vastamainos

Illuusio vastuullisuudesta rakennetaan markkinoinnilla

On lystikästä, että Häiriköt ovat tehneet vastamainokset yrityksistä, jotka juuri julistettiin Suomen vastuullisimmiksi. Jotain tämä sattumus kertoo myös Sustainable Brand Index -kilpailusta.

Sustainable Brand Index on jälleen julistanut Suomen vastuullisimmat yritykset. Tai oikeastaan vastuullisimmiksi koetut yritykset. Oikeastihan kyse on enemmänkin siitä, minkälaisia mielikuvia yritykset ovat onnistuneet markkinointiviestinnän avulla brändeihinsä kiinnittämään.

Valio, vastamainos, kulttuurihäirintä
Periaatteessa markkinointi kouluissa on kiellettyä, mutta esimerkiksi maidon mainostamista kouluissa jopa edellytetään vastineeksi koulumaitotuesta. Sen lisäksi, että maitoa mainostetaan kouluissa sen tuotantoa tuetaan runsaskätisesti ja lehmiä saa yhä edelleen pitää kahlittuina parsiin suuren osan elämistään.

SBI-tutkimusta ei ole tehty analysoimalla yritysten toimintaan liittyvä tilastoja tai prosesseja, vaan kyselemällä kuluttajien mielikuvia yrityksistä ja brändeistä. Kuten tiedämme, kuluttajien mielikuvat syntyvät pitkälti markkinoinnin myötä ja yritykset harvemmin kertovat niitä toimintaansa liittyviä ongelmia mainoksissa.

Ehkä kertoo jotain jostain, että olemme tuottaneet vastamainokset vuoden 2019 vastuullisimmiksi (koettujen) yritysten listan koko kärkikolmikosta. Ruotsalaisen SB Insight AB:n tuottaman listan kärkipaikat jaettiin tänä vuonna seuraavasti.

1. Valio
2. Fazer
3. S-Market

Ja listan nelonen, Prisma, sisältyy kolmoseen, sillä molemmat ovat osa S-ryhmää.

Huomattavaa on myös, että kärkipaikkaa pitävä Valio voitti jo kuudennen kerran putkeen. Tämän kaltaiset tulokset kertovat ehkä lopultakin enemmän valintaprosessista, kuin itse voittajasta. Mikäli tutkimus tuottaa toistuvasti saman voittajan, kannattaisi tutkimuksen tekijöiden pohtia ongelmia prosessissa.

Toisaalta, tämä kertoo myös varsin paljon siitä, kuinka markkinat toimivat ja siitä, että näiden vastuulliseksikin miellettyjen yritysten toiminnasta löytyy kritisoitavaa.

”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.

Valion toimintaa kehutaan SBI-raportissa muun muassa ympäristöystävällisten pakkausmateriaalien käytöstä. Ympäristöystävälliset pakkausmateriaalit ovat tietenkin hieno ja kannustettava asia, mutta pakkauksen merkitys elintarvikkeen kokonaispäästöistä on häviävän pieni – ja maitotuotteiden tuottaminen on itsessään niin saastuttavaa, että maitotuotteiden kasviskorvikkeet voidaan paketoida oikeastaan ihan miten tahansa ilman, että kasvistuotteiden kokonaispäästöt pääsisivät edes lähelle nautakarjan tuottamia verrokkeja.

Fazer on viime vuosina tehnyt avauksia kasvisperäisten elintarvikkeiden saralla ja tämä on tietenkin ympäristönäkökulmasta tarkasteltuna erittäin tervetullutta. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Fazerin tuotteen eivät ole alkuperäsertifioituja ja tämä on ongelma ihmisoikeuksien kantilta tarkasteltuna. Esimerkiksi Fazerin hyvinkin mahdollisesti ikonisin tuote, Sininen suklaalevy, perustuu kaakaoon, jonka alkuperän reiluudesta meillä on vain ja ainoastaan Fazerin oma sana. Fazer tuskin ainakaan itse nostaa esiin tuotantoon liittyviä epäkohtia, joten meille kuluttajille välittyy ainoastaan siloteltu kuva tuotannosta ja sen silotellun kuvan perusteella en uskaltaisi yhtiötä erityisen vastuulliseksi julistaa.

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Listan kolmonen, S-market – sekä nelospaikalta löytyvä Prisma –  ovat molemmat osa S-ryhmää. S-market mainostaa itseään näkyvästi ”Suomen suurimpana luomukauppana” ja oletettavasti suurin päivittäistavara-alan toimija sitä voi volyymin puolesta ollakin. Mutta siinä, missä S-market kehuu luomuisuuttaan, se ei erityisesti muistuta siitä, että S-ryhmä on myös päivittäistavara-alan kolmesta suuresta toimijasta ainoa, joka ei ole luopunut tai luopumassa häkkikananmunista. Koska esimerkiksi tätä häkkikananmuniin liittyvää ongelmaa ei ketjun omassa mainonnassa kerrota, ei tämä epäkohta näy kyselyyn vastanneiden kuluttajien asenteissa.

Ajatus siitä, että lentoyhtiö voisi olla erityisen vastuullinen ja ympäristöystävällinen on oikeastaan täysin pähkähullu. Koko toimiala perustuu liikkumistapaan ja liikkumisen volyymin kasvuun, jotka eivät yksinkertaisesti ole toteutettavissa ympäristöystävällisesti.

Kärkikolmikon ohella erityistä huomiota voidaan kiinnittää huomiota ilmailualan voittajaan, Finnairiin. Voiko lentoyhtiötä pitää erityisen vastuullisena toimijana samalla, kun IPCC:n raportti kertoo meille vastaansanomattomasti, että lentomatkustamista pitäisi vähentää määrätietoisesti? Finnairin mainoskampanja, jossa matkustajat voivat keventää syntitaakkaansa maksamalla muutaman euron kompensaation lentelyn aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä näyttäytyy lähinnä ainoastaan viherpesuna, mutta mahdollisesti tämäkin kampanja on vaikuttanut kuluttajien mielikuviin lentoyhtiöstä.

Samoin huomio kiinnittyy polttoainekategorian voittajaksi julistettuun Nesteeseen, jonka palmuöljybisneksiä käsittelimme peräti oman erikoislehden verran.

On olemassa harha, että voisimme polttoainetta muuttamalla tehdä liikenteestä nollapäästöisen – kuten meidän pitää tehdä. Maapallon resurssit eivät ikinä riittäisi siihen, että pitäisimme liikenteen entisenlaisena ja ainoastaan korvaisimme fossiiliset polttoaineet biopolttoaineilla. Kestävät biopolttoaineen raaka-aineet, jätteet ja tähteet, riittävät korvaamaan vain muutaman prosentin ­nykyisestä polttoaineen kulu­tuksesta”, linjasi Greenpeacen Sini Harkki viitaten Nesteen biopolttoainetuotantoon

Tutkimuksen metodologia sinänsä esitellään vakuuttavasti. Suomessa tutkimukseen on haastateltu yli 10 000 henkilöä, ja vastaajien jakauma on painotettu sekä iän, sukupuolen että maantieteen puolesta. Mutta maailman paraskaan kyselytutkimus ei poista sitä faktaa, että vastaukset perustuvat kuluttajakansalaisten fiiliksiin ja mielikuviin yritysten toiminnasta – ja nuo fiilikset ja mielikuvat on rakennettu mainoksin. Eli tässä on mitattu enemmänkin sitä, kuinka hyvin suuryritykset ovat suoriutuneet markkinointiponnisteluistaan. Tämäkin on kiinnostavaa, mutta hieman eri asia kuin julistettu vastuullisuus.

Kaiken valittamisen ohella Sustainable Brand Index -raportista voi nostaa esiin yhden erityisen ilahduttavan huomion. Raportin toteuttajat ja kasaajat kertovat lukijoille, että Suomessa kuluttajien tietoisuus ympäristökysymyksistä on kasvanut ja että kuluttajat ovat entistä halukkaampia huomioimaan ympäristökysymykset kulutusvalintoja tehdessään.

Seuraavaksi olisikin tärkeää saada kuluttajille entistä paremmin tietoa vastuullisten kulutuspäätösten tueksi ja lisätä ymmärrystä mainosten välittämän kuvan vääristyneisyydestä.

 

 

Jaa tämä:

Mustan kullan kirous

Öljy on ollut ihmiskunnalle sekä siunaus että kirous. Öljy on myös määrittänyt ihmisen eloa jo yli 150 vuoden ajan, mutta pian sen aikakausi tulee päättymään.

Öljy on tuonut lähes rajattoman energiavarannon­ ihmiskunnan sormien ulottuville. Tätä varantoa onkin hyödynnetty surutta ja rajoituksetta siitä alkaen, kun öljyn massamittainen tuotanto pääsi vauhtiin 1860-luvulla. Nyt olemme tilanteessa, jossa planeettamme asettaa rajat öljyn polttamiselle, ja meidän on ravisteltava itsemme irti riippuvuudesta.

Öljyn aikakauden alkaminen toi mukanaan valtavia muutoksia järjestelmiimme. Myös kyseisen aikakauden loppu tuo väistämättömiä muutoksia. Filo­sofi, runoilija Antti Salminen on filosofi Tere Vadénin kanssa tutkinut öljyn luonnetta ja suhdettamme siihen yli kymmenen vuoden ajan yhdessä.

Maailman Luonnon Säätiö WWF:n mukaan ruuantuotanto muodostaa noin viidenneksen ihmisten hiilijalanjäljestä ja on näin yksi ihmiskunnan suurimmista päästölähteistä. Säätiön johtava ruoka-asiantuntija Annukka Valkeapää toteaa, että luonnon kannalta kestävässä ruokavaliossa punaista lihaa saisi syödä korkeintaan kerran viikossa. Vähempikin passaa. Samalla lihan kulutus on kasvanut Suomessa läpi 2000-luvun ja maataloustuin tuotettua lihaa halpuutetaan ohjeista piittaamatta.
Suomen ympristökeskuksen, Aalto yliopiston ja Ilmatieteenlaitoksen Ilmasto-oppaassa on vertailtu muutamien ruoka-aineiden ilmastopäästöjä:
”Naudanlihan ilmastovaikutus vastaa noin 15 kilon hiilidioksidipäästöjä (lihakiloa kohti CO2-ekvivalentteina), kun taas sianlihan ilmastovaikutus on 5 kg CO2/lihakilo ja broilerin 4 kg CO2/lihakilo. Juuston ilmastovaikutus on lähes yhtä suuri kuin naudanlihan (13 kg CO2/lihakilo). Vastaavasti esimerkiksi soijan ilmastopäästö on vain noin 1 kg CO2/soijapapukilo.”

Aloittakaamme alusta, eli 1800-­luvun jälkipuoliskolta.

”Energiaympäristö ei muuttunut kerralla, mutta tuolloin Texasissa, ja pian myös muualla tämän mustan sampanjapullon korkki paukahti auki. Riippuvuutemme öljystä ei ole absoluuttista, mutta addiktion laatu on poikkeuksellista”, Salminen toteaa.

”Öljy on ylellisyyshuume, jota moderni länsimainen – nyttemmin planetaarinen – sivilisaatio kuosaa menemään huolimattomasti, öky­narkomaanin välinpitämättömyydellä. Öljyn läsnäolevuus lähentelee absoluuttisuutta pienimmissäkin arkisissa yksityiskohdissa: muoveista lannoitteisiin, pinnoitteista kantaviin rakenteisiin, ilmassa leijuvista partikkeleista maaperän mikromuoviin. On vaikea kuvitella asiaa, joka ei tavalla tai toisella olisi öljyperäisen tuotantomuodon piirissä”, Salminen jatkaa.

Elintarvikkeet kasvatetaan ja prosessoidaan öljyn voimalla, ja kuluttaja voi vaikuttaa ainoastaan siihen, onko tuotteen valmistamiseen käytetty enemmän vai vähemmän öljyä.

Sen lisäksi, että syömme öljyn voimin kasvatettua ruokaa, sivelemme öljyä myös itseemme. Kosmetiikan kemikaalipitoisuuksia seuraavan CosmEthics-­yhtiön keräämien tietojen perusteella lähes puolet EU:n alueella myytävistä kosmetiikkatuotteista sisältävät jotain öljy- ja muovijalosteita. Samoin verhoamme itsemme tekstiileihin, jotka on valmistettu öljystä tai vähintään öljyä käyttämällä.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä.

Saksan puolustusvoimien, Bundeswehrin teettämän tutkimuksen mukaan arviolta jopa 95 prosenttia ihmiskunnan kaikesta teollisesta tuotannosta kytkeytyy tavalla tai toisella öljyyn. Vuosimiljoonien mittaan öljyyn kerääntyneen ja varastoituneen energian syöminen on kuitenkin tulossa loppuunsa.

Öljy-yhteiskunnan kehityskaareen kuuluu kolme merkittävää katkosta eli shokkia: laajamittainen käyttöönotto, tuotannon tasaantuminen ja tuotannon lasku. Olemme parhaillamme matkalla kohti tuota kolmatta shokkia.

Energiayltäkylläisyys on osaltaan vapauttanut ihmisiä raskaasta ruumiillisesta työstä ja vapauttanut aikaa kulttuurille ja ajattelulle. Öljyn sisältämä energia tekee koko ajan työtä moninkertaisesti verrattuna ihmisten tekemään ruumiilliseen työhön. Tämä on osaltaan mahdollistanut ajatusten vaihdon planetaarisella tasolla ja kulttuurisen kehityksen loikan seuraavalle portaalle. Salminen ei kuitenkaan näe tätä energiayltäkylläisyyden vauhdittamaa kehitystä pelkästään hyvänä.

”Ihmiskunta on kasvattanut pallejaan sielunsa kustannuksella. Ne, jotka ovat syntyneet ja eläneet maantieteellisesti suotuisissa paikoissa, ovat epäilemättä hyötyneet tietyillä jälkimodernin globaalin pohjoisen liki yleisesti hyväksymillä mittareilla.”

Laskennallinen, eli materiaalinen tai bkt:lla mitattava elintaso, on parantunut. Samalla akuutti kärsimys on monissa paikoissa vähentynyt, muttei kaikkialla.

”Ihmiset ovat oppineet haluamaan kosolti lisää. On myös opittu perustelemaan, että he todella tarvitsevat haluamansa. Tai ainakin kokevat halua­vansa, ja olettavat että se minkä he haluavat myös kuuluu nimenomaan heille.”

”Globaalin fossiiliporvariston potentiaalit, mahdollisuudet ja vaihtoehdot ovat lisääntyneet reilun 150 vuoden aikana räjähdysmäisesti. On ihan ok elää kuin faarao. Kukapa ei ­haluaisi asua karkkikaupassa”, Salminen summaa.

Tuon karkkikaupan vastakappaleena voi nähdä ilmiön, jota kutsutaan myös öljyn kiroukseksi. Maa-alueet, joista öljyä on löytynyt eivät – harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ole asukkaineen hyötyneet niistä valtavista rikkauksista, joita maan povesta on pumpattu. Paikallisille on jäänyt turmeltu ympäristö ja kuiviin imetty maa, vauraus ja hyvinvointi on valunut muualle.

Vaikka tiedostamme ihmisen osuuden ilmastonmuutoksessa ja ympäristötuhoissa, emme kykene riistämään itseämme öljyn kyydistä. Otetaan esimerkiksi Trinidadin ja Tobagon saaret Karibian­merellä. Saarivaltio on akuutissa vaarassa jäädä nousevan merenpinnan alle ja silti se jatkaa öljyn pumppaamista ja myymistä poltettavaksi – mikä puolestaan edistää merenpinnan nousua. Salmisen mukaan meidän tulisi ”aikuistua sivilisaatiotason itse­tuhoisuudesta”.

”Ja kuten aina ennenkin, tarvitaan vallankumouksia, jotka ovat runouden palveluksessa. Niistä ei ole yhtäkään esimerkkiä.”

Ilman määrätietoista vallankumoustakin suhteemme öljyyn tulee muuttumaan. Me voimme vaikuttaa korkeintaan siihen, kuinka ja koska kohtaamme tuon muutoksen.

”Mitä pidempään irtautumista lykätään, sen vaikeampaa se todennäköisesti on. Mitä ikinä skenaariot energiatulevaisuudesta ovat, ne kannattaisi jo viisaan varovaisesti rakentaa laskevan nettoenergian oletuksella. Se merkitsee useimmiten keskitettyjen järjestelmien hajauttamista paikallisen omavaraistumisen kustannuksella.”

Runsaus ja käytännössä loputon öljy on kuitenkin oman yhteiskuntamme ja kaikkien muidenkin nykyaikaisten yhteiskuntamallien perusta. Ajatus jatkuvasta kasvusta, johon talousjärjestelmämme perustuu tulee katoamaan omaan mahdottomuuteensa. Korjausliikkeistä tulee dramaattisia eivätkä nekään välttämättä ole mahdollisia nykyisten järjestelmien sisällä.

”Modernit valtaideologiat totta vieköön ovat massiivisten energiaylijäämien sokaisemia”, Salminen toteaa.

”Eroa vasemmistoon tai oikeistoon ei tällä tasolla piirry. Voi olla, että kapitalistiset ja kommunistiset ideo­logiat yhtä kaikki ovat siinä määrin moderneista energiaunelmista rakentuneita, että ne eivät kykene riittäviin muodon­muutoksiin riittävillä nopeuksilla ennen kuin on jokseenkin sietämätöntä olla ylimalkaan elossa.”

Vaikka epävarmuus tulevasta vallitsee, niin yksi asia on varmaa: öljyn aikakausi lähenee vääjäämättömästi loppuaan haluistamme riippumatta, eikä paluuta vanhaan normaaliin ole.

Jaa tämä:

Tutkimusmatkoja normaaliin

Eläinoikeusaktivistit ovat kuvanneet reilun vuosikymmenen ajan tuotantoeläinten oloja salaa. Nyt kuvat päättyivät myös vastamainokseen.

Vierailu ruokakaupassa on arkisista rutiineista se arkisin. Kierros hyllyjen välissä tuttua reittiä seuraillen ja tuttujen tuotteiden lapioiminen ostoskoriin tai -kärryyn ei herätä suuria tunteita. Tilanne kuitenkin muuttuu, mikäli tuohon kokemukseen yhdistyy tieto siitä, minkälaisien prosessien kautta elintarvikkeet ovat kaupan hyllyille päätyneet.

Tuottajat ja kauppiaat eivät tosin tätä yhdistämistä kernaasti tee ja mediakin on ollut yllättävän varovainen näiden pisteiden yhdistelemisessä.

Vuonna 2006 joukko eläinoikeusaktivisteja astui salaa broilerihalliin kuvaamaan. Tavoitteena oli dokumentoida tuotantoeläinten elämä juuri sellaisena kuin se on. Aktivistit eivät odottanut löytävänsä mitään erityisen järkyttävää, eikä kuvillekaan ollut kovinkaan tarkasti mietitty käyttöä. Yhtä kaikki, aktivistit kävivät useilla tiloilla, kuvasivat ja poistuivat paikalta jättämättä jälkiä. Juuri kukaan ei tiennyt tästä pienen porukan tekemästä työstä yhtään mitään.

Lopulta videot julkaistiin Yleisradion A-Studiossa marraskuussa 2007.

Seurasi yli kymmenen vuotta jatkunut julkinen keskustelu tuotantoeläinten oikeuksista, eikä keskustelulle näy loppua. Samalla kun aihetta käsitelleet toimittajat ovat olleet aidosti ja avoimesti järkyttyneitä näkemästään, media on kuitenkin jatkanut vanhoilla raiteilla: kuvia käsitellään lehdissä, joissa samoja eläimiä mainostetaan kuluttajille tyhjiöpakkauksissa, ja videoita esitellään kanavilla, joiden kokkiohjelmissa pihvi paistuu tuttuun tapaan.

Yhteiskuntamme suhdetta lihaan voisi kuvailla pähkähulluksi.
(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.)

Oikeutta eläimille -järjestö keräsi kannattajiltaan lahjoituksia joilla ostaa mainossivu Helsingin Sanomista häkkikanalakampanjalleen. OE pyysi Häiriköit-päämajaa toteuttamaan teoksen, jossa tuotantoeläinten kohtelu tuodaan kuluttajien arkiseen kokemusmaailmaan. Ohessa teoksemme, jonka kuvaelementeistä yksikään ei kelvannut Helsingin Sanomille.
Tämä Hesarin haluttomuus julkaista logoparodioita ei tietenkään täysin yllätä. Hieman yllättävää on se, lehdelle ei kelvannut edes kuva, jossa asiakas katselee geneerisen ruokakaupan lihahyllyä, joka on korvattu häkkikanalalla. Lehden mukaan teos rikkoo hyvää mairkkinointitapaa. Voittoa tavoittelemattomalle ja siten markkinalogiikkaa rikkovalle järjestölle ainoa hyväksyttävä tapa viestiä näyttäisi olevan avoin kirje ja tiukan dokumentaariset kuvat. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että mainonnassa on yleisesti hyväksyttyä irvailla kilpailijalle ja viitata sen tuotteisiin, kuten näimme esimerkiksi hiljattain Pepsin kampanjassa, jossa oli myös ilmiselvä Cokis-tölkki. Eivätkä kaupalliset mainostajat ole ainoita: Hesari nosti itsekin Kuukausiliitteen kanteen parodian jääkiekkojoukkue Jokereiden logosta.
Mainosten ja kaupallisten motiivien määrittelemässä yhteiskunnassa on vaikea hyödyntää mainonnan kieltä ja kanavia, mikäli ei ole myymässä mitään. Tämä on sikälikin ongelmallista, että mainokset määrittelevät hyvinkin paljon sitä, kuinka yhteiskuntamme hahmotamme.

Vuodesta 1996 eläinoikeusaktivismissa mukana ollut Kristo Muurimaa, yksi broilerihallin kuvaajista, perustelee salakuvauksia ihmisten oikeudella tietoon.

”Eläinliikkeessä on aina ollut ajatus, että mikäli ihmiset tietäisivät, mitä tuotannossa tapahtuu, se johtaisi muutokseen.”

Tai kuten Paul McCartneyn nimiin laitettu toteamus kuuluu: ”Jos teurastamoissa olisi lasiseinät, kaikki olisivat vegaaneja.”

”Ihmiset eivät tiedä, miltä eläintuotanto näyttää. Ja jos he tietävät, usein he haluavat sulkea silmänsä ja olla uskomatta”, Muurimaa sanoo.

Hänen mukaansa eläinoikeusliikkeellä oli ulkomailta peräisin olevaa kuvamateriaalia tuotantolaitoksilta. Se ei kuitenkaan tehonnut toivotulla tavalla. Yksi keino sulkea silmät oli väittää, että tällaista ei tapahdu Suomessa.

“Sen halusimme osoittaa vääräksi. Halusimme kuvamateriaalia, joka vakuuttaa yleisön siitä, että tilanne on täällä sama kuin muuallakin.”

Aktivistien piireissä oli tiedetty jo pitkään, että kuville on tilausta. Sen täyttäminen mahdollistui muun muassa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä tarpeeksi edullisen tekniikan ansiosta.

”Siedettävän hyvä laatuisista digikameroista oli tullut niin edullisia, että pystyimme ostamaan niitä opiskelijabudjetilla. Eivät ne kamerat hyviä olleet, mutta niillä kykenimme tekemään kampanjan.”

Samaan aikaan, kun Hesarin painokoneet pyörivät ja avoin kirje S-ryhmälle painautui paperille, heräteltiin keskustelua myös toisilla rintamilla. Näitä tarroja saattaa tulla vastaan siellä tai täällä. Avoin kirje S-ryhmälle luettavissa täällä.

Eläinoikeusaktivistit joutuvat tasapainottelemaan viestinnässään: liian karut kuvat voivat ajaa pois ahdistuneen yleisön ja siloiteltu kuvasto puolestaan menettää iskevyyttään. Tämän ohessa pitää miettiä, että kuuluuko vakava asia viestiä aina vakavasti, vai kannattaako ajoittain turvautua myös huumoriin.

”Olemme pitkään käyttäneet parodiaa. Parodialliset viestit eivät suoranaisesti viesti eläinten kärsimyksestä, vaan enemmänkin siitä, mikä siihen kärsimykseen johtaa ja ketkä sitä tekevät. Esitämme yritysten vastuuseen ja ihmisten kulutustottumuksiin liittyviä huomioita”, Muurimaa kertoo ja jatkaa: ”En varsinaisesti pidä ongelmana sitäkään, että eläinten kärsimyksistä viestitään tavalla, joka hyödyntää mustaa huumoria yksinkertaisesti siitä syystä, että aiheet saattavat olla niin vaikeita, että niitä käsiteltäessä huumori voi olla keino vapauttaa keskustelua.”

Esimerkkinä tästä mainittakoon vuonna 2007 tehty tarra, jossa näkyy karsinaan jätetty kuollut sika, jotta sen lajitoverit kannibalisoivat. Tarran tekstissä luki ”Hei kaverit. Musta tuntuu, että Masalla on jotain hätänä”. Muurimaan mielestä mustan huumorin kautta voi pikemminkin alleviivata tilanteen traagisuutta kuin nauraa itse tilanteelle.

”Parodia saattaa puhutella tavalla, joka läpäisee sen suojamuurin, jonka ihminen nostaa kohdatessaan ahdistavaa ja asiapitoista viestintää. Uskon, että siinä saattaa olla sellainen mahdollisuus, jonka hyödyntäminen on aika olennaista vakavistakin asioista puhuttaessa.”

Toisinaan myös se, että normaalisti piilossa pysyvät kuvat yhdistetään arkisiin kokemuksiin tavalla, joka tekee niiden keskinäisen riippuvuussuhteen näkyväksi voi tarjota katsojalle uusia tapoja hahmottaa maailmaa. Kuten nyt vaikka sen, että ne pienissä kopperoissa koko elämänsä viettävät kanat ja kaupan hyllyltä löytyvät kananmunat ihan oikeasti liittyvät toisiinsa.

Tämä kelpasi Hesarille. Ehkä hieman kiinnostavasti eläinoikeusjärjestö saa tehdä lehteen maksullisen ilmoituksen, joka näyttää journalismilta, mutta ei ilmoitusta, joka hyödyntäisi mainonnan kuvakieltä.
Nämä advertoriaalit – eli journalismin estetiikkaa lainaavat mainokset – ovat melkoisen peruskauraa myös Helsingin Sanomissa. Nauttiiko mainonnan muoto suurempaa suojaa yhteiskunnassamme kuin journalismin estetiikka?

Kansakuntaa järkyttäneet kuvat on otettu paikoissa, joissa tuhannet ihmiset työskentelevät arkisten rutiinien parissa. Ne eivät esitä mitään poikkeuksellista vaan pääosin laillista eläintenpitoa. Kysymys on siitä, miten mikäkin normalisoituu ihmisille. On helpompaa kohdata kärsimys, joka on normalisoitunut.

”Tuottajillen kohdalla on kyse siitä, miten he eläimen näkevät. Jos eläimen ymmärtää tuotantovälineenä tai olentona, jonka kuuluukin elää niin, ei siinä tietenkään näe mitään erikoista. He menevät töihin samaan paikkaan, johon minä menen järkyttymään. Se on valtavan mielenkiintoinen asetelma”, Muurimaa toteaa ja sanoo tehneensä “tutkimusmatkoja normaaliin”.

Jatkossa yhteiskunnan pitää päättää, miten se suhtautuu tähän normaaliin ja kuinka toimia, jos haluaa muuttaa sen, mitä koemme normaaliksi.

Yhteiskunnan voi jakaa kolmeen tasoon, jossa päätöksiä tehdään: yksilö, kauppa ja tuotanto sekä valtionhallinto.

”Helpointa – ja samalla myös ehkä vaikeinta – on muuttaa omaa toimintaa. Seuraava askel on tuotanto ja kauppa. Moni raivostuu näille tuottajille, mutta raivo yksittäisiä ihmisiä kohtaan ei ole hedelmällistä. Pitäisi suunnata raivo siihen järjestelmään, joka mahdollistaa ja kannustaa tähän. Kolmas askel on se, että meidän pitää muuttaa lait ja normit. Tähtäimen pitää olla ylempänä kuin yksilössä.”

Ei kannata kiinnittää liikaa huomiota yksittäisiin mätiin omeniin, jos korista on noussut jo pidemmän aikaa pelkästään mätiä omenia. Silloin kannattaa hylätä koko kori. Tällä hetkellä muutosta tapahtuu yksilöiden ja kaupan tasolla, mutta Muurimaan mukaan ei politiikassa. Yksikään puolue ei ole vielä valmis esimerkiksi asettamaan eläinten oikeuksia kynnyskysymykseksi hallitusneuvotteluissa.

”Kuvauskampanjoiden keskeinen tavoite on nostaa tämä aihe uudestaan ja uudestaan keskusteluun, jotta sen merkittävyys kasvaisi. Eikä ole mikään pikkukysymys, kuinka yhteiskunnan ruoka tuotetaan. Mikäpä olisi keskeisempää.”

Jaa tämä:

Oikeuden päätös: Ruokalähetit ovat työntekijöitä

Hollantilainen tuomioistuin linjasi, etteivät ruokalähettipalvelun lähetit ole yksityisyrittäjiä.

Amsterdamilainen tuomioistuin on päättänyt tammikuussa, että ruokalähettipalvelu Deliveroon työntekijät eivät ole yrittäjiä. Yhtiö on aiemmin noudattanut linjaa, jonka mukaan lähetit määritellään työnantajan näkökulmasta yksityisyrittäjiksi. Oikeuden mukaan työn luonne ja osapuolten sopimus eivät anna perusteita väitteelle.

Foodoran omistaa saksalainen Delivery Hero -niminen yhtiö. Foodora lopetti hiljattain toimintansa Australiassa. Yhtiön vetäytymiseen markkinoilta vaikuttivat todennäköisesti sitä vastaan nostetut syytteet liittyen työntekijöiden kohteluun. Foodora on perustettu vuonna 2014, ja yritys toimii tällä hetkellä yhdeksässä eri maassa. Yritys kertoo verkkosivuillaan toimivansa Suomessa Helsingin lisäksi Espoossa, Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä.

Oikeustapauksen pani vireille hollantilainen ammattiliitto FNV. Liiton edustajan Willem Dijkhuizen mukaan oikeuden päätöksen myötä lähetit voivat vaatia takautuvasti työsopimuksia Deliveroolta. Yhtiö oli irtisanonut kaikki lähettien työsopimukset alkuvuodesta 2018.

Hollantilaisoikeuden päätös antaa suuntaa liittyen alustatalousmallien työntekijän ja työnantajan suhteeseen. Alustatalous on nettisovellusten ympärillä toimivaa liiketoimintaa, joka perustuu joko olemassa olevien resurssien jakamiseen tai työpanoksen myymiseen.

Näyttääkö tämä viestiltä, joka olisi lähetetty itsenäiselle yrittäjälle? KUVA: Justice for Couriers

Suomessa työntekijän oikeuksia ovat viime aikoina vaatineet muun muassa Foodoran ja Woltin ruokalähetit. Yritysten lähetit työskentelevät vailla yrittäjän vapautta, mutta toisaalta heillä ei ole työntekijän aseman mukanaan tuomaa turvaa.

”Ei tässä työssä itsessään ole mitään vikaa. Pidän pyöräilystä, mutta näillä työehdoilla ja nykyisellä sopimuksella tämä ei ole reilua. Esimerkiksi jos freelancerina joudut työvuorolla onnettomuuteen, yrityksen ei tarvitse ottaa mitään vastuuta. Et ole minkäänlaisen työvakuutuksen piirissä”, Foodoran pyörälähetti Marcus Nicolson kertoi.

Työturvan, oikeuksien ja yrittäjän vapauden puuttumisesta kertoo paljon myös Foodoran vastaus ruokalähetille, jonka auto oli hautautunut lumeen alkuvuodesta 2019. Se, että autoa saanut lumihangesta liikkeelle ei estänyt sitä, etteikö kuskille olisi tullut merkintä tietoihin siitä, että hän ei ollut hoitanut osoitettua työvuoroa. Merkinnät heikentävät lähetin asemaa suhteessa toisiin lähetteihin ja johtaa siihen, että rankingissa pudonnut lähetti pääsee valitsemaan itselleen huonompia työvuoroja.

Foodora edelleen ilmoitti suoraan, että se ei vastaa siitä, jos kuljettajan (oma) auto vaurioituu kolarissa tai joku loukkaantuu jakelutehtävän aikaisessa kolarissa tai mikäli auto tosiaan jää jumiin lumeen.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Työntekijöiden aseman määrittely on sikäli merkittävä kysymys, että alustatalouden mallit tulevat vaikuttamaan työmarkkinoiden kehitykseen, kuten Kalevi Sorsa -säätiön projektitutkija Maija Mattila kuvaili.

”Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.”

Maija Mattilan artikkeli Jakamistalous, alustatalous ja sääntely täällä.
Marcus Nicolsonin haastattelu ja artikkeli lähettien kampanjoinnista täällä.

EDIT: Lisätty 5.2. Foodoran vastaus lumeen jämähtäneelle jakeluyhteistyökumppanille.

Jaa tämä:

Öljy vaatteissamme

Vaateteollisuus on kooltaan valtava. Valtava on myös sen hiilijalanjälki.
TEKSTI: Kirsi Niinimäki

Seuraavat luvut antavat jotain osviittaa tekstiili- ja vaateteollisuuden suuruudesta. Polyesteriä tuotetaan maailmassa vuosittain 54 miljoonaa tonnia ja sen tuotanto muodostaa yli puolet kaikesta tekstiilikuidun tuotannosta. Puuvillaa puolestaan tuotetaan vuosittain 25 miljoonaa tonnia ja luomu­puuvillan osuudeksi arvioidaan tästä vain noin 0,5 prosenttia.

Itse kultakin unohtuu helposti arjessa se, että esimerkiksi vaatteemme on usein valmistettu öljystä, tai vähintään öljyä käyttäen. Oikeastaan nykyaikaista yhteiskuntaa voisi tarkastella sen kautta, että lähes kaikki materia ja toiminta ympärillämme on tavalla tai toisella öljyä tai öljyllä tehtyä. Voisimme kenties hahmottaa tätä ilmiötä piiloöljy-käsitteen kautta – vaikka se on poissa silmistä, sen ei pidä olla poissa mielistä.

Tekstiilikuitujen tuotanto on kasvanut valtavasti viimeisten vuosikymmenten aikana: vuonna 1974 vuosituotanto oli 24 miljoonaa tonnia, vuonna 2017 jo 105 miljoonaa tonnia. Lisäksi kuitujen tarve tulee vain kasvamaan tulevaisuudessa, kun elintason noustessa myös kehittyvien maiden kuluttajat haluavat omaksua samanlaisen kulutuskäyttäytymisen länsimaisten kanssa. Vuoden 2025 kuitutuotannon tarpeeksi arvioidaan jopa 120 miljoona tonnia vuodessa.

Pikamuoti, impulssiostaminen ja vaatteiden hyvin halvat hinnat näkyvät myös vaatekaapeissamme, jotka pursuavat yli äyräidensä. Vaatteiden käyttökerrat ovat vähentyneet arviolta yli kolmanneksella 2000-luvun aikana ja vain noin kolmannes vaatekaapin sisällöstä on aktiivikäytössä. Vaikka vaatekaappimme ovat täynnä, koko ajan tuotetaan uusia vaatteita. Markkinoiden ylitarjonta edesauttaa sitä, että eri arvioiden mukaan jopa 5–20 prosenttia tuotannosta jää myymättä. Esimerkiksi Hollannissa arvioi­tiin vuonna 2015, ­että 21 miljoonaa vaatetta jäi myymättä, eli 6,5 prosenttia tarjonnasta.

Viime aikoina olemme saaneet lukea uutisista useamman brändin polttaneen myymättä jääneitä vaatteitaan sen sijaan, että myisivät niitä alennuksella.

Tekstiili- ja vaateteollisuus on globaali ala. Vaikka tuotantoa on ympäri maapalloa, sen pääpaino Kauko­itään. Valmistusmaihin sijoittuvat myös tämän sektorin suurimmat ympäristöhaitat. Esimerkiksi 20 prosenttia vesien saastumisesta johtuu tekstiilien värjäämisestä sekä muista tekstiiliprosesseista ja niissä käytetyistä kemikaaleista. Pelkästään yhden puuvillapaidan valmistamiseen kuluu 2 500 litraa vettä.

Tekstiiliteollisuus käyttää myös suurissa määrin uusiutumattomia raaka-aineita. Niitä kuluu vuosittain noin sata miljoonaa tonnia polyesterin valmistamiseen, puuvillan viljelyssä käytettäviin lannoitteisiin, tekstiilien prosessoinnissa tarvittaviin kemikaaleihin ja öljytuotannon sivutuotteina tuotettuihin väreihin. Yhden tekstiilikuitukilon valmistamiseen tarvitaan keskimäärin kolme kiloa kemikaaleja.

Massiivinen tuotanto kuluttaa hurjat määrät vettä, materiaaleja ja energiaa.

Olemme käsitelleet vaateteollisuuden ympäristövaikutuksia vastamainoksin myös aikaisemmin. Ohessa esimerkki vuodelta 2016.

Muotiteollisuus perustuu mate­riaalin nopeaan läpikulkuun, eli vaatteen lyhyeen käyttöikään, tuotteen nopeaan kulutukseen ja sen muuttumiseen jätteeksi. Halpa pikamuoti on kiihdyttänyt tätä ilmiötä niin, että vaatteiden laatu on vain keskinkertaista – vaatteen ei tarvitse kestää kuin kymmenen pesukertaa, jonka jälkeen se heitetään pois.

Tekstiilijätteen määrä on kasvanut kaikissa länsimaissa. Parhaillaan kehitetään teknologioita, jotta tekstiilijätettä voisi käyttää uuden kuidun tuotannossa nykyistä tehokkaammin. Kaikkia kuituja ei kuitenkaan osata vielä kierrättää uusiokuiduksi­, ja markkinoinnissa käytetään hieman hämäävää viestintää kierrätykseen liittyen. Esimerkiksi kierrätyspolyesteri on tehty PET-juomapulloista, ei vanhoista vaatteista. Polyesteriä ei osata vielä tehokkaasti kierrättää tekstiilikuidusta, joten vanhat polyesterivaatteet päätyvät pääsääntöisesti poltettaviksi.

Myös mikromuovi merissä on osittain peräisin vaatteista, erityisesti pehmeästä fleecestä ja ahkerasti pestävistä urheiluvaatteista.

Tekstiilikuiduista polyesteri, poly­amidi ja akryyli tuotetaan öljystä. Mutta myös uusiutuvat kuidut, kuten puuvilla, tarvitsevat öljyä tuotannon eri vaiheissa – viljelyssä, prosessoinnissa ja kuljetuksissa. Puemme siis öljyä yllemme eri muodoissa.

Miten muuttaa tätä tilannetta? Yleistyvä keskustelu biotaloudesta ja uusiutuvista raaka-aineista on jo hyvä aloitus. Uusiutuvat raaka-aineet eli kasvit sitovat hiiltä juurillaan maa­perään, ja tämä hillitsee ilmastonmuutosta. Tulevaisuudessa paikallisuuden ja raaka-aineiden monipuolisuuden soisikin olevan todellisuutta tekstiili­teollisuudessa.

Pellavan, hampun ja nokkosen kaltaiset runkokuitukasvit kasvavat myös Suomen olosuhteissa ja täällä kasvatettuna tarvitsevat vähemmän kasvinsuojeluaineita kuin Euroopassa viljellyt lajitoverinsa. Niiden ympäristökuormitus on huomattavasti pienempi kuin puuvillan, mutta hinnalla ne eivät pysty kilpailemaan. Myös viljeltäviä kasvi­värejä tutkitaan synteettisten väri­aineiden korvaajiksi ja samoin niitä voitaisiin viljellä ja tuottaa Suomessa.

Vastuullisten valintojen teke­mistä helpottaisi, mikäli erilaisia vaatteiden ja tekstiilien ympäristövaikutuksia mitattaisiin tarkemmin. Mittausten pohjalta kehitetyillä standardeilla ja merkeillä voitaisiin auttaa vastuullisuuteen pyrkivää kuluttajaa hahmottamaan vaatteiden tuottama ympäristörasitus. Kansainvälisesti on käyty keskustelua waterfootprintin ja carbonfootprintin eli vesi- ja hiilijalanjälkien merkeistä. Ympäristöä kuormittavan tuotannon kohdalla on keskusteltu myös vihreistä veroista.

Päästöjen suitsimista, standar­dien kehittämistä ja haittaverojen käyttöönottoa vaikeuttaa kuitenkin alan globaali luonne.

Kirjoittaja on muotiin, vaatetukseen ja tekstiileihin erikoistunut muotoilun tutkimuksen professori Aalto-yliopistossa.

PIILOÖLJY NÄKYVÄKSI
TEKSTI: Jari Tamminen

H&M:n liikkeissä viimeaikoina käyneet ovat epäilemättä huomanneet kassoilta löytyvät kierrätyslaatikot. Vanhat vaatteet voi sujauttaa niihin kätevästi samalla, kun sulloo kassiin uusia vaatteita.

Ehkä ajatus kierrätyksestä tuntuu hyvältä ja kuluttajan on helpompi perustella itselleen jälleen uusi tunika, paita tai toppi. Ja onhan kierrätys tietenkin hyvä hommeli, mutta sillä ei niitä lyhyt­aikaisiksi tuomittuja muutaman euron paitoja taiota millään muotoa ekologisiksi. Mikään määrä kierrätystä ei poista sitä nopeasykliseen muotiin sisäänrakennettua ominaisuutta, että uusi mallisto tekee edellisestä mallistosta roskaa alta aika­yksikön. Puhe kierto­taloudesta on pääosin viherpesua ja laastari avomurtuman päällä.

Koska vaatteita tuotetaan jossain kaukana, eikä ala panosta läpinäkyvyyteen, vain ani harvalla kuluttajalla on konkreettista käsitystä hankintojensa ekologisesta jalanjäljestä. Abstraktio pitäisi muuttaa konkretiaksi.

Samoin kuin ruoka voi olla pullollaan piilorasvoja, vaatteet tihkuvat piiloöljyä. Olemme vähitellen oppineet tiedostamaan piilorasvat. Seuraavaksi voisimme opetella tunnistamaan piiloöljyn vaatteissa­ – ja kaikkialla muuallakin ympärillämme.

Jaa tämä:

Häiriköiden eeppinen vuosi 2018

Vuodessa ehtii tapahtua paljon ja aina välillä on hyvä pysähtyä kertaamaan tapahtunutta.

Vuoteen 2018 sisältyi paljon huikaisevan kiinnostavia haastatteluja, mahtavia artikkeleita ja (ainakin omasta mielestäni) onnistuneita vastamainoksia. Lisäksi pääsin tekemään yhteistyötä hillittömän skarppien tyyppien ja kiinnostavien organisaatioiden kanssa – kiitokset kaikille yhdessä ja erikseen.

Monilta osin vuosi meni enemmän tai vähemmän ennakoidusti, eli vastiksia ja niihin liittyviä artikkeleita pumpsahteli tehtaasta ulos, minkä lisäksi kirjoitin lukuisia kulttuurihäirintään liittyviä artikkeleita ja opetus- sekä luentokeikkoja piisasi. Mutta mahtui mukaan myös hienoja yllätyksiä ja yksi erityisen surullinen sellainen. Alla yhteenveto tapahtuneesta.

"Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille", kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.

Helmikuussa julkaisimme kaksi vastamainosta, joissa kiinnitimme huomiota suklaantuotantoon liittyviin ongelmiin. Vastamainosten malliksi valikoitui Fazerin mainos ja kritiikki kohdistui sekä Fazeriin erityisesti että laajemmin koko maailmankaupan rakenteisiin.

Fazerin toimintaa kommentoi Finnwatchin Anu Kultanen ja Hanken-kauppakorkeakoulun Nikodemus Solitander puolestaan käsitteli yritysvastuuseen liittyviä kysymyksiä yleisemmällä tasolla.  Havaitut ongelmat ovat siis verrattomasti yhtä yritystä suurempia.

”Yritys on luonteeltaan taipuvainen tuottamaan etäisyyttä itsensä ja niiden välille, jotka joutuvat elämään yrityksen toiminnan seurauksien kanssa. Tämä vaikeuttaa vastuukysymysten arvioimista.

Globaaleissa tuotantoketjuissa yrityksen ja sen tuotannon oheisvaikutuksien välissä on yhä enemmän erilaisia toimijoita. Tämä vaikeuttaa ymmärrystämme siitä, kuka on vastuussa ja kenelle. Tuotantoketjuissa vastuuvelvollisuus onkin kasvavassa määrin ulkoistettu. Ketjujen hallintaa esitellään niin monimutkaisena, että yksittäiset yritykset ja toimijat ovat vain osallisina siinä, eikä kukaan siten ole täysin vastuussa, jos ja kun jotain ei-toivottua tapahtuu. Tätä voidaan kutsua eettisen välimatkan tuotannoksi.” – Nikodemus Solitander

Pyhä Björn Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone. Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.
Pyhä Björn
Ludvig XIV, eli Aurinkokuningas, muistetaan Ranskan kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana hallitsijana (1643–1715) ja miehenä, joka ei ollut vaatimaton. Hän remontoi Versailles’n palatsin nykyisenlaiseksi kitsch-kermakakuksi, jossa on esimerkiksi kultainen huone.
Pankkiiri Björn Wahlroos ei ole syntyjään aatelinen, mutta rahaa hän on onnistunut haalimaan. Kalvinistisen opin mukaan menestys ja mammona ovat merkkejä Jumalan suosiosta. Jos näin tosiaan on, on Wahlroos epäilemättä vähintään pyhimys. Rahoillaan hän on muun muassa ostanut kartanoita ja ujuttanut itsensä Ruotsin kuninkaan kaveripiiriin – eli siis melkein siniverinen itsekin.

Lisäksi helmikuussa pohdimme Björn Wahlroosia ja itsekkyyttä. Puheenvuoron sai itsekkyydestä kirjan kirjoittanut Jukka Koskelainen.

”Pidämme itsekkyyttä ennen kaikkea oman aikamme ilmiönä. Olemme ilmeisen taitavia havaitsemaan sitä ympärillämme, muissa ihmisissä, mutta emme yleensä itsessämme. Itsekkyydestä on kuitenkin mitä ilmeisimmin valitettu kautta aikain.

Pitkään meillä oli vain yksi mies, joka paikannettiin uusliberalistiksi ja joka puhui sen puolesta. Björn ”Nalle” Wahlroosia onkin saatu kuulla kohtuullisen taajaan. Hän keksii ärsyttäviä lausuntoja: 80 prosenttia ihmisistä on idiootteja, ainakin mitä tulee rahaan. Köyhien ja rikkinäisten perheiden tukemista ei voi sietää. Kun ­Nordean ruotsalainen pääjohtaja muuttaa luksus­asuntoon, Nalle on jälleen vauhdissa ja lausuu, että pitäähän sitä ihmisen jossakin asua.” – Jukka Koskelainen

Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi. Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.
Usein meidän vastamainokset esittävät vähän harmillisenkin rehellisiä tulkintoja maailmasta. Aina maailmaa ei vaan voi katsoa ruusunpunaisten lasien läpi. Toisaalta, toisinaan voi.
Ohessa on meidän visiomme siitä mitä ruuantuotanto ja ruokamainonta voisivat olla vuonna 2050.

Maaliskuussa huomiomme kiinnittyi laboratiriossa kasvatettuun keinolihaan. Pääsin haastattelemaan Vegemessuilla hollantilaistutkija Mark Postia, jonka työryhmä on tehnyt pioneerityötä kehittäessään ”lihaa ilman kuolemaa”.  Post on epäilemättä Vegemessujen historia ensimmäinen esiintyjä, joka aloittaa luentonsa ilmoittamalla, että: Rakastan lihaa”

Julkaisimme myös Postin oman kirjoituksen aiheesta.

Mikäli tämä arvio osoittautuu todeksi, tulevat nykyisten maatalousjärjestelmien rajat – saatavilla oleva maa-ala, vesi, energia ja kyky käsitellä kasvihuonepäästöjä – vastaan ennen kuin saavutamme täyden ruokaturvan. Jo nyt 70 prosenttia viljelyskelpoisesta maa-alasta on varattu karjalle eli lihan­tuotantoon.

Voimme tehostaa tuotantoa ottamalla käyttöön lisää maata tai parantamalla nykyisen tuotannon tuloksia. Käytettävän maa-alan lisääminen ­tulee ympäristölle kalliiksi. Esimerkiksi lehmien ja muiden hitaasti pienissä poikueissa lisääntyvien eläinten tuotannon lisääminen on vaikeaa ja aikaa vievää – jos mahdollista lainkaan.

On selvää, että kaikkien ihmisten muuttaminen kasvissyöjiksi ei ole ratkaisu. Meidän on löydettävä keinoja lihanhimomme tyydyttämiseen.

Vuonna 1931 Englannin tuleva pääministeri Winston Churchill kirjoitti esseessä 50 vuotta tästä eteenpäin: ”Viidenkymmenen vuoden päästä pääsemme yli hulluudesta, jonka myötä kasvatamme kokonaisen kanan syödäksemme rintapalan tai siiven, kasvattamalla nämä osat erikseen siihen soveltuvalla menetelmällä.” 

Noin 80 vuotta myöhemmin lihaskohtaisen kantasolun, niin kutsutun satelliittisolun, tunnistaminen teki laboratoriossa kasvatetusta lihasta todellisuutta.”

"Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy." Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera.
”Jos ei me myydä, niin sitten joku muu myy.”
Tämä on aika yleinen selitys, kun viritellään keskustelua asekaupoista ja siitä, että Suomi myy kuoleman välineitä moniin sellaisiin maihin, joihin ei kenelläkään olisi mitään asiaa myydä yhtään mitään aseita. Ja se todellakin on Suomi – siis me suomalaiset – joka kauppaa käy Patrian kaltaisten valtio-omisteisten yhtiöiden välityksellä ja maan hallituksen myöntämien lupien kera. Patria&Muerte-vastamainos julkaistiin Kansa Taisteli -lehdessä.

Maaliskuussa päivän valon näki myös Häiriköiden järjestyksessä toinen Kansa Taisteli -lehti, joka julkaistiin Voima-lehden liitteenä. Jatkoimme lehdessä iltapäivälehtien sota-teemaliitteiden kriittistä käsittelyä. Siinä, missä Suomen 100-vuotisjuhlien keskellä julkaistu ensimmäinen Kansa Taisteli käsitteli kansakunnan rakentamiseen liittyvää militarististä eetosta, keskityimme tällä kertaa sadan vuoden takaisen sisällissodan tapahtumiin ja niiden kaikuihin vuoden 2018 Suomessa.

Sisällissotaan suhtaudutaan tunneperäisesti vielä vuonna 2018, sata vuotta kyseisen sodan päätymisen jälkeen. Pitkä varjo kertoo tietenkin siitä, kuinka traumaattisista tapahtumista on kyse. Osansa tässä on myös sillä, että sodan tapahtumia ei päästy aikanaan prosessoimaan syistä, joita tässäkin lehdessä perataan.

Emme ole vieläkään saavuttaneet konsensusta edes siitä, millä nimellä sodasta puhutaan.

Monet meistä asettavat itsensä ainakin jollain epämääräisellä tasolla jommallekummalle puolelle vuoden 1918 jakolinjaa. Tämä siitä huolimatta, että monet tuolloiset kiistat ja sotaan johtaneet tekijät ovat poistuneet pelilaudalta – osan niistä toki pysyessä edelleen yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Monella meistä oli sukulaisia molemmilla puolin rintamalinjoja, ja ainakin sen myötä puolensa voi valita ihan identiteettipoliittisin perustein.” – Jari Tamminen

Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö? Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.
Liian hyvä ollakseen totta? Vuonna 2015 Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA paljasti ennennäkemättömän röyhkeän huijauksen. Volkswagenien ajotietokoneet oli ohjelmoitu tunnistamaan päästömittaukset ja pudottamaan testien aikana moottorin tehoja ja sitä myötä myös päästöjä. Testeissä huijaavia autoja ehdittiin myydä 11 miljoonaa kappaletta. Seurasi melkoinen skandaali ja Volkkarin maine ryvettyi. Vai ryvettyikö?
Volkswagenin brändi on rakentunut vuosikymmenten mittaan ja se on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista ja luotetuimmista automerkeistä. Vuonna 2017 VW juhli nousuaan maailman suurimmaksi autovalmistajaksi – pikainen skandaali ei paljoa paina, kun kuluttajat valitsevat autoa itselleen. Skandaalin vähäiseen merkitykseen voi vaikuttaa myös se, että kyllähän me kuluttajat tiedämme, että autot saastuttavat eikä meille paljastunut skandaalin myötä oikeastaan mitään uutta tai yllättävää. Kykymme selittää ikävätkin asiat pois on niin hyvä, että moiset yksityiskohdat unohtuvat alta aikayksikön. Elämisvalheessa kelpaa elellä.

Huhtikuussa aloitin Voiman päätoimittajan roolissa lehtisarjan, jossa kutsuimme vieraileviksi päätoimittajiksi joukon kiinnostavia tiedeviestijöitä sekä yhden taiteilijaryhmän johtajan. Huhtikuun numeron toimitin yhdessä Politiikasta-lehden päätoimittajan, tutkijatohtori Johanna Vuorelman kanssa. Vuorelma päätyi kirjoittamaan myös tuon kuukauden vastamainokseen liittyvän artikkelin.

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet politiikan rakenteelliset ja systeemitasolla vaikuttavat valheet. Uhkaavin näistä on elämisvalhe, joka on kollektiivista itsepetosta. Professori Jukka Paastela kirjoittaa vuonna 1995 ilmestyneessä teoksessaan Valhe ja politiikka: tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä, että elämisvalheen itsepetoksella ’voidaan tarkoittaa vääriä uskomuksia, joita ihminen itse ei huomaa, toiveajattelua, jota yksilö ei välttämättä tiedosta sekä tarkoittamatonta tietämättömyyttä’.

Elämisvalhe on siis kokonaisvaltainen tulkinta todellisuudesta, jossa valheellisen ajattelun omaksunut yhteisö elää.

Ilmastonmuutosta koskevien faktojen sivuuttaminen länsimaisissa yhteiskunnissa täyttää elämisvalheen määritelmät. Ilmastonmuutoksen faktojen ohittaminen on lähimpänä totuudenjälkeisen ajan määritelmää.

Siksi on yllättävää, ettei ilmastonmuutos ole ollut totuudenjälkeisen ajan keskustelun ytimessä.” – Johanna Vuorelma

Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta. Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.
Lööpit ja iltapäivä- ja juorulehtien kannet myyvät itseään meille vetoamalla tunteisiin. Yksi voimakas ja myyvä tunne on pelko – siksi lööpit usein kirkuvatkin meille vaarasta ja uhasta.
Kannattaa kuitenkin huomata, että tänään myydyt pelot saattavat olla väkevässä ristiriidassa eilisen pelkojen kanssa. Halusimme muistuttaa tästä tekemällä lööpihtavän parodian, jossa pelkoa lietsovat otsikot ovat keskenään ristiriidassa. Usein myös otsikko on ristiriidassa siihen liitetyn kuvan kanssa.

Toukokuussa oli vuorossa yhteistyö Nuorten ääni -hankkeen kanssa ja suunnitelimme yhdessä nuorten kanssa iltapäivälehden lööppiä muistuttavan vastamainoksen. Vastamainoksen kaveriksi kirjoittamassaan artikkelissa Tuomas Rantanen veti linkkejä kohulööppien ja klikkijournalismin välille.

Journalismi ja mainonta törmäävät erityisen tunnistettavalla tavalla nimenomaan lööpeissä ja kansissa, jotka on suunniteltu edistämään lehtien irtonumeroiden myyntiä. Sama faktan ja mielikuva­liioittelun koh­taaminen näyttäytyy nettilehtien sivuille kävijöitä houkuttelevissa klikkiotsikoissa. Kaikissa näissä kyse on yhtä aikaa toimituksen tekemästä journalistisesta sisällöstä ja sen mainonnasta.

Näiden tiedonlajien väliseen jännitteeseen puututaan myös Journalistin ohjeissa: ’Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.’

Tabloidien historiasta tiedetään, että irtonumeromyynnin kannalta lööppiotsikoiden tehokkaimpia koukkuja ovat julkisuuden henkilöiden yllättävät kuolemat, kansallisesti merkittäviksi tulkitut urheiluvoitot sekä yleisön mielissä lähelle sattuviksi koetut suuronnettomuudet ja -tuhotyöt.” – Tuomas Rantanen

Kuhina Häiriköt kylässä -näyttelyn edustalla oli käytännössä jatkuvaa koko toukokuisen viikonlopun ajan.
Kuhina Häiriköt kylässä -näyttelyn edustalla oli käytännössä jatkuvaa koko toukokuisen viikonlopun ajan.

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna järjestetty Maailma kylässä -festivaali pyysi Häiriköiltä näyttelyä ja sellaisen myös järjestimme. Viikonlopun aikana kaikki tapahtuman pääteltassa vierailleet pääsivät tutustumaan suuriin vedoksiin vastamainoksistamme.

Lisäksi järjestimme yritysvastuuseen liittyviä keskusteluja festariviikonlopun aikana. Esimerkiksi Kansallisteatterin Lavaklubilla keskustelimme Eettisen kaupan puolesta ry:n toiminnanjohtaja Lotta Staffansin ja Finnwatchin toiminnanjohtaja Sonja Vartialan kanssa siitä, mikä on kuluttajan rooli ja yritysten vastuu jälkikolonialistisessa maailmankaupassa sekä sitä, voiko yksittäinen kuluttaja arvioida tuotteen vastuullisuutta, ja tarjoaako yhteiskunta yksilölle mahdollisuutta arvioida kulutuspäätöksiin liittyviä taustatekijöitä.

Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.
Maailmat kohtaavat. Beniniläinen mainosformaatti yhdistyy länsimaiseen populaarikulttuuriin.

Kesäkuussa kurkistimme sukelsimme antropologian kiinnostaviin syövereihin yhdessä AntroBlogin kanssa. Vastamainoksessa tarkastelimme mainosmaailmaan hieman odottamattomasta kulmasta. Tilasimme taiteilija Riiko Sakkisen perustamalta beniniläiseltä Salon de Peinture Grand-Popolta  taideteoksen, joka mukaili muotokieleltään sikäläisiä parturien mainoskylttejä. Teoksen maalasi Louis Houenouden, joka normaalisti maalaa juuri niitä mainoskylttejä, joita tilaamamme teos kommentoi.

”Käsinmaalattujen mainoskylttien kulttuuri on Beninissä elävää. Tutkin ilmiötä etukäteen, mutta sen laajuus yllätti paikan päällä. Pääkaupunki Cotonoussa melkein kaikki mainokset ovat printattuja, mutta syrjäkylillä suurin osa mainoksista on käsin maalattuja. Beninissä lukutaitoprosentti on alhainen, ja mainoskyltit huomioivat sen – kyltit selittävät tuotteen tai palvelun selkeästi kuvin. Esimerkiksi kampaamokauneussalongin kyltissä on kampauksen lisäksi kuva kädestä, jotta kaikki tajuavat, että siellä tehdään myös manikyyrejä” – Riiko Sakkinen

Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.
Luomalla tarpeita, mainostaja saa kuluttajan kokemaan sielua kuristavan tyhjyyden sisällään. Tuota tyhjyyttä täytetään vaikkapa sitten hiilihapotetulla juomalla, joka lupaa menestystä, onnea ja kauneutta. Oikeasti tuotteessa ei ole mitään näistä luvatuista ominaisuuksista.

Heinäkuussa Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Riihimäen teatterin taiteellinen johtaja Janne Saarakkala vertaili politiikan, median ja taiteen täyttäviä merkityksettömyyden aaltoja.

”Jo 2000-luvun alussa filosofi Slavoj Žižek kiinnitti huomiota leviävään antiessentialistiseen ilmiöön, jossa pyritään esimerkiksi juomaan kahvia ilman kofeiinia, kolaa ilman sokeria, kaljaa ilman alkoholia ja käymään sotaa ilman sotaa (tietokoneen ruudulla tai lähettämällä tunnuksettomia ’vihreitä miehiä’).

Esimerkeissä voi nähdä jonkinlaisen terveyttä palvelevan päämäärän. On saatava kaikki kiihottava mutta ilman epäterveellistä, uhkaavaa tai omaatuntoa häiritsevää sisältöä. Siksi sitä hävitetään myös taiteesta, journalismista ja politiikasta. Žižekin mukaan olemme jo vuosia eläneet post-politiikaksi kutsuttua tyhjäkäynnin aikaa, jossa valtiollisten ja kansainvälisten yhteisten asioiden hoitaminen on redusoitu vain asiantuntijoiden hallitsemaksi yhteiskuntaelämäksi, jossa vaikuttaa tällä hetkellä vain yksi elinvoimainen poikkeus: kansallismielinen konservatismi.

Koska me emme halua luopua mistään. On parempi olla kuulematta, näkemättä ja tietämättä mitään, tekemisestä puhumattakaan. Sellainen myy paremmin.” – Janne Saarakkala

Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaamisen aikaan Helsingin kaduille jalkautui #resistgag-mielenosoitus, jossa nähtiin viimeisillään raskaana olevia Donald Trumpeja ja suukapuloilla vaiennettuja naisia. Epäilemättä Donald Trumpin seksuaalioikeuksiin liittyvä politiikka olisi perin erilaista, mikäli Trump itse saattaisi tulla raskaaksi. Setämiehet eivät kuitenkaan voi itse tulla raskaiksi ja se näkyy myös heidän ajamassa politiikassa.
Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaamisen aikaan Helsingin kaduille jalkautui #resistgag-mielenosoitus, jossa nähtiin viimeisillään raskaana olevia Donald Trumpeja ja suukapuloilla vaiennettuja naisia. Epäilemättä Donald Trumpin seksuaalioikeuksiin liittyvä politiikka olisi perin erilaista, mikäli Trump itse saattaisi tulla raskaaksi.
Setämiehet eivät kuitenkaan voi itse tulla raskaiksi ja se näkyy myös heidän ajamassa politiikassa.

Kesään kuului kärpästen ja helteiden lisäksi myös mielenosoittamista. Näitä kaikkia piisasi, kun presidentit Trump ja Putin saapuivat Helsinkiin. Olin mukana järjestämässä ja toteuttamassa #resistgag-mielenosoitusta, jolla kiinnitettiin huomiota Trumpin kehitysyhteistyöpolitiikan yhteen synkkään puoleen – eli siihen, kuinka naisten oikeudet eivät sen puitteissa toteudu. Aihetta kommentoi meille muun muassa Väestöliiton kansainvälisen kehityksen yksikön johtaja Elina Korhonen.

”Abortin vastainen politiikka toimii juuri toisin, kun sen oletettu tarkoitus on: Abortteja ehkäistään parhaiten tarjoamalla ehkäisypalvelua ja tietoa seksuaalisuudesta. Perhesuunnitteluklinikoiden joutuessa sulkemaan ovensa,  lisääntyvät ei-toivotut raskaudet ja samalla mitätöidään vuosikymmenten edistysaskeleet lisääntymis- ja äitiysterveydessä sekä lasten terveydessä. Kärsijöinä ovat useimmiten kehitysmaiden köyhät tytöt ja naiset, joiden palvelut ovat olleet järjestöjen varassa” – Elina Korhonen

Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017.
Kuvassa palestiinalaisia työntekijöitä Betlehemin tarkastuspisteellä, Länsirannalla vuonna 2017.

Syyskuussa aloitimme vuoden 2019 Euroviisuihin valmistautumisen. Israelissa on luvassa maailmanluokan näytös, jossa maan harjoittamalla miehityspolitiikalla ja palestiinalaisilla ei ole sijaa.

”Odottavan aika on tunnetusti pitkä, ja Lähi-itään tosiaan liittyy paljon odotuksia ja odottamista. Yhdet odottavat Jumalan lupaamaa maata ja toiset Messiaan toista tulemista. Myös oikeutta ja kotimaata odotetaan, ja välillä odotetaan lupaa korjata kuoppainen tie. Odotuttaminen voi olla myös alistavan politiikan väline, kuten Tampereen yliopiston tutkija Mikko Joronen esittää artikkelissaan Spaces of waiting.

Joronen esittää tutkimuksessaan, että Israelin tapa hallita palestiinalaisia on tarkasteltavissa teatraalisena performanssina, jonka keskeisenä tavoitteena on ylläpitää palestiinalaisten epävarmaa asemaa. Tämä teatteri tunnustaa seremoniallisesti palestiinalaisten hallinnolliset, juridiset ja turvallisuuteen liittyvät oikeudet, mutta ei tosiasiallisesti tarjoa niitä palestiinalaisille, jotka ovat juuttuneet loputtomaan oikeuksiensa odotuksen kehään.” – Jari Tamminen

Samoin syyskuussa Häiriköt-päämaja jalkautui Saamenmaalle, jossa paikalliset saamelaisaktivistit ja Greenpeace vastustivat Saamenmaan halkovaksi suunniteltua Jäämerenrataa. Mukana Lapissa oli myös kanadalainen cree-kansaan kuuluva Clayton Thomas-Müller.

”Isoja ja vaikutuksiltaan kauas­kantoisia teollisia investointeja ei voi tehdä ilman alkuperäiskansojen lupaa. Viestimme on, että ilman suostumusta ei ole myöskään pääsyä. Tämä on ajatus, johon me Kanadan alkuperäiskansat olemme suhtautuneet hyvin vakavasti.” – Clayton Thomas-Müller

Ympäristönäkökulman ohella ratahanketta on välttämätöntä tarkastella myös saamelaisten, Euroopan unionin alueen ainoan alkuperäiskansan näkökulmasta. Saamelaisten oikeus poronhoidon ja luontaistalouden ympärille rakentuvaan kulttuuriinsa asettaa rajoituksia sille, mitä Suomen valtio voi Saamenmaalla tehdä.

Vuonna 2017-18 yhdessä Biologian ja maantieteen opettajien liiton kanssa järjestetty Global Meal -hanke, jonka puitteissa koulutimme satoja oppilaita ja opettajia vastamainostyöpajoissamme saatiin päätökseen alkukesästä. Onnistuneeksi koetulle hankkeelle haluttiin jatkoa ja tällä kertaa mukaan liittyi myös Äidinkielen opettajien liitto. Ilmastoterveisiä Etelästä yhdistää vastamainokset ja opettajakoulutuksen ilmaston muutokseen liittyviin aiheisiin.

”Pelkillä kulutuskäyttäytymisen muutoksilla ilmastonmuutosta ei kuitenkaan saada riittävästi hidastettua, vaan sen oheen tarvitaan aktiivista yhteiskunnallista osallistumista ja päätöksentekoa. Ilmastojärjestelmässä tapahtuu muutoksia jatkuvasti kaikkialla, mutta suuri osa muutoksista on vähittäisiä eikä päädy uutisiin ainakaan meille Suomeen saakka. Media muovaa aihepiiriin liittyviä ajatuksiamme enemmän kuin ehkä arvaammekaan. Miten median välittämät viestit vaikuttavat siihen miten me hahmotamme ilmastonmuutoksen seurauksineen ja ratkaisumalleineen? Onko kuvamme todellisuuteen perustuva vai valikoimmeko viesteistä tietoisuuteemme kenties vain osan?” – Pinja Sipari

Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan. Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.
Kaj Frankin vuonna 1952 julkaistua Teema-astia sarjaa voi hyvinkin kutsua suomalaisen teollisen muotoilun klassikoksi. Onhan kyseessä yhden maamme kautta aikain merkittävimmän muotoilijan yksi tunnetuimmista tuotteista. Moni kuluttaja järkyttyi vuonna 2016 ilmoitetusta päätöksestä siirtää myös Teema-astioiden valmistus Thaimaahan.
Tove Janssonin Muumi-tarinat puolestaan ovat nivoutuneet osaksi kansallista identiteettiämme ja Muumi-mukeja jonotetaan kuin ämpäreitä. Nykyään myös Muumi-mukit valmistetaan Thaimaassa. Kaukomaille siirretty Muumi-mukien valmistus on ehkä syvimmälle suomalaisuuteen sukeltava esimerkki Kiina-ilmiöstä – eli siitä, että tuotanto siirtyy pois kotimaasta. Samalla, kun valmistus ja työpaikat siirtyvät muualle, vähenee kotimaisen tuotannon ohella myös päästöt kotimaassa. Tosin samat päästöt tupruavat tehtaan piipusta myös toisaalla ja meidän päästöjen pieneneminen on vain näennäistä.

Lokakuussa tuotimme ensimmäisen Ilmastoterveisiä Etelästä -hankkeeseen liittyvän vastamainoksen. Thailaakson tehdas käsitteli sitä, kuinka meidän hiilijalanjälkemme pitäisi laskea sen mukaan, mitä kulutamme, eikä sen mukaan, mitä Suomessa tuotetaan. Tästä kuviosta meille väänsi rautalankaa ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa sekä Suomen Ilmastopaneelin jäsen Lassi Linnanen.

”Kaksi kolmasosaa suomalaisten ilmastovaikutuksesta aiheutuu kotitalouksien jokapäiväisistä päätöksistä. Ja näistä aiheuttamistamme päästöistä lähes puolet – 44 prosenttia – syntyvät jossain maailmalla. Mielestäni molemmat luvut ovat varsin merkittäviä.

Iso osa elämäntapamme vaatimasta tuotannosta tapahtuu jossain kaukana meistä. Tämä kaukana tapahtuva saastuttaminen kuitenkin vaikuttaa kaikkien elämään, ja vastuumme ei katoa maantieteellisen siirtymän myötä.

Kiinasta on tullut maailman tehdas. Samalla kun paheksumme Kiinan saastuttavaa tuotantoa, kiinalaiset tuotteet päätyvät usein meidän länsimaisten kuluttajien ostoskoreihin.

Meillä on vastuu: turhia tuotteita ei tuotettaisi, mikäli emme sitä lystiä maksaisi.” – Lassi Linnanen

Thailaakson tehdas, pieniKävimme myös esittelemässä tuotantoamme Kaapelitehtaalla järjestetyssä Lift Helsinki -tapahtumassa, joka toi yhteen taide- ja mediaalojen ammattilaiset ja vaikuttajat.

Näyttelyssä oli vastamainosten sijaan näytillä muun muassa vastamainoksessa kuvana nähty Thailaakson tehdas -muki, kaksi metriä leveä Pieni pala Kolonialismia -suklaalevy ja yhdessä Jani Leinosen kanssa tekemämme Elovana-paketti, jossa Elovena-neidon sijaan poseeraa saamelaisaktivisti Jenni Laiti.  Ylistystä ja kiitosta osakseen saanutta näyttelyä pyydettiin myös vierailuille muihin kaupunkeihin ja suunnitelmat sen suhteen ovat jo käynnissä. Niistä lisää sitten tuonnempana.

Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.
Ruoka-annoksia ravintoloilta asiakkaille välittävän lähettifirma Foodoran lähetit tekevät alustatalouden töitä, mutta he eivät ole työntekijöitä. He ovat lähettiyhteistyökumppaneita. Lähetiyhteistyökumppaneilla ei ole työntekijän oikeuksia, mutta ei heillä myöskään ole yrittäjän vapautta. Nyt osa Foodoran läheteistä vaatii itselleen parempia oikeuksia.

Marraskuussa sukelsimme alusta- ja jakamistalouksien väliseen hetteikköön. Ruokapalvelu Foodoran lähettien kritiikki ja kampanja työnantajaansa yhteistyökumppaniaan kohtaan liittyy yhteen työelämän ajankohtaisimpaan aiheeseen. Tätä aihetta meille selvensi projektitutkija, tohtori Maija Mattila Kalevi Sorsa säätiöstä. Foodora-lähetin työpäivää kävi puolestaan dokumentoimassa meille toimittaja Henri Salonen.

”Jakamistalouden rinnalla esiin on noussut alustatalouden käsite. Siinäkin käytetään hyödyksi teknologiaa. Internetin digitaalisilla alustoilla tarkoitetaan kahden- tai monenkeskisiä markkinapaikkoja, jotka välittävät käyttäjien välisiä transaktioita. Alustoilla siis kohtaavat palveluiden tarvitsijat ja tarjoajat, algoritmien ansiosta kitkattomasti ja nopeasti. Tunnettuja esimerkkejä alustataloudesta ovat esimerkiksi Uber sekä muun muassa ruokalähettipalvelut Deliveroo, Foodora ja Wolt.

Kaikki nämä – sosiaaliturva, hyvinvointivaltion rahoitus ja palkanmuodostus – korostavat sitä, että nykyinen sääntely-ympäristö ei toimi enää alusta­talouden aikakaudella. Koska alustatalouden on ennustettu kasvavan voimakkaasti, päättäjillä on suuri työ hyvinvointivaltion rakentamisessa uudelleen niin, että ihmisten sosiaaliset oikeudet toteutuvat.” – Maija Mattila

Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.
Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.

Joulukuussa päätimme vuoden pamauksella ja suurponnistuksella. Ilmastoterveisiä Etelästä -hankkeen innoittamina paneuduimme ilmastonmuutosteemaan sekä erillisen liitteen, että yksittäisen vastamainoksen muodossa.

Denial by You&Me -vastamainos kiinnitti huomion siihen, että toisinaan ilmastonmuutoksen kaltaisten ongelmien kieltäminen voi olla tapa hakea suojaa ongelman kohtaamisen tuomalta ahdistukselta. Psykologi ja kirjailija, Jussi Valtonen nosti keskusteluun myös kiinnostavan huomion siitä, kuinka ratkaisuehdotuksiin uskomiseen vaikuttaa se, tukeeko tuo ratkaisu omaa ideologiaa. Puhutaan motivoidusta päättelystä.

”Yhdysvalloissa professori Aaron Kayn tutkimusryhmä Duken yliopistosta on osoittanut, että ratkaisut, joilla ihmiset arvelevat ilmastonmuutosta torjuttavan, vaikuttavat siihen, kuinka taipuvaisia he ovat uskomaan IPCC:n faktoja. Republikaanit kielsivät ongelman helpommin, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan ympäristöveroilla, jotka eivät sovi republikaanien poliittiseen ideologiaan. He sen sijaan pitivät IPCC:n faktoja selvästi uskottavampina, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan yritystoimintaa vapauttamalla, joka taas kuuluu republikaanien poliittisiin tavoitteisiin. Eron koetilanteissa ajatellaan johtuvan siitä, että on helpompi muuttaa käsitystään IPCC:n faktoista kuin järjestää koko poliittinen uskomusjärjestelmänsä uusiksi.” – Jussi Valtonen

Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.
Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.

Ympärostöteemaa piisasi myös Voiman välissä julkaistussa Neste Spoil – Biouutisia -parodialehdessä. Palmuöljyn tuotantoon liittyviä kysymyksiä olivat kommentoimassa sekä Greenpeacen maajohtaja Sini Harkki, että tutkijat Jyrki Jauhiainen, Anu Lounela ja Harri Vasander.

”Hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin eli IPCC:n vuonna 2014 julkaistussa selvityksessä trooppisille turvemaille perustettujen akaasiasellupuu- ja öljypalmuplantaasien arvioitiin siirtävän turvemaan hajoamisen seurauksena ilmakehään vuosittain 15 tonnia hiiltä hehtaarilta hiilidioksidipäästöinä. Turvemaiden käyttömuodoista nämä plantaasit muodostavat kaikista suurimmat päästöt.

Kuivatettu turvemaa on myös paloherkkää etenkin kuivakauden pitkittyessä. Turpeen palaessa voi ilmakehään siirtyä nopeasti useiden satojen vuosien turvekertymien sisältämä hiilimäärä.

Vuoden 1997 suurpaloissa Indonesian turvemailta vapautui ilmakehään muutaman kuukauden aikana 800–2 600 miljoonaa tonnia hiiltä. Määrä vastaa 13–40 prosenttia maapallon fossiilisten polttoaineiden keskimääräisistä vuotuisista hiilipäästöistä.” – Jyrki Jauhiainen & Harri Vasander

Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.
Oletko unelmoinut kiiltävän valkoisesta katumaasturista, jossa on hienot alumiinivanteet, tummennetut ikkunat ja väkevä moottori? Tuskin olet koskaan ajatellut vieväsi sitä oikeasti maastoon, mutta onhan sellainen komea. Jos ajattelit tuon maasturin muuttuvan ekologiseksi sillä, että tankkaat sen tankkiin biodieseliä, niin ajattele uudestaan. Biodieselin polttaminen on kuin sademetsää polttaisi.

Jouluun valmistuva kauppakeskus REDI ja sen asiakkaat kokivat yllätyksen, kun Massias ja Kultaisen ostoskärryn seurakunta jalkautuivat jouluostostelijoiden keskuuteen.

”Suuren kulutusjuhlan sesonkina on tärkeää osoittaa markkinan ja mainonnan voimille uskollisuutensa. Kaupungin temppelit ovat avoinna aina kaupan sulkemisaikaan asti. Huutakaa ’Ostan!’ jos olette mukana!” – Massias

Vuonna 2018 olin mukana touhuamassa Perintö – Helsinki Graffiti 1992-2017 -kirjan uutta painosta, jonka Voima Kustannus julkaisi. Sekin oli asiallista.

Otso Kantokorpi reissasi moneen kertaan Virossa yhdessä katutaiteilija EGSin kanssa. He maalasivat graffiteja hylättyihin rakennuksiin ja dokumentoivat tekemisensä. 
EGS maalasi oheisen muistoteoksen Otsolle Helsingin Suvilahteen.
Otso Kantokorpi reissasi moneen kertaan Virossa yhdessä katutaiteilija EGSin kanssa. He maalasivat graffiteja hylättyihin rakennuksiin ja dokumentoivat tekemisensä. 
EGS maalasi oheisen muistoteoksen Otsolle Helsingin Suvilahteen.

Asiallisten ja kivojen tapahtumien ohella vuoteen mahtui tietenkin myös pettymyksiä ja murheita. Näistä henkilökohtaisesti surullisin oli taidekriitikko Otso Kantokorven menehtyminen äkilliseen sairaskohtaukseen. Häiriköiden maailmaan Otson poismeno jätti suuren aukon.

”Toukokuussa menehtynyt taidekriitikko Otso Kantokorpi (1957–2018) ei koskaan suostunut ottamaan taiteilijan viittaa harteilleen. Ei, vaikka hän toisinaan tekikin viiltävän osuvia taideteoksia. Kantokorpi kielsi taiteilijuutensa jopa oman taidenäyttelynsä avajaisissa ja määritteli teoksensa ’taiteen kaltaisiksi interventioiksi’.

Suurempi huoli on se, että Kantokorven kaltaista taidekentän tuulettajaa ei ole näköpiirissä. Kuka nyt arvioi katutaidetta taiteena taiteen joukossa, ja kuka pistää taideruhtinaat koville?” – Jari Tamminen

Häiriköt-päämajan vuosi 2019 starttaa kunnolla tammikuun 10., kun kokoonnumme Kansallisteatterin Lavaklubille Tieteiden yönä. Tuolloin lavalla keskustellaan muun muassa palmuöljyn tuotannosta ja sen soveltuvuudesta biopolttoaineen raaka-aineeksi. Kaikki paikalle, tilaisuus on maksuton ja meno hyvää.

Lavaklubin jälkeen tammikuussa on myös luvassa Kultaisen ostoskärryn seurakunnan seuraava ulostulo. Tammikuun 23. päivä pamahtaa, mutta paikka ilmoitetaan vasta lähempänä h-hetkeä. Pitäkää siis silmät auki ja tuntosarvet kohdistettuina tämän kanavan suuntaan.

Jaa tämä:

lihan syömisestä ja sensuurista

Eläinsuhteemme on mitä erikoisin ja siitä puhuminen on usein vaikeata. Veikkaus oy päätti reagoida keskusteluun sensuurilla. 

Lasten tekemässä nukketeatterissa oli sankareina kolme urheaa pikkupossua. Iso paha susi puolestaan halusi syödä sankaripossut. 

Voima kommentoi Animalian mainosten poistamista katukuvasta tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa. Tämä ja muut Voiman vastikset osoitteesta: http://uusi.voima.fi/vastamainokset
Mainosyhtiö JCDecaux poisti taannoin Animalian eläintuotantoon liittyvät julisteet telineistään. Moni epäili syynä olleen se, että Animalian julisteet saivat vieressä mököttäneet Mäkkärin ja Saarioisten mainokset näyttämään huonoilta.  Voima kommentoi tapahtunutta  tuoreeltaan vastamainoksen muodossa. Pääsinpä myös puhumaan aiheesta Animalian ja JCDecauxin edustajien kanssa

Sekä esityksen tehneet lapset, että me yleisössä istuneet aikuiset samaistuimme urheisiin possuihin ja toivoimme epäonnea sudelle. Pian esityksen jälkeen monet esiintyjistä ja katsojista mutustelivat itse possua.

Harvoin on yhteiskuntamme ristiriitaisuus ja pähkähulluus ollut näin ilmeistä. 

Empatiaa ja eläinsuhdettamme tutkinut Elisa Aaltola puhui tästä ristiriidasta Veikkauksen Inhimillisiä uutisia -julkaisulle. Tuo artikkeli sensuroitiin ex-kansanedustaja Mikko Kärnän vaatimuksesta. Kuten tunnettua, internet ei unohda ja tuo sensuroitu artikkeli löytyy täältä. 

Palataan kuitenkin tähän sensuuriin sen jälkeen, kun olemme katsoneet, mitä sanottavaa Aaltolalla oli.

”’Ihmisellä on taipumus olla näkemättä ikäviä asioita ja totuuksia, jotka sotivat omia etuja tai jo opittuja ajatusmalleja vastaan. Suhteemme eläimiin on juuri tällaisen käyttäytymisen ristipaineessa.’

Tuottajissa on myös eläinrakkaita ihmisiä, vaikka tutkimuksen valossa he harvinaisuus ovatkin.’”

Aaltola puhuu haastattelussa myös lihaparadoksista. Paradoksi rakentuu sen varaan, että me samanaikaisesti ilmoitamme rakastavamme eläimiä, mutta myös hyväksymme tuotantoeläinten oikeuksien tallaamisen ja syömme niitä satujen sankaripossuja. Aaltola muistuttaa lisäksi lajien välisistä eroista. 

 ”Lajit ovat eriarvoisessa asemassa. Toisinaan lemmikin rakastamisen ajatellaan, tiedostamattomasti, olevan jo riittävä osoitus eläinrakkaudesta, mitä puolestaan pidetään yleisesti hyväksyttävänä piirteenä. Lemmikit saattavat olla eräänlaisia toteemieläimiä, niiden rooli on olla symbolina sille, että kyllä minä eläimiä kunnioitan”.

Ateria, innovaatio, ruokainnovaatio, leikkele, Suomi100,
Miten suhtautuisimme uutuustuotteeseen leikkelehyllyllä, mikäli paketin kyljessä meitä katselisikin kissa? Olisiko joulukissasta joulukinkun kilpailijaksi? Jos ei, niin miksi? Näitäkin kysymyksiä pyörittelimme Innovaatioleikkeleet-vastamainosten avulla.

Ehkä ex-kansanedustaja Kärnä tietää paremmin. Samalla, kun hän kertoo tietonsa, niin ehkäpä hän voisi selittää myös sen, mistä hänen hinkunsa sensuuria kohtaan kumpuaa.

En tosin pidättele hengitystäni.

Aaltola itse kertoi saamastaan palautteesta blogissaan, jossa hän myös listaa tutkimuksia, joiden tuloksiin hän Veikkauksen sensuroimassa artikkelissa viittasi. 

”Veikkauksen johtaja kertoi minulle, että päätös ei johtunut jutun sisällöstä vaan siitä, että se oli herättänyt voimakkaan reaktion.”

"Rahalla saa ja hevosesta piisaa." Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki? Lisää hevosen elintarvikepotentiaalista täällä.
”Rahalla saa ja hevosesta piisaa.” Miksi hevosen liha einespaketissa aiheuttaa skandaalin ja kohun? Saako hepasta tehdä makkaraa, vai onko se lemmikki?

Kun huomasin uutisen tästä sensuroimispäätöksestä Elisa Aaltolan Facebook-seinällä, kävi mielessä myös median kriisi. Veikkauksen Inhimillisiä uutisiahan ei ole journalistisesti toimiva media, vaan se on osa Veikkauksen yritysviestintää. Ja yritysviestinnässä noudatetaan hieman erilaisia sääntöjä, kuin journalismissa. Esimerkiksi tiukassa poliittisessa ohjauksessa oleva, uhkapelimonopolia pyörittävä yhtiö voi kuunnella poliitikkojen ajatuksia hieman tarpeettomankin herkällä korvalla. 

2000-luvulla riehaantunut median kriisi on myllännyt alaa monin tavoin ja esimerkiksi teknologinen kehitys on liittynyt kriisiin oleellisesti. Perinteinen media ei enää hallitse jakelukanavia ja tietysti tämän myötä resurssit, eli raha, jakautuu uusilla tavoilla. Kun journalismin resurssit ovat huvenneet, ovat esimerkiksi viestintätoimistot tahoillaan palkanneet niitä osaavimpia toimittajia riveihinsä. Tämä ei ole pelkästään hyvä asia ja Salla Vuorikoski avasikin tätä ongelmaa sekä journalismin ja kaupallisen sisällöntuotannon välistä eroa ansiokkaasti Suomen kuvalehdessä. 

”Keskeinen ero journalismissa ja kaupallisissa sisällöissä liittyy riippumattomuuteen. Jälkimmäisessä sisällöt määrää lopulta tiukassa tilanteessa maksaja, jonka lauluja sisällöntuottaja laulaa. Tarvittaessa epäsopiva sisältö vaikka poistetaan, mutta tyypillistä on, että sellaisia ei lähtökohtaisesti edes lähdetä tekemään.

Journalismissa ensisijaista on rahoittajasta riippumaton pyrkimys totuuteen ja aiheiden monipuoliseen käsittelyyn. Aina siinä ei onnistuta, mutta näitä tavoitteita vasten journalismin onnistumista voi joka tapauksessa arvioida.”

Journalismi on tietenkin aina ihmisten tekemää ja sikäli altis virheille. Ja esimerkiksi tuore skandaali, kun paljastui, että Der Spiegelin toimittaja oli tekaissut haastatteluja järjestelmällisesti muistuttaa siitä, että inhimillisiä prosesseja pitää seurata valppaasti. Journalismiin sisältyy tämä sisäinen korjausmekanismi, yritysviestintään ei.

Ex-kansanedustaja Kärnän ja Veikkauksen toiminta muistuttavat meitä kaikkia siitä, että tarvitsemme journalismia, joka ei nöyristele poliitikkojen edessä ja joka ei toimi pelkästään edustamansa yhtiön mainoskanavana. Ehkä tästä muikkarista voimme Kärnää kiittää, muilta osin hävetköön. 

 

Jaa tämä:

Laput silmille vai yhdessä kaduille?

Ilmastonmuutos on mittakaavaltaan niin valtava, että se houkuttaa yksilöä sulkemaan silmänsä. Ehkä yhdessä olisimme vahvempia senkin ongelman taklaamisessa.

Carmen Baltzarin dokumenttielokuva Maailman onnellisin maa kuvaa kolmea henkilöä, jotka purkavat ilmastoahdistustaan terapeutin penkillä. Henkilö­kohtaiset kokemukset horisontissa vaanivasta kriisistä ovat intiimejä ja samalla universaaleja.

Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää. Jotkut voivat myös suojella itseään ahdistukselta kieltämällä koko ongelman olemassa olo. Ongelman kieltäminen ei kuitenkaan ongelmaa poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.
Silmien ja korvien sulkeminen ahdistavilta uutisilta on inhimillistä ja ymmärrettävää.  Ongelmien kieltäminen ei kuitenkaan niitä poista ja olisikin parempi keksiä keinoja kohdata ongelmat yhdessä.

”Todella pitkään aikaan en keksinyt mitään järkevää tapaa käsitellä tätä. Ja kokemukseni mukaan aihetta käsitellään mediassa tavalla, joka ei edistä ongelman ratkaisua”, Baltzar toteaa.

”Kyse on rakenteellisesta ongelmasta, ja samalla meillä on hyvin yksilökeskeinen kulttuuri länsimaissa. Meidät on opetettu hahmottamaan maailma niin yksilökeskeisesti, että on vaikea löytää tapaa toimia kollektiivisesti – ja juuri sitä me tarvitsisimme.”

Lopulta Baltzarille syntyi ajatus kuvata ihmisiä puhumassa omasta henkilökohtaisesta ahdistuksestaan, vaikka samalla maailma ympärillä on liekeissä.

”Yksilöterapia on äärimmäisen yksilökeskeinen ratkaisu. Halusin yhdistää sen rakenteelliseen ilmastonmuutoksen tuomaan ongelmaan.”

Ihmiskunnan mittakaavassa ongelma on valtava, yksilön tasolla abstrakti.

Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n lokakuussa 2018 julkaistu kuudes ilmastoraportti Global Warming of 1,5 °C maalaa lohduttoman kuvan ilmastomme tilasta ja tulevasta. Maailman tiedeyhteisö kertoo raportissaan siitä, kuinka ilmasto on muuttunut, mikä on ihmisen rooli muutoksessa ja mitä tämä muutos tarkoittaa.

Ilmatieteenlaitoksen tutkija, Kimmo Ruosteenoja, kuvaili tilannetta toimittajille järjestetyllä kurssilla.

”200 vuotta sitten, ennen teollistumista ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli 280ppm. Tällä hetkellä se on reilu 440ppm, ja nousutahti on noin 2ppm vuodessa.”

Mittayksikkö ppm tarkoittaa miljoonasosaa. Hiilidioksidi puolestaan on elämälle välttämätön kasvihuonekaasu, joka liiallisissa määrin lämmittää planeettaamme liikaakin.

”Kasvihuonekaasut ovat pitkäikäisiä. Arvioid­en mukaan 15–40 prosenttia nykyisistä ilmakehässä olevista kasvihuonekaasuista on jäljellä siellä vielä tuhannen vuoden päästäkin”, Ruosteenoja sanoo.

IPCC:n mukaan ihmiskunnalla on noin vuosikymmen aikaa vaihtaa suuntaa ja kääntää päästöt laskuun. Vaikka tekisimme mitä, ongelma ei poistu, mutta toimimattomuuden myötä ongelma pahenee ja kumuloituu.

Yksi inhimillinen tapa reagoida ongelmaan on kieltää se. Varsinkin, jos ongelmaan ei tarjota mitään ratkaisuehdotusta tai ratkaisuehdotukset sotivat omia arvoja vastaan. Sopivan ratkaisun tarjoaminen voi helpottaa ongelman hyväksymistä.

Psykologiassa käytetään termiä motivoitu päättely. Tällä tarkoitetaan tapaa valita argumentit ja painottaa faktoja vinoutuneesti, jotta voi päätyä mieleiseensä lopputulokseen, kertoo psykologi ja kirjailija Jussi Valtonen.

”Yhdysvalloissa professori Aaron Kayn tutkimusryhmä Duken yliopistosta on osoittanut, että ratkaisut, joilla ihmiset arvelevat ilmastonmuutosta torjuttavan, vaikuttavat siihen, kuinka taipuvaisia he ovat uskomaan IPCC:n faktoja. Republikaanit kielsivät ongelman helpommin, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan ympäristöveroilla, jotka eivät sovi republikaanien poliittiseen ideologiaan. He sen sijaan pitivät IPCC:n faktoja selvästi uskottavampina, jos heille sanottiin, että ongelma ratkaistaan yritystoimintaa vapauttamalla, joka taas kuuluu republikaanien poliittisiin tavoitteisiin. Eron koetilanteissa ajatellaan johtuvan siitä, että on helpompi muuttaa käsitystään IPCC:n faktoista kuin järjestää koko poliittinen uskomusjärjestelmänsä uusiksi.”

Valtosen mukaan se, että olemme vuosien ja vuosikymmenten jälkeenkin ilmastonmuutoskeskustelussa näennäisen samassa pisteessä, on helposti lannistavaa.

”Koska haaste on niin suuri, se koskee koko tapaa, jolla olemme yhteiskuntamme ja elämänmuotomme järjestäneet. Ja koska ratkaisujen pitäisi olla globaaleja, haaste tuntuu yksilötasolla tietenkin ylivoimaiselta. Tämä polttavan huolen ja täydellisen voimattomuuden kokemuksen yhdistelmä tuottaa ahdistusta, mikä on tietenkin tervettä.”

Myös Valtosen mukaan meidän täytyy päästä eroon yksilökeskeisten ratkaisujen hakemisesta.

”Olemme tottuneet ajattelemaan, että ratkaisut ovat muotoa ’valitse A-margariinin sijasta B-margariini’, mikä vain lisää ahdistusta, jos yhtään ymmärtää ongelman luonnetta ja mittaluokkaa. Seuraamme yhä uusia epäonnistuneita ilmastokokouksia ja yritämme yhä kiivaammin valita margariinimme paremmin. Jos sen sijaan olisimme tottuneet toimimaan yhdessä, painumaan kadulle ja painostamaan niitä, joilla on valtaa – siis nimenomaan yhdessä – kokisimme nyt ehkä yhteenkuuluvuuden tunnetta, iloa ja ylpeyttä sen sijaan, että seisoisimme yksin ahdistuneena margariinihyllyn luona.”

Yksilöön kohdistuu myös ristiriitaisia viestejä. Samalla kun media uutisoi ilmastonmuutokseen liittyvistä ongelmista, meille mainostetaan täysin päinvastaista elämäntapaa: hiilidioksidipäästöjen vähentämistä vaativalta lehtiartikkelilta vie kummasti tehoja, jos sitä seuraavat sivut ovat täynnä mainoksia edullisista lihatuotteista ja lähes ilmaisista äkkilähdöistä etelän lämpöön.

Journalismin ja mainonnan välisen ristiriidan ohella ongelma paikallistuu mediassa myös siihen, että usein ilmastokysymykset on lokeroitu omiksi ­artikkeleikseen, eivätkä ne näy talousuutisten tai poliittisten analyysien puolella.

”Kollektiivisen tiedostuksen taso on pysynyt vähäisenä, koska ihmiset pystyvät eristämään ympäristökysymykset ajatuksissaan erilliseen lohkoon. Meidän on pakko sitoa nämä aiheet yhdeksi kokonaisuudeksi. Yleisöä pitäisi auttaa siinä”, Baltzar summaa.

Mutta mitä yksilö voi sitten tehdä? Moni pohtii sitä, kuinka kohdata ongelma. Carmen Baltzarin mukaan meidän tulisi hyväksyä, että on joitain asioita, joihin pystymme vaikuttamaan, ja olla ”ahdistumatta hysteerisesti niistä, joihin emme kykene vaikuttamaan”.

”Minulle tuli dokumentin ohjaamisen myötä – varmasti täysin harhainen – tunne, että nyt teen jotain ongelmalle. Ei minulla ole kuvitelmia siitä, että taide voisi vaikuttaa, mutta aiheen käsitteleminen helpottaa sen kohtaamista.”

Jokaisen pitäisikin miettiä itselleen sopiva tapa tai ryhmä, jossa taklata ongelmaa. Silmien ja korvien sulkeminen ei auta sen enempää yksilöä, yhteisöä kuin planeettaakaan.

Jaa tämä:

Fazer ja rasistiset suklaalevyt

Jälleen olemme saaneet huomata, että interaktiiviset mainoskampanjat ovat vaikeita. Myös Häiriköt-päämaja pääsi apajille.

Tuntuisiko ajatus rasistista sontaa julistavasta Fazerin suklaalevystä hieman omituiselta? Kuvia moisista olemmekin nähneet sosiaalisessa mediassa viime viikkoina. Näiden välillä hauskojen ja välillä asiattomienkin levyjen takana on Fazerin mainoskampanja, jossa kuluttajille on tarjottu mahdollisuus tehdä oma räätälöity suklaalevy 15 euron hintaan.

Kampanja perustuu Fasun edellisiin kamppiksiin, joissa yhtiö on leikitellyt levyjensä teksteillä. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien aikaan meille kerrottiin, että Fazerin Sininen on ”Pieni pala Suomea”. Tänä vuonne tuo levy on puolestaan ollut ”Pieni pala Rakkautta”.

Viimeisin ulostulo tässä kampanjassa on tosiaan se, että yleisö päästettiin tilaamaa suklaalevyjä itse tehdyillä teksteillä. Kuluttaja sai siis itse kirjoittaa haluamansa viestin palveluun, joka muutti tekstin Karl Fazerin signeerausta mukailevaksi.

Tietenkin internet ilahtui mahdollisuudesta. Muistatteko #raatokuutio-tapauksen, jossa Atria pyysi internetiltä ideoita uuden einesruokansa lempinimeksi? Sekin meni vähän kimurantiksi.

Ei sitä joka päivä pääse teettämään kritisoimallaan yhtiöllä ihan virallista versiota omasta vastamainoksestaan. Nyt kuitenkin kävi näin. Ja mielestämme tämä suklaalevyn teksti ei ole millään tavoin asiaton, vaan ihan normaali osa keskustelua, jota avoimessa yhteiskunnassa tulee käydä esimerkiksi yritystoimintaan liittyen. Ja koska mainonta on valittu siksi tavaksi kommunikoida kuluttajakansalaisille, on vaan soveliasta, että kuluttajakansalaisetkin saavat osallistua keskusteluun mainonnan kielellä.
Ei sitä joka päivä pääse teettämään kritisoimallaan yhtiöllä ihan virallista versiota omasta vastamainoksestaan. Nyt kuitenkin kävi näin. Ja mielestämme tämä suklaalevyn teksti ei ole millään tavoin asiaton, vaan ihan normaali osa keskustelua, jota avoimessa yhteiskunnassa tulee käydä esimerkiksi yritystoimintaan liittyen. Ja koska mainonta on valittu tavaksi kommunikoida kuluttajakansalaisille, on vaan soveliasta, että kuluttajakansalaisetkin saavat osallistua keskusteluun mainonnan kielellä.

Koska me täällä Häiriköissä olemme erityisen kiinnostuneita erilaisista logoparodioista ja olemme myös tehneet vastamainoksen juurikin tuosta Fazerin ”Pieni pala Suomea” -kampanjasta, en kyennyt vastustamaan mahdollisuutta tilata ihan oikeaa suklaalevyä omalla tekstilläni. Hieman epäilin, että tokkopa suostuvat tekemään ja postittamaan minulle levyä, joka samalla kyseenalaistaa hyvinkin perustavalla tavalla yhtiön toimintaan. Mutta istu ja pala, niin vaan levyt kolahtivat postilaatikkoon tovi sitten.

Tätä (myös) Fazerin toimintaan liittyvää kolonialismin viipyilevää jälkimakua olemmekin käsitelleet muutaman artikkelin verran. Suklaabisnekseen liittyy siis se ongelma, että kaakaota tuotetaan varsin huonoissa olosuhteissa ja parhaimmillaankin työntekijöille maksetaan järkyttävän alhaista palkkaa – suklaan tuotanto perustuu siis järjestelmään, jossa me rikkaat länsimaat imemme halvat raaka-aineet globaalista Etelästä. Mikäli lähdemme ajatuksesta, että suklaalevy on pieni pala Suomea, niin silloin hyväksymme myös käänteisesti sen, että kolonialismi on pieni pala Suomea.

Finnwatchin tutkija Anu Kultalahden mukaan vielä 2010-luvun alussa näytti siltä, että vastuullisuussertifioitu suklaa saisi jalansijaa suomalaisilla markkinoilla, mutta sittemmin kehitys on ottanut takapakkia.

Vuonna 2015 Maraboun omistava yritysjätti Mondelēz International kuitenkin vaihtoi Rainforest Alliancen sammakkomerkin omaan Cocoa Life -logoonsa. Kotimainen Fazer on vahvistanut, ettei se halua valita yhtä sertifiointijärjestelmää ylitse muiden, ja nyt sen tuotepakkauksissa lukee vain slogan ’Fazer for Better Cocoa’.”

Ulkopuolisten sertifioijien puuttuessa meillä kuluttajilla on ainoastaan yritysten oma sana siitä, että meno on reilua ja rehtiä. Vaikka tämä lupaus pitäisi paikkansa, niin se ei edelleenkään poista sitä absoluuttista markkinavääristymää, jossa köyhien maiden työläisten oikeudet ovat lähinnä eri planeetalta kuin vaikkapa suomalaisten työläisten oikeudet.

"Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille", kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen. Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut.
”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi yrityksen markkinoimien tuotteiden tuotantoon liittyvien ihmisoikeusriskien kartoittamista, toimenpiteitä riskien vähentämiseksi ja tästä työstä tiedottamista yrityksen sidosryhmille”, kirjoittaa Finnwatchin Anu Kultanen.
Kansainvälinen kauppa on luonteeltaan sellaista, että siinä ei sivulliselle suinkaan aina paljastu, että kuinka vastuullista yrityksen toiminta kulloinkin on ollut. Tämän alkuperäisen vastamainoksen teimme aivan omin kätösin.

Mutta me emme tosiaan olleet ainoita Fazerin kustomointipalvelun huomanneita. Monet palvelusta innostuneet kuitenkin hyödynsivät palvelua merkittävästi luiskaotsaisemmin ja tekivät kuvia suklaalevyistä, joissa luki rasistista sontaa. Tämä on tietenkin hinta, joka meidän on maksettava internetistä eikä ensimmäinen kerta, kun rasistit löytävät Fazerin. Jätän esimerkit julkaisematta, sillä me kaikki tiedämme muutenkin, millaista rasistista ja misogyynistä sontaa netistä löytyy. Iltalehti tarttui aiheeseen ja nimesi varsin iltalehtimäisesti rasistiset versiot ”vihakääreiksi”.

Fazer Makeisten viestintäjohtaja Liisa Eerola kertoo, että sosiaalisessa mediassa on levinnyt kuvakaappauksia nettisivulla tehdyistä suklaakäärehahmotelmista. Eerola kertoo edelleen, että yhtiö tarkastaa kaikki tilatut erikoiskääreet ja asiattomia kääreitä ei valmisteta ja suklaalevyjä ei asiakkaalle postiteta. Tästä voisi tietysti vetää johtopäätöksen, että Fazerin mielestä meidän huomio kaakaobisneksen sisäänrakennetusta kolonialistisesta ominaisuudesta on asiallinen ja oikea.

On aina hienoa olla samaa mieltä kritisoimansa yhtiön kanssa ja se on tietenkin hyvä kohta jatkaa keskustelua. Epäilemättä keskustelu maailmankaupan vääristymistä jatkuu vielä tovin ja valmista ei tule tällä tai ensi viikolla.

Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion: "Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on 'Pieni pala suomalaisuutta'. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin. Näitä raaka-aineita on rahdattu meille muun muassa entisistä siirtomaista ehdoilla, jotka eivät täytä määritelmää 'reilu' millään muotoa." Lisää aiheesta täällä.
Häiriköt järjesti näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyt media-, taide- ja kulttuurialat yhteen tuoneessa Lift-tapahtumassa. Tämän teoksen saatteeseen kirjoitin muun muassa seuraavan huomion:
”Suomen juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään ilmoitti Fazer sinisten suklaalevyjensä kääreissä, että kyseinen levy on ’Pieni pala suomalaisuutta’. Tämä linjaus oli röyhkeä, mutta hyvinkin mahdollisesti totta. Onhan kyseessä yksi ikonisimmista suomalaisista tuotteista. Mikäli hyväksymme ajatuksen suklaalevystä suomalaisuuden ytimessä, joudumme kasvotusten myös kolonialismin kanssa. Kuten tunnettua, Suomessa ei tuoteta kaakaopapuja ja tuo suomalaisuuden palan tärkein ainesosa tuodaan meille globaalista Etelästä. Onkin tärkeää ymmärtää, että meidän vauras elämäntapamme perustuu suomalaisen sisun, ahkeran työvoiman ja viisaan pääoman ohella myös halpatyövoimaan ja halpoihin raaka-aineisiin. Näitä raaka-aineita on rahdattu meille muun muassa entisistä siirtomaista ehdoilla, jotka eivät täytä määritelmää ’reilu’ millään muotoa.”
Jaa tämä:

Sademetsän tuho on elämäntavan tuho

Suurten toimijoiden saapuminen Indonesian suosademetsäalueille on vaarantanut niin alueen ekologian kuin paikallisten viljelijöiden elinkeinon.

TEKSTI Anu Lounela

Vuonna 2015 syyskuisena päivänä Alisa (nimi muutettu) oli tekemässä ruokaa kotonaan Kahayan-­joen varrella, kun hänen puhelimensa soi. Langan päässä sisko kertoi, että perheen kumipuutarhassa oli syttynyt tulipalo ja että Alisan pitäisi nopeasti lähteä ostamaan sammutukseen tarvittavaa vesiletkua lähikaupungista. Alisa lähti matkaan pienellä moottoripyörällään. Hän sai ostettua letkun muutaman kymmenen kilometrin päästä ja lähti ajamaan takaisin kylään. Kotona Alisa veti kumisaappaat jalkaansa ja jatkoi moottoripyörällään kumipuutarhan laitamille.

”Liekit hipoivat jalkapohjia, kun ajoin moottoripyörällä metsän reunaa. Isäni oli jo sadekaudella tehnyt puutarhaan kuopan, johon oli kerätty vettä pressun päälle, ja sieltä vettä nyt yritettiin käyttää palojen sammutukseen. Se oli kamalin kokemus ikinä”, Alisa kertoi.

Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.
Neste Spoil -lehti julkaistiin Voiman 10/2018 liitteenä.

Keski-Kalimantanilla, Indonesian puoleisella Borneon saarella, dajakkiyhteisöt asuttavat suurten jokien varsia ja niiden ympärille leviäviä laajoja suosademetsäalueita. Dajakeja sanotaan alueen alkuperäisasukkaiksi, mutta monissa yhteisöissä asuu myös muualta saapuneita siirtolaisia. He ovat muokanneet Kalimantanin suosademetsäalueita pienimuotoisesti jo pitkään. Dajakit ovat toimineet riisin kaskiviljelijöinä ja keränneet luonnonkumia, hedelmiä ja metsän antimia. Omavaraistaloudessa eläminen on kietoutunut ajatukseen autonomiasta, liikkuvuudesta ja siitä, että yhteisö säilyy ja pysyy koossa, kun luonnon antimia jaetaan ja vaihdetaan.

Omavaraistalouden lisäksi dajakit ovat jo satojen vuosien ajan kaupanneet metsästä kerättyä rottinkia, luonnonkumia ja muita luonnontuotteita Jaavan kuningaskunnille ja ulkomaille pienimuotoisesti ainakin 1300-luvusta lähtien, mutta Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian ja Alankomaiden siirtomaavallan aikana (noin 1600–1945) rahatalous levisi yhä intensiivisemmin alueelle.

Suot ovat vaikeakulkuisia, mutta dajakit ovat kaivaneet kapeita vesiväyliä jokivarsilta syvemmälle metsiin ja liikkuneet niissä pienillä veneillä tai kävellen sade- ja kuivakausien mukaan. Suosademetsien ekologia ja dajakkien kulttuuri ovat muodostaneet kokonaisuuden, joka on viime vuosikymmeninä osoittautunut äärimmäisen haavoittu­vaiseksi.

Aiemmin vain maltillisia ihmisten tekemiä muutoksia kohdannut alue tunnetaan nyt laajoista maastopaloista, jotka johtuvat soiden kuivatuksesta ja metsien hakkaamisesta. Nämä taas johtuvat yhä isom­pien toimijoiden saapumisesta alueelle.

Dajakit ovat kaivaneet perinteisesti matalia kanavia, joiden avulla he ovat kyenneet liikkumaan lähes läpipääsemättömän viidakon läpi. Suopohjaisen viidakon raivaamisen ja kuivaamisen myötä kanavatkin kuivuvat.
Dajakit ovat kaivaneet perinteisesti matalia kanavia, joiden avulla he ovat kyenneet liikkumaan lähes läpipääsemättömän viidakon läpi. Suopohjaisen viidakon raivaamisen ja kuivaamisen myötä kanavatkin kuivuvat.

Kalimantanin suosademetsäalueet kokivat suhteellisen vähän muutoksia ennen Indonesian lopullista itsenäistymistä 1949 (itsenäistymisjulistus annettiin vuonna 1945). Alueen suosademetsät alkoivat menettää metsäpeittoaan 1960-luvulta lähtien, kun laajat valtion hyväksymät hakkuut etenivät alueille. Metsätuhojen tahti kiihtyi uudestaan 1990-luvulla presidentti ­Suharton masinoiman 1,1 miljoonan hehtaarin Mega Rice -riisinviljelyprojektin takia.

Myös puu- ja plantaasiyrittäjät rynnivät alueelle­ sankoin joukoin. Öljypalmuplantaasit alkoivat pian jo muodostaa metsätuhojen suurimman syyn, palojen lisäksi. Viljelyyn kuivatetun turpeen nopea hajoaminen ja palot tekevät alueesta nyt yhden merkittävimmistä hiilidioksidipäästöjen lähteistä maailman­laajuisesti.

Maankäytön muutosta lisäsivät muualta Indone­siasta tulevien siirtolaisten asuttaminen: heille jaettiin perhekohtaisesti noin kaksi hehtaaria maata viljely- ja asumiskäyttöön. Vaikeissa ja uusissa olosuhteissa köyhät siirtolaiset saattoivat raivata maata lisää. He olivat myös kysyttyä työvoimaa plantaaseille.

Maankäytön muutos – eli tehostunut maanviljely tai suosademetsien muuttaminen plantaaseiksi – vaikuttaa laajemmin kuin paikallisesti, koska suoalueet ovat olleet laajalle levittäytyviä ekologisia kokonaisuuksia. Erityisen kipeitä ovat kuitenkin paikalliset muutokset.

Ennakoimattomat tulipalot ja tulvat ovat seurausta suo­alueiden kuivattamisesta, kanavien rakentamisesta, uusien lajikkeiden tehokasvatuksesta ja metsien hakkaamisesta.

Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosi asiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.
Ford on tykännyt mainostaa pick up -avolavakuormureitaan kuvilla, joissa keulan massiivinen kromimuuri heijastaa kaunista preeriaa tai muuta koskematonta luontoa. Tosiasiassa dieseliä ahmiva pick up on koskemattoman luonnon antiteesi ja omalla olemassaolollaan tuhoaa sitä luontoa. Ajattelimme, että olisi vähintään soveliasta kuvata maastokelpoinen työkone ympäristössä, jonka voimalla se liikkuu – eli palmuöljyplantaasilla, josta tulee myös biodieselin raaka-aine.

Kahayan-joen varrella sijaitsevan kylän 2 700 asukasta olivat kokeneet paloja ­alueella jo vuodesta 1997 läh­tien, mutta vuoden 2015 palot tuntuivat kaikkein pelottavimmilta. Liekit löivät korkealle, ja kipinät ja tulipesäkkeet levisivät maan alla ja pusikoissa ennalta-arvaamattomasti.

Palojen sammutus saattoi onnistua, jos vierekkäisten maa-alueiden omistajat tekivät jatkuvaa yhteistyötä. Monet joutuivat nukkumaan paloalueiden läheisyydessä vahdissa kuukausikaupalla, ja onnettomuuksia sattui. Kytevä palo painui välillä syvälle turpeen sisään, ja toisinaan maaperä saattoi pettää jalkojen alta niin, että kumisaappaat tulivat täyteen hehkuvaa hiiltä.

Ihmiset yrittivät saada pumpuilla ja letkuilla vettä turvemaata halkovista kanavista ja vesiväylistä, jotka olivat kuitenkin jo kuivuneet pitkän ja erittäin kuivan kauden aikana. Pahimmillaan näkyvyys oli savun takia vain muutamia metrejä.

Kun maastopalot olivat riehuneet viikkoja, hallitus päätti puuttua asiaan lähettämällä alueelle sammutushelikopterin. Kopteri nosti vettä joesta, kuljetti sen metsäalueen ylle ja kumautti veden alas. Kyläläisten mukaan tämä pahensi tilannetta, sillä helikoptereiden aiheuttama tuulenpyörre levitti paloja puiden latvuksissa ja vesipommit sinkauttivat kipinät laajoille alueille. ­Alueen asukkaat jätettiin yksin tai tilannetta vain pahennettiin väärillä keinoilla.

Antropologi pääsi dajankien kera venematkalle.
Antropologi pääsi dajankien kera venematkalle.

Kyläläiset olivat yhdessä muiden tahojen kanssa jo aiemmin saaneet laillistettua noin 7 000 hehtaarin kylämetsäalueen, josta ei saa kaataa puuta ja jonka käyttö on rajoitettua. Tämä metsä paloi suurelta osin vuonna 2015.

Palojen jälkeen ihmiset miettivät kuumeisesti, mitä viljellä asutuksen ja kylämetsän väliin jääneelle turvemaa-alueelle. Kaskiviljely oli kiellettyä palovaaran takia. Kumipuut puolestaan eivät ehtisi tuottaa kumia ennen uusien palojen leviämistä.

Jotkut keksivät kasvattaa nopeasti kasvavia puulajeja teollisuuskäyttöön. Ajatuksena oli, että vaikka palot alkaisivat jälleen viiden vuoden päästä, puut ehdittäisiin hakata ennen sitä. Hallitus ehdotti osalle turvemaista pysyviä riisipeltoja ja toi koneet niitä raivaamaan.

Paikalliset ihmiset ajattelivat toisaalta, että suoalueita täytyy palauttaa metsä­alueiksi niin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi kuin maastopalojen estämiseksi. Kyläläiset ehdottivat, että he voisivat muodostaa omia ”metsäryhmiä”. Jos he saisivat toiminnasta edes osan toimeentulostaan, he voisivat laittaa työhön aikaa ja energiaa. Jotkut olivat innostuneita myös drone-koptereista, joiden avulla voisi seurata ylhäältä laajojakin alueita ja näin huomata tulipalot.

Ongelmaksi jää edelleen, kuka sammuttaa palot ja millä resursseilla. Kuka ottaa niistä vastuuta? Maastopalojen ehkäisemiseen tarvitaan myös viranomaisten ja alueilla toimivien yritysten panosta.

Suosademetsien palauttaminen vaatisi sen, että moni­syiset sosiokulttuuriset, yhteis­kunta­poliittiset, ja luonnontieteelliset seikat otettaisiin samanaikaisesti huo­mioon ja ongelmakohtiin todella puututtaisiin.

Anu Lounela on antropologi ja yliopistotutkija valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Helsingin yliopistossa. Teksti on julkaistu alkujaan Voiman 10/2018 välissä julkaistussa Neste Spoil -parodialehdessä. Lehti luettavissa myös sähköisenä alla.

Lue myös Sini Harkin haastattelu sekä artikkeli Suot ja sademetsät savuksi.

 

Jaa tämä: