vastamainos

Häiriköiden eeppinen vuosi 2018

Vuodessa ehtii tapahtua paljon ja aina välillä on hyvä pysähtyä kertaamaan tapahtunutta.

Vuoteen 2018 sisältyi paljon huikaisevan kiinnostavia haastatteluja, mahtavia artikkeleita ja (ainakin omasta mielestäni) onnistuneita vastamainoksia. Lisäksi pääsin tekemään yhteistyötä hillittömän skarppien tyyppien ja kiinnostavien organisaatioiden kanssa – kiitokset kaikille yhdessä ja erikseen.

Monilta osin vuosi meni enemmän tai vähemmän ennakoidusti, eli vastiksia ja niihin liittyviä artikkeleita pumpsahteli tehtaasta ulos, minkä lisäksi kirjoitin lukuisia kulttuurihäirintään liittyviä artikkeleita ja opetus- sekä luentokeikkoja piisasi. Mutta mahtui mukaan myös hienoja yllätyksiä ja yksi erityisen surullinen sellainen. Alla yhteenveto tapahtuneesta.

"Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille", kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.

Helmikuussa julkaisimme kaksi vastamainosta, joissa kiinnitimme huomiota suklaantuotantoon liittyviin ongelmiin. Vastamainosten malliksi valikoitui Fazerin mainos ja kritiikki kohdistui sekä Fazeriin erityisesti että laajemmin koko maailmankaupan rakenteisiin.

Fazerin toimintaa kommentoi Finnwatchin Anu Kultanen ja Hanken-kauppakorkeakoulun Nikodemus Solitander puolestaan käsitteli yritysvastuuseen liittyviä kysymyksiä yleisemmällä tasolla.  Havaitut ongelmat ovat siis verrattomasti yhtä yritystä suurempia.

”Yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat elämään yrityksen toiminnan seurauksien kanssa. Tämä vaikeuttaa vastuukysymysten arvioimista.

Globaaleissa tuotantoketjuissa yrityksen ja sen tuotannon oheisvaikutuksien välissä on yhä enemmän erilaisia toimijoita. Tämä vaikeuttaa ymmärrystämme siitä, kuka on vastuussa ja kenelle. Tuotantoketjuissa vastuuvelvollisuus onkin kasvavassa määrin ulkoistettu. Ketjujen hallintaa esitellään niin monimutkaisena, että yksittäiset yritykset ja toimijat ovat vain osallisina siinä, eikä kukaan siten ole täysin vastuussa, jos ja kun jotain ei-toivottua tapahtuu. Tätä voidaan kutsua eettisen välimatkan tuotannoksi.” – Nikodemus Solitander

Pyhä Björn Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone. Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.
Pyhä Björn
Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone.
Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.

Lisäksi helmikuussa pohdimme Björn Wahlroosia ja itsekkyyttä. Puheenvuoron sai itsekkyydestä kirjan kirjoittanut Jukka Koskelainen.

”Pidämme itsekkyyttä ennen kaikkea oman aikamme ilmiönä. Olemme ilmeisen taitavia havaitsemaan sitä ympärillämme, muissa ihmisissä, mutta emme yleensä itsessämme. Itsekkyydestä on kuitenkin mitä ilmeisimmin valitettu kautta aikain.

Pitkään meillä oli vain yksi mies, joka paikannettiin uusliberalistiksi ja joka puhui sen puolesta. Björn ”Nalle” Wahlroosia onkin saatu kuulla kohtuullisen taajaan. Hän keksii ärsyttäviä lausuntoja: 80 prosenttia ihmisistä on idiootteja, ainakin mitä tulee rahaan. Köyhien ja rikkinäisten perheiden tukemista ei voi sietää. Kun ­Nordean ruotsalainen pääjohtaja muuttaa luksus­asuntoon, Nalle on jälleen vauhdissa ja lausuu, että pitäähän sitä ihmisen jossakin asua.” – Jukka Koskelainen

Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi. Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.
Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi.
Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.

Maaliskuussa huomiomme kiinnittyi laboratiriossa kasvatettuun keinolihaan. Pääsin haastattelemaan Vegemessuilla hollantilaistutkija Mark Postia, jonka työryhmä on tehnyt pioneerityötä kehittäessään ”lihaa ilman kuolemaa”.  Post on epäilemättä Vegemessujen historia ensimmäinen esiintyjä, joka aloittaa luentonsa ilmoittamalla, että: Rakastan lihaa”

Julkaisimme myös Postin oman kirjoituksen aiheesta.

Mikäli tämä arvio osoittautuu todeksi, tulevat nykyisten maatalousjärjestelmien rajat – saatavilla oleva maa-ala, vesi, energia ja kyky käsitellä kasvihuonepäästöjä – vastaan ennen kuin saavutamme täyden ruokaturvan. Jo nyt 70 prosenttia viljelyskelpoisesta maa-alasta on varattu karjalle eli lihan­tuotantoon.

Voimme tehostaa tuotantoa ottamalla käyttöön lisää maata tai parantamalla nykyisen tuotannon tuloksia. Käytettävän maa-alan lisääminen ­tulee ympäristölle kalliiksi. Esimerkiksi lehmien ja muiden hitaasti pienissä poikueissa lisääntyvien eläinten tuotannon lisääminen on vaikeaa ja aikaa vievää – jos mahdollista lainkaan.

On selvää, että kaikkien ihmisten muuttaminen kasvissyöjiksi ei ole ratkaisu. Meidän on löydettävä keinoja lihanhimomme tyydyttämiseen.

Vuonna 1931 Englannin tuleva pääministeri Winston Churchill kirjoitti esseessä 50 vuotta tästä eteenpäin: ”Viidenkymmenen vuoden päästä pääsemme yli hulluudesta, jonka myötä kasvatamme kokonaisen kanan syödäksemme rintapalan tai siiven, kasvattamalla nämä osat erikseen siihen soveltuvalla menetelmällä.” 

Noin 80 vuotta myöhemmin lihaskohtaisen kantasolun, niin kutsutun satelliittisolun, tunnistaminen teki laboratoriossa kasvatetusta lihasta todellisuutta.”

"Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy." Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.
”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera. Patria&Muerte-vastamainos julkaistiin Kansa Taisteli -lehdessä.

Maaliskuussa päivän valon näki myös Häiriköiden järjestyksessä toinen Kansa Taisteli -lehti, joka julkaistiin Voima-lehden liitteenä. Jatkoimme lehdessä iltapäivälehtien sota-teemaliitteiden kriittistä käsittelyä. Siinä, missä Suomen 100-vuotisjuhlien keskellä julkaistu ensimmäinen Kansa Taisteli käsitteli kansakunnan rakentamiseen liittyvää militarististä eetosta, keskityimme tällä kertaa sadan vuoden takaisen sisällissodan tapahtumiin ja niiden kaikuihin vuoden 2018 Suomessa.

Sisällissotaan suhtaudutaan tunneperäisesti vielä vuonna 2018, sata vuotta kyseisen sodan päätymisen jälkeen. Pitkä varjo kertoo tietenkin siitä, kuinka traumaattisista tapahtumista on kyse. Osansa tässä on myös sillä, että sodan tapahtumia ei päästy aikanaan prosessoimaan syistä, joita tässäkin lehdessä perataan.

Emme ole vieläkään saavuttaneet konsensusta edes siitä, millä nimellä sodasta puhutaan.

Monet meistä asettavat itsensä ainakin jollain epämääräisellä tasolla jommallekummalle puolelle vuoden 1918 jakolinjaa. Tämä siitä huolimatta, että monet tuolloiset kiistat ja sotaan johtaneet tekijät ovat poistuneet pelilaudalta – osan niistä toki pysyessä edelleen yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Monella meistä oli sukulaisia molemmilla puolin rintamalinjoja, ja ainakin sen myötä puolensa voi valita ihan identiteettipoliittisin perustein.” – Jari Tamminen

Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö? Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.
Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö?
Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.

Huhtikuussa aloitin Voiman päätoimittajan roolissa lehtisarjan, jossa kutsuimme vieraileviksi päätoimittajiksi joukon kiinnostavia tiedeviestijöitä sekä yhden taiteilijaryhmän johtajan. Huhtikuun numeron toimitin yhdessä Politiikasta-lehden päätoimittajan, tutkijatohtori Johanna Vuorelman kanssa. Vuorelma päätyi kirjoittamaan myös tuon kuukauden vastamainokseen liittyvän artikkelin.

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet politiikan rakenteelliset ja systeemitasolla vaikuttavat valheet. Uhkaavin näistä on elämisvalhe, joka on kollektiivista itsepetosta. Professori Jukka Paastela kirjoittaa vuonna 1995 ilmestyneessä teoksessaan Valhe ja politiikka: tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä, että elämisvalheen itsepetoksella ’voidaan tarkoittaa vääriä uskomuksia, joita ihminen itse ei huomaa, toiveajattelua, jota yksilö ei välttämättä tiedosta sekä tarkoittamatonta tietämättömyyttä’.

Elämisvalhe on siis kokonaisvaltainen tulkinta todellisuudesta, jossa valheellisen ajattelun omaksunut yhteisö elää.

Ilmastonmuutosta koskevien faktojen sivuuttaminen länsimaisissa yhteiskunnissa täyttää elämisvalheen määritelmät. Ilmastonmuutoksen faktojen ohittaminen on lähimpänä totuudenjälkeisen ajan määritelmää.

Siksi on yllättävää, ettei ilmastonmuutos ole ollut totuudenjälkeisen ajan keskustelun ytimessä.” – Johanna Vuorelma

Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta. Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.
Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta.
Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.

Toukokuussa oli vuorossa yhteistyö Nuorten ääni -hankkeen kanssa ja suunnitelimme yhdessä nuorten kanssa iltapäivälehden lööppiä muistuttavan vastamainoksen. Vastamainoksen kaveriksi kirjoittamassaan artikkelissa Tuomas Rantanen veti linkkejä kohulööppien ja klikkijournalismin välille.

Journalismi ja mainonta törmäävät erityisen tunnistettavalla tavalla nimenomaan lööpeissä ja kansissa, jotka on suunniteltu edistämään lehtien irtonumeroiden myyntiä. Sama faktan ja mielikuva­liioittelun koh­taaminen näyttäytyy nettilehtien sivuille kävijöitä houkuttelevissa klikkiotsikoissa. Kaikissa näissä kyse on yhtä aikaa toimituksen tekemästä journalistisesta sisällöstä ja sen mainonnasta.

Näiden tiedonlajien väliseen jännitteeseen puututaan myös Journalistin ohjeissa: ’Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.’

Tabloidien historiasta tiedetään, että irtonumeromyynnin kannalta lööppiotsikoiden tehokkaimpia koukkuja ovat julkisuuden henkilöiden yllättävät kuolemat, kansallisesti merkittäviksi tulkitut urheiluvoitot sekä yleisön mielissä lähelle sattuviksi koetut suuronnettomuudet ja -tuhotyöt.” – Tuomas Rantanen

Kuhina Häiriköt kylässä -näyttelyn edustalla oli käytännössä jatkuvaa koko toukokuisen viikonlopun ajan.
Kuhina Häiriköt kylässä -näyttelyn edustalla oli käytännössä jatkuvaa koko toukokuisen viikonlopun ajan.

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna järjestetty Maailma kylässä -festivaali pyysi Häiriköiltä näyttelyä ja sellaisen myös järjestimme. Viikonlopun aikana kaikki tapahtuman pääteltassa vierailleet pääsivät tutustumaan suuriin vedoksiin vastamainoksistamme.

Lisäksi järjestimme yritysvastuuseen liittyviä keskusteluja festariviikonlopun aikana. Esimerkiksi Kansallisteatterin Lavaklubilla keskustelimme Eettisen kaupan puolesta ry:n toiminnanjohtaja Lotta Staffansin ja Finnwatchin toiminnanjohtaja Sonja Vartialan kanssa siitä, mikä on kuluttajan rooli ja yritysten vastuu jälkikolonialistisessa maailmankaupassa sekä sitä, voiko yksittäinen kuluttaja arvioida tuotteen vastuullisuutta, ja tarjoaako yhteiskunta yksilölle mahdollisuutta arvioida kulutuspäätöksiin liittyviä taustatekijöitä.

Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.
Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.

Kesäkuussa kurkistimme sukelsimme antropologian kiinnostaviin syövereihin yhdessä AntroBlogin kanssa. Vastamainoksessa tarkastelimme mainosmaailmaan hieman odottamattomasta kulmasta. Tilasimme taiteilija Riiko Sakkisen perustamalta beniniläiseltä Salon de Peinture Grand-Popolta  taideteoksen, joka mukaili muotokieleltään sikäläisiä parturien mainoskylttejä. Teoksen maalasi Louis Houenouden, joka normaalisti maalaa juuri niitä mainoskylttejä, joita tilaamamme teos kommentoi.

”Käsinmaalattujen mainoskylttien kulttuuri on Beninissä elävää. Tutkin ilmiötä etukäteen, mutta sen laajuus yllätti paikan päällä. Pääkaupunki Cotonoussa melkein kaikki mainokset ovat printattuja, mutta syrjäkylillä suurin osa mainoksista on käsin maalattuja. Beninissä lukutaitoprosentti on alhainen, ja mainoskyltit huomioivat sen – kyltit selittävät tuotteen tai palvelun selkeästi kuvin. Esimerkiksi kampaamokauneussalongin kyltissä on kampauksen lisäksi kuva kädestä, jotta kaikki tajuavat, että siellä tehdään myös manikyyrejä” – Riiko Sakkinen

Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.
Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.

Heinäkuussa Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Riihimäen teatterin taiteellinen johtaja Janne Saarakkala vertaili politiikan, median ja taiteen täyttäviä merkityksettömyyden aaltoja.

”Jo 2000-luvun alussa filosofi Slavoj Žižek kiinnitti huomiota leviävään antiessentialistiseen ilmiöön, jossa pyritään esimerkiksi juomaan kahvia ilman kofeiinia, kolaa ilman sokeria, kaljaa ilman alkoholia ja käymään sotaa ilman sotaa (tietokoneen ruudulla tai lähettämällä tunnuksettomia ’vihreitä miehiä’).

Esimerkeissä voi nähdä jonkinlaisen terveyttä palvelevan päämäärän. On saatava kaikki kiihottava mutta ilman epäterveellistä, uhkaavaa tai omaatuntoa häiritsevää sisältöä. Siksi sitä hävitetään myös taiteesta, journalismista ja politiikasta. Žižekin mukaan olemme jo vuosia eläneet post-politiikaksi kutsuttua tyhjäkäynnin aikaa, jossa valtiollisten ja kansainvälisten yhteisten asioiden hoitaminen on redusoitu vain asiantuntijoiden hallitsemaksi yhteiskuntaelämäksi, jossa vaikuttaa tällä hetkellä vain yksi elinvoimainen poikkeus: kansallismielinen konservatismi.

Koska me emme halua luopua mistään. On parempi olla kuulematta, näkemättä ja tietämättä mitään, tekemisestä puhumattakaan. Sellainen myy paremmin.” – Janne Saarakkala

Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaamisen aikaan Helsingin kaduille jalkautui #resistgag-mielenosoitus, jossa nähtiin viimeisillään raskaana olevia Donald Trumpeja ja suukapuloilla vaiennettuja naisia. Epäilemättä Donald Trumpin seksuaalioikeuksiin liittyvä politiikka olisi perin erilaista, mikäli Trump itse saattaisi tulla raskaaksi. Setämiehet eivät kuitenkaan voi itse tulla raskaiksi ja se näkyy myös heidän ajamassa politiikassa.
Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaamisen aikaan Helsingin kaduille jalkautui #resistgag-mielenosoitus, jossa nähtiin viimeisillään raskaana olevia Donald Trumpeja ja suukapuloilla vaiennettuja naisia. Epäilemättä Donald Trumpin seksuaalioikeuksiin liittyvä politiikka olisi perin erilaista, mikäli Trump itse saattaisi tulla raskaaksi.
Setämiehet eivät kuitenkaan voi itse tulla raskaiksi ja se näkyy myös heidän ajamassa politiikassa.

Kesään kuului kärpästen ja helteiden lisäksi myös mielenosoittamista. Näitä kaikkia piisasi, kun presidentit Trump ja Putin saapuivat Helsinkiin. Olin mukana järjestämässä ja toteuttamassa #resistgag-mielenosoitusta, jolla kiinnitettiin huomiota Trumpin kehitysyhteistyöpolitiikan yhteen synkkään puoleen – eli siihen, kuinka naisten oikeudet eivät sen puitteissa toteudu. Aihetta kommentoi meille muun muassa Väestöliiton kansainvälisen kehityksen yksikön johtaja Elina Korhonen.

”Abortin vastainen politiikka toimii juuri toisin, kun sen oletettu tarkoitus on: Abortteja ehkäistään parhaiten tarjoamalla ehkäisypalvelua ja tietoa seksuaalisuudesta. Perhesuunnitteluklinikoiden joutuessa sulkemaan ovensa,  lisääntyvät ei-toivotut raskaudet ja samalla mitätöidään vuosikymmenten edistysaskeleet lisääntymis- ja äitiysterveydessä sekä lasten terveydessä. Kärsijöinä ovat useimmiten kehitysmaiden köyhät tytöt ja naiset, joiden palvelut ovat olleet järjestöjen varassa” – Elina Korhonen

Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017.
Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017.

Syyskuussa aloitimme vuoden 2019 Euroviisuihin valmistautumisen. Israelissa on luvassa maailmanluokan näytös, jossa maan harjoittamalla miehityspolitiikalla ja palestiinalaisilla ei ole sijaa.

”Odottavan aika on tunnetusti pitkä, ja Lähi-itään tosiaan liittyy paljon odotuksia ja odottamista. Yhdet odottavat Jumalan lupaamaa maata ja toiset Messiaan toista tulemista. Myös oikeutta ja kotimaata odotetaan, ja välillä odotetaan lupaa korjata kuoppainen tie. Odotuttaminen voi olla myös alistavan politiikan väline, kuten Tampereen yliopiston tutkija Mikko Joronen esittää artikkelissaan Spaces of waiting.

Joronen esittää tutkimuksessaan, että Israelin tapa hallita palestiinalaisia on tarkasteltavissa teatraalisena performanssina, jonka keskeisenä tavoitteena on ylläpitää palestiinalaisten epävarmaa asemaa. Tämä teatteri tunnustaa seremoniallisesti palestiinalaisten hallinnolliset, juridiset ja turvallisuuteen liittyvät oikeudet, mutta ei tosiasiallisesti tarjoa niitä palestiinalaisille, jotka ovat juuttuneet loputtomaan oikeuksiensa odotuksen kehään.” – Jari Tamminen

Samoin syyskuussa Häiriköt-päämaja jalkautui Saamenmaalle, jossa paikalliset saamelaisaktivistit ja Greenpeace vastustivat Saamenmaan halkovaksi suunniteltua Jäämerenrataa. Mukana Lapissa oli myös kanadalainen cree-kansaan kuuluva Clayton Thomas-Müller.

”Isoja ja vaikutuksiltaan kauas­kantoisia teollisia investointeja ei voi tehdä ilman alkuperäiskansojen lupaa. Viestimme on, että ilman suostumusta ei ole myöskään pääsyä. Tämä on ajatus, johon me Kanadan alkuperäiskansat olemme suhtautuneet hyvin vakavasti.” – Clayton Thomas-Müller

Ympäristönäkökulman ohella ratahanketta on välttämätöntä tarkastella myös saamelaisten, Euroopan unionin alueen ainoan alkuperäiskansan näkökulmasta. Saamelaisten oikeus poronhoidon ja luontaistalouden ympärille rakentuvaan kulttuuriinsa asettaa rajoituksia sille, mitä Suomen valtio voi Saamenmaalla tehdä.

Vuonna 2017-18 yhdessä Biologian ja maantieteen opettajien liiton kanssa järjestetty Global Meal -hanke, jonka puitteissa koulutimme satoja oppilaita ja opettajia vastamainostyöpajoissamme saatiin päätökseen alkukesästä. Onnistuneeksi koetulle hankkeelle haluttiin jatkoa ja tällä kertaa mukaan liittyi myös Äidinkielen opettajien liitto. Ilmastoterveisiä Etelästä yhdistää vastamainokset ja opettajakoulutuksen ilmaston muutokseen liittyviin aiheisiin.

”Pelkillä kulutuskäyttäytymisen muutoksilla ilmastonmuutosta ei kuitenkaan saada riittävästi hidastettua, vaan sen oheen tarvitaan aktiivista yhteiskunnallista osallistumista ja päätöksentekoa. Ilmastojärjestelmässä tapahtuu muutoksia jatkuvasti kaikkialla, mutta suuri osa muutoksista on vähittäisiä eikä päädy uutisiin ainakaan meille Suomeen saakka. Media muovaa aihepiiriin liittyviä ajatuksiamme enemmän kuin ehkä arvaammekaan. Miten median välittämät viestit vaikuttavat siihen miten me hahmotamme ilmastonmuutoksen seurauksineen ja ratkaisumalleineen? Onko kuvamme todellisuuteen perustuva vai valikoimmeko viesteistä tietoisuuteemme kenties vain osan?” – Pinja Sipari

Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan. Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.
Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan.
Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.

Lokakuussa tuotimme ensimmäisen Ilmastoterveisiä Etelästä -hankkeeseen liittyvän vastamainoksen. Thailaakson tehdas käsitteli sitä, kuinka meidän hiilijalanjälkemme pitäisi laskea sen mukaan, mitä kulutamme, eikä sen mukaan, mitä Suomessa tuotetaan. Tästä kuviosta meille väänsi rautalankaa ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa sekä Suomen Ilmastopaneelin jäsen Lassi Linnanen.

”Kaksi kolmasosaa suomalaisten ilmastovaikutuksesta aiheutuu kotitalouksien jokapäiväisistä päätöksistä. Ja näistä aiheuttamistamme päästöistä lähes puolet – 44 prosenttia – syntyvät jossain maailmalla. Mielestäni molemmat luvut ovat varsin merkittäviä.

Iso osa elämäntapamme vaatimasta tuotannosta tapahtuu jossain kaukana meistä. Tämä kaukana tapahtuva saastuttaminen kuitenkin vaikuttaa kaikkien elämään, ja vastuumme ei katoa maantieteellisen siirtymän myötä.

Kiinasta on tullut maailman tehdas. Samalla kun paheksumme Kiinan saastuttavaa tuotantoa, kiinalaiset tuotteet päätyvät usein meidän länsimaisten kuluttajien ostoskoreihin.

Meillä on vastuu: turhia tuotteita ei tuotettaisi, mikäli emme sitä lystiä maksaisi.” – Lassi Linnanen

Thailaakson tehdas, pieniKävimme myös esittelemässä tuotantoamme Kaapelitehtaalla järjestetyssä Lift Helsinki -tapahtumassa, joka toi yhteen taide- ja mediaalojen ammattilaiset ja vaikuttajat.

Näyttelyssä oli vastamainosten sijaan näytillä muun muassa vastamainoksessa kuvana nähty Thailaakson tehdas -muki, kaksi metriä leveä Pieni pala Kolonialismia -suklaalevy ja yhdessä Jani Leinosen kanssa tekemämme Elovana-paketti, jossa Elovena-neidon sijaan poseeraa saamelaisaktivisti Jenni Laiti.  Ylistystä ja kiitosta osakseen saanutta näyttelyä pyydettiin myös vierailuille muihin kaupunkeihin ja suunnitelmat sen suhteen ovat jo käynnissä. Niistä lisää sitten tuonnempana.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.
Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Marraskuussa sukelsimme alusta- ja jakamistalouksien väliseen hetteikköön. Ruokapalvelu Foodoran lähettien kritiikki ja kampanja työnantajaansa yhteistyökumppaniaan kohtaan liittyy yhteen työelämän ajankohtaisimpaan aiheeseen. Tätä aihetta meille selvensi projektitutkija, tohtori Maija Mattila Kalevi Sorsa säätiöstä. Foodora-lähetin työpäivää kävi puolestaan dokumentoimassa meille toimittaja Henri Salonen.

”Jakamistalouden rinnalla esiin on noussut alustatalouden käsite. Siinäkin käytetään hyödyksi teknologiaa. Internetin digitaalisilla alustoilla tarkoitetaan kahden- tai monenkeskisiä markkinapaikkoja, jotka välittävät käyttäjien välisiä transaktioita. Alustoilla siis kohtaavat palveluiden tarvitsijat ja tarjoajat, algoritmien ansiosta kitkattomasti ja nopeasti. Tunnettuja esimerkkejä alustataloudesta ovat esimerkiksi Uber sekä muun muassa ruokalähettipalvelut Deliveroo, Foodora ja Wolt.

Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.” – Maija Mattila

Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.
Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.

Joulukuussa päätimme vuoden pamauksella ja suurponnistuksella. Ilmastoterveisiä Etelästä -hankkeen innoittamina paneuduimme ilmastonmuutosteemaan sekä erillisen liitteen, että yksittäisen vastamainoksen muodossa.

Denial by You&Me -vastamainos kiinnitti huomion siihen, että toisinaan ilmastonmuutoksen kaltaisten ongelmien kieltäminen voi olla tapa hakea suojaa ongelman kohtaamisen tuomalta ahdistukselta. Psykologi ja kirjailija, Jussi Valtonen nosti keskusteluun myös kiinnostavan huomion siitä, kuinka ratkaisuehdotuksiin uskomiseen vaikuttaa se, tukeeko tuo ratkaisu omaa ideologiaa. Puhutaan motivoidusta päättelystä.

”Yhdysvalloissa professori Aaron Kayn tutkimusryhmä Duken yliopistosta on osoittanut, että ratkaisut, joilla ihmiset arvelevat ilmastonmuutosta torjuttavan, vaikuttavat siihen, kuinka taipuvaisia he ovat uskomaan IPCC:n faktoja. Republikaanit kielsivät ongelman helpommin, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan ympäristöveroilla, jotka eivät sovi republikaanien poliittiseen ideologiaan. He sen sijaan pitivät IPCC:n faktoja selvästi uskottavampina, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan yritystoimintaa vapauttamalla, joka taas kuuluu republikaanien poliittisiin tavoitteisiin. Eron koetilanteissa ajatellaan johtuvan siitä, että on helpompi muuttaa käsitystään IPCC:n faktoista kuin järjestää koko poliittinen uskomusjärjestelmänsä uusiksi.” – Jussi Valtonen

Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.
Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.

Ympärostöteemaa piisasi myös Voiman välissä julkaistussa Neste Spoil – Biouutisia -parodialehdessä. Palmuöljyn tuotantoon liittyviä kysymyksiä olivat kommentoimassa sekä Greenpeacen maajohtaja Sini Harkki, että tutkijat Jyrki Jauhiainen, Anu Lounela ja Harri Vasander.

”Hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin eli IPCC:n vuonna 2014 julkaistussa selvityksessä trooppisille turvemaille perustettujen akaasiasellupuu- ja öljypalmuplantaasien arvioitiin siirtävän turvemaan hajoamisen seurauksena ilmakehään vuosittain 15 tonnia hiiltä hehtaarilta hiilidioksidipäästöinä. Turvemaiden käyttömuodoista nämä plantaasit muodostavat kaikista suurimmat päästöt.

Kuivatettu turvemaa on myös paloherkkää etenkin kuivakauden pitkittyessä. Turpeen palaessa voi ilmakehään siirtyä nopeasti useiden satojen vuosien turvekertymien sisältämä hiilimäärä.

Vuoden 1997 suurpaloissa Indonesian turvemailta vapautui ilmakehään muutaman kuukauden aikana 800–2 600 miljoonaa tonnia hiiltä. Määrä vastaa 13–40 prosenttia maapallon fossiilisten polttoaineiden keskimääräisistä vuotuisista hiilipäästöistä.” – Jyrki Jauhiainen & Harri Vasander

Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.
Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.

Jouluun valmistuva kauppakeskus REDI ja sen asiakkaat kokivat yllätyksen, kun Massias ja Kultaisen ostoskärryn seurakunta jalkautuivat jouluostostelijoiden keskuuteen.

”Suuren kulutusjuhlan sesonkina on tärkeää osoittaa markkinan ja mainonnan voimille uskollisuutensa. Kaupungin temppelit ovat avoinna aina kaupan sulkemisaikaan asti. Huutakaa ’Ostan!’ jos olette mukana!” – Massias

Vuonna 2018 olin mukana touhuamassa Perintö – Helsinki Graffiti 1992-2017 -kirjan uutta painosta, jonka Voima Kustannus julkaisi. Sekin oli asiallista.

Otso Kantokorpi reissasi moneen kertaan Virossa yhdessä katutaiteilija EGSin kanssa. He maalasivat graffiteja hylättyihin rakennuksiin ja dokumentoivat tekemisensä. 
EGS maalasi oheisen muistoteoksen Otsolle Helsingin Suvilahteen.
Otso Kantokorpi reissasi moneen kertaan Virossa yhdessä katutaiteilija EGSin kanssa. He maalasivat graffiteja hylättyihin rakennuksiin ja dokumentoivat tekemisensä. 
EGS maalasi oheisen muistoteoksen Otsolle Helsingin Suvilahteen.

Asiallisten ja kivojen tapahtumien ohella vuoteen mahtui tietenkin myös pettymyksiä ja murheita. Näistä henkilökohtaisesti surullisin oli taidekriitikko Otso Kantokorven menehtyminen äkilliseen sairaskohtaukseen. Häiriköiden maailmaan Otson poismeno jätti suuren aukon.

”Toukokuussa menehtynyt taidekriitikko Otso Kantokorpi (1957–2018) ei koskaan suostunut ottamaan taiteilijan viittaa harteilleen. Ei, vaikka hän toisinaan tekikin viiltävän osuvia taideteoksia. Kantokorpi kielsi taiteilijuutensa jopa oman taidenäyttelynsä avajaisissa ja määritteli teoksensa ’taiteen kaltaisiksi interventioiksi’.

Suurempi huoli on se, että Kantokorven kaltaista taidekentän tuulettajaa ei ole näköpiirissä. Kuka nyt arvioi katutaidetta taiteena taiteen joukossa, ja kuka pistää taideruhtinaat koville?” – Jari Tamminen

Häiriköt-päämajan vuosi 2019 starttaa kunnolla tammikuun 10., kun kokoonnumme Kansallisteatterin Lavaklubille Tieteiden yönä. Tuolloin lavalla keskustellaan muun muassa palmuöljyn tuotannosta ja sen soveltuvuudesta biopolttoaineen raaka-aineeksi. Kaikki paikalle, tilaisuus on maksuton ja meno hyvää.

Lavaklubin jälkeen tammikuussa on myös luvassa Kultaisen ostoskärryn seurakunnan seuraava ulostulo. Tammikuun 23. päivä pamahtaa, mutta paikka ilmoitetaan vasta lähempänä h-hetkeä. Pitäkää siis silmät auki ja tuntosarvet kohdistettuina tämän kanavan suuntaan.

Jaa tämä:

lihan syömisestä ja sensuurista

Eläinsuhteemme on mitä erikoisin ja siitä puhuminen on usein vaikeata. Veikkaus oy päätti reagoida keskusteluun sensuurilla. 

Lasten tekemässä nukketeatterissa oli sankareina kolme urheaa pikkupossua. Iso paha susi puolestaan halusi syödä sankaripossut. 

Voima kommentoi Animalian mainosten poistamista katukuvasta tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa. Tämä ja muut Voiman vastikset osoitteesta: http://uusi.voima.fi/vastamainokset
Mainosyhtiö JCDecaux poisti taannoin Animalian eläintuotantoon liittyvät julisteet telineistään. Moni epäili syynä olleen se, että Animalian julisteet saivat vieressä mököttäneet Mäkkärin ja Saarioisten mainokset näyttämään huonoilta.  Voima kommentoi tapahtunutta  tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa

Sekä esityksen tehneet lapset, että me yleisössä istuneet aikuiset samaistuimme urheisiin possuihin ja toivoimme epäonnea sudelle. Pian esityksen jälkeen monet esiintyjistä ja katsojista mutustelivat itse possua.

Harvoin on yhteiskuntamme ristiriitaisuus ja pähkähulluus ollut näin ilmeistä. 

Empatiaa ja eläinsuhdettamme tutkinut Elisa Aaltola puhui tästä ristiriidasta Veikkauksen Inhimillisiä uutisia -julkaisulle. Tuo artikkeli sensuroitiin ex-kansanedustaja Mikko Kärnän vaatimuksesta. Kuten tunnettua, internet ei unohda ja tuo sensuroitu artikkeli löytyy täältä. 

Palataan kuitenkin tähän sensuuriin sen jälkeen, kun olemme katsoneet, mitä sanottavaa Aaltolalla oli.

”’Ihmisellä on taipumus olla näkemättä ikäviä asioita ja totuuksia, jotka sotivat omia etuja tai jo opittuja ajatusmalleja vastaan. Suhteemme eläimiin on juuri tällaisen käyttäytymisen ristipaineessa.’

Tuottajissa on myös eläinrakkaita ihmisiä, vaikka tutkimuksen valossa he harvinaisuus ovatkin.’”

Aaltola puhuu haastattelussa myös lihaparadoksista. Paradoksi rakentuu sen varaan, että me samanaikaisesti ilmoitamme rakastavamme eläimiä, mutta myös hyväksymme tuotantoeläinten oikeuksien tallaamisen ja syömme niitä satujen sankaripossuja. Aaltola muistuttaa lisäksi lajien välisistä eroista. 

 ”Lajit ovat eriarvoisessa asemassa. Toisinaan lemmikin rakastamisen ajatellaan, tiedostamattomasti, olevan jo riittävä osoitus eläinrakkaudesta, mitä puolestaan pidetään yleisesti hyväksyttävänä piirteenä. Lemmikit saattavat olla eräänlaisia toteemieläimiä, niiden rooli on olla symbolina sille, että kyllä minä eläimiä kunnioitan”.

Ateria, innovaatio, ruokainnovaatio, leikkele, Suomi100,
Miten suhtautuisimme uutuustuotteeseen leikkelehyllyllä, mikäli paketin kyljessä meitä katselisikin kissa? Olisiko joulukissasta joulukinkun kilpailijaksi? Jos ei, niin miksi? Näitäkin kysymyksiä pyörittelimme Innovaatioleikkeleet-vastamainosten avulla.

Ehkä ex-kansanedustaja Kärnä tietää paremmin. Samalla, kun hän kertoo tietonsa, niin ehkäpä hän voisi selittää myös sen, mistä hänen hinkunsa sensuuria kohtaan kumpuaa.

En tosin pidättele hengitystäni.

Aaltola itse kertoi saamastaan palautteesta blogissaan, jossa hän myös listaa tutkimuksia, joiden tuloksiin hän Veikkauksen sensuroimassa artikkelissa viittasi. 

”Veikkauksen johtaja kertoi minulle, että päätös ei johtunut jutun sisällöstä vaan siitä, että se oli herättänyt voimakkaan reaktion.”

"Rahalla saa ja hevosesta piisaa." Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki? Lisää hevosen elintarvikepotentiaalista täällä.
”Rahalla saa ja hevosesta piisaa.” Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki?

Kun huomasin uutisen tästä sensuroimispäätöksestä Elisa Aaltolan Facebook-seinällä, kävi mielessä myös median kriisi. Veikkauksen Inhimillisiä uutisiahan ei ole journalistisesti toimiva media, vaan se on osa Veikkauksen yritysviestintää. Ja yritysviestinnässä noudatetaan hieman erilaisia sääntöjä, kuin journalismissa. Esimerkiksi tiukassa poliittisessa ohjauksessa oleva, uhkapelimonopolia pyörittävä yhtiö voi kuunnella poliitikkojen ajatuksia hieman tarpeettomankin herkällä korvalla. 

2000-luvulla riehaantunut median kriisi on myllännyt alaa monin tavoin ja esimerkiksi teknologinen kehitys on liittynyt kriisiin oleellisesti. Perinteinen media ei enää hallitse jakelukanavia ja tietysti tämän myötä resurssit, eli raha, jakautuu uusilla tavoilla. Kun journalismin resurssit ovat huvenneet, ovat esimerkiksi viestintätoimistot tahoillaan palkanneet niitä osaavimpia toimittajia riveihinsä. Tämä ei ole pelkästään hyvä asia ja Salla Vuorikoski avasikin tätä ongelmaa sekä journalismin ja kaupallisen sisällöntuotannon välistä eroa ansiokkaasti Suomen kuvalehdessä. 

”Keskeinen ero journalismissa ja kaupallisissa sisällöissä liittyy riippumattomuuteen. Jälkimmäisessä sisällöt määrää lopulta tiukassa tilanteessa maksaja, jonka lauluja sisällöntuottaja laulaa. Tarvittaessa epäsopiva sisältö vaikka poistetaan, mutta tyypillistä on, että sellaisia ei lähtökohtaisesti edes lähdetä tekemään.

Journalismissa ensisijaista on rahoittajasta riippumaton pyrkimys totuuteen ja aiheiden monipuoliseen käsittelyyn. Aina siinä ei onnistuta, mutta näitä tavoitteita vasten journalismin onnistumista voi joka tapauksessa arvioida.”

Journalismi on tietenkin aina ihmisten tekemää ja sikäli altis virheille. Ja esimerkiksi tuore skandaali, kun paljastui, että Der Spiegelin toimittaja oli tekaissut haastatteluja järjestelmällisesti muistuttaa siitä, että inhimillisiä prosesseja pitää seurata valppaasti. Journalismiin sisältyy tämä sisäinen korjausmekanismi, yritysviestintään ei.

Ex-kansanedustaja Kärnän ja Veikkauksen toiminta muistuttavat meitä kaikkia siitä, että tarvitsemme journalismia, joka ei nöyristele poliitikkojen edessä ja joka ei toimi pelkästään edustamansa yhtiön mainoskanavana. Ehkä tästä muikkarista voimme Kärnää kiittää, muilta osin hävetköön. 

 

Jaa tämä:

Laput silmille vai yhdessä kaduille?

Ilmastonmuutos on mittakaavaltaan niin valtava, että se houkuttaa yksilöä sulkemaan silmänsä. Ehkä yhdessä olisimme vahvempia senkin ongelman taklaamisessa.

Carmen Baltzarin dokumenttielokuva Maailman onnellisin maa kuvaa kolmea henkilöä, jotka purkavat ilmastoahdistustaan terapeutin penkillä. Henkilö­kohtaiset kokemukset horisontissa vaanivasta kriisistä ovat intiimejä ja samalla universaaleja.

Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.
Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää.  Ongelmien kieltäminen ei kuitenkaan niitä poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.

”Todella pitkään aikaan en keksinyt mitään järkevää tapaa käsitellä tätä. Ja kokemukseni mukaan aihetta käsitellään mediassa tavalla, joka ei edistä ongelman ratkaisua”, Baltzar toteaa.

”Kyse on rakenteellisesta ongelmasta, ja samalla meillä on hyvin yksilökeskeinen kulttuuri länsimaissa. Meidät on opetettu hahmottamaan maailma niin yksilökeskeisesti, että on vaikea löytää tapaa toimia kollektiivisesti – ja juuri sitä me tarvitsisimme.”

Lopulta Baltzarille syntyi ajatus kuvata ihmisiä puhumassa omasta henkilökohtaisesta ahdistuksestaan, vaikka samalla maailma ympärillä on liekeissä.

”Yksilöterapia on äärimmäisen yksilökeskeinen ratkaisu. Halusin yhdistää sen rakenteelliseen ilmastonmuutoksen tuomaan ongelmaan.”

Ihmiskunnan mittakaavassa ongelma on valtava, yksilön tasolla abstrakti.

Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n lokakuussa 2018 julkaistu kuudes ilmastoraportti Global Warming of 1,5 °C maalaa lohduttoman kuvan ilmastomme tilasta ja tulevasta. Maailman tiedeyhteisö kertoo raportissaan siitä, kuinka ilmasto on muuttunut, mikä on ihmisen rooli muutoksessa ja mitä tämä muutos tarkoittaa.

Ilmatieteenlaitoksen tutkija, Kimmo Ruosteenoja, kuvaili tilannetta toimittajille järjestetyllä kurssilla.

”200 vuotta sitten, ennen teollistumista ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli 280ppm. Tällä hetkellä se on reilu 440ppm, ja nousutahti on noin 2ppm vuodessa.”

Mittayksikkö ppm tarkoittaa miljoonasosaa. Hiilidioksidi puolestaan on elämälle välttämätön kasvihuonekaasu, joka liiallisissa määrin lämmittää planeettaamme liikaakin.

”Kasvihuonekaasut ovat pitkäikäisiä. Arvioid­en mukaan 15–40 prosenttia nykyisistä ilmakehässä olevista kasvihuonekaasuista on jäljellä siellä vielä tuhannen vuoden päästäkin”, Ruosteenoja sanoo.

IPCC:n mukaan ihmiskunnalla on noin vuosikymmen aikaa vaihtaa suuntaa ja kääntää päästöt laskuun. Vaikka tekisimme mitä, ongelma ei poistu, mutta toimimattomuuden myötä ongelma pahenee ja kumuloituu.

Yksi inhimillinen tapa reagoida ongelmaan on kieltää se. Varsinkin, jos ongelmaan ei tarjota mitään ratkaisuehdotusta tai ratkaisuehdotukset sotivat omia arvoja vastaan. Sopivan ratkaisun tarjoaminen voi helpottaa ongelman hyväksymistä.

Psykologiassa käytetään termiä motivoitu päättely. Tällä tarkoitetaan tapaa valita argumentit ja painottaa faktoja vinoutuneesti, jotta voi päätyä mieleiseensä lopputulokseen, kertoo psykologi ja kirjailija Jussi Valtonen.

”Yhdysvalloissa professori Aaron Kayn tutkimusryhmä Duken yliopistosta on osoittanut, että ratkaisut, joilla ihmiset arvelevat ilmastonmuutosta torjuttavan, vaikuttavat siihen, kuinka taipuvaisia he ovat uskomaan IPCC:n faktoja. Republikaanit kielsivät ongelman helpommin, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan ympäristöveroilla, jotka eivät sovi republikaanien poliittiseen ideologiaan. He sen sijaan pitivät IPCC:n faktoja selvästi uskottavampina, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan yritystoimintaa vapauttamalla, joka taas kuuluu republikaanien poliittisiin tavoitteisiin. Eron koetilanteissa ajatellaan johtuvan siitä, että on helpompi muuttaa käsitystään IPCC:n faktoista kuin järjestää koko poliittinen uskomusjärjestelmänsä uusiksi.”

Valtosen mukaan se, että olemme vuosien ja vuosikymmenten jälkeenkin ilmastonmuutoskeskustelussa näennäisen samassa pisteessä, on helposti lannistavaa.

”Koska haaste on niin suuri, se koskee koko tapaa, jolla olemme yhteiskuntamme ja elämänmuotomme järjestäneet. Ja koska ratkaisujen pitäisi olla globaaleja, haaste tuntuu yksilötasolla tietenkin ylivoimaiselta. Tämä polttavan huolen ja täydellisen voimattomuuden kokemuksen yhdistelmä tuottaa ahdistusta, mikä on tietenkin tervettä.”

Myös Valtosen mukaan meidän täytyy päästä eroon yksilökeskeisten ratkaisujen hakemisesta.

”Olemme tottuneet ajattelemaan, että ratkaisut ovat muotoa ’valitse A-margariinin sijasta B-margariini’, mikä vain lisää ahdistusta, jos yhtään ymmärtää ongelman luonnetta ja mittaluokkaa. Seuraamme yhä uusia epäonnistuneita ilmastokokouksia ja yritämme yhä kiivaammin valita margariinimme paremmin. Jos sen sijaan olisimme tottuneet toimimaan yhdessä, painumaan kadulle ja painostamaan niitä, joilla on valtaa – siis nimenomaan yhdessä – kokisimme nyt ehkä yhteenkuuluvuuden tunnetta, iloa ja ylpeyttä sen sijaan, että seisoisimme yksin ahdistuneena margariinihyllyn luona.”

Yksilöön kohdistuu myös ristiriitaisia viestejä. Samalla kun media uutisoi ilmastonmuutokseen liittyvistä ongelmista, meille mainostetaan täysin päinvastaista elämäntapaa: hiilidioksidipäästöjen vähentämistä vaativalta lehtiartikkelilta vie kummasti tehoja, jos sitä seuraavat sivut ovat täynnä mainoksia edullisista lihatuotteista ja lähes ilmaisista äkkilähdöistä etelän lämpöön.

Journalismin ja mainonnan välisen ristiriidan ohella ongelma paikallistuu mediassa myös siihen, että usein ilmastokysymykset on lokeroitu omiksi ­artikkeleikseen, eivätkä ne näy talousuutisten tai poliittisten analyysien puolella.

”Kollektiivisen tiedostuksen taso on pysynyt vähäisenä, koska ihmiset pystyvät eristämään ympäristökysymykset ajatuksissaan erilliseen lohkoon. Meidän on pakko sitoa nämä aiheet yhdeksi kokonaisuudeksi. Yleisöä pitäisi auttaa siinä”, Baltzar summaa.

Mutta mitä yksilö voi sitten tehdä? Moni pohtii sitä, kuinka kohdata ongelma. Carmen Baltzarin mukaan meidän tulisi hyväksyä, että on joitain asioita, joihin pystymme vaikuttamaan, ja olla ”ahdistumatta hysteerisesti niistä, joihin emme kykene vaikuttamaan”.

”Minulle tuli dokumentin ohjaamisen myötä – varmasti täysin harhainen – tunne, että nyt teen jotain ongelmalle. Ei minulla ole kuvitelmia siitä, että taide voisi vaikuttaa, mutta aiheen käsitteleminen helpottaa sen kohtaamista.”

Jokaisen pitäisikin miettiä itselleen sopiva tapa tai ryhmä, jossa taklata ongelmaa. Silmien ja korvien sulkeminen ei auta sen enempää yksilöä, yhteisöä kuin planeettaakaan.

Jaa tämä:

Fazer ja rasistiset suklaalevyt

Jälleen olemme saaneet huomata, että interaktiiviset mainoskampanjat ovat vaikeita. Myös Häiriköt-päämaja pääsi apajille.

Tuntuisiko ajatus rasistista sontaa julistavasta Fazerin suklaalevystä hieman omituiselta? Kuvia moisista olemmekin nähneet sosiaalisessa mediassa viime viikkoina. Näiden välillä hauskojen ja välillä asiattomienkin levyjen takana on Fazerin mainoskampanja, jossa kuluttajille on tarjottu mahdollisuus tehdä oma räätälöity suklaalevy 15 euron hintaan.

Kampanja perustuu Fasun edellisiin kamppiksiin, joissa yhtiö on leikitellyt levyjensä teksteillä. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien aikaan meille kerrottiin, että Fazerin Sininen on ”Pieni pala Suomea”. Tänä vuonne tuo levy on puolestaan ollut ”Pieni pala Rakkautta”.

Viimeisin ulostulo tässä kampanjassa on tosiaan se, että yleisö päästettiin tilaamaa suklaalevyjä itse tehdyillä teksteillä. Kuluttaja sai siis itse kirjoittaa haluamansa viestin palveluun, joka muutti tekstin Karl Fazerin signeerausta mukailevaksi.

Tietenkin internet ilahtui mahdollisuudesta. Muistatteko #raatokuutio-tapauksen, jossa Atria pyysi internetiltä ideoita uuden einesruokansa lempinimeksi? Sekin meni vähän kimurantiksi.

Ei sitä joka päivä pääse teettämään kritisoimallaan yhtiöllä ihan virallista versiota omasta vastamainoksestaan. Nyt kuitenkin kävi näin. Ja mielestämme tämä suklaalevyn teksti ei ole millään tavoin asiaton, vaan ihan normaali osa keskustelua, jota avoimessa yhteiskunnassa tulee käydä esimerkiksi yritystoimintaan liittyen. Ja koska mainonta on valittu siksi tavaksi kommunikoida kuluttajakansalaisille, on vaan soveliasta, että kuluttajakansalaisetkin saavat osallistua keskusteluun mainonnan kielellä.
Ei sitä joka päivä pääse teettämään kritisoimallaan yhtiöllä ihan virallista versiota omasta vastamainoksestaan. Nyt kuitenkin kävi näin. Ja mielestämme tämä suklaalevyn teksti ei ole millään tavoin asiaton, vaan ihan normaali osa keskustelua, jota avoimessa yhteiskunnassa tulee käydä esimerkiksi yritystoimintaan liittyen. Ja koska mainonta on valittu tavaksi kommunikoida kuluttajakansalaisille, on vaan soveliasta, että kuluttajakansalaisetkin saavat osallistua keskusteluun mainonnan kielellä.

Koska me täällä Häiriköissä olemme erityisen kiinnostuneita erilaisista logoparodioista ja olemme myös tehneet vastamainoksen juurikin tuosta Fazerin ”Pieni pala Suomea” -kampanjasta, en kyennyt vastustamaan mahdollisuutta tilata ihan oikeaa suklaalevyä omalla tekstilläni. Hieman epäilin, että tokkopa suostuvat tekemään ja postittamaan minulle levyä, joka samalla kyseenalaistaa hyvinkin perustavalla tavalla yhtiön toimintaan. Mutta istu ja pala, niin vaan levyt kolahtivat postilaatikkoon tovi sitten.

Tätä (myös) Fazerin toimintaan liittyvää kolonialismin viipyilevää jälkimakua olemmekin käsitelleet muutaman artikkelin verran. Suklaabisnekseen liittyy siis se ongelma, että kaakaota tuotetaan varsin huonoissa olosuhteissa ja parhaimmillaankin työntekijöille maksetaan järkyttävän alhaista palkkaa – suklaan tuotanto perustuu siis järjestelmään, jossa me rikkaat länsimaat imemme halvat raaka-aineet globaalista Etelästä. Mikäli lähdemme ajatuksesta, että suklaalevy on pieni pala Suomea, niin silloin hyväksymme myös käänteisesti sen, että kolonialismi on pieni pala Suomea.

Finnwatchin tutkija Anu Kultalahden mukaan vielä 2010-luvun alussa näytti siltä, että vastuullisuussertifioitu suklaa saisi jalansijaa suomalaisilla markkinoilla, mutta sittemmin kehitys on ottanut takapakkia.

Vuonna 2015 Maraboun omistava yritysjätti Mondelēz International kuitenkin vaihtoi Rainforest Alliancen sammakkomerkin omaan Cocoa Life -logoonsa. Kotimainen Fazer on vahvistanut, ettei se halua valita yhtä sertifiointijärjestelmää ylitse muiden, ja nyt sen tuotepakkauksissa lukee vain slogan ’Fazer for Better Cocoa’.”

Ulkopuolisten sertifioijien puuttuessa meillä kuluttajilla on ainoastaan yritysten oma sana siitä, että meno on reilua ja rehtiä. Vaikka tämä lupaus pitäisi paikkansa, niin se ei edelleenkään poista sitä absoluuttista markkinavääristymää, jossa köyhien maiden työläisten oikeudet ovat lähinnä eri planeetalta kuin vaikkapa suomalaisten työläisten oikeudet.

"Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille", kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut. Tämän alkuperäisen vastamainoksen teimme aivan omin kätösin.

Mutta me emme tosiaan olleet ainoita Fazerin kustomointipalvelun huomanneita. Monet palvelusta innostuneet kuitenkin hyödynsivät palvelua merkittävästi luiskaotsaisemmin ja tekivät kuvia suklaalevyistä, joissa luki rasistista sontaa. Tämä on tietenkin hinta, joka meidän on maksettava internetistä eikä ensimmäinen kerta, kun rasistit löytävät Fazerin. Jätän esimerkit julkaisematta, sillä me kaikki tiedämme muutenkin, millaista rasistista ja misogyynistä sontaa netistä löytyy. Iltalehti tarttui aiheeseen ja nimesi varsin iltalehtimäisesti rasistiset versiot ”vihakääreiksi”.

Fazer Makeisten viestintäjohtaja Liisa Eerola kertoo, että sosiaalisessa mediassa on levinnyt kuvakaappauksia nettisivulla tehdyistä suklaakäärehahmotelmista. Eerola kertoo edelleen, että yhtiö tarkastaa kaikki tilatut erikoiskääreet ja asiattomia kääreitä ei valmisteta ja suklaalevyjä ei asiakkaalle postiteta. Tästä voisi tietysti vetää johtopäätöksen, että Fazerin mielestä meidän huomio kaakaobisneksen sisäänrakennetusta kolonialistisesta ominaisuudesta on asiallinen ja oikea.

On aina hienoa olla samaa mieltä kritisoimansa yhtiön kanssa ja se on tietenkin hyvä kohta jatkaa keskustelua. Epäilemättä keskustelu maailmankaupan vääristymistä jatkuu vielä tovin ja valmista ei tule tällä tai ensi viikolla.

Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion: "Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on 'Pieni pala suomalaisuutta'. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin. Näitä raaka-aineita on rahdattu meille muun muassa entisistä siirtomaista ehdoilla, jotka eivät täytä määritelmää 'reilu' millään muotoa." Lisää aiheesta täällä.
Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion:
”Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on ’Pieni pala suomalaisuutta’. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin. Näitä raaka-aineita on rahdattu meille muun muassa entisistä siirtomaista ehdoilla, jotka eivät täytä määritelmää ’reilu’ millään muotoa.”
Jaa tämä:

Sademetsän tuho on elämäntavan tuho

Suurten toimijoiden saapuminen Indonesian suosademetsäalueille on vaarantanut niin alueen ekologian kuin paikallisten viljelijöiden elinkeinon.

TEKSTI Anu Lounela

Vuonna 2015 syyskuisena päivänä Alisa (nimi muutettu) oli tekemässä ruokaa kotonaan Kahayan-­joen varrella, kun hänen puhelimensa soi. Langan päässä sisko kertoi, että perheen kumipuutarhassa oli syttynyt tulipalo ja että Alisan pitäisi nopeasti lähteä ostamaan sammutukseen tarvittavaa vesiletkua lähikaupungista. Alisa lähti matkaan pienellä moottoripyörällään. Hän sai ostettua letkun muutaman kymmenen kilometrin päästä ja lähti ajamaan takaisin kylään. Kotona Alisa veti kumisaappaat jalkaansa ja jatkoi moottoripyörällään kumipuutarhan laitamille.

”Liekit hipoivat jalkapohjia, kun ajoin moottoripyörällä metsän reunaa. Isäni oli jo sadekaudella tehnyt puutarhaan kuopan, johon oli kerätty vettä pressun päälle, ja sieltä vettä nyt yritettiin käyttää palojen sammutukseen. Se oli kamalin kokemus ikinä”, Alisa kertoi.

Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.
Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.

Keski-Kalimantanilla, Indonesian puoleisella Borneon saarella, dajakkiyhteisöt asuttavat suurten jokien varsia ja niiden ympärille leviäviä laajoja suosademetsäalueita. Dajakeja sanotaan alueen alkuperäisasukkaiksi, mutta monissa yhteisöissä asuu myös muualta saapuneita siirtolaisia. He ovat muokanneet Kalimantanin suosademetsäalueita pienimuotoisesti jo pitkään. Dajakit ovat toimineet riisin kaskiviljelijöinä ja keränneet luonnonkumia, hedelmiä ja metsän antimia. Omavaraistaloudessa eläminen on kietoutunut ajatukseen autonomiasta, liikkuvuudesta ja siitä, että yhteisö säilyy ja pysyy koossa, kun luonnon antimia jaetaan ja vaihdetaan.

Omavaraistalouden lisäksi dajakit ovat jo satojen vuosien ajan kaupanneet metsästä kerättyä rottinkia, luonnonkumia ja muita luonnontuotteita Jaavan kuningaskunnille ja ulkomaille pienimuotoisesti ainakin 1300-luvusta lähtien, mutta Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian ja Alankomaiden siirtomaavallan aikana (noin 1600–1945) rahatalous levisi yhä intensiivisemmin alueelle.

Suot ovat vaikeakulkuisia, mutta dajakit ovat kaivaneet kapeita vesiväyliä jokivarsilta syvemmälle metsiin ja liikkuneet niissä pienillä veneillä tai kävellen sade- ja kuivakausien mukaan. Suosademetsien ekologia ja dajakkien kulttuuri ovat muodostaneet kokonaisuuden, joka on viime vuosikymmeninä osoittautunut äärimmäisen haavoittu­vaiseksi.

Aiemmin vain maltillisia ihmisten tekemiä muutoksia kohdannut alue tunnetaan nyt laajoista maastopaloista, jotka johtuvat soiden kuivatuksesta ja metsien hakkaamisesta. Nämä taas johtuvat yhä isom­pien toimijoiden saapumisesta alueelle.

Dajakit ovat kaivaneet perinteisesti matalia kanavia, joiden avulla he ovat kyenneet liikkumaan lähes läpipääsemättömän viidakon läpi. Suopohjaisen viidakon raivaamisen ja kuivaamisen myötä kanavatkin kuivuvat.
Dajakit ovat kaivaneet perinteisesti matalia kanavia, joiden avulla he ovat kyenneet liikkumaan lähes läpipääsemättömän viidakon läpi. Suopohjaisen viidakon raivaamisen ja kuivaamisen myötä kanavatkin kuivuvat.

Kalimantanin suosademetsäalueet kokivat suhteellisen vähän muutoksia ennen Indonesian lopullista itsenäistymistä 1949 (itsenäistymisjulistus annettiin vuonna 1945). Alueen suosademetsät alkoivat menettää metsäpeittoaan 1960-luvulta lähtien, kun laajat valtion hyväksymät hakkuut etenivät alueille. Metsätuhojen tahti kiihtyi uudestaan 1990-luvulla presidentti ­Suharton masinoiman 1,1 miljoonan hehtaarin Mega Rice -riisinviljelyprojektin takia.

Myös puu- ja plantaasiyrittäjät rynnivät alueelle­ sankoin joukoin. Öljypalmuplantaasit alkoivat pian jo muodostaa metsätuhojen suurimman syyn, palojen lisäksi. Viljelyyn kuivatetun turpeen nopea hajoaminen ja palot tekevät alueesta nyt yhden merkittävimmistä hiilidioksidipäästöjen lähteistä maailman­laajuisesti.

Maankäytön muutosta lisäsivät muualta Indone­siasta tulevien siirtolaisten asuttaminen: heille jaettiin perhekohtaisesti noin kaksi hehtaaria maata viljely- ja asumiskäyttöön. Vaikeissa ja uusissa olosuhteissa köyhät siirtolaiset saattoivat raivata maata lisää. He olivat myös kysyttyä työvoimaa plantaaseille.

Maankäytön muutos – eli tehostunut maanviljely tai suosademetsien muuttaminen plantaaseiksi – vaikuttaa laajemmin kuin paikallisesti, koska suoalueet ovat olleet laajalle levittäytyviä ekologisia kokonaisuuksia. Erityisen kipeitä ovat kuitenkin paikalliset muutokset.

Ennakoimattomat tulipalot ja tulvat ovat seurausta suo­alueiden kuivattamisesta, kanavien rakentamisesta, uusien lajikkeiden tehokasvatuksesta ja metsien hakkaamisesta.

Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.
Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosiasiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.

Kahayan-joen varrella sijaitsevan kylän 2 700 asukasta olivat kokeneet paloja ­alueella jo vuodesta 1997 läh­tien, mutta vuoden 2015 palot tuntuivat kaikkein pelottavimmilta. Liekit löivät korkealle, ja kipinät ja tulipesäkkeet levisivät maan alla ja pusikoissa ennalta-arvaamattomasti.

Palojen sammutus saattoi onnistua, jos vierekkäisten maa-alueiden omistajat tekivät jatkuvaa yhteistyötä. Monet joutuivat nukkumaan paloalueiden läheisyydessä vahdissa kuukausikaupalla, ja onnettomuuksia sattui. Kytevä palo painui välillä syvälle turpeen sisään, ja toisinaan maaperä saattoi pettää jalkojen alta niin, että kumisaappaat tulivat täyteen hehkuvaa hiiltä.

Ihmiset yrittivät saada pumpuilla ja letkuilla vettä turvemaata halkovista kanavista ja vesiväylistä, jotka olivat kuitenkin jo kuivuneet pitkän ja erittäin kuivan kauden aikana. Pahimmillaan näkyvyys oli savun takia vain muutamia metrejä.

Kun maastopalot olivat riehuneet viikkoja, hallitus päätti puuttua asiaan lähettämällä alueelle sammutushelikopterin. Kopteri nosti vettä joesta, kuljetti sen metsäalueen ylle ja kumautti veden alas. Kyläläisten mukaan tämä pahensi tilannetta, sillä helikoptereiden aiheuttama tuulenpyörre levitti paloja puiden latvuksissa ja vesipommit sinkauttivat kipinät laajoille alueille. ­Alueen asukkaat jätettiin yksin tai tilannetta vain pahennettiin väärillä keinoilla.

Antropologi pääsi dajankien kera venematkalle.
Antropologi pääsi dajankien kera venematkalle.

Kyläläiset olivat yhdessä muiden tahojen kanssa jo aiemmin saaneet laillistettua noin 7 000 hehtaarin kylämetsäalueen, josta ei saa kaataa puuta ja jonka käyttö on rajoitettua. Tämä metsä paloi suurelta osin vuonna 2015.

Palojen jälkeen ihmiset miettivät kuumeisesti, mitä viljellä asutuksen ja kylämetsän väliin jääneelle turvemaa-alueelle. Kaskiviljely oli kiellettyä palovaaran takia. Kumipuut puolestaan eivät ehtisi tuottaa kumia ennen uusien palojen leviämistä.

Jotkut keksivät kasvattaa nopeasti kasvavia puulajeja teollisuuskäyttöön. Ajatuksena oli, että vaikka palot alkaisivat jälleen viiden vuoden päästä, puut ehdittäisiin hakata ennen sitä. Hallitus ehdotti osalle turvemaista pysyviä riisipeltoja ja toi koneet niitä raivaamaan.

Paikalliset ihmiset ajattelivat toisaalta, että suoalueita täytyy palauttaa metsä­alueiksi niin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi kuin maastopalojen estämiseksi. Kyläläiset ehdottivat, että he voisivat muodostaa omia ”metsäryhmiä”. Jos he saisivat toiminnasta edes osan toimeentulostaan, he voisivat laittaa työhön aikaa ja energiaa. Jotkut olivat innostuneita myös drone-koptereista, joiden avulla voisi seurata ylhäältä laajojakin alueita ja näin huomata tulipalot.

Ongelmaksi jää edelleen, kuka sammuttaa palot ja millä resursseilla. Kuka ottaa niistä vastuuta? Maastopalojen ehkäisemiseen tarvitaan myös viranomaisten ja alueilla toimivien yritysten panosta.

Suosademetsien palauttaminen vaatisi sen, että moni­syiset sosiokulttuuriset, yhteis­kunta­poliittiset, ja luonnontieteelliset seikat otettaisiin samanaikaisesti huo­mioon ja ongelmakohtiin todella puututtaisiin.

Anu Lounela on antropologi ja yliopistotutkija valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Helsingin yliopistossa. Teksti on julkaistu alkujaan Voiman 10/2018 välissä julkaistussa Neste Spoil -parodialehdessä. Lehti luettavissa myös sähköisenä alla.

Lue myös Sini Harkin haastattelu sekä artikkeli Suot ja sademetsät savuksi.

 

Jaa tämä:

Suot ja sademetsät savuksi

Palmuöljyn tuotanto ja siihen liittyvät muutokset Kaakkois-Aasian maankäytössä vapauttavat ilmaan jättimäisiä hiilipäästöjä.

Savusumu lamautti Singaporen, Malesian ja Indonesian talousaluetta vuonna 2015. Syynä savusumuun olivat Kaakkois-Aasiassa riehuneet maastopalot. Tapaus ei ollut poikkeuksellinen: vuoden 1997 savusumujen on arvioitu aiheuttaneen talousalueelle yli yhdeksän miljardin dollarin taloudelliset vahingot.

Trooppisten metsien raivaus plantaaseiksi kivennäismailla (kuva) ja soilla on yksi suurimpia metsäkadon syitä. Palmuöljyplantaasi vuonna 2014 maailman kolmanneksi suurimmalla saarella, Borneolla, Keski-Kalimantanin provinssissa. Alue on osa orankien kutistuvaa elinaluetta. 1600-luvulla hollantilaiset ja brittiläiset kilpailivat saaren herruudesta, mutta joutuivat sotimaan saaresta parin sadan vuoden ajan sekä toisiaan, että paikallisia vastaan. Nykyään saari on jaettu kolmen valtion kesken, Indonesian, Malesia ja Brunein.
Trooppisten metsien raivaus plantaaseiksi kivennäismailla (kuva) ja soilla on yksi suurimpia metsäkadon syitä. Palmuöljyplantaasi vuonna 2014 maailman kolmanneksi suurimmalla saarella, Borneolla, Keski-Kalimantanin provinssissa. Alue on osa orankien kutistuvaa elinaluetta. 1600-luvulla hollantilaiset ja brittiläiset kilpailivat saaren herruudesta, mutta joutuivat sotimaan saaresta parin sadan vuoden ajan sekä toisiaan, että paikallisia vastaan. Nykyään saari on jaettu kolmen valtion kesken, Indonesian, Malesia ja Brunein. KUVA: Ulet Ifantasi/GP

Maastopalojen syttymiseen vaikuttavia tekijöitä ovat turpeen syttymäherkkyys ja palopesäkkeiden määrä ja laajuus. Ne kasvavat El Niño -äärivuosina, jolloin sadekausi tulee myöhään ja vesi turpeessa painuu syvälle. Näin tapahtui esimerkiksi vuosina 1997, 2002, 2006, 2009 ja 2015.

Palojen yleisyyteen on vaikuttanut myös suosademetsäalan hakkaaminen ja muuttaminen viljelysmaaksi. Kaakkois-Aasian väestönkasvun tuoma tarve viljelymaalle ja käytettävissä olevan viljelymaan kato esimerkiksi eroosion ja alueiden kaupungistumisen vuoksi ovat 1980-luvulta alkaen asettaneet kasvavaa painetta siirtyä viljelemään suomaita.

Vuodesta 1990 lähtien Malesian niemimaalla sekä Borneon ja Sumatran saarilla noin puolet 15,7 miljoonan hehtaarin (Mha) suosademetsäalasta on kadonnut. Loppuosa on nykyään lähinnä rankasti poimintahakattua metsää tai pusikkoa.

Vuonna 2015 kaksi suurinta maankäyttömuutoksen aiheuttajaa näillä alueilla olivat kaupalliset plantaasit (4,3 Mha) ja pienviljelys (3,5 Mha). Tätä maankäytönmuutosta on seurannut pensaikkomaiden leviäminen yhä laajemmille alueille (1,7 Mha).

Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.
Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.

Otettaessa maaperän kariketta ja turvetta viljelyskäyttöön, ne hajoavat hapekkaissa olosuhteissa myös syvemmältä. Tämä johtaa turpeen vähenemiseen ja siihen, että turpeeseen sidottu hiili siirtyy kasvihuonekaasuina ilmakehään.

Kuivatettuja trooppisia soita on paljon, ja ne ovat syviä. Niiden sisältämä turve onkin merkittävä kasvihuonekaasujen päästölähde. Kaakkois-­Aasian kuivatetut turvemaat pölläyttävät taivaalle arvioiden mukaan vuosittain noin 450 miljoonaa tonnia hiiltä, josta 190 miljoonaa tonnia tulee paloista ja 260 miljoonaa tonnia hajoavasta turpeesta. Tämä vastaa yli 22-kertaisesti Suomen vuotuista hiilipäästömäärää ilmakehään.

Hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin eli IPCC:n vuonna 2014 julkaistussa selvityksessä trooppisille turvemaille perustettujen akaasiasellupuu- ja öljypalmuplantaasien arvioitiin siirtävän turvemaan hajoamisen seurauksena ilmakehään vuosittain 15 tonnia hiiltä hehtaarilta hiilidioksidipäästöinä. Turvemaiden käyttömuodoista nämä plantaasit muodostavat kaikista suurimmat päästöt.

Kuivatettu turvemaa on myös paloherkkää etenkin kuivakauden pitkittyessä. Turpeen palaessa voi ilmakehään siirtyä nopeasti useiden satojen vuosien turvekertymien sisältämä hiilimäärä.

Vuoden 1997 suurpaloissa Indonesian turvemailta vapautui ilmakehään muutaman kuukauden aikana 800–2 600 miljoonaa tonnia hiiltä. Määrä vastaa 13–40 prosenttia maapallon fossiilisten polttoaineiden keskimääräisistä vuotuisista hiilipäästöistä. Samana vuonna mitattiin suurin yksittäinen hiilidioksidipitoisuuden nousu ilmakehässä. Vuoden 2015 tulipalojen päästöjä on arvioitu jopa tuota suuremmiksi.

Palojen ja turpeen nopeasti etenevän hajoamisen seurauksena viljelyskäyttöön otetun turvemaan pinta vajoaa vuosittain jopa kymmeniä senttejä. Lähellä merenrannikkoa olevilla alueil­la turve toimii usein puskurina suolaiselle merivedelle, ja turvemaan pinnan vajotessa alueita muuttuu osaksi vuorovesivyöhykettä. Lisäksi rannikoiden turpeen alla on laajoilla alueilla happamaa sulfaattipitoista maata, jotka paljastuessaan reagoi ilman kanssa, muodostaa rikkihappoa ja vapauttaa raskasmetalleja ympäröivään vesistöön. Tällaisissa vesissä kalat ja katkaravut eivät enää lisäänny.

Palanutta metsää vuonna 2015 Indonesian Länsi-Kalimantanissa. KUVA: Ulet Ifansasti/GP
Palanutta metsää vuonna 2015 Indonesian Länsi-Kalimantanissa. KUVA: Ulet Ifansasti/GP

Kun trooppisia soita halutaan ennallistaa eli palauttaa mahdollisimman lähelle luonnontilaa, keskeistä on pohjavesipinnan nostaminen sekä kasvillisuuden muuttaminen märkää sietäväksi ja runsaasti kariketta tuottavaksi puustoksi, joka muodostaa uutta turvetta. Useat yritykset ovat epäonnistuneet huolimatta niihin laitetuista suurista määristä rahaa, aikaa ja energiaa.

Metsäpeitteen palauttaminen ja kaivettujen kuivatuskanavien patoaminen perustuvat usein joko paikallisten osallistamiseen tai suojelualueiden perustamiseen. Epäonnistumiset ovat johtuneet teknisistä syistä ja siitä, että hankkeissa ei ole huomioitu riittävästi historiallisesti ja paikallisesti muotoutuneita toimintamalleja, jotka voivat olla hyvinkin erilaisia kuin hankkeita johtavien tahojen tuottamat tekniset ennallistamismallit. Ylläpito ja jatkuvuus ovat myös puuttuneet. Projektien loputtua padoista ei huolehdita, ne hajoavat, ja palot pyyhkäisevät jälleen maiseman yli.

Kasvillisuuden ilmakehästä sitoma hiili ja kasvillisuudesta maaperään siirtyvä karike korvaavat hajotuksessa häviävää turvetta, ja siksi kasvillisuus on toinen avaintekijä turpeen säilymisessä. Osa paikallisista puulajeista selviytyy avohakatuilla ja kuivatetuilla soilla ja sietää vuosittain yli metrin vedenpinnanvaihteluja. Toistuvat palot kuitenkin tuhoavat nuoret puut kerta toisensa jälkeen ja muodostavat näin esteen soiden metsittymiselle.

Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.
Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.

Luonnontilainen vanha metsä ei syty eikä pala helposti, koska varjoisan metsän pohjalla ei ole pusikoita ja turve on kosteaa.

Voitaisiinko metsäkatoa muuttaa metsäalan kasvuksi lopettamalla kestämättömät hakkuut ja kasvattamalla metsiä hakatuilta reunoilta ulospäin? Paikallisten puiden siemenistä ei olisi pulaa, ja vesikin valuu metsien uumenista ulospäin. Jos metsien reunamat saataisiin uuteen kasvuun pitkäjänteisellä toiminnalla ja tulipaloja estämällä, myös metsien keskeiset sydänalueet vahvistuisivat.

Paikallisten ihmisten toimeentulon takaavia perinteisiä viljelypuutarhoja voisi kasvaa metsien reunoilla. Ja parhaassa tapauksessa turvemaiden palautuessa suosademetsiksi, ihmiset voisivat jälleen pienimuotoisesti kalastaa ja metsästää osana toimeen­tuloaan.

Jyrki Jauhiainen on tutkija Luonnonvarakeskuksessa ja Helsingin yliopiston kosteikko­ekologian dosentti.
Harri Vasander on suometsätieteen professori Helsingin yliopiston metsätieteiden osastolla.

Artikkeli julkaistiin osana Häiriköt-päämajan Neste Spoil – Biouutisia -parodialehteä. Koko lehti luettavissa Voiman 10/2018 välissä ja Issuussa.

Jaa tämä:

Jakamistalous, alustatalous ja sääntely

Työn teettämisen tavat muuttuvat. Samalla tulee arvioida se, kuinka yhteiskunta mukautuu tähän muutokseen.

Maailman talousfoorumi hahmotteli vuonna 2013 ratkaisuja maailm­an kantokyvyn ongelmiin. Keskeisimmäksi käsitteeksi keskustelussa nousi jakamistalous. Sen kantavana ajatuksena on resurs­sien tehokas käyttö. Toisin sanoen kyse on vajaalla käytöllä olevien tavaroiden jakamisesta ja yhteiskäytöstä ­vertaisten kesken, uuden ostamisen sijaan.

Jakamista on tapahtunut aina, mutta teknologia tekee jakamistaloudesta varteenotettavan taloudellisen toiminnan muodon. Se mahdollistaa jakamisen laajassa mittakaavassa ja myös tuntemattomien kesken.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.
Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Jakamistalouden rinnalla esiin on noussut alustatalouden käsite. Siinäkin käytetään hyödyksi teknologiaa. Internetin digitaalisilla alustoilla tarkoitetaan kahden- tai monenkeskisiä markkinapaikkoja, jotka välittävät käyttäjien välisiä transaktioita. Alustoilla siis kohtaavat palveluiden tarvitsijat ja tarjoajat, algoritmien ansiosta kitkattomasti ja nopeasti. Tunnettuja esimerkkejä alustataloudesta ovat esimerkiksi Uber sekä muun muassa ruokalähettipalvelut Deliveroo, Foodora ja Wolt.

Alustayhtiöiden liiketoimintamalli perustuu suuriin määriin tietoa, jota kerätään, käsitellään ja muokataan. Alustojen keskeinen ominaispiirre on, että alustojen käyttäjilleen tuottama hyöty riippuu siitä, kuinka moni muu käyttää samaa alustaa. Palvelun arvo siis kasvaa käyttäjien lukumäärän kasvaessa.

Jakamis- ja alustataloudesta puhutaan toisinaan synonyymeinä tai muuten epätarkasti. Vaikkapa ­Uberia käytetään usein esimerkkinä milloin jakamistaloudesta, milloin alusta­taloudesta. Osin onkin kyse limittäisistä ilmiöistä, koska digitaalisuutta hyödyntävä jakamistalous on osa alustataloutta. Alustatalous ei kuitenkaan ole välttämättä jakamistaloutta, ellei jakamistaloutta määritellä niin laajasti, että se menettää alkuperäisen, maailman kantokykyyn liittyvän merkityksensä.

Kun puhutaan alustatyöstä, kyse on nimenomaan alustatalouden, ei jakamistalouden työstä. Tämä johtuu siitä, että ihmisen aika ei ole ”vajaalla käytöllä oleva resurssi”, eikä ruokalähettiä ja ravintola-annoksen tilaajaa voi mielekkäällä tavalla pitää vertaisina sen enempää kuin kaupan myyjää ja asiakasta.

Alustatalous organisoi työn maail­man uudella tavalla. Perinteisessä mallissa yritys tuottaa palveluita tai tavaroita asiakkaalle ja ottaa sitä varten tarvitsemansa työvoiman työsuhteeseen. Uudessa mallissa taas digitaaliset alustat välittävät yksittäisiä työtehtäviä ”freelancereille”. ”Freelancerit” ovat periaatteessa vapaita työskentelemään juuri silloin kuin haluavat ja voivat parsia toimeentulonsa kasaan eri alustoilta tai yhdistämällä alustatyötä palkkatyöhön.

Alustatyö voidaan jakaa online- ja offline-työhön. Online-alustatyötä tehdään tietokoneella tai muulla inter­netiin yhdistettävällä laitteella. Se voi olla pieniä mikrotehtäviä, esimerkiksi markkinointikyselyihin vastaamista Clickworkerissä tai luovaa suunnittelutyötä Upworkissä. Työtä voi tehdä missä vain ja milloin vain. Tällaisesta työstä käytetään myös nimitystä crowd work, joukkoistettu työ.

Offline-alustatyö taas on tyypillisesti ruokalähetti-, taksi-, siivous- tai nikkarointipalvelua. Keikat saadaan alustan kautta, ja kun alustalle on kirjauduttu läsnäolevaksi, työtehtävien tekeminen edellyttää olemista tietyssä paikassa tiettyyn aikaan.

Online-työ muistuttaa usein perinteistä freelance-työtä. Sitä tehdään tuskin koskaan työsuhteessa, ja varsinkin erityisosaamista vaativilla alustoilla freelancerit määrittelevät itse oman hintansa. Sen sijaan offline-työ muistuttaa enemmän perinteistä työsuhdetta silloin, kun alusta määrittelee työstä saatavan korvauksen sekä sen, miten työ suoritetaan. Offline-työtä saatetaan tehdä työsuhteessa alustaan tai työn tilaajaan tai ilman työsuhdetta ”free­lancerina”. Esimerkiksi Wolt-läheteillä ja Uber-kuljettajilla ei ole työsuhdetta.

#justice4couriers-tarroja näkyy monissa liikennevalotolpissa ainakin Helsingissä. Useimmiten tarrat esiintyvät juurikin paikoissa, joissa polkupyöräilijät ylittävät autoteitä – ja odottavat vuoroaan valoissa.
#justice4couriers-tarroja näkyy monissa liikennevalotolpissa ainakin Helsingissä. Useimmiten tarrat esiintyvät juurikin paikoissa, joissa polkupyöräilijät ylittävät autoteitä – ja odottavat vuoroaan valoissa.

Freelancereilla ei tyypillisesti ole oikeutta sellaisiin työntekijän oikeuksiin kuin lomiin ja lomarahoihin, sairausajan palkkaan eikä työnantajan maksamiin eläkemaksuihin ja vakuutuksiin. Yrittäjä voi periaatteessa saada ansiosidonnaista työttömyysetuutta, mutta tällöin yritystoiminnan on täytynyt loppua kokonaan. Hajanaisista lähteistä (pieniä) tuloja saavat freelancerit putoavat turvaverkon ulottumattomiin. Freelancereidenhan sosiaaliturvan ongelmat eivät ole suinkaan uusi asia, mutta alustatyö laajentaa ongelman uusille työnteon alueille.

Yksilön kohtaamien ongelmien lisäksi alustatalouden yleistyminen asettaa haasteita hyvinvointivaltion rahoitukselle. Tämä rahoitus on Suomessa järjestetty osittain vakuutusperustaisesti niin, että sekä työntekijät että työnantajat maksavat sosiaaliturva- ja eläkemaksuja ja esimerkiksi ansio­sidonnainen päiväraha on sidottu joko työntekijänä tai yrittäjänä tehtyihin maksuihin. Jos työtä tehdään yhä enemmän ilman työsuhdetta, tällaiselta järjestelmältä putoaa pohja pois.

Alustatyö ja työn joustavoituminen, kuten alustayhtiöt sitä kuvaavat, johtaakin tarpeeseen miettiä työelämän turvaverkkojen rahoitusta uudelleen. Olisiko siinä siirryttävä vakuutus­perustaisuudesta enemmän kohti universalismia?

Nykyisin ehkä puhutuin universalismin ilmentymä on kaikille kansalaisille maksettava perustulo. Yksilön näkökulmasta perustulo on houkutteleva ratkaisu, koska sitä ei ole sidottu työnteon muotoon eikä edes työmarkkinoilla olemiseen. Yhteiskunnan rahoittamisen näkökulmasta ongelmana kuitenkin on, että yhtiöt eivät maksa freelance-työstä työnantajamaksuja. Perustulo saattaisi johtaa myös siihen, että yhteiskunta kompensoi liian matalia palkkoja omasta pussistaan.

Alustayhtiöiden verotuskin on hankalaa, koska alustayhtiöt ovat usein ulko­maisia – eivätkä edes eurooppalaisia vaan useimmiten yhdysvaltalaisia. Tämä korostaa edelleen tarvetta suunnitella myös verotus uudella tavalla. On esimerkiksi ehdotettu digitaalisten palveluiden verotusta.

Olennaisesti alustatyöhön liittyvä kysymys on myös palkanmuodostus. Toistaiseksi monet alustat ovat sanelleet ”freelancereidensa” palkkiot yksipuolisilla palvelusopimuksilla. Mikäli työtä haluaa tehdä tällaisten alustojen kautta, on palvelusopimus yksinkertaisesti hyväksyttävä. Työntekijöiden järjestäytyminen ei kaikkialla välttämättä onnistu samaan tapaan kuin työsuhteissa, koska yksityisiä amma­tinharjoittajia rajoittavat kartelli­säädökset.

Nicolson tiputtaa kampanjan flaijerin mukaan ruoka-annoksen kantokassiin. 
Foodoran lähetit ovat tiputtaneet kampanjan flaijereita mukaan ruoka-annoksen kantokassiin. 

Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja Kalevi Sorsa -säätiön projektitutkija, jonka Alustatalous ei ole jakamistaloutta (välttämättä) – Lähtökohtia alustatalouden sääntelyyn -raportti ilmestyi lokakuussa.

Jaa tämä:

Fazerin vihapuheen vastainen kampanja herätti vihaa

Yrityksiä on helppo kritisoida vastuuttomasta toiminnasta, mutta eivät pyrkimykset hyvään myöskään aina kehuja saa osakseen

Fazer teki Lovebot Blue -nimisen itseoppivan botin, jonka tehtävänä on vastailla netissä ikäviin kommentteihin. Kyseessä ei ole itsekseen netissä rehaavasta tekoälystä, vaan Youtubessa, Twiterissä, Instagramissa ja Suomi24:ssa toimivasta profiilista, joka kommentoi käyttäjän vihapuheeksi kokemaan tekstiin käyttäjän niin toivoessa. 

Luonteeltaan Lovebot Blue on sosiaalisen vastuun projektin ja mainoksen yhdistelmä. Internet reagoi tähän juuri niin kuin saattoi odottaa – eli huonosti.

Siinä vaiheessa kun sananvapautta rajoitetaan vihapuheen varjolla niin ollaan kusessa”, mölisi nimimerkki K K Fazerin Youtube-videon kommenttiraidalla. Nimimerkki Taatelivaras puolestaan sössötti, että: ”’Vihapuhetta’. ’Voi ei, nyt on ihan oikeasti kriisi, joku kritisoi mua internetissä, ja sanoi minulle rumia sanoja waaaaaaaaaaa’, oltekko kuulut yhdestä sosiaalisen median ominaisuus ’block’.”

Tämän videon kommenteissa Suomi muuten näyttää parhaan puolensa.

Meno on kokonaisvaltaisen sakeaa ja tietenkin Bugsneeze saapui paikalle kertomaan, että ”Mikä v***n agressiivinen keskustelukulttuuri? Jumalauta ku ottaa päähän tämä paapominen!”. Bobniuksen neuvo vihapuhetta vastaan oli, että ”Laita netti kiinni”, ikään kuin uhri olisi se, jonka kuuluu väistää ja poistua.  Paskapostaaja on sitä mieltä, että tuo suklaalevy pitäisi myydä nimellä ”Fazerin Punainen”, koska tietenkin ihmisoikeuksien puolustaminen on vasurien hössötystä.

Kaiken kaikkiaan reaktiot videoon, jonka taustalla on huoli esimerkiksi nuorten nettikiusaamisesta ovat häkellyttäviä. Sen arvioiminen, että missä kommenteissa on kyse aidosta tuohtumuksesta ja missä on kyse kyynisestä trollottelusta on mahdotonta. Toisaalta, motiiveilla ei ole loputtoman paljoa väliä tuloksia arvioitaessa (tästä ajatuksesta muuten pian lisää). Välillä sitä huomaa hieman häpeävänsä ihmiskunnan puolesta.


Mikäli minulla olisi pääsy Youtuben analytiikkaan, saattaisin arvata, että monet kommentoijista ovat ryömineet paikalle Ylilaudalta. Ylilaudasta kirjoitti Kaisu Tervonen Voimaan:

Ylilauta on alkujaan erityisesti kuvallisten viestien välittämiseen tarkoitettu anonyymi nettifoorumi, jollaisia on Suomessa ja ulkomailla muitakin. Ylilautaa pidetään yleisesti 15–25-
vuotiaiden valkoisten miesten ­vihanlevitysalustana ja vittuilu­foorumina. Sieltä löytyy kuitenkin myös vertaistukea ja asiallista keskustelua
.”

Riippumatta siitä, onko Fazerin videon kommentoijat Ylilaudalta [sisältövaroitus tuohon edelliseen linkkiin, kypärä päähän ja suojahaalarit päälle] vai jostain muualta, pätee Tervosen aiheeseen liittyvä huomio.

”Onko vika kuitenkin internetissä? Tuoko anonyy­miyden mahdollisuus ja etäisyys muihin esiin pimeimmät puolemme? Tuottaako internet keskustelumuotoja, jotka halveksuvat hyviä tapoja ja ihmisoikeuksia?”

Samoja teemoja käsiteltiin myös Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet -teoksessa. Siihen kannattaa tutustua.

Fazerin Lovebot Blue -videon kommenteissa myöskin kyseenalaistettiin ajatus siitä, että yrityksen yleensäkään pitäisi ottaa kantaa yhtään mihinkään. Tämä on mielenkiintoinen ajatus ja ansaitsee lisäpohdintoja. Pitäisikö yritysten osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun millään tasolla? Mielestäni pitäisi ja tämä on ihan mainio avaus siihen suuntaan. Liisa Eerola Fazerilta kommentoi kampanjaa ja sen nostattamia reaktioita Häiriköille tuoreeltaan.

”Näen tämän osaltaan vastuun kantamisena ja haluamme osallistua osaltamme suurempaan arvokeskusteluun. Haluamme herättää ihmisiä kiinnittämään huomiota esimerkiksi vihapuheeseen ja inhopuheeseen. Tavoitamme digitaalisten kanaviemme kautta miljoonia henkilöitä ja halusimme valjastaa ne kanavat tähän.”

Samaan aikaan Fazer on myös mukana Ykkösketjuun-hankkeessa, jossa kansalaisjärjestöt ja yritykset yhteistuumissa vaativat Suomeen parempaa yritysvastuulakia. Ykkösketjuun kuuluu Fasun ohella muun muassa tuotteissaan ja viestinnässään tasa-arvokysymyksiä esiin nostanut Finnlayson, K-ketju ja S-ryhmä, ammattiliittoja, Eetti ry., sekä Finnwatch.

”On tietenkin ristiriitaista, että yritys lähtee mukaan kampanjaan, jossa vaaditaan regulaatiota”, Eerola toteaa, mutta  jatkaa heti hankkeen eduista: ”Se koaliitio on jo itsessään tuonut mahtavaa keskustelua sisällään ja olemme erittäin tyytyväisiä osallistumisestamme. On meille myös hyötyä tästä, sillä olemme osa arvoketjua ja kun meillä on yhteiset pelisäännöt, on ketjun osana helpompi toimia.”

Kyyninen henkilö tietenkin huomauttaa tässä kohdassa, että eihän tämä kampanjat mitään pyyteetöntä hyvää ole, vaan osa firman viestintää. Eli tarkoituksena on tietenkin myydä suklaata ja rakentaa brändiä. Näin epäilemättä onkin. Siltikin pidän ihan kiinnostavana sitä, että yhä useammat yritykset alkavat ottamaan kantaa moraalisiin kysymyksiin ja päivänpolttaviin aiheisiin, jopa oman välittömän toimintaympäristön ulkopuolelta.

Huomionarvoista on myös se, että öykkärit eivät onnistuneet pelottelemaan firmaa vaikenemaan viestinsä kanssa. Reaktioihin reaktioihin osattiin valmistautua Fazerilla.

”Olimme varautuneita tähän ja meillä on vastaavasta kokemusta ennestään. Muun muassa se, että työllistämme paljon maahanmuuttajia on tuonut tätä samaa palautetta.”

Tästä palautuu mieleen palautuu se, kuinka Felix ei taipunut rasistinen mökän edessä. Pari vuotta sitten sama öyhötys alkoi ketsuppimainoksen rodullistetusta esiintyjästä, mutta Felix selvisi siitä selkeänä voittajana vähintään moraalisesti, sekä todennäköisesti myös myynnin puolella

Ilmeisesti keskustelu tämän videon alla oli sen verran eloisaa, että  kaikki kommentit on poistettu ja kommentointimahdollisuus on estetty. Onko tämä keskustelun mahdottomaksi tekeminen sitten sitä sanam vapautta, jonka perään huudetaan?

Yritysten viestinnässä näkyvä muutos on osa isompaa muutosta. Vastuullisuudesta alkaa tulemaan monien kulutushyödykkeiden kohdalla jo ihan perusvaatimus. Se, saavutetaanko vastuullisuutta tai tavoitellaanko sitä riittävän pontevasti on sitten toinen kysymys – ja aina löytyy tietenkin petrattavaa.

Samoin oma kysymyksensä liittyy siihen, että kuinka meidän pitäisi suhtautua tähän yritysten hyvän tekemiseen. Hyväksymmekö, että toimintaa ei aja täysin pyyteettömät ja altruistiset tavoitteet, jos toiminta itsessään on kuitenkin hyödyllistä. Onko väärin, että esimerkiksi uusiutuvan energian ja ympäristöystävällisen(män) tekniikan saralla monet yritykset tekevät jo hyvää bisnestä, joka puolestaan tuo ympäristöystävällisempiä tuotteita ja ratkaisuja markkinoille. Olisiko maailma parempia paikka ilman tätä kehitystä?

Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion: "Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on 'Pieni pala suomalaisuutta'. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin. Näitä raaka-aineita on rahdattu meille muun muassa entisistä siirtomaista ehdoilla, jotka eivät täytä määritelmää 'reilu' millään muotoa." Lisää aiheesta täällä.
Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion:
”Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on ’Pieni pala suomalaisuutta’. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudummekasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin[…]Ei ole liioittelua sanoa, että nykyaikainen maailmankauppa toteutuu hyvinkin jälkikolonialistisessa rakenteessa, jossa kolonialismi on loppunut vain paperilla.”
Tämä huomio koskee tietenkin lähinnä kaikkia yrityksiä, jotka toimivat markkinoilla ja Fazer nyt vaan sattuu olemaan se markkinajohtaja Suomessa – kukkulan kuningas. Lisää aiheesta täällä.

Tämä yritysten yhteiskunnalliseen keskusteluun heittäytyminen tietenkin avaa oven laajemmalle yritysten toimintaan liittyvälle keskustelulla. Tämä tuo haasteita myös yrityksille itselleen.

Siinä, missä mainonnassa yritykset kykenevät kontrolloimaan viestiä, avoimessa keskustelussa tuo kontrolli on vähemmässä. Kun esimerkiksi Fazer näin ottaa kantaa edellä mainittujen esimerkkien muodossa vihapuheeseen ja yritysvastuuseen, voimme me yleisön edustajat toivoa avointa keskustelua myös sellaisista liiketoimintaan liittyvistä ongelmista, joista yritys ei itse aina välittäisi keskustella.

Itse uskon, että tulevaisuuden menestyjä yritykset ovat niitä, jotka kykenevät kohtaamaan myös itseään koskevat vaikeat kysymykset ja joilla riittää halua aidosti puuttua niihin ja pyrkiä ratkomaan moiset.

Olen tietenkin naiivi idealisti tämän ajatuksen kera, mutta se minulle sallittakoon.

 

 

 

Jaa tämä:

Ilmastonmuutos: onneksi suomalainen turve on puhdasta

Paitsi että ei ole ja meidänkin pitäisi muuttaa elämäntapojamme. Mukana myös huomiota poliitikkojen reaktioihin IPCC:n raporttiin liittyen.

Liha on heikkoa ja tilaisuus tekee varkaan, ja siksi meidän täytyy vaatia mahdottomia sekä poliitikoilta että yrityksiltä. Tämä inhimillistä käytöstä kuvaava, melko universaali huomio pätee myös ilmastonmuutoksen edellyttämiin toimiin ja vaatimuksiin.

Tämä palasi jäälleen mieleen, kun Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi odotetun ja pelätyn raporttinsa. Raportissa käsitelty teema, ilmastonmuutos on siitä hankala ongelma, että se on yhtä aikaa sekä absoluuttisen globaali että absoluuttisen tärkeä ihmiskunnan selviämisen kannalta. Eli jotain tarttis tehdä ja ihan oikeasti sekä ripeästi.

Samana päivänä, kun  IPCC julkaisi raporttinsa, lähestyi Bioenergia ry minua tiedotteella:

Maailman suurimman uusiutuvan energianlähteen rooli on merkittävä IPCC:n 1,5 asteen skenaarioissa. Bioenergian rooli kasvaa tulevina vuosikymmeninä useimmissa skenaarioissa.”

Turve-kampanjan kovia substanssiasioita käsiteltiin parin viikon ajan läpi aika laajalti mediassa ja mielipidepalstoilla. Kampanjan väitteitä kyseenalaistettiin ja suorastaan osoitettiin vääriksi. Kampanjan taustalla olevat tahot eivät kuitenkaan osallistuneet keskusteluun, eikä heillä ole juurikaan preesenssiä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Eli keskustelu oli lopulta sitä, että kriitikot kirjoittelivat lehtiin. Hasan & Partners -mainostoimiston ilmottauduttua kampanjan toteuttajaksi Markkinointi & Mainonta -lehdessä, alkoi toinen vaihe keskustellussa. Päästiin puhumaan paheksuntaa herättäneestä muodosta sen substanssin lisäksi.
Meidän vastamainos kommentoi Bioenergia ry:n Turve-kampanjaa, jonka kovia substanssiasioita käsiteltiin parin viikon ajan läpi aika laajalti mediassa ja mielipidepalstoilla. Kampanjan väitteitä kyseenalaistettiin ja suorastaan osoitettiin vääriksi. Kampanjan taustalla olevat tahot eivät kuitenkaan osallistuneet keskusteluun, eikä heillä ole juurikaan preesenssiä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Eli keskustelu oli lopulta sitä, että kriitikot kirjoittelivat lehtiin.
Hasan & Partners -mainostoimiston ilmoittauduttua kampanjan toteuttajaksi Markkinointi & Mainonta -lehdessä, alkoi toinen vaihe keskustellussa. Päästiin puhumaan paheksuntaa herättäneestä muodosta sen substanssin lisäksi.

Bioenergia ry muuten muistetaan viime vuonna pyörineestä, surullisen kuuluisasta Turveinfo-kampanjasta, jossa yhdistys ylisti tätä bioenergian tuotantomuotoa. Kuten Suomen luonnonsuojeluliiton Otto Bruun muistutti meitä:

”Globaalisti turvemaat ovat maailman suurin hiilivarasto. Ne sisältävät noin kolmasosan kaikesta maaperän hiilestä, vaikka turvemaita on vain kolme prosenttia maailman pinta-alasta. Paksut turvesuot ovat siis hyviä hiilivarastoja ja ne sitovat hiiltä ilmakehästä. Soiden ojittaminen metsätalouden, maatalouden ja turveteollisuuden tarpeisiin johtaa valtaviin päästöihin, jotka kiihdyttävät ilmastonmuutosta.

Polttoturpeella tuotetaan runsas neljä prosenttia Suomen energiasta, mutta turpeen hyödyntämisestä aiheutuu arviolta 10–15 prosenttia Suomen päästöistä. Tilastokeskuksen mukaan tämä arvio on pikemmin liian pieni kuin iso.”

Olin syyskuussa Ilmatieteenlaitoksella ilmastokoulutuksessa ja yksi asia, mitä meille koulutettaville teroitettiin, oli se, että kaikki bioenergia ei suinkaan ole hyväksi. Esimerkiksi turve ja palmuöljy ovat kaikkea muuta kuin hyviä tai kestäviä ratkaisuja.

Häiriköiden paparazzit saivat napattua kuvan pääministerin virka-asunnosta.
Häiriköiden paparazzit saivat napattua kuvan pääministerin virka-asunnosta.

Samana päivänä IPCC:n raportin ja Bioenergia ry:n tiedotteen kanssa ilmestyi Ylen uutinen siitä, että Etelä-Pohjanmaalla ollaan osoittamassa maakuntakaavassa turvetuotannolle 14 000 hehtaaria. Tuolta Pohjanmaan lakeuksilta muuten on kotoisin myös pääministeri Juha Sipilä (kesk), jonka piotalousmantra vaikuttaa vähemmän ja vähemmän uskottavalta kun hallitus nilkuttaa kohti kautensa loppua.

Mutta älkäämme hirttäytykö pelkästään pääministeriin. Ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (myöskin kesk.) kertoi olevansa järkyttynyt ilmastoraportin viestistä: ”Nyt puhutaan ihmiskunnan kohtalon kysymyksistä”, hän selitti. On mielestäni äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että mikäli IPCC:n rapsan viesti ja siihen liittyvät tutkimustulokset tulevat ympäristöministerille puskista ja yllätyksenä, on ministeri todella pihalla omasta hallinnonalastaan. Voikin kysyä, että onko ministeri oikeasti noin pihalla. Taas saa pohtia poliitikon kohdalla, että typerys vai valehtelija.

Tiilikainen myöskin kertoi, että ”Suomi on aktiivisin ja kunnianhimoisin ilmastopolitiikan maa kansainvälisesti”. Hanna Nikkanen huomautti, että näin ilmeisen valheellisia väittämiä olemme tottuneet kuulemaan presidentti Trumpin suusta. Kysymykseensä ”Miksi ympäristöministeri sitten sanoo niin?” Nikkanen vastaa väittämällä, että tuossa ministeri puhui omille kannattajilleen eikä silloin tosiasioilla ole niin väliksi.

Ja kun hallituksemme piotaloudesta puhutaan, niin elinkeinoministeri Mika Lintilä (edelleen kesk.) julistaa, että ”kestävällä pohjalla ollaan” vastauksena IPCC:n raportille. Lintilällä oli pokkaa julistaa näin, vaikka maailman tiedeyhteisö  ilmoitti juuri poikkeuksellisen yksimielisesti, että emme ole kestävällä pohjalla. Ja me suomalaiset olemme erityisen kestämättömällä pohjalla, koska tämä meidän elämäntapamme ja se, kuinka se on järjestetty ovat perustavalla tavalla kestämättömiä. Mutta ehkä nykyään ylös on alas ja kestämätön on kestävää, mistäs näitä voisi aina tietää.

Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö? Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.
Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö?
Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.

Muistakaamme kuitenkin, ettei tämä ole pelkästään keskustan ongelma. Kokoomus edistää yksityisautoilua minkä kykenee, haluaa lisää keskustatunneleita ja vannoo käsi raamatulla ikuisen kasvun varaan. Ikuinen kasvu on tietenkin ajatus, joka on erottamaton osa tätä meidän kapitalistista järjestystä, mutta en pidättelisi hengitystäni systeemikritiikkiä kykypuolueen suunnalta odotellessani.

Vihreät puolestaan eivät hyväksy ydinvoimaa, vaikka kaikessa ongelmallisuudessaan se puskisi vähemmän savua ilmakehään kuin mitä fossiiliset polttoaineet puskevat. Toisaalta eipä ydinvoimateollisuus edes tarvitse vastustamista, koska se ei kykene tuottamaan ensimmäistäkään toimivaa voimalaa.

Persut puolestaan tuntuvat käsittelevän kysymystä lähinnä maahanmuutto-ongelmana ja puheenjohtaja Jussi Halla-aho ehdotti ”sakkoveroja” ”pahimpien saastuttajien” tuotteille. Tiedämme tietenkin kaikki, että mikään ”kiinalle” suunnatu sakkovero ei menisi läpi WTO:ssa, mutta miksi moinen vero pitäisi yleensäkään rajata joidenkin ilkeiden ulkomaalaisten tuotantoon? Hiilivero vaan kaikelle tuotannolle. Tai kaikille maailman ihmisille yhteinen ja saman suuruinen hiilikiintiö, johon voi sitten ostaa lisää piikkiä joltain sellaiselta, joka on omaa kiintiötään valmis myymään. Tätä jälkimmäistä ehdotti ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lassi Linnanen.

Nää ihmiset ajattelevat näin joka päivä.
Nää ihmiset ajattelevat näin joka päivä.

Entäs demarit? Heidän näyttää lähinnä kauhistuttavan ajatus raskaan teollisuuden alas ajamisesta, vaikka sitä tässä oikeasti tarvittaisiin. Ja mitä ihmettä meidän pitäisi miettiä puheenjohtaja Antti Rinteen kolmen vuoden takaisesta lausunnosta?

”Hölmöä miettiä, mikä maan tai maapallon tila on sadan vuoden kuluttua. Meistä kumpikaan ei ole silloin enää elossa.” Ihan oikeasti?

Ehkä meidän ei tule tuudittautua ainakaan siihen ajatukseen, että poliitikot tekisivät järkeviä päätöksiä ihan kannustusta. Kun seuraava pääministeri on todennäköisesti joko Sipilä tai Rinne, niin kyllä tässä tarvitaan mökää kansalaisyhteiskunnalta ja paljon.

Eikä ongelma tietenkään ole pelkästään poliitikoissa tai etujärjestöissä. Kyllä meidän kuluttaja-kansalaisten pitäisi muuttaa tapojamme ihan henkilökohtaisestikin ja tämän sanominen ei ole pelkästään hippien yninää. Tähän loppuun voisi siteerata J.K. Paasikiveä ja todeta, että tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Meidän pitää ymmärtää, että se, mitä pidämme normaalina ja itsestään selvänä ei tule jatkumaan loputtomasti. Me voimme lähinnä vaikuttaa ainoastaan siihen, kuinka kaoottisesti tämä uusi normaali tulee osaksi elämäämme.

Jaa tämä:

Poissa silmistä, ei päästöistä

Ympäristötalouden tutkija muistuttaa, että elämäntapamme saastuttaa yhtä lailla, vaikka tuotanto olisikin siirretty pois Suomesta.

Olen tehnyt ympäristöasioiden parissa töitä yli neljännesvuosisadan. Tuona aikana olen – yhtään liioittelematta – kuullut tuhansia kertoja sen kummallisen vahvana elävän mielipiteen, ettei suomalaisten toiminnalla maailman ongelmia ratkaista. Etenkään suomalaisten kuluttajien toiminnalla ei ole mitään merkitystä, kun meitä on niin vähän.

Katsotaanpa tarkemmin. Suomen ympäristökeskuksen tutkimuksen mukaan suomalaisten kotitalouksien kulutus muodosti 68 prosenttia kotimaan kasvihuonekaasupäästöistä. Loput 32 prosenttia syntyivät julkisesta kulutuksesta ja investoinneista. Kulutuksen kasvihuonekaasupäästöt koostuvat asumisesta, liikkumisesta, ruoasta ja muista tavaroista ja palveluista. Kulutusnäkökulma tarkoittaa sitä, että suomalaisten loppukulutus huomioidaan riippumatta siitä, missä päin maailmaa tavarat on tuotettu.

Voimme siis sanoa, että kaksi kolmasosaa suomalaisten ilmastovaikutuksesta aiheutuu kotitalouksien jokapäiväisistä päätöksistä. Ja näistä aiheuttamistamme päästöistä lähes puolet – 44 prosenttia – syntyvät jossain maailmalla. Mielestäni molemmat luvut ovat varsin merkittäviä.

Katsotaan prosenttien sijaan todellisia määriä: Vuosittaiset päästömme vaihtelevat, mutta karkeasti ottaen voi sanoa, että keskimääräisen suomalaisen kulutuksesta aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt ovat noin kymmenen tonnia. Pysähdy miettimään tuota lukua hetkeksi. En usko, että kukaan haluaisi takapihalleen kymmenen tonnin kasaa jätettä vuosittain – per kotitalouden henkilö. Mutta siitähän tässä on kyse. Kulutuksemme aiheuttaa jätettä. Emme vain näe tätä kaasumaista jätekasaa, joten se on helppo sivuuttaa. Poissa silmistä, poissa mielistä.

Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan. Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.
Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan.
Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.

Kulutuksen päästölähteetkin ovat meiltä pimennossa.

On vielä melko helppo hahmottaa se, että bensiinin palaessa auton moottorissa syntyy päästöjä. Mutta hankalammin jäsentyy se, että sisustustyyny tai sipsit ovat samalla tavoin päästölähde. Käytämme suurimman osan tarvitsemastamme energiasta välillisesti, tuotteisiin ja palveluihin sitoutuneena. Euroopan tasolla on arvioitu, että kotitalouksien välitön energiankulutus – kuten valaistus ja lämmitys – kattaa vain noin 40 prosenttia kaikesta energiankäytöstä. Käytämme siis enemmän energiaa välillisesti kuin suoraan.

Ruoka on hyvä esimerkki meiltä piilotetuista ympäristövaikutuksista.

Ruoka on ihmisen keskeinen energianlähde, mutta käytännössä lautasemme sisältö on saatu aikaan fossiilisella energialla. Yhtä ruoasta saatua kaloria kohden on länsimaissa käytetty viisi–kymmenen kaloria fossiilisia polttoaineita. Pelkkä öljyn käyttö huomioiden päädytään laskelmaan, että tarvitsemme yksi–kolme litraa öljyä yhtä ruokakiloa kohden. Ei ole liioiteltua sanoa, että syömme öljyä – tai ainakin toisinpäin: ilman öljyä emme syö.

Ruoantuotannon räjähdysmäinen kasvu on saatu aikaan lisäämällä fossiilisen energian panoksia lannoitteisiin, torjunta-aineisiin, keinokasteluveden pumppaamiseen, maatalouskoneiden käyttämiseen ja ruoan kuljetukseen, säilömiseen, valmistamiseen ja pakkaamiseen.

Iso osa elämäntapamme vaatimasta tuotannosta tapahtuu jossain kaukana meistä. Tämä kaukana tapahtuva saastuttaminen kuitenkin vaikuttaa kaikkien elämään, ja vastuumme ei katoa maantieteellisen siirtymän myötä.

Kiinasta on tullut maailman tehdas. Samalla kun paheksumme Kiinan saastuttavaa tuotantoa, kiinalaiset tuotteet päätyvät usein meidän länsimaisten kuluttajien ostoskoreihin.

Meillä on vastuu: turhia tuotteita ei tuotettaisi, mikäli emme sitä lystiä maksaisi. Suomen tuonti Kiinasta vuonna 2017 oli 4,6 miljardia euroa, noin seitsemän prosenttia kaikesta tuonnistamme. Uskallan väittää, että suuri osa tästä tuonnista on sellaista tarpeetonta kulutusta, jonka voisimme karsia elämänlaatumme mitenkään kärsimättä. Lompakko ja ilmasto kiittäisivät.

Päästöjen ulkoistuksesta johtuen länsimaiden todelliset päästöt ovat suurempia kuin Pariisin ilmastosopimuksen laskennassa käytetyt luvut. Päästöt kasvavat, kun huomioidaan tuonnin päästöt vähennettynä viennin päästöillä. Esimerkiksi Britannia on vähentänyt kotimaisia päästöjään varsin paljon, noin kolmanneksella kahden viime vuosikymmenen aikana. Mutta jos huomioidaan lisääntyneen tuonnin aiheuttamat päästöt, Britannian hiilijalanjälki onkin kasvanut.

Muutkin rikkaat länsimaat voivat raportoida aiempaa alhaisemmat päästöt, koska korkeita ilmastopäästöjä aiheuttavien raaka-aineiden kuten teräksen ja sementin kotimainen valmistus on vähentynyt. Niiden tuonti on kuitenkin lisääntynyt.

Samoin on käynyt tavallisten kuluttajatuotteiden osalta. On arvioitu, että globaalisti noin neljännes kaikista hiilidioksidipäästöistä syntyy ulkoistettuna muille maille. Kiinan päästöistä noin 15 prosenttia aiheutuu siitä, että me länsimaalaiset voisimme kuluttaa enemmän. Kiinalaiset puolestaan ulkoistavat päästöjään yhä isommassa määrin lähimaihin kuten Vietnamiin ja Kamputseaan.

Vaikka tämä ilmastodomino ei tietenkään voi jatkua kovin paljon pidemmälle, edistymme surkeasti ilmastonmuutoksen hillinnässä. Viime vuonna globaalit hiilidioksidipäästöt kasvoivat, vaikka ne pitäisi puolittaa vuoteen 2030 mennessä.

Mutta meneehän tämä hölmöläisen peitonjatkaminen toisinkin päin. Me suomalaiset tuotamme hiilinieluista – anteeksi talousmetsistä – sellua kiinalaisille vessapaperia varten. Metsäteollisuuden päästöt lasketaan Suomen lukuihin, vaikka päästöjä vastaava kulutus tapahtuu Kiinassa tai jossain muualla. Nykypelissä tuhlaamme omaa kansallista hiilibudjettiamme, jotta kiinalaiset voivat paremmin pyyhkiä pyllynsä. Kiina on siis ulkoistanut päästöjään meille.

On minulla ratkaisukin tarjota.

Ratkaisu olisi henkilökohtainen hiilibudjetti. Tällöin jokaisella maapallon asukkaalla olisi oma kiintiö, jota voisi kasvattaa vain ostamalla päästöoikeuksia toisilta kuluttajilta. Kokonaispäästö olisi rajoitettu, ja ylikulutukselle tulisi todellinen hinta. Suomalainen voisi toteuttaa Kanariansaarten talvilomansa tai argentiinalaisen häränpihvifiestan vain, mikäli ostaisi pakettimatkan tai pihvipaketin lisäksi tarvittavan määrän päästöoikeuksia vähemmän kuluttavilta, esimerkiksi tansanialaisilta.

Näin pääsisimme polulle, jolla erottaisimme tarpeellisen kulutuksen turhasta, fossiilienergiaan lukkiutuneesta kulutuksestamme. Henkilökohtaiset hiilibudjetit olisivat jo täysin toteuttavissa oleva järjestelmä nykyisellä digitaalisella osaamisella ja tiedonlouhintakapasiteetilla.

Kirjoittaja on ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa sekä Suomen Ilmastopaneelin jäsen.

Jaa tämä: