkinta on pitkälti politiikkaa ja lukuisat allekirjoittajamaat toimivat tietoisesti siellä harmaalla alueella. ­Mikäli Johansson saisi päättää, jatkossa tehtyjä sopimuksia noudatettaisiin kirjaimellisesti. Samalla noudatettaisiin varovaisuusperiaatetta – eli ­epäselvissä tilanteissa mieluummin jätettäisiin myymättä kuin myytäisiin.

Suomi on tietenkin pieni maa ja melko pieni toimija. Toisaalta Suomi on myös osa EU:ta, joka puolestaan on jo merkittävä toimija. 20 suurimman asekauppaa käyvän maan joukossa on kahdeksan EU-maata. Frank Johanssonin mukaan Suomen toimia kannattaisikin tarkastella tässä kontekstissa.

”Osana yhteisöä tulisi pyrkiä vaikuttamaan sääntöihin ja puuttua muiden toimintaan. Mutta samalla myös omaa toimintaa tulisi tarkastella kriittisesti.”

Jaa tämä:

H&M:n toimitusjohtaja: ”Kestävä kuluttaminen haittaa pikamuotialaa.”

Kuinka pikamuotijätti voi samalla mainostaa ympäristöystävällistä mallistoa ja valittaa, että tiedostavat kuluttajat haittaavat yritystoimintaa? Siksi, että me hyväksymme täysin pähkähullut puheet yrityksiltä.

Elämme muuten kiinnostavia aikoja. Myöskin hulluja aikoja.

Pari viikkoa sitten pikamuotia myyvä H&M mainosti pitkin mediaa ja kadunvarsia ympäristöystävälliseksi luvattua Conscious-kokoelmaansa. Ja nyt H&M:n toimitusjohtaja Karl-Johan Persson huolehti siitä, että ympäristötietoisuuden lisääntyminen haittaa pikamuotiteollisuutta. Ristiriita mainosviestin ja toimitusjohtajan puheiden välillä on melkoinen.

Tai oikeastaan Persson kuvaili viime aikoina kasvaneen kuluttajien ympäristötietoisuuden uhkaavan jopa yhteiskunnan sosiaalisia rakenteita.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä. Tämä H&V-teos on nähtävillä osana Piiloöljy-näyttelyä Mikkelin valokuvakeskuksessa marraskuussa 2019.

Persson ei tyydy puhumaan Bloombergin haastattelussa ainoastaan muotialasta, vaan huolehtii myös lentomatkustamisen – ja sen päästöjen – osakseen saamasta kritiikistä. Toimitusjohtaja Perssonin mukaan viimeaikaiset aiheen ympärillä nähtyihin protesteihin osallistuneet – ja Greta Thurnberg erikseen –  ovat esittäneet vaatimuksia ”lopettaa asioiden tekeminen, lopettaa kuluttaminen, lopettaa lentäminen”. 

”Kyllä, tämä saattaa vaikuttaa ympäristöön hieman, mutta sillä on karmaisevat yhteiskunnalliset seuraukset.”

Persson kyllä myöntää, että on äärimmäisen tärkeää puuttua ilmastokriisiin, mutta samalla ”vähintään yhtä tärkeää on poistaa köyhyys”.

Ilmeisesti Perssonin mielestä hänen johtamansa yhtiö ja markkinat eivät kykene tuottamaan maailman ihmisille mitään muuta työtä kuin tuottaa halpoja rytkyjä ja krääsää viisveisaamatta tuotannon ympäristövaikutuksista.

Tämä toimitusjohtaja Perssonin lausunto on melkoisen pahassa ristiriidassa hänen oman yhtiön markkinoinnin kanssa. Ehkä tämän ristiriidan ymmärtää paremmin, mikäli hahmottaa yritysten halukkuuden markkinoida omia brändejä joidenkin hyväksi koettujen ominaisuuksien kautta, vaikka nämä ominaisuudet eivät yrityksen toimintaa laajemmin määrittäisikään.

Hyvinä esimerkkeinä voisi johtaa S-ryhmän innokkuuden rakentaa brändiä toistuvilla Suomen suurin luomu-kauppa -kampanjoilla samalla, kun valtaosa ryhmän päivittäistavarakaupasta on kaikkea muuta kuin luomua. Samoin Valio on vuosien varrella mainostanut luomua verrattomasti enemmän kuin mitä se on luomua myynyt. 

Myös H&M:n toistuvat ekologiseen tiedostavuuteen perustuvat mallistot näyttäytyvät tässä yhteydessä hieman epäilyttävinä. Varmasti siellä firmassa moni kokee tuon hyväksi työksi ja iloitsee vastuullisuuden lisääntymisestä. Mutta jos toisaalta valtaosa yhtiön tuotannosta on jotain ihan muuta ja jos noilla vastuulliseksi mainostetuilla tuotteilla houkutellaan asiakkaita liikeeseen ja jos kuluttajat päätyvät ostamaan sitä ihan tavallista pikamuotia, niin silloin kyllä menetetään pahasti metsään vastuullisuuden kanssa. 

Myös lentomatkailun kritisoiminen ja pyrkimyksen sen tuottamien päästöjen vähentämiseen olivan H&M:n toimitusjohtaja Prssonin mielestä vastuutonta.
Oheisessa vastamainoksessa pyrimme konkretisoimaan ongelmaa: Edestakaisen Helsinki-New York -lennon hiilidioksidipäästöt ovat Finnairin päästölaskurin mukaan 884 kiloa yhtä matkustajaa kohden. Arviot kuitenkin vaihtelevat ja niihin vaikuttavat muun muassa reitti, välilaskut, konetyyppi ja se, mitä kaikkea yleensäkään lasketaan mukaan lennon päästöihin. Esimerkiksi MyClimate-palvelun mukaan saman matkan hiilidioksidipäästöt ovat 2500 kiloa.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja valtioneuvoston keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. Pariisin ilmastosopimuksessa asetetun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja ympäristöministeriö keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. auttamaan meitä Pariisin ilmastosopimuksessa asetettun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.

Ei Persson ja H&M tietenkään ole yksin näitä vaateteollisuuden saasteita luomassa. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta ja pikamuoti muuttuu alati pikaisemmaksi. Jos joskus taannoin vaatefirmalla saattoi olla kaksi mallistoa vuodessa – kesä ja talvi – niin tällä hetkellä mallisto saattaa vaihtua kahden viikon välein. 

Nopeasti vaihtuvat mallistot lisäävät hävikkiä ja samalla en vasta äsken uudet vaatteet muuttuvat nopeasti vanhoiksi. 

Suomen ympäristökeskus SYKEn arvion mukaan vuonna 2015 tuotimme 70 000 kiloa tekstiilijätettä vuodessa. Se on 13 kiloa per suomalainen. Sittemmin jätevuoria analysoimalla on päädytty arvioon, että tuo määrä on vain lisääntynyt. Eikä meidän jätteet kerro koko totuutta, sillä vaateteollisuudessa syntyy hukkaa jo valmistusvaiheessa. 

Sitran vastuullisen kulutuskäyttäytymisen ja vaateteollisuuden asiantuntija Anniina Nurmi kommentoi asiaa Ina <3 Suomi -sarjan Äiti Maa rulez -jaksossa.

”Nykyinen tapamme kaavoittaa vaatteet syntyy noin 15 prosenttia leikkuujätettä jokaisesta tuotteesta.”

Nurmen mukaan vuosittain syntyy arvioiden mukaan noin 60 miljardia neliömetriä leikkuujätettä ja tämä leikkuujäte tietenkin liittyy niihin meidänkin ostamiin tekstiileihin, vaikka emme noita jätteitä ikinä näe, eikä niitä ikinä Suomeen rahdata.

Leikkuujätteen lisäksi vaateteollisuuteen liittyy myös näkymättömiin jäävä piiloöljy ja piilovesi.

Jaa tämä:

Median vastuu ja mitä sillä voi pyyhkiä

Miten päin olla, kun Hesari julkaisee Kiinan propagandaa ja Iltalehti vääristelee haastateltavan sanoja klikkien toivossa? Entä pitäisikö Maaseudun Tulevaisuuden huolehtia kommenttipalstastaan?

Laadukas journalismi ja monipuolinen media ovat asioita, jotka kuuluvat erottamattomasti avoimeen yhteiskuntaan. Ilman niitä me emme oikeastaan pärjää. Hommat kuitenkin menevät usein pieleen. Ihminen on erehtyväinen siinä missä lehmä on märehtiväinen ja meillä on tapana mokailla vähän kaikessa. Aina välillä, parhaissa tapauksissa, niistä mokista sitten opitaan myös jotain.

Viime viikolla minulla tuli vastaan kolme kiinnostavaa esimerkkiä siitä, kuinka mielestäni media ei toiminut vastuullisesti sen enempää journalismin kuin ilmoitusmateriaalinkaan suhteen. Näitä kaikkia tapauksia yhdistää myös se, että alan omilla vahtikoirilla ei taida olla halaistua sanaa sanottavana näiden suhteen.

Mutta aloitetaan noista vahtikoirista, eli itsesääntelyelimistä.

Samalla, kun Hongkongissa poliisi pamputti mielenosoittajia ja ampui kyynelkaasua päälle kertoi aluehallinto Hesarin sivuilla, että kaikki on ihan kunnossa. Hesarin päätoimittajan mielestä tämä oli ihan totaalisen ookoo. Hesarin päätös julkaista tämä propagandapläjäys oli tietysti sikälikin kiinnostava, että vasta hetki sitten lehti kieltäytyi julkaisemasta meidän Oikeutta eläimille -järjestölle tekemää mainosta, jossa sentään olivat faktat kohdillaan.
Ehkä meidän kannaltamme on jotenkin lohdullista se, että kiinalaiset viranomaiset ovat ilmeisen huonoja tässä ulkomaihin kohdistuneessa propagandassa. Onneksi kukaan ei ole keksinyt ehdottaa heille esimeriksi turvekampanjoissa ansioituneen mainostoimiston palvelusten ostamista.

Journalismia ja sen vastuullisuutta määritellään Journalistin ohjeissa. Ohjeet ovat Julkisen sanan neuvoston (JSN), eli alan itsesääntelyelimen pyrkimys ohjata mediaa oikeille jäljille ja välttää pahimmat mokat. Ja mokien tapahduttua JSN:n julkiset nuhteet sitten toivottavasti opettavat kaikkia toimimaan paremmin. Journalistin ohjeissa muistutetaan muun muassa, että journalisti on vastuussa lukijoilleen ja että asemaa ei saa käyttää väärin.

Itsesääntelyelin on mieluinen työkalu alalle kuin alalle sillä sen avulla ehkä vältytään siltä, että valtiovalta rupeaa säätelemään toimintaa lainsäädännöllä. Lainsäädäntö on aina kovasti jykevämpi työkalu. Onpa Julkisen sanan neuvosto keksinyt sellaisen söpön Vastuullista journalismia -merkinkin, joka ei oikeastaan tarkoita mitään, mutta sen voi painaa halutessaaan lehden sivulille.

Mediaan liittyy erottamattomana osana myös kaupallinen ulottuvuus ja mainokset. Koska myöskään mainosala ei toivo valtiovallan säätelyn lisäämistä, on ala perustanut oman itsevalvontaelimen. Mainonnan eettinen neuvosto (MEN) antaa pyydettäessä lausuntoja vaikkapa siitä, onko joku mainos ollut hyvän tavan vastainen. Tämmöinen alan itse itseensä kohdistama kriittinen katse on tietenkin mahtava homma.

Harmillisesti MEN on rajannut oman toimivaltansa erinomaisen tehokkaasti: Neuvosto ilmoittaa, että sen toimivaltaa ei kuuluu esimerkiksi se, onko markkinointi harhaanjohtavaa tai totuudenvastaista. Myöskään hyvän maun vastaisuus taikka tuotesijoittelu eivät kuulu tämän Keskuskauppakammarin alaisuudessa toimivan elimen rooteliin. Ja poliittiseen ilmoitteluun ei puututa ollenkaan.

Herääkin helposti kysymys, että onko tämän neuvoston ainoa tehtävä pitää lainsäätäjä etäällä. Ei se ainakaan ongelmalliseen mainontaan kovinkaan tehokkaasti pysty – saati sitten halua – puuttua.

Mutta palataanpas nyt niihin tuoreisiin esimerkkitapauksiin. Haluan alleviivata, että nämä ovat varsin satunnaisesti viikon aikana vastaan tulleita esimerkkejä. Ne eivät myöskään ole hirvittävän poikkeuksellisia tapauksia.

Vasemmistonuoret julkaisivat hieman korjaillun ja samalla rehellisemmän version kiinalaishallinnon mainoksesta. Kuten asiaan kuuluu, tämä vastamainos on selvästi parodia, mutta samalla se kertoo maailmasta jotain sellaista, jota mainostaja itse ei tietenkään halua kertoa.

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 29.9. koko sivun ilmoituksen, jossa ”Kiinana kansantasavallan Hongkongin erityishallintoalue” kertoi, että tilanne Hongkongissa on ihan rauhallinen. Samalla, kun tämän erityishallintoalueen hallitsijat päättivät kertoa Hesarin lukijoille, että tilanteeseen haetan rauhanomaista, järkevää ja kohtuullista ratkaisua, pamputtivat poliisit ihmisiä Hongkongin kaduilla ja ampuivat kyynelkaasua päälle.

Tämmöisen ihmisoikeuksista piittaamattoman diktatuurin propagandan päätyminen maamme suurimman päivälehden sivuille oli vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen mukaan harkittu päätös. Epäilemättä on harkittu ainakin sitä, voisiko noille myydä toisenkin ison mainoksen samoin kuin turvelobbylle sekä turkistarhaajille myytiin.

Tästä propagandistisesta ilmoituksesta seurasi tietenkin älämölö netissä. Journalistin ohjeita tässä ei kuitenkaan rikottu, sillä tämä ilmoitus on mainos, ei journalismia. Mutta ei siihen puutu myöskään Mainonnan eettinen neuvosto, koska niihin valheellisiin väittämiin puuttuminen ei heidän hommiinsa kuulu. Ja varmasti tämä erityishallintoalueen ilmoitus on tulkittavissa poliittiseksi ja senkin puolesta MEN:n toimivallan ulkopuolella.

Onneksi sentään Vasemmistonuoret tekivät hienon ja hieman korjatun version tuosta (ks. kuva).

Tästä se alkoi. Haastateltava ei koe ajavansa raatokuvia lihapakkauksiin, vaikka otsikosta voisi moista päätellä. 
Tämä tarve nostaa otsikkoon räväköitä huomioita on tietenkin ymmärrettävää, mutta toisaalta niitä räväköitä huomioita olisi kyllä löytynyt helposti Auvisen ihan avoimestikin ajamista tavoitteista. 

Siinä, missä Hesarin toiminta liittyi lehden rahoitukseen ja mainokseen, heräsi Iltalehden otsikoinnista someraivo. Lehti haastatteli Lihan loppu -kirjan julkaissutta Suvi Auvista, mutta ilmeisesti räväköillä lausunnoilla tutuksi tulleen Auvisen haastatteluvastaukset eivät olleet riittävän radikaaleja. Auvisen mukaan toimittaja soitti hänelle haastattelun jälkeen ja kertoi, että toimituksessa oli fundeerattu, että lihapakkauksiin voisi laittaa sellaisia tupakka-askeista tuttuja varoitustarroja raatokuvilla. Siinä sitten kyselivät kommenttia, että olisiko hyvä idea. Auvinen kertoo vastanneensa kysymykseen, että kuulostaapa tyhmältä idealta, mutta ehkä joskus tuollaisiakin tulee.

Seuraavaksi Iltalehdessä nostettiin otsikkoon väite, jonka saattoi helposti ymmärtää niin, että Auvinen vaatimalla vaatii näitä varoitustarroja lihapakkauksiin. Hän loukkaantui tästä harhaanjohtavaksi kokemastaan otsikoinnista ja kirjoitti aiheesta kommentin, jossa ilmaisi närkästyksensä Iltalehden toiminnasta. Auvinen kokee, että Iltalehden toimituksessa syntynyt idea esitetään nyt hänen omana ideanaan.

Otsikosta nousi kohu, eikä kestänyt kauaa, kun sähköpostiin kilahti tiedote, jossa kansanedustaja Kärnä (kesk./trol.) tuomitsi tyrmistyneenä Auvisen vaatimukset. Tietenkin Auvinen on saanut oman osansa palautteesta myös ihan suoraan.

Kolmas esimerkkini liittyy sosiaaliseen mediaan ja median vastuuseen siellä. Maaseudun Tulevaisuus mainosti minulle Facebookissa artikkelia, jossa kerrottiin (maataloustuottajien oman) Pellervon taloustutkimuksen uudesta arviosta. PTT:n mukaan lihansyönti on kääntynyt laskuun tänä vuonna ja että sama kehitys jatkunee myös ensi vuonna.

Koska aihe kiinnosti tarkastin jutun ja samalla lukaisin läpi päivityksen alle kertyneet kommentit. Kommentit vastasivat melko hyvin odotuksia ja ne voisi luokitella karrikoidusti seuraaviin luokkiin: ”Minä syön nytten kyllä lisää lihaa!”, ”Ei ihminen selviä hengissä ilman lihaa.” ja ”Vihreiden/vasemmiston/kaupan salaliitto, köyhän kuuluu saada halpaa lihaa”. Nämä kaikki väitteet olisivat hyvinkin helposti kumottavissa ihan tutkimustulokseen perustuen, mutta eipä näkynyt tälläkään kertaan toimituksen kommentteja keskustelussa ja väärinkäsitykset jäivät oikomatta.

Ymmärrän kyllä hyvin, että näkyvyys sosiaalisessa mediassa on tärkeää, sillä siellähän on pöhinää ja klikkauksia tulee. Karsastan kuitenkin sitä, että mediatalot luovat näitä kaikukoppia, jossa kansan syvät rivit voivat vahvistaa toinen toistensa vääriä käsityksiä ilman, että esimerkiksi seinän ylläpitäjä millään tavoin osallistuisi keskusteluun. En kuitenkaan oikein jaksa uskoa, että Julkisen sanan neuvosto puuttuisi siihen, että mediat eivät osallistu tähän allaan käytyyn keskusteluun. Vastuulliseksi tuota median toimintaa ei mielestäni voi kuvailla.

Mitä tälle vastuuttomalle medialle sitten pitäisi tehdä? Paha sanoa. En minä ainakaan usko, että raskas ja kankea juridiikka olisi vastaus ongelmaan.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että erilaisten faktabaarien ja valheenpaljastajien rinnalle kaivattaisiin hieman konkreettisempia toimia. Kun porkkana ei tunnu maistuvan ja silloin olisi hyvä muistuttaa siitä kepistäkin. Pitäisikö proaktiivinen itsesääntely ottaa osaksi alan koulutusta? Yliopistojen ja korkeakoulujen journalismiopintojen osana voisi järjestää kursseja, joiden puitteissa seurataan näitä vastuuttomuuksia ja myös tehdään järjestelmällisesti perusteltuja valituksia itsesääntelyelimiin. Epäilemättä tämmöinen synnyttäisi voimakasta harmistumista siellä Julkisen sanan neuvoston ja Mainonnan eettisen neuvoston suunnalla, mutta ehkä tämä harmistus myös johtaisi joihinkin korjausliikkeisiin.

Mikäli meno kuitenkin jatkuu entisenlaisena, voi niillä vastuullisen journalismin merkeillä pyyhkiä jatkossakin takamuksensa.

Niin internet vastaa kuin sinne huutaa. En tiedä kuka tämän sosiaalisessa mediassa pyörivän kuvan teki, mutta tässä tiivistyy jotain todella keskeistä. On helppo olla ylväs ja ylhäinen kun kritisoi presidentti Trumpia. Siihen ei kauhean kummoista selkärankaa tarvitse toisin kuin Kiinan propagandarahoista kieltäytymiseen.

 

EDIT: Blogitekstiä on muokattu 1.10. klo 18.34 & 2.10.2019 klo 9.28 Iltalehden yhteydenoton jälkeen. Lehden uutispäätoimittaja Perttu Kauppinen avasi Auvisen haastattelun työprosessia ja jakoi osan litteroitua haastattelunauhaa toimittajan ja Auvisen välisestä keskustelusta. Auvisen sivulause näyttäisi antavan tarvittaessa tukea lehden valitsemalle kärkevälle otsikoinnille.  

Jaa tämä:

Valtionyhtiöt vallan välineiksi?

Entiset valtion laitokset kompuroivat markkinoilla yrittäessään tuottaa voittoa osittain taloudellisesti kannattamattomilla palveluilla. Valtionyhtiöiden poliittisen ohjauksen avulla voitaisiin toteuttaa esimerkiksi ilmastokatastrofin estämisen edellyttämiä yhteiskunnallisia muutoksia. 

Valtionyhtiöt ovat outolintuja valtion virkakoneiston ja markkinoiden välissä. Ne jaotellaan karkeasti kolmeen ryhmään sen mukaan, mitä niiltä halutaan: peruspalveluita, strategista osaamista vai osinkoja valtion kassaan.

Monet valtionyhtiöt ovat entisiä valtion laitoksia. Esimerkiksi Posti- ja telelaitos yhtiöitettiin vuonna 1993. Tämän seurauksena syntynyt Sonera haki kasvua muun muassa ostamalla yli neljällä miljardilla arvottomaksi osoittautuneita umts-lupia Saksasta. Vuonna 2003 se fuusioitui ruotsalaisen Telian kanssa.

Postin jakaminen puolestaan siirtyi Posti Oyj:n, nykynimeltään Posti Groupin­ hoidettavaksi. Yritys on tehnyt satojen miljoonien tappioita esimerkiksi ostaessaan ulkomaisia logistiikka­yrityksiä. Yrityskauppojen tappioita ja kotimaan yritystoiminnan huonoa kannattavuutta on viime aikoina yritetty paikkailla irtisanomalla työntekijöitä sekä heikentämällä jäljelle jääneiden työehtoja.

Posti ei kulje, jos Kusti ei polje. Ja paha on Kustin polkea, jos koko Posti on kaaoksen tilassa ja pomot piilottelevat työntekijöiden lisäksi medialta. Ketjut poikki ja irtisanottuna jää peruspalvelut retuperälle.

Yhtiöittäminen ja markkinaehtoisuus saattavat ajaa valtionyhtiön oman edun ja valtion edut vastakkain. Posti- ja telelaitoksen tapauksessa on yhtiöittämisen jälkeen käynyt juuri näin, Aalto-yliopiston ja Jyväskylän yliopiston yhteinen tutkijaryhmä toteaa.

”Jos poliittiset tavoitteet ovat ristiriidassa valtionyhtiön omien tavoitteiden kanssa, seurauksena on usein kohuja ja heikentynyt toimintakyky”, kommentoi tutkimusryhmään kuuluva Zeerim Cheung Aalto-yliopistolta.

”Valtion putiikeilla on välillä jonkinlainen palvelutehtävä. Esimerkiksi Postilta ihan lakisääteisesti odotetaan markkinakannattavuutta laajempaa palvelun kattavuutta”, toteaa puolestaan yhteiskuntapolitiikan sekä filosofian dosentti Teppo Eskelinen.

Eskelisen mukaan on paikallaan kysyä mitä peruspalveluita tuottavilta yhtiöiltä pitää yleensäkään vaatia näiden peruspalveluiden lisäksi.

”Yhtiömalliin sisältyy oletus, että sieltä tulee myös tulosta. Kun valtionyhtiö kohtaa markkinat, aletaan helposti toimia muiden suuryritysten tapaan, esimerkiksi kehittämään kasvustrategioita ja uusia aluevaltauksia.”

 

Huhtikuussa 2019 Posti- ja logistiikka-alan unioni PAU käynnisti kampanjan, jossa vastustettiin Postin päätöstä heikentää työntekijöiden asemaa ns. tyehtoshoppailun kautta. Kampanjoinnissa kohdattiin sikäli odottamattomia ongelmia, että esimerkiksi tämä mainos kelpasi Hesarille vasta, kun siitä poistettiin suora viittaus työnantajien perustamiin ”ammattiliittoihin”. Tämä vaatimus oli sikäli hassu, että viittauksessa ei ollut mitään asiavirheitä.

Palveluiden tarjoaminen koko maahan on usein kallista. Taloudellisesti kannattamattomia palveluita rahoitetaan usein taloudellisesti kannattavien palveluiden tuotoilla.

Esimerkiksi postinjakelun ja junaliikenteen kaltaisten peruspalveluiden kilpailulle avaamisesta seuraisi, että valtion niskaan jäisivät vastuut ja kannattamattomat palvelut samalla kun kannattavat reitit  – ja voitot – menisivät yksityisille yrityksille.

Eskelisen mukaan tällaisten valtionyhtiöiden palveluja ei kuitenkaan voi suunnitella pelkän taloudellisen kannattavuuden näkökulmasta.

”Näitä yhtiöitä ja palveluita pitäisi ajatella osana isompaa poliittista kuvaa, jossa valtio ohjaa muun muassa infra- ja verotusratkaisuilla esimerkiksi liikennejärjestelmää.”

Pitäisikin kysyä, miten valtio-omisteisuutta voisi käyttää haluttuun muutokseen.

”Yksityistämiskeskustelu pyörii välillä tällaisen ikuisen nykyisyyden näkökulman ympärillä. Lähtökohtana pitäisi olla haluttu yhteiskunnallinen muutos – tässä tapauksessa esimerkiksi hiilettömämpi liikenne – ja se, miten yksityistäminen vaikuttaa siihen tavoitteeseen.”

 

Valtionyhtiö on määritelmällisesti sellainen yhtiö, josta valtio omistaa vähintään 50,1 prosenttia, joka puolestaan takaa enemmistömääräysvallan yhtiössä. Tähän määräysvaltaan liittyy kuitenkin ongelma: kuka lopulta johtaa näiden yhtiöiden toimintaa.

Osakeyhtiössä operatiivinen johto toimii osakkeenomistajien siunauksella. Valtion omistamissa yhtiöissä poliitikkojen pyrkimykset ohjata yrityksen toimintaa otetaan kuitenkin vastaan hyvin ristiriitaisesti. Esimerkiksi kehitysministeri Heidi Hautala painostettiin eroamaan vuonna 2013 hänen varoitettua Suomen jäänmurtajakaluston omistanutta ja arktisen alueen öljynporauksesta lisäansioita tavoitellutta valtionyhtiö Arctia Shippingiä tulevasta yhteenotosta ympäristöjärjestöjen kanssa. Jälkikäteen tarkasteltuna imagoriskin voi todeta realisoituneen ja arktisilla alueilla operoiminen osoittautui varoitusten mukaisesti taloudellisesti kannattamattomaksi.

Valtio omistaa energiayhtiö Fortumista 50,76 prosenttia ja sen myötä valtiolla on yhtiössä määräysvalta. Vuonna 2017 tämä valtionyhtiö osti Saksasta lähes neljällä miljardilla eurolla puolet energiayhtiö Uniperista, joka tuottaa sähköä pääasiassa fossiilisista polttoaineista. Kuluttajille Fortum mainostaa tietysti uusiutuvaa energiaa. Onhan tässä pieni ristiriita.

”Omistajaohjaushan tarkoittaa juuri sitä, että valtio-omisteisuus mahdollistaa poliittisen ohjauksen. Mutta kun sitä käytetään, niin se koetaan sietämättömäksi yhtiön asioihin puuttumiseksi. On ihan poliittisesta tahdosta ja ideologiasta kiinni, miten aktiivisesti ja minkälaisiin tarkoituksiin ohjausvaltaa käytetään. Viime aikoina on ollut vallalla sellainen markkina-ajattelu, että valtion ei tule ’puuttua’ omistamien yritystensä toimintaan”, Eskelinen toteaa.

”En sano tätä sillä, etteikö omistajan mikromanageeraus voisi olla oikeasti ongelmallistakin, mutta on eri asia omistetaanko ohjaus- vai sijoitusmielessä”, Eskelinen jatkaa.

Valtion perustoimintojen yhtiöittämisen ja yksityistämisen voi nähdä osana prosessia, jossa  valtion roolia hivutetaan hiljakseen sivuun yhteiskunnan perustehtävien hoitamisesta.

”Hiljainen vallankumous tapahtui jo 1990-luvulla. Silloin valtionvarainministeriön valta kasvoi ja otettiin käyttöön markkina-ajattelu valtionyhtiöiden osalta, uudet johtamisopit ja kehysbudjetointi. 2000-luvun puolella seurasi puolestaan valtion tuottavuusohjelma. Kokonaan valtio ei toki yritykseksi muutu, mutta Juha Sipilän hallitus yritti keskittää valtaa yritysten tapaan.”

Samalla on herännyt keskustelua valtion roolista ylipäätään.

”Markkinat hoitavat oman tonttinsa, mutta onko valtio enemmän kuin markkinat? Valtionyhtiöillä on aikoinaan haettu nopeampaa teollistumista kuin mihin markkinat olisivat pystyneet, tasattu alueiden välisiä elintasoeroja ja pidetty huolta investointiasteesta ja sitä kautta työllisyysasteesta. Nämä kaikki ovat markkinoille vähän työläitä tavoitteita”, Eskelinen avaa.

Valtionyhtiöt ovat siis olleet teollistuvan, aluepolitiikkatietoisesti kehittyvän hyvinvointivaltion poliittisia välineitä.

”Jos kysytään, onko valtion ’järkevää’ omistaa yhtiöitä, niin se ’järki’ ei liity kykyyn hoitaa markkinoiden hommia vaan siihen, mitä markkinat eivät hoida. Laajasti siis poliittiseen visioon. Valtionyhtiöt on yksi väline tällaisen vision tavoittelussa.”

Lähitulevaisuuden Suomessa Eskelinen näkee valtion tavoitteiden liittyvän edelleen investointiasteen ylläpitämiseen, mutta ennen kaikkea yhteiskunnan muutokseen.

”Ekologinen kriisi vaatii taloudessa enemmän suunnittelua, niin pahalta kuin tuo sana voi joihinkin korviin kuulostaa.”

Tähän tarpeeseen valtionyhtiöt voivat olla hyviä työkaluja, jos niitä vaan maltetaan käyttää.

Jaa tämä:

Poliisi & rosvo

Suomalaiset luottavat poliisiin, eikä luottamusta rapauta edes poliisin rötöstelyt. Luottamus kertoo virkavallan ohella myös yhteiskunnasta ja onnistuneesta pr-työstä.

Poliisit-tositelevisiosarjassa virkavalta kohtaa ongelmia, jotka monet meistä tunnistavat. On humalassa koheltavaa väkeä, eksyneitä ihmisiä ja yleistä sekoilua. Sitten on järjestys, perusjämäkkä konstaapeli hässäkän keskiössä. Sarja näyttää poliisin työnsä touhussa, mutta samalla se rakentaa toivottua kuvaa viranomaisesta. Tätä voi kutsua pr-työksi, mutta yhtä lailla propagandaksi.

Miltä näyttäisi tositelevisio, joka kuvaisi poliiseja, jotka rikkovat sääntöjä, kolhivat epäiltyjä tarpeetoman kovasti tai pyörittävät huumekauppaa? Se näyttäisi varsin erilaiselta kuin se, mitä näemme televisiossa. Silti nuo poliisin toimintaan liittyvät ongelmatkin ovat osa todellisuutta, niistä on vain mukavampi vaieta. Silti on tärkeä muistaa – ja muistuttaa – että valta tuo vastuuta.
Poliisin virkavelvollisuuteen ja virkavastuuseen kuuluu, että julkisen vallan käytössä on noudatettava tarkoin lakia. Tämä on erityisen tärkeää, koska poliisilla on väkivaltamonopoli maan rajojen sisäpuolella. Poikkeuksellinen valta tuo poikkeuksellista vastuuta.
Yhteiskunnan järjestystä valvovaan poliisiin kohdistunut väkivalta voidaan katsoa väkivallaksi koko yhteiskuntaa kohtaan. Samoin poliisin väkivalta ja muu asiaton käytös tulisi nähdä yhteiskunnan väkivaltana kansalaista kohtaan.

Suomalaisten luottamus poliisiin on tutkimusten perusteella huomattavan korkea. Ilmiö ei selity pelkästään koulu­vierailuilla tai televisiosarjoilla. Vakaata luottamusta ei heiluta edes massiivisen rikosvyyhdin pääarkkitehti ja Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö, Jari Aarnio. Eikä se, että samaan aikaan Aarnion kanssa toisessa oikeussalissa istui merkittävä osa poliisin ylimmästä johdosta epäiltynä virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Eikä kyse ole pelkästään poliisijohdon rötösherrojen ja pamppujen tekemisistä. Myös rivipoliisit ovat lukeneet luvattomasti vävykokelaiden tai kuolleen hiihtäjän tietoja, turvautuneet tarpeettoman herkästi väkivaltaan ja sortuneet etniseen profilointiin ilman kannatuslukujen kyykkäystä.

Miten tämä on mahdollista?

Tutkimusjohtaja Juha Kääriäinen Helsingin yliopistolta on tutkinut kansalaisten luottamusta poliisiin reilun 15 vuoden ajan. Hän kuvailee kudelman, jonka varaan poliisin imago rakentuu.

”Kansainväliset tutkimukset – esimerkiksi European Social Survey – osoittavat toistuvasti, että Suomessa ja Pohjoismaissa kansalaisten luottamus poliisiin on korkea verrattuna muihin eurooppalaisiin valtioihin. Se luottamus ei voi olla sattumaa.”

Kääriäisen mukaan tähän luottamukseen vaikuttaa kaksi toisiaan tukevaa tekijää.

”Ensinnäkin se, että poliisin menettelytavat ovat reiluja ja tasapuolisia eli ihmiset kokevat poliisin toimivan lainmukaisesti. Toisekseen poliisin koetaan toimivan tehokkaasti ja näin turvaavan yhteiskunnan rauhaa.”

Kääriäinen tarjoaa lisäargumentin esittämäänsä oletukseen: ”Voi olla, että suomalainen poliisi on poikkeuksellisen reilu, puolueeton ja tehokas, mutta meillä ei ole kunnollista näyttöä tai tutkimusta tästä. Vertailevaa tutkimustietoa ei ole.”

Tutkimusta siis tarvitaan lisää.

”Jos voisimme verrata toimintaa eri maissa toisiaan vastaavissa tilanteissa, voisimme arvioida poliisin toimintaa paremmin. Voi tietenkin olla, että tilanteita vertailevan tutkimuksen myötä tulisimme samaan tulokseen, että suomalainen poliisi on poikkeuksellisen luotettava.”

Poliisille itselleen tämä luottamus on tärkeää, sillä se parantaa poliisin toimintakykyä. Luottavaiset kansalaiset ovat yhteistyökykyisiä.

Taiteilija Harro Koskisen Sikapoliisivaakuna-teos herätti aikanaan puhetta ja paheksuntaa. Ohessa on Häiriköiden versio samasta aiheesta: Kyttämerkki.
Poliisin virkamerkki muistuttaa meitä poliisin asemasta. Merkkiin Suomen vaakunasta lainattu kruunupäinen leijona kertoo siitä, että poliisi edustaa toimiessaan Suomen valtiota. Miekka puolestaan muistuttaa siitä, että poliisi toteuttaa valtion väkivaltamonopolia ja saa ihan luvalla käyttää voimakeinoja työtehtäviensä suorittamiseen.
Kyttämerkki esittää kuvallisen pohdinnan siitä, miltä virkamerkki näyttäisi, jos se suunniteltaisiin esimerkiksi poliisijohtaja Jari Aarnion toimien perusteella. Merkissä on tuttuna elementtinä leijona, mutta kruunu on vaihtunut nyrkkiraudaksi. Samoin miekka on vaihtunut ja tilalle on tullut huumeruisku.

Poliisin luotettavuutta selvittäneet tutkimukset kertovat kokemusten sijaan mielikuvista. Mielikuvat rakentuvat esimerkiksi median välityksellä tai kaverin, tai kaverin kaverin kertoman perusteella. Usein vastaajilla ei ole henkilökohtaista kokemusta poliisin toiminnasta.

Oikeusministeriö on huomauttanut, että kansalaisten luottamus poliisiin näyttäisi heikkenevän, mikäli he itse ovat olleet tekemisissä poliisin kanssa esimerkiksi rikoksen uhrina. Kansalaisten luottamus poliisiin on siis enemmänkin luottamusta abstraktiin instituutioon ja ajatukseen poliisista.

Kääriäinen muistuttaa, että luottamuksen taustalla voi olla laajempia yhteiskunnallisia selityksiä.

”Meillä on suhteellisesti tarkasteltuna tulonjakoon ja koulutukseen liittyvä tasa-arvo. Ylipäätään hyvinvointiin liittyvät kysymykset ovat paremmalla tolalla kuin monessa muussa maassa. Siten tilanteet, joihin poliisi joutuu puuttumaan ovat meillä hyvin erilaisia kuin vaikka Britanniassa, puhumattakaan Yhdysvalloista.”

Suomessa ei ole niin paljon ristiriitoja, joita poliisin pitäisi ratkoa tai joita sen toiminta synnyttäisi. Turvallinen yhteiskunta luo vähemmän painetta poliisia kohtaan kuin turvaton.

”Esimerkiksi katurikollisuus synnyttää turvattomuutta ja samalla tyytymättömyyttä, joka kohdistetaan poliisiin. Jos taas saamme kulkea kadulla turvallisin mielin, tyytymättömyyttä on vähemmän. Tämä turvallisuus kuitenkin selittyy laajemmilla yhteiskunnallisilla tekijöillä, ei poliisin toimilla, mutta poliisi saa siitä kuitenkin kun­niaa”, Kääriäinen jatkaa.

 

Toista maailmansotaa pidetään vedenjakajana nykyaikaisen propagandan kehityksessä. Sen aikana propagandaelokuvat kypsyivät, ja sodan jälkeen propaganda ja viihde ovatkin olleet tiukasti toisiinsa sulautuneita. Tätä kehitystä johtaa Yhdysvallat Holly­woodin voimalla, mutta myös Suomi tekee osansa.

Väitöstutkimusta propagandasta tekevä Silja Pitkänen ja kirjailija Ville-Juhani Sutinen kirjoittavat teoksessaan Propagandan historia näin:

”Ei kenties voida sanoa, että elokuva olisi lähtökohtaisesti propagandistinen media, mutta selvää on, että sillä on monia piirteitä, jotka sopivat hyvin propagandan käyttöön. Elokuva, ainakin mukaansatempaava tarinallinen elokuva, vetoaa voimakkaammin tunteisiin kuin järkeen ja tarjoaa kokonaisvaltaisesti mukaansatempaavan elämyksen. Lisäksi elokuva antaa valokuvallisen realismin tukemana ymmärtää ilmentävänsä todellisuutta silloinkin, kun se kertoo fiktiivistä tarinaa.”

Suomessa puolustusvoimat on osallistunut Tuntemattoman sotilaan tuotantoon, ja intistä on tehty tosi­tele­visiotakin. Samoin poliisi on edesauttanut poliisisarjojen tuottamista ja poliisin toimintaa on kuvattu esimerkiksi Poliisit-tositelevisiosarjassa.

Poliisien maailmassa on myös otettu avoimesti askelia dokumentaarisuudesta kohti fiktiivisyyttä: Poliisit – Kotihälytys on näytelty sarja, jossa esitetään dramatisoituna tapahtumia, joita ei ole näytetty Poliisit-sarjassa. Raja toden ja tarinan välillä muuttuu entistäkin häilyvämmäksi. Kutsutaanko näiden sarjojen tuotantoon osallistumista pr-työksi vai propagandaksi on lopultakin semantiikkaa.

”Propaganda-sanalla on hieman negatiivinen kaiku”, Kääriäinen toteaa ja jatkaa: ”Valloillaan on ehkä ajatus, että propaganda pitää sisällään tarkoitushakuista ja johdattelevaa sisältöä. Ja sen, että valta ohjailee kansan mielipiteitä. Mutta sitähän tehdään koko ajan joka puolella, se on selvä asia mainonnasta lähtien. Kaikki, jotka haluavat yhteiskunnallista valtaa, pyrkivät mielipiteisiin vaikuttamaan. Keinot vaihtelevat ja on sanojasta kiinni kutsutaanko sitä propagandaksi vai joksikin muuksi mielipidevaikuttamiseksi.”

Kääriäinen pitää todennäköisenä sitä, että poliisin toimintaa kuvaavat tositelevisiosarjat Suomessa ja muualla ovat näyteltyjä – ainakin johonkin mittaan saakka.

”Varmasti poliisi pyrkii luomaan itsestään positiivista imagoa. He tekevät yhteistyötä tuotantoyhtiöiden kanssa, koska hyötyvät siitä. Voidaan miettiä, että rakennetaanko sitä kuvaa rehellisesti. Ja onko esimerkiksi televisiosarjojen avulla luotu kuva todenmukainen”, hän jatkaa.

 

Propagandan vaikuttavuus on vaikeasti mitattavissa ja riippuu monista tekijöistä. Osallistumalla televisiosarjojen tuottamiseen poliisi voi kuitenkin huolehtia vähintään siitä, että esillä pysyvät sen kannalta mieluisat seikat.

Samalla tutkimusjohtaja Kääriäinen muistuttaa, että terve epäilys viran­omaisia kohtaan on ihan kaikkien etu. Vallan käyttäjät tarvitsevat myös kriittisen katseen ja vahtikoirat.

Jaa tämä:

Tytöt on tyhmii, uccelit viisaita?

Keskustelussa ilmastonmuutoksesta yksilön kyvyttömyys toimia täydellisesti tulkitaan mieluusti täydelliseksi epäonnistumiseksi. Myös sillä näyttää olevan vaikutusta, esittääkö vaatimuksia muutoksesta nuori tyttö vai iäkäs mies.

Edestakaisen Helsinki-New York -lennon hiilidioksidipäästöt ovat Finnairin päästölaskurin mukaan 884 kiloa yhtä matkustajaa kohden. Arviot kuitenkin vaihtelevat ja niihin vaikuttavat muun muassa reitti, välilaskut, konetyyppi ja se, mitä kaikkea yleensäkään lasketaan mukaan lennon päästöihin. Esimerkiksi MyClimate-palvelun mukaan saman matkan hiilidioksidipäästöt ovat 2500 kiloa.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja valtioneuvoston keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. Pariisin ilmastosopimuksessa asetetun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja ympäristöministeriö keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. auttamaan meitä Pariisin ilmastosopimuksessa asetettun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.

Olen seurannut kiinnostuneena keskustelua Greta Thunbergin Yhdysvaltojen matkan alla ja aikana. On tullut selväksi, että tuollaisen kilpaveneen rakentaminen ja käyttäminen on resurssi-intensiivistä puuhaa ja siksi Greta on ihan huijausta.

Oho. Ihan putosi monokkeli silmältä.

En epäile hetkeäkään kilpapurjeveneiden rakentamiseen ja käyttämiseen liittyvän paljonkin ongelmallisia työvaiheita. Ja epäilemättä moinen rikkaiden harrastus tuo mukaan kaikenlaista saastuttavaa matkustelua. Olisi kuitenkin hieman höpsöä esittää ko. veneen valmistuksen ja käyttämisen päästöjen olevan yksin Gretan harteilla. MTV Uutiset ehdottaa Gretan synniksi jopa hänen purjehduksen starttia seuraamaan saapuneiden toimittajien ja kiinnostuneiden matkat (joita ei kuulemma ole varmastikaan tehty polkupyörillä).

Itse näkisin asian niin, että Greta osoittaa toiminnallaan, että vakiintuneet käytännöt voi muutta ja että lentäminen ei välttämättä ole ainoa mahdollinen keino ylittää valtameri. Tietenkään kukaan ei esitä, että tässä kaikki hankkisimme oman kilpapurjeveneen lomamatkoja varten. Esimerkin kannustamana vakiintuneet käytännöt ovat kuitenkin helpommin kyseenalaistettavissa ja tämä on arvo itsessään.

Asioiden ei siis välttämättä ole pakko jatkua samalla tavalla hamaan maailmanloppuun saakka.

Suomalaiset käyttävät osuutensa Maapallon vuosittain tuottamista resursseista noin kolmessa kuukaudessa ja koko ihmiskunta kykenee tähän samaan joka vuosi kesäkuun loppuun mennessä. Ja samalla me kuitenkin roudaamme turhaa tavaraa edes-takas ja poltamme öljyä tätä tehdessämme. Ehkä hyvä elämä olisi saavutettavissa hieman vähemmälläkin.

Kannattaa myös muistaa, että pelkästään henkilökohtaisilla kulutusvalinnoilla ei tätä nykyistä yhteiskuntaa pysty muuttamaan. Henkilökohtaisilla valinnoilla on tietenkin oma vaikutuksensa ja niiden kautta voi myös lähettää viestin sekä palveluntarjoajille että poliitikoille. Tarvitaan kuitenkin julkista keskustelua rakenteista, tarvitaan kannustamista ja tarvitaan halua nähdä asiat toisin.

Yleensäkin on pähkähullua esittää vaatimuksia siitä, että vaikkapa juuri ympäristökysymyksiin liittyviä epäkohtia kritisoivien henkilöiden pitäisi elää totaalisen hiilineutraalia elämää, oikeuttaakseen kritiikkinsä. Meidän yhteiskuntamme on rakennettu sellaiseksi, että eipä moinen onnistu nykyisellään, vaikka kuinka yrittäisi. Ja tämä onkin vaatimusten keskiössä. Mikään ei muutu, mikäli ympäristön tilasta huolestuneet kömpivät maakuoppaan juuria syömään, koska se vasta olisikin ekoteko.

Tietenkin kaikki eivät ole halukkaita näkemään asioita toisin. Silloin voi keskittyä siihen, että yhden henkilön pyrkimykset toimia järjestelmän rajoissa kestävällä tavalla eivät ole sellaisina skaalattavissa koko ihmiskuntaa koskeviksi. Tämä antaa sitten itsellekin luvan olla yrittämättä.

Samalla tähän ilmastokeskusteluun liittyvässä keskustelussa on yksi kiinnostava viestintuojiin liittyvä puoli. Täysin omiin havantoihini perustuvalla näppituntuvalla sanoisin, että monet sellaiset tahot, jotka ovat raivostuneet Gretan ilmastonmuutokseen liittyvien kommenttien kohdalla ovat sitä mieltä, että Pentti Linkola on kyllä tosi oikeassa ja ihan asiaa puhuu hän.

Eli siinä, missä Gretan (ja kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n, tiedemaailman noin laajemminkin sekä lukuisten ympäristöjärjestöjen) viesti on punaviherhaihattelua, niin Linkolan nihilistiset ja semi-fasistiset arviot ovat ihan hyviä. Tämä on sikäli ihan kiinnostavaa, että Linkolan viestit ympäristöön liittyen ovat olleet vuosikausia hyvinkin yhteneväisiä (meidän) viherpiipertäjien viestien kanssa. Eli onko jälleen niin, että media is the message ja itse viestiä tärkeämpää on se, kuka sen välittää?

Ehkä Linkolan tekee helpommin lähestyttäväksi viherallergikoille se, että hänen – varsin radikaalit – ratkaisuehdotuksensa ovat olleet sovitettavissa omaan arvomaailmaan. En kuitenkaan oikein hahmota, kuinka on samalla mahdollista ylistää Linkolan viesti ja kyseenalaistaa Gretan viesti ympäristökriisistä.

Tai, no, onhan se tietysti ihan eri asia, jos vaatimus elämäntapamme muuttamisesta tulee keski-iän ohittaneelta mieheltä eikä teini-ikäiseltä tytöltä.

Jaa tämä:

Öljytty yhteiskunta tarvitsee energiakäänteen

Öljy on mainio aine, jonka käytön on loputtava. Tämän tekee vaikeaksi se, että öljy pyörittää yhteiskuntaamme.

Ympäristötutkijoiden viesti on selvä ja pelottava: öljyn polttamisen pitää loppua pikaisesti, jos haluamme välttää ilmastonmuutoksesta johtuvan yhteiskuntien romahduksen tulevaisuudessa. Suurin ongelma on poltossa syntyvä hiilidioksidi, joka voimistaa ilmaston lämpenemistä.

Suomalaiset käyttävät osuutensa Maapallon vuosittain tuottamista resursseista noin kolmessa kuukaudessa ja koko ihmiskunta kykenee tähän samaan joka vuosi heinäkuun loppuun mennessä. Ja samalla me kuitenkin roudaamme turhaa tavaraa edes-takas ja poltamme öljyä tätä tehdessämme. Ehkä hyvä elämä olisi saavutettavissa hieman vähemmälläkin.

Öljyn ongelmallisuus kumpuaa sen oivallisuudesta. Öljy pitää yhteiskunnan liikkeellä, voitelee taloutta ja rakentaa hyvinvointiamme. Se on erinomainen energialähde, jota on ollut runsaasti saatavilla ja jota on helppoa kuljettaa, jalostaa ja varastoida. Öljyn energiasisältö on suuri, eli polttamalla pieni määrä öljyä saadaan paljon lämpöä tai voidaan liikkua pitkä matka nopeasti. Eikä öljy ole pelkkä energialähde, vaan myös tärkeä raaka-aine ja sitä on kaikkialla ympärillämme: meikkinä poskellasi, maalina seinällä, asfalttina kadulla ja muovina sielläkin missä ei pitäisi.

Öljyriippuvuudesta eroon pyristely onkin yhteiskunnalle yhtä vaikeaa kuin huumevieroitus yksilölle. Olisi paljon houkuttelevampaa jatkaa vielä vähän aikaa kuin lopettaa heti.

Jotkut eivät myönnä öljyriippuvuutta ollenkaan ongelmaksi ja monet arvioivat öljyn käytön nopean lopettamisen mahdottomaksi urakaksi ainakin globaalilla tasolla. Vaihtoehtoisia energialähteitä ei pidetä vielä riittävän halpoina tai niitä ei uskota olevan riittävästi saatavilla. Varsinkin liikenteessä öljystä eroon pääsyn on koettu olevan vaikeaa, vaikka esimerkiksi sähköllä kulkevia autoja oli liikenteessä jo vuosisata sitten.

Aina voi myös vedota siihen, että kaikkiin muihinkin energiantuotannon tapoihin liittyy ympäristöhaittoja tai riskejä. Ydinvoimalat voivat räjähtää, tuulivoimalat meluavat ja aurinkopaneeleihin tarvittavien metallien louhiminen tuhoaa luontoa. Vaihtoehtojen ei kuitenkaan tarvitse olla riskittömiä ollakseen parempia.

Elämäntapamme perustuu halpaan öljyyn, jota tuntuu olevan tarjolla loputtomasti. Harmillisesti Maapallon elinkelpoisena pysymisen rajat tulevat vastaan ennen kuin öljyvarantojen riittävyys. Lentomatkustamisen ohella esimerkiksi ruokatuotanto perustuu tuohon mustaan eliksiiriin.
”Öljy on ylellisyyshuume, jota moderni länsimainen – nyttemmin planetaarinen – sivilisaatio kuosaa menemään huolimattomasti, öky­narkomaanin välinpitämättömyydellä. Öljyn läsnäolevuus lähentelee absoluuttisuutta pienimmissäkin arkisissa yksityiskohdissa: muoveista lannoitteisiin, pinnoitteista kantaviin rakenteisiin, ilmassa leijuvista partikkeleista maaperän mikromuoviin. On vaikea kuvitella asiaa, joka ei tavalla tai toisella olisi öljyperäisen tuotantomuodon piirissä”, toteaa filo­sofi, runoilija Antti Salminen.

Öljyn osuus maailman energiankulutuksesta on yli kolmannes. Se on kivihiilen ja maakaasun ohella eniten käytetty fossiilinen polttoaine. Fossiilisuus tarkoittaa sitä, että uutta öljyä ei tuoteta missään, vaan olemassa olevia varantoja vain poistetaan vanhoista maankuoren varastoista. Alun perin öljy on syntynyt kasvien jäänteistä muhimalla miljoonien vuosien ajan kovassa paineessa maan uumenissa.

Vaikeinta öljyriippuvuuden haittojen tunnustaminen on heille, jotka nykyisin saavat elantonsa öljystä. Heitä ei lohduta se, että uudet energiamuodot voivat parhaimmillaan työllistää paljon enemmän ihmisiä kuin öljyn käyttö energiaksi. Yksittäisten ihmisten ja yritysten etu ei välttämättä ole koko yhteiskunnan etu. Pitkällä aikavälillä ilmastonmuutos kuitenkin uhkaa murentaa olemassaolon edellytykset myös niiltä toimijoilta, jotka tällä hetkellä eniten hyötyvät öljypohjaisesta taloudesta.

Talouspuheessa usein pelätty öljyn loppuminen ei tosiasiassa ole kovin suuri murhe, sillä kehittyvän tekniikan avulla voidaan etsiä ja ottaa käyttöön aiemmin rauhaan jääneitä öljyesiintymiä. Pulmana on, että kun helpoimmin hyödynnettävät lähteet ovat ehtyneet, pitää öljyä hakea yhä hankalammista paikoista tai siirtyä käyttämään epäpuhtaita varantoja. Esimerkiksi Arktisen alueen esiintymien hyödyntäminen altistaa herkän pohjoisen luonnon öljyvahingoille, kun öljyä joudutaan poraamaan ääriolosuhteissa syvältä merenpohjasta ja kuljettamaan pitkiä matkoja.

Toinen keskeinen pulma on, että heikkolaatuisia öljylähteitä hyödynnettäessä energiasuhde, eli EROEI (energy returned on energy invested) heikkenee. Jokaista käyttöön saatua öljylitraa kohden joudutaan kuluttamaan entistä enemmän energiaa raaka­öljyn keräämiseen, epäpuhtauksien poistoon, jalostukseen ja kuljetuksiin. Yhdysvaltain energiantuotannolle tärkeä vesisärötys on esimerkki paljon energiaa kuluttavasta ja valtavia paikallisia ympäristötuhoja tuottavasta öljyn hankintatavasta.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä.

Ympäristöhaitat ovatkin öljyn loppumista suurempi huolenaihe. Haitoissa on pohjimmiltaan kyse ulkoisvaikutuksista, eli siitä että nykyinen talousjärjestelmä ei kykene siirtämään erilaisia haittojen kustannuksia täysimittaisesti öljyn hintaan.

Deepwater Horizon -öljynporauslautan tuho Meksikonlahdella vuonna 2010 oli viimeisin maailmanlaajuista huomiota herättänyt suuri öljyonnettomuus. Pienempiä vuotoja kuitenkin sattuu koko ajan, eivätkä ne juuri herätä huomiota, vaikka luontoon tihkuva öljymäärä on todennäköisesti moninkertainen suuriin onnettomuuksiin verrattuna.

Lisäksi öljytuotteita poltettaessa ilmaan pääsee ilmaston lämpenemistä kiihdyttävän hiilidioksidin ohella myös nokea ja muita hiukkasia, haitallisia hiilivetyjä sekä happamoittavia rikki- ja typpiyhdisteitä.

Suuria kansainvälisiä öljy-yhtiöitä on oikeutetusti syytetty ilmastotutkimusten vääristelystä ja ilmastonmuutoksen vakavuuden vähättelystä. Kun luotettavan tutkimustieto on lisääntynyt, ihmistoiminnan aiheuttaman ilmastonmuutoksen olemassaolon suoranainen kieltäminen eli ilmastodenialismi on käynyt entistä vaikeammaksi. Pitkän aikavälin seurantatiedot esimerkiksi jäätiköiden sulamisesta, ilmakehässä olevien kasvihuonekaasujen pitoisuuksien kasvusta, merien ja ilmakehän lämpenemisestä ja jäätiköiden sulamisesta osoittavat ilmaston lämpenemisen etenevän.

Pelkona on, että lämpeneminen kiihtyy kuumenemiseksi, jonka seu­rauksilta Suomikaan ei ole turvassa.

Tarvitsemme energiakäänteen. Määrätietoisen ja pontevan energiapolitiikan avulla Suomessa voidaan siirtyä öljystä muihin energialähteisiin jo lähivuosikymmeninä – jos ei kokonaan niin ainakin valtaosin. Halutessaan Suomi voi ryhtyä globaaliksi suunnannäyttäjäksi. Yhdessä muiden maiden ilmastopolitiikan onnistumisten kanssa tämä voi riittää ilmastonmuutoksen pahimpien seurausten välttämiseen.

Energiakäänne ei onnistu helposti, mutta se on mahdollinen ja kansainvälisesti vertaillen Suomessa on hyvät mahdollisuudet sen onnistumiselle. Tarvitaan vähäpäästöisten vaihtoehtojen tutkimusta, investointeja uusiin energiamuotoihin ja ennen kaikkea enemmän huomiota energian säästämiseen. Näiden edellytys on koko yhteiskuntaan vaikuttava vahva energiapolitiikka.

Poliitikot taas tarvitsevat tuekseen riittävän määrän yksittäisiä ihmisiä, jotka ymmärtävät nopeiden toimien tarpeellisuuden.

Kirjoittaja on erikoistutkija Suomen ympäristökeskuksessa.

”AINA ILMAINEN TOIMITUS JA PALAUTUS”
Teksti: Jari Tamminen

Öljy on liian halpaa. Meille Suomeen tuodaan katukiviä Kiinasta, koska niiden kuljettaminen tänne ei maksa juuri mitään. Se ei maksa juuri mitään sen takia, että savua puskevat rahtilaivat tai paketteja kiidättävät lentokoneet saavat saastuttaa yhteistä palloamme ilmaiseksi. Saasteet sosialisoidaan koko elonkehälle.

Tämä todellisia kustannuksia halvempi rahti näkyy siinä, että turhaakin krääsää roudataan pitkin poikin palloa. Tämän voi havaita esimerkiksi vierailemalla missä tahansa Suomen rahtikeskuksessa sopivana päivänä. Siellä silmien eteen avautuu näennäisen loputon Zalando-laatikoiden ulappa. Ja pian noin puolet paketeista palaa lähettäjälle. Koska rahdin tai valmistuksen päästöistä ei tarvitse juurikaan maksaa, niin iso osa noista tarpeettomina tai sopimattomina palautetuista hyödykkeistä päätyy suoraan kaatopaikalle.

On kuvaavaa, että Zalando mainostaa itseään sloganilla ”Aina ilmainen toimitus ja palautus”.

Jokainen voi kysyä itseltään, laskisiko elintasomme, mikäli malttaisimme luopua turhasta tavaroiden roudaamisesta edestakaisin. Ehkä turhasta tavarastakin voisi luopua ilman, että elämän laatu romahtaisi

Jaa tämä: