vastamainos

Elovena vaihtaa taas vaatteita

Ilmoitus Elovena-tytön vaatteiden vaihdosta herätti tunteita. Media kohisi ja sosiaalisessa mediassa kommentoitiin niin kuin siellä on tapana: pitkää päätyyn ja täysiä perään. Tämä onkin hyvä hetki miettiä Elovenan tarinaa ja siihen liittyviä merkityksiä. 

Raisio muuttaa Elovena-tytön (pahoittelut tytöttelystä, firman käyttämä termi) asun. Jatkossa ikoninen hahmo näyttää sinisessä mekossaan lähinnä asiallisesti pukeutuneelta toimistotyöntekijältä ja agraari-Suomesta muistuttaa ainoastaan kainalossa pysyvä viljalyhde.

Kuten odottaa saattoi, asun vaihtumista on pahoiteltu ja vedottu siihen, että ”asioiden voisi antaa olla niin kuin ne ovat olleet”. Harva kuitenkaan muistaa, että Viipuri-lähtöisen Elovena-tytön päällä oli alkujaan aito, karjalainen kansallispuku. Sotien jälkeen Karjalan evakoihin kuitenkin suhtauduttiin penseästi ja kaurahiutalepaketin puku haluttiin etäännyttää moisista negatiivisista ajatuksista. Hiuksetkin piti saada vaaleammiksi.

Tässäpä vierekkäin kaksi viimeisintä versiota Elovena-tytöstä. On näitä muitakin ollut.

Nykyään Elovena-paketissa näkyvä kansallispuku ei oikeasti ole kansallispuku vaan kansallispuvun näköinen fantasia-asu. Toki tämä fantasia on edustanut monille sitä aitoa ja oikeaa asiaa.

Saattaisin kuvitella, että taannoinen päätös pukea Elovena-tyttö feikkikansallispukuun on perustunut riskien minimoimiseen. Fantasiapuvun kanssa ei ole vaaraa siitä, että tulisi jotain maan sisäistä kärhämää ja antipatioita jotain tiettyä aluetta ja sen kansallispukua kohtaan.

Kuin kaksi marjaa. Vuonna 2015 Leinonen maalasi oheisen version Elovena-tytöstä. Tämähän on eleettömässä sinisyydessään oikeastaan samoilla linjoilla uusimman Elovena-vaatetuksen kanssa.

Elovenan 95-vuotias historia on lähes yhtä pitkä kuin itsenäisen Suomen ja tuotetta onkin markkinoitu pitkään kansallisromanttisella ajatuksella suomalaisuudesta. Tämä on sikäli sopivaa, että tuota tarinaa kansakunnasta on tehty vahvan visuaalisen viestinnän avulla. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa monet taiteilijatkin osallistuivat kansallistunteen nostattamiseen ja suomalaisuuden myytin rakentamiseen. Tähän maaperään vuonna 1925 perustettu Elovena upposi hyvin.

Oletteko muuten panneet merkille, että Elovena-tytön ääriviivat mukailevat Suomen kartan, eli Suomi-neidon, ääriviivoja? Jatkossa tosin tämäkin menee, kun vilkuttaminen loppuu. Elovena-tytön myötä rakentuva kuva suomalaisuudesta on tietenkin ongelmallinen: eivät kaikki suomalaiset ole vaaleatukkaisia ja hahmo on saanut osakseen myös kritiikkiä juurikin tarjoamansa yksipuolisen ihmiskuvan takia.

Vaikka Elovena-tyttö on pukuaan myöden keinotekoinen, hän edustaa monille jotain hienoa, joskin epämääräistä ajatusta suomalaisuudesta. Muutokset tähän tietenkin ymmärrettävästi herättävät tunteita varsinkin jos aihe on ns. sydämen asia itselle.

Taiteilija Jani Leinonen on tullut tunnetuksi teoksistaan, joissa hän on käsitellyt suomalaisuuden muuttuvia muotoja ja kasvoja Elovena-paketin kautta. Leinonen on siis maalannut Elovena-tytölle erilaisia vaatteita ja esimerkiksi vaihtanut hänen etnistä taustaansa.

Raisio on – varmasti ihan ymmärrettävästi – ollut hieman nyreä näitä teoksia kohtaan. Harmistumisen sijaan yrityksessä oltaisiin tietysti ilakoida siitä, että oma brändi on muuttunut niin ikoniseksi, että se voidaan valjastaa kansakunnan peiliksi. Haastattelin Leinosta tästä aiheesta ensimmäisen kerran jo reilu vuosikymmen sitten.

”Raision tulkinta suomalaisesta neidosta on ihan fine, mutta ei se ole koko totuus ja ongelma on juuri siinä, että Raision mielestä kaikki muut tulkinnat ovat vääriä. Taiteilijan tehtävä on antaa kuville muita merkityksiä.”

Vaikka Raisio tuolloin uhkaili taiteilijaa oikeustoimilla, kyseenalaisti Leinonen yhtiön oikeuden määrittää kuvastostaan ja kuvastollaan käydyn keskustelu.

”Mainokset lainaavat jatkuvasti elementtejä ympäröivästä maailmasta, jolloin ne muuttuvatkin sitten mainostajan omaisuudeksi. Mielestäni yhteiskunnan pitäisi saada lainata jotain takaisin mainoksista. Kuvia ja symboleja lainatessaan yritykset yksityistävät merkityksiä. Ja väittävät sitten että niillä on vain yrityksen itsensä tiukasti määrittelemä merkitys. Lain avulla pystytään yksityistämään kuva yhdelle omistajalle, ja se on mielestäni tekijänoikeuksien ja tuotemerkkien ongelma.”

Taiteilija Jani Leinonen on vuosien ajan pukenut maalipensselillä Elovena-tytön uusiin vaatteisiin ja aatteisiin. Leinosen teokset ovat tuoneet monipuolisuutta siihen, minkä näemme suomalaisuutena. Kuvan mallina toimi saamelaisaktivisti Jenni Laiti.

Me Häiriköt-päämajassakin olemme osallistuneet tähän Elovenan kautta käytyyn keskusteluun suomalaisuudesta. Pyysin Jania maalaamaan yhteen Elovena-pakettiin saamalaisaktivisti-taiteilija Jenni Laitin kuvan. Myös Laiti on suomalainen, mutta hänen edustamansa suomalaisuus ei putoa siihen kaikista latteimpaan määritelmään suomalaisuudesta.

”En koe olevani suomalainen”, Jenni puuskahti, kun ehdotin häntä suomalaisuuden yksiksi kasvoiksi. 

”Minulla on Suomen passi ja olen Suomen kansalainen, mutta kuulun Saamen kansaan. Juridinen kansalaisuus ei kuitenkaan määritä identiteettiäni. Mikäli Saamenmaa olisi valtio, voisin olla saamelainen sekä identiteetiltäni että kansalaisuudeltani”, Laiti jatkoi.

Tämän ristiriidan esiin nostaminen oli tietenkin teoksen tarkoitus alkujaankin. Leinosen maalaamassa teoksessa Laiti on pukeutunut mustaan gáktiin, saamenpukuun.

”Kaavoitus ja kaikki perinteiset osat on samoja, materiaalit vain uusia ja samaa väriä. Musta on vähän käytetty väri nykypäivänä gákteissä, koska se viittaa kristilliseen värisymboliikkaan ja surupukuun. Entisaikaan musta verka myös oli köyhien verka. Myöhemmin käyttäessäni gáktia siihen on tullut enemmän merkityksiä. Sekä värinsä että materiaalinsa puolesta se symbolisoi surua. Mielenkiintoinen yksityiskohta on nurinpäin oleva hulpa, helman alin osa. Perinteisesti nurinpäin olevilla vaatteilla on voitu laittaa piruja liikkeelle ja tehdä muita noituuksia. Taikka sitten protestoida julkisissa tilaisuuksissa.”

Tarkoittaako tämä Raision päätös poistaa viittaukset kansallispukuun Elovena-tytön vaatteista sitä, että jatkossa emme kykene käymään suomalaisuuteen liittyvää keskustelua sen kautta? Ehkä Leinonen ennakoi tätä jo vuonna 2009 maalaamassaan Loppu-teoksessa.

Raisio-konserni kertoi tiedotteessaan, että päätös pukea Elovena-tyttö asialliseen ja neutraaliin siniseen mekkoon liittyy kansalinvälistymissuunnitelmiin.

”Uudistuksella Elovena-brändin visuaalinen ilme päivitetään uusiin innovatiivisiin tuoteryhmiin ja kansainvälisille markkinoille sopivaksi.”

Uudistuksen myötä Elovena epäilemättä karistaa niskastaan ärsyttävän keskustelun suomalaisuuden luonteesta. Samalla se myös kertoo maailmalle, että suomalaiset pukeutuvat tylsiin sinisiin mekkoihin.

Paljonkohan Raisio on maksanut niistä kohderyhmätutkimuksista ja suunnittelutyöstä. Varmaan paljon. Olisi päässyt helpommalla, jos olisivat vaan ottaneet käyttöön Jani Leinonenän vuonna 2015 maalaaman version Elovena-tytöstä. Aikas samaltahan se näyttää.
Jaa tämä:

Kansa Taisteli – Talvisotaan

Häiriköt-päämaja päätti osallistua talvisodan juhlavuoteen. Talvisodan sijaan päätimme kuitenkin tarkastella sitä edeltävää ajanjaksoa, joka usein jää huomiotta. LUE KOKO LEHTI!!

Meidän suomalaisten päähän on iskostunut näkemys, että talvisota tuli täysin yllätyksenä. Tämä sopii ajatukseen alistetusta kansasta, joka on seilannut lastuna laineilla suurvaltojen puristuksessa.

Kansa Taisteli – Talvisotaan -lehti löytyy Voiman 10/2019 liitteenä. Tälläkin kertaa lehden kirjoittajakunta koostuu tohtoreista, professoreista ja kaiken maailman dosenteista. Mikäli et omaasi ole vielä noutanut telineestä tai saanut posteljoonilta, voit lukea näköisversion täällä.

Sotia muistellessa harvemmin ajatellaan tapahtumia, jotka niitä edelsivät. Tämä on tietenkin ihan ymmärrettävää, sillä sota on aina dramaattinen käänne. Sodat nähdäänkin usein irrallisina ja itsenäisinä tapahtumina.

Tämä ajatus ei kuitenkaan oikein kanna. Voimme muistuttaa itseämme esimerkiksi siitä, että osalle voitokkaista sotilaista jäi sisällissodan jälkeen sota päälle, ja he lähtivät itärajan toiselle puolelle taistelemaan niin sanottuja heimosotia. Suur-Suomelle raivattiin lukuisissa taisteluissa tietä suomalaisen rodun ja Jumalan nimissä yhteensä yli kymmentuhatpäisellä joukkiolla. Vaikka nämä sotaretket eivät olleet virallisen valtion valtuuttamia, ei niitä pelkästään pahalla katsottu.

Valtion tarkasti valvovan silmän alla Suomesta käsin organisoitiin pommiattentaatteja neuvosto-Venäjälle niin tehokkaasti, että vuonna 2017 julkaisemassamme Ilta-Häiriköt Extra – Kansa ­Taisteli -lehdessä tohtori Aleksi Mainio määritteli tuolloisen Suomen terrorismin jättiläiseksi. Ja mitä mieltä meidän pitäisi olla siitä, että vuonna 1937 marsalkka ­Mannerheimin 70-vuotissynttäreillä oli läsnä poikeuksellisen korkea-arvoinen delegaatio Saksasta? Tämän kertaisessa Kansa Taisteli -lehdessä kerrotaan juhlista, joissa sisällissodan aikaisia aseveljiä muistettiin lämmöllä ja Hitlerin ”voimakasta johtajahahmoa” ylistettiin.

Mikään näistä ei tietenkään oikeuta­ Stalinin­ hyök­käystä marraskuussa 1939 eikä tee Mainilan laukauk­sista yhtään vähemmän häpeällisiä. Nämä ajankuvat kuitenkin sitovat talvisodan osaksi eurooppalaista sotaa, suurvaltapolitiikkaa ja kotimaista jatkumoa, jota on helppo seurata taaksepäin sisällissodan tapahtumiin ja sitä varhaisempaan aikaan.

”Talvisodan ihmettä ja henkeä” on muisteltu, ihailtu ja käsitelty lähes loputtomasti. Sitä edeltävät tapahtumat ovat kuitenkin jääneet vähemmälle huomiolle, vaikka esimerkiksi iltapäivälehdet ovat käsitelleet näitä sotiamme teemaliitteiden keskeytyksettömässä jatkumossa. Tämä meidän teemaliitteemme pyrkii nostamaan esiin niitä unohtuneita huomioita.

Monien ajatuksissa itsenäistynyt Suomi oli nykyisen kaltainen hyvinvointivaltio ja toimiva demokratia heti startista. Tämä ajatus ei kerro niinkään todellisuudesta kuin perin inhimillisestä tavasta hahmottaa maailma ikuisen nykyhetken kautta. Tosiasiassa nuori Suomi oli monin tavoin kaukana nykyisen kaltaisesta demokratiasta, eikä esimerkiksi sisällissodan hävinneen osapuolen asema ollut alkuunkaan hyvä. Hyvinvointivaltiosta ei ollut tietoakaan.

Tänäkin vuonna keräsimme joukon tutkijoita, jotka ovat perehtyneet  käsillä olevaan aiheeseen ja pyysimme heiltä artikkeleita. Ja millaisia artikkeleita saimmekaan!

Osa käsitellyistä aiheista saattaa vaikuttaa äkkiseltään yllättäviltä, mutta kannustan tutustumaan esitettyihin huomioihin. Esimerkiksi Urho Kaleva Kekkosen ”avantgardistiset” agenttiseikkailut ja ajatus Stalinin roolista suomalaisen demokratian tukena ovat hyvin perusteltuja ja arvokkaita muistettavia. Akatemiatutkija Oula Silvennoisen teksti niin sanotuista heimosodista ja tohtori Aaro Saharin artikkeli poikkeuksellisen mittavasta asevarustelusta sotien välisenä aikana puolestaan muistuttavat sotaisista tunnelmista.

Meidän Kansa Taisteli – Talvisotaan -lehti ei siis käsittele talvisotaa. Me luomme katsauksen siihen, millainen Suomi oli sisällissodan ja talvisodan välillä.

Edelliset Ilta-Häiriköt Extra – Kansa Taisteli -lehdet voi lukea näköisversioina täällä ja täällä.

Jaa tämä:

Voiko kauppakeskus olla kaupungin sydän?

Joukko kansalaisaktivisteja meikkasi itsensä zombeiksi ja vaelsi kauppakeskus Triplaan. Vartijat ilmaantuivat paikalle välittömästi ja olivat kiukkuisia.

Pasilan juna-aseman päälle noussut Mall of Tripla -kauppakeskus mainostaa olevansa Helsingin uusi sydän. Lupaus on sikäli ongelmallinen, että tätä sydäntä ei ole tarkoitettu kaikille helsinkiläisille.

Meille kerrotaan, että kauppakeskukset ovat kaupunkien sydämiä ja kaupunkilaisten yhteisiä olohuoneita. Kuitenkin sallittujen olemisen tapojen kirjo on näissä keskuksissa hyvin rajattu. Esimerkiksi zombi-kuluttajat eivät välttämättä saa lämmintä vastaanottoa vartijoilta. KUVA: Hanna Linnove

Kauppakeskuksia on 2000-luvulla myös kuvailtu meidän kaikkien yhteisiksi olohuoneiksi, paikoiksi joissa voimme kohdata toisemme vapaasti ja viettää aikaamme. Osana tätä kehitystä voi pitää sitä, että kauppakeskuksiin on alkanut ilmaantua kaupallisten toimijoiden ohella seurakuntien kappeleita, kirjastoja, ja nuorisotiloja. 

Löytyypä Helsingin Kalasatamaan rakennetusta Redistä jopa Kalasataman Vapaakaupunki. Alkujaan tämä vapaakaupunki sijaitsi viereisen Suvilahden käymistilassa olevan kulttuurikeskittymän yhteydessä ja oli jatkoa alueella itseohjautuvasti syntyneiden Konttiaukion ja Sompasauna kaltaisille tiloille. 

On tietenkin hienoa, että näitä ei-kaupallisia palveluita tarjotaan ihmisille siellä, missä ihmiset ovat. Monet meistä epäilemättä myös kokevat kauppakeskukset julkiseksi tilaksi, mutta näin asia ei kuitenkaan ole. Kauppakeskus ei ole julkista tilaa ja siellä oleskellaan keskuksen omistavan yhtiön luvalla. Näitä tiloja voi nimittää kuvaavasti puolijulkisiksi. 

Oleilu puolijulkisissa tiloissa on ongelmatonta niin kauan kun kuluttajakansalaiset käyttäytyvät juuri sillä tavalla, kuin mitä tilan omistajat haluavat. Illuusio vapaasta tilasta kuitenkin murtuu hyvin helposti, mikäli käyttäytymisnormeja rikotaan tai esimerkiksi henkilö poikkeaa ulkomuodoltaan tietyistä standardeista (vaikkapa pukeutumalla zombiksi). Nuorisoakin on häädetty kauppakeskuksista sillä perusteella että se mökää eikä osta riittävästi. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että nuorisolle ei ole tarjolla kunnollisia tiloja, tai sitten ne on rakennettu kauppakeskuksen yhteyteen.

Kukapa sitä ei toisinaan turvautuisi infotauluihin hämmentävässä tilanteessa. KUVA: Hanna Linnove

Eettisen kaupan puolesta -järjestön tempaus teki tämän vapauden illuusion näkyväksi. Joukko aktivisteja meikkasi itsensä zombeiksi ja lähti vaeltelemaan Triplaan keskellä joulusesonkia. Tarkoituksena oli kommentoida kulutuskulttuurin kestämättömyyttä ja kannustaa kuluttajia miettimään omia kulutustottumuksiaan: Olemmeko aivottomia shoppailijoita ja vai ihmisiä?

Tarkoitetun kulutuskriittisen viestin ohella zombiaktivistit osoittivat myös mitä tapahtuu, mikäli kuluttajat saapuvat näihin kulutuksen temppeleihin ilman tarkoitusta kuluttaa. Zombiporukan astuttua kauppakeskukseen Pasilan juna-aseman puolelta ei mennyt minuuttiakaan, kun ensimmäisen vartijat saapuivat paikalle. Pian porukan ympärillä oli lähemmäs kymmenen vartijaa, jotka tivasivat tiukasti sitä, mitä he oikein luulivat tekevänsä ja koska he aikoivat poistua tiloista. Näiden kansalaisten liikkumista kauppakeskuksessa rajattiin voimakkaasti.

Koko tempauksen ajan läsnä oli jatkuva uhka siitä, että vartijat poistavat aktivistit paikalta, vaikka missään vaiheessa zombit eivät ottaneet suoraa kontaktia kauppakeskuksen asiakkaisiin. Mahdollisesti tilanteseen  vaikutti toimittajan ja kuvaajan läsnäolo. Edellisenä päivänä samassa paikassa vieraillut kuluttamisen autuudesta saarnaava Massias ja hänen Kultaisen ostoskärryn seurakuntansa poistettiin kauppakeskuksesta hyvin nopeasti ja määrätietoisesti – ja tuolloin ei toimittajaa ollut mukana.

Siinä, missä kaduilla ja toreilla järjestystä valvoo poliisi, kauppakeskuksessa järjestyksestä huolehtivat vartijat. Poliisi valvoo tapahtumia demokraattisesti valitun eduskunnan säätämien lakien perusteella, kun taas vartijoiden ohjeistus tulee omistajilta. 

Mennäänpäs mokoman kauppakeskuksen halki, että heilahtaa. KUVA: Hanna Linnove

Kauppakeskuksia on rakennettu viime vuosina varsin vimmaisesti. 1980-luvun alussa Suomessa oli yksi kauppakeskus ja nyt niitä on jo toista sataa. Kauppakeskusten asema on noussut keskeiseksi uutta kaupunkia rakennettaessa. 

Avarien ja lämmitettyjen sisätilojen houkutus on tietenkin ymmärrettävää maassa, jossa puolet vuodesta on pimeää ja räntää sataa jopa kesällä. On kuitenkin ongelmallista, jos kaupunkeja suunnitellaan niin, että palvelut ja yleiset (tai sellaisiksi koetut) tilat ovat näitä ostostelupalatseja, joissa oleilun tavat ovat hyvin tarkasti rajattuja. Kansalaisten vapaa tila kutistuu kauppakeskus kerrallaan ja hyvää kaupunkia ei kauppakeskuksista löydy. Ulkoa päin nämä ostoskeskukset ovat poikkeuksetta massiivisia laatikoita, jotka jakavat ihmiset sisällä ja ulkona oleviin.

Myöskin kestämätöntä on se, että kaupungin pitkäikäisiä rakenteita suunnitellaan sellaisten tilojen varaan ja ympärille, jotka linkittyvät erottamattomasti kestämättömään kulutuskulttuuriin. Jos me ihmislajina ja sivilisaationa onnistumme olemaan tuhoamatta itsemme, jää meidän riesaksi nämä massiiviset rakennelmat, joiden käyttötarkoitusta ei helpolla muuteta. 

Jäävätkö nämä monoliitit keskelle kaupunkeja muistuttamaan ajasta, jolloin kuluttaminen oli ajanvietettä ja usein se ostettu tuote oli ensisijaisesti väline, jonka avulla haluttu ostotapahtuma kyettiin toteuttamaan?

Triplan zombi-vaellus kuvattiin ja aineistosta tehtiin kuvitteellisen Shop till you Drop Dead -leffan traileri. Vaikutteita ja teema haettiin klassikkoelokuvasta.

”George A. Romero mullisti zombileffat vuonna 1968 ilmestyneellä Night of the Living Dead -teoksellaan ja palasi genren pariin vuosikymmentä myöhemmin. Vuonna 1978 ilmestyneen, pääosin kauppakeskuksessa kuvatun Dawn of the Dead -elokuvan innoittajana toimi ohjaajan vierailu Monroeville Mall -kauppakeskuksessa, joka tuolloin oli yksi alansa isoimmista koko maailmassa. Romeron elokuvassa eläviä kuolleita ajaa kauppakeskukseen pakonomainen tarve palata eläessä merkitykselliseksi koettuun paikkaan.

Romeron viestiksi voi lukea esimerkiksi sen, että samoin, kuin aivojen syöminen ei anna mielettömille mieltä, ei shoppailu tuo eläville täyttymystä. Tämä sama ajatus kaikui myös vuoden 2019 zombikävelyiden sarjassa.”

Lisää zombeilun kulutuskriittisestä viestistä ja zombi-elokuvista artikkelissa Kuluttaja-zombit keskuudessamme.

Kaikki yhes koos. KUVA: Hanna Linnove
Jaa tämä:

Kuluttaja-zombit keskuudessamme

Kauppakeskuksissa vaeltaneet zombit muistuttivat kulutuskulttuurin tyhjyydestä. Krääsän ostaminen ei tuo kuluttajalle täyttymystä sen enempää kuin aivojen syöminen zombeille.

Elokuvissa zombit hakeutuvat luonnostaan niihin paikkoihin, joita kohtaan ovat kokeneet vetoa vielä eläessään. Tämä asetelma toisinnettiin marraskuussa performanssien sarjassa, joka toi zombikuvaston kuluttamisen temppeleihin. Zombit valtasivat kauppakeskuksia ja -katuja Helsingissä, Joensuussa, Rovaniemellä, Tampereella ja Turussa.

Elävät kuolleet vaeltavat taruissa paikkoihin, jotka ovat olleet haille merkityksellisiä eläessä. On siis ihan sopivaa, että zombiet löysivät tiensä kauppakeskukseen.
Kaikki eivät tästä tosin pitäneet ja vartijat saapuivat ripeästi paikalle häätämään zombeja pois jouluostoksiaan suorittavia kuluttajia häiritsemästä. KUVA: Hanna Linnove

Kampanjan tavoitteena oli herätellä meitä kuluttajia ja kansalaisia pohtimaan suhdettamme kuluttamiseen ja sitä, mitä ja miten me kulutamme. Käytännössä siis joukko huolestuneita kansalaisia veti päälleen zombi­meikit ja kanavoi kuluttajuuden keskeistä olemusta.

”Olemme shoppailleet aivomme pilalle jo vuosien ajan”, toteaa tempauksen suunnitteluun osallistunut Liisa Lahti.

Tempauksen järjesti Eettisen kaupan puolesta -järjestö Eetti, joka edistää vastuullisempaa maailmankauppaa ja kuluttamista.

”Vaatteen tuotantoketju raaka-aineiden viljelystä kankaan kudontaan, värjäykseen, ompeluun ja myyntiin vaatii valtavasti energiaa ja työtä ympäri maailman. Ar­violta kymmenen prosenttia maailman ilmastopäästöistä tulee vaateteollisuudesta, eivätkä alan työntekijöiden palkat ole vielä elämiseen riittäviä”, Lahti toteaa. 

Zombitempaukset liittyvät Eetin Lempivaatteeni-kampan­jaan.

”Pikamuodissa raaka-aineet, työ ja energia menevät hukkaan, sillä arviolta yli puolet pikamuotivaatteista hävitetään vuoden sisällä valmistamisesta. Siksi oman lempivaatteen arvostaminen ja pitkäikäisyys on ilmastoteko”, Lahti jatkaa.

Tripla-kauppakeskuksen Zombi-kävelyssä kuvatusta aineistosta tuotettiin kuvitteellisen Shop till you Drop Dead -elokuvan juliste ja traileri (joka löytyy alempana)

Karnevalistisen toteutuksen takana on vakavia tavoitteita, korostaa Eeva Kemppainen, joka myös osallistui tapahtumien järjestelyihin.

”Tämä ei liity pelkästään tuotteisiin, joita ostamme, niiden elinkaariin ja päästöihin. Tämä liittyy myös siihen, millaisia kuluttamisen paikkoja rakennamme ja miten niistä uutisoidaan, niissä tiloissa olemiseen ja siihen, millaisia tunteita ne tilat herättävät”, Kemppainen toteaa.

Zombiaktivistit korostavat, että heidän kritiikkinsä kohdistuu rakenteisiin ja siihen, miten yksilöitä ohjataan järjettömään kuluttamiseen. Lahden mukaan yksittäisen ihmisen pitää olla jo aikamoinen supersankari vastustaakseen niitä viestejä, joilla meitä pommitetaan jatkuvasti.

Tämän kaiken alleen hukuttavan kuluttamisen lupailema palkinto epäilyttää Kemppaista.

”Haemme tyydytystä ja merkitystä ostamisella. Mutta voisimme oikeasti miettiä, saisimmeko saman tunteen siitä, mitä meillä jo on. Se vaatii vähän työstämistä, mutta ehkä nämä performanssit ja kampanjat voivat tyrkätä meidät uudelle raiteelle.”

Kemppainen näkee, että tempausten – tai häiriöiden – myötä tekijöiden ohella uusille raiteille voi päästä myös paikalle sattunut yleisö. Hän myös pitää paradoksaalisena sitä, että kuluttamisella tavoitellaan yksilöllisyyttä, vaikka ostopäätökset lopulta kuitenkin sanelee massa.

”Eihän se erityinen minuus kauppakeskuksesta löydy”, Kemppainen toteaa. 

”Uutuustuote on vain jotain sellaista, joka laitetaan minuuden päälle. Kulutuksen tilat, trendit, mainokset ja mallistot lähinnä harhauttavat sinua siitä mitä olet. Itse olen nähnyt tärkeänä, että tutkimusten ja raporttien ohella pitää tarjota myös joku kehollinen ja draamallinen tapa käsitellä näitä kysymyksiä.”

Meille kerrotaan, että kauppakeskukset ovat kaupunkien sydämiä ja kaupunkilaisten yhteisiä olohuoneita. Kuitenkin sallittujen olemisen tapojen kirjo on näissä keskuksissa hyvin rajattu. Esimerkiksi zombikuluttajat eivät välttämättä saa lämmintä vastaanottoa vartijoilta, kuten Voiko kauppakeskus olla kaupungin sydän? -bloggauksessa kerrotaan. KUVA: Hanna Linnove

Niin kauan kuin emme muuta yhdessä maakuoppaan juuria syömään, niin meidän elämämme ovat väistämättä sidoksissa kuluttamiseen ja olemme kaikki kuluttajia. Mitä vaihtoehtoja nykyiselle menolle zombikuvastolla leikkivät aktivistit sitten tarjoavat?

”Meidän pitäisi miettiä mittasuhteita”, Lahti ilmoittaa. ”Tarvitsemme kyllä esimerkiksi vaatteita ja ruokaa, mutta olemme vetäneet kuluttamisen ihan överiksi.”

Pikamuodin kritisoiminen ei siis tarkoita, että kaikkien pitäisi pukeutua juuttisäkkeihin tai että oman tyylin hakeminen olisi väärin. Päinvastoin, Lahti kannustaa miettimään omaa tyyliään ja tapaansa olla.

Monien kuluttajien suhteessa ostamiseen näyttäisi tapahtuneen merkittävä muutos. Ostaminen on alkujaan ollut tapahtuma, jossa hankitaan itselle jotain tarpeellista, mutta nykyään tuo tuote on muuttunut jopa toissijaiseksi. Nyt tuote on monesti ainoastaan väline, jonka avulla saadaan aikaiseksi ostoskokemus – ja hetkellinen dopamiiniaalto. Myös tarpeettomat tuotteet pitää kuitenkin tuottaa, joten lopulta niihin investoidut raaka-aineet ja energia menevät hukkaan.

Jos ostaminen on ollut aiemmin välttämätön paha, niin nyt siitä on tullut tavoite.

Onnistuneen shoppailureissun jälkeen kelpaan vertailla saalista kaverien kanssa, repiä kassit ja syödä paita. KUVA: Hanna Linnove

Yksi kulutuskriittisen keskustelun sekä halpatuotantoa ja -lentoja kritisoivien puheenvuorojen vakiovastaväite on liittynyt vähävaraisten oikeuteen kuluttaa. Halvan krääsän tuottaminen ei kuitenkaan ole paras tapa tasoittaa tuloeroja ja tuottaa hyvinvointia. Köyhien oikeuksilla perusteltu halpatuotannon puolustaminen ei huomioi niitä köyhiä, jotka valmistavat halvat tuotteet. Heille maksetut palkat, osaltaan mahdollistavat tuotteiden matalat hinnat. Näin halpatuotanto ylläpitää köyhyyttä. 

”Niin, niille ihmisillehän ei toisiaan muuta työtä voisikaan keksiä kuin­ ­pikamuodin valmistamista hirvittävällä tahdilla”, Eeva Kemppainen tuhahtaa.

Vaikka zombiperformanssissa mielettömänä vaeltavien roolit olikin varattu kuluttajia symboloiville hahmoille, niin kritiikki ei oikeastaan kohdistu yksittäisiin kuluttajiin vaan niihin kuluttamisen tapoihin, joihin meidät on ehdollistettu. Me kuluttajat kuitenkin toimimme siinä ympäristössä, joka meille on annettu ja käyskentelemme niissä kulutuksen temppeleissä, jotka meille on rakennettu. Muutos voi lähteä yksilöistä, mutta se ei yksilöön kulminoidu.  

ZOMBIGURU NÄKI MEIDÄT ZOMBEINA

Zombielokuvillaan kauhu-genren -uudistanut George A. Romero toi tavalliset ihmiset osaksi kauhukerrontaa. Meistä itsestämme tuli hirviö, jota pelätä. Kauhu ei enää löytynytkään jostain ylimaallisesta tai mytologioista. Romeron viesti on, että meidän tulisi pelätä itseämme.

Romero mullisti zombileffat vuonna 1968 ilmestyneellä Night of the Living Dead -teoksellaan ja palasi genren pariin vuosikymmentä myöhemmin. Vuonna 1978 ilmestyneen, pääosin kauppakeskuksessa kuvatun Dawn of the Dead -elokuvan innoittajana toimi ohjaajan vierailu Monroeville Mall -kauppakeskuksessa, joka tuolloin oli yksi alansa isoimmista koko maailmassa. Romeron elokuvassa eläviä kuolleita ajaa kauppakeskukseen pakonomainen tarve palata eläessä merkitykselliseksi koettuun paikkaan.

Romeron viestiksi voi lukea esimerkiksi sen, että samoin, kuin aivojen syöminen ei anna mielettömille mieltä, ei shoppailu tuo eläville täyttymystä. Tämä sama ajatus kaikui myös vuoden 2019 zombikävelyiden sarjassa.

Romeron tuotannossa selviytymiskamppailua käyvät ihmiset kääntyvät zombi-apokalypsin keskelläkin toisiaan vastaan ahneuksissaan ja näin tuomitsevat itsensä kuolemaan. Tätä ajatusta vasten voi tarkastella aikaamme, jossa ilmasto-katastrofi ja tuotannossa tapahtuvat ihmisoikeus-loukkaukset kohtaavat vimmaisen shoppailukulttuurin, pikamuodin ja tarpeettoman krääsän haalimisen.

Meidän zombivideon jälkeen kelpaa katsella aitoa ja alkuperäistä. Yllä yksi George A. Romeron Dawn of the Dead -elokuvan moninaisista versioista.

Kauppakeskuksista julkisina tiloina ja zombien saamasta vastaanotosta lisää Voiko kauppakeskus olla kaupungin sydän? -bloggauksessa.

Jaa tämä:

Kapitalistinen spektaakkeli 
omii kaiken

Kerta toisensa jälkeen kapitalistinen yhteiskunta on osoittanut kykynsä kääntää kaiken itseensä kohdistuneen kritiikin taloudelliseksi voitoksi. Ilmiö näkyy myös mainoksissa, kun ala- ja vastakulttuurit nousevat yksi toisensa jälkeen osaksi myynninedistämiskuvastoa.

Spektaakkeli on modernin kapitalismin järjestys ja sen kiiltävä julkisivu, julisti avantgardistinen taiteilijaryhmä Kansainväliset situationistit 1960-luvulla. Tämä spektaakkeli sekä vaatii että tuottaa passiivista asennetta puhuttelemalla ihmisiä aktiivisten kansalaisten sijaan lakonisina yleisöinä ja kuluttajina. Julkisivun kiiltävyyden takaa sen oma keskeytymätön puhe itsestään. Sen ”itseään ylistävä yksinpuhelu” on tauotonta.

Mainokset ovat spektaakkelin yksi ilmenemismuoto. Ne ovat yksisuuntaista kommunikaatiota, joka ei edellytä osallistumista. Mainokset eivät myy pelkästään esittämäänsä tuotetta vaan myös kuluttamiseen perustuvaa elämäntapaa. Tämä yksinpuhelu täyttää nyky-yhteiskunnassa sekä median että julkisen tilan – sekä ihmisten väliset viestintäkanavat.

Miltä mainokset näyttäisivät, mikäli ne olisivat rehellisiä? Kertoisivatko mainostajat luovansa ne tarpeet, joita tyydyttääksemme ostamme vimmaisesti heidän tuotteitaan? Käytännössähän mainonnan tavoitteena on usein luoda kysyntää ja (tunnetta) tarpeesta sinnekin, missä sitä ei ole. Olisiko maailma huonompi paikka, mikäli turhan tavaran ja krääsän ostaminen hidastuisi ja rauhoittuisi hetkeksi?
Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei tietenkään ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.”

Tätä autoritääristä monologia mahdollistaa osaltaan situationistien ­rekuperaatioksi nimittämä ilmiö. Tällä he tarkoittivat kapitalistisen yhteiskunnan kykyä kesyttää kritiikki ja sitä kohtaan kohdistetut hyökkäykset ja vastarinnan muodot sulauttamalla ne itseensä, omimalla ja tuotteistamalla ne hyödyttämään sen omaa järjestystä.

Vastakulttuurien tuotteistaminen osaksi markkinoita ja niiden estetiikan omiminen mainonnan kieleksi on osa tätä ilmiötä.

Omimisen kulttuuri näkyi jo 1960-luvulla. Yhdysvaltalainen historioitsija Thomas Frank nostaa esiin The Conquest of Cool -teoksessaan 1960-luvun amerikkalaisen vastakulttuurin ja markkinoiden ja mainosmaailman epäpyhän liiton. Tuossa liitossa molempia ajoi pyrkimys korvata 1950-luvun yhdenmukaisuuden tavoite yksilöllisyydellä ja erottautumisen imperatiivilla.

1960-luvun kulttuurinen järjestelmänvastaisuus heijasteli arvomaailman murrosta. Tuolloin nuoriso teki näkyvästi eroa vanhempiensa sukupolveen yhteiskunnallisilla arvoillaan ja vaatimuksillaan sekä elämäntavallaan, pukeutumisellaan ja taiteellaan. Mainonta ja markkinat omivat nopeasti vastakulttuurin ulkoiset merkit – symbolit, estetiikan, musiikin ja muodin. Nuo merkit tuotteistettiin ja tarjottiin kulutettavaksi kaikille, jotka halusivat tuntea ja näyttää olevansa osa ajan henkeä kevyessä kulutusmuodossa.

1960-luvun vastakulttuuri vauhditti monia yhteiskunnallisesti edistyksellisiä ajatuksia, liikkeitä ja ilmiöitä, mutta myös amerikkalaista kulutuskulttuuria ja taloutta. Ilmiötä kuvaavan lauseen ”from counterculture to over-the-counter-culture” voisi kääntää muotoon ”vastakulttuurista kulutuskulttuuriksi”.

Luovuus, vapaus, ja yksilöllisyys nousivat iskusanoiksi ”systeemin” molemmin puolin, kun vastakulttuurin eetosta sulautettiin myös osaksi tehokkaamman liikkeenjohdon oppeja. Ranskalaisten sosiologien Luc ­Boltanskin ja Eve Chiapellon mukaan nykyään vaikuttava ”kapitalismin uusi henki” heijastelee suuresti 1960-luvun lopun antikapitalistisen vastakulttuurin vaatimuksia autonomiasta, luovuudesta, yksilöllisyydestä ja itsensä kehittämisestä.

Mainokset vaikuttavat julkisen tilan estetiikkaan voimakkaasti ja käytännössä kukaan ei kykene välttymään niiltä. Samalla, kun mainokset muovaavat elinympäristöämme, ne imevät sisäänsä vaikutteita ympäröivästä yhteiskunnasta, eivätkä edes ala- ja vastakulttuurit välty tältä. Hyödynsimme graffiti-estetiikkaa kuvallistaaksemme ilmiön. Häiriköt-päämaja kävi maalaamassa geneeristä spray-maalisuihketta kokeneen graffiti-maalarin kanssa. Yli 30 vuotta graffiteja maalannut Acton on nähnyt muutokset yhteiskunnan asenteissa ja pistänyt itsekin merkille graffiti-estetiikan päätymisen esimerkiksi mainoksiin.
Acton on viime vuosina tutkinut taideteoksissaan graffitin tehokeinoja yhdistämällä ne neutraaliin Helvetica-fonttiin. Helvetica on monin tavoin graffitin runsaan tyylin antiteesi ja sikäli sopi myös vastamainokseen symboloimaan mainoksissa alakulttuurin kuvaston päälle liimattua myyntiviestiä.

Kapitalismin ylivoimaiseen selviytymiskykyyn saattaa vaikuttaa se, että se sisältää myös kapinahengen itsessään.

Tutkijat Joseph Heath ja Andrew Potter Kanadasta ovatkin huomauttaneet, että kapina on kapitalismille oikeastaan vain markkinasegmentti. Vastakulttuurinen vastarinta on kapitalismille erityisen helppo maali, koska enemmän kuin poliittisesta ja taloudellisesta haasteesta, siinä on kyse kulttuurisesta transgressiosta eli normien haastamisesta identiteet­tien, eleiden ja estetiikan tasolla. Yleisiä normeja rikkova estetiikka saattoi vielä jokunen vuosikymmen sitten olla jotain, josta kaupalliset intressit halusivat pitää itsensä käsivarren mitan päässä, mutta nyt se on kuin arvokas mineraali, jota markkinat haluavat louhia käyttöönsä.

Ilmiö näkyy tuhansia euroja maksavissa nahkaisissa niittitakeissa, jotka siirtävät tee-se-itse-henkisen punk-­estetiikan osaksi huippumuodin ekslusiivista maailmaa. Se näkyy aktivismikuvastoa tulvivassa Pepsi-mainoksessa, jossa Kendall Jenner marssii mielenosoituksessa poliisirivistön eteen Revolution Chic -univormussa. Samoin se näkyy rap-muusikon ottamassa selfiessä, jossa hän on parkkeerannut sponsorinsa auton graffitiseinän eteen ja näin pyrkii siirtämään jotain alkuvoimaista vastakulttuurin perinnöstä osaksi keskiluokkaista perheautoa.

Tältä se näyttää, kun limujätti palkkaa Kardashianin klaaniin kuuluvan Kendall Jennerin esittämään mielensosoitusta. Kuvauksessa ei ole jäljellä tippaakaan kansalaisaktivismin tavoitteista tai sitä eteen päin ajavista motiiveista, ainoastaan tyhjä kuori. Mainostajan kannalta tämä sisällön puute on vain positiivista, sillä näin brändiin ei vanhingossakaan tartu mitään ei-toivottuja merkityksiä.

Niinkin keskiluokkainen ja porvarillinen vaatemerkki kuin Burberry on tuottanut punk-estetiikan varaan rakentuvia mallistoja. Punk ei välttämättä ole kuollut, mutta kyllä se hieman horjuu näiden edessä.

Reuna-alueiden valtaa haastavat ja kumoavat kulttuurit ja identiteetit ovat itsessään markkinointikoneistojen kipeästi kaipaaman ”coolin” tyyssijoita. ”Cool” on alkuperältään autenttista, eikä sitä voi luoda tyhjästä vaan se pitää löytää – ja sen jälkeen tuotteistaa tai päälleliimaata sen estetiikkaa olemassa oleviin tuotteisiin toivoen, että jotain sen hohdosta tarttuu kiinni.

Koska ”coolin” olemukseen kuuluu autenttisuuden aura, se on luonteeltaan haurasta. Tästä syystä markkinoinnissa voidaan pyrkiä säilyttämään ainakin näennäinen etäisyys koneistoon. Esimerkiksi viraaliset kampanjat ja sissimarkkinointi tuovat oikeanlaista kuhinaa ja spontaaniuden illuusiota, ikään kuin tuote nousisi omaehtoisesti suoraan kaduilta. Samoin sosiaalisen median vaikuttajille lähetetyt tuotteet ja tuotesijoittelu ohjelmissa, elokuvissa sekä musiikissa ovat mainontaa, joka yrittää olla näyttämättä mainonnalta ja näin pyrkii säilyttämään illuusion aitoudesta.

Laiton graffiti oli syntyjään katujen tuote, joka haastoi järjestystä pelkällä olemassaolollaan. Se oli autenttisen urbaanin kulttuurin ilmaisua, joka katutilassa loi keskeytyksiä kaupallisen estetiikan kaikkialle tunkeutuvalle läsnäololle. Ei olekaan ihme, että graffiti on ollut houkutteleva kohde lainauksille.

Ulkopuolisuuden status on kuitenkin karissut valtavirtaistuvasta graffitista viimeistään 2000-luvulle tultaessa. Samalla sekä taide- että mainosmaailma innostuivat sen kuvastosta.

Alkujaan mainostajien graffitilainoista saattoi puhua varauksetta omimisena, mutta sittemmin tilanne on muuttunut – graffitimaalaajien joukosta löytyy myös kaupallisen graffitin tekijöitä ja suoranaisia graffitimainostoimistoja. Graffiti on muuttunut ala- ja jopa vastakulttuurin sisäisestä viestinnästä laajemman yleisön tunnistamaksi ja arvostamaksi estetiikaksi. Siinä missä graffiti joskus koet­tiin uhkaavana, se on nyt alettu nähdä mahdollisuutena: maailmalla tunnetaan runsaasti tapauksia, joissa graffiti- ja katutaide ovat nostaneet kiinteistöjen hintoja merkittävästi ja muuttaneet entisiä varjoisia kujia arvoalueiksi.

Samalla kun graffitin estetiikka on omittu kapitalismin työkaluksi, siihen liittyvät merkitykset ovat jääneet siirtymättä. Graffitteja käyttävät ­mainokset tyhjentävät monistamaansa kulttuuria niistä alkuperäisistä merkityksistä, jotka juuri tekivät graffitista kiinnostavaa. Tulevien sukupolvien tehtäväksi jää löytää uusia vastakulttuurin ääniä – jotka puolestaan jälleen vuorollaan ovat tuomittuja muuttumaan mainonnan raaka-aineiksi.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän tutkii taiteen poliittista käyttöä, taiteenmuotoista aktivismia ja luovaa vastarintaa erityisesti kulutuskriittisessä kontekstissa.

Jaa tämä:

Lihafundamentalistit lihatalon kimpussa

Kun Pouttu toi markkinoille kasvispohjaisia versioita tutuista eineksistä raivostui osa yleisöstä ja viranomaiset rankaisivat. Miksi ruokakeskustelu on ajautunut umpikujaan?

Keski-Pohjanmaan ympäristöterveydenhuolto määräsi Pouttu Oy:tä muuttamaan hiljattain lanseerattujen, kasvispohjaisten Muu Burgerpihvi ja Muu Kasvislihapulla -tuotteiden nimeä. Määräyksen takana on pääsääntöisesti liha-alalla vaikuttavan Poutun toimitusjohtaja Mikko Karellin mukaan Muu-tuoteperheestä  tehty ilmianto.

Karell kertoo, että ilmiannon seurauksena Pouttu sai kuukausi sitten ”peräänsä hygieenikkoeläinlääkärin”. Toimitusjohtaja pitää ”jännittävänä” sitä, että ”Suomessa eläinlääkäri selvittää asiaa, joka ei koske sen enempää eläimiä kuin lääkärin ammattialaakaan. Ja josta ei ole mitään vaaraa ruokaturvallisuudelle.”

Mikä ei kuulu joukkoon? Kuvasssa on pihvi, pihvi ja pihvi, mutta yhtä niistä ei saa myydä pihvinä.
KUVA: Pouttu Oy

Poutun Muu-tuoteperhe on uusi kotimainen vastine yhdysvaltalaisen Beyond Meat -pihvien kaltaisille tuotteille. Muu-sarjan myötä Pouttu on tuottanut ruokainnovaatioita, jotka Härkiksen ja Nyhtiksen kaltaisten tuotteiden ohella omaavat merkittävää kasvu- ja vientipotentiaalia. Nyt tätä elintarvikealan uudistamista kuitenkin vaikeutetaan, koska näitä kasvispohjaisia elintarvikkeita verrattiin sellaisiin elintarvikkeisiin, jotka vastaavat niitä formaattinsa ja käytön puolesta, mutta jotka on valmistettu eläinten lihasta.

Viranomaisten päätös sopii hämmentävyydessään monin tavoin kasvissyönnin ympärillä viime vuosina käytyyn keskusteluun. Pieni, mutta äänekäs joukko kansalaisia on häirinnyt keskustelua äärimmäisen provosoivilla ja harhaanjohtavilla väitteillä. Ryhmän tapaan argumentoida voi käydä tutustumassa esimerkiksi Poutun Facebook-seinällä.

Yksi yleinen peruste näiden liha-analogioiksikin kutsuttujen tuotteiden vastustamiselle on ollut vaade luonnollisuudesta ja kasvisruokailijoille (tai lihaan vähentäville) on tarjottu vaihtoehdoksi lähinnä multaperunoita ja kuorimattomia porkkanoita. Keskustelussa ei ole paljoa painanut esimerkiksi perustelu siitä, että on asiakaspalvelua, että tuotteet nimetään tavalla, josta kuluttaja voi päätellä niiden käyttötarkoituksen.

Kasvisruusta käyty keskustelu on näkynyt myös poliitikkojen puheissa. Helsingin kaupunginvaltuuston legendaarinen kasvisruokapäiväkeskustelu jää suomalaisen edustuksellisen demokratian historiaan. On meillä myös kansanedustaja, joka on jopa kansainvälisissä ympyröissä kokenut asiakseen mököttää hänelle tarjotusta kasvisateriasta.

Nämä ihmiset on äänestetty ihan oikeasti päättämään tärkeistä asioista.

Poutun saama viranomaismääräys on kiinnostava kattavuudessaan. Yhtiötä edellytetään ensinnäkin ”muuttamaan tuotteiden ’Muu Burgerpihvi’ ja ’Muu Kasvislihapulla’ markkinoinnin siten, että niiden markkinoinnissa ei käytetä harhaanjohtavaa kasvisliha-sanaa tai muita kasviperäiseen lihaan viittaavia ilmaisuja.”

Toisekseen yhtiötä vaaditaan ”muuttamaan tuotteen ’Muu Burgerpihvi’ markkinointinimen markkinoinnissa ja pakkauksissa siten, että nimi ei johda millään kielellä kuluttajaa harhaan, esimerkiksi siten, että nimestä käy selkeästi esille, että kyseessä on kasvistuote”.

Ja lopuksi edellytetään ”Muuttamaan tuotteen ’Muu Kasvislihapulla’ markkinointinimen markkinoinnissa ja pakkauksissa siten, että nimi ei viittaa millään kielellä lihaan, koska kyseinen tuote on täysin kasvipohjainen”.

Yhtiö arvioi, että poikkeuksellisen nopeassa tahdissa edellytetyt muutokset tarkoittavat yhtiölle noin 500 000 euron vahinkoja. Ja tämä siis tilanteessa, jossa Suomen markkinoilla on muun muassa Beyond Burger -pihvejä sekä Härkispihvejä. Poutun Burgerpihvi on kuitenkin viranomaisen mielestä kuluttajien harhauttamista, vaikka kyseessä on a) pihvi, joka b) on tarkoitettu burgerin väliin.

Toimitusjohtaja Kerell huomauttaa myös, että viranomaisen päätös ei ole linjassa eurooppalaisilla markkinoilla vallalla olevien käytäntöjen kanssa: Britanniassa myydään vastaavia tuotteita nimellä Plant-Based Meat, Veggie Meat, Vegetarian Meat ja Meatless Meat. Saksan markkinoilta löytyy Vegetarische Fleisch, Ruotsista Växt kött, Espanjasta Carne vegetariana ja Ranskasta Viande Végétable.

Erilaisia kasvislihapulliakin löytyy markkinoilta kautta mantereen.

Vaikka kasvisruuan ympärillä on kuohunut ennenkin, niin poikkeuksellista Poutun tapauksessa on se, että tällä kertaa kasvistuotteiden vastustajien uhriksi valikoitui yhtiö, joka on leimallisesti lihantuottaja. Poutun toiminnasta valtaosa muodostuu yhä edelleen ja jatkossakin siitä, että kuluttajille myydään kuolleiden eläinten kappaleita.

Toivoa sopii, ettei tämä viranomaisten mielivaltaisuus ja lihan syömisestä identiteettiprojektin itselleen rakentaneet kansalaiset onnistu pelottamaan yrityksiä pois tältä kasvavalta alalta. Lihan kulutus on näet kääntynyt laskuun Suomessa halpuutuskampanjoista ja verovaroin maksetuista mainoskampanjoista huolimatta. Tämä on sikäli hyvä uutinen, että Maapallo ei kykene tuottamaan ihmiskunnalle niin paljoa lihaa kuin mihin esimerkiksi Suomessa  on viime vuosikymmeninä totuttu (nykyiset lihaöverithän ovat varsin tuore ilmiö) ja muutosta tosiaan tarvitaan.

Ruuantuotannon tulevaisuutta tutkiva Ville Lähde Bios-tutkimusyksiköstä kirjoitti juuri tuskastumisestaan aiheen ympärillä käytyyn keskusteluun:

Mieleen on kuitenkin hiipinyt viime aikoina kasvava uupumus ja turhautuneisuus. Julkinen keskustelu ruoantuotannosta ja ympäristöstä kun tahtoo mennä koko ajan mönkään. ’Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin.” Tällaisen tuntemuksen kanssa en ole yksin, vaan olen kuullut sitä eri muodoissa kollegoilta ja muilta alan keskustelukumppaneilta. Tavallaan tällainen julkisen järjenkäytön jumitus masentaa minua enemmän kuin mitkään yksittäiset tutkimustiedot maailman tilasta, koska se kertoo kollektiivisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, kohdata ja ratkaista ongelmia. Haluttomuus käydä hedelmällistä keskustelua näkyy joka suunnalla, ei vain tietyn osapuolen puheissa.”

Tutkija Lähde pelkää, että on tapahtunut ”yleinen käänne huonompaan” ja että ”ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki”. Hänen mielestä myös ”tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin”.

Me täällä Häiriköt-päämajassa tietenkin pyrimme parhaamme mukaan ymmärtämään näinkin isoon asiaan liittyvät vaikutukset. On todellakin ymmärrettävää, että esimerkiksi tuottajat ovat huolissaan elannostaan ja poliitikot Suomen ruokkimisesta. Siksi – ja juuri siksi – onkin hienoa, että myös suomalaiselle ruokatuotannolle löytyy jatkossakin kysyntää ja uusia elintarvikkeita myytäväksi (ja miksei myös vietäväksi).

Ihmiset eivät ole lopettamassa syömistä. Itsekin syön ihan päivittäin vaikka lihan syöminen jäikin tuonne edelliselle vuosituhannelle.

Lihan loppu -teoksen juuri kirjoittanut Suvi Auvinen käsitteli kirjassaan myös sitä, kuinka suuresta muutoksesta on kyse:

”Kysyin kirjani varten muutamalta tutkijalta, että mitä tapahtuisi, mikäli ihmiset puolittaisivat lihansyönnin. He totesivat, että muutos olisi niin massiivinen, ettei sen seurauksia pysty arvioimaan.”

Muutokset, ja varsinkin massiiviset muutokset, tietenkin aiheuttavat epävarmuutta ja pelkoa. Toivottavasti jatkossa keskusta sekä MTK kuitenkin tekevät töitä sen eteen, että maaseutu ja tuotantorakenne mukautuvat sulavasti uuteen markkinatilanteeseen.

Nähtäväksi jää myös se, mikä vakiintuu viranomaisten linjaksi. Pouttu on tehnyt oikaisuvaatimuksen viranhaltijapäätöksestä ja varautuvat hakemaan valtiolta vahingonkorvauksia mielestään perusteettomista määräyksistä ja kielloista. 

ruoka. liha, kasvisruoka, vege, Pouttu, vastamainos, kulttuurihäirintä
Se, mitä syömme ja miten syömme on aina monimutkaisten ketjujen lopputuloksia huomauttaa tutkija ja antropologi Tuomas Tammisto:
”Ruokatabut perustuvat monenlaiseen logiikkaan, ja ne ovat kulttuurisesti määrittyneitä. Ne kuitenkin kertovat paljon yhteiskunnastaan ja liittyvät kiinteästi yhteiskunnallisiin suhteisiin.”

Keski-Pohjanmaan ympäristöterveydenhuollon linjaus on sikälikin ongelmallinen, että se avaa monenlaisia ovia loputtomille riidoille. Pitäisikö seuraavaksi vaatia, että ”pulla” on yksinomaan leivonnainen  (jonka väliin kuuluu hillo, ei mantelimöhnä) ja kielletäänkö lihapullienkin myyminen? Tai pitäisikö jonkun valittaa ”pizzasuikaleista”, jotka eivät oikeasti ole pizzasuikaleita, vaan kinkkusilppua, jota voi laittaa halutessaan vaikka pizzan päälle? Näitä esimerkkejä voi halutessaan keksiä loputtomasti, mutta ehkä emme halua hukuttaa itseämme loputtomaan koston kierteeseen.

Ja entäpä hodarit? Pitäisikö Häiriköt-päämajan vaatia, että jatkossa Hot Dog -nimellä saa myydä ainoastaan koirasta tehtyjä elintarvikkeita? Meillähän olisi tämä Innovaatio-tuoteperhe jo valmiiksi suunniteltuna.

Jaa tämä:

Reilu meno alustataloudessa?

Alustatalous mullistaa markkinat, pöhinä on kova ja sijoittajat kilpailevat siitä, kuka saa kaataa eniten rahaa start-upeille. Monet alustatalousfirmat kuitenkin rakentavat toimintansa työntekijöiden aseman kurjistamisella.

Kotimainen ruokalähettifirma Wolt lupasi, että ensi vuoden aikana se rupeaa maksamaan lähettiensä tapaturmavakuutukset. Tämä saattaa kuulostaa hassulta lupaukselta, sillä yritykset tosiaan ovat velvoitettuja vakuuttamaan työntekijänsä. Wolt on kuitenkin ns. alustatalousyritys, eivätkä sen lähetit ole sen työntekijöitä.

Lähetit ovat yhteistyökumppaneita eivätkä normaalit työntekijöiden oikeudet koske heitä. Jos kolaroit auton tai telot itsesi roudatessasi salaattia asiakkaalle, niin se on voi-voi ja oma vika.

 Woltin perustaja Miki Kuusi kertoi kesällä, että firma kerännyt 110 miljoonaa euroa uutta ”kasvurahoitusta”. Yhtiön arvoksi on arvioitu jopa 500 miljoonaa euroa ja pöhinä sen ympärillä on ollut melkoista. Toiminta on laajentunut jo moniin maihin ja tuo 110 miljoonaa on korvamerkitty tuota turpoamista ruokkivaksi superhiivaksi. 

Woltin idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan hoitaa ravintoloiden ruoka-annoksia asiakkaille. Yhtiö on rakentanut netissä alustan, jolla ravintolat voivat tarjota tuotteitaan ja jonka kautta asiakkaat voivat sitä safkaa sitten tilata.

Sen varsinaisen ruuan noutamisen ja toimittamisen asiakkaille hoitavat lähetit joko autoilla tai polkupyörillä. Nämä lähetit eivät kuitenkaan ole Woltin työntekijöitä, sillä se ruuan roudaaminen ei oikeastaan ole osa yrityksen toimintaa. Tuskin sitä 110 miljoonana kasvurahoitusta saisi sillä, että olisi tosi hyvä pizzataksi. Wolt tarjoaa vain ja juurikin sen alustan (mistä termi alustatalous) jossa ruuan valmistajat ja lähetit kohtaavat. Alustatalouden logiikkaan kuuluu se, että lähetit ovat itsenäisiä yrittäjiä, vaikka käytännössä yritykset sanelevatkin heidän työnteon reunaehdot ja sen, missä ja milloin töitä tehdään.

Eli samalla, kun lähetit määritellään yrittäjiksi, heiltä puuttuu yrittäjyyden vapaus ja he kantavat käytännössä työnantajansa yritysriskin vaikkapa siitä, että asiakkaat eivät osta palveluita tai siitä työaikana tapahtuneesta kolarista.

Alustatalouden piirissä toimivista ja kohutuista yrityksistä monet tekevät isoja tappioita, mutta sen katsotaan liittyvän uusien markkinoiden luomiseen ja markkinoiden valtaamiseen. Myös Wolt on kasvanut vauhdilla ja samalla se on ollut komeasti tappiollinen. Sama on huomattu esimerkiksi taksi-alaa mullistaneesta Uberista.

Maailma muuttuu ja niin muuttuvat työmarkkinatkin. Muuttuvien markkinoiden uusia muotoja pohtiessa pitäisi kuitenkin pitää mielessä se, että Suomen kaltainen vakaa hyvinvointivaltio on mahdollista ainoastaan olosuhteissa, joissa kaikkia kohdellaan jokseenkin reilusti. Mikäli rakennamme työmarkkinat, joilla työntekijöiden asema on sietämätön, seuraa siitä epäilemättä monenlaista tyytymättömyyttä.
Nyt onkin ihan kaikkien etujen mukaista, että kovalla pöhinällä rakennettavan alustatalouden pelisäännöt saadaan oikeille raiteille heti kättelyssä. Niiden kerran vinoon menneiden raiteiden kääntäminen kun on tunnetusti vaikeaa puuhaa.
KUVA: Justice for Couriers

Alustatalouteen ja työntekijöiden oikeuksiin sen piirissä liittyy paljon erilaisia epäselvyyksiä ja monien on vaikea hahmottaa sitä, kuinka omituisessa asemassa nämä ei-työntekijät ovatkaan. Viime viikolla Ilta-Sanomat uutisoi, kuinka Woltin lähetti tienaa parhaimmillaan 4000 euroa kuussa. Uutinen kuulosti liian hyvältä ja sitä se olikin.

Todellisuudessa lähetti oli laskeskellut, että ehkä teoreettisesti työskenetelemällä keskeytyksettä voisi kuukauden aikana kerätä tuon verran palkkioita. Ja nyt seuraa tärkeä mutta: läheteille maksetaan palkkioita, ei palkkaa. Tuosta palkkiosta he joutuvat itse maksamaan esimerkiksi lakisääteiset maksut ja vastaavat itse kuluista, jotka työn teosta syntyy.

Myöhemmin Ilta-Sanomat oikaisi uutistaan sen todellisen palkkion kohdalta. Toteutuneet palkkiot ovat haastatellulla lähetillä olleet noin 2000 euroa kuukaudessa. Lähettien oikeuksia ajava Justice for Couriers -kampanjan mukaan tuo kaksi tonnia on jopa poikkeuksellisen korkea kuukausipalkkio. Kampanja myöskin laski tuosta tarkemmin todellisen palkkatason.

Ensinnäkin lähetillä menee työajoihin polttoainetta omien laskujensa mukaan jopa 400 eurolla kuukaudessa. Lisäksi tuosta 2000 eurosta pitää maksaa yel-maksuja vajaa 500 euroa. Tämän jälkeen palkkiosta pitää maksaa vielä verot. Myös se välttämätön työväline, auto, pitää ostaa, huoltaa ja vakuuttaa omilla rahoilla.

Justice for Couriers -kampanja kertoo edelleen, että jopa työskentely ilman vapaapäiviä ei ole tuonut kaikille läheteille tuota 2000 euron palkkiota kuukaudessa.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Työn tekijöiden (ei siis työntekijöiden) epäselvä ja vaikea asema ei tietenkään ole ongelma, joka koskisi vain Woltin lähettejä. Olemme aikaisemmin kiinnittäneet huomiota Foodoran lähettien asemaan, mutta oikeasti kyse on verrattomasti näitä kahta ruuanvälitysfirmaa laajempi.

Olemme myös saaneet lukea nuorista Uber-kuskeista, jotka ajelevat pokia ympäriinsä vanhempiensa autoilla. Eli vanhemmat käytännössä maksavat lastensa työntekemisen kustannukset työnantajan puolesta. Puhetta on ollut myös nuorista, jotka hankkivat lisätienistejä vanhempiensa työsuhdeautoilla, jolloin sen työn tekemisen kustannuksia siirretään toisten yritysten maksettavaksi. Tämän kuvion saaminen kannattavaksi ja kestäväksi on yksi alan suurista haasteista.

Ongelma ei ole yksittäisissä yrityksissä vaan rakenteissa.

Voima-lehti järjesti keskustelutilaisuuden, jossa ääneen pääsi Justice for Couriers -kampanjan Miran Haimidulla sekä Kalevi Sorsa -säätiön hankevastaava Maija Mattila, joka on tutkinut työntekijöiden asemaa alustataloudessa.

Mattila kirjoitti aikaisemmin alustataloudesta Häiriköille:

”Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.”

 

 

 

 

Jaa tämä:

Asekauppa kannattaa

Suomi välittää rauhaa ja myy aseita sotaa käyviin maihin ja diktaattoreille. Tätä kauppaa säätelevät säännöt ovat joustavia ja täynnä porsaanreikiä.

Suomi vei vuonna 2018 aseita maailmalle yli 200 miljoonan euron edestä. Tästä noin 128 miljoonaa tuli sotatuotteista ja siviiliaseita myytiin noin 77 miljoonan euron edestä. Aseviennin arvo on noussut 2000-luvulla. Vaikka Euroopan unioni on suurin markkina-alue, Lähi-itä on noussut vientialueista toiseksi tärkeimmäksi.

Suomen viime vuosien suurimmista yksittäisistä asekauppakumppaneista nousevat esiin Arabiemiirikunnat ja Turkki. Arabiemiirikuntiin valtionyhtiö Patria on myynyt panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja, jotka ovat päätyneet Jemenin sisällissodan keskelle. Lapua on puolestaan myynyt ammuksia Turkin erikoisjoukkojen käyttöön. Lapua on osa vuonna 1998 perustettua pohjoismaista Nammo-konsernia, josta valtionyhtiö Patria omistaa puolet.

Vuonna 2009 ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) kertoi haliavansa Suomesta rauhanvälittämisen suurvallan. Samaa ovat toivoneet monet muutkin, ja presidentti Ahtisaaren työtä tykätään tietenkin ylistää.
Rauhantyö kuitenkin vaatii resursseja – joskin paljon vähemmän kuin sotiminen – ja määrätietoisuutta. Myös johdonmukaisuus tukisi sitä. Johdonmukaisuuden puutetta osoittaa, että viime vuosina rauhanjärjestöjen tukia on leikattu toistuvasti.
Timo Soinin (ps./sin.) alaisuudessa ulkoministeriö leikkasi rauhaa ja turvallisuutta tutkivan ajatushautomo SaferGloben yleisrahoituksen kokonaan. Leikattuaan SaferGloben rahat Soini ilmoitti, että Suomi ja Turkki jakavat yhteiset demokraattiset arvot.
Vielä syksyllä 2019 Antti Rinteen (sdp.) hallitus myönsi aseidenvientiluvan Turkkiin. Pian tämän jälkeen Turkki hyökkäsi kurdiväestön kimppuun Pohjois-Syyriassa.Kenellekään kansainvälistä politiikkaa edes pintapuolisesti seuraavalle Turkin kurdeihin kohdistama aggressio ei ole voinut tulla yllätyksenä.
On vaikea olla näkemättä ristiriitaa siinä, että Suomi samalla juhlii itse itseään rauhan suurvaltana ja leikkaa rauhantyön resursseja. Vielä räikeämmäksi ristiriidan tekee se, että Suomen valtion merkittäviltä osin omistamien Patrian ja Lapuan kaltaiset asekauppiaat myyvät aseita konfliktialueille ja hallituksille, jotka viis veisaavat ihmisoikeuksista.

Suomalaista asekauppaa seuraa SaferGlobe, suomalainen vuonna 2010 perustettu itsenäinen ja puolueeton rauhan ja turvallisuuden ajatushautomo. SaferGlobe tuottaa selvityksiä ja tutkimusta sekä kerää yhteen viranomaisten tilastoja suomalaisesta asekaupasta.

”Kaikki asevientiä koskevat tilastomme tulevat julkisista lähteistä. Sen lisäksi, että tuomme tiedon paremmin tarjolle, kirjoitamme asekauppaan ja asevalvontaan liittyviä taustoittavia tekstejä”, SaferGloben toiminnan­johtajan sijainen Kari Paasonen kertoo.

Kun media uutisoi Suomen asekaupoista, niin usein se turvautuu juuri SaferGloben tuottamaan materiaaliin.

Asekaupoista puhuttaessa tarkoitetaan muutakin kuin pelkkiä ampuma-aseita tai ammuksia. Niihin liittyvät lisäksi esimerkiksi panssarointiin käytettävä teräs ja sotilaskäyttöön kehitetyt lämpökamerat, valonvahvistimet ja etäisyysmittarit.

Myös asiakkaita on moneen lähtöön armeijoista ja poliisiviranomaisista YK:n rauhanturvaoperaatioihin. Silti asekaupoista usein uutisoidaan silloin, kun suomalaisia aseita on päätynyt konfliktien keskelle.

Viimeisin julkinen keskustelu liittyi Turkkiin myytyihin aseisiin maan hyökättyä kurdiväestön kimppuun Pohjois-Syyriassa.

”Jos asekauppaa katsoo pelkästään rauhanrakentamisen ja ihmisoikeuk­sien näkökulmasta, vienti vaikka Turkkiin voi näyttäytyä melko mielenkiintoisena”, Paasonen toteaa.

Paasonen muistuttaa kuitenkin, että moneen asiaan liittyvään kysymykseen ei välttämättä ole löydettävissä yksinkertaisia vastauksia. Aste-eroja on kuitenkin helppo löytää.

”Suomi on vienyt Turkin, Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien kaltaisiin maihin patruunoita, tarkkuus­kiväärejä ja kranaatinheittimiä. Ne ovat tiukimmankin määritelmän mukaan aseita. Jos puolestaan viedään suojaterästä Ruotsiin, niin ero on aika iso.”

Asekauppa vaatii Suomessa aina luvan. Turkin aloitettua hyökkäyksen Pohjois-Syyriaan hallitus linjasi, että uusia aseidenvientilupia Turkkiin ei enää myönnetä. Aikaisemmin myönnettyjä lupia ei kuitenkaan peruttu.

”Suomen laki sanoo, että lupa voidaan perua, jos tilanne muuttuu merkittävästi. Näin ei kuitenkaan oikeastaan tehdä. Jos katsotaan asiaa konfliktin jatkumisen ja ihmisoikeuksien näkökulmasta, myös tämä voi vaikuttaa kummalliselta.”

Toisin sanoen: kun konflikti leimahtaa, ja uusien lupien myöntäminen päätetään lopettaa, vienti jatkuu edelleen, koska vanhat sopimukset ovat voimassa.

”Jos uudet luvat jätetään myöntämättä siksi, että ei haluta viedä sotatuotteita sotaa käyvään maahan, niin silloin tuntuisi loogiselta, että jo myönnetyt luvat peruttaisiin. Ilmeinen syy olla perumatta lupia on, että aseteollisuus vastustaa tätä.”

Ikuisesti nämä myönnetyt luvat eivät kuitenkaan ole voimassa. Paasonen kertoo, että suurin osa luvista on voimassa muutaman vuoden tai sitä lyhyemmän ajan. Eli mikäli päätös olla myöntämättä uusia aseidenvienti­lupia jatkuu useamman vuoden, se vaikuttaa Turkin kanssa käytyyn asekauppaan ja lopulta tyrehdyttää sen.

”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.

Suomalaista asevientiä säätelee laki puolustustarvikkeiden viennistä.

”Suomalainen laki perustuu EU:n muodostamaan, niin sanottuun yhteiseen kantaan asekaupasta. Kyseessä on ensimmäinen Suomen toimiin vaikuttanut kansainvälinen asekauppaan liittyvä instrumentti. Se on ollut voimassa 1990-luvulta alkaen. Vuonna 2013 sitten syntyi YK:n kansainvälinen asekauppasopimus”, Amnestyn Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson kertoo.

YK:n asekauppasopimuksessa määritellään se, milloin kauppa on ehdottomasti kiellettyä ja milloin se on sallittua. Näiden välistä löytyy sitten harmaa alue.

”EU-järjestelmä perustuu siihen, että maat raportoivat minne ovat vieneet ja minne ovat kieltäytyneet viemästä. Yhteisen kannan vastaista kauppaa ei kuitenkaan ole sanktioitu ja sen rikkomisesta seuraa ehkä pään pudistelua tai sormen heristelyä muilta jäsenmailta.”

Johanssonin mukaan ongelma on se, että meiltä puuttuu mekanismi, jossa maat voitaisiin sanktioida vastuuttomuuksista. Vaikka EU:n yhteinen kanta on periaatteessa sitova, Suomen omassa lainsäädännössä todetaan, että aseiden vientilupa myönnetään kokonaisharkinnan perusteella. Toisin sanoen EU:n linjaus on vain osa tuota harkintaa.

Porsaanreiät ja harmaa alue eivät tietenkään ole silkka vahinko tai poikkeus.

”Sopimukset syntyvät aina neuvottelun kautta ja ovat kompromisseja. Asekauppaneuvotteluissa toiset maat halusivat tiukempia säädöksiä, toiset taas eivät ja osa puolestaan pyrkii jopa sabotoimaan lopputulosta. Amnestyn näkemys on, että ongelmineenkin nämä sopimukset ovat silti tärkeitä ja niihin voidaan vedota silloin, kun aseita on päätynyt vääriin paikkoihin.”

Jos sopimusten syntyä edeltää poliittinen prosessi, myös niiden tulkinta on pitkälti politiikkaa ja lukuisat allekirjoittajamaat toimivat tietoisesti siellä harmaalla alueella. ­Mikäli Johansson saisi päättää, jatkossa tehtyjä sopimuksia noudatettaisiin kirjaimellisesti. Samalla noudatettaisiin varovaisuusperiaatetta – eli ­epäselvissä tilanteissa mieluummin jätettäisiin myymättä kuin myytäisiin.

Suomi on tietenkin pieni maa ja melko pieni toimija. Toisaalta Suomi on myös osa EU:ta, joka puolestaan on jo merkittävä toimija. 20 suurimman asekauppaa käyvän maan joukossa on kahdeksan EU-maata. Frank Johanssonin mukaan Suomen toimia kannattaisikin tarkastella tässä kontekstissa.

”Osana yhteisöä tulisi pyrkiä vaikuttamaan sääntöihin ja puuttua muiden toimintaan. Mutta samalla myös omaa toimintaa tulisi tarkastella kriittisesti.”

Jaa tämä:

H&M:n toimitusjohtaja: ”Kestävä kuluttaminen haittaa pikamuotialaa.”

Kuinka pikamuotijätti voi samalla mainostaa ympäristöystävällistä mallistoa ja valittaa, että tiedostavat kuluttajat haittaavat yritystoimintaa? Siksi, että me hyväksymme täysin pähkähullut puheet yrityksiltä.

Elämme muuten kiinnostavia aikoja. Myöskin hulluja aikoja.

Pari viikkoa sitten pikamuotia myyvä H&M mainosti pitkin mediaa ja kadunvarsia ympäristöystävälliseksi luvattua Conscious-kokoelmaansa. Ja nyt H&M:n toimitusjohtaja Karl-Johan Persson huolehti siitä, että ympäristötietoisuuden lisääntyminen haittaa pikamuotiteollisuutta. Ristiriita mainosviestin ja toimitusjohtajan puheiden välillä on melkoinen.

Tai oikeastaan Persson kuvaili viime aikoina kasvaneen kuluttajien ympäristötietoisuuden uhkaavan jopa yhteiskunnan sosiaalisia rakenteita.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä. Tämä H&V-teos on nähtävillä osana Piiloöljy-näyttelyä Mikkelin valokuvakeskuksessa marraskuussa 2019.

Persson ei tyydy puhumaan Bloombergin haastattelussa ainoastaan muotialasta, vaan huolehtii myös lentomatkustamisen – ja sen päästöjen – osakseen saamasta kritiikistä. Toimitusjohtaja Perssonin mukaan viimeaikaiset aiheen ympärillä nähtyihin protesteihin osallistuneet – ja Greta Thurnberg erikseen –  ovat esittäneet vaatimuksia ”lopettaa asioiden tekeminen, lopettaa kuluttaminen, lopettaa lentäminen”. 

”Kyllä, tämä saattaa vaikuttaa ympäristöön hieman, mutta sillä on karmaisevat yhteiskunnalliset seuraukset.”

Persson kyllä myöntää, että on äärimmäisen tärkeää puuttua ilmastokriisiin, mutta samalla ”vähintään yhtä tärkeää on poistaa köyhyys”.

Ilmeisesti Perssonin mielestä hänen johtamansa yhtiö ja markkinat eivät kykene tuottamaan maailman ihmisille mitään muuta työtä kuin tuottaa halpoja rytkyjä ja krääsää viisveisaamatta tuotannon ympäristövaikutuksista.

Tämä toimitusjohtaja Perssonin lausunto on melkoisen pahassa ristiriidassa hänen oman yhtiön markkinoinnin kanssa. Ehkä tämän ristiriidan ymmärtää paremmin, mikäli hahmottaa yritysten halukkuuden markkinoida omia brändejä joidenkin hyväksi koettujen ominaisuuksien kautta, vaikka nämä ominaisuudet eivät yrityksen toimintaa laajemmin määrittäisikään.

Hyvinä esimerkkeinä voisi johtaa S-ryhmän innokkuuden rakentaa brändiä toistuvilla Suomen suurin luomu-kauppa -kampanjoilla samalla, kun valtaosa ryhmän päivittäistavarakaupasta on kaikkea muuta kuin luomua. Samoin Valio on vuosien varrella mainostanut luomua verrattomasti enemmän kuin mitä se on luomua myynyt. 

Myös H&M:n toistuvat ekologiseen tiedostavuuteen perustuvat mallistot näyttäytyvät tässä yhteydessä hieman epäilyttävinä. Varmasti siellä firmassa moni kokee tuon hyväksi työksi ja iloitsee vastuullisuuden lisääntymisestä. Mutta jos toisaalta valtaosa yhtiön tuotannosta on jotain ihan muuta ja jos noilla vastuulliseksi mainostetuilla tuotteilla houkutellaan asiakkaita liikeeseen ja jos kuluttajat päätyvät ostamaan sitä ihan tavallista pikamuotia, niin silloin kyllä menetetään pahasti metsään vastuullisuuden kanssa. 

Myös lentomatkailun kritisoiminen ja pyrkimyksen sen tuottamien päästöjen vähentämiseen olivan H&M:n toimitusjohtaja Prssonin mielestä vastuutonta.
Oheisessa vastamainoksessa pyrimme konkretisoimaan ongelmaa: Edestakaisen Helsinki-New York -lennon hiilidioksidipäästöt ovat Finnairin päästölaskurin mukaan 884 kiloa yhtä matkustajaa kohden. Arviot kuitenkin vaihtelevat ja niihin vaikuttavat muun muassa reitti, välilaskut, konetyyppi ja se, mitä kaikkea yleensäkään lasketaan mukaan lennon päästöihin. Esimerkiksi MyClimate-palvelun mukaan saman matkan hiilidioksidipäästöt ovat 2500 kiloa.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja valtioneuvoston keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. Pariisin ilmastosopimuksessa asetetun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.
Keskiverto suomalainen tuottaa reilun 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Taso on kestämätön ja ympäristöministeriö keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikka tavoittelee tuon puolittamista. Päästöjen puolittaminen ei kuitenkaan riitä. auttamaan meitä Pariisin ilmastosopimuksessa asetettun 1,5 asteen lämpenemisen tavoitetason saavuttaaksemme vuosittainen päästötaso yhdelle suomalaiselle on noin 3000 kiloa hiilidioksidia.

Ei Persson ja H&M tietenkään ole yksin näitä vaateteollisuuden saasteita luomassa. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta ja pikamuoti muuttuu alati pikaisemmaksi. Jos joskus taannoin vaatefirmalla saattoi olla kaksi mallistoa vuodessa – kesä ja talvi – niin tällä hetkellä mallisto saattaa vaihtua kahden viikon välein. 

Nopeasti vaihtuvat mallistot lisäävät hävikkiä ja samalla en vasta äsken uudet vaatteet muuttuvat nopeasti vanhoiksi. 

Suomen ympäristökeskus SYKEn arvion mukaan vuonna 2015 tuotimme 70 000 kiloa tekstiilijätettä vuodessa. Se on 13 kiloa per suomalainen. Sittemmin jätevuoria analysoimalla on päädytty arvioon, että tuo määrä on vain lisääntynyt. Eikä meidän jätteet kerro koko totuutta, sillä vaateteollisuudessa syntyy hukkaa jo valmistusvaiheessa. 

Sitran vastuullisen kulutuskäyttäytymisen ja vaateteollisuuden asiantuntija Anniina Nurmi kommentoi asiaa Ina <3 Suomi -sarjan Äiti Maa rulez -jaksossa.

”Nykyinen tapamme kaavoittaa vaatteet syntyy noin 15 prosenttia leikkuujätettä jokaisesta tuotteesta.”

Nurmen mukaan vuosittain syntyy arvioiden mukaan noin 60 miljardia neliömetriä leikkuujätettä ja tämä leikkuujäte tietenkin liittyy niihin meidänkin ostamiin tekstiileihin, vaikka emme noita jätteitä ikinä näe, eikä niitä ikinä Suomeen rahdata.

Leikkuujätteen lisäksi vaateteollisuuteen liittyy myös näkymättömiin jäävä piiloöljy ja piilovesi.

Jaa tämä:

Median vastuu ja mitä sillä voi pyyhkiä

Miten päin olla, kun Hesari julkaisee Kiinan propagandaa ja Iltalehti vääristelee haastateltavan sanoja klikkien toivossa? Entä pitäisikö Maaseudun Tulevaisuuden huolehtia kommenttipalstastaan?

Laadukas journalismi ja monipuolinen media ovat asioita, jotka kuuluvat erottamattomasti avoimeen yhteiskuntaan. Ilman niitä me emme oikeastaan pärjää. Hommat kuitenkin menevät usein pieleen. Ihminen on erehtyväinen siinä missä lehmä on märehtiväinen ja meillä on tapana mokailla vähän kaikessa. Aina välillä, parhaissa tapauksissa, niistä mokista sitten opitaan myös jotain.

Viime viikolla minulla tuli vastaan kolme kiinnostavaa esimerkkiä siitä, kuinka mielestäni media ei toiminut vastuullisesti sen enempää journalismin kuin ilmoitusmateriaalinkaan suhteen. Näitä kaikkia tapauksia yhdistää myös se, että alan omilla vahtikoirilla ei taida olla halaistua sanaa sanottavana näiden suhteen.

Mutta aloitetaan noista vahtikoirista, eli itsesääntelyelimistä.

Samalla, kun Hongkongissa poliisi pamputti mielenosoittajia ja ampui kyynelkaasua päälle kertoi aluehallinto Hesarin sivuilla, että kaikki on ihan kunnossa. Hesarin päätoimittajan mielestä tämä oli ihan totaalisen ookoo. Hesarin päätös julkaista tämä propagandapläjäys oli tietysti sikälikin kiinnostava, että vasta hetki sitten lehti kieltäytyi julkaisemasta meidän Oikeutta eläimille -järjestölle tekemää mainosta, jossa sentään olivat faktat kohdillaan.
Ehkä meidän kannaltamme on jotenkin lohdullista se, että kiinalaiset viranomaiset ovat ilmeisen huonoja tässä ulkomaihin kohdistuneessa propagandassa. Onneksi kukaan ei ole keksinyt ehdottaa heille esimeriksi turvekampanjoissa ansioituneen mainostoimiston palvelusten ostamista.

Journalismia ja sen vastuullisuutta määritellään Journalistin ohjeissa. Ohjeet ovat Julkisen sanan neuvoston (JSN), eli alan itsesääntelyelimen pyrkimys ohjata mediaa oikeille jäljille ja välttää pahimmat mokat. Ja mokien tapahduttua JSN:n julkiset nuhteet sitten toivottavasti opettavat kaikkia toimimaan paremmin. Journalistin ohjeissa muistutetaan muun muassa, että journalisti on vastuussa lukijoilleen ja että asemaa ei saa käyttää väärin.

Itsesääntelyelin on mieluinen työkalu alalle kuin alalle sillä sen avulla ehkä vältytään siltä, että valtiovalta rupeaa säätelemään toimintaa lainsäädännöllä. Lainsäädäntö on aina kovasti jykevämpi työkalu. Onpa Julkisen sanan neuvosto keksinyt sellaisen söpön Vastuullista journalismia -merkinkin, joka ei oikeastaan tarkoita mitään, mutta sen voi painaa halutessaaan lehden sivulille.

Mediaan liittyy erottamattomana osana myös kaupallinen ulottuvuus ja mainokset. Koska myöskään mainosala ei toivo valtiovallan säätelyn lisäämistä, on ala perustanut oman itsevalvontaelimen. Mainonnan eettinen neuvosto (MEN) antaa pyydettäessä lausuntoja vaikkapa siitä, onko joku mainos ollut hyvän tavan vastainen. Tämmöinen alan itse itseensä kohdistama kriittinen katse on tietenkin mahtava homma.

Harmillisesti MEN on rajannut oman toimivaltansa erinomaisen tehokkaasti: Neuvosto ilmoittaa, että sen toimivaltaa ei kuuluu esimerkiksi se, onko markkinointi harhaanjohtavaa tai totuudenvastaista. Myöskään hyvän maun vastaisuus taikka tuotesijoittelu eivät kuulu tämän Keskuskauppakammarin alaisuudessa toimivan elimen rooteliin. Ja poliittiseen ilmoitteluun ei puututa ollenkaan.

Herääkin helposti kysymys, että onko tämän neuvoston ainoa tehtävä pitää lainsäätäjä etäällä. Ei se ainakaan ongelmalliseen mainontaan kovinkaan tehokkaasti pysty – saati sitten halua – puuttua.

Mutta palataanpas nyt niihin tuoreisiin esimerkkitapauksiin. Haluan alleviivata, että nämä ovat varsin satunnaisesti viikon aikana vastaan tulleita esimerkkejä. Ne eivät myöskään ole hirvittävän poikkeuksellisia tapauksia.

Vasemmistonuoret julkaisivat hieman korjaillun ja samalla rehellisemmän version kiinalaishallinnon mainoksesta. Kuten asiaan kuuluu, tämä vastamainos on selvästi parodia, mutta samalla se kertoo maailmasta jotain sellaista, jota mainostaja itse ei tietenkään halua kertoa.

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 29.9. koko sivun ilmoituksen, jossa ”Kiinana kansantasavallan Hongkongin erityishallintoalue” kertoi, että tilanne Hongkongissa on ihan rauhallinen. Samalla, kun tämän erityishallintoalueen hallitsijat päättivät kertoa Hesarin lukijoille, että tilanteeseen haetan rauhanomaista, järkevää ja kohtuullista ratkaisua, pamputtivat poliisit ihmisiä Hongkongin kaduilla ja ampuivat kyynelkaasua päälle.

Tämmöisen ihmisoikeuksista piittaamattoman diktatuurin propagandan päätyminen maamme suurimman päivälehden sivuille oli vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen mukaan harkittu päätös. Epäilemättä on harkittu ainakin sitä, voisiko noille myydä toisenkin ison mainoksen samoin kuin turvelobbylle sekä turkistarhaajille myytiin.

Tästä propagandistisesta ilmoituksesta seurasi tietenkin älämölö netissä. Journalistin ohjeita tässä ei kuitenkaan rikottu, sillä tämä ilmoitus on mainos, ei journalismia. Mutta ei siihen puutu myöskään Mainonnan eettinen neuvosto, koska niihin valheellisiin väittämiin puuttuminen ei heidän hommiinsa kuulu. Ja varmasti tämä erityishallintoalueen ilmoitus on tulkittavissa poliittiseksi ja senkin puolesta MEN:n toimivallan ulkopuolella.

Onneksi sentään Vasemmistonuoret tekivät hienon ja hieman korjatun version tuosta (ks. kuva).

Tästä se alkoi. Haastateltava ei koe ajavansa raatokuvia lihapakkauksiin, vaikka otsikosta voisi moista päätellä. 
Tämä tarve nostaa otsikkoon räväköitä huomioita on tietenkin ymmärrettävää, mutta toisaalta niitä räväköitä huomioita olisi kyllä löytynyt helposti Auvisen ihan avoimestikin ajamista tavoitteista. 

Siinä, missä Hesarin toiminta liittyi lehden rahoitukseen ja mainokseen, heräsi Iltalehden otsikoinnista someraivo. Lehti haastatteli Lihan loppu -kirjan julkaissutta Suvi Auvista, mutta ilmeisesti räväköillä lausunnoilla tutuksi tulleen Auvisen haastatteluvastaukset eivät olleet riittävän radikaaleja. Auvisen mukaan toimittaja soitti hänelle haastattelun jälkeen ja kertoi, että toimituksessa oli fundeerattu, että lihapakkauksiin voisi laittaa sellaisia tupakka-askeista tuttuja varoitustarroja raatokuvilla. Siinä sitten kyselivät kommenttia, että olisiko hyvä idea. Auvinen kertoo vastanneensa kysymykseen, että kuulostaapa tyhmältä idealta, mutta ehkä joskus tuollaisiakin tulee.

Seuraavaksi Iltalehdessä nostettiin otsikkoon väite, jonka saattoi helposti ymmärtää niin, että Auvinen vaatimalla vaatii näitä varoitustarroja lihapakkauksiin. Hän loukkaantui tästä harhaanjohtavaksi kokemastaan otsikoinnista ja kirjoitti aiheesta kommentin, jossa ilmaisi närkästyksensä Iltalehden toiminnasta. Auvinen kokee, että Iltalehden toimituksessa syntynyt idea esitetään nyt hänen omana ideanaan.

Otsikosta nousi kohu, eikä kestänyt kauaa, kun sähköpostiin kilahti tiedote, jossa kansanedustaja Kärnä (kesk./trol.) tuomitsi tyrmistyneenä Auvisen vaatimukset. Tietenkin Auvinen on saanut oman osansa palautteesta myös ihan suoraan.

Kolmas esimerkkini liittyy sosiaaliseen mediaan ja median vastuuseen siellä. Maaseudun Tulevaisuus mainosti minulle Facebookissa artikkelia, jossa kerrottiin (maataloustuottajien oman) Pellervon taloustutkimuksen uudesta arviosta. PTT:n mukaan lihansyönti on kääntynyt laskuun tänä vuonna ja että sama kehitys jatkunee myös ensi vuonna.

Koska aihe kiinnosti tarkastin jutun ja samalla lukaisin läpi päivityksen alle kertyneet kommentit. Kommentit vastasivat melko hyvin odotuksia ja ne voisi luokitella karrikoidusti seuraaviin luokkiin: ”Minä syön nytten kyllä lisää lihaa!”, ”Ei ihminen selviä hengissä ilman lihaa.” ja ”Vihreiden/vasemmiston/kaupan salaliitto, köyhän kuuluu saada halpaa lihaa”. Nämä kaikki väitteet olisivat hyvinkin helposti kumottavissa ihan tutkimustulokseen perustuen, mutta eipä näkynyt tälläkään kertaan toimituksen kommentteja keskustelussa ja väärinkäsitykset jäivät oikomatta.

Ymmärrän kyllä hyvin, että näkyvyys sosiaalisessa mediassa on tärkeää, sillä siellähän on pöhinää ja klikkauksia tulee. Karsastan kuitenkin sitä, että mediatalot luovat näitä kaikukoppia, jossa kansan syvät rivit voivat vahvistaa toinen toistensa vääriä käsityksiä ilman, että esimerkiksi seinän ylläpitäjä millään tavoin osallistuisi keskusteluun. En kuitenkaan oikein jaksa uskoa, että Julkisen sanan neuvosto puuttuisi siihen, että mediat eivät osallistu tähän allaan käytyyn keskusteluun. Vastuulliseksi tuota median toimintaa ei mielestäni voi kuvailla.

Mitä tälle vastuuttomalle medialle sitten pitäisi tehdä? Paha sanoa. En minä ainakaan usko, että raskas ja kankea juridiikka olisi vastaus ongelmaan.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että erilaisten faktabaarien ja valheenpaljastajien rinnalle kaivattaisiin hieman konkreettisempia toimia. Kun porkkana ei tunnu maistuvan ja silloin olisi hyvä muistuttaa siitä kepistäkin. Pitäisikö proaktiivinen itsesääntely ottaa osaksi alan koulutusta? Yliopistojen ja korkeakoulujen journalismiopintojen osana voisi järjestää kursseja, joiden puitteissa seurataan näitä vastuuttomuuksia ja myös tehdään järjestelmällisesti perusteltuja valituksia itsesääntelyelimiin. Epäilemättä tämmöinen synnyttäisi voimakasta harmistumista siellä Julkisen sanan neuvoston ja Mainonnan eettisen neuvoston suunnalla, mutta ehkä tämä harmistus myös johtaisi joihinkin korjausliikkeisiin.

Mikäli meno kuitenkin jatkuu entisenlaisena, voi niillä vastuullisen journalismin merkeillä pyyhkiä jatkossakin takamuksensa.

Niin internet vastaa kuin sinne huutaa. En tiedä kuka tämän sosiaalisessa mediassa pyörivän kuvan teki, mutta tässä tiivistyy jotain todella keskeistä. On helppo olla ylväs ja ylhäinen kun kritisoi presidentti Trumpia. Siihen ei kauhean kummoista selkärankaa tarvitse toisin kuin Kiinan propagandarahoista kieltäytymiseen.

 

EDIT: Blogitekstiä on muokattu 1.10. klo 18.34 & 2.10.2019 klo 9.28 Iltalehden yhteydenoton jälkeen. Lehden uutispäätoimittaja Perttu Kauppinen avasi Auvisen haastattelun työprosessia ja jakoi osan litteroitua haastattelunauhaa toimittajan ja Auvisen välisestä keskustelusta. Auvisen sivulause näyttäisi antavan tarvittaessa tukea lehden valitsemalle kärkevälle otsikoinnille.  

Jaa tämä: